Don Ramón laskeutui ratsunsa selästä.

"Jesusita", sanoi hän vaimolleen tarttuen hänen käteensä ja katsoen häneen hellästi, "vannon kaikkein pyhimmän nimessä, että poikasi elää. En ole hiuskarvaankaan hänen päässään koskenut."

Äitiparka vaipui hetkiseksi aatoksiin.

"Uskon sinun puhuneen totta", vastasi hän sitten, "mutta minne hän on joutunut?"

"No niin", virkkoi haciendero epäröiden, "koska kerran tahdot tietää kaikki, niin ilmoitan, että olen jättänyt poikasi erämaahan, mutta samalla varannut hänelle tilaisuuden huolehtia turvallisuudestaan ja toimeentulostaan."

Doña Jesusita vavahti. Hermostunut puistatus kävi hänen ruumiinsa lävitse.

"Olet ollut lempeä", sanoi hän terävästi ja katkeran ivallisesti; "olet ollut laupias kuudentoista vuoden ikäistä nuorukaista kohtaan, don Ramón. Sinua kammotti tahrata käsiäsi hänen verellään, pidit parempana luovuttaa sen tehtävän metsän pedoille ja julmille intiaaneille, joita yksinomaan asustelee näissä erämaissa."

"Hän oli rikollinen!" intti haciendero matalalla, mutta lujalla äänellä.

"Lapsi ei ole koskaan rikollinen sen mielestä, joka on häntä kantanut kohdussaan ja imettänyt", vastusti vaimo pontevasti. "Hyvä on, don Ramón. Sinä olet tuominnut poikasi, minä hänet pelastan!"

"Mitä aiot tehdä?" tiedusteli haciendero pelästyen päätöstä, jonka näki loistavan vaimonsa kasvoista.

"Se on sinulle yhdentekevää, don Ramón, aion vain täyttää velvollisuuteni, kuten sinäkin olet luullut täyttäväsi omasi! Jumala ratkaisee asian välillämme! Varo, ettei hän vielä joskus vaadi tiliä poikasi verestä!"

Don Ramónin pää painui alas tämän uhkauksen satuttamana. Otsa kalpeana ja mieli täynnä kalvavaa katumusta hän astui hitaasti haciendaan.

Hetken doña Jesusita seurasi häntä katseillaan.

"Voi!" huudahti hän. "Jumala, auta minua saapumaan ajoissa!"

Sitten hän lähti Eusebion seuraamana.

Kaksi ratsua odotti heitä läheisen metsikön suojassa. He nousivat satulaan.

"Minne lähdemme, señora?" kysyi taloudenhoitaja.

"Etsimään poikaani!" vastasi nainen vihlovalla äänellä.

Toivo näytti kirkastaneen hänen muotonsa. Heleä puna peitti hänen poskiaan, ja hänen tummat silmänsä salamoivat.

Nyt Eusebio päästi irti neljä mainiota vainukoiraa, joita tässä maassa nimitetään rastreroiksi ja käytetään hevosenjälkiä seuraamaan. Hän antoi niiden nuuskia Rafaelille kuulunutta paitaa, ja koirat lähtivät seuraamaan jälkiä äänekkäästi ulvoen. Eusebio ja doña Jesusita lähtivät matkaan niiden perässä, katsoen toisiinsa heikon toivon kuvastuessa kasvoilla.

Koirien ei ollut vaikea seurata jälkiä, jotka olivat aivan suorat, ilman mitään epäröintiä, eivätkä ne myös kertaakaan pysähtyneet.

Kun doña Jesusita saapui paikalle, mihin Rafaelin isä oli poikansa jättänyt, oli se tyhjä!… Poika oli kadonnut!

Jäljet siitä, että hän oli täällä oleskellut, olivat nähtävissä. Tuli oli juuri sammumassa. Kaikki osoitti, että Rafael oli jättänyt tämän paikan vain korkeinaan tuntia aikaisemmin.

"Mitä on tehtävä?" kysyi Eusebio tuskaisena.

"Jatkettava matkaa eteenpäin", vastasi doña Jesusita päättävästi iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka hirnahti kivusta ja lähti taas hurjasti laukkaamaan.

Eusebio seurasi hänen kintereillään.

Saman päivän iltana vallitsi Hacienda del Milagrossa tyrmistynyt mieliala.

Doña Jesusita ja Eusebio eivät vielä olleet palanneet. Don Ramón määräsi koko väen nousemaan ratsaille.

Tulisoihduilla varustettuina peonit ja vaquerot alkoivat kiivaan ajon etsiäkseen emäntäänsä ja taloudenhoitajaa.

Koko yö kului tuloksettomiin etsiskelyihin.

Päivän koittaessa löydettiin doña Jesusitan hevonen puoliksi revittynä erämaasta. Siltä puuttuivat valjaat.

Hevosen ruhoa ympäröivä alue näytti olleen kiivaan taistelun näyttämönä.

Epätoivoisena don Ramón antoi määräyksen palata takaisin haciendaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän kotiin saavuttuaan, "nytkö jo rangaistustani aletaan panna täytäntöön?"

Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä osakaan sitä salaperäistä verhoa, joka peitti näitä kauheita tapahtumia, mitä tehokkaimmista etsinnöistä huolimatta kohonnut. Rafaelin, hänen äitinsä ja Eusebion kohtalosta ei saatu tietää mitään.

ENSIMMÄINEN OSA

USKOLLINEN SYDÄN

I

Preirie

Yhdysvaltain länsiosassa, Mississippi-joen toisella puolella leviää useita satoja englanninpenikulmia laaja alue, jota vielä tänä päivänäkään ei tunneta ja joka käsittää viljelemättömiä maita. Siellä ei kohoa valkoihoisen miehen talo eikä intiaanin hatto.

Tätä suunnatonta autioseutua, missä on vuoroin synkkiä metsiä salaperäisine, petojen polkemine polkuineen ja vuoroin vihannoivia preirieitä, joilla kasvavan korkean, tiheän heinän heikoinkin tuulenhenkäys panee lainehtimaan, huuhtelevat valtavat joet, joista huomattavimmat ovat suuri Canadian, Arkansas ja Red River (punainen virta).

Näillä kasvullisuudesta rikkailla seuduilla harhailee lukemattomia laumoja villihevosia, puhveleita, hirviä ja Amerikan muista osista tuhansia pitkäsarvisia eläimiä, joita sivistys päivä päivältä karkoittaa kauemmaksi ja jotka näillä tienoilla saavat elää alkuperäisessä vapaudessaan.

Mahtavimmat intiaaniheimot ovatkin valinneet tältä seudulta metsästysalueensa.

Delawarit, crickit ja osagit samoilevat erämaan rajaseutuja lähellä amerikkalaisten asuma-aluetta, joiden yhteyteen heikot sivistyksen siteet alkavat heitä liittää, taistellen pooneja, mustajalkoja, assiniboineja ja comancheja, kesyttömiä heimoja, preirioitten paimentolaislaumoja tai vuoristoseutujen asukkaita vastaan, jotka ristiin rastiin harhailevat näillä autioilla seuduilla, kenenkään uskaltamatta vaatia niiden omistusoikeutta itselleen, mutta näyttäen yksissä tuumin niitä hävittävän ja kokoontuen suurilukuisina metsästysretkille kuin aikoisivat ryhtyä sotaan.

Viholliset, joita on vaarassa tavata tällä asumattomalla alueella, ovat tosiaankin monenlaisia. Puhumattakaan petoeläimistä on lisäksi metsästäjiä, erämiehiä ja sissejä, joita intiaanit pelkäävät yhtä paljon kuin omia maanmiehiään.

Preirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin todellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia urhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.

Ei mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä suunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut lukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät lakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen kohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön kätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten hypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan, joka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin lukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä ansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.

Lopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit sanovat putoavien lehtien kuuksi — inaqui qisis —, istui muuan nuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti oli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea valkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä, jonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein tuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme kuvailleet.

Mies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka muutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan tuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.

Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli metsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä, joita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja surumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen alaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri oli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.

Hän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät jäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset, osoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa muuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on helpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä melkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.

Miehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen tapainen, nilkkoihin asti ulottuva mitassi, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko, joka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui puolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen ruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka ohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta valmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja ulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti majavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana, päästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan, jonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille hartioilleen.

Tämä mies oli metsästäjä.

Komea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään, metsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä riippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät jättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää kaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin viereen.

Metsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään macheteksi, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei koskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan huolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran reisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä käristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.

Paikka, missä tämä mies oli, oli ihmeteltävän sopiva muutaman tunnin pysähdystä varten.

Se oli jokseenkin korkean mäen harjalla oleva metsäaukeama. Kun mäki asemallaan hallitsi laajalti preirietä, oli yllätys mahdoton. Muutaman askelen päässä levähdyspaikalta pulppusi lähde, josta vesi juoksi oikullisina putouksina tasangolle. Korkea, rehevä ruoho tarjosi mainion laitumen kahdelle oivalliselle, villisilmäiselle ja säkenöivälle hevoselle, jotka jonkun matkan päässä liekaan kytkettyinä ahmien söivät ruokaansa. Kuiviin puihin sytytetty tuli, jota kolmelta puolen suojeli kallio, päästi ilmaan vain ohuen savupatsaan, jota ei voinut huomata kymmenen askeleen päästä, ja ikivanhat puut muodostivat seinämän, joka peitti leiripaikan näillä seuduilla mahdollisesti väijyskelevien vihollisten tungettelevilta katseilta.

Kaikki metsästäjän turvallisuutta varten tarvittavat varokeinot oli lyhyesti sanoen otettu huomioon, ja tämä varovaisuus todisti kokemusta, jota metsänkävijäelämä oli syventänyt.

Mailleen menevän auringon rusoittavat valonsäteet heijastuivat hurmaavan kauniisti suurten puitten latvoissa. Sen kehrä oli laskeutumaisillaan taivaanrantaa rajoittavien kukkuloiden taakse, kun hevoset äkkiä lakkasivat syömästä, nostivat päänsä pystyyn ja levottomina heristivät korviaan, mikä ei jäänyt metsänkävijältä huomaamatta.

Vaikka hän ei vielä eroittanut mitään epäilyttävää ääntä, kaikki kun näytti rauhalliselta seudulla, riensi hän pingoittamaan majavannahan tulen eteen kahden ristikkäin kulkevan sauvan päälle ja nousematta paikaltaan ojensi kätensä tarttuen karbiniinsa.

Kuului harakannaurua muistuttava huuto, joka toistui kolme eri kertaa lyhyin väliajoin.

Metsästäjä pani hymähtäen karbinin jälleen viereensä ja ryhtyi edelleen valmistamaan illallistaan. Melkein samassa ruoho heilahti rajusti, ja kaksi komeata vainukoiraa ilmestyi hyppien näkyviin asettuakseen makaamaan metsästäjän viereen, joka silitteli niitä hetken ja jonka oli vähän vaikea vapautua niiden hyväilystä.

Hevoset olivat huolettomina alkaneet jatkaa keskeytynyttä syöntiään.

Vain muutaman minuutin matkan päässä koirien jäljessä seurasi toinen metsästäjä, joka pian ilmestyi aukeaman laidalle.

Tämä uusi henkilö, joka oli paljon nuorempi kuin edellinen, sillä hän näytti olevan korkeintaan kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen, oli pitkä, hoikka, jäntevän näköinen mies. Hänen pyöreässä päässään kiiluivat harmaat, älykkyyttä todistavat silmät, ja hänellä oli avomieliset ja rehelliset kasvot, joille vaaleat, tuhan väriset hiukset antoivat jonkunlaisen lapsellisen leiman.

Hänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin. Saavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan kiinnitettyinä kantanut selässään.

Sitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään valmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen perusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.

Oli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten kiljunta kajahteli jo preiriellä.

Hyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät piippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo estäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka pimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja tyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen päivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas kauan olla sitä vailla.

"No, miten on?" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun välissä.

"Olit oikeassa", tokaisi toinen.

"Vai niin!"

"Olemme kulkeneet liian paljon oikealle. Sentähden kadotimme jäljet."

"Olin siitä aivan varma", puhui edellinen. "Katsohan, Ilomieli, luotat liiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä asiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat sinun maasi metsästysalueilla."

Ilomieli painoi päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä.

"Muuten se ei paljonkaan merkitse tällä hetkellä", jatkoi toinen.
"Tärkeintä on tietää, keitä varkaamme ovat."

"Sen kyllä tiedän."

"Hyvä!" sanoi toinen ottaen kiireesti piippunsa suustaan, "ja keitä ovat ne intiaanit, jotka ovat uskaltaneet varastaa minun merkeilläni varustettuja pyydyksiä?"

"Comancheja."

"Sitä epäilinkin, lempo soikoon! Kymmenen parhainta pyydystä puhallettu yhtenä yönä! Vannon, Ilomieli, että he saavat sen kalliisti maksaa!… Entä missä comanchit tällä haavaa ovat?"

"Korkeintaan puolentoista penikulman päässä. Se on rosvolauma, tusinan verta miehiä. Noudattaen sitä suuntaa, minne he nyt menevät, he pääsevät pian takaisin vuorilleen."

"Kaikki eivät pääse sinne", vastasi metsämies katsahtaen karbiniinsa.

