X
Oli jo väki vähitellen vetäytynyt tuvasta pihamaalle ja miesväki heittäytynyt ruokalevoilleen pihapientareelle. Siinä auringon hellittävässä lämmössä kellottelivat he rentoina, ruumis valtoinaan maata pitkin. Hattu oli useilla suojana niskassa. Aurinko lämmitti raatanutta selkää, jossa liivin selustan alta näkyi paksua pellavapaitaa. Liinahousunlahkeet sukelsivat paksuihin ja savisiin pohjapieksuihin. Pian turrutti auringon lämpö, ja untapa vetivät he pitkissä kuorsauksissa.
Kun pappi katseli ympärillään laajenevaa maisemaa, näytti kuin maassa makaavat miehet niinkuin työmuurahaisia tahi mitä pieniä kasvannaisia vain olivat siinä maan rehevällä povella. Sepä maanpovi se olikin heille kaikki kaikessa, sitä kyntö, siihen kylvö, siitä kasvu kaikenlainen. Irti siitä sitä ei ihminen ollut. Ryntäitään myöten sitä siinä kiinni oli. Niin olivat olleet heidän isänsä ja isiensä isät, niin olivat he ja heidän jälkeläisensä. Ja missä oli ihminen irti siitä?
Pihassa oli käynyt kaikki hiljaiseksi. Joku askarteli tuvassa, joku aitassa ja kodassa.
XI
Pappi läksi painumaan siitä hiljalleen alamäkeen Ohkolaan päin. Pieni Ohkolan mökki oli jonkun sadan askeleen päässä pienessä niementapaisessa llkamoistenlahden rannalla. Mökissä oli yksi tupa ja lautaporstua. Piha oli epäsiisti. Kaikki näytti olevan räntistynyttä ja osoitti suurta välinpitämättömyyttä tätä maallista olotilaa kohtaan.
Kun pappi astui sisään matalasta ovesta, löyhähti täälläkin vastaan kuuma, lauantaisen tuvan lämmin. Ohkonen itse makasi selällään peräpenkillä, jalat koukussa ja vanha sarkanuttu pään alla. Hän käänti vähän päätänsä, kun ovi narahti, vaan ei viitsinyt siitä ylös nousta.
"Päivää", sanoi tulija.
"Päivää", kuului vähän ajan perästä vastaus.
Pappi kävi istumaan sivupenkille ja pisti tupakaksi. Ohkonen lepäsi penkillään kuten ennenkin.
Tupa oli niin ahdas, että olisi melkein keskeltä lattiaa ylettänyt käsillään vastakkaisiin seiniin, ja oli niin matala, että miehen päälaki nyki katto-orsia. Uuni oli huono ja hajoamaisillaan. Lattia ja pöytä pinttyneitä.
Jo vihdoinkin suhahti yksi lapikas penkkiä vasten. Ja kohta toinenkin jalka ojentui, ja mies köllähti kuin köllähtikin siitä istualleen ja haukotteli. Sitten ruopaisi hän päätään ja jo retkahtivat kyynärpäät polvia vasten.
Ja kun hän nousi seisomaan, venyttelihe hän ja sitten tuli ja pistettiin kättä.
"Kuuluuko sitä mitä?"
"Mitäpä sitä", sanoi pappi.
"Niin, mitäpä sitä."
Taas venytytti niin.
"Ei ole vaimo kotona?"
"Tuonne pientareelle kaikki tästä läksivät."
"Omaan heinään?"
"Miten tuo lienee."
Istuttiin siinä. Ohkonen haukotteli ja ruopi korvallistaan. Pappi veteli piippuaan.
"Kuuma päivä."
"Kuuma."
Ulkoa kuului kopinaa. Hetkisen kuluttua astuu Kaisa nyytti kädessä sisään. Hän oli tällä välin käynyt kaikki tämän puolen mökit, samalla kun kerran täällä päin liikkui. Äänettömänä jäi hän seisomaan ovenpieleen ja katsoa töllötti suu auki, kun täällä muitakin vieraita oli. Kukaan heistä ei sanaakaan sanonut, niinpä tuo kuumakin oli.
Yhtäkkiä tulee Kaisa peremmä ja tökkäisee kättään papille.
"Päivää."
"Päivää."
Sitten Pietarille:
"Päivää."
"Päivää."
Ja käy sitten istumaan kolmannelle penkille. Siinä sitten istutaan, pappi tupakoiden, Pietari haukotellen ja eukko ristissä käsin huojutellen yläruumistaan.
"Kuuma on", sanoo vihdoin Kaisa.
"Kuuma", sanoo Pietari.
On taas äänettömyyttä.
"Sopii nyt heinää tehdä", sanoo sitten Kaisa.
"Sopii", sanoo Pietari.
Sirkka laulaa uunin takana. Kissa oikaisekse pankolla ja hyppää alas. Ja pienen, lattialla olevan ikkunaruudunkuvan kohdalla väräjää ilma helteestä.
Eukko huojuttaa yläruumistaan ja miettii, olisikohan kysyä, onko Otteljaana kotosalla, vaan näkeehän sen kysymättäkin, ettei tässä Otteljaanaa ole. Sitten ajattelee hän, että mistähän kaukaa tuo vieras kotoisin on ja kenenkä poikia sieltä. Kysyttävä se olisi, sitten sen tietäisi, kun olisi oikein kysäistä, että 'mistä kaukaa se vieras on ja kenenkä poikia sieltä', vaan mitäpä heitä kyselemään, mitä se siitä paranee, outo kun on.
Siinä niiden ajatusten hitaasti päätä kierrellessä vierivät lyhyet hetket. Mitäpä hän tässä päiviään istumaan, ajatteli hän sitten, mitäpä se tästä parani tämä kylänkäynti, kun ei se Otteljaana tähän sattunut. Eiköhän olisi parasta, jos nousisi ja lähtisi. Niin sitä on tehtävä. Lähdettävä tästä on.
Vaan ei tullut vielä lähdetyksi. Sitä typertyi siihen paikkaan, kun niin kuumakin oli.
Siinä istui eukko ja huojutteli ruumistansa ja katsoa töllisteli pappiin. Ei pappikaan puhuttelemaan ryhtynyt. Mikäpä häntä vaivautumaan.
Roikka-Pietarin lapikkaan pohja suhahti lattiaa vasten. Eukko havahti ja nousi ylös, tökkäsi kättä Pietarille, tökkäsi papille ja pujahti ovesta ulos.
Sitten istuivat he kahden. Jo näytti Roikka-Pietari virkistyneemmältä. Kohosi siitä ylös, katseli ulos ikkunasta, katseli ovesta ja pujahti pois.
Kohta tuli hän takaisin ja toi pienen, heinillä täytetyn pärevasun sisään.
Taas katsoi hän ikkunasta, katsoi ovesta ja kaivoi sitten heinistä viinalekkerin.
Jo naurahti pappi, naurahti Pietarikin, ja yhteinen ymmärrys välähti heidän silmistään. Pietari kaatoi kirkasta nestettä kahteen rikkinäiseen kahvikuppiin.
"Ryypätkääpäs", sanoi.
"Kippis."
"Kippis."
"Tämä se on poikaa."
"Sitä parasta poikaa."
Kaatoi siitä lisää.
"Kun eukkoväetkin tästä pois sattuivat, ryypätkääpäs."
Siitä ryyppäsivät ja naurahtelivat keskenänsä. Roikka-Pietari, joka oli laiska ja veltto selvänä, vilkastui aina ryypyt saatuansa, oli kuin toinen ihminen.
"Markka tässä on tätä maallista", sanoi pappi ja pani rahansa pöytään. Pietari korjasi sen liivintaskuunsa ja sanoi, ettei olisi tarvinnut, että hän enemmän tarjouksen vuoksi ajattelikin, näin tuttuja kun oltiin ja sattumalta tuota viinaa kotiin sattui.
"Koko joukotko ne ovat siellä niityllä?"
"Koko. Minä sanoin Riikalle ja Otteljaanalle, että viekää pois lapsenne pientareelle, että tuossa vähä nukahdan, kuka niitä täällä katsoo. Niin sinne kaikki veivät. Ne ovat tuon pensaikon takana omassa heinässä. Uhittelivat tässä lehmän ostavansa, että ne heinät syödyksi tulisi, kun muu joukko ei heinää syö, he-hee."
"Sitä olitte syöneet entisen lehmän."
"He-he-hee, mikäs, syökööt kun tahtovat, ajattelin. Ja niin ne söivät. Tiukaksi väittivät sitä talvea. Tyttö tässä teki tytön, Otteljaana toisen ja pojan toveri pojan. Vaan kaunis lapsi on se Riikan tyttö, se kun sitä hepenissä säilyttelee."
"Sielläkö sekin on niityllä?"
"Siellä. Sanoin, että mene vaan sinäkin sinne. Kaunistukseksi se sinulle on, että kotitöille vähä yrkenet. Eihän sinun pakko ole muuta kuin istut siellä nurmella ja päivää paistatat. Niittäähän se äiti. Vaan pulska ihminen on se Riikka."
"Onhan se."
"On. Ne Pietarin miehet olivat kovin sitä kosiskelleet."
"Kertoi tuo Liisa Laatikko, että niin olivat."
"Vai jo Liisa kertoi, he-hee. Uhkasi se Riikka, että hän lehmään rahat laittaa, kun tästä syksyllä lähtee. 'Jätä tänne tuo tyttösi', sanoin minä, 'niin on sievempi liikkuaksesi'. Sitä hän oli itsekin ajatellut, että jos olisi jättää. Ja tähän se jää. Siellä se on Justiinakin Pietarissa, vaan ei ole tullut tähän vielä lapsiaan laittamaan. Se on nöyrempi, että minä pahoin pelkään, ettei se ymmärrä olla päänä päsmärinä siellä Pietarissa, vähään se tyytyy ja miehen se ottaa. Vaan kuuluivat nämä maantytöt olevan siellä Pietarin kaupungissa kovin kysyttyä tavaraa. Kadehtivan kuuluivat Pietarin tytöt. Näitä kun vaatteilla komistellaan ja höyristellään ja kaikin puolin ravinnolla pöyhistellään, niin komioita, pakana vie, ovatkin katsella. Ryyppääpäs."
Ryypättiin.
"Tunsin minäkin ennen komian tytön", sanoi pappi, jota ryypyt virkistivät.
"Vai tunsit."
"Tunsin. Ihme se oli. Hieno ja kaunis. Sitä kelpasi aina katsella."
"He-he, vai kelpasi. Oliko morsian tuo, vai muuhun naisluokkaan kuuluva?"
"Muuhun luokkaan. Vaan hieno, hieno se siltä oli. Ja papin tyttö, usko pois."
"Papinhan tuota kuuluit sinäkin poika olevan."
"Mikä lienen."
"Ja sitä Ruotsin puolen peruja kuuluit olevan?"
"Niinhän ne väittävät."
"Mikä sinut tänne viskasi?"
"Mikä lienee viskannut. Sitä lienee isä kuollut ja tänne kasvatiksi aluksi tullut. Vaan mitäpä heistä, olkoot."
"Olkoot. Sitä olet sinä herrasperua ja herra aikanasi ollut, vaan olet nyt kuin tämä muukin talonpoika, mukava ja sopuisa vielä oletkin. Papiksiko sitä sinäkin ajattelit, kun papinkouluja kuuluit käyneen?"
"Vielä mitä."
"Niinhän ne sanovat, että kouluja se on käynyt."
"Lienen sitä jonkun luokan. Vaan pois haihtui ne maalliset, kun toisia teitä luisumaan rupesi."
"He-he, vai maalliset."
Nyman ei ollut vielä sillä asteella, että hän entisistä oloistaan puhua olisi viitsinyt. Ja mitäpä niistä. Kuin unta ne vain olivat, joku kouluvuosi kasvattiäidin luona ja tädin kuoltua — mitäpä siitä. Oli hän aluksi kirjurina jossakin ollut. Ja sitten — näin se kävi, tähän sitä tultiin. Kiertää maita mantereita, kun nälkä ja puute takaa ajoivat. Vaan mitä niistä, kun ei ottanut nälkää nälän, ei puutetta puutteen kannalta.
"Vaan se sivistys", sanoi Roikka-Pietari, "on kuitenkin sivullisesta komiata nähdä. Muodostupas ihmisolento, jos sillä puetettu olet, muodostupas kuin tuo paras paratiisin asukas komiaksi."
"Mitä vielä."
"Mitäkö? No, sanopas sinä, kun sen paremmin tunnet, mitä se sitten on?"
"Tyhjää se on, eikä mitään. Mitä se erityisesti olisi. Lakeerattu kenkä töppösen rinnalla."
Huomasi sen Pietarikin, ettei hän vielä sillä puhepäällä ollut, jolla joskus. Silloin sillä puhetta riitti asiasta mistä tahansa. Kansa saarnauttikin hänellä silloin usein, ryyppypalkallakin. Hänelle saivat nauraa ja ivatakin häntä, hän itse ivasi mukana. Mutta vissiin määrään aina. Jos häntä pahasti loukattiin, muisti hän sen selvänä ja karttoi taloa. Kaikki tiesivät hänen tapansa ja kohtelivat häntä aina sen mukaan, oliko hän selvä vai ryypyksissä ja minkä verran ryypyksissä.
Roikka-Pietari nousi, katsoi ikkunasta, katsoi ovesta pihalle, kaatoi sitten taas kuppeihin, ja he ryyppäsivät. Sitten löi Pietari korkin lekkeriin, pani sen heinien alle vasuun ja vei sen kätköönsä. Pappi nousi lähteäkseen.
"Tulehan toisen kerran. Iltasella tai huomenna. Tai eläs, mennään huomenna yhtenä sen Jutan mökille. Mennään, pakana vie. Siellä saa rauhassa olla. Siinä on naisihminen, jota et hävetä tarvitse. Järki sillä on selkeä kuin tuo paras viina. Eikä se tyhjää intoile, ihan on tavallisen mieshenkilön veroinen."
"Lähdetään vaan. Minä tässä Mäellä huomiseen iltaan jos pysähtyisin, niin huomisiltana jos lähdet, lähde, niin samalla näiltä main katoan."
"Ja hyvin on herttaisa se Jutta näin vanhaksi ihmiseksi", supatti
Pietari.
"Kyllä tunnen, herttaisa se on."
"Kuuluit tuntevan, he-he-hee." Hän lähensi suunsa Nymanin korvan juureen ja kuiskasi:
"Se on minun vaimojani sekin Jutta, he-he-hee."
"Kuului olevan."
"Se on minusta luonnonmukaisempaa, että useampia niitä olla. Kaksi olen niitä aina pitänyt. Ja sitä tässä olen ajatellut, että kun eivät perustaksi sitä panneet, että edes useampi noita —."
"Onhan niillä Turkissa."
"Vai on Turkissa. Oikeinko ovat järjestelleet sen mukaan?"
"Oikein ovat järjestelleet."
"He-he-hee. Katsopas, kun huomasivat. On siinä monta hyvää puolta.
Täällä ne eivät huomaisi."
"Ei uskonto salli."
"Muuttaisivat uskontoa."
"Muuttuvaistahan se on uskontokin."
"Sitä minä, että niin se on."
"Vai ei se siihen Turkin suuntaan tule. Ei käy päinsä."
"Vaan ei. Vaan kuuluipa jollakin keisarillakin näin ikään olleen."
"Onhan sitä."
"Niin että sitä minä ihan keisarillisesti, he-he-hee."
"He-he-hee, mikäs siinä on elellessäkään. Kun et huutele."
"On niillä vähä vihiä, vaan en tunnusta. Vaimoväki, se on niin turhanpäiväistä."
"Elä tunnusta. Pakkoko sinun on tunnustaa."
"Ei pakkoa vähääkään. Vaimoväki, tosiaankin, se tahtoo olla lyhyttä, mitä tuli siihen asioiden yleissilmäykseen, olen minä sen merkille pannut."
"He-he-hee, niin ne ovat. Mitä ne ymmärtävät, niillä kun on omat puuhansa aina."
"Hee, niin se on. Siihen se supistuu, jotta ei omaa kättä pitemmälle, ei omaa nurkkaa etemmälle se ajatus ulotu Otteljaanallakaan, tuota. Niin ettei niiltä se asioiden yleissilmäys synny."
"Vai ei synny."
"Ei synny, nainen on nainen, mitä heistä kannatti puhua, he-hee."
"He-he-hee."
XII
He naurahtelivat ja erosivat kättä lyöden porstuassa. Kun Nyman kohosi takaisin Koppelmäelle, oli maailma kultainen, elämä taas ihana, niin että olisi tehnyt mieli hihkaista ilosta. Niin oli komeatakin tämä luonto, jonka Luoja luoduilleen oli luonut, niin oli rikasta elämä väreistä ja vivahduksista, että sitä katsellessa huumasi. Ja kuitenkin selvää ja tajuttavaa. Tarvitsiko kysyä, mitä on ihminen ja mitä elämä, kun sen näitä ihmisiä ja itseään katsellessa selvään näki ja tunsi. Tarvitsiko täällä vaeltaessaan mistään tuskastella, kun tuskastelemisen syytä ei missään ollut.
Hän hymähti ajatellessaan sitä pienuutta, johon ihminen ajatuksensa heikkouden tähden aina eksyy. Kuin säälien ajatteli hän itseään ja kaikkia niitä, jotka joskus tuskalla kuormansa kantavat. Eikö hän usein ajatellut itsestään, että hän oli hylky, kuin tuulten ajelema pursi meren aavikolla. Ja ikää oli. Vaan ei viisautta. Ja eikö hän joskus hukkaan mennyttä elämäänsä itkenytkin. Niin, niin. Niinkuin mitään itkeä tarvitseisi tahi katua, kun astuu tietä, jota on syntynyt astumaan ja jolta ei poiketa voi. Katua? Niinkuin ei hautaa kohti kaikki kulkisikaan. Ja niinkuin ei levossa siellä sovintoa löytyisikään.
Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.
Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niinkuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.
XIII
Miehet olivat jo vetäytyneet pientareelle heinäntekoon. Viikatteet välähtivät ja heinää kaatui. Naiset kulkivat jäljessä haravoiden.
Pihassa askartelivat Liena, Loviisa ja Eveliina. Uuni lämpesi ja
Loviisa hieroi tuvan pöydällä leipää.
"Ohkolassakos käytiin", kysyi Loviisa papilta.
"Sielläpä käytiin."
"Vaan mihinkähän se meidän yksi asiamies jäi", sanoi Loviisa Eveliinalle. "Se Annastiina, kovin se kauan viipyy, kunhan ei olisi tielle uupunut."
"Silloin se oli tuolla ahon kohdalla, kun minä tänne tulin", sanoi pappi.
"Kun lähetinkin."
"Tuollahan tuo jo näkyy saunassa puuhailevan", sanoi Eveliina ikkunasta katsoen.
"Menepäs Eveliina sinne sauna jo panemaan lämmitä."
Loviisa katsoi Eveliinaan, vaan Eveliina ei kuullut, hän katseli ikkunasta vain ulos.
"Minä sanoin", sanoi Loviisa, "että jos Eveliina menisi sinne saunalle päin, jos se Annastiina pahoin voipi."
Eveliina läksi.
Kohta ilmestyi Annastiina saunan ovelle sylissään käärö. Tasaisesti kohosi hän mäkeä ylös ja silmäsi kannettavaansa. Eveliina juoksi puolitiessä vastaan, puhui jotakin, löi käsiään yhteen, puhui taas ja löi käsiään yhteen. Yhtenä tulivat he tupaan.
"No sieltähän se asiamies tulee", sanoi Loviisa.
"Taisipa Annastiina löytää jo löydettävänsä", sanoi Liena.
"Siinä se nyt on."
"Poikako on vai tyttö?"
"Poika toki."
"Kun Annastiina ei apulaista hakenut", torui Loviisa.
"Tämä yksin oli kaikki toimitukset toimitellut."
"Eihän sitä kerinnyt siinä. Kiirettä on monenlaista, vaan kiirettä oli sekin kiire. Kiirepä tälle pojalle tuli", sanoi hän ja katseli hellästi lastaan ja puheli sille, "niinhän pienelle tuli."
"Taitaapa olla ylpeä löydöstään vielä."
"Mikä ettei."
"Pulska onkin poika."
"Pulska on."
Siinä ihastelivat kaikki lasta.
"Siunaus se on", sanoi pappi.
"Mikä lienee."
"Pientareella sen isä on", sanoi Loviisa Eveliinalle, joka läksi Jussia hakemaan.
"Antaa olla", sanoi Annastiina, "mikäpä hätä tuolla, ehtiihän tämän saaliin nähdä sittenkin". Vaan hänen suunsa vetäytyi hymyyn ja ikkunasta kurkisteli hän nähdäkseen, missä se Eveliina jo juoksi.
Loviisa pesi taikinasta kätensä ja jätti leipomisen kesken. Ja jo kohta oli musta kahvipannu leimuavalla valkealla.
Annastiina antoi lapsen Lienalle ja kohenteli karsinanurkassa olevaa sänkyänsä. Arkustaan otti hän puhtaan lakanan, levitti sen vuoteelle, pani tyynyyn puhtaan päällisen ja nosti poikansa sille.
"Rupea vaan itse viereen", sanoi Loviisa.
"Ehtiipähän tässä."
"Se tuo oikea työihminen on luja", sanoi Liena, "luja ja kova kuin timantti, kuin paras timantti."
"Tule vaan timanttikin tänne", sanoi pappi ja istuutuen sängynlaidalle puheli lapselle, niinkuin se olisi jotakin ymmärtänyt. Annastiina penkoi vielä kirstuansa, otti sieltä kahvipussin ja palan sokeria ja antoi ne Loviisalle.
"Ei mitenkään", sanoi Loviisa, "talon tarpeista toki kahvit."
"Ottakaa, että pojasta mies tulisi", sanoi Annastiina.
"No, olkoon sitten. Vaan hyvä ihminen, ala käydä pitkällesi."
"Ei tuosta mitään tiedä", sanoi Annastiina, jonka hiukan kalvahtaneet kasvot säteilivät salaista iloa.
Kuitenkin pani hän päälleen uuden, valkean yöröijyn ja painautui vuoteelleen. Ja pappia liikutti, kun hän katseli heidän onneansa ja sitä puhtautta ja terveyttä, joka heistä hohti.
Kun Jussi tuli tupaan, naurahti hän hyvillään ja katsoi Annastiinaan. Ja molemmista tuntui, kuin eivät he koskaan ennen niin onnellisia olisi olleet. Jussi kumartui katsomaan lastaan ja hänen sydämeensä virtasi outo lämpö. Mutta hän tunsi olevansa hämillään ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi niin pientä ihmistä katsellessaan.
Ja itse avuttomana kuin lapsi, katsoi hän Annastiinan kirkkaisiin ja onnellisiin silmiin.
"Niin pieni ihmisenalku", sanoi hän.
"Kyllä se siitä kasvaa."
Ja paksulla sormellaan nykäisi Jussi kömpelösti lapsen pehmeätä poskea.
"Tepukka, tepukka."
Annastiina nauroi ja laski kätensä suojelevasti lapsen pään yli. Ja Jussi katsoi ihaillen häntä. Siinä oli ihminen tuossa Annastiinassa, sillä oli ihmisen luonto ja sydän. Paremmaksi ei toveri voinut tulla. Sopipa hänen, Jussin, nyt lähteä elämää taivaltamaan sellaisen vaimon rinnalla. Olisi vaan hänessä miestä. Hänestä oli niin outoa, melkein juhlallista kaikessa tässä. Hänen oma ihmisarvonsa ikäänkuin kohosi. Hän ei ollut paljas renkimies enää, vaan perheen isä, vaimonsa apu ja turva, niinkuin tuo vaimo puolestansa oli hänen apunsa ja turvansa. Ja kalliilta tuntui hänestä se ihminen, se hänen elämällensä vasta sen arvon antoi. Eipä hän ollut ennen tuota ajatellut.
Ja kun Jussi istui siinä sängyn laidalla, laskeutui hänen kätensä
Annastiinan kädelle.
"Onpa nyt ohi sekin", sanoi hän.
"Ohi on."
"Sitä ei toinen kykene siinä auttamaan."
"Mitäpä siinä kykeneisi. Eikähän siinä mitä."
"Siitä olisi nyt kohtapuoleen vihitettäväkin."
"Mikä, vihittää kun sattuu." Annastiina katsoi iloisesti Jussin rehellisiin, sinisiin silmiin.
"Kun sinä kerran tämmöisille puuhille rupeat."
"Vasta tämä oli ensimmäinen."
"Ja sitä olisi sinne mökille kaikenlaista puuhattava."
Liisa Laatikko ja Miina Mälli tulla hyypersivät pientareelta ja päästelivät päällyshameensa helmoja alas, joita työssä pitivät nostettuina hameenkauluksen alle.
"Mitäs nyt Jussi tuumii, kun lapsilliseksi tuli?"
"Sitä, että silkkihuivin ja sormuksen se Annastiina ansaitsisi."
"Onpa pulska poika", sanoi Liisa. "Ihan on oikeista rakennustarpeista tehty, isänsä näköinenkin on."
"Pulska on", sanoi Miina. "Kelpaapa suurempana vaikka rosvojoukkojen päälliköksi. Ensi vuonna näillä ajoin se on Loviisallakin."
"Tokko lienee."
"Niin pitää Luoja huolen sukukunnastansa", huokasi Liena. "Siunattu on maa hänen hyvyydellänsä."
XIV
Itse ukko Koppelmäkeläinen, joka ikkunastaan oli nähnyt Annastiinan saunasta tulon ja jota Annastiinan reipas olento miellytti, tuli tupaan perustelemaan asiaa.
"Ka, pappiko se on", sanoi hän papin nähtyään, "terve, terve."
"Terve, terve."
Ukko oli vanha, seitsemissäkymmenissä, tukka oli jo valkea. Pää kumarassa kulkea köpysti hän huononlaisesti, sillä jalkoja oli kolotellut ja vanhuuden heikkous jo vaivasi. Hän oli tulinen ja kiivas, kun hän suuttui, väet pelkäsivät häntä. Vaan hyvällä tuulella ollessaan laski hän leikkiä aina. Ja aina oli hänellä talon naisväessä omat suosikkinsa, jotka ymmärsivät hänen heikot puolensa ja ystävällisellä ja varovaisella leikinlaskulla saivat ukon pahat tuulet kääntymään. Ja viimeiseksi oli Annastiina erityisesti miellyttänyt häntä. Kun hän alituisen kolotuksensa tähden oli käynyt kärttyisemmäksi, oli Annastiina ainoa, joka ei koskaan häntä pakoon juossut.
"Nyt ne heinämiehelle ihmeet tuli", sanoi hän Annastiinalle nauratellen.
"Ihmekö tämä on? Eipä ole taittu ennen nähdäkään, että ihminen ihmisestä syntyy", sanoi Annastiina.
"Niin se on aina tänne maailmaan ilmaantunut ja niin se ilmaantuu vastakin", sanoi Miina.
"Eikä sille mitään taida", sanoi Liena.
"Vaan olisi tuossa vähä taidettavaa. On tuo vähä ikävä, kun tuo noin ennen vihkimistä sattuu. Jo tuota isäntäväen tähdenkin tuon verran katsastaisi —", sanoi Liisa Laatikko, jolla oli hiukan taipumusta ulkokullaisuuteen ja joka nytkin isäntään katsoi arvokkaana.
"Taitaapa tässä ihan nenän alla hurskaus haista", sanoi ukko. "Loviisa, kahvittelepas sinä joukot." Ja kävellen siinä puhui hän: "Jussi, eiköhän tuota piennarta toisinakin päivinä ennättäisi. Olisikoon tuo nyt noin talo tyhjä, jotta tuota nyt tuolla tavalla mennä pitäisi. Sanopas, että jättäkööt." Ja kävellessään siinä tuli hän ja katsoi lasta, ja kun toiset eivät huomanneet, pisti hän kymmenmarkkasen Annastiinan kouraan ja rypisti otsaansa. Sitten kääntyi hän ja mennä köpitti ovelle.
"Pappi, tulehan tänne", sanoi hän mennessään. "Ja tuopas Loviisa kahvit tänne."
XV
Isännän kamari oli porstuan pohjassa. Paljon ei hän enää sieltä viime aikoina liikkunut. Yksin soikin. Ikkunan alla siellä oli pöytä ja kaksi tuolia sen molemmin puolin. Toisella seinällä oli sänky, jossa oli vanhoja nahkasia peitteenä, toisella oli lahvipiironki ja raudoitettu kirstu. Ovenpielessä oli vielä lyhyt penkki.
Sama oli huoneen järjestys ollut silloin, kun hän naimisiin meni, sama koko hänen ikänsä, lahvipiironki vain oli hänen nuorena ollessaan hankittu. Samoilta ajoin olivat seinät, joissa oli sinikuvioinen rappaus, ja ne todistivat, että oli tässä kamarissa iloisinkin mielin asustettu, jos sitä nyt jo kauan kylmillään olikin oltu.
Ja kylmillään oli oltu sen tähden, kun se naiminenkin, joka myöhäisemmällä iällä tuli tehdyksi, ei ollut sattunutkaan sopuisa. Sotkuinen oli ollut kuin pahainen lankavyyhti. Lieneekö se yleensä, ettei sitä toisen kanssa olemisiin oikein totu, vai lieneekö ollut, ettei se vain tässä erikoisessa tapauksessa luonnistunut. Se toinenkin kun sattui sellainen, ettei verille oikein käynyt. Sitä joskus vaimonkaan sydäntä et arvaa, ennenkuin sen olet läheltä nähnyt. Kun se ärsyttämään paneikse, helvetiksi se kodin laittaa. Etkä arvaa sitä pahuutta, jota omassa povessasi aina rauhassa ruokit, ennenkuin sen pohjattomuuden olot itsellesi näyttävät.
Mutta vaikka hän oli nyt jo näin kylmilleen ja vanhaksi tullut ja teettänyt jo arkkunsakin, joka liiterin ylisillä odotti häntä, ei hän poismenoistaan surrut. Ainahan hän oli tiennyt, että sen piti tapahtua kerran kuitenkin. Ei sitä säikähtää tarvinnut, eikä odottaakaan ansainnut. Olisiko tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus tässä luomakunnassa ollut, että yksi poistui, toinen sijaan tuli.
Kun pappi oli istuutunut pöydän toiselle puolelle, aukaisi isäntä lahvin, otti sieltä pullon viinaa ja kaksi vanhaa hopeapikaria.
"Kun tähän satuit. Kovin tuota oletkin poissa pysytellyt."
Otettiin siitä tuliaisryyppy.
"Mitenkä ne ovat sinun jalkasi? Kolotellutko niitä oli?"
"Vähä se on suonessa sitäkin pitänyt."
"Kuule. Otapas nyt koetteeksi tuotakin: Pane muurahaisia pulloon, korkita se, pane pullo lämpimään uuniin. Seisokoon siellä yön. Kun se on jäähtynyt, voitele ja hiero sillä. Koetahan. Käske vaikka Lienan aamulla muurahaisia hakea."
"Ei sitä pakanaa pyhänä."
"No, minä sitten."
"Taikako sillä on, että se pyhänä?"
"Voipihan sen tänäkin iltana. Pois tästä ajattelin —."
"Ei niistä puheita, että pois. Ei ollenkaan. Et tästä jouda. Kuului Loviisalla kattila tahi mikä pannu tinattava olevan. Ja tuo on, tuota, tuo minun kelloni seisotellut, jotta katselepas sen sisälmyksiä, mitä, sydänvikako tai muu katari sitä vaivaa."
"Pitääpä katsella."
"Vai oliko sinulla tärkeämpiä tilauksia, kun pois."
"Tuon Roikka-Pietarin kanssa lupasin Jutan mökillä pistäytyä. Kuuluu siellä pannu tinattava olevan."
"He-he-hee, vai on pannu tinattava. Tinaa, veikkonen. Vaan onhan sieltä tie tänne takaisin, eihän tässä suurta ylämäkeä välillä tule. Jotta sitä tässä toki parisen viikkoa kuitenkin."
"Hätäkös tässä."
Vaan mielessään ajatteli pappi, ettei hän kahta viikkoa ole. Kunhan puolikin. Ryypätään tässä, ajatteli taas ukko, niin kyllä pysyt. Onhan tässä viinoja aluksi ja saadaanhan niitä lisää. Harvoinpa tuota juttutoveria enää sattuikaan, kun ei liikutuksi tullut eikä kirkollakaan vuosikausiin ollut käynyt. Ja ketäpä sitä olisi ollut sielläkään. Vaan tämä pappi se oli toista. Sitä kun oli vuosikymmeniä jo nähty ja veljeksiä oltu. Ja sitten se ei tungetellut toisten asioihin, kuunteli vain ja jutteli. Että oli, kuin ei hän olisikaan vieras ihminen, jota karttaa tuli ja jossa aina vihamiestä vaania piti, niinkuin aina jokaisessa sivullisessa. Niinpä tuota oli tullut tuohon kokemukseen hänkin, etteivät sitä ihmiset toistensa kieltä ymmärtäneet. Sivullisia oltiin. Sitä yhtä köyttä ei vedetty. Mitäpä sitä. Eipä sen koko ihmisyyden juuret syvällä olla tainneet. Mitä sitä vähä ajateltiinkin, pinnemmalta ajateltiin. Elettiin ja päiviteltiin. Vaan ei, jos kysymys tuli, että pysähtyä selvittelemään asioita. Vaikka se olisi kevennystä tuonut. Eikös sitä ajatuksen kautta ikäänkuin vapautunut jonkin painon alta. Sen painon, että oli vain ihminen, ja sen syyllisyyden, että ihmiseksi vain syntynyt oli.
Vaan lienee tuo pappi kierrellessään tuolla mietiskellyt sitä jos tätäkin. Poissa oli hänestä se oka, että pistää, poissa se tunto, että tutkimatta tuomita. Sitä kun kiertelee tuo ihminen, joko kiertelit ajatuksen maailmassa, tahi kiertelit näkevänä tässä näkyvässä, aina jotakin enemmän näit kuin se, joka paikoillaan pysyi.
"Niin se on, että et sinä tästä hevillä pääse."
"Jouti olla pääsemättä."
Kun Loviisa toi kahvia, sanoi pappi:
"Jos Loviisa käskee sen Lienan hakemaan muurahaisia jonkun puoli säkkiä, ja ottakoon niitä suokanervia ja kyllä se tietää, mitä siihen hauteeseen pannaan. Ja katsokoon, että muurissa on kuumaa vettä, niin minä tulen sinne kohta."
"Käsketään", sanoi Loviisa mennessään.
"Hauteitako vielä tänä päivänä tässä ajattelet rakennella?"
"Olisiko suotta koettaa?"
"Mitä tuota olisi."
He tekivät puolikuppiset.
"Eh-hee", sanoi ukko.
"Kambyses kuningas korkia
Raittiin' riikin hyvin hallits'",
sanoi hän tavalliseen tapaansa, ja pappi jatkoi:
"Koht' kun viinall' karais kurkkua,
Valtans' hän väärin vallits'."
Samoilla säkeillä olivat he alkaneet lukemattomat puolikuppisten ja ryyppyjen sarjat. Heille oli tullut tavaksi sanoa se, ja ne merkitsivät heille suurinta luottoa ja toveruutta.
"Eh-heh", nauroi ukko.
"Eh-heh", nauroi pappi.
Väriä oli kohonnut hiukan molempien vanhusten ryppyisille kasvoille. Ja silmissä oli vielä nuoruuden eloa ja vilkkautta.
"Tervautinkin tässä itseni kesäkuntoon."
"Niin kuuluit."
"Kuka se jo kieli?"
"Annastiina tuo."
"Siinä se on tavallinen ihminen naishenkilöksi."
"On."
"Vaan sanopas, mikä se tuossa toisessa naisihmisessä miellyttää. Se on somasti rakennettu tuo ihminen. Et eläintä kummempi paljon ole. Ja jo on ero silläkin, mikä minkin verille käypi, että nuorenakin tuota halajan, tuota en."
"Mitäpä noita viitsi ajatella koko naisasioita, roskia koko jutut."
"Eh-heh, siinä olisikin sinulle niksi, ukko rukka. Minä, tuota, luulen, että siinäkin on luonnolla omat tarkoituksensa. Tuo Ohkonen, se ei välitä tämän maailman menoista, läpeensä on vetelys, vaan annas, kysymystä ei se sivu kierrä."
"Ei se kierrä."
"Vemmelpuu koko mies", jatkoi ukko. "Se ei uhannut tuomiolla mitään katuvansa."
"Mitäpä sitä katuisikaan."
"Niin se on, jotta olisit ajatellut aikanasi, eikö tuota aikaa siksi olisi ollut. Vaan, ajattelen, eikö tuo noinkin liene, että vasta tuo ihminen, joka sen solmun aukaisi, että mitäpä tästä koko roskasta, vasta se ihminen tunnossaan vapautui sen painon alta, että mikä on, se on, eihän se ole sinun syysi."
"Ja jos jonkin solmun aukaisi muka, aukaisi, sillä hyvä. Mitä viitsiä sitä ruveta puntaroimaan, mitä nyt jo auki siinä sait. Totta tuo jokin huvi täällä käydessä olla pitänee. Eikä tuo suurta olisi, jos tuota joutavaa ajattelematta olla saisi. Sitä aikansa terveenä vaan eläisi ja hyvästi, jo lähden tästä koko kylästä."
"He-he, sitä sinä sanelet. Jottako huvin päiten vaan käväiseisi, he, ja pois arkkuunsa painautuisi?"
"Mikä ettei. Kun on terve, huviltahan se tuntuu."
"Vaan kun et ole terve?"
"No, annat ajatuksen voittaa sairautesi. Jos et jaksa, huuda, huuda ja surkuile, tottapahan sekin kerran taukoaa."
"He-he."
"Että mitä tällä nyt väliä, huusitko vai olit huutamatta."
"Sitä toisen kerran puhut toista."
"Mitä tällä väliä, jos puhunkin. Mitä minä ajatella viitsin, kun tällainen pikari edessäni seisoo."
"Tyhjänäpä tuo seisoo. Annas, kun täytetään tuo edes."
"Kauanko se täynnä pysyy. Katsos nyt. Pohja näkyi vaan."
"He-he, olet sinä poika."
"Toista se oli nuorempana. Toisin sitä kestikin. Pois ovat nekin kultaiset ajat."
"Toista se oli. Vaan sen kultaiset ne lienevät sinullakin olleet."
"Elähän virka. Takaisin ottaisin."
"Joko ottaisit?"
"Ottaisin, vaikka en takaisin toivo."
"Lienee sillä yhtäkaikki vetonsa tuolla elämällä. Tuossa näet, ettei tämä tämän kummempaa ole, ja etkös vaan kiinni mielessäsi pidä. Eläkä juttua. Et sitä kuitenkaan arkkuun vaan painautuisi."
"Kun on terve."
"Totta tuo se lienee."
"Terveestä on se poislähtö luonnotonta."
"Vaan useinpa tuo sairaskin kiinni vaan tästä pitää."
"Sitä kun on käynyt sairaaksi vietiksi jo koko se elämänhalu", sanoi pappi, "kun on sitä eroajatusta karttanut ja se ajatuksen puoli on heikko. Ja eläpäs, kun sitten pelkäät sitä lepoa. Sitä synnintunnolla kun vielä pelotellaan."
"He-he, on se sitä. Vaan tarpeen se on se synnintunto. Kovin sitä väärin tekisivät."
"Mitä väärin? No, erehdythän sitä, se on tietty. Vaan nouse ylös ja karista vaatteistasi roskat. Mitä merkitystä sillä on, jos lankesit, vaan merkitys on sillä, minkälaiseksi langettuasi tulit."
"Mistäpä tiesit, miksi tulit."
"Tiesit, kun olit avonainen kirja itsellesi ja oikea tuomari teoillesi, vaan et toisten teoille."
"Puhu, puhu pukille. On sitä saanut koettaa jos jotakin. Ei käy päinsä. Sitä olet syytön liian usein itsesi edessä. Sillä sitä annatkin puhua sen puolen asiasta, jonka omilla silmilläsi näet ja joka sinusta oikealta näyttää. Sitä muuta et ymmärrä. Ja ihmissuhteissa on se niin, että väkivalta se vallitsee ja vahvempi oikean hallitsee. Minä tätä asiaa mittelin, mittelin vähä sen vaimovainaan aikanakin."
"Lienet mitellyt."
"Ja vaikka sitä ajattelin, että sitä pystyn oikeutta tekemään, niin mitenkäpäs pystyin. Se viha kun kyti ja kyti siinä mielessä, sitä vaan haudoin ja sitkeätä se oli. Ja vaikka mietiskelin, että koettelen tässä pysytellä selvillä päin ja että sitä, niinkuin sinä sanoit, avonaista kirjanpitoa harjoitella, niin, mitä, selväähän se oli, vaan ettäkö se olisi oikeata, siitä et itse vastata taida."
"Se näyttää toiselta nyt, se on tietty, sanotaanhan, että hauta kaikki sovittaa."
"Mitä tehnee. Ei tuota tiedä. Sitä ajattelen vieläkin, niinkuin silloinkin. Ja kun se vaimo tuohon vierelleni loppui, se halvaukseen loppui, ja minä sinä yönä kuulostan, että nyt se taisi loppu tulla, se kun pahasti korahteli, niin sitä siinä salaa ikäänkuin iloissani ilkuin, jotta loppupas siitä elämästä tuli kuin tulikin. Sitä kun odottelin jo vuosia, kun se huono jo oli ja se sydänvaivansa sitä vaivasi. Ja sitä tänne asti olen mielessäni sitä pientä iloa pitänyt, minkä vähä sitä nyt enää iloa pitää voipi, iloa pitänyt siitä, että loppupas tuli jo ennen minua. Niin, sovitusko lienee tuo vai muu. Vai osoittaisikoon tuo tuota, että ihminen on jo kypsä siihen avonaiseen kirjanpitoon. Mitä?"
"Niin —."
"Ja jos minä ennen lopuin, oli se toinen yhtä iloinen, jos uskalsi olla. Ja oli syytä ollakin. Sitä siitä näet vaan tämän ihmisyyden laadun. Ja luuletko sinä, että sitä siitä avonaisesta kirjastaan lukemaan kykeni, jos se aukaistuna ensikseenkin edessäsi oli. Ja jos sen luit, mitä omassa kirjassasi seisoi, niin eikö tuo ihmisluonto toisaalla tuon syvempi ja rikkaampi ollutkaan. Ja jos on, miten silloin sitä lukea taidat, kun omasi ahtaampi on. Niin että puheita ne ovat ne sanat, että tuomari olla voisit."
"Kovin sinä vakavasti sanella viitsit."
"Maksutonta huviapa tuo lienee — he —."
"He-he. Elä tuota viljaa tuolla tavalla kaada, pöydälle kaadat."
"Anna mennä."
Ryyppivät siinä vanhat ystävykset ja kovin se vanhalle ruumiille hyvää tekikin. Olipa kuin kuivanutta ja käyttämätöntä konetta voidellut olisi, ja se läksi kuin läksikin liikkeelle entistä latuaan vielä.
"Ei, pois tästä jo pitäisi — sitä haudettakin laittamaan lähteä.
Katsoo Loviisa pitkään."
"Anna katsoa."
"Jos sinusta hauteen ottajaksi on?"
"Mikä ettei, ei sen puolesta. Eh-heh."
"Kun se on tehty, niin se on tehty."
Ja pappi läksi hiukan hoipertelevin askelin saunaan haudetta laittamaan.
XVI
Sauna rannalla oli musta ja matala. Kota oli harvalautainen ja, paitsi muuripataa, oli siinä pienempi keittosija. Itse sauna oli ikivanha ja eräistä nurkkaraoista kiilsi Luojan kirkas päivä. Ikkunan neljästä pienestä ruudusta oli kaksi rikki, toinen oli tukettu rievulla, toinen käytetyllä vastalla. Lauteet olivat neljän maahanlyödyn ja jo kaatuvan pölkyn varaan poikkihirsille lyötyjä palkkeja. Pölkynpäihin penkeiksi lyödyt laudat samoin kuin hirsiset vesikaukalotkin kiilsivät mustuuttaan. Niiden puupinta oli kyllästynyt kovaksi noesta ja vedestä. Siltaa, muutamia notkuvia lautoja, oli lattiana vain saunan etu- ja keskialalla. Paljasta maaperää olivat peränurkat ja lauteiden alus, jonne käytetyt vastat viskattiin. Sinne maaperään olivat ne vuosikymmeniä mädänneet ja maatuneet. Ja kun ylhäältä tuleva vesi piti sitä kosteana, kohosi sieltä hyvää onkilieroa, kun vain sormellaan tonkaisi.
Sauna oli jo hiilloksella, vaan oli vielä kitkerää savua täynnä. Tynnöri oli kodan nurkassa, ja siihen laittoi pappi hauteen Lienan kanssa. Pohjalle pantiin kappa suolaa, muuripadassa keitettiin katajaa, männynkerkkää, suokanervaa, laukkaheinää ja koivunlehtiä. Muurahaissäkki upotettiin pataan ja kiehutettiin muun riistan kanssa. Kun vesi oli ruskeaa ja tuoksuvaa, kannettiin se tynnöriin, joka peitettiin säkillä.
"Pitäisi siinä nyt makua olla."
"Niin tuo on mustaa ja väkevää kuin paras olut", sanoi Liena.
"Juoksepas pihaan ja käske nyt tänne vanhaa isäntää."
Liena läksi ja kohta tulla kyhnysteli isäntä saunaan.
"No, kastaudupas nyt", sanoi pappi.
"Olisikoon tuota."
Hän riisuutui ja kohosi tynnöriin.
"Polttaapa se."
"Istu, istu, sanomalehtipoika, kuumempi se on kuumemmissa paikoin."
Pappi köytti säkin tynnörin päälle niin, että isännän pää jäi vain näkyville. Siinä sitä hikosi ukko niin, että norona juoksi hiki pitkin kasvoja ja tippui säkille.
"Onpa tässä näköä ja makua, oh-hoh."
"Pitäisi olla. Joko se typertää?"
"Mitä tehnee, heh-heh."
"Niinhän sinä olet kuin mikä Jobi säkissään, vaikka et maailman murheista tiedä."
"Taitaa se äskeinen viinatilkkanen kovin, tuota, tärkeäksi itsensä tehdä, siltä se nyt tunnusteleiksen, kun se päähän tässä kohoaa."
"Ruusutpa on jo pojan poskilla. Nouse pois, jos siltä tuntuu. Jo tuota tuleekin neljännestunti. Nouse pois ja pue yllesi se kuin puettava on, näin sanon minä."
Ukko vetäisi vaatetta ylleen ja hiukan hoiperrellen läksi mennä köppäisemään pihaan ja painui kamariinsa. Kylläpä se luonnon ottikin. Oli se mies tuo pappi. No, jopa ihan väsyksiin raukaisi, eto laitos. Ja ukko painui kyljelleen ja nukkui heti nahkastensa alle.
XVII
Kun pappi oli istunut itsekin tynnörissään, tuli hän tupaan. Huimasi se hänenkin päätään, ihan siihen paikkaan typersi kuin paraskin viinalöyly. Penkille se pitkälleen veti.
Loviisa veti rieskoja uunista ja Liena auttoi häntä.
Hullulle-Kallelle annettiin kokonainen rieska ja hän kuljetteli ja näytteli sitä muille. Joka lauantai-ilta sai hän oman rieskansa ja söi sen yhdellä ilta-ateriallaan. Se oli juhlaa se.
Miina ja Mooses olivat jo lähteneet mökilleen. Liisa oli jäänyt taloon yöksi. Hän keri lankoja, joita Loviisa oli antanut neulottaakseen vielä sukkia. Keriessään päivitteli Liisa Loviisan suurta myyniä, jota hän oli taas käynyt katselemassa ja laskemassa. Hän oli saanut lasketuksi kotvasen matkaa yli puolen sataa hametta ja nuttua, puhumattakaan kaikenlaisesta muusta tavarasta, jota Loviisa ja Kuuselan Karoliina olivat kilpaa kylällä teettäneet. Siten kun sitä läksi, ei ikinään enää tarvinnut rihmankiertämääkään itselleen kierrättää. Oli siinä lapsillekin vielä.
Jussi veisteli kätkyen jalkoja. Filemoni suutaroi pöytänsä ääressä.
Eveliina oli lypsyllä tahi pihatöissä vielä.
"Taisipa pappi siihen nukkua", arveli Liisa.
"Niin näkyy nukkuvan."
"Taisivatpa maistaa hiukan."
"Kuka sanoi, että minä nukun", sanoi pappi ja pyörähti ylös. "Ja kuka sanoi, että maistanut olen. Näytänkö, kuka maistanut on. Kuljenko tuossa yhtä palkkia myöten. Liena, katso, että se menee suoraan, ja katso Filemon, ettei se mene väärään. Katsokaa kaikki minua ja vartioikaa minun askeleitani."
Hän kulki pitkin lattiapalkkia.
"Suoraan näkyy menevän."
"Sitä minäkin."
"Eipäs pastori olekaan saarnannut nyt", sanoi Liisa.
"Mitä minä sinulle saarnailemaan."
"Eipä taida valtakunta olla nyt tästä maailmasta."
"Siinä sinä, Jussi, oikean sanan sanoit." Ja hän kohotti äänensä: "Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. En minä tiedä minne minä menen ja mistä minä tulen, en minä teistäni enempää tiedä kuin taivaan lintu, joka lentää, kun lentämään luotu on. Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi."
Oli hetken hiljaisuus. Liedellä porisi illallispata. Tuvan lämpimässä tuntui voimakas tuoreiden heinien tuoksu, sillä heiniä oli tuotu makuusijoiksi karsina- ja ovensuunurkkaan.
Ilta-auringon säteet värähtelivät ikkunan lahoisella vuorilaudalla, jossa kaksi kiiltävää kovakuoriaista matkasi ja painui puukoloihinsa.
"Painukaa pastorikin tuohon heinille", sanoi Liisa.
"Mitä minä siinä. En minä surkuillen sanonut, ettei minulla ole kuhun pääni kallistaisin. Iloiten minä sitä sanoin, ja riemuiten minun huuleni niitä sanoja lausui."
Hän kaivoi taskustaan piipun ja raapaisi tulta tulitikulla, vaan tuli sammui jo ennen kuin se piipun kohdalle ehti. Hän yritti uudelleen ja onnistui sytyttämään tupakan.
Liena, johon oli tarttunut jo hurskaus, kun ketun luolaa mainittavan kuuli, pani kätensä ristiin ja huokasi:
"Niin, niin."
"Mitä se Liena keskellä lattiaa huokailee", kysyi pappi.
"Niin se on, että kyllä Luoja pitää huolen luoduistansa. Katsoit sinne tahi katsoit tänne, ihmisasuntoja näet", ja silmätessään Ohkolaan päin, ajatteli hän, että myöhäänpä ne taas Ohkolassa leipovat, kun vasta nyt tupa lämpiää, vaan ääneen lausui hän: "Vaan ei niin pientä piippua, ettei siitä savu kohoaisi ylös taivaalle ja kiittäisi kaiken antajaa."
"Niinkuin tästä minunkin piipustani ylös savu kohoaa ja kiittää taivasten tekijää."
Vaan yhtäkkiä nousi puna hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä loistivat, ja katse oli selvä ja kirkas. Hän kohosi ylös penkille seisoalleen ja seisoi hetkisen äänetönnä.
Jussi naurahti, vaan Filemon nousi ylös ja vaimot vetäytyivät karsinapuolelle paremmin kuunnellakseen saarnaa.
Ja papillisen syvällä ja kauniilla äänellään alkoi hän lämpimästi ja harvaan:
"Kiitä Herraa minun sieluni ja ylistä Hänen nimeänsä kaikesta siitä, mitä Hän tehnyt on. Minun sydämeni ajattelee kauniin laulun: minä veisaan elämän iki ilosta, minun sanani ovat jalon elämän ylistys ja kiitos. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset, sillä minun sanani vuotaa sydämeni yltäkylläisyydestä, ja sieluni riemuitsee sydämeni ajatuksista, jotka maasta ylös kohoavat kuin savupatsaat selkiälