Arkadia

Lähimpänä oljenkortena oli näytelmäni "Mestari Garp", jota en edellisenä kesänä ollutkaan saanut valmiiksi. Kun innostuin tähän työskentelyyn, innostuin samalla kehoittelemaan Eino Leinoa, että hän jo kerrankin kastaisi kynänsä proosanäytelmää varten.

Useita kertoja Eino heitti ehdotteluni kokonaan vallattoman pilan valtaan, väittäen, ettei hänellä ole mitään sanottavaa, ellei saa sitä sanoa runomuodossa.

Kun kuitenkin, Leinon selostelujen mukaan, olin tietoinen siitä, että hän aivan äskettäin oli päässyt selville vastaisten lyyrillisten teostensa pääasiallisesta suunnitelmasta, niin arvelin hänellä nyt olevan pienen välihetken, jonka voisi käyttää proosanäytelmän tekemiseen.

— Olet oikeassa, — sanoi Leino, kun kerran taas otin asian puheeksi. — Tiedänhän, etten siitä pääse. Proosaan minun on kerran mentävä, ja näytelmään myöskin. Mutta Bergbom ei päästä "Carinustakaan" esille. Se tympäisee, vaikk'ei olekaan oma näytelmäni.

— Bergbomin menettelyä en voi ymmärtää paremmin kuin muissakaan asioissa, missä hän asettuu poikkiteloin —

— Kyllä minä ymmärrän! — keskeytti Leino. — Hän on tyytymätön arvosteluihini, joita en tietysti pysty valamaan tutunomaisten ja oikeauskoisten kaavojen mukaan.

— Sen tiedän, — myönsin heti. — Mutta jos sellaiset temput ovat ennen onnistuneet, niin olisi mielestäni tässä tapauksessa osoitettava, että ne eivät tepsi. Sivuuta "Carinus" ja tartu omaan aiheeseesi! Ethän voi seisahtua sen tähden, että jokin haitta on tielläsi. Jos sen teet, niin annat haitoille liian suuren merkityksen. Tiedän ettei sinulta puutu aiheita. Kaiva esiin jokin perhedraama tai mikä muu tahansa! Jos vain aloitat, niin mielikuvitus tekee loput.

— Entä — jos Bergbom hylkää?

— No, sellaista ei voi koskaan arvata etukäteen. Eikä ainakaan tässä tapauksessa voi tukea toiveita mihinkään, kun ei ole mitään pohjaa laskelmille.

— Nyt sanoit oikean sanan! — kivahti Leino. — On luotava tuo puuttuva pohja! Jos tälleen jään, niin kymmenen vuoden kuluttua on sama epäilys edessä.

— Jopas hyppäsimme kukon askelen eteenpäin! — sanoin iloisesti. — Tiedäthän, että minulla on vapaus lähteä keväällä turneelle. Pitäkäämme se mielessämme, jos Bergbom hylkäisi näytelmäsi.

— Aivan kuin et sinä voisi sitä hylätä, — kuului Leinon viimeinen epäröiminen.

— En usko sitä, — sanoin kieltävästi. — Ainakin sovittelun tietä pääsemme tulokseen.

— No, jos sinua ja turneetasi varten kirjoittaisin, niin luulisin innostuvani, — sanoi Eino myöntäen. — Arkuus ei silloin ahdistaisi.

— On siinäkin oma ahdistajansa, — ryhdyin selittämään. — Asetteluvaikeuksia ei saa olla, eikä monta henkilöä. Jos kolme henkilöä riittää, niin on hyvä.

— Kolme on pyhä luku! — sanoi Leino ja innostui leikittelevään tapaansa sinkoilemaan näytelmä-aiheita ympärilleen.

Nousi seippailemaan permannolle, hykerteli käsiään ja kumarteli vähän vartaloaan askelten mukana, luetellen samalla erinäisiä kuvauksia, joissa oli draamallista itua.

— Annahan olla! — keskeytin vihdoin. — Tarttuisimmeko tanakammin tuohon perhedraaman ajatukseen, jonka juuri mainitsit?

— Jahah! Vai niin! — nauroi Leino iloisesti. — Pitääkö olla sänkykamarikin? Ja amppeli? Oh hoo! Amppeli! Sehän on mainio! Amppeli yksinään hoitaa yhden näytöksen.

— No, niin! Miksikä ei? Voihan amppelikin olla mukana —

— Tietysti, tietysti! Juuri amppeli! Sehän kuuluu asiaan. Ydinkohtahan on amppeli! — puheli Leino ja kääntyi äkkiä ympäri säteilevänä. — Ydinkohta, kuuletko! Amppeli — ja tomppeli! Siinähän on koko juttu! Hilpeytemme kohosi korkeimmilleen. Sutkaus kosketti todella valaisevasti ja kirpeästi uuden draaman aiheen keskeisintä hermoa. Amppeli ja tomppeli! Se jäi tämän syntymässä olevan näytelmän vastaiseksi tilapäisnimeksi.

— No, minäkö näyttelisin tomppelia? — kysäisin tilaisuuden tultua.

— Sinäkö? — myhäili Eino — Et! Perheen ystävää tietysti — sinä!

— Siis kaksi miesosaa, — sanoin epäilevänä. — Kaksi naisosaa kävisi helpommin päinsä. Miesnäyttelijän saaminen tuottaisi ehkä vaikeuksia.

— Entä — tomppeli? Mihin se sitten pantaisiin? — kyseli Leino pettyneenä ja alkoi miettiä. — No, voisihan sen vaikka — vaikka lähettää sairaalaan.

— Mietipähän sentään tarkemmin! — sanoin erotessa. — Pääasia on, ettet unohda amppelia ja tomppelia.

Eikä Leino unohtanut. Jonkin ajan kuluttua toi hän mukanaan näytelmän teelmän.

— Otetaanpa nyt pohti tästä luonnoksesta, — arveli Leino vaatimattomaan tapaansa. - Amppelin olen säilyttänyt, mutta tomppelin lähetin Lapinlahteen. Häntä hoidellaan siellä.

Tästä luonnoksesta kehittyi sitten korjausten ja kokeilujen jälkeen kevään kuluessa hyvinkin ansiokas näytelmä nimeltään "Johan Wilhelm", jonka otin, lupaukseni mukaan, turneella näyteltäväksi.

14.

VASTAVIRRASSA.

Huomasin heti syyskauden alkaessa, että olin joutunut vastavirtaa soutamaan. Ei edes kesä ollut pehmentänyt sitä kärjistymistä, jonka oireet olivat taas keväällä olleet havaittavissa.

En kuitenkaan välittänyt johtajan ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta enkä oikullisesta roolien jakamisesta, vaan käyttäydyin niinkuin ei ikinä olisi mitään ikävää välillämme tapahtunut.

Näin luovailin hymyillen "Egmontiin" asti. Siihen loppui kuitenkin leppoisa ilmeeni, sillä roolin suuri menestys pilaantui, ainakin omissa silmissäni, Bergbomin horjumattoman itsepintaisuuden vuoksi.

Harjoitukset kulkivat tavallista rataansa, vaikka pidinkin loppuun asti muutamia liian hentomielisiä kohtia eräänlaisina koekenttinä, ratkaisematta lopullista tekotapaa ennenkuin olisin täysin selvillä mihin eräänlainen haparoiminen ympärilläni päätyisi.

Ratkaisut jäivät kuitenkin silloin, kun kaksi giraffin korkuista hevosta talutettiin pääharjoitukseen ja minun piti muka toisen selässä ratsastaa näyttämölle.

Olin kauhistunut, ja kauhistuneita olivat muutkin.

Eihän oikeastaan kukaan pelännyt kesyjä elukoita, mutta jokin onneton sattuma horjuvien kulissien keskessä oli pelättävissä.

— Tämä on täydellistä hullutusta! — kivahdin satulaan päästyäni.

— Mitä pelättävää siellä olisi? — kyseli Bergbom kulissien turvista.

— Täälläkö? — sanoin pilkallisesti. — Tulkaapa koettamaan! Tulen paikalla alas.

Silloin Bergbom katosi kokonaan kulissien taakse, ja tallimiehet nauroivat.

Ensi-illassa hevoset vavahtelivat peloittavasti ja pahaenteisesti. Ja töyhtöhattuni tarttui puun oksaan tai pilven hattaraan.

Unohdin kokonaan pisimmän repliikkini ja seurasin vain hevosen levotonta päätä. Tepastelimme pois.

Päästyäni satulasta olin niin peräti hermostunut, ettei näyttelemisen jatkaminen ollut siinä tilassa suurenkaan arvoista. Ja kun hermostus laukesi, tuli sijalle harmi, hirmuinen harmi siitä, että tärkeä rooli oli pilattava tieten taiten.

Ensi-illan jälkeen puhuin järkeä Bergbomille. Vetosin siihen räikeän naurettavaan vaikutukseen, minkä talojen korkuiset hevoset tekevät pienellä näyttämöllä, vetosin "Kullervon" hevosen poisjäämiseen juuri taiteellisista syistä, vetosin yleisön pelkoon ja vetosin siihen, että hermostuksesta ja harmista menee näytelmän pääosa pilalle.

Ei mikään auttanut! Jokin muu seikka näytti olevan tärkeämpi kuin
Egmontin roolin onnistuminen. Bergbom oli järkkymätön.

Epäonnistumiseni ei voinut kuitenkaan tuottaa enemmän surua kuin iloakaan, sillä se ei ollut läheskään täydellinen. Vaikka itse tunsin joskus olevani kurja ja kehno, sain työstäni kuitenkin kiitosta, ja kappale meni kymmenen kertaa, yleisön innostuksen noustessa toisinaan hyvinkin kiihkoiseksi.

Tämä raiskattu rooli jäi koko tämän näytäntövuoden ainoaksi suureksi tehtäväkseni uusien näytelmien joukossa, enkä sitäpaitsi saanut tämän jälkeen neljään kuukauteen minkäänlaista muutakaan uutta tehtävää. Arvelin tänä aikana yhtä ja toista näistä omituisuuksista ja lopulta arvelin samaa kuin monet tuttavistani, että viisainta on pitää minut työttömänä, sillä eihän aina voi tuoda hevosia näyttämölle roolin esteiksi.

— Olet mahdoton, — jatkoi Eino Leino kerran tätä pilapuhetta. — Eihän sinulle voi antaa edes pikkurooleja, sillä eihän sitä tiedä, millaisista lesuista milloinkin teet kiusallisia loistonumeroita.

— Pelkään, että Halme onkin kiusallinen, — naurahti tähän Ahlberg. — Et koskaan muista, mitä Bergbom on sanonut itsestään.

— Mitä sitten? — kysyin.

— Minä olen Suomalainen Teatteri! — lausuili Ahlberg ilakoivasti.

Usein lopetettiin vakavatkin asiat tällaisiin sutkauksiin keskusteluissamme, mutta asioitten kyty ei niistä sammunut.

Se jäi tuijottamaan kuin hiilustan silmä.

15.

MIKÄ ON TARKOITUS?

Talven kuluessa pommitettiin minua kaikenkaltaisilla kysymyksillä. Henkilöt, jotka eivät tunteneet teatterin sisäistä elämää, kyselivät myötäänsä, miksi en näyttele mitään uutta, mitä roolia nykyjään valmistan ja muuta sellaista, mihin oli turha vastata asiallisesti, sillä ei heidän päähänsä pälkähtänyt sellainen mahdottomuus, että olin pantu pannaan.

Ne taas, jotka paremmin tunsivat asioita, kyselivät silmät pyöreinä, mikä oli tarkoitus. He tiesivät, että kaksi edellistä vuotta olivat olleet niin loistavat, että näyttelijäkunnan palkatkin olivat niistä erikoisesti parantuneet. Vielä tiesivät he senkin, että tämä vuosi tuottaa huonosti. Näytelmät menevät vähän ja tulot vähenevät, ja sitten käännytään taas maakunnasta apua anomaan. Mikä on tarkoitus? Miksi ei suurta ohjelmistoa kaiveta esiin? Miksi et näyttele jotakin tepsivää?

Tällaista ja monenmoista muuta mutinaa, joskus paljon uhkaavampaakin, jatkui pitkin talvea. Se oli hyvin kiusallista, varsinkin juuri sen tähden, etten ikävästä tilanteesta ymmärtänyt muuta kuin sen, että asemani alkoi käydä sietämättömäksi. Mistä on kysymys? kyselin itseltäni samoin kuin muut minulta.

— Minä tiedän koko jutun! — sanoi Eino Leino kerran. — Olen asioitten ulkopuolella ja olen sentähden niistä paremmin selvillä kuin sinä. Suhteesi teatteriin —

— Teatteri — niin! — keskeytin nopeasti. — Tässähän on kysymys teatterista ja minusta! Mikä on Suomalainen Teatteri? Sanopa, mikä se on!

— Se on Bergbom! Aivan äskettäin kuulit sen itsekin Ahlbergilta, vaikka näin, että pidit sitä sopimattomana pilana.

— No, mikä on suomalainen näyttelijätaide? — kysyin samaan menoon.

— Bergbom!

— Entä minun taiteeni ja kielenkäyttöni? — kysyin naurahtaen.

— No, nyt tultiin solmuun! — kivahti Leino. — Niidenkin nimenä pitäisi olla Bergbom, sillä Arkadiassa ei saa olla mitään muuta kuin Bergbom. Mutta olen kuullut, ettei sinuun nähden ole niin! Sinä harjoittelet ja syvennyt ja kasvat ja onnistut ja saat suosiota ilman että Bergbom saa siitä mitään osaa. Mitenkä voisikaan saada, kun hän on sinulle tarpeeton? Olen kuullut tarkkaan sinun harjoituksistasi. Bergbom ei ohjaa sinua ollenkaan, ja sentään sinä onnistut. Ymmärrät kai, että olisi edes muodon vuoksi pitänyt kysellä häneltä jotakin. Kun et sitä ole tehnyt, niin olet hänen vihamiehensä, ja hän kostaa omalla tavallaan. On suotta kysellä sen syvempiä tarkoituksia.

— Samaa omaa tapaansa Bergbom on käyttänyt minua kohtaan jo ennen nousukauttani. Pitänyt ilman työtä pitkiä aikoja ja antanut sitten tuiki sopimattomia tehtäviä. Olen saanut sen käsityksen hänestä, että hän on onnettoman rikkinäinen luonne eikä tietenkään voi auttaa sitä, että hänessä nousee joskus hirvittävä viha minua kohtaan. Mistä syystä? Sitä en voi aavistaa.

— Sinun itsenäisyyttäsi hän vihaa, eikä sinua! — puheli Leino edelleen. — Sen olen kuullut useilta tahoilta. Älä puolustele miestä hänen heikkouksiensa tähden! Katso asioita suoraan! Sinä olet teatterille tarpeen ja välttämätönkin, mutta vain Bergbomiin asti, et yli!

— En ole koskaan pyrkinyt kenenkään yli, saati sitten hänen ylitseen! — sanoin harmistuneena.

— Oletpas! - väitti Leino. — Taiteessasi olet! Kielenkäytöstä en puhu nyt mitään, sillä siinä asiassa Bergbom istuu aidan takana. Mutta ajattele roolejasi! Ajattele, että olet hylännyt pateettisen tekotavan ja pannut tilalle luontoa, jossa on kylmää järkeä ja kuumaa hehkua. Luuletko, että se Bergbom, joka tahtoo olla Arkadian a ja o, voi sinua seurata? Ei! Hän ei voi, ja sentähden hän tahtoo olla matkasi määrääjä. Tähän asti, mutta ei edemmäs!

— Nyt sanon sulle jotakin, — sanoin vastenmielisesti. — Olen ajatellut noita samoja ajatuksia, mutta ne ovat peloittaneet.

— Ajatuksetko?-kysyi Leino epäillen.

— Ei, — jatkoin entiseen tapaan. — Eivät itse ajatukset, mutta seuraukset, jotka niistä voivat syntyä.

— Ei synny mitään seurauksia, jos pysyt rauhallisena. Ainakin ensi vuonna on Bergbomin jo taas pakko turvautua sinuun, sillä "lahjoittamasi" roolit eivät tuottaneet siunausta. Minä näin niiden esitykset. Se tie ei johtanut mihinkään. Sinussa on liian paljon hyväntahtoisuutta. Ajattele vain omaa taidettasi!

— Pitäisi olla varaa ajatella muutakin, — puhelin kiinteämmin. — Mutta pelkään, että Bergbom pakottaa minut ajattelemaan vain itseäni. Tähän asti olen sietänyt kaikki oikut, sillä minulla on ollut tehtäviä, joitten vuoksi on ollut syytä uhrautua, niinkuin hyvin tiedät. Mutta nyt olen jo kauan ollut valmis näyttelijä ja kielenkäyttöni on kypsä. Nyt en voi ruveta istuskelemaan kädet ristissä, sillä toimitarmoni huutaa työtä. Minulla ei ole aikaa kuin enintään tämä kevät kysellä, mikä on tarkoitus. Yhtä ylimalkaisilla ehdoilla en enää kirjoita ensi vuoden välikirjaa, enkä tänä vuonna luovu pienimmästäkään oikeudestani, koskekoonpa se mitä asiaa tahansa. Siihen olemme tulleet. Nyt sait tietää, mihin ne ovat vieneet, ne peloittavat ajatukset. Jos selvää sopimusta ei saada aikaan muutamasta määrätystä roolista ja joistakin vähäpätöisistä seikoista, joilla minua on kiusattu, niin jääköön sopimus tekemättä! Silloin ainakaan ei ole enää syytä kysellä, mikä on tarkoitus. Silloin haluan ymmärtää asian niin, että Bergbom tahtoo päästä minusta. Tällaiset seuraukset ovat syntyneet ajatuksistani, ja ne peloittavat. Eikö niin? — Sellaista romahdusta en voi ajatella, — sanoi Leino synkästi, ja siihen keskustelumme päättyi.

16.

KIISTAN AIHE.

— Ei! — sanoi Eino Leino hyvin vakavasti, kun kehoitin häntä lähettämään vastavalmistuneen "Sota valosta"-näytelmänsä käsikirjoituksen Bergbomille. — Älä unohda "Carinuksen" kohtaloa! Tein silloin tyhmästi, kun sen luovutin. En ottanut varteen edellisten tapahtumain opetuksia. Numersista asti on huomattavissa, että näytelmän käsikirjoitus voi joutua kiistan aiheeksi teatterin ja kirjailijan välillä. Painettu kirja sitävastoin ei voi enää synnyttää holhoomisen halua tekijää kohtaan. Annetaan näytelmän ilmestyä painosta ilman muuta! Silloin säilyn tarpeettomista tekijäkumppanuuksista ja joutavista ehdotuksista sinne ja tänne.

— Onhan se niinkin! — myönsin empimättä. — Ajattelinkin vain kohteliaan muodon täyttämistä, varsinkin kun tiedämme, että Bergbom ei ole suopea sinua kohtaan.

— Suopeako? — naurahti Leino. — Näinhän "Johan Wilhelmin" hylkäämisestä, että näyttämölle pääsemiselleni pannaan esteitä. Sehän ei ole enää epäsuopeuttakaan. Onhan se selvää torjumista.

— Ja siitä huolimatta näytellään "Johan Wilhelm" tänä keväänä
Arkadiassa! — sanoin hymyillen.

— Siihen ei sinunkaan vaikutusvaltasi mahda riittää! - sanoi Leino epäillen ja hämmästyen.

— Vaikutusvaltaniko? Sellaista ei minulla ole penninkään edestä, mutta sen sijaan on minulla valta näytellä tuo näytelmä lahjanäytännössäni. Ja sen teen, jos suostut.

— Tiedäthän, ettet tarvitse suostumistani! — huudahti Leino iloisesti. — Onhan sinulla oikeus tehdä näytelmälle mitä ikinä haluat. Mutta resetissähän ovat tulot pääasia! Mitä siitä sanot?

— Sanon, että otan luovuttamani "Tukkijoen" takaisin siksi kerraksi. Mutta onhan selvää, etten voi esiintyä ainoastaan siinä. Olen ajatellut panna "Johan Wilhelmin" esikappaleeksi. Täytyyhän resetissä olla vähän taidettakin eikä vain rahan pyydystämistä.

— Bergbom loukkaantuu varmasti siitä, että minun nimeni tulee ohjelmaan vastoin hänen tahtoaan.

— Eikö mitä! — selitin vastaan. — Tämä on asia, joka on hänen päätösvaltansa ulkopuolella, kun laitokselle ei koidu siitä kuluja. Mutta jos ajattelet jonkun loukkaantumista, niin ajattele sitten uutta näytelmääsi! Jos et halua sitä tarjota käsikirjoituksena, niin se ei ole mielestäni kohtuullista.

— Sinähän tarjosit oman näytelmäsi "Mestari Garpin"! — pilaili Leino. — Mitä siitä hyödyit? Olisit nyt vasta tarjonnut, kun se ilmestyy kirjana, niin olisit päässyt vaivasta.

— Muistakaamme, että Bergbom on tottunut siihen, ettei ole mitään suomalaista näytelmistöä ilman häntä —

— Siinä on paljon perää, — keskeytti Leino. — Me ainakaan emme halua riistää häneltä ansioita. Mutta siitä ei seuraa, että näytelmäin käsikirjoituksista on ennen painatusta neuvoteltava. Joissakin tapauksissa sellainen on voinut olla tarpeellista ja hyödyllistäkin, mutta se ei voi jatkua. Ymmärräthän, että kerran täytyy sellaisen holhoojavallan loppua.

— Ymmärrän kyllä, - myönsin miettien. — Mutta kun Bergbom huomaa, että se on loppunut, huomaa hän myös jotakin muuta.

— Mitä sitten?

— Silloin hän huomaa olevansa suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ulkopuolella! Luulen, ettei hän vielä ole tullut sitä havainneeksi.

— Ehkä ei. Olkoon onnekseen, - puheli Leino ja siveli leukaansa rauhallisesti. — Mutta se ei käy, että kaikki kirjailijain pyristelyt ikeen alla leimataan rettelöimiseksi ja vieläkin pahemmaksi. Niin tehtiin Numersille ja Canthille! Erkko on ollut ensimmäinen viisas ja ensimmäinen omintakeinen. Hän on ensin painattanut ja vasta sen jälkeen puhunut esittämisestä.

— Niin on ollut, — kiirehdin sanomaan. — Mutta luulen, että yksi tapaus ei ole valaissut tulevaisuutta. Luulen, että Bergbom pitää sen erikoisena poikkeuksena eikä pane siihen mitään merkitystä, elleivät Erkon tapaukset ala uudistua.

— Johan sinä itse uudistat sellaisen "Mestari Garpissa". Tarjosit käsikirjoituksen, josta et ole saanut minkäänlaista vastausta, ja siitä huolimatta julkaisit näytelmäsi.

— Minä kuitenkin tarjosin ja annoin käsikirjoituksen! — väitin vastaan.
— En sivuuttanut Bergbomia. Enkä haluaisi, että sinäkään sen tekisit.

— Eihän sitä enää voi auttaa, — sanoi Leino lyhyesti.

— Voi kyllä, jos tahdot tasoittaa tietä näytelmällesi, — sanoin vilkkaasti. — Lähetä se käsikirjoitus, mikä sulia on hallussasi! Mitä se tekee, vaikka painossa on uudelleen muokattu kappale. Voithan samalla mainita, että helpompi on ehkä tutustua painettuun kappaleeseen, joka pian on saatavissa.

— Miksi tahtoisit, että Bergbom ei saisi huomata todellisuutta? Suomalainen näytelmärunous tulee kuitenkin kehittymään irralleen hänen ohjauspiiristään. Kerran on hänen se pettymys kuitenkin koettava.

— Myönnät kai sentään, että sellainen pettymys on tuhoisa isku vanhalle miehelle?

— Ja mitä sanot itsestäsi!? — naurahti Leino hämmästyen. - Työssäsi ja taiteessasi olet iskenyt herkeämättä etkä ole koskaan pelännyt kenenkään tuhoa. Jo aikoja sitten olet Bergbomin jättänyt suomalaisen näyttelijätaiteen ja kielenkäytön ulkopuolelle! Mitä luulet sen merkitsevän?

— Se voi merkitä minulle urani loppua, — sanoin vakavasti. — Mutta sinulle tämä voi merkitä sitä, ettet pääse uran alkuunkaan. Nyt sanon sinulle, mitä usein olet sanonut minulle: ajattele vain itseäsi! Erkko teki suuren palveluksen suomalaisen näytelmäkirjailijan itsenäisyydelle. Teki ilman seurauksia, sillä hän ei ollut torjuttavan asemassa, vaikka ei suosiossakaan. Hän sai tahtonsa perille —

— Niin sai! — kivahti Leino. — Ja minä olen varma, että Bergbom saa vielä katsella kummana sitä suomalaista näytelmistöä, johon hänellä ei ole pikkusormenkaan osaa. On jo muitakin itsenäisiä kuin Erkko. On Järnefelt, on Tavaststjerna, on —

— On, on! — keskeytin nopeasti. — Mutta siksipä juuri! Luulen asian kulkevan ilman että tarpeettomasti heität hansikkaan. Muitten toimenpiteitä ei pidetä taisteluvaatimuksina, mutta sinun pidetään. Arvostelijan asemasi on vienyt siihen.

— No niin, — sanoi Leino pitkän vaitiolon jälkeen. — Jos lähettäisin käsikirjoituksen, niin ainakaan ei siitä voisi syntyä kiistan aihetta, sillä neuvottelemaan en ryhdy.

— Ei tietysti ole tarpeenkaan. Kirjan ilmestyminen ehkäisee sellaiset yritykset. Ja mitä tulee siihen, että käsikirjoitukset ovat liiankin usein olleet kiistojen aiheina, niin uskon, että tässä tapauksessa käsikirjoitus poistaa kiistan aiheen.

— No niin, — sanoi Leino lopuksi. — Mietitäänpä seikkaa. Mietitään.

17.

MERKKITAPAUS ARKADIAN NÄYTTÄMÖLLÄ.

Eino Leinon "Sota valosta"-näytelmän harjoitukset olivat alkaneet.

- Minä tajuan tämän runollisen kielen erinomaisen kauneuden, — sanoi Ahlberg minulle heti ensimmäisten harjoitusten jälkeen. — Mutta älyän myöskin, ettei minun ääntämistapani sovellu tähän. Onko Eino puhunut sinulle minun puolestani?

— Kyllä hän puhui ja sanoi, että haluaisit perehtyä minun kielenkäyttööni —

— Noo, — sanoi Ahlberg hymyillen. — Olet liian kohtelias, tai Leino on kaunistellut asian. Enhän voi yks kaks perehtyä sinun pitkäaikaiseen työhösi. Ajattelen nyt aluksi vain tätä rooliani. Olen, näet, seurannut sinun kielenkäyttöäsi siksi kauan, että huomaan virheeni mahdottomiksi ainakin tässä näytelmässä. En ole, Jumalan kiitos, vielä niin vanha, etten tätä ymmärtäisi, mutta toinen seikka on asian parantaminen. Luuletko, että voisit auttaa tilannetta? Haluaisitko —

— Tietysti haluan! — keskeytin iloisesti. — Olen varma, että saamme Väinämöisesi asuun, joka miellyttää sinua. Olen iloinen, että alan jo saada seuraa. Olen sitä jo kauan odotellut. Näin tulee tämä näytelmä tekemään uuden aloitteen, kun ainakin kolme isoa roolia tulee kulkemaan samoja kielenkäytön latuja.

— Niin. Eino kertoi, että luet Hilma Rantasenkin kanssa. Siis Louhi, Ilmarinen ja Väinämöinen! Minä tietysti tulen olemaan jääräpää, mutta iloitsen kuitenkin, kun saan olla mukana.

Tämä keskustelu johti työhön ja aikamoisiin tuloksiin. Kun ensi-ilta oli onnellisesti sivuutettu, oli lähin seurapiirimme ihmeissään Ahlbergin erinomaisesta ja ennenkuulumattomasta kielenkäytöstä. Ihmeteltiin ja iloittiin ja onniteltiin Ahlbergia, joka tyytyväisenä ja kohteliaana siirsi kiitokset minulle.

— Kiitos kuuluu sille miehelle, jolle kuuluu ansiokin, — puhui Ahlberg nuorekkaasti. — Minä vain iloitsen, että olen päässyt mukaan. Ja toivon, että kaikki pääsevät! Halme on avannut Suomalaiseen Teatteriin uuden kehityskauden jo aikoja sitten, mutta minä vieroksuin sitä, sillä minä epäilin itseäni. Olenhan turkulainen! Nyt arvelen kuitenkin, että ehkä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

— Jo Kullervossa huomasin, että tässä oli suuri asia alullaan, — puheli runoilija Erkko kiinteän matalaan tapaansa. — Tahtoisin sanoa, että Halme on virittänyt kielemme kanteleen kalevalaiseen vireeseen ja pannut sen soimaan sointuja, joita emme olleet siihen asti kuulleet kauniista kielestämme. Emme olleet kuulleet, sillä ne olivat joskus hukkuneet piilopirttien turvekattojen alle tai johonkin muuhun arkailevaan olotilaan. Halme on ne kaivanut esille, ties minkä jumalaisen innoituksen valtaamana. Näin sanon sen tähden, että Halme itsekin sanoo, ettei hän tiedä muuta kuin sen, että äänellinen kielenkäyttömme oli hänen mielestään niin rumaa, ettei se vastannut kielen muutakaan, mutta varsinkaan ei sen kalevalaista kauneutta. Se pani hänet kulkemaan kujilla ja turuilla, kuuntelemaan tavujen sointuja sivistyneissä ja sivistymättömissä piireissä. Se pani hänet kokoilemaan sirpaleita ja niistä muodostamaan järjestelmän, jonka käyttelyssä hän yksin on mestari. Mutta eilisessä näytännössä kuulimme ihmeen. Kuulimme, että meidän ystävämme Axel Ahlbergkin, jolle kasvatus ja kotiseutu tuottavat erikoisia vaikeuksia, oli astunut tälle uudelle uralle. Tapaus ilahduttaa minua sanomattomasti, sillä minä äkkäsin heti erotuksen eilisen ja entisen puhetavan välillä. Uskallan väittää, että kuulin tämän eron, vaikka en itse pysty sitä noudattamaan. Minä ärähtelen puhuessani, niinkuin Halme sitä nimittää, ja minä älyän, että se on hyvin rumaa. Olen vanhan polven mies enkä voi enää auttaa itseäni, mutta minä iloitsen kielen puolesta ja niitten puolesta, jotka voivat palvella tätä suurta asiaa.

— Oikein sanoit! - jatkoi Eino Leino. - Asia on suuri ja kaunis, ja sitä suuremmaksi se muuttuu, mitä laajemmalle harrastus levenee. Tiedän, että juuri tämä toivo kuuluu Halmeen vakavimpiin pyrkimyksiin. Siksi oli eilinen laajentuminen kuin kynnyksen yli astuminen. Halme ei ollut enää yksin. Oli jo muita mukana. Tämä oli mielestäni kulttuurihistoriallinen tapaus, jolla on vielä se erikoinen viehätys minuun, että sattumoikseen oli minun näytelmäni esitettävänä.

— Ei se ollut sattuma, vaan suoranainen syy! — väitti Ahlberg.

— Niin minäkin olen tämän käsittänyt, — sanoi Erkko. — On mielestäni selvää, että kalevalainen näytelmä tähän tarvittiin. Ja asian arvon mukaista on, että niin tapahtui. Se ihastuttakoon meidän kansallista mieltämme! Muistakaamme, että eilinen ilta oli merkkitapaus Arkadian näyttämöllä!

Keskustelu jatkui vielä pitkään ja hyvinkin seikkaperäisesti. Olimme innostuneita kuin nuoret poikaset, niinkuin siihen aikaan aina oltiin kaikesta, mikä viittasi edistykseen ja suomalaisen kulttuurin kehitykseen.

Kuvailtiin toivorikkaina ja kaunein värein sitä uutta tietä, jota kansallinen näyttämö tulisi tulevaisuudessa aukomaan ihanan kielemme äänellisen kauneuden merkeissä. Kuvailtiin nopeita voittoja, sillä todellisuus oli pohjana. Sitkeätä työtäni ylistettiin ja sille rakennettiin uljas pilvilinna, joka pystytettiin Arkadian näyttämölle.

Pilvilinnako?

Niin! Haaveeksi ja pilvilinnaksi jäivät kaikki suunnitelmat, sillä ei kukaan meistä voinut aavistaa, kuinka lähellä tuho uhkasi näitä kauniita kuvitelmia.

Pian oli lähenevä se kaamea päivä, jolloin sokeus ei nähnyt eikä ymmärtämättömyys tajunnut merkkipäivää Arkadian näyttämöllä.

18.

OHRASALAMA.

Eräänä päivänä tiedoitettiin, että oli aikomus pistäytyä Pietariin muutamia näytäntöjä varten. Kukaan ei ollut tästä tiedosta hyvillään, sillä sellaisen matkan tiedettiin aiheuttavan erityisiä menoja, joita ei pieni päiväraha kyennyt peittämään.

Monet sanoivat sangen voimakkaasti ja suoraan, että sellainen "pyräys" on estettävä. En puuttunut puoleen enkä toiseen, sillä Pietariin ei välikirjani minua velvoittanut lähtemään. Olin asian ulkopuolella siihen asti, kunnes minulle sanottiin, että minunkin on lähdettävä.

Ilmoitin heti saman tien, etten voi lähteä, ellei erikoisesti sovita päivärahoista.

Samana iltana tiedoitettiin kuitenkin takaisin, että minun oli huomenna, sunnuntaiaamuna kello 10, saavuttava lehtori Almbergin asuntoon johtokunnan kokoukseen.

— Mitä varten?

— Pietarin asian johdosta!

En voinut olla hymyilemättä, sillä nyt tiesin, että tästä tahdottiin saada rettelön aihe.

Jo aikaisemmin olimme sopineet Eino Leinon kanssa siitä, että hän tulisi sunnuntaiaamuna luokseni aamiaiselle. Hän tulikin kymmeneksi ja ateriaa odotellessamme kerroin, mihin minun olisi ollut mentävä tähän aikaan, mutta olin sen jättänyt tekemättä.

Hän oli kuitenkin kokonaan toista mieltä ja arveli, että minun olisi mentävä.

Väittelymme seuraukseksi tuli lopulta minun lähtemiseni, vaikka tiesinkin homman vallan tyhjänpäiväiseksi. Asiani otettiin esille heti, kun perille tulin.

— Jos nyt sitten kaikille sopii, niin käymme ehkä esilläolevaan asiaan, ettei aikaa hukattaisi, — puheli Almberg leppoisaan tapaansa heti, kun olin tullut pyydetyksi istumaan. — Johtokunta on saanut tietoonsa, että teatteri aikoo tehdä vierailumatkan Pietariin, mutta samalla on johtokunnalle tiedoitettu, että te, herra Halme, ette ole halukas lähtemään. Nyt, kun olette itse täällä, niin saa kai johtokunta kuulla vastauksenne teiltä itseltänne. Oliko tiedoitus oikein ymmärretty?

— Oli kyllä pääasiassa, vastasin. — Mutta sen lisäksi sanoin: "ellei sovita erikoisesti päivärahoista".

— Niin. Aivan oikein, — myönsi Almberg. — Sehän oli perusteluna kieltäytymisellenne.

— Niin, — sanoin levollisesti. — En voi tehdä rahallisia uhrauksia, joihin näyttelijätoimeni ei velvoita.

— Kiitän selityksestänne, — sanoi Almberg erittäin ystävällisesti. —
Mutta juuri tuon velvoituskohdan saisimme ehkä nyt selvitetyksi, jos
otamme huomioon ne seikat, mihin ollaan sidottuja välikirjan mukaan.
Oletteko samaa mieltä kanssani?

— Täydellisesti, — myönsin kohteliaasti. — Hyvä tahto ja ymmärtämys saa ehkä aikaan sopimuksenkin, johon olen alunpitäen viitannut. Mutta silloin on välikirja sivuutettava.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Almberg uteliaana, ja muut johtokunnan jäsenet liikahtelivat hivenen verran.

— Välikirjani mukaan en ole velvollinen esiintymään muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella", niinkuin esiintymisestä nimenomaan mainitaan, — selitin rauhallisesti.

— Missä ovat välikirjat? - huudahti Bergbom ja tuli peräti hermostuneeksi.

Almberg pysyi rauhallisena ja avasi paksun pahvisalkun, josta piankin löysi minun välikirjani. Bergbom aikoi ottaa sen, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

— Herra Halme on aivan oikeassa, - sanoi Almberg luettuaan välikirjan. — Hänellä ei ole velvollisuutta esiintyä muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella."

— Ja välikirjaanko te vetootte? — huusi Bergbom hirveästi rähähtäen. Työnsi samalla molemmat kätensä ojoon, hypähti tuoliltaan ja aikoi sormet harallaan hyökätä minua kohti. Sen sai kuitenkin Almberg estetyksi tarrautumalla nopeasti Bergbomin käsivarteen. Pari johtokunnan jäsentä nousi säikähtäneenä tuoliltaan. Minä istuin liikahtamatta ja välinpitämättömänä paikallani. Olin tuollaiseen käyttäytymiseen liiankin tottunut.

— Minä pyydän rauhallisuutta! — sanoi Almberg matalasti, vaikkakin kiivaasti, ja painoi Bergbomin takaisin tuoliinsa. — Minä johdan puhetta!

Tuli pieni äänettömyys, ja useat silmät katsoivat ensin Bergbomiin ja sitten minuun, mutta en ollut huomaavinani tätä surkeata välikohtausta.

— Asiahan on selvä, — puhui Almberg kuin sanoja etsien. — Te vetootte välikirjaan —

— Niin teen, — sanoin hetken kuluttua, kun Almberg ei jatkanut. — Olen huomannut, että välikirjan mukaan eläminen on parempi kuin paraskaan palvelus, jota voidaan tulkita miten milloinkin. Välikirja voidaan tulkita vain sanan mukaan. Noudatan sitä.

Almberg ei aluksi tietänyt mitä sanoisi. Yritti jotakin, mutta jätti kesken. Kääntyi vihdoin tuolissaan ympäri kysyäkseen jotakin hiljaa muilta johtokunnan jäseniltä. Bergbomilta, joka istui paikallaan tuijottaen pöytään, ei puheenjohtaja kysynyt mitään.

— No niin, — sanoi Almberg kääntyessään uudelleen minuun päin. — Minä kiitän teitä, herra Halme, että saavuitte antamaan selityksenne. Pyydän anteeksi, että teitä vaivattiin.

Nousin lähteäkseni.

— Vielä seikka! — sanoi Almberg kiirehtien. — Ymmärsinkö oikein? Tehän ette kokonaan ole kieltäytynyt matkasta?

— En, — sanoin ovella. — Enpä tietenkään.

Vastaukseni teki kysyjän ensin vähän noloksi, ja hän vilkaisi pikaisesti Bergbomiin. Sen jälkeen hän jatkoi urhoollisesti:

— Jos Pietarin matkasta tulisi jotakin, niin paljonko haluaisitte päivärahan koroittamista?

— Luulen, että rupla tai pari —

— Siis kaksi ruplaa lisäystä? — kysäisi Almberg melkein hämmästyen. Oli kai odottanut jotakin tavatonta kiskomista.

— No, vaikkapa siten, — sanoin hymyillen. — Sanokaamme siis kahden ruplan koroitus.

— Kiitän teitä, — sanoi Almberg ja nousi seisomaan. Kumarsin kaikille yhteisesti ja poistuin eteiseen, kiirehtien odottavalle aamiaiselle.

* * * * *

— Ohrasalama! — sanoin ovessa kotiin palatessani. — Ei ollut iskuvoimaa eikä juuri jyrinääkään!

Sitten oli kerrottava kaikki sanasta sanaan.

— Sanoja ei saa väärinkäyttää, — sanoi Leino lopuksi. — Ohrasalama on kaunis, mutta tämä oli rumaa ja ilkeätä!

19.

UUSI VÄLIKIRJA.

Olin liiankin selvillä siitä, että se tilanne, mihin Bergbom oli saattanut itsensä johtokunnan läsnäollessa, ei jäisi ilman joitakin toimenpiteitä minua kohtaan. Olin kolmentoista vuoden aikana niin tottunut näihin temppuiluihin, että odotin uutta ansaa joka hetki.

En yrittänytkään ajatella enkä keksiä, mistä päin tai millä hetkellä ansa heitettäisiin kaulaani, sillä ne eivät koskaan olleet vähimmässäkään yhteydessä työskentelyni tai näyttelemiseni kanssa. Se oli kummallisinta. Näyttelemisestäni ei Bergbom ollut milloinkaan riitaa rakentanut, eikä hän siihen viime vuosina ollut edes kajonnutkaan.

Nytkin syntyi ristiriita muusta, mutta ei taiteesta. Sain uuden välikirjan seuraavaa vuotta varten samassa järjestyksessä kuin kaikki muutkin näyttelijät. Mutta välikirjan ehdot eivät olleet oikeudenmukaisessa suhteessa aikaisempiin lupauksiin nähden.

Asiakirja ei sellaisenaan ollut työn tunnustuksen synnyttämä, vaan jonkinlaiseksi välttämättömäksi pahaksi tarkoitettu. Siinä suhteessa se näytti niin selvältä, ettei edes voinut suututtaa.

Lähetin välikirjan takaisin ja pyysin johtokuntaa harkitsemaan uudelleen välikirjan ehtoja, joista ilmaisin eroavan mielipiteeni. Sen pohjalla pyysin uutta ehdotusta.

Olin niin yksinkertainen, etten vielä tällöinkään ymmärtänyt todellista tilannetta.

Jäin odottamaan uutta välikirjan ehdotusta, tai vaikka ei sitäkään, niin ainakin jonkinlaista neuvottelua asian selvittämiseksi lopulliseen pisteeseen.

Kuinka yksinkertainen olinkaan!

20.

YLLÄTYS.

Näihin aikoihin elettiin Arkadiassa tavallista vilkkaampaa elämää. Näyttelijät halusivat saada aikaan joitakin pieniä parannuksia vanhentuneisiin oloihin ja teatterin johto puolestaan erotti muutamia näyttelijöitä.

Eräänä päivänä sanoi Ahlberg, että hänellä on asiaa, ja niin hän vei minut ravintolan puolelle, jossa istui Eino Leinon kanssa.

— Oletko kuullut mitään välikirjastasi? — kysyi Ahlberg ilman mutkia.

— En.

— Kirjelmäsi ja välikirjasi oli Bergbom repinyt heti kappaleiksi, kun sai ne käsiinsä. Oli tehnyt sen erikoisella ilolla ja intohimolla, — selitti Ahlberg kiihtyneesti.

Se oli yllätys!

— Kuinka se on ymmärrettävä? — sanoin hetken kuluttua. — Kirjelmä oli osoitettu johtokunnalle. Kuka on tästä kertonut?

— Se on sivuseikka, — sanoi Ahlberg kuivasti. — Tärkeintä on kai, että saat kuulla tapauksen liian myöhään. Sattumalta sain kuulla tämän vasta äsken, samalla kuin kerrottiin Bergbomin lähteneen tänä aamuna ulkomaille.

— Johtokunta ei siis tiedä selkkauksesta mitään! — sanoin ihmeissäni.

— Jotakin ehkä sentään. On sanottu, että Bergbom on puhellut asiastasi aito isällisenä kasvattajana. On lohduttanut uteliaita kyselijöitä ystävällisellä hymyllä ja sillä suojelevalla selityksellä, että pieni vastoinkäyminen vain kehittää lahjoja, ja vakuuttanut lopuksi, että "kyllä hän tulee takaisin", — puheli Leino.

— Sitä lausepartta en kuule ensikertaa! — sanoi Ahlberg nyrpeästi.

— Tässä tapauksessa hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä on sanonut, — puhelin kuohuksissa. — Nyt hän sai tilaisuuden usein yritettyyn kaatamiseen, ja hän teki sen. Puhe takaisin tulemisesta on teon salaamista eikä muuta. Hän on heittänyt minut Arkadian ovesta hyvin taitavasti ja sitten kiirehtinyt ulkomaille, ettei mitään uutta vaihetta voisi syntyä. Sen pituinen se!

— Ei aivan, — sanoi Leino vakavasti. — Johtokunta ja johtokunnan ympäristö voi ehkä torkahtaa Bergbomin kehtolauluun, mutta monet ovat näistä huhuista kiihtyneitä. He näkevät tässä sellaista despotismia, jota ei saa taide-elämässämme harjoittaa. Heidän mielestään sinun taiteesi ja työsi on erottamattomana osana Suomalaisesta Teatterista. He tahtovat ottaa hoitaakseen asian, jos sellaiseen suostut. Sitä varten tulin tapaamaan.

— Olen kiitollinen heidän ystävällisyydestään, — sanoin pienen miettimisen jälkeen. — Mutta selväähän on, että asia on auttamattomasti kumossa, kun päätösvaltainen henkilö on poissa. Vaikka mitä yritettäisiin, niin tilanne ei voisi korjaantua ennen syksyä. Tästä on Bergbom ollut kyllin tietoinen. Hän on yllättänyt minut täydellisesti. Olen kadulla, niinkuin sanoin, ja sen mukaan minun on toimittava nopeasti.

— Mitä aiot? — kysyivät molemmat.

— Jos tarkoitatte vastaista toimintaani, niin siitä ei voi mitään tietää sellainen mies, joka on päistikkaa tullut ulosheitetyksi, — puhelin niin rauhallisesti kuin voin. — Täytyy ensin selviytyä yllätyksestä ja siitä huumaavasta kuperkeikasta, jonka tässä olen tullut tehneeksi. Tarkoitin vain lähimpiä toimenpiteitä. Lahjanäytäntöni on ilmoitettava jäähyväisnäytännöksi! Siitä lähden antamaan ohjeita.

— Jäähyväisnäytäntökö? — kivahti Leino, ja Ahlberg katsoi hämmästyneenä.

— Sehän on ensimmäinen tehtäväni! — sanoin lyhyesti ja nousin lähteäkseni näyttämön puolelle.

— Minusta tuntuu, että nyt päättyy muuan ajanjakso Suomalaisen
Teatterin historiassa! -sanoi Leino ja siveli hermostuneena leukaansa.
— Tässä on Bergbom näyttänyt olevansa jarru, eikä kansallisen laitoksen
johtaja.

— Skandaali tämä on! — ärähti Ahlberg. — Despotismin skandaali!

— Niin tai näin! — sanoin kyllästyneenä. — Tällä hetkellä näen vain sen, että olen joutunut kohtalokkaaseen tilanteeseen. Olen estetty palvelemasta Suomalaista Teatteria.

— Ymmärrä nyt, jumaliste! — kimmastui Leino. — Näin julkea mielivalta ei voi käydä päinsä keskellä Helsinkiä ja suomalaisen yleisön silmien edessä!

— Mielivalta on jo tehnyt tehtävänsä, — sanoin hillitysti. — Onhan ymmärrettävää, etten voi jäädä tällaiseen epävarmuuden tilaan kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi. Ja mitäpä syksystä kostuisin? Kesäpalkka olisi joka tapauksessa menetetty, vaikka onnistuisinkin Canossan tieltä saamaan jonkinlaisen ala-arvoisen sopimuksen. Mutta työ sitten? Antaisiko Bergbom myöskin työtä? Sitä en usko, sillä juuri työnihän on tämän tilanteen synnyttänyt, ja työtäni on Bergbom jo niin usein jarruttanut, ettei minun aikani enää riitä. Olen jo ennenkin huomannut, että Bergbom on yrittänyt päästä minusta. Nyt hän luuli keksineensä hyvän keinon ja oli heti valmis potkimaan minut kadulle. Tilanne on selvä. Kadulta käsin on minun katseltava tulevaisuuttani eikä ruvettava haaveilemaan. Luulen kyllä, että tarkoitus olisi paremmin tyydytetty, jos nyt kokonaan kukistuisin, mutta en aio kukistua. Yritän ainakin ensin taistella samojen asioitten puolesta kuin tähänkin asti, vaikka en tällä hetkellä voikaan ymmärtää, kuinka päin se käy mahdolliseksi. Lähin tehtäväni ainakin on selvä! Haluan sanoa jäähyväiset yleisölle, joka on tämän vastenmielisen näytelmän ulkopuolella. Jäähyväisnäytännön ilmoittamisen on ystävällinen keskustelunne tehnyt mahdolliseksi. Kiitän teitä erikseen ja yhteisesti!

Jotenkin tähän tapaan päättyi tämä lyhyt ja kiihkeä keskustelu. Oli tapahtunut perin kohtalokas vaihe elämäni taipalella.

Yllätyksen voima oli onneksi niin suuri, että mieleni oli kokonaan turtunut. Pysyin ihmeteltävän rauhallisena. Kuinka merkillinen onkaan suojeleva luonto! Vaikka elämäni työ oli murana ja murskana, niin askartelin sentään tavalliseen tapaan.

Ymmärsin, että hirvittävä romahdus oli tapahtunut. Ymmärsin, että taiteelliset ja aineelliset sillat olivat murtuneet, mutta tunteisiin asti ei tämä tuhoisa romahdus päässyt. Se oli vain kuin kaukainen tapahtuma, joka ei kyennyt murtamaan sisimmän olemukseni salpoja.

Järjen avuin en nähnyt turvaa enkä pelastusta missään. En koko ympärilläni olevassa elämässä. Työni ja pyrkimykseni olivat merkinneet elämää, ja nyt oli elämä tuhottu, sen valtimo katkaistu. Niin ajattelin, mutta ajatus kulki etäällä, hyvin kaukana.

Näin tiesin tapahtuneen, näin ymmärsin olevan ja näin ajattelin, mutta niin en tuntenut. Se oli merkillistä.

Tunsin, että olin turvassa. Missä? En tietänyt, mikä omituinen turva se oli, mutta se oli järkkymätön kuin kallio.

Yllätys ei ollut järkyttänyt uskoa työhöni eikä työni merkitykseen.
Niin olen jälkeenpäin ajatellut.

Siinä luulen turvani olleen.

21.

HYVÄSTIJÄTTÖNI ARKADIAN YLEISÖLLE.

Näytännön ensimmäinen näytelmä oli loppunut, ja minun oli pukeuduttava
"Tukkijokea" varten.

En tietänyt, kuinka "Johan Vilhelm" oli alkanut tai jatkunut tai loppunut. En tietänyt muuta kuin sen, että kalliita ja arvokkaita siteitä katkottiin näytös näytökseltä.

Toistakymmentä vuotta olin sormeillut lankoja yleisön ja taiteeni väliin. Olipa siinä sekaisin sitkeitä ja hentoja säikeitä, ja kaikkien niitten solmuissa oli paljon tuskaa, työtä ja riemua.

Nyt ne katkeilivat näytös näytökseltä, ja kun ilta vihdoin loppuu, niin ei yhtään säiettä ole silloin jäljellä. Silloin ei mikään enää yhdistä minua Arkadian yleisöön.

Luulin kuulevani särähteleviä sointuja, kun ajattelin näitten siteitten katkomista. Vai oliko särähteleminen vain tunnetta omassa rinnassani? En ollut varma. Elin kuin usvassa, mistä ei paljoa nähnyt eikä kuullut. Vain kimmahtelevien sointujen äänen tunsin. Ne särähtelivät kipua sieluni kammioihin.

Olihan vielä sentään kokonainen näytelmä jäljellä! Niin kauan saisin vielä olla yhteydessä tämän yleisön kanssa, jolle olin satoja kertoja parhaani antanut ja joka oli aina ollut minulle suosiollinen.

Tämä havainto virkisti ja ilahdutti. Vielä neljä näytöstä!

Kun näytelmä alkoi ja Turkan oli esiinnyttävä, olin valmis astumaan Pietolan pirttiin samoin kuin kymmenesti ennenkin. Mutta ehdin tuskin astua kynnyksen yli, kun pysähdyin kauhusta jähmettyneenä ja silmäluomet painuivat umpeen. Huumaava, äkillinen räjähdys oli kuulunut katsomosta! Luulin katon pudonneen tai jonkin muun kauhean onnettomuuden tapahtuneen. Avasin kuitenkin silmäni ja havaitsin tapahtuman oikean laadun.

Kättentaputus oli räjähtänyt niin äkkiä ja niin yht’aikaisesti, ettei sitä voinut heti sellaiseksi käsittää, varsinkaan, kun ei ollut tervehdysaplodin aika. Sen uudistamisen outous hämmästytti melkein yhtä paljon kuin sen hirvittävä voimakin.

Selviydyin kuitenkin pian kiittämään ja näin silloin edessäni peloittavan täyden katsomon. Se oli katonrajaa myöten niin täyteen ahtautunutta yleisöä, etten sellaista tungosta ollut milloinkaan ennen nähnyt. Näytti kuin aitiot ja parvet ja seinämät olisivat pursuneet esiin tiheitä ihmisjoukkoja, joiden välissä ei ollut tilaa eikä ilmaa.

Räiske lakkasi vihdoin, ja näytäntö pääsi kulkemaan omaa kulkuaan.

Tämä pieni välikohtaus ja näytelmän meluava luonne vaikuttivat kai sen, etten enää tuntenut katkeavien säikeitten särähtelyä. Antauduin näyttelemisen huumaan ja heräsin todellisuuteen vasta viimeisessä kohtauksessa.

Nyt olin siis lopussa! Kaikki nuoruuden kuvittelut, kauniit mielikuvat, monet teot ja tuhannet toiveet loppuivat tähän!

Esirippu laski. Se katkaisi viimeisetkin säikeet. Se kolahti permantoon, ja sielussa särähti vihlova epäsointu. Poistuin kiireesti näyttämöltä, mutta hurjistunut käsien pauke kutsui takaisin.

Niin tosiaan! Onhan kiitettävä ystävällistä yleisöä. Kumarran kerran, mutta kun ojennan itseni, saan kukkaryöpyn silmilleni. Sävähdän pieniä kukkakimppuja ja väistyn toiseen paikkaan. Kumarran taas, mutta kun nostan pääni, tupruaa taas kukkia kaikkialta. Huudetaan ja paukutetaan käsiä. Kukkia sataa! Sataa!

Otan permannolta yhden kimpun ja toisen saan ilmasta käteeni. Hälinä, huuto ja pauke kasvavat. Kun taas nostan pääni ja luon silmäni katsomoon, on ilma täynnä pieniä, lentäviä kukkakimppuja. Niitä sataa riveiltä ja lentelee permannolta. Nostan käsivarren kasvojeni peitteeksi paikallani. Näyttämön permanto saa vähin erin paksun kukkapeitteen. Mihinkään ei voi astua tallaamatta kukkia, eikä kasvoja voi paljastaa, sillä tuisku jatkuu ja huuto ja räiske.

Kun huomaan, että kukkasade hellittää, paljastan kasvoni ja kumarran.
Käsien taputus kiihtyy hillittömäksi, raivokkaaksi.

Esirippu työskentelee uudelleen. Laskee ja nousee. Käyn kiittämässä monet monituiset kerrat kahlaten kukkien joukossa. Mutta joka kerta, kun esirippu laskee, ilmestyy näyttämölle poimijoita. Monella on syli täynnä. Minä olen kadottanut nekin ainoat, jotka minulla oli.

Sitten vasta, kun esirippu ei enää nouse, ehdin antaa poimijoille luvan, joka ei kuitenkaan ole enää muu kuin muotoasia. Joku neitonen huomaa kuitenkin, ettei minulla ole ainuttakaan kimppua. Hän on ystävällinen ja antaa yhden omista poimimistaan.

Kiitän ja poistun pukuhuoneeseeni.

Kaikki on ohi. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinenkin jännitys on lauennut.

Istahdan raskaasti kuin pitkän matkan kulkenut.

Ajatus välähtää kuin pilvestä. Matkanko? Minkä matkan?

Niinpä tosiaan!

Olen kulkenut sinisen siltani päästä päähän. Utuisten unelmien ja korkeitten pyrkimysten siltaa ei ole enää.

Sinisen sillan viimeinen palkki hautaantui kukkien alle.

TUULIAJOLLA

1.

OMANTUNNON EDESSÄ.

Vasta jäähyväisnäytännön jälkeen tunsin eron Suomalaisesta Teatterista niin kirkkaasti, ettei ajatusta enää hallinnut yllätyksen hämmennys. Voin jo tehdä itselleni vakavia kysymyksiä omasta syyllisyydestäni.

Oliko minussa itsessäni niin suuret syyt tähän uskomattomaan tapahtumaan, että kaiken elämäni työn täytyi luhistua niitten alle?

Asetuin kyselemään omantunnon eteen. Huomasin monia inhimillisiä heikkouksia, vikoja ja virheitä, mutta ne olivat sellaisia, jotka haittasivat vain omaa henkilökohtaista olemustani. Tutkin niitä, mutta en havainnut niissä sellaista, mikä olisi haitannut velvollisuuteni täyttämistä tai estänyt työtäni. Monen ystäväni mielestä olin työssäni liiankin kireä. Sanoivat joskus leikillä, vai liekö ollut totta toinen puoli, että jonkinlainen boheemilekottelu olisi miellyttänyt Bergbomia enemmän.

Myönsin sen, sillä enhän ollut sokea ympäristön suhteen, ja omasta kireästä työskentelytavastani olin kyllin selvillä. Mutta suurempia täytyi niiden syiden olla, jotka olivat aikaansaaneet näin julman lopun.

En luottanut itseeni, vaan kyselin ystäviltäni. Pyysin heitä sanomaan kaiken, mitä tiesivät asiasta. Pyysin, että häikäilemättömästi latoisivat eteeni koko syntiluetteloni.

Näin sain kuulla yhdeltä yhtä ja toiselta toista. Kokosin kaikki omantunnon puntariin ja tarkastelin niitä puolelta ja toiselta.

Sanottiin, että olin Bergbomia kohtaan vain virallisen kohtelias ja virallisen asiallinen, kartoin ystävällistä seurustelua, en kuunnellut hänen juttujaan ja kaskujaan, en ollut koskaan pyytänyt mitään rooleja, enkä ollut tietävinäni, vaikka en niitä saanutkaan, olin liian ovelasti väistänyt kaikki hyökkäykset, olin ruvennut työskentelemään ulkopuolella hänen vaikutusvaltaansa, olin tarrautunut johonkin sellaiseen suomalaiseen ja kansanomaiseen sävyyn taiteessani, ettei Bergbom sinne ylettynyt, olin liian itsenäinen, olin unohtanut tuoda ilmi sen välttämättömän seikan, että en olisi ollut yhtään mitään ilman Bergbomia, en ollut julkisesti tunnustanut, ettei ollut mitään Suomalaista Teatteria ilman Bergbomia eikä mitään suomalaista näyttelijätaidetta hänen sivullaan tai ulkopuolellaan, en ollut halunnut ymmärtää, että Bergbom oli alku ja loppu, olin kulkenut sokeana rajapyykin ohi ja joutunut Arkadian ulkopuolelle.

Näin satelivat tehdyt synnit ylitseni. Satelivat kuin rakeet. Ja vaikka niissä oli ivaa ja huumoria joukossa, niin tiesin, että niissä oli totuuttakin.

Eikö sitten merkinnyt mitään se, että kunnioitin enemmän kuin monet muut ja vakavammin kuin ehkä kukaan sitä tohtori Bergbomia, jonka oppineisuus, arvovalta, kyky ja kestävyys olivat tehneet niin suuren teon suomalaiselle sivistykselle? Eikö tämän teon tunnustammen ja kunnioittaminen merkinnyt mitään?

Ei! En ollut sitä erikoisesti sanonut enkä erikoisesti osoittanut!

Tämäkin syytös oli oikea, mutta pikkumainen, mielestäni.

Se myönnettiin, mutta huomautettiin samalla, että minähän tunsin Bergbomin, mutta ettei Bergbom tuntenut minua. Jos hän olisi tuntenut sinut, niinkuin me, sanoivat syntieni luettelijat, ei hän olisi täten menetellyt.

Myönsin olleeni ajattelematon ja välinpitämätön ja kömpelö ja liiaksi työhöni uponnut, mutta eikö sitten se Bergbom, jota kunnioitin ylinnä kaikkia muita, eikö se Bergbom ollut niin paljon suurempi heikkouksiensa ihmistä, että olisi pannut etusijalle työni tulokset?

Heitin sekä työni että sen tulokset silloin vaakalautaan ja tarkastelen niitä nytkin vielä, neljännesvuosisadan kuluttua.

Seitsemäntoista vuotta tämän omituisen eroamistapauksen jälkeen kirjoitti Eino Leino, 30-vuotisen näyttelijäjuhlani yhteydessä, tästä samasta asiasta, että olin — — "kohonnut yleisön ehdottomaksi suosikiksi ja teatterin parhaaksi vetovoimaksi, jota mentiin katsomaan, ei vanhasta tottumuksesta eikä esteettisestä velvollisuudesta, vaan todellisesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta sitä taidetta kohtaan, mitä hän teki, ja sitä uutta kohtaan, mitä hän niin täysin käsin ammensi runsaasta, ruhtinaallisesta, ratkaisevaan käymis- ja kuohumistilaan joutuneesta taiteilijaluonteestaan".

"Kansansuosion ja kättentaputusten myrsky humisi hänen ympärillään. Onneksi olivat Kaarle Halmeen taiteelliset päämäärät liian korkeat ja hänen taiteilijaluonteensa liian vakava, että ne [suosio ja tunnustus] olisivat hetkeksikään hänen esteettistä silmäänsä voineet sumentaa tai höllentää sitä ankaraa otetta, minkä hän kerta kaikkiaan oli saanut nykyaikaiseen näyttämötaiteeseen" — - ollen tunnettu — - "Suomalaisen teatterin suomalaisimpana näyttelijänä" — ja omaten — erinomaiset lausunnalliset kyvyt, jotka oli kehittänyt meillä ennen tuntemattomaan täydellisyyteen, täten tehden koko puhutun suomenkielen asialle arvaamattomia palveluksia — — ja luonut — — "lausunnallisia lakeja, joiden mukaan hän oli n.s. säveltaiteelliseen korkoon perustuvan sanontansa muodostanut" — —

"Myöskin taiteellisesti hän meni koko ajan huimaavalla vauhdilla eteenpäin." — — "Kaikille oli selvää, että meillä Kaarle Halmeessa oli suuri, nykyaikainen näyttelijä. Juuri siihen aikaan tapahtui hänen eronsa Suomalaisesta Teatterista." — —

Nämä vaakalaudan ainekset olivat samat silloin kuin nyt, mutta silloin tuoreemmat ja ikäänkuin käsin kosketeltavat osat kaikista punnittavista arvoista. Kun niitä ajattelin, eivät "syntini" riittäneet niiden painoa nostamaan. Eivät minun mielestäni!

Tunsin omantuntoni edessäkin seisoessani kärsineeni veristä vääryyttä.

Olin kaikkeni antanut sille aatteelle, jonka luulin olevan Bergbominkin pyhänä ajatuksena, ja palkaksi olin tullut potkaistuksi oven ulkopuolelle.

Ei ollut kumma, että tunsin julmistumista tällaista menettelyä kohtaan.

Vasta vuosien kuluttua, ja oikeastaan vasta sen jälkeen kuin kuulin kohtalon kouran murtaneen Bergbomin terveyden, lauhtui mieleni suruksi ja murheeksi.

Siitä hetkestä aloin myöskin vähin erin ymmärtää, että tämä Arkadiasta
eroamisen koettelemus oli tapahtunut minun oikeaksi onnekseni.
Silloisissa olosuhteissa olisi jatkuva toimintani Suomalaisessa
Teatterissa loppunut kuitenkin ennen pitkää tavalla tai toisella.

"Syyt siihen olivat liiankin selvät", sanoo Eino Leino tästä, edellämainittua ajankohtaa koskettelevassa kirjoituksessaan — — "Kaarle Halme ei enää mahtunut teatterin silloisiin ummehtuneihin oloihin eikä sen patriarkalliseen ilmakehään."

2.

KUN SISÄINEN PALO EI VALAISE.

Oli vielä kerran mentävä Arkadiaan. Oli pukuhuoneesta poistettava pienet tavararippeet. Seuraavana näytäntöiltana sen tein, eikä kapistuksien kokoamisessa suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki mahtui tavalliseen matkalaukkuun, jonka lähetin kotiin, katsellen vähän sumeana laukun kantajan jälkeen.

Noilla tavarapahaisillakin oli ollut oma säikeensä tähän vanhaan taloon. Nyt sekin katkesi. Ei mitään yhdistävää sidettä ollut enää jäljellä. Kaikki oli katkottu!

Katselin tuolia ja pöytää, jonka ääreen olin ensikerran istahtanut kolmetoista vuotta sitten.

Silloin oli mieli ollut unelmia ja toiveita täynnä! Näinkö ne nyt täyttyivät?

Käännyin lähteäkseni. Tämähän oli vieras paikka, missä minulla ei ollut mitään tekemistä. Vierasko? Katsahdin ympärilleni ja hämmästyin.

Mitä ihmettä? Näin ahdasko on tämä pitkäaikainen majani ollut?

Painuin kapeita portaita alas ja kuljin kapeata näyttämön sivua tupakkahuoneeseen. Se oli tyhjä ihmisistä.

Seisoin keskellä tupakkahuonetta ja kummastelin. Pimeänhämärä koppihan tämä oli!

Poistuin hämmentyneenä ja kurkistin katsomoon. Muutamia henkilöitä siellä ja täällä! Rivit melkein tyhjät! Tunsin jotakin, joka muistutti kolkkoa hautajaistilaisuutta.

Siirryin ahtaaseen käytävään ja kiirehdin matalan ja ummehtuneen eteisen halki ravintolan puolelle.

Tarjoilija nuokkui tarjoilupöydän takana, eikä muuten ollut huoneissa ainoatakaan ihmistä.

Katsoin peremmälle. Ahdasta hämäryyttä ja kolkkoutta kaikkialla! Ei muuta!

Poistuin nopeasti ja poikkesin uudelleen tupakkahuoneeseen. Sama kurjuus! Missä olivat Arkadian korkeat holvit?

Äkkiä välähti päässäni kummallinen ajatus. Tällainen oli todellinen Arkadia! Ei sellainen valon ahjo kuin miksi innon palo ja taiteen hehku sen olivat loihtineet.

Ymmärsin, että sieluni kynttilä ei enää palanut tässä talossa. Se oli sammunut.

Sisäinen palo ei enää valaissut.

Satu oli loppunut.

3.

ODOTTAMATON VIERAS.

Olin todella kuin reestä jäänyt. Umpea näytti olevan joka taholla!
Minnepäin lähtisin taivaltamaan?

Pian olin selvillä siitä, että paikallaanpysyminen merkitsi tuhoa.
Nopeasti oli ratkaistava uusi kulkusuunta.

Olin ensin ottanut esille kaksi vanhaa ajatusta, jotka olivat joskus syntyneet kuin itsestään. Rupeaisinko lausunnan opettajaksi vai lähtisinkö Tampereelle teatteria perustamaan?

Kun edellinen ajatus ei kaivannut valmistelua, olin päättänyt tehdä tuttavieni kautta kyselyjä Tampereen suhteen.

Saatuani vast'ikään tämän homman alulleen palasin eräänä päivänä kotiin asemalta, jonne olin vienyt erinäisiä kirjeitä. Astuin huoneeseeni ja hämmästyin aika lailla, kun äkkäsin, että siellä oli vieras odottelemassa. Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun vieras nousi keinutuolista tervehtimään, ja silloin tunsin hänet.

Edessäni seisoi Ruotsalaisen Teatterin johtaja Victor Castegrén ja hymyili herttaiseen tapaansa.

— Anteeksi, että istun täällä kuin kotonani! — sanoi Castegrén tervehtiessään. — Mutta kun sanottiin, että palaatte pian, niin rohkenin jäädä odottamaan.

Kehoitettuani vierasta jatkamaan keinutteluaan istuimme pian vaivattomassa keskustelussa pöytäni ääressä.

— Oletteko todellakin eronnut Suomalaisesta Teatterista? — kysyi vieraani muutaman joutavanpäiväisen sananvaihdon jälkeen. — Olen siitä yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Arvelen kuitenkin, että asia vielä järjestyy toisin.

— Ei, kyllä olen eronnut lopullisesti. Rupatettuamme erostani yhtä ja toista teki vieraani hämmästyttävän kysymyksen.

— Ettekö haluaisi näytellä ruotsinkielellä? Suoraan asiaan! Olen täällä kysymässä, ettekö haluaisi liittyä Ruotsalaiseen Teatteriin? — kysyi Castegrén.

Hämmästyin perinpohjin. Nähtävästi Castegrén huomasi tämän, koska häntä alkoi hymyilyttää.

— On ymmärtääkseni samantekevä etevälle taiteilijalle mitä kieltä hän käyttää, — puheli hän yhä hymyillen.

— Tietysti, — myönsin hänen hymynsä tartuttamana. — Totta kai samantekevä, jos osaa kieltä. Mutta minä en osaa ruotsinkieltä. En puhu sitä kotiperintönä, vaan jälkeenpäin opittuna. Enkä muista tällä hetkellä, olenko puhunut ruotsia Tukholman näyttelyn jälkeen, — ja siitä on neljä vuotta.

— Hypätkäämme sen kohdan yli, — sanoi Castegrén vakavammin. — Tehän puhutte varsin sujuvasti.

— Kaikkea muuta! — väitin. — Näyttämöllä on suuret vaatimukset kielen suhteen. En ole koskaan harrastanut ruotsin kieltä siinä tarkoituksessa.

— Siksipä! — väitti Castegrén. — Jos vähänkin sitä rupeaisitte tarkkailemaan, niin pienistä suomalaisista omituisuuksista pääsisitte heti. Jos sallisitte, olisin kernaasti apuna sen vähän, mikä mahdollisesti voisi tulla kysymykseen. Haluaisimme kiinnittää teidät.

Näin jatkui tämä hämmästyttävä keskustelu siksi, kunnes Castegrén oli kumonnut pahimmat kielelliset epäilyni. Sen jälkeen siirryttiin aikaan, jonka Castegrén tahtoi määrättävän kolmeksi vuodeksi. Olipa vauhtia näissä esityksissä!

— En halua tehdä pitempiaikaista sopimusta kuin vuodeksi, — sanoin torjuvasti.

— Ajatelkaahan nyt! — puhui Castegrén. — Te tulisitte ainoastaan ensiluokkaisia rooleja varten, mutta ei voi tehdä mitään suurisuuntaisempaa suunnitelmaa yhtä vuotta varten.

— Kaksi vuotta luulisin kuitenkin riittävän, — sanoin voitettuna. —
Mutta välikirjaa en voi tehdä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että pääsette minusta irti pikemmin, jos haluaisitte.
Mutta sanani voin antaa kahdesta vuodesta, jos niikseen on.

— Ette kolmesta? — kysyi Castegrén tutkivasti.

— En, — sanoin varmasti. — Suomalaisella taholla jäisivät kaikki suunnitelmani siten ehkä ikuisesti tekemättömiksi. Enintään kaksi vuotta voin ehkä uhrata, jos siihen suostutte —

— No, ajatellaan nyt sitten vain kahta vuotta, koska toisesta annatte sananne —

— Niin, — sanoin kiinteästi. — Minä kyllä annan sanani, mutta teatteri voi jättää sen huomioonottamatta itseensä nähden. Voitte olla uusimatta sopimusta, jos haluatte. En loukkaannu siitä vähääkään. Tämän sanon sen tähden, että epäilen pystyväisyyttäni.

— Mutta kun ensimmäisen vuoden kuluessa huomaatte epäilykset aiheettomiksi, niin sitoudutteko silti seuraavaksi vuodeksi samoilla ehdoilla? — kysyi Castegrén ja hymyili yhä yhtä herttaisesti.

— Sehän on selvä, kun kerran lupaan! — sanoin vakavasti.

— Sen asiankohdan voimme siis pitää ratkaistuna ja voimme siirtyä palkkauskysymykseen, jos sallitte, — puheli Castegrén iloisesti. — Mitä ajattelette siitä?

— Sen seikan luulen tuottavan koko lailla vaikeuksia, — sanoin pitkän miettimisen jälkeen, jota vaitioloa ei vieraani yrittänytkään häiritä. — Palkkauksen summasta en osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä en ollenkaan tunne teatterinne palkkaussuhteita. Mutta palkkauksen perusta on mielessäni selvänä. Muuan ristiriitaisuus Suomalaisessa Teatterissa johtui siitä, että siellä palkataan vanhemmuuden mukaan. Kun olin nuorin ohjelmistoa kannattavista näyttelijöistä, ei palkkani ollut palveluksieni mukainen. Kun olin tällaiseen menettelyyn tyytymätön suomalaisella taholla, ei tietysti voi olettaa, että tyytyisin samanlaiseen kohteluun toisaalla. Sellaiseen täytyisi olla erinomaisen voimakkaita syitä. Kun niitä kuitenkaan ei ole myönteisellä puolella, vaan päinvastoin kielteisellä — hyvinkin vakavia, esimerkiksi juuri kielen tuottama lisätyö ja siitä johtuva hermojännitys, niin pidän selvänä, että palkkani on oleva ohjelmistoni mukainen. Selvemmin sanoen, teatterinne korkein näyttelijän palkka! Tämä on periaatteellinen mielipiteeni. Palkan määrästä en sano mitään. Saatte vapaat kädet mainitsemieni rajojen sisällä.

Nyt alkoi Castegrén miettiä, mutta pian hän teki reippaasti palkkausehdotuksensa.

Ehdotus ei voinut olla hämmästyttämättä, sillä se oli runsaasti kaksi kertaa suurempi kuin palkkani Suomalaisessa Teatterissa. Se tukki lopullisesti kaikki epäröimiset. Olinhan tuuliajolla. Tamperekin näytti epäiltävältä.

— Huomaan, että olen jo astunut niin reunalle, ettei ole muuta keinoa kuin hypätä, — sanoin melkein kaihomielisesti. — Suostun ehdotukseenne.

Tämän jälkeen muuttui keskustelumme vielä paljon tuttavallisemmaksi. Castegrén näkyi omaavan erinomaisen taidon asettua miellyttävän toverillisuuden kannalle.

Puheltuamme hetken minua koskevasta ohjelmistosta ja muista käytännöllisistä seikoista nousi vieraani lähteäkseen talosta, jossa oli tehnyt niin oudon mullistuksen.

— Jos teille sopii, niin olette kai ystävällinen ja pistäydytte huomenna kello neljältä teatterin kansliaan. Laitan välikirjat kuntoon siihen mennessä, — puheli Castegrén hyvästiä heittäessään.

— Kyllä sopii! — sanoin kohteliaasti. — Kiitän vain teidän erinomaisesta luottamuksestanne. Asianani on koettaa olla sen arvoinen. Toivon, etten tuottaisi teille häpeää.