Arkadia

Nuorina ylioppilaina stateerasivat Emil Nervander ja Kaarlo Bergbom tässä näytännössä ja iloitsivat tapauksesta niinkuin asianmukaista olikin, sillä Nervanderin päähän ei vielä tällöin ollut iskenyt sellainen mahdottomuudelta tuntuva ajatus, että suomenkielelläkin pitäisi yrittää antaa näytäntöjä. Vasta vuosia myöhemmin hän rupesi puhelemaan tästä ajatuksesta, joka sittemmin eräässä kokouksessa Kaisaniemen ravintolassa siirtyi rettelöitä karttelevan Nervanderin hallusta Kaarlo Bergbomin huostaan. "Asialle eduksi", myönsi Nervander jutellessaan näistä kerran minulle.

Mitään tämänsuuntaisia ajatuksia ei kuitenkaan vielä kiviteatterin vihkiäisissä ollut häiritsemässä puhdasta isänmaallista tunnelmaa, eikäpä kai kukaan ihmetellyt, vaikka näytelmän kalevalaisuus oli puettuna vieraskieliseen asuun.

Tällaisen kulttuurihistoriallisen taustan eteen astuttaessa nyt, kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua, oli "Kypron prinsessan" ensi-illassa Arkadiassa tavallista enemmän juhlatunnelmaa ja juhlamieltä. Laulajaneitoset ja nuorukaiset ylioppilaspiireistä ja suomenmielisistä sivistyneistä kodeista olivat kokoontuneet näyttämölle ehkä mieluummin nyt kuin muulloin, milloin tarvittiin tavallista suurempia avustaja-voimia. Olihan ilmassa juhlan tuntua, jonka juuret olivat kaukana menneisyydessä, niiden aikojen helmassa, jolloin ei vielä uumoiltu missä olisi oleva kalevalaisen näytelmän "oikea koti ja oikea kieli", kuten Topelius sanoi näyttämöllä käydessään eräällä väliajalla.

Tekijän saapumisesta ensi-iltaan oltiin hyvin epävarmoja viimeiseen hetkeen asti, sillä vanhan runoilijan terveyden tiedettiin horjuvan.

Kauan ei tuota lumipäistä, hintelää runoilijavanhusta kuitenkaan tarvinnut odottaa. Hän tuli melkein täsmälliseen aikaan. Kun yleisö oli seisaalleen nousten häntä tervehtinyt, alkoi näytelmän esitys, josta huokui juhlan tuntu ja sadun leppoisuus. Haltioitunut mieliala täytti esiintyjät ja katselijat.

Eräällä väliajalla tuli sitten Topelius näyttämölle. Vaatimattomana ja hiljaisena hän tuli ja katseli kuin arkaillen Pohjolan kinoksia ja jäisiä kallioita.

— Ei niitä pitäisi tarkastaa liian läheltä, — arveli hän, mutta astui kuitenkin lumisen kummun juurelle.

— Mitä pidätte siitä, setä, että näillä jäätiköillä kuljeskellaan trikoissa ja puolikengissä? — kysyi Bergbom.

— Sadun vapautta, — sanoi Topelius, ja kaihomielinen sävy kuulsi hänen lempeästä äänestään. Muistiko hän ehkä sitä aikaa, jolloin näytelmän runokuvat olivat syntyneet hänen rikkaassa mielikuvituksessaan?

Runoilijavanhus siirtyi tällöin näyttämön toiselle laidalle, ja Bergbom puhutteli muuatta vanhahkoa, arvokkaan näköistä herrasmiestä, joka seisoi esiripun — vieressä. He astuivat kohti minua, seisoessani, toisen soiton hälyttämänä, valmiina aloittamaan seuraavaa näytöstä.

— Rovasti Roschier haluaa tutustua Lemminkäiseen, — sanoi Bergbom, esitteli minut ja poistui Topeliuksen seuraan.

— Halusin pusertaa kättänne ja kiittää teitä, — sanoi rovasti ystävällisesti hymyillen. — Olen erikoisesti kiintynyt teidän osaanne ja esitykseenne, sillä minä näyttelin Lemminkäistä kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kiviteatterin vihkiäisissä.

— Vai niin! — sanoin hämmästyneenä. — Tämähän on kovin kiintoisa ja miellyttävä yllätys minulle. Kokonainen ihmisikä on näitten tapausten välillä!

— Niin on! — myhäili iäkäs kirkonmies ja katseli uteliaana edessään seisovaa teatterimiestä. — Paljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua. Minäkin olin nuori silloin.

— No, mitä nyt pidätte, rovasti, meidän hommastamme? — kysyin ystävällisesti ja kunnioittavasti.

— Te olette erinomainen, — hymyili hän.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoin iloisesti. Ensimmäisen
Lemminkäisen kiitos on kaikkia muita kiitoksia arvokkaampi.

Vaihdettuamme vielä pari leikkipuhetta siitä, että Lemminkäinen itsekin oli paljon muuttunut ruvetessaan puhumaan toista kieltä, soi näyttämön kello. Rovasti sanoi herttaiset jäähyväiset, ja me aloitimme näyttelemisemme.

Yleisön suosio näytelmää ja sen esittämistä kohtaan oli kovin tulvivaa laatua tänä loistavana ensi-iltana eikä ottanut ehtyäkseen muinakaan, lukuisina iltoina, ennenkuin avustajien rivit harvenivat niin, että näytteleminen oli viidentoista täyden huoneen jälkeen pakosta lopetettava.

Tämän näytelmän pitkäaikainen menestys oli tietenkin perin tervetullut syyskauden kuihduttamalle teatterin kassalle ja erittäin mieluinen monelle osassaan onnistuneelle näyttelijälle. Minulle se ei ollut merkillinen ainoastaan kiittävien arvostelujen tähden, vaan etupäässä erään sangen omituisen seikan vuoksi.

Näihin aikoihin alettiin laajalti puhua minun kauniista orgaanistani, sointuisasta puheäänestäni. Tästä seikasta puheltiin niin yleisesti, että juttu tuli minunkin korviini. Olin hyvin hämmästynyt, että puhuttiin äänestä, kun minun mielestäni olisi pitänyt puhua äänellisestä kielenkäytöstä.

Neuvottelin tästä seikasta muutamien tuttavien musiikkimiesten kanssa päästäkseni selville, minkä verran he olivat kiinnittäneet huomiotaan puhumiseeni. Merikantoon yksinään en tyytynyt, sillä hän tiesi asian.

— Totta kai puhut toisin kuin muut, — sanoi Robert Kajanus hymähtäen. — Eihän suomenkielikään ole pantu kokoon ainoastaan yksitavuisista sanoista paremmin kuin muutkaan kielet.

Kun Jean Sibeliuksen mielipide ei eronnut Kajanuksen käsityksestä, niin johduin päättelemään, että tavalliset ihmiset, näyttelijät ja kuuntelijat, eivät olleet tottuneet panemaan hyvälle tai huonolle puhumiselle muuta merkitystä kuin erotuksen selvästi puhumisen ja epäselvän sopertamisen välillä.

Tässä oli ehkä neiti Bergbominkin ymmärtämisen avain. Hän kuuli puheestani kaikki tavut ja oli tyytyväinen. Kielen rytmiä ja tavujen sointuja eivät nähtävästi muut olleet tajunneet kuin herkät musiikkimiesten korvat. Koko järjestelmä luettiin kauniin orgaanin ansioksi! Tämä juttu sekä nauratti että harmitti. En kuitenkaan pitänyt asiasta sen enempää melua, sillä mitäpä se olisi auttanut. Kun kerran ei osattu kuulla, niin minkäpä sille voi.

Eikä tätä ole ihmeteltävä, sillä asian vaikeuden todistaa pari merkillistä tapausta, jotka erinomaisesti sopivat tähän yhteyteen.

Viisi vuotta myöhemmin olin ihastunut näyttelijä Engelbrektin erinomaisen kauniiseen ruotsinkielen käyttämiseen. Hän puhui kieltä niin soinnukkaasti, että en ollut Helsingissä koskaan kuullut sellaista. Entä mitä sanottiin? Muutamia harvoja näyttelijöitä ja johtaja Castegrénia lukuunottamatta sanoivat kaikki, että Engelbrektillä oli mainion kaunis orgaani.

Orgaani?! Olin hämmästyksen lyömä, sillä miehen orgaani oli limaskainen eikä vähimmässäkään määrässä miellyttävä.

Toinen tapaus, joka sattui aivan äskettäin, täsmälleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todistaa saman kuulemisvaikeuden, vaikkakin nurinpäin.

Muudan ystävällinen näyttämötaiteen harrastaja kirjoitti Uuteen Suomeen toivomuksen, että Kansallisteatteri muistaisi vanhempaakin polvea ja järjestäisi esiintymistilaisuuden sellaisellekin nimeltä mainitulle näyttelijättärelle, jonka kaunista suomenkieltä olisi taas ilo kuunnella.

Tämä nurinkurinen korva oli luullut tämän hyvän näyttelijättären puhuvan kaunista suomenkieltä silloin, kun näyttelijättären helisevä orgaani helskytteli virheellisesti lausuttuja sanoja partaan yli.

Jos silloin, kolmekymmentä vuotta takaperin, olisin aavistanut, kuinka hidasta kehityksen kulku on, niin olisinpa, totisesti, kauhistunut.

En kuitenkaan uskonut Erkon sanoja, että "maailma on hirvittävän hidas hypähtelemään", vaan luotin yhä elävämmin tehtäväni onnistumiseen.

6.

PÄÄTÖSVALTAISEN MIEHEN LUPAUS.

Eräänä koleankirkkaana huhtikuun aamuna kuljin määrätietoisesti pitkin Fredrikinkatua, kohti Bulevardin kulmaa, missä sijaitsi siisti yksikerroksinen puutalo. Siinä talossa tiesin senaattori Yrjö-Koskisen asuvan. Hänen luokseen olin nyt matkalla.

Kevätnäytäntökausi oli ollut minulle jatkuvasti hyvin suopea. Kiittävät arvostelut olivat tunnustaneet näyttelemiseni useissa uusissa tehtävissä, ja erikoisesti oli Werner Söderhjelm leimannut ansioni Sudermannin Koti-nimisessä näytelmässä, missä taas olin saanut esiintyä Ida Aalbergin kanssa yhteistyössä. Näistä rohkaistuneena olin pyytänyt teatterin johtajalta suositusta valtion matkarahojen saamiseksi ja siihen liittyvää lomaa ulkomaista opintomatkaa varten.

En halua päätellä, millä mielellä Bergbom antoi sekä loman että suosituksen, mutta suositus ei ainakaan ollut juuri muun arvoinen kuin todistus siitä, että kuuluin Suomalaiseen Teatteriin ja että sain loman ulkomaisia opintoja varten Skandinaaviassa ja Saksassa. Paperin muusta arvosta en kuitenkaan pitänyt suurtakaan lukua, sillä olin varma, että Yrjö-Koskinen oli henkilökohtaisesti tarpeeksi perehtynyt näyttelijätoimintani arvoon ja saavutuksiin.

Astuminen suuren valtiomiehen ja suomalaisuudenliikkeen suurimman johtajan luo oli vaikein asiankohta. Entinen hämeenkyröläinen nuorukainen, joka aikoinaan oli pappilan vinttikamarin akkunaruutuun lasitimantilla piirtänyt nimensä "Yrjö Koskinen", mikä nimi on siinä vielä tänä päivänä nähtävänä, oli harvinaisen kykynsä ja kuntonsa avuin noussut maansa ja kansansa henkiseksi johtajaksi. Tunsin tämän miehen merkityksen syvästi ja kunnioittaen, kun hän harmaantuneena ja rauhallisena astui eteeni.

— Milloin aiotte lähteä? — kysyi Yrjö-Koskinen yhtä hiljaisena kuin oli kuunnellut minun hiljaista asiani selostusta.

— Jo heinäkuussa — Tukholmaan, — sanoin.

— Siellähän on Maailmannäyttely, — sanoi senaattori ja kohotti kulmakarvojaan.

— Niin on, mutta kaikki teatterit kuuluvat näyttelevän silloin, ja minä saan siten yhden kuukauden ajan-lisän olematta poissa teatterin työstä enempää kuin kolme kuukautta, josta ajasta olen sopinut tohtori Bergbomin kanssa. Tässä minulla olisi todistus työskentelyvapautuksesta siltä ajalta.

Otettuaan käteensä tarjoamani paperin vilkaisi senaattori kirjoituksen alkua ja allekirjoitusta, antaen suosituskirjelmän heti takaisin.

— Kyllä te saatte pyytämänne summan, mutta jättäkää kirjallinen anomus senaattiin, — sanoi hän hetkeäkään miettimättä.

— Pyydän lausua kunnioittavimman kiitollisuuteni, herra senaattori, suosiollisuudestanne ja myötätuntoisuudestanne minua kohtaan, — sanoin kumartaen.

— Onnea vain työllenne! — sanoi senaattori entiseen, rauhalliseen tapaansa ja ojensi kätensä hyvästiksi.

Kiitin kohteliaimmin ja poistuin. Painettuani ulko-oven kiinni jälkeeni huokasin helpotuksesta ja onnesta. Siihen oli totisesti syytä, sillä useimmat näyttelijät olivat tulleet vaalituiksi opintomatkoille paljon aikaisemmin ja suuremmilla apurahoilla varustettuina kuin minä, joka Bergbomin ehdotuksesta olin hakenut tuhannen kahdeksansadan markan avustusta ja joka matkani alkaessa tulin olleeksi laitoksen palveluksessa yhdeksän vuotta.

Mieltä kohottavaa oli sekin, että olin Yrjö-Koskisen menettelyn läpi nähnyt, mitä teatterin harrastajien piireissä minun työstäni ja sen menestyksestä ajateltiin. Ja pääasiassa oli syytä iloita siitä, että pääsisin mittaamaan ja vertaamaan näyttelijätaiteeni suuntaa korkeimpiin ulkomaisiin saavutuksiin.

Nämä vertailut ja mittailut ja toteamiset olivat toiveitteni määränä ja elivät juuri tällöin polttavina hehkuina ajatuksissani.

Kaiken saisin nyt nähdä ja sen mukaan asettaa oman taiteeni suunnat ja rajat ja päämäärät! Kaiken!

7.

LEHDEN KÄÄNTYESSÄ.

Kun matka-apuraha oli tullut virallisestikin myönnetyksi, tiesin, että uusi lehti näyttelijätoimintani aikakirjoissa oli kääntynyt eteeni.

Olin paljon miettinyt ja harkinnut ja kokeillut taiteeni tekotapoja. Olin muokannut niitä ja karsinut niistä ulkonaisen tyhjyyden ja onton teatraalisuuden, turhan liikehtimisen ja joutavan elehtimisen ja pyrkinyt samalla mitä yksinkertaisimpaan sisäiseen elämiseen rytmillisen kielenkäytön, terveen erittelyn ja sentimentaalisuudesta vapaan tunnepitoisuuden kiinteissä rajoissa.

Näin olin tahtonut lähestyä luontoa, imeytyä luontoon, mutta en upota siihen, en olla kuin luonto itse enkä esittää sitä sellaisena, vaan taiteen silaamana ja heloittamana tuotteena, "pidellen toisin käsin kiinni Jumalan parrasta ja toisin käsin maan ruohosta", kuten kerran olin Erkolle selittänyt.

Näin olin ajatellut ja kuvitellut ja yritellyt, mutta en saanut mistään ulkopuolista tukea, sillä se, mikä sopi Ida Aalbergille, ei sopinut minulle, ja muut esikuvat sopivat vielä vähemmin. Mutta nyt oli tapahtunut tilanteessa uusi käänne. Nyt pääsisin suureen maailmaan sekä näkemään huipennettua näyttelijätaidetta että kuulemaan sitä merkitystä, mikä mielestäni piti hyvällä kielenkäytöllä olla tässä taiteessa — sen erottamattomana ja olennaisena osana.

Nyt pääsisin näkemään, mitä ensiluokkaiset taiteilijat olivat saaneet aikaan perinnäistapojen ja kehittyneitten olojen keskuudessa. Uusi lehti oli kääntynyt eteeni kehoittavana ja velvoittavana!

Tiesin, että sen lehden täyttäminen vaati minulta kaikki, mitä minulla oli taiteestani sanottavaa. Se vaati kokonaisen ihmisen!

ULKOMAILLA

I.

TUKHOLMASSA.

Mälarin kuningatar!

Ylväs, valoisa ja ilmava kaupunki ihastutti silmää ja kohotti mielen ailahtelemaan ilosta ja avartuneesta vapauden tunnosta.

Kukkulat, puistot, torit ja sillat loivat vaihtelua näköaloihin ja elävöittivät Mälar-järven siniset poukamat. Vilkas katuliikenne ja höyrylauttojen alituinen risteily rannalta toiselle tekivät elämän pirteäksi ja touhukkaaksi. Mälarin kuningatar eli ja loisti, häikäisi ja hengitti kesäisen helteen valossa ja väreissä.

Kotoinen kaupunki!

* * * * *

Maailmannäyttely oli koonnut kaikilta ilman suunnilta viliseviä ihmisvirtoja Tukholman kaduille, keskuksiin ja ympäristöihin. Puistot, näyttelyhallit, ravintolat ja kahvilat olivat tulvillaan väkeä.

Lukuisia kieliä puhuvan yleisön yhteisenä ja keskeisenä ihanteena oli "Vanha Tukholma". Suurenmoinen jättiläissatu ja valtava kertomus menneiltä ajoilta! Satu ja kertomus, joita ei oltu runoiltu eikä sävelletty, vaan jotka oli rakennettu todellisiksi taloryhmiksi. Satu oli saanut rakennustaiteelliset muodot ja nimekseen "Vanha Tukholma".

Siihen satuun voivat tuhannet ihmiset käydä sisään vallihaudan nostosiltaa myöten, kulkea kaupungin kapeilla kaduilla, pistäytyä ahtaisiin myymälöihin ja käsityöläispajoihin tai poiketa janoisina torin viereiseen, avaraan kaupunginkellariin.

"Vanha Tukholma" oli Maailmannäyttelyn keskeisin ja kiintoisin yllätys. Se sai osakseen suuren yleisön jakamattoman suosion. Siinä oli romantiikkaa, joka valtasi kaikkien mielet eikä heikentynyt vähäistäkään uudenaikaisten "ismien" tunkeilemisista.

* * * * *

Dramaattisen teatterin johtajana toimi näyttelijä Gustaf Fredrikson, joka oli mielenkiintoisin ilmiö Tukholman teatterimaailmassa. Hänen keskustelutaitonsa oli salonkinäytelmissä vallan verraton. Se oli harkittua ja äärimmilleen hiottua näyttelijätaidetta, joka rakentui pääasiassa viimeistellyn kielenkäytön pohjalle.

Ulkonaisia näyttelemisen keinoja ei "vanha Frippe", niinkuin häntä jo tällöin nimitettiin, käyttänyt juuri nimeksikään. Hän liikkui ainoastaan välttämättömyyden pakosta ja teki eleliikkeitä mahdollisimman vähän. Vain silloin, kun hän halusi tavalla tai toisella tukea tai korostaa sanonnan sisäistä merkitystä, hän otti avukseen määrätietoisen liikkumisen ja käsien paljon puhuvan elehtimisen. Näitä ulkonaisia apukeinoja tuo etevä taiteilija käytteli kuitenkin saiturin säästeliäisyydellä, mutta sen sijaan hän tuhlasi sanan taiteeseen ehtymättömän runsaita arvoja, jotka uhkuivat asiallisuutta, sisäistä eloisuutta ja kielen kauneutta.