"Totisesti", huudahti Ilomieli äänekkääseen nauruun purskahtaen, "he saavat vain, mitä ansaitsevat. Jätän tehtäväksesi, Uskollinen Sydän, rangaista heitä heidän röyhkeydestään, mutta vielä hartaampi olet heille kostamaan, kunhan saat tietä, kuka heitä johtaa."

"Vai niin! Tunnenko siis heidän päällikkönsä?"

"Vain pikkusen", vastasi Ilomieli hymähtäen, "se on Nehu Nutah."

"Kotkanpääkö?" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, "kas vaan! Tunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin selvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan tallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien."

Lausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli hätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut itsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi tupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan eksyttänyt hänen seuralaistaan.

Keskustelu katkesi.

Molemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen ääneti vieri vieressä.

Vihdoin Ilomieli kääntyi toverinsa puoleen.

"Jäänkö vartioimaan?" kysyi hän.

"Et", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, "nuku sinä vain. Minä tähystän sekä sinun että omasta puolestani."

Mitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja muutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.

Kun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän auringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön oli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti toverinsa.

"Nyt on jo aika", sanoi hän.

"Hyvä!" vastasi Ilomieli nousten heti jalkeille.

Metsästäjät satuloivat hevosensa, laskeutuivat varovasti kukkulalta alas ja ryhtyivät seuraamaan comanchien jälkiä.

Aurinko nousi samalla säteilevänä taivaanrannalle karkoittaen pimeän ja luoden preirielle ihanaa, elvyttävää valoaan.

II

Metsästäjät

Mainitkaamme nyt pari sanaa henkilöistä, joita vastikään kuvailimme ja jotka joutuvat näyttelemään tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.

Uskollinen Sydän — vain tällä nimellä tunnettiin tämä metsästäjä kaikilla Lännen preirieillä — oli taitavuutensa, rehellisyytensä ja rohkeutensa takia erinomaisessa maineessa intiaaniheimojen joukossa, joiden kanssa hän oli seikkailuelämänsä kuluessa joutunut tekemisiin. Kaikki häntä kunnioittivat.

Valkoihoiset metsästäjät ja erämiehet, espanjalaiset ja pohjois-amerikkalaiset sekä sekarotuiset panivat suurta arvoa hänen metsäelämässä saavuttamaansa kokemukseen turvautuen usein hänen neuvoihinsa.

Eivätpä edes preirierosvot, nuo hirtehiset ja yhteiskunnan hylkiöt, jotka elävät vain ryöstämällä ja kiristämällä, uskaltaneet koskea häneen, koettaen mahdollisuuden mukaan olla joutumatta hänen tielleen.

Tämän miehen olikin vain älynsä ja tahtonsa voimalla onnistunut melkein tietämättään luoda itselleen valta, jonka näiden laajojen autiomaitten villit asujamet hyväksyivät ja tunnustivat.

Valtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin edistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin toimiin, joita he harrastivat.

Ei kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen menneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.

Eräänä päivänä — siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta — olivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla paraillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin nuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat jääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole lörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja hämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän halusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan, ja niin asia jäi silleen.

Mutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on yksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät koskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista asuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä minnekään vakituisesti asumaan.

Synkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina kuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan, vieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten tahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan, antaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa unohtaa suoritetun palveluksen.

Joka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla, pysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän oli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa muutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.

Eräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta häntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat jääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.

Viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän eräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi eroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.

Muuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies, oli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He huvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle raivolleen.

Totellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja välittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän heittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen suojellen häntä ruumiillaan.

Intiaanit olivat comancheja. Hämmästyen tästä äkillisestä yllätyksestä, johon he eivät lainkaan olleet valmistuneet, he jäivät muutamiksi hetkiksi liikkumattomina paikoilleen, kerrassaan ällistyneinä moisesta uhkarohkeudesta.

Menettämättä aikaa Uskollinen Sydän katkoi vangin siteet ja antoi hänelle veitsensä, minkä toinen iloisena otti vastaan. Molemmat valmistautuivat nyt kalliisti myymään henkensä.

Valkoihoiset herättävät intiaaneissa vaistomaista kauhua. Toinnuttuaan hämmästyksestään comanchit kuitenkin näyttivät aikovan käydä näiden kahden miehen kimppuun, jotka näin uhmailivat heitä. Mutta tulen loimussa, joka osui aivan metsästäjän kasvoille, hänet tunnettiin.

Punanahat alkoivat kunnioittavasti vetäytyä taaksepäin puhellen keskenään: "Sehän on Uskollinen Sydän! Suuri kalpea metsämies!"

Kotkanpää, se oli intiaanien päällikön nimi, ei tuntenut metsästäjää. Hän näet kävi vasta ensi kertaa Arkansasin preirieillä, joten hän ei ymmärtänyt soturiensa huomautusta. Hän vihasi sydämensä pohjasta valkoihoisia, joille oli julistanut ikuisen sodan. Suuttuneena siitä, mitä hän komennettavissaan luuli pelkuruudeksi, hän läheni yksinään Uskollista Sydäntä, mutta silloin tapahtui jotakin kummallista.

Comanchit kävivät käsiksi johtajaansa ja häntä kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta huolimatta riistivät häneltä aseet, niin ettei hän voinut mitään tehdä metsästäjälle.

Kiitettyään heitä Uskollinen Sydän itse antoi päällikölle takaisin hänen aseensa, jotka oli tuotu hänelle. Toinen otti ne luoden jalomieliseen vastustajaansa uhkaavan katseen.

Halveksien metsästäjä kohautti olkapäitään. Onnellisena siitä, että oli pelastanut nuoren miehen hengen, hän poistui vangin seurassa.

Uskollinen Sydän oli täten kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa saanut leppymättömän vihamiehen ja hartaan ystävän.

Vangin kertomus oli yksinkertainen.

Lähdettyään Kanadasta isänsä kanssa preirieille metsästelemään he olivat joutuneet comanchien käsiin. Toivottoman vastustuksen jälkeen oli hänen isänsä täynnä haavoja pian menettänyt henkensä. Pahoillaan kuolemasta, joka oli heiltä riistänyt yhden uhriteuraan, intiaanit olivat pitäneet nuorukaisesta hyvää huolta, jotta hän voisi kidutuspaalussa esiintyä komeasti, ja hän olisikin saanut marttyyrikuoleman ilman Uskollisen Sydämen väliintuloa.

Saatuaan nämä tiedot metsästäjä kysyi nuorukaiselta, mitä tämä aikoi tehdä ja eikö tämä kauhea oppikoe, jonka hän juuri oli suorittanut metsänkävijäammatissa, ollut kyllästyttänyt häntä seikkailuelämään.

"Vielä mitä, päinvastoin", vastasi toinen, "tahtoni on entistä lujempi antautua tälle alalle. Ja sitten", lisäsi hän, "tahdon kostaa isäni kuoleman."

"Se on oikein", huomautti metsästäjä.

Keskustelu asiasta oli jäänyt siihen.

Uskollinen Sydän vei nuoren miehen yhteen cacheistaan eli jonkunlaiseen maahankaivettuun varastopaikkaan, jommoisissa erämiehet säilyttävät rikkauksiaan. Sieltä hän oli vetänyt esille erämiehen koko asun: pyssyn, puukon, pistoolit, metsästyslaukut, pyydykset. Nämä eri kapineet hän tarjosi suojatilleen.

"Menkää", sanoi hän muitta mutkitta, "ja Jumala teitä auttakoon!"

Toinen katsoi häneen mitään vastaamatta. Ilmeisesti hän ei käsittänyt tätä ollenkaan.

Uskollinen Sydän hymyili.

"Olette vapaa", jatkoi hän, "tässä ovat uuden ammattinne harjoittamisessa tarvittavat välineet. Lahjoitan ne teille. Preirie on edessänne, onnea vain."

Nuorukainen ravisti päätään.

"Ei", sanoi hän, "en eroa teistä, ellette minua aja luotanne. Olen yksinäni, vailla kotia ja ystäviä. Olette pelastanut henkeni. Kuulun siis teille."

"En peri maksua tekemistäni palveluksista", vastasi metsästäjä.

"Vaaditte päinvastoin liian suuren maksun", väitti toinen vilkkaasti, "koskette hyväksy kiitollisuutta. Pitäkää tarjoamanne lahjat, ne ovat minulle hyödyttömät. En ole kerjäläinen, jolle heitetään almu. Ennen palaan uudelleen comanchien kidutettavaksi. Hyvästi!"

Ja kanadalainen lähti päättävästi kävelemään intiaanien leirille päin.

Uskollinen Sydän hämmästyi. Tämä nuorukainen oli niin avomielisen, niin lapsellisen näköinen, että metsästäjä tunsi sydämessään jonkunlaista liikutusta.

"Seis!" huudahti hän.

Toinen pysähtyi.

"Elän yksikseni", jatkoi metsästäjä. "Se elämä, jota joutuisitte kanssani viettämään, on yksitoikkoista. Suuri suru painaa mieltäni. Miksi siis kiinnittäisin teidät itseeni, kun olen onneton?"

"Ottaakseni osaa suruunne, jos pidätte minua sen arvoisena, ja lohduttaakseni teitä, mikäli se on mahdollista. Yksinään ollen ihminen on vaarassa joutua epätoivon valtaan, mutta Jumala on säätänyt hänet elämään toverien parissa."

"Se on totta!" mutisi metsästäjä epäröiden.

"Minkä päätöksen teette?" tiedusteli nuorukainen kärsimättömänä.

Uskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään tutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin tyytyväisenä tulokseen lausui:

"Mikä on nimenne?"

"Ilomieli", vastasi toinen, "tai jos pidätte hauskempana oikeaa nimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä vain ensinmainitulla nimellä."

Metsästäjä hymyili.

"Nimi on lupaava", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. "Ilomieli", lisäsi hän, "tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy kestää elämässä ja kuolemassa."

Hän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä tällaisina hetkinä.

"Elämässä ja kuolemassa", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi pusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään silmille.

Siten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden vuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen varjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi valioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen edessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella miehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa arvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat havainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän molemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää epäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen onnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä kymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.

Mutta he onnistuivat kaikessa. Ei mikään näyttänyt olevan heille mahdotonta. Olisi voinut sanoa, että taikavoima suojeli heitä tehden heidät haavoittumattomiksi ja voittamattomiksi. Heidän maineensa olikin laajalle levinnyt, ja ne, joissa heidän nimensä ei herättänyt ihastusta, mainitsivat sitä kauhuissaan.

Kun oli kulunut muutamia kuukausia Uskollisen Sydämen tutkiessa toveriaan, ei metsästäjällä ollut enää mitään salattavaa Ilomieleltä, mikä on seurauksena siitä, että ihminen haluaa uskoa huolensa luotettavalle ystävälle. Tämä luottamus, jota nuorukainen kärsimättömästi odotti, mutta jota houkuttaakseen hän ei ollut mitään tehnyt, oli tiukentanut, jos niin voi sanoa, molempia miehiä yhdistäviä siteitä tarjoten kanadalaiselle tilaisuuden lohduttaa ystäväänsä, jonka ahdistettu mieli kyllä kaipasi lohtua, ja tehden hänelle mahdolliseksi välttää koskaan repimästä yhä vertavuotavia haavoja.

Sinä päivänä, jolloin tapaamme heidät preiriellä, he olivat joutuneet röyhkeän varkauden uhreiksi, jonka oli tehnyt heidän vanha vihamiehensä, comanchien päällikkö Kotkanpää. Tämän vanha kauna ei ollut ajan mittaan heikentynyt, vaan päinvastoin yltynyt.

Rotunsa tapaan konnamaisena intiaani ei ollut tietääkseenkään häväistyksestä, joka oli kohdannut häntä hänen omiensa puolelta ja johon valkoihoiset metsämiehet olivat suoranaisesti olleet syypäät, vaan painanut asian villaisella kärsivällisesti odottaen koston hetkeä. Salaa hän oli kaivanut kuilua vihamiestensä jalkojen alle yllyttäen vähitellen punanahkoja heitä vastaan, taitavasti panettelemalla heitä. Näin menetellen hänen oli vihdoin onnistunut, niin hän ainakin itse luuli, herättää kaikissa preiriellä liikuskelevissa, jopa valkoihoisissa ja sekarotuisissakin, vihaa näitä kahta miestä vastaan, niin että heitä pidettiin yhteisinä vihollisina.

Heti saavutettuaan tämän tuloksen Kotkanpää oli asettunut kolmisenkymmenen uskollisen soturin johtajaksi. Tahtoen synnyttää mellakan tuhoamaan ne, joille hän oli vannonut kuoleman, hän yhtenä ainoana yönä oli varastanut heidän kaikki pyydyksensä varmana siitä, etteivät he jättäisi sellaista loukkausta rankaisematta, vaan tahtoisivat kostaa.

Päällikkö ei ollut erehtynyt laskuissaan. Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli edeltäkäsin ajatellut.

Ja siellä hän jo odotti vihollisiaan.

Arvellen, etteivät nämä saisi apua intiaaneilta eikä metsästäjiltä, hän jo hyvillä mielin luuli voivansa johtamiensa kolmenkymmenen päättäväisen miehen avulla helposti vangita molemmat metsästäjät, jotka aikoi mitä julmimmin kiduttaen tappaa.

Mutta hän oli tehnyt sen virheen, että oli salannut soturiensa lukumäärän, herättääkseen enemmän luottamusta metsästäjissä.

Nämä olivat vain puoliksi erehtyneet hänen sotajuonestaan. Pitäen itseään kyllin voimakkaina taistelemaan vaikkapa kahtakymmentä intiaania vastaan he eivät olleet pyytäneet ketään avukseen kostaakseen halveksimalleen viholliselle, vaan päättävästi lähteneet, kuten jo olemme nähneet, ajamaan comancheja takaa.

Päättäen tähän hiukan pitkän, mutta seuraavan ymmärtämiseksi välttämättömän selonteon ryhdymme jatkamaan kertomustamme siltä kohdalta, johon sen keskeytimme lopettaessamme edellisen luvun.

III

Jäljet

Kotkanpää ei tahtonut jäädä piiloon vihollisiltaan, jonka vuoksi hän ei ollut vähääkään huolehtinut jälkiensä peittämisestä.

Ne olivat korkeassa ruohossa helposti huomattavissa. Jos ne paikoittain näyttivätkin häviävän, tarvitsi metsästäjien vain hiukan muuttaa suuntaansa sivulle löytääkseen ne jälleen.

Sillä tavalla ei koskaan ennen oltu ajettu vihollista. Tämän täytyi näyttää sitä merkillisemmältä Uskollisesta Sydämestä, joka pitkäaikaisen kokemuksen nojalla perinpohjin tunsi intiaanien kaikki metkut ja tiesi, kuinka taitavasti he hävittävät kaikki merkit kulustaan, kun sen katsovat välttämättömäksi.

Tämän jälkien seuraamisen helppous pani hänet miettimään. Koska comanchit eivät olleet varovaisempia, niin he varmaankin pitivät itseään kyllin voimakkaina. Tai sitten he olivat valmistaneet väijytyksen, jonne toivoivat voivansa houkuttaa liian rohkeat vihollisensa.

Molemmat erämiehet etenivät katsahtaen vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, ollakseen varmat siitä, etteivät erehdy, mutta jäljet johtivat suoraa linjaa ilman minkäänlaisia mutkia tai kierroksia. Oli mahdotonta tavata mitään helpommin seurattavia jälkiä. Ilomielikin alkoi pitää tätä tavattomana ja käydä todella levottomaksi.

Mutta vaikka comanchit eivät olleet välittäneet kätkeä kulkunsa jälkiä, niin erämiehet eivät menetelleet heidän tavallaan. Samotessaan he jatkuvasti peittivät jälkensä sitä mukaa kuin matka edistyi.

Täten he saapuivat leveähkön puron rannoille, jolla on nimenä Verdi
Gris River. Se on suuren Canadianin sivujoki.

Ennenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät enää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän viitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.

Molemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he vetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku intiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.

Kun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen kehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen korvaan:

"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen sopia, mitä teemme."

Ilomieli painoi päänsä merkiksi, että hän oli samaa mieltä.

"Epäilen jotakin petosta", jatkoi erämies. "Intiaanit ovat kokeneita sissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin he nyt tekevät, ilman erikoista syytä."

"Se on totta", myönsi kanadalainen varmasti, "jäljet ovat liian selvät ja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa."

"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän pahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia erämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava kahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja korsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä."

"Pankaamme parastamme", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen, "kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne tarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja niiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää."

"Olet oikeassa, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän, "tuumasi on oivallinen. Panemme sen täytäntöön."

"Luulen, että meidän silloin täytyy kiirehtiä."

"Miksi niin? Älkäämme hätäilkö, sillä kun intiaanit eivät huomaa meidän saapuvan, niin laimenee heidän valppautensa. Käytämme hyväksemme heidän laiminlyöntiään hyökätäksemme heidän kimppuunsa, jos on pakko ryhtyä tähän äärimmäiseen keinoon. Saattaisi muuten olla paras odottaa yön tuloa alkaaksemme tutkimuksemme."

"Viekäämme ensin hevoset turvaan. Sitten saamme katsoa, mitä on tehtävä."

Erämiehet astuivat esille tiheiköstä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He eivät menneet joen yli, vaan palasivat samaa tietä, seuraten jonkun aikaa jo aikaisemmin kulkemaansa polkua. Sitten he poikkesivat vasemmalle ja painuivat laaksoon, missä pian katosivat korkeaan ruohoon.

"Saat johtaa meitä, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän. "En todellakaan tiedä, minne meitä opastat."

"Luota minuun, sillä olen sattumalta keksinyt kahden luodinkantaman päässä täältä jonkunlaisen linnan, joka on hevosillemme mainio, ja jossa tarpeen tullen voimme kestää oikeata piiritystäkin."

"Caramba!" äännähti erämies osoittaen tällä kirosanalla, jota hän usein käytti, espanjalaisen syntyperänsä. "Miten teit niin tärkeän havainnon?"

"Perin yksinkertaisesti. Tulin juuri virittämästä ansojani. Lyhentääkseni matkaani ja saavuttaakseni sinut pikemmin nousin ylös vuorta, joka näkyy tuolla edessämme, kun äkkiä lähes kaksi kolmannesta noustuani havaitsin pensaitten välissä ison karhun karvaisen turvan."

"Ah, niinkö! Minäpä muistan hiukan tuota seikkailua, mutta ellen erehdy, niin toit minulle tuona päivänä ei vain yhtä, vaan vieläpä kaksi mustankarhun nahkaa."

"Aivan niin, saaliiseeni kuului kaksi kontiota, yksi koirasia yksi naaraskarhu. Ymmärrät, että heti ne nähtyäni minussa heräsivät metsämiesvaistoni. Unohtaen väsymykseni latasin karbinini ja lähdin ajamaan niitä takaa. Saat itse nähdä, minkälaisen pakopaikan ne olivat valinneet", lisäsi hän astuen ratsun selästä maahan, ja hänen toverinsa tehdessä samoin.

Heidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä erilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi siellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat kallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien yläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen raunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen varsilla.

Näillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle nimen Valkoiset linnat sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.

"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme", puheli Uskollinen Sydän kotvan aikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.

"Koettakaamme ainakin", rohkaisi Ilomieli ohjaten hevostaan suitsista.

Nousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat tottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä suorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.

Täytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli heittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla mutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.

Lähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat jonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.

"Se on tässä", lausui Ilomieli pysähtyen.

"Tässäkö?" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä aukkoa.

Ilomieli hymyili.

"Tule", sanoi hän.

Ja taluttaen yhä hevostaan suitsista hän meni erään kalliomöhkäleen taakse erämiehen seuratessa häntä uteliaana.

Käveltyään viitisen minuuttia jonkunlaista käytävää pitkin, joka oli korkeintaan kolme jalkaa leveä ja tuntui kiertävän ympyrässä, seikkailijat äkkiä joutuivat suuren luolan ammottavalle suulle.

Käytävä oli muodostunut kauheassa luonnonmullistuksessa, jollaiset ovat näillä seuduilla niin tavallisia, ja oli niin hyvin sitä naamioivien kallioitten ja kivien takana kätkössä, että oli mahdotonta sitä huomata muuten kuin mahdollisesti sattumalta.

Erämiehet astuivat luolaan.

Ennen vuorellenousua oli Ilomieli ottanut mukaansa joukon päreitä. Nyt hän sytytti kaksi soihtua, joista ojensi toisen toverilleen ja piti toisen itse.

Luola näyttäytyi nyt heille kaikessa villissä majesteettisuudessaan.

Sen seinät olivat korkeat. Niissä oli päällekkäin loistavia tippukiviä, joista valo heijastui kymmenkertaisena synnyttäen tarumaisen valaistuksen.

"Tämä luola", sanoi Ilomieli, annettuaan ystävänsä jonkun aikaa tutkia sen yksityiskohtia, "on epäilemättä tämän preirien merkillisyyksiä. Tuo käytävä, joka kulkee loivasti alas tuossa edessämme, menee Verdi Gris-joen alitse ja jatkuu sen toisella puolella mailin verran tasangolle. Paitsi sitä käytävää, jonka kautta tulimme luolaan, ja tuota, joka on edessämme, on vielä neljä muuta, jotka kaikki johtavat täältä ulos eri suunnille. Näet siis, että täällä emme ole vaarassa joutua saarroksiin ja että nämä tilavat suojat tarjoavat meille huoneuston, jota itse Yhdysvaltojen presidenttikin kadehtisi."

Ihastuneena tämän turvapaikan löydöstä Uskollinen Sydän tahtoi tutustua siihen pienimpiä yksityiskohtia myöden, ja vaikka tämä erämies oli luonnostaan harvasanainen, ei hän kuitenkaan voinut olla useampaan otteeseen lausumatta ihailuaan.

"Miksi et ole puhunut tästä minulle aikaisemmin?" uteli hän.

"Odotin sopivaa tilaisuutta", vastasi toinen.

Erämiehet panivat hevosensa liekaan. Niille riittikin ruokaa yllin kyllin eräässä luolan osassa, jonne tunkeutui valoa näkymättömistä halkeamista. Kun he olivat päässeet varmuuteen siitä, ettei näiltä jaloilta eläimiltä heidän poissaollessaan puuttuisi mitään ja etteivät ne voisi karata, heittivät he karbinit olalleen, vihelsivät koirat luokseen ja lähtivät kiireesti pitkin käytävää, joka johti joen alitse.

Ilma muuttui pian kosteaksi heidän ympärillään. Hiljainen, yhtäjaksoinen humina alkoi kuulua heidän päänsä päällä. He kulkivat Verdi Grisin alitse.

Puolisen tuntia astuskeltuaan erämiehet ilmestyivät preirielle aukosta, jonka tiheä pensaikko ja köynnöskasvit kätkivät.

He olivat viipyneet kauan aikaa luolassa. Ensin he olivat tarkastaneet huolellisesti paikat aivan kuin aavistaen, että heidän kerran vielä täytyisi etsiä sieltä turvapaikka hevosilleen. Sitten he olivat kiireesti haukanneet vähän, niin että aurinko oli juuri mailleen menemässä, kun he jälleen ryhtyivät comanchien jälkiä seuraamaan.

Sitten alkoi todella intiaanien takaa-ajo. Pantuaan vainukoiransa näiden jäljille molemmat erämiehet etenivät hiljaa niiden perässä, ryömien nelin kontin korkeassa ruohossa, silmät ja korvat tarkkaavina, pidättäen henkeään ja pysähtyen välillä hengähtämään ja samalla tutkimaan niitä tuhansia preirien ääniä, joita erämiehet eroittavat tavattoman helposti ja joille he arveluitta keksivät selityksen.

Eräseutu oli vähitellen vaipunut kuolonhiljaisuuteen.

Yön lähestyessä näillä suunnattomilla autiomailla luonto näyttää toimittavan hartautensa ja hurskaan rukouksen ohella virittävän alkusoittoa pimeyden salaperäisyyksiin.

Erämiehet etenivät yhä varovammin, ryömien vieretysten.

Äkkiä koirat ääntä päästämättä vetäytyivät taaksepäin. Nuo kunnon eläimet tuntuivat ymmärtävän, että näillä seuduilla on tärkeätä pysyä hiljaa ja että yksikin ulvahdus maksaisi heidän isäntiensä hengen.

Ilomieli katsoi tiukasti ympärilleen.

Hänen silmänsä välähtivät, hän kavahti pystyyn ja pantterin lailla loikaten heittäytyi erään intiaanisissin kimppuun, joka eteenpäin kallistuneena ja pää kumarassa näytti vainuavan vihollisen tuloa.

Intiaani kaatui selälleen ehtimättä päästää avun- tai hätähuutoa. Ilomieli kiristi hänen kurkkuaan ja pani polvensa hänen rintansa päälle.

Sitten erämies äärimmäisen kylmäverisesti veti esille puukkonsa ja upotti sen kahvaa myöten vihollisensa sydämeen.

Kun villi huomasi olevansa hukassa, lakkasi hän tekemästä hyödytöntä vastarintaa, mutta kun hän kiinnitti vihaa ja halveksimista uhkuvan katseensa kanadalaiseen, nousi hänen huulilleen ivallinen hymy, ja hän heitti henkensä järkähtämättömin kasvoin. Ilomieli pani veitsen takaisin vyölleen, työnsi ruumiin syrjään ja kuiskasi vähääkään hämmentymättä:

"Ensimmäinen."

Hän alkoi taas ryömiä eteenpäin.

Uskollinen Sydän oli seurannut ystävänsä liikkeitä hyvin tarkasti, valmiina auttamaan häntä tarpeen vaatiessa. Kun intiaani oli saanut surmansa, ryhtyi hän välinpitämättömänä edelleen seuraamaan jälkiä.

Pian loisti nuotion valoa puiden lomitse, ja paistetun lihan haju tunkeutui erämiesten tarkkoihin aistimiin.

He kiipesivät äänettömästi suureen korkkipuuhun, joka oli muutaman askeleen päässä, ja syleillen puun nystermäistä runkoa kätkeytyivät sen tuuheiden oksien suojaan. Nyt he alkoivat tähystää alaspäin.

He olivat comanchien leirin yläpuolella, joka sijaitsi korkeintaan kymmenen metrin päässä heistä.

IV

Matkalaiset

Suunnilleen samaan aikaan kun erämiehet tulivat ulos luolasta ryhtyen taas seuraamaan comanchien jälkiä, pysähtyi noin parinkymmenen mailin päässä siltä paikalta, missä he olivat, melkoisen suuri joukko valkoihoisia matkalaisia Canadian-virran äyräälle valmistautuen leiriytymään yöksi eräälle varsin sopivalle paikalle, missä vielä näkyi merkkejä siellä aikaisemmin oleilleesta intiaanijoukosta.

Metsästäjät ja sekarotuiset gambusinit, jotka toimivat matkalaisten oppaina, kiirehtivät riisumaan kymmenkuntaa muulia, joiden turvajoukkona oli meksikolaisia lanceroja.

He muodostivat matkatavaroista soikean kehän, jonka keskelle sytytettiin nuotio. Välittämättä sen enempää seuralaisistaan oppaat kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja valmistivat illallisensa.

Nuori, noin kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, uljaan näköinen upseeri, jonka piirteet olivat hienot ja ylhäiset, astui kunnioittavasti erään kantotuolin luo, joka kuljetti kaksi muulia, saattueena pari lanceroa.

"Minne haluaisitte señoritan teltan asetettavaksi?" kysyi nuori upseeri paljastaen päänsä.

"Minne vain itse tahdotte, kapteeni Aguilar, kunhan se vain pian saadaan kuntoon. Sisarentyttäreni on menehtyä väsymykseen", vastasi kantotuolissa oikealla puolella istuva herra.

Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli kovat ja terävät kasvonpiirteet, kotkankatse, ja hiukset niin valkoiset kuin Chimborazon lumi. Hänellä oli yllään väljä sotilasvaippa, jonka alta pilkisti esiin meksikolaisen kenraalin loistava, kauniisti kirjailtu puku.

Kapteeni kumarsi ja poistui. Palaten lancerojen luo hän antoi heille määräyksen pystyttää keskelle leiriä sini- ja punajuovaivaisesta kankaasta laitetun teltan, joka oli ollut poikittain muulin selässä.

Viisi minuuttia myöhemmin kenraali astui maahan. Sitten hän tarjosi kohteliaasti kätensä nuorelle naiselle, joka kevyesti hyppäsi kantotuolista, ja vei hänet telttaan, missä kapteeni Aguilarin ripeän toiminnan ansiosta kaikki jo oli kunnossa, niin että hänellä oli siellä niin mukava olla kuin olosuhteet suinkin sallivat. Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jäljessä astui telttaan kaksi henkeä.

Toinen heistä oli paksu, lyhyt mies, jolla oli täyteläiset, punoittavat kasvot. Hänellä oli viheriäiset silmälasit, vaalea tekotukka ja sotilaslääkärin virkapuku.

Tämä henkilö, jonka ikää oli vaikea ratkaista, mutta joka näytti olevan lähes viidenkymmenen ikäinen, oli nimeltään Jerome Boniface Durieux. Hän oli ranskalainen ja ylilääkärinä Meksikon palveluksessa.

Astuessaan maahan hän oli hyvin varovasti ottanut kainaloonsa suuren matkalaukun, joka oli ollut hänen hevosensa satulan takana ja josta hän ei näyttänyt haluavan luopua.

Toinen henkilö oli nuori tyttö tai pikemmin noin viidentoista vuoden ikäinen lapsi. Hänen ilmeensä oli vallaton ja vilkas. Hänellä oli pystynenä, ja hänen katseensa oli häikäilemätön, kuten on luontaista mestitseille, sekarotuisille. Hän oli kenraalin sisarentyttären kamarineiti.

Muuan erinomaisen suurikokoinen neekeri, jolla oli Jupiterin majesteetillinen nimi, ryhtyi parin gambusinin avustamana valmistamaan illallista.

"Kas niin, tohtori!" lausui kenraali hymyillen paksulle miehelle, joka oli istuutunut matkalaukkunsa päälle puhisten kuin härkä, "mitä sanotte sisarentyttäreni terveydentilasta tänä iltana?"

"Señorita on aina hurmaava", vastasi lääkäri ritarillisen kohteliaasti ja pyyhki otsaansa. "Mutta eikö teistäkin kuumuus ole tukehduttava?"

"Eikö mitä!" vastasi kenraali, "ei tavallista tukehduttavampi."

"Silloin olen kuvitellut", sanoi lääkäri huoaten. "Mitä nauratte, pikku veitikka?" lisäsi hän kääntyen kamarineidin puoleen, joka todellakin nauroi, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.

"Älkää välittäkö tuosta hupsusta, herra tohtori. Tiedättehän, että hän on vasta lapsi", lausui nuori nainen viehättävästi hymyillen.

"Olen teille aina sanonut, doña Luz", väitti tohtori rypistäen tuuheita kulmakarvojaan ja pullistaen poskiaan, "että tuo pikku tyttö on paholainen, jota kohtaan te olette liian hyvä ja joka lopuksi tekee teille kauniit kolttoset."

"Uh, uh! Te häijy kivien kokoilija!" huusi mestitsi irvistäen, viitaten tohtorin erikoisharrastukseen.

"Kas niin! Rauhoittukaa", sanoi kenraali. "Onko tämänpäiväinen matka väsyttänyt sinua, rakas sukulaiseni?"

"Eipä juuri liikoja", vastasi nuori tyttö pidätetysti haukotellen. "Oltuamme jo lähes kuukauden matkalla alan tottua tähän elämään, jota pidin, sen tunnustan, alussa liian rasittavana."

Kenraali huokasi, mutta ei lausunut mitään. Tohtori oli syventynyt huolellisesti järjestämään yrttejä ja kiviä, jotka oli päivän kuluessa koonnut.

Kamarineiti liikuskeli kuin lintu pannen järjestykseen eri esineet, joita hänen emäntänsä saattaisi tarvita.

Käyttäkäämme hyväksemme tätä levähdystä esitelläksemme parilla sanalla nuoren naisen.

Doña Luz de Bermudez oli kenraalin nuoremman sisaren tytär.

Hän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret, mustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana hyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa, jotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa helmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen hienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen hiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat aukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.

Hänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla tavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat Amerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat äärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja luontevaa kuin kreolinaisilla.

Nuoren tytön koko olemus oli pelkkää suloa ja sopusuhtaisuutta.

Huolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton, nauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten kuin sen miellyttävältä puolelta.

Mutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora, ennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme mytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut tyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten painosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.

Kasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin luostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan tämän matkalla preirieillä.

Missä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä oli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut koettanutkaan ratkaista.

Onnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä lakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti viettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan haluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.

Tavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli päivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta tulevaisuudesta.

Kapteeni Aguilar astui telttaan. Häntä seurasi Jupiter, joka toi päivällistä.

Kamarineiti Phebe oli jo kattanut pöydän.

Ateriaan kuului säilykkeitä ja kuusipeuran kylkipaisti.

Pöytään istuutui neljä henkeä. Kenraali, hänen sisarentyttärensä, kapteeni ja tohtori.

Jupiter ja Phebe tarjoilivat.

Keskustelu oli ensi ruokalajin aikana jokseenkin laimeata. Kun ruokahalua oli vähän tyydytetty, kääntyi nuori tyttö, joka mielellään kiusoitteli tohtoria, hänen puoleensa.

"Oletteko saaneet tänään runsaan saaliin?" kysyi hän.

"No ei liikoja, señorita", vastasi puhuteltu.

"Eikö?" virkkoi tyttö hymyillen. "Minusta tuntuu, että kiviä on varsin paljon matkamme varrelle ja että teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin kasata niitä muulin kuormaksi."

"Olette kaiketi ollut tyytyväinen matkaanne. Se tarjoaa teille tilaisuuden vapaasti antautua intohimonne valtaan kerätäksenne kaikenlaisia kasveja", huomautti kenraali.

"Ei tarpeeksi, kenraali. Minun on tunnustettava, ettei preirie ole niin rikas kuin olin luullut. Ellei minulla olisi toiveita keksiä sellaista kasvia, joka vie tiedettä askelen eteenpäin, niin melkeinpä kaipaisin takaisin pikku mökkiini Guadelopelle, missä elämäni oli niin rauhallista ja tasaista."

"No, no", keskeytti hänet kapteeni, "olemme vasta preirieiden laitaosissa. Saatte nähdä, että tunkeuduttuamme syvemmälle te ette edes jaksa poimia kaikkia rikkauksia, jotka tapaatte jalkojenne juuressa."

"Oi, jospa Jumala kuulisi puheenne, herra kapteeni", lausui tiedemies huokaisten. "Kunhan vain löytäisin etsimäni kasvin, olisin tyytyväinen."

"Onko se siis joku perin erikoinen kasvi?" kysyi doña Luz.

"Kuinka, señorita?" huudahti lihava tohtori innostuen. "Se on kasvi, jonka Linné on kuvannut ja luokittanut, mutta jota kukaan ei ole sen koommin tavannut; kasvi, joka voi tehdä minut kuuluisaksi. Ja te kysytte, onko se erikoinen."

"Mihinkä se sitten kelpaa?" uteli tyttö.

"Mihinkäkö kelpaa?"

"Niin."

"Ei mihinkään!" vastasi tiedemies.

Doña Luz purskahti hopeanheleään nauruun, joka olisi tehnyt satakielenkin kateelliseksi.

"Ja sitä te nimitätte erikoiseksi kasviksi?"

"Aivan niin, juuri sen harvinaisuuden takia."

"Ah!… aivan oikein."

"Toivokaamme, että löydätte sen, herra tohtori", lausui kenraali sovittelevalla äänellä. "Jupiter, kutsukaa oppaitten päällikkö tänne."

Neekeri poistui, mutta palasi melkein heti erään gambusinin seuraamana.

Tämä oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli suurikokoinen, pyylevä ja hartiakas. Hänen ulkonäössään, joka ei ollut ruma, oli jotakin vastenmielistä, jota ei voinut itselleen selittää. Hänen villit, kierot silmänsä, jotka olivat syvälle silmäkuoppiin painuneet, välähtelivät hurjasti. Hänen matala otsansa, tuuhea, kähärä tukkansa ja kuparinvärinen ihonsa täydensivät kokonaisuutta, joka ei ollut juuri miellyttävä. Hän käytti erämiehen pukua, oli luonteeltaan kylmäkiskoinen, järkkymätön ja vaitelias ja tunnettiin yleensä nimellä Lörppö, joksi kaiketi intiaanit tai hänen omat toverinsa olivat hänet piloillaan ristineet.

"Kas tässä, kunnon mies", sanoi hänelle kenraali ojentaen hänelle täyden lasillisen viinaa, jota paikan mukaan, missä sitä valmistetaan, nimitetään mezcaliksi, "juokaa tämä."

Erämies kumarsi ja tyhjensi yhdellä kulauksella lasin, jossa oli lähes litran verran tätä juomaa. Sitten hän painaen hihansa suun viiksilleen kuunteli.

"Aion asettua muutamiksi päiviksi varmaan paikkaan antautuakseni, tarvitsematta pelätä häiriöitä, eräisiin tutkimuksiin. Voimmeko täällä olla turvassa?"

Oppaan silmät välähtivät. Hän katsoi tuikeasti kenraaliin.

"Emme", vastasi hän lyhyesti.

"Miksi emme?"

"Täällä on liian paljon intiaaneja ja petoeläimiä."

"Tiedättekö mitään sopivampaa paikkaa?"

"Tiedän."

"Onko se kaukana?"

"Ei."

"Miten pitkän matkan päässä?"

"Neljänkymmenen mailin päässä."

"Montako päivää tarvitsemme päästäksemme sinne?"

"Kolme."

"Hyvä! Opastakaa meidät sinne. Huomisaamuna auringon noustessa lähdemme liikkeelle."

"Eikö ole muuta asiaa?"

"Ei."

"Hyvää yötä."

Erämies poistui.

"Se minua Lörpössä eniten miellyttää, että hänen kanssaan keskusteleminen ei ikävystytä", lausui kapteeni hymyillen.

"Pitäisin siitä, että hän puhuisi enemmän", sanoi tohtori kohauttaen päätään. "En koskaan luota henkilöihin, jotka pelkäävät puhuvansa liikaa. Tuntuu kuin heillä olisi jotakin salattavaa."

Poistuttuaan teltasta opas palasi toveriensa luo ryhtyen matalalla äänellä vilkkaasti keskustelemaan heidän kanssaan.

Yö oli ihana. Kokoontuneina teltan edustalle matkailijat puhelivat keskenään poltellen sikaarejaan.

Doña Luz lauloi kauniin, sointuvan kreolilaislaulun.

Äkkiä ilmestyi taivaalle punertava valo, joka hetki hetkeltä suureni.
Sitten kuului kumeaa kohinaa kuin kaukaista ukkosta.

"Mitä se on?" kysyi kenraali hypähtäen pystyyn.

"Preirie vain on syttynyt tuleen", vastasi Lörppö rauhallisesti.

Heti kun hän oli tämän niin levollisesti ilmoittanut, alkoi koko leirissä hälinä.

Täytyi rientää kiireimmiten pakoon, ellei tahtonut elävältä palaa.

Yksi gambusineista hiipi, käyttäen hyväkseen sekasortoa, tavarajoukkojen välitse tiehensä ja katosi tasangolle viitattuaan salaperäisesti Lörpölle.