Hän oli taituri kaikessa siinä, mikä luonnon pakosta täytyi mielestäni olla näyttelijätaiteen pohjimmaisena ja suurimpana tekijänä. Mestari elävöittävässä sanonnassa, jonka kirkkaan joustavuuden voi loihtia esiin vain viimeisilleen hiotun kielenkäytön avuin. Ei muuten!

Olin ihastunut tämän kiintoisan näyttelijän esityksiin, sillä hän todisti kuultavaksi ja nähtäväksi kaiken sen, mihin itse olin täydellä todella pyrkimässä.

Vielä onnellisempi olisin tietysti ollut, jos tämän suuren taitajan ohjelmistoon olisi kuulunut edes yksikin jonkin klassillisen näytelmän suurista voimaluonteista, mutta niin ei ollut laita. Lukuunottamatta sitä, että hän kulki jo viidennelläseitsemättä ikävuodellaan, ei hänen äänensä ollut tarpeeksi voimakas sellaisiin tehtäviin.

Näinkin ollen pidin erinomaisena onnena, että olin saanut tutustua hänen erilliseen taiteeseensa, jonka näkemistä ja kuulemista en lyönyt laimin kertaakaan, milloin siihen oli tilaisuus.

Näin olin saanut heti ensimmäisellä matkani askelella itselleni selväksi sen hämäryyden, mikä, esimerkin puutteesta, vielä kotoa lähteissä oli pyrkimyksiäni sumentanut. Sain tältä Ruotsin etevimmältä sanonnan taitajalta sen tuen mitä kaipasin, sain luottamuksen omaan itseeni. Nämä molemmat seikat otin häneltä vastaan riemumielin ja olin niistä hänelle kiitollinen.

Kun nyt, tätä kirjoittaessani, täsmälleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin, muistelen "vanhaa Frippeä" ja sitä suuriarvoista merkitystä, mikä hänen taiteellaan oli minun taiteeni selventämiseen, tunkeutuu väkisinkin mieleeni muudan sananlasku, joka sanoo, että "vuoroin vieraissa käydään", ja joka sananlasku todettiin minulle varsin hämmästyttävällä tavalla viettäessäni erästä jouluaattoa Tukholmassa hyvän ystäväni Gustav Lindenin hauskassa kodissa. Tämä tapahtui v. 1910.

Oli siis kulunut toistakymmentä vuotta minun ensimmäisestä ulkomaanmatkastani, ja paljon oli ehtinyt tapahtua, mutta "Frippeltä" saamani opetuksen ja äsken mainitsemani sananlaskun yhteyteen kiertyy nyt tapaus, joka erikoisesti soveltunee tähän yhteyteen. Palattuani Berliinin teatterinäyttelystä jäin jouluksi Lindenin luo, minne oli jouluaaton viettoon kutsuttu erittäin valikoitu seura Tukholman taiteilijapiireistä. Siellä oli mainetta saavuttaneita edustajia monelta eri taidealalta. Nämä kirjailijat ja taiteilijat olivat minulle henkilökohtaisesti tuntemattomia, vaikka pari nimeä oli sanomalehdissä joskus leijaillut ohitseni.

Helsingin Ruotsalaisen teatterin ajoilta olin sitävastoin ystävän suhteissa isäntään ja työtoverina olin tutustunut erääseen nykyisen Ruotsin etevimpään näyttelijään, Ivan Hedqvistiin, joka oli ollut oppilaana Ruotsalaisessa teatterissa silloin kun siellä näyttelin.

Ennen Hedqvistin saapumista oli Linden, joka oli nyt Dramaattisen teatterin ensimmäisenä regissöörinä, kertonut paljon hyvää Hedqvististä ja maininnut hänet teatterinsa parhaimmaksi näyttelijäksi. Mutta puhuessaan hänestä läikehtivät Lindenin iloiset silmät niin leikkisinä, etten voinut olla kysymättä aihetta siihen.

— Sinun pitäisi nähdä Ivan, — sanoi Linden ja naureskeli. — Välttämättä nähdä! Kyllä hämmästyisit! Hän on ihan prikulleen kuin sinä. Sama joustava liikkumistapa ja samanlainen sanonnan erittely ja iskeminen kuin sinulla. Et usko, mutta Ivan on niin ilmetysti sinua, että se ihan naurattaa. En ole eläissäni nähnyt kahta niin samanlaista näyttelijää.

— Mistähän sellainen kumma johtuu? — kyselin epäillen ja ihmetellen.

— Mistäkö? — kysyi Linden. - Hän ei ollut suotta silloin oppilaana Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa. Enkä minäkään ollut suotta siellä näyttelijänä, vaikka olenkin nyt regissöörinä. Olithan sinä silloin siellä!

Minä naureskelin tälle kiitokselle, sillä se oli peräti odottamatonta ja epäilyksiä herättävää. Olisiko joku voinut olla Suomessakin opintomatkalla ja saada sieltä herätteitä tänne suurempien olojen keskuuteen?

— Eiköhän se ole sinun mielikuvitustasi, kun pidit minusta? — kysyin
Lindeniltä.

— Ei! — sanoi hän vakavasti. — Se on totisinta totta, vaikka se näin ystävien kesken voi synnyttää pientä hilpeyttä. Hymyilemättä et voisi olla itsekään, jos sinulla olisi aikaa jäädä katsomaan.

— Haluaisin viipyä täällä muutenkin, mutta teatterissani ei ole regissööriä. [Olin silloin Kansan Näyttämön johtajana.] On palattava ensi laivassa.

Kun sitten oli jouluillallisella päästy hyvään alkuun ja käyty keittiössä syömässä kinkkuheraan kastettua pehmeätä leipää aitoruotsalaisen vanhan tavan mukaan, alkoivat pöytäpuheet, joista isännän puhe ensimmäisenä kohdistui vieraille ja ensisijassa minulle, joka tässä yhteydessä edustin vanhaa veljesmaata ja olin isännän entinen työtoveri ja "silmien avaaja", kuten hänen sanansa kuuluivat.

Tuli sitten Hedqvistin vuoro. Lausuttuaan ensin, toisten tapaan, muutamia valittuja sanoja Lindenille ja hänen kodilleen Hedqvist kohdisti puheensa näyttelijäuransa alkutaipaleelle ja erikoisesti oleskeluunsa Helsingissä, siirtyen siitä suoranaisesti minuun.

Hedqvist mainitsi, ettei hän jättänyt seuraamatta ainoatakaan harjoitusta, missä minä olin mukana. Seisoipa hän kulisseissa tai istui katsomon pimennossa, aina hän piti silmät ja korvat auki.

— Kaikki minä omaksuin ja kaikki halusin omistaa, mitä tämä suomalainen taiteilija taiteessaan teki tai sanoi, sillä niin valloittavaa ja niin minulle sopivaa näyttelijätaidetta en ollut sitä ennen nähnyt, en täällä kotona paremmin kuin muuallakaan, — puheli Hedqvist hiljaiseen, leppoisaan tapaansa.

Puheen jouduttua tälle asteelle en voinut olla ihmettelemättä, että tällainen paljastus ei erikoisemmin hämmästyttänyt vieraita taiteilijoita, mutta myöhemmin sen ymmärsin, kun Linden selitti, että asia ei ollut ollenkaan tuntematon heidän läheisimmässä ystäväpiirissään.

— Nyt kohotan maljani! — sanoi Hedqvist lopuksi. — Kohotan maljani sen suomalaisen miehen kunniaksi, joka istuu meidän rauhallisen joulupöytämme ääressä! Kiitokseksi ja onneksi juon Kaarle Halmeen maljan! Tämän miehen, joka tietämättään on ollut esikuvani ja opettajani ja jonka taide on tehnyt minut siksi, mikä nyt olen, tämän miehen maljan juon! Kaarle Halmeen malja!

Kun tämän juhlallisuuden jälkeen taas istuimme paikoillemme, ilakoivat Lindenin silmät poikamaista tyytyväisyyttä, sillä hän näkyi kyllä panneen merkille, että tuo miehekäs ja lämminhenkinen puhe oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

Tunnustinkin sen heti, kun olin saanut tilaisuuden ensin kiittää sydämellisestä vieraanvaraisuudesta ja toivottaa isännälle pikaista kodin jakajaa ja elämän toveria. Tunnustin, että toverit entisiltä ajoilta olivat oikein runsauden sarvista ravistelleet kukkia minun päälaelleni, ja että Ivan oli tunnustuksessaan ojentanut minulle kauneimman laakeriseppeleen, mitä milloinkaan olin uneksinut saavani.

Selviydyttyäni näin omalta kohdaltani puheitten jaksosta, joiden pitämistä olen aina vieroksunut, esitin sitten keskustelun muodossa, mitä "vanha Frippe" oli ollut minulle ensimmäisellä ulkomaanmatkallani, ja sanoin, että olen nyt onnellinen, kun olen voinut Hedqvistin kautta niin loistavasti suorittaa Ruotsin näyttelijätaiteelle silloisen kiitollisuusvelkani.

Niin! Vuoroin vieraissa käydään! Olin hyvin iloinen, että voin niin sanoa.

Tähän loppui tämän harvinaisen aiheen käsittely tällä kertaa, mutta iltamme jatkui edelleen yhtä leppoisana ja kiintoisana päätyen vihdoin vieraskäyntiin John Forsellin luo.

Vaikka tuo omituinen keskiyön vieraskäynti ei millään tavoin kuulu kertomukseni yhteyteen, voinen sen mainita tukholmalaisena tapakuvauksena, kun se sattui tänä muistorikkaana iltana.

Jo aikaisemmin illalla oli Linden maininnut, että puoliyön seuduissa otetaan autot ja lähdetään joillekin joulutonttukäynneille tuttaviin perheisiin. Ihmettelin tätä outoa tapaa, mutta kaikki selittivät nauraen, että se on välttämätön ruoansulatukselle. Kun sitten, kesken herttaista seurustelua, arveltiin, että jo olisi aika lähteä, niin mainittiin kolme, neljä käyntipaikkaa.

— Entä, jos kukaan heistä ei ole kotona? — kysyin vastustellen.

— Sitten palaamme tänne, — sanoi Linden. Tällöin pisti jonkun päähän, että aloitettaisiin käynnit Forsellin luota, ja kaikki muut suostuivat.

Niin sitten lähdettiin tälle öiselle vierailuretkelle. Ajettiin kahdella autolla Forsellin asunnolle ja mentiin sisään kuin päivällä konsanaan.

Siellä oli joulupöytä täydessä kunnossa, ja ennen pitkää huomasimme uudelleen syövämme lipeäkalaa ja joulukinkkua.

— Minä ainakin luulen jo aivan varmaan syöneeni jouluillallisen, — vakuutin rouvalle, joka parhaan mukaan tarjoili herkkuja.

— Mihin aikaan sitten? — kysyi hän.

— Siinä kahdeksan korvilla, — arvelin minä.

— Oo! Sehän oli eilen se! — nauroi rouva. — Nythän on jo uusi päivä.
Nimittäkäämme tätä vaikka aamiaiseksi, jos vain maistuu!

Ja eikös kumma! Ruoka maistui taas — ja maistui talonväellekin. Lopetimme kuitenkin ateriamme, niin pian kuin luulimme täyttäneemme tähtipoikien kohteliaisuuden, ja yritimme lähtöä, josta ei kuitenkaan vielä toisellakaan yrityksellä tullut valmista.

Häirittyämme aamutunneille asti tätä vieraanvaraista taloa pääsimme lähtemään vasta kolmannella yrityksellä. Mutta kello oli jo silloin sivuuttanut kaikki sopivaisuuden ajat siinä määrin, että oli syytä ajaa yöpuita kohti.

Seuraavana päivänä lähdin Tukholmasta, Lindenin ja Hedqvistin seuratessa minua laivalle, mihin jäin yksin, joulupäivän ainoana matkustajana.

Hypättyäni nyt näin opintomatkani ajasta toistakymmentä vuotta eteenpäin vain sen tähden, että voisin elävöittää toisen näyttelijän vaikutuksen toiseen näyttelijään ja todeta kehityksen omituisen kiertokulun, jätän laivan kulkemaan kohti kotirantoja ja palaan takaisin Tukholmaan, kuvatakseni ensimmäisen opintomatkani jatkuvia vaikutelmia.

Tämän enempää en kuitenkaan enää pidä tarpeellisena kajota "Frippen" taiteeseen, sillähän oli osoittanut olevansa päätään pitempi muita ja oli jo tehnyt minulle sen, minkä hänen taiteensa pystyi tekemään. Kunnia hänelle siitä!

* * * * *

Näyttelijä Palme oli hyvin huomattu ja suosittu näyttelijä, vaikka hänen maineensa oli mielestäni suurempi hänen ansioitaan. Yleisön suosion oli Palme kuitenkin saavuttanut, ja paljon hänestä puhuttiin.

Minä en hänen näyttelemisestään pitänyt, sillä siinä oli liiaksi teatteria ja liiaksi asenteita, ja hänen puhumistapansa oli deklamoivaa ja raskasta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan voineet pyyhkiä miellyttävyyttä hänen olemuksestaan eikä eräänlaista runollisuutta hänen esityksistään. Tottumuksen yhteydessä olivat kai juuri nämä seikat saaneet aikaan sen, että hän kulki kuuluisan näyttelijän nimellä.

Sellaiseen tehtävään kuin esim. Robertin osaan Sudermannin "Kunniassa" sopivat Palmen ansiot erinomaisesti, mutta näytelmän realistisen sävyn yhteydessä, varsinkin kun toiset esiintyjät tekivät tässä suhteessa melkein liiankin tunnollista työtä, ei hänen teatraalisuutensa ja pateettisuutensa ottanut oikein luonnistuakseen. Hänen runollisuutensa olisi sen sijaan, erittäinkin takapihan väen arkisuuden vastakohtana, tehnyt valtavan vaikutuksen, valtavamman kuin minkä olivat tehneet ne luomukset, jotka olin nähnyt Helsingissä, jos hän olisi voinut pysyä yksinkertaisena ja luonnollisena. Mutta sitäpä ei Palme voinut.

Epäilemättä hän oli nähnyt ja eritellyt oikein Robertin ihanteita hipovan luonteen laadun, mutta hänen tekotapansa taisteli visusti luonnollisen ja elävän ihmisen syntymistä vastaan.

Huolimatta kuitenkaan näistä Palmen ominaisuuksista katselin häntä mielelläni, sillä hänen näyttelemisestään oli minulle paljon hyötyä. Tulin huomaamaan, kuinka haurasta lasia on luonteen hahmoitus näyttämöllä. Tulin näkemään, miten harha-askel voi viedä ei ainoastaan yksityisen tekijän, vaan näyttämökuvan kokonaisuudenkin harhateille. Varoittava esimerkki! Olin koko teatterissa-oloni ajan tottunut taistelemaan vaikka minkälaisia piintymyspaholaisia ja alituisesti esiintyviä virheellisyyksiä vastaan. Sellaista oli näyttelijän edistyminen! Jos yhdestä paholaisesta pääsi, niin jopa oli taas kymmenen tilalla uhrinsa kimpussa. Nyt näin Palmen tekotavassa paholaisista kaikkein pahimman, näin maneerin, piintyneisyyden hirviön, joka ei ikinä otettaan hellitä.

Uskoin saaneeni Palmesta terveellisen varoituksen ja sentähden olin hänestä oppinut paljon. Toisten virheet ovat erinomaisia opettajia.

Heti kun huomasin enemmän oleskeluni Tukholmassa hyödyttömäksi, päätin lähteä Kööpenhaminaan, vaikka tiesinkin, ettei näytäntökausi ollut siellä vielä alkanut.

Halusin kuitenkin päästä oikein ulkomaille, tunteakseni oikeata ulkomaista tuulahdusta. Eikä mikään enää estänyt siirtymistä. Teattereihin ei tullut enää mitään uutta, ja oopperassakin olin jo käynyt useita kertoja suomalaisen tuttavani, insinööri Georg von Fieandtin seurassa.

Niinpä lähdinkin empimättä porhaltamaan halki Etelä-Ruotsin viljavien ja vehmaisten seutujen — kohti oikeita ulkomaita.

2.

KÖÖPENHAMINASSA.

Saatuani Kong Oscar-hotellissa avaran ja miellyttävän huoneen, jonka toisen akkunan edessä oli tilava parveke, olin Tukholmasta poistumiseeni erittäin tyytyväinen. Kävellessäni mukavasti kalustetussa huoneessani ja pistäytyessäni avonaisesta ovesta parvekkeelle, jonka alapuolella aukeni satamalaituri ja vilpoinen meren lahti, tunsin ensikerran ulkomailla-olon omituista, outoa ja riemumielistä tunnetta. Iloinen ailahdus täytti olemuksen ja pani väkisinkin naurahtelemaan. Huomasin, että se oli hullunkurista, mutta en sille mitään voinut. Tunsin olevani ulkomailla!

— Terve, terve! — kuulin eräänä päivänä iloisen äänen lähelläni, ollessani aterioimassa hotellini ruokasalissa.

Minä ihan sävähdin. Suomalainenko ihminen täällä? Käännyin nopeasti katsomaan ja näin Georg Schneevoigtin hymyilevän edessäni.

Maanmieheni kertoi olevansa kotimatkalla Berliinistä. Tänne oli ollut poikettava välttämättömän asian vuoksi. Nyt täytyi mennä etsimään Svendsenin osoitetta.

- Minkä Svendsenin?

— Säveltäjän — hovikapellimestarin!

— No, sitä varten ei sinun tarvitse askeltakaan ottaa, — sanoin rauhoittaen. — Hän asuu täällä. On jo asunut monta vuotta. Hänellä on kaksi huonetta alakerrassa.

— Aivanko totta? — riemuitsi Schneevoigt.

— Varmasti asuu, — selitin vastaan. — Isäntä on kertonut minulle paljon tästä sävelmestarista. Aiotko… tavata häntä?

— Aion saada häneltä todistuksen soitostani. Sitä varten olen täällä. Luulisin sen käyvän päinsä, sillä minulla on Robert Kajanuksen suositus mukanani. Mahtaisikohan Svendsen olla nyt kotona?

Kerroin, että Svendsen on ollut muutamia päiviä sairaana ja että hovivaunut käyvät joka päivä portilla ja punapukuinen lakeija käy tiedustelemassa säveltäjän terveyttä.

— No, näin ollen ei minulla ole kiireen kierää! — sanoi Schneevoigt ja istui rauhallisesti.

Näin jäi suomalaiselle sellotaiteilijalle useita joutilaita päiviä, joitten kuluessa yritimme hirmuisella ahkeruudella tutustua tämän "kuninkaan korean kylän" kesäisiin nähtävyyksiin.

Kun Schneevoigt sitten sai asiansa toimitetuksi ja kun olin saattanut hänet laivalle, jäin tutuksi tulleeseen kaupunkiin kuin varsinainen asukas ikään.

* * * * *

Vihdoinkin olivat teatterit avanneet ovensa ja minun tyhjänpäiväinen turisti-aikani oli loppunut. Olin mielissäni, kun ei enää ollut toimettomia vapaailtoja, vaikk'ei teattereitten ohjelmisto ollutkaan erikoisen mielenkiintoinen.

Ennakkouutisista päätellen tulisi ainakin koko syyskuun aika kulkemaan vain keveitten näytelmien merkeissä. Vähän nykyistä ja vanhaa farssia, vähän sadunomaista kansannäytelmää, vähän Molièrea ja vähän Holbergia. Vaistosin, ettei minulla ollut Kööpenhaminassa suurtakaan tehtävää, vaikka myönsinkin mielelläni, että täällä esitettiin Molièrea ja Holbergia vallan verrattomalla taituruudella ja keveydellä. Sellainen taide oli kuitenkin, samoin kuin kööpenhaminalaisen näyttelijätaiteen ylimalkainenkin sävy, lepertelynsä vuoksi, ulkopuolella minun henkilökohtaisia pyrkimyksiäni, vaikka en tietenkään pitänyt tutustumista tähän taiteeseen vähäarvoisena yleiselle kehitykselleni. Siksipä en pahasti harmitellutkaan, vaikk'ei ohjelmisto ollutkaan ihan minun makuni mukaista.

Istuin vuoron perään toisessa ja toisessa teatterissa ja ahmin itseeni kaiken, mitä eteen sattui, ajatellen, että kylläpähän aikaa voittaen sulavat ja jättävät jotakin hyvää jälkeensä. Niinkuin tekivätkin.

Huomasin sen monesti jälkeenpäin.

Olin jotenkin kypsä lähtemään Kööpenhaminasta silloin, kun entinen alkeisopistolainen koulutoverini, kuopiolainen kirjapainonomistaja Kaarlo Malmström, saapui kaupunkiin, matkalla Leipzigiin, kirjanpainajain kuuluisaan kaupunkiin.

Kun Leipzigin messut viekoittelivat minuakin jonkin verran suurta mainetta saaneella harvinaisuudellaan, päätin kulkea sitä tietä, vaikka en sikäläisistä teattereista erikoista hyötyä toivonutkaan.

En liittynyt kuitenkaan matkaseuraan, sillä en ollut vielä onnistunut näkemään tanskalaisten näyttelijätähteä rouva Henningsiä, joka esiintyisi parina seuraavana iltana.

Olikin onni, että jäin ja sain ihailla hänen loisteliasta esitystään ja erinomaista kielenkäyttöään, joka soi ja helkkyi yli kaikkien muitten näyttelijäin parhaimpienkin saavutusten. Tästä suuresta diivasta sain taas vettä omaan myllyyni.

Ennen lähtöäni sain myöskin nähdä tohtori Mantziuksen, joka kokeili eräässä pienessä näytelmässä sekä regissöörinä että näyttelijänä. Hänen näyttelemisensä ei kuitenkaan minua ilahduttanut, sillä siitä kuulsi jonkinlainen näyttelijätaiteen teoria enemmän kuin välitön eläytyminen.

Betty Hennings sai korvata hänet ja monet muut!

3.

LEIPZIGISSÄ.

Oli jo pimeä ja myöhäinen ilta, kun saavuin Leipzigin asemalle. Ei tuntunut erikoisen miellyttävältä katsella huonosti valaistua ja uppo-outoa kaupunkia edessään, ilman vähintäkään tietoa, mitä suuntaa kohti lähtisi ajamaan asuntoa etsimään.

Ajettiin erään kulman ohi. Kadun risteys oli tupaten täynnä väkeä. Hevosen oli kuljettava käyden. Mitä ihmettä ne ihmiset tekivät? Viulu vinkui ja klarinetti kirkui. Nehän tanssivat! Kivikadulla ja keskellä yötä!

— Mitä tuo merkitsee? — kysyin yllätettynä ajurilta.

— Messuaikana tanssitaan kaduillakin, — selitti ajuri levollisesti.

Olin vallan hämmästynyt. Kylläpä tuoksahti etelämaalaiselta!

* * * * *

Leipzigin näyttely kilpaili loistossa ja komeudessa Tukholman näyttelyn kanssa ja ylitti sen monilla afrikkalaisista alusmaista haalituilla yllätyksillä. Siellä oli afrikkalainen kauppala neekerikylineen ja elefantteineen ja varmasti enemmän rapakkoa kuin todellisessa Afrikassa, sillä täällä Sachsenin tasangoilla satoi yötä päivää kaiken sen ajan, minkä näitä ihmeellisyyksiä katselimme.

Kuljeskeltuamme jalat märkinä, tuskastumiseen asti, läpi "Vanhan Leipzigin" nähtävyyksien ja messujen näyttelyhallien, istuskeltuamme "Auerbachin kellarissa" ja elefantin selässä sekä katseltuamme alituista tanssia thüringeniläisen kylän myllyssä, aloimme kyllästyä leipzigiläiseen vesitulvaan ja märkiin jalkineihimme, jotka vielä aamuisinkin olivat kosteudessaan kovin uskolliset.

Teatteria en kuitenkaan unohtanut tässä kurjuudessa, vaan houkuttelin vielä matkatoverinikin "Vanhaan Teatteriin", jossa näyteltiin Hamlet.

"Uuteen teatteriin" ei kannattanut yrittää, sillä siellä näyteltiin vain operetteja, ja yleisön jono venyi joka päivä sateiselle kadulle asti.

Hamletin näimme, ja se riitti minulle. Näytteleminen oli liian raskasta ja teatraalista sopeutuakseen tähän taruaiheiseen näytelmärunoon.

Kööpenhaminassa olisi pitänyt nähdä tämä näytelmä! Siellä olisi mielestäni tavattu tämän näytelmän oikea sävy. Tanskalaisten näyttelijätaide olisi ainakin ollut luonnonomaista tälle näytelmälle, jossa haamut kuljeskelevat ja keskustelevat elävien ihmisten kanssa. Täällä leimasi arkinen todellisuus esityksen ja surmasi taiteellisen mielikuvan aivan kuin muuallakin, missä olin Hamletin nähnyt.

Voitettuamme sateen avulla monet uteliaisuutemme ja kuivattuamme anturamme tämän kaupungin kosteudesta astuimme junaan ja lähdimme huristamaan Berliiniä kohti, mieli täynnä odotusta ja uteliaisuutta.

4.

BERLIINISSÄ.

Ensimmäinen havaintoni Saksan pääkaupungissa oli vallan hämmästyttävä. Ajurit ja hotellipalvelijat puhuivat täällä paljon sotkuisempaa kieltä kuin mitä samanarvoiset henkilöt olivat puhuneet Leipzigissä. Useasti, kun he oikein vauhtiin pääsivät, oli heitä mahdoton ymmärtää.

Kun "Prinzenhofin" huoneviinuri teki tässä suhteessa ilmeisen poikkeuksen talon muusta henkilökunnasta, totuin aina kääntymään hänen puoleensa pienissä asioissani ja nimitin häntä yliviinuriksi, mikä näkyi tätä hauskan näköistä nuorukaista erikoisesti miellyttävän.

Jäätyäni yksin sen jälkeen kuin Malmström oli lähtenyt kotimatkalle, ja kun olin vähin perehtynyt kaupungilla liikkumiseen, heräsi lukemishaluni siinä määrin, että oli kirjakaupasta hankittava ajankuluttajia aamupäivien varaksi.

Iltapäivät ja illat kuluivat kävelyihin, aterioimisiin ja teattereihin, mutta aamupäivät sopivat parhaiten kotona olemiseen ja lueskelemiseen. Saatuani tämän järjestelmän vakiinnutetuksi söin aamiaiseni hotellini ruokasalissa, jossa tavallisesti sain istua yksin ja selailla mielin määrin berliiniläisiä sanomalehtiä. Sainpa myöskin näinä ateria-aikoina erinomaisen tilaisuuden keskustelemiseen, jota kielenkäyttöni suuresti kaipasi. Nuorella yliviinurilla oli sellaiseen tarpeeksi aikaa, eikä haluakaan näkynyt puuttuvan.

* * * * *

Muutamien käyn tieni jälkeen Berliinin parhaimmissa teattereissa olin selvillä siitä, että kaupungin teatteritaide eli keskellä kuohukauttaan, keskellä loiston ja kukoistuksen aikaa.

Tämän taiteen suuri elpyminen oli aivan äskettäin tapahtunut täällä Saksan pääkaupungissa, vaikka kuuluisat "meiningerit" olivat sytyttäneetkin sisäisen hehkun näyttämötaiteen kangistuneeseen ruumiiseen ja sieluun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Meiningenin herttuan tukemana oli näyttelijä Ludwig Chronegk ryhtynyt silloin (v. 1877) regissöörinä uudelleen luomaan Saksan näyttämö- ja näyttelijätaidetta. Kolmentoista vuoden ajan oli tämän pienen herttuakunnan hoviteatteri kuuluttanut Euroopalle uutta oppia, joka julisti pannaan kaiken hengettömän "teatterin pelaamisen" ja vaati sijalle täysipitoisia, sisäisiä arvoja. Ulkonaista loistoa ei tämä teatterin puhdistus kieltänyt, mutta loiston yksinomaisen vallitsevaisuuden se kielsi jyrkästi. Loisteliaassa tai ryysyisessä kuoressa piti hehkua sisäistä yltäkylläisyyttä, muuten ei teatteripalkeilla esitetty maailma kelvannut. Hölkähtelevä vajavaisuus ei saanut armoa, vaan jokaisen luomuksen piti olla sisäisen elämän tiivistämä, olipa sitten kysymys suurista tai pienistä tehtävistä. Samoin piti kaiken erittelyn, olipa se mitä laatua tahansa, sulaa taiteelliseksi kokonaisuudeksi regissööri Chronegkin loihtivissa käsissä. Ja se suli! Vuosien kuluessa olivat meiningerit hämmästyttäneet ja ihastuttaneet teatteri- — yleisöä Euroopan suurissa keskuksissa. Nyt tämä merkityksellinen pyrstötähti ei enää vaeltanut maailmalla. Seitsemän vuotta sitten oli se lopettanut reformityönsä ja vetäytynyt pienen Meiningenin huomaamattomaan helmaan ja aikakirjojen mainintaan. Sen aika oli kai täytetty ja se halusi lepoa suuren herätystyönsä ja loistokulkunsa jälkeen.

Mutta vaikka Meiningenin ahjo ei enää hehkunutkaan, niin sen vaikutus jatkui siitä huolimatta pirteänä ja elinvoimaisena. Lahjakkaimmat meiningerit olivat hajaantuneet useihin eri kaupunkeihin ja useihin teattereihin. Meiningenin ahjon kipunat olivat lennelleet eri haaroille ja sytytelleet monta nuorta, lahjakasta kykyä palamaan ilmiliekeissä.

Tällaisia sytyttäjiä ja sytytettyjä oli tänä aikana Berliinin teattereissa niin monia, ettei ollut vähintäkään aihetta epäillä maailman näyttelijätaiteen tällöin elävän vuosisadan suurinta nousukautta juuri saksalaisella maaperällä.

Monien kuuluisien näyttelijättärien nimien joukosta voi poimia sellaisia kuin Reisenhofer, Poppe, Jäger, Lehmann ja monet muut. Miehisellä puolella ei kuuluisuuksien luku ollut sen vähempi, eikä ole sanottu, että parhaimpiin osuu, jos mainitsee nimet sellaiset kuin Molenar, Matkowsky, Sonnenthal, Jarno ja Sauer.

Tällaiset erinomaiset näyttelijävoimat esiintyivät, onnekseni, joka ilta Berliinin neljässä parhaimmassa teatterissa, ja kaikkien niiden yli kiilui kaksi kirkasta tähteä, joitten valovoima loisti liekehtivänä ja säteilevänä yli muiden ja yli koko näyttelijätaiteen tähtitarhan.

Näitten tähtien nimet tunsi jokainen, ja kaikkialla niistä puhuttiin ihmetellen ja ihaillen:

Josef Kainz ja Agnes Sorma!

* * * * *

Tutustuttuani ylimalkaisesti eri teattereihin ja niiden näyttelijävoimiin oli aika ruveta syventämään yksityiskohtaista tarkastelua ja siirtää opintomatkan luonne vertailevan ja harkitsevan työn puitteisiin.

Olosuhteet ja työskentelyn laatu synnyttivät oman painonsa avuin järjestelmän, joka sopi käytäntöön erinomaisesti. Teattereista saadut vaikutukset kypsyivät ja kirkastuivat ihmeellisen hyvin yön ja unen helmassa. Seuraavana aamuna tarvittiin vain tarkka pohdinta, joka parin tunnin tietämään ja virkistävän aamukahvin yhteydessä selvitteli ja valaisi nähdyn esityksen arvot ja vaikutukset.

Tämä menettely, ja selviin ratkaisuihin pääseminen heti aamulla, oli erittäin tärkeä, sillä se oli samalla siivoamista ja tilan tekemistä seuraavan illan uusille elämyksille joko aikaisemmin nähdyn esityksen tarkistamisessa tai uuden näkemisessä.

Näin työskennellessäni tulin pian huomaamaan taiteellisten taipumusteni, mielenkiintoni ja luonteenlaatuni suhtautumisen jokaiseen näkemääni näyttelijään. Huomasin, että harrastukseni ja opiskeluni oli tässä suhteessa rajoitettava siihen yksityiseen taiteilijaan, joka oli lähinnä omia taidevaistojani ja pyrkimyksiäni. Päähuomio oli keskitettävä yhteen ainoaan, erikoiseen kohteeseen.

Valittavana oli paljon erinomaisia näyttelijöitä, joiden erillisiä ansiopuolia ei mitenkään ollut sivuutettava, vaan päinvastoin hyvinkin visusti huomioitava. Mutta kokonaisesti, välittömästi ja ehdottomasti en hyväksynyt heitä esimerkikseni. Ainoastaan osittain ammensin heiltä ansioita.

Jylisevää Molenariakaan ei voinut sivuuttaa silloin, kun hän käytti puhdastunteisia ja syviä rintaääniä, jotka olivat kuin varta vasten odottelemassa esim. Othellon ja Learin erinäisiä kohtauksia.

Sauerin erittelytaito oli huomattavan pitkälle kehittynyt, ja siinä ilmeni hienostunutta makua, jolle kaikenlainen vaikutuksen tavoittelu, pelkän vaikutuksen vuoksi, oli kokonaan vierasta. Hän upotti älynsä erittelyn palvelukseen eikä pannut erittelyä leikittelemään olematonta älyä, kuten joillakuilla itserakkailla näyttelijöillä on tapana.

Tähän suuntaan saatoin oppia yhdeltä näyttelijältä yhtä ja toiselta toista ja siten vakiinnuttaa omaa tekotapaani ja omia suunnitelmiani.

Nämä sieltä täältä poimittavat arvot päätin kuitenkin jättää onnen kaupalle ja sattumain varaan, sillä nehän olivat vain sirpaleita, jotka eivät näin hajallaan kyenneet muodostamaan taiteellista kokonaisuutta, ehei niitä, itse työssä, voinut koota saman henkilöluoman puitteisiin. Kokonaista, täysin kokonaista huippusaavutusta tahdoin nähdä ja tutkia, ja keskittää sellaiseen taiteilijaan kaiken huomiokykyni!

Onnekseni oli sellainen näyttelijä olemassa ja ilta illan jälkeen nähtävänäni. Sellainen oli Josef Kainz!

Hän oli muuten ensimmäinen saksalainen näyttelijä, jonka kieltä aloin ymmärtää. Hän puhui toisin kuin muut. Ei hän eronnut muista ainoastaan sanonnan selvyydessä, vaan hän erosi siinä, että hänen näyttämöluomansa olivat ikäänkuin rakennetut sielukkaan, sisältörikkaan sanonnan ja kauniin kielenkäytön kulmakiville.

Siinä oli Kainzin näyttelijätaiteen a ja o. Sanonta vivahteli värejä, tummia ja loistavia, se nousi vaahtoharjaisille laineille, se keinui keveässä aallokossa, lipatti rannan kivillä tai pärskähti pisaroiksi kallion kupeeseen, se suhisi puitten latvoissa, uhosi vihaa ja lempeä ja järkeä ja tunnelmaa. Oli sama, jos hänen sanontansa kulki kalman maita tai kiersi pilvien hattaroita, aina se soi ja helskyi ja soitti juuri sitä säveltä, minkä sointuihin se kulloinkin oli viritetty.

Ymmärsin miksi Kainz oli suuri näyttelijä ja ymmärsin, että juuri hän oli minun mieheni, juuri se mies, joka oli toteuttanut kaikki minun haaveeni ja pyrkimykseni, se mies, joka todisti taiteessaan kaiken sen arvaamattoman arvon ja ihanuuden, kaiken sen olennaisen pohjan, mikä oli hyvän ja nerokkaan näyttelijätaiteen välttämättömänä ehtona, suurimpana ansiona ja korkeimpana saavutuksena. Loistavan kielenkäytön loistava sanonta!

Minulla oli kaikki syyt riemuita ja ilosta ailahdella, kun sain näin huipennettuna kuunnella kaikkea sitä, mihin itse olin pyrkinyt okaisia polkuja taivaltaen, milloin epäilevänä, milloin epätoivoisena ja milloin luottavaisena, saamatta tukea muualta kuin omasta vaistosta, mielikuvituksesta ja itsepäisyydestä. Juuri tätä tukea olin kaivannut ja nyt olin sen saanut! Oli syytä suureen riemuun. Olin laskenut kulkemani näyttelijäuran kielenkäytön kultakivillä, ja nyt sain elävän esimerkin siitä, kuinka tämä tien pohja kestää ja kuinka kauas se kulkijansa vie.

Epäilemättä Kainz olisi ollut kuuluisuus ilman tätä viimeisteltyä kielenkäyttöäänkin, sillä hän oli sanonnan mestari ja samalla todella suuri näyttelijä. Hänen taiteilija-arvoansa tehostivat sangen monet seikat, jotka olivat sekä omaperäisiä että erikoisia. Ja jo sellaisinaankin ne olivat minulle kuin toiveitteni ja suunnitelmieni täyttymys, joka vain odotti omakohtaisen purkautumisen aihetta ja tilaisuutta.

Kun minulla ei, hyvin ymmärrettävistä syistä, ollut kielenkäytön suhteen muuta tekemistä kuin sen erinomaisuuden toteaminen, niin kohdistin kaiken tarkkuuteni Kainzin sanontaan ja näyttelemiseen sekä niiden keinoihin ja tekotapaan.

Keinoja käytteli tämä suuri mestari erinomaisen säästeliäästi ja sai siten aikaan ihailtavaa luonnollisuutta esitykseensä. Levollisuus oli hänen olemuksensa juurena, eikä hän tehnyt ainoatakaan turhaa elettä eikä liikettä. Sisäinen patoutuminen näkyi pakottavan kaikkeen siihen ulkonaiseen, mikä esityksessä ilmeni. Sanonnan henkevyys oli sen sijaan elehtivää ja virmaa, elävöittäen tempot ja rytmit ja nousut ja laskut aina uusin värein ja vivahduksin.

Erikoisesti panin hänen tekotavassaan merkille sen vaatimattomuuden ja helppouden, mikä leimasi hänen taideluomansa. Kainz ei koskaan "pelannut teatteria" eikä pyrkinyt loistamaan. Hän vain oli ja eli, ja siinä oli hänen loistonsa. Ei hän myöskään pyrkinyt ulkonaisin keinoin muovailemaan mitään luonteenpiirteitä, vaan teki sen aina sisäisesti. Ei menetellyt niin, että hän olisi esittänyt sitä tai sitä, joko runollista Heinrichia tai runotonta Franz Mooria, vaan niin, että hän asetti oman itsensä kuin seulaksi, jonka läpi valui milloin minkinlaisen ihmisen sielu ja luonne hyveineen tai paheineen. Hän eli näyttämöllä kymmenet eri elämät, mutta eli ne niin kuin Kainz olisi ne elänyt samoissa olojen pakotuksessa. Hän ei ollut "teatterinpelaaja" eikä ilveilijä. Hän oli suuri runoilija — oli Kainz! Oman henkensä siivilöiminä hän loihti luomuksensa esille, mutta oli kuitenkin aina Kainz — suuri taiteilija, joka ei milloinkaan astunut oman olemuksensa ulkopuolelle, vaan eli ihmiskohtaloita omassa itsessään.

Tätä kaikkea minä näin ilta illan jälkeen, ja se valui sieluuni ja tietoisuuteeni kuin sade janoiseen maahan, joka on kärsinyt kuivuudesta ja koettanut virkistää itseään omien kastepisaroittensa avuin.

Näinä muistorikkaina viikkoina sain omille aivoituksilleni ja kangastuksilleni sen varmuuden, jota olin niin kiihkeästi kaivannut.

Näin, että tieni näyttelijätaiteen ulapoille oli oikeaan suunnattu ja vapaaksi raivattu. Kuinka kauas sitä jaksaisin kulkea, en halunnut aprikoida, sillä into ei järkeilyjä eikä arvioimisia sietänyt.

Tunsin saaneeni täyden tuen ja turvan siltä mieheltä, joka jo näihin aikoihin alkoi saada hiljaista tunnustusta saksalaisen näyttelijätaiteen ja äänellisen saksankielen puhdistajana, Meiningenin työn jatkajana.

Kun tämä seikka, joitakin vuosia myöhemmin, avonaisemmin tunnustettiin Berliinissä, oli se silloin pahasti myöhästynyttä, sillä Berliinin teatterit olivat jo silloin karkoittaneet tämän suuren taiteilijan valtapiiriensä ulkopuolelle. En silloin enää Berliinissä käydessäni saanut nähdä enkä kuulla tätä jumalten suosikkia, sillä silloin Wien soitteli hänen maineensa kelloja, joita Berliini kaihomielin kuunteli ja sadatteli omia teatterivaltiaitaan, joitten älynpuute oli aiheuttanut tällaisen repeämän.

Mutta onneksi eivät olot olleet vielä tämän ensimmäisen opintomatkani aikana näin pahoin kärjistyneet. Kainz eli ja toimi keskellä suurta työtään, ja minä sain hänet nähdä ja tutkia hänen taidettaan.

Se oli onneni, sillä en koskaan ole nähnyt hänen vertaistaan.

Kainz oli runoilija näyttelijätaiteessa!

* * * * *

Kun olin täysin vakiintunut suhtautumisessani Kainzin taiteeseen ja punninnut kaikki omat mahdollisuuteni tämän taiteen valossa, laukesi vastuunalaisuuden ja tutkimusten jännitys siinä määrin, että voin paremmin kiintyä yhteisnäyttelemiseen ja muihinkin yksityisiin näyttelijöihin.

Tällöin valtasi Agnes Sorma hyvin oikeutetusti ensimmäisen sijan. Olin jo aikaisemminkin pannut merkille hänen erinomaisen puhumisensa ja loisteliaan näyttelemisensä, mutta en uskaltanut niihin, kesken Kainz-tutkimustani, sen enempää syventyä, sillä en tietenkään voinut olla varma, ettei hänen naisellinen viehkeytensä voisi peittää joitakin näyttelijäpuutteita, joita harhaantuisin ehkä pitämään ansioina. Mutta nyt, kun suhtautumiseni Kainzin taiteeseen oli järjen mittaamana täysin vakiintunut, voin turvallisena heittäytyä ihailemaan Sormankin saavutuksia. Ja ihailemisen arvoisia ne olivatkin. Pelkoni hänen puutteellisuuksistaan oli ollut turha.

Sorma oli kuin luotu Kainzin vastanäyttelijäksi, ja yhdessä he tavallisimmin esiintyivätkin. Oli valtavan ihanaa kuulla sitä äänten soinnutusta, mikä yhdisti sanonnat toisiinsa. Jos seuraavan vuorosanojan äänen sointu särki edellisen iskusanonnan loppuvireen, niin se merkitsi mielen tai tunteen tai tunnelman särkymistä ja teki silloin ihmeellisen voimakkaan vaikutuksen. Se oli näiden sanonnantaitajien keinojen huipennusta, jota en ollut aikaisemmin missään tavannut niin täydellisenä.

Kun kuunteli heidän keskusteluaan, poikakuninkaana ja tyttökuningattarena, Sudermannin "Tejassa", niin olisi tietänyt mitä heidän välillään tapahtui, vaikka olisi sulkenut silmänsä ja vaikk'ei olisi sanaakaan heidän kielestään ymmärtänyt.

Siinä kohden oli näyttelijätaide kohonnut suurimpaan inhimilliseen mahdollisuuteen.

Nämä kaksi olivat kohottaneet taituruutensa niin korkealle, että se oli muuttunut luonnoksi. Heidän kielenkäyttönsä ja sanontansa puhuivat melkein yleismaailmallista kieltä kuten musiikki. Se oli suurta!

Agnes Sorma oli ainakin Josef Kainzin mukana suuri taiteilija!

* * * * *

Palattuani eräänä päivänä kävelyltä löysin pöydältäni käyntikortin. Helsingin Ruotsalaisen teatterin näyttelijä Alarik Erlin oli käynyt minua tapaamassa ja pyysi kohtausta määrätyllä kellonlyönnillä Bauerin kahvilassa.

Nyt, kun pidin vaikeimman osan työstäni jo suoritettuna, olin iloinen, että sain näin odottamatta kotimaista seuraa. Tunsin Erlinin entuudeltaan ja tiesin, että hän oli sivistyneestä kodista, erään Oulun seudun tuomiokunnan tuomarin poika, joten lähdin ilman epäilyjä häntä tapaamaan.

— Mistä tiesit, että olen täällä Berliinissä? — kysyin heti tavattaessa.

— Tapasin Tukholmassa näyttelijä Zachrissonin, ja hän sanoi sinun matkustaneen Kööpenhaminan kautta tänne. Lähetti terveisiä.

Seuran saaminen piristi elämää aikalailla.

Aina iloinen ja leikkisä Erlin piti mielen keveänä ja valppaana. Tulimme hyvin toimeen siinäkin suhteessa, ettemme taipuneet vapaapilettien sullottaviksi mihin nurkkaan milloinkin, vaan ostimme pilettimme ja määräsimme aina paikkamme permannon ensimmäiselle riville.

Tarkkaaminen oli meille tärkeämpi kuin pieni säästäminen. Oppimista vartenhan olimme tulleetkin.

Deutsches Theaterin alaravintola oli viihtyisä paikka. Se viekoitteli meidät kinkkuvoileipien kimppuun tavallisesti tuntia ennen näytännön alkua. Olimme erikoisen alttiita tälle viekoittelulle vielä senkin tähden, että ravintolan yliviinuri oli aulis juttelemaan teatteriasioista, joista hän tiesi yhtä ja toista. Jo aikaisemmin oli yliviinuri pannut merkille minun kankean kielenkäyttöni ja sen seikan, että olin ollut kahdesti ja kolmasti katsomassa samaa kappaletta. Näistä seikoista hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että olin ulkomaalainen näyttelijä, ja kun olin sen myöntänyt, oli vanha viinuri muuttunut erittäin opastelevaksi. Herttainen ukko oli kai ajatellut, että opiksi on ehkä hänenkin avuliaisuutensa. Niinkuin olikin.

Kun meitä nyt äkkiä oli ilmaantunut kaksi opastettavaa, oli ukkeli valmis kertomaan kaikki mitä suinkin tiesi teatteriasioista, ja juttuamiseen oli hyvä tilaisuus ennen näytännön alkua, sillä silloin olimme ravintolan ainoat vieraat.

— Eikö tämä enää olekaan kuninkaallinen teatteri? — olin kerran kysynyt häneltä.

— Ee-ei! — sanoi ukkeli ja pyöritti päätään. — Kuninkaan aitio ja sen yhteydessä oleva iso oleilusali olivat ensirivin perällä, ja niistä maksoi majesteetti kuusituhatta markkaa vuodessa. Sellainen komeus se oli! Mutta sitten teatteri näytteli Hauptmannin "Kankurit". Ai, sellainen skandaali! Siitä on nyt kai nelisen vuotta. Sitä näyteltiin ihan loppumattomiin. Mutta keisari suuttui ja lopetti aitiomaksunsa, ja sen mukana meni teatterin kuninkaallisuuskin. Mutta majesteetin aitiosta tehtiin kolme porvarillista aitiota, ja ne ovat aina täynnä. Nyt ne tuottavat tuloja kymmenkertaisesti. Ajatelkaa sellaista skandaalia!

Tällaisia ja muita pikkukaskuja olin saanut kuulla ukkelilta, ja olin valmistanut Erlininkin kuulemaan sellaisia.

— Kuulkaahan, yliviinuri! — sanoin eräänä iltana, jolloin olimme tulleet katsomaan Schillerin "Rosvoja". — Kainzilla ja teatterin johtokunnalla taitaa olla jotakin hankausta, koska lehdissä on näkynyt sensuuntaisia viittauksia. Onkohan niissä perää?

— Oh! Se on skandaali! — huokasi ukkeli. — Sellainen taiteilija! Ja sellainen johtokunta, joka luulee, että Kainz on raudasta! On näytellyt jokaisena iltana koko syksyn! Ja kuinka näytellyt! Oh! Herrat tietävät! Mutta nyt Kainz on väsynyt ja tahtoo helpotusta. Ai, ai sitä johtokuntaa! Ei ymmärrä! Lisää vain kuormaa. Siitä ei tule muuta kuin skandaali. Tänä iltana pitäisi Kainzin näytellä Franz Mooria vasten tahtoaan. Sellainen skandaali!

— Kainziako pakotettaisiin vasten tahtoaan? — kysyin hämmästyneenä.

— Niin juuri! — sanoi yliviinuri. — Rooli on vastenmielinen, ja Kainz on väsynyt. Oh! Sellainen skandaali! Saa nähdä, kieltäytyykö Kainz. Saa nähdä, tuleeko näytännön peruutus! Kohta kuullaan. Mutta skandaali se on joka tapauksessa.

Olimme vallan sanattomina hämmästyksestä, kun ukkeli lopetti ja siirtyi muihin hommiinsa.

— Onko näyttelijällä ylimalkaan minkäänlaista asemaa, koska sellaistakin miestä kuin Kainzia voidaan näin kohdella? — sanoin vihdoin harmistuneena.

— Mikä asema näyttelijällä voisi olla! — sanoi Erlin ivanauru suupielessä ja ryhtyi leikkaamaan voileipäänsä. — Eihän muilla ole asemaa kuin johtokunnilla. Eikä edes johtokunnallakaan siellä, missä vallitsee itsevaltius.

Vilkaisin Erliniin, sillä viittaus tuntui kovin läheiseltä. Katsoin kysyvästi.

— En halua puuttua Arkadian asioihin, mutta sanotaanhan, että siellä hallitsee itsevaltius kahdeksaakolmatta sivistymätöntä. Niin olen kuullut sanottavan, ja ymmärräthän, että sellainen ärsyttää jokaista näyttelijää, vaikka Honoluluun asti. Lohduttaa vähän, kun maailmankuulu Kainzkaan ei merkitse mitään. Olemme nähtävästi kaikki samassa purtilossa, niin suuret kuin pienetkin! Ahaa! Jopa soitetaan! Nähtävästi Kainz on alistunut. Niin näyttelijät aina tekevät.

Olisin vihastunut Erliniin, mutta hänen naurussaan oli sellainen huumorin sävy ja puheessaan sellainen asiallisuus, että ne vasten tahtoakin synnyttivät suopean hymähdyksen.

Lähdin sanattomana ja sekavin tuntein katsomoon, joka ei tänä iltana voinut herättää samanlaista odotuksen tunnelmaa kuin ennen, monina iltoina.

Kuulemani juttu Kainzista oli perin juurin tympäissyt minut. Ja Erlinin pila oli pannut siihen kotimaan tuntua höysteeksi.

* * * * *

Ensimmäisellä väliajalla huomasimme yleisön keskuudessa uteliaisuutta ja osaksi hermostustakin, ja Kainzin nimi mainittiin useasti.

Niistä harvoista sanoista päätellen, mitä satuimme kuulemaan selän takaa, oli yleisö hyvin suosiollinen Kainzille, mutta ei erikoisen ärtyinen johtokuntaakaan kohtaan. Sen pahimpana tekona pidettiin sitä, että Kainzille pakotettiin tehtäviä, joihin hän ei ollut innostunut. Sellaisesta ei voinut koitua hyötyä taiteelle eikä iloa kenellekään.

— Ovat ehkä arvostelijoita, — sanoin Erlinille. — Eivät kai porvarit noin pohdi taideasioita.

— Kiiltävistä takeistaan päättäen eivät he ainakaan ole pilettejään ostaneet, — sanoi Erlin purevasti ja naurahti parantumattoman pilailevasti.

— Taitaa olla niin, että kuluneen puvun kantaja ymmärtää taidetta enemmän kuin prameileva keikari, — sanoin laiskasti.

— Tietysti! — ilakoi Erlin. — Olisikin peräti typerää, jos riikinkukko rupeaisi satakielelle lautamieheksi.

— Olemmeko me, näyttelijät, satakieliä mielestäsi? — kysyin huvitettuna.

— Eikös kattia! — sanoi Erlin ja nauroi kaikuvasti. — Me olemme hanhia, joitten selässä ei pysy vesi!

Pidin parhaana vaieta, sillä tunsinhan Erlinin tyhjentymättömyyden silloin, kun hän pääsi laukomaan tekaistuja sukkeluuksiaan. Hänellä oli iloilevan ja leikkivän nurinkurisuuden syntyperäinen lahja, jota hän ei suinkaan halunnut piilotella.

Olikin jo aika ottaa vakava asenne, sillä seuraavassa kuvaelmassa esiintyi Kainz.

Punatukkaisena ja punapartaisena Franz Moorina ilmaantui Kainz näyttämölle, eikä kauan kestänyt, ennenkuin huomattiin, että Kainz pani tämän kalton hirviön sielunkin läikehtimään punaisia tulen ja veren lieskoja. Samalla valoi kuitenkin näyttelijä niin paljon ihmisyyttä tähän teatterikonnaan, että sai sen osaksi ihmeteltävän paljon lievittävää ymmärtämystä. Suurenmoinen ennätys!

Kainzin näytteleminen oli yhtä sielukasta ja rentoa ja hillittyä kuin ennenkin, eikä mikään pannut aavistamaan, että hän esiintyi vastenmielisesti tässä osassa. Luulimme jo, että näyttämön puolella oli tullut rauha maahan.

Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikka mitään erikoista ei huomattu, ennenkuin Franzin pitempiaikainen oleilu näyttämöllä alkoi. Silloin nähtiin, että Kainz otti näyttämön sivusta tuolin ja asettui istumaan. Näkyi selvästi, että hän tällä toimenpiteellä halusi ilmaista väsähtäneisyyttään. Kun asemien muutos vaati sitten siirtymistä yli näyttämön, nousi Kainz ja alkoi väsyneesti laahata tuolia perässään, antaen kuitenkin sanonnan helskyä kuten konsanaan muulloin.

Päästyään yli näyttämön asetti hän tuolin sivustalle ja asettui taas istumaan, jatkaen keskustelua aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Silloin puhkesi tukahdutettu jännitys katsomossa ihmetykseen, joka kohahti kuin tuulen henkäys. Tuntui olevan hiuskarvan varassa, ettei jotakin huudettu tai ettei pursuttu räiskyvään käsien taputukseen.

Olimme puolestamme valmiit mihin tahansa, sillä jännitys oli äkkiä kohonnut, ja Kainzin suhtautumisen ja vastenmielisyyden ilmaisukeino oli niin perin selvä ja samalla hienotunteinen, mahdollisimman vähän häiriötä tuottava toisille näyttelijöille. Se oli temppu, joka vetosi yleisöön ja selitti yleisölle liikarasituksen tehokkaammin kuin parhainkaan sanomalehtiartikkeli.

Sen enempää mielenosoitusta ei kuitenkaan tehty, sillä luultavasti oli katsomossa paljon sellaistakin väkeä, jolla ei ollut mitään käsitystä tästä omituisesta tapahtumasta.

Vasta näytöksen loputtua puhkesi mieliala julkiseksi ja kohdistui
Kainziin sellaisena suosion myrskynä, ettei kai vastenmielisen Franz
Moorin esittäjä ole mokomaa saanut kokea sitä ennen eikä sen jälkeen.

Teatterin johtokunta piti kuitenkin tapausta ja koko Kainz-jupakkaa, kaikesta päättäen, sangen mitättömänä joutavuutena, koska antoi rettelön venyä niin pitkälle, että tulokseksi tuli myöhemmin tämän korvaamattoman näyttelijän eroaminen teatterista.

Meistä ja kaikista niistä, joitten kuulimme puhuvan asiasta, tällainen kohtelu tuntui käsittämättömältä. Ja vielä käsittämättömämpi oli loppuromahdus, silloin kun se tapahtui! Sitä ei kai tavallinen ihmisjärki pystynyt muuten selittämään kuin siten, että Kainz oli kasvanut liian suureksi. Hän oli hankala!

Masentunein mielin poistuimme katsomosta näytännön päätyttyä.

— Voi, pyhä yksinkertaisuus! — huokasin helpotuksesta, kun astuimme teatterin seinien ulkopuolelle.

— Pyhä kyllä! — veisteli Erlin. — Mutta kaikkein pyhin on tyhmyys, jota ei saa edes sanoa. Jo raamattukin ripustaa myllynkiven sanojan kaulaan. Ja sitäpaitsi! Minullakin on aina ollut pieni vastenmielisyys suuria näyttelijöitä kohtaan. Nehän ovat epämukavia kapineita.

— Minkä vuoksi? — kysyin naureskellen ajuriin noustessamme.

— No, helkkarissa! — nauroi Erlin, että katu kaikui ja ihmiset katsoivat meitä ihmeissään. — Kun en itse ole Kainz tai vähän parempi. Ajakaa Baueriin! Tähän taloon emme ainakaan ole pilettivelkaa! Emme loukkaa kohteliaisuutta, jos sanomme: hyi hemmetti!

Tämä ilta oli asettanut mielestäni Deutsches Theaterin vallan uuteen valoon.

Talon ulkonainenkin hahmo oli jotenkin muuttunut, kun sen henki oli saanut särön.

Mielestäni oli tämä teatteri nyt menettänyt paljon enemmän kuin mitä oli ennen menettänyt "kuninkaallisessa" nimessään.

Mitäpä nimestä, kun ei kuitenkaan ollut kuninkaallista mieltä!
Kuningasta kohtaan oli tehty majesteettirikos!

Me olimme sen todenneet, ja keskustelumme siitä siirtyi kumman aiheettomasti kotimaisiin oloihin.

Bauer-iltamme ei ollut yhtä rattoisa kuin muulloin.

* * * * *

Italialaisten mainehikas Zacconi esiintyi vierailijana omine seurueineen. Hän oli monessa suhteessa hyvin kiintoisa näyttelijäilmiö. Hänen ammatillinen tekotapansa oli monivivahteista ja satasäikeistä kuin hämähäkin mestarituote. Pienimmätkin piirteet olivat tarkoin eriteltyjä, ja sanonnan värittely oli huolella ja hyvällä aistilla sijoiteltua. Tunteitten lainehtiminen oli harkittua, määräperäistä nousua ja laskua.

Sain sen käsityksen, että hänen roolinvalmistuksestaan voi liioittelematta käyttää hänen edukseen koko ammattisanaston. Niin erinomainen näyttelijä oli Zacconi. Ja kun näyttelijän silmin seurasin tätä äärimmäisen hiottua ja huipennettua tekotapaa, niin olin varma, ettei sen elävämpää ja kirkkaampaa opastusta voinut milloinkaan sattua näyttelijätaiteen tutkijan nähtäväksi ja kuultavaksi.

Mutta samalla paljastui tämän tekniikan mestarin työssä eräs toinen seikka, jonka arvo on vähintään yhtä suuri kuin kaikki nämä loistavat erittelysaavutukset yhteensä. Henkilöhahmottelu!

Zacconi oli niin uponnut tai, toisinpäin sanoen, noussut niin huipennettuun tekotapaan, että henkilön hahmosta pisti alituiseen esille ainoastaan näyttelijä, joka loisti ja häikäisi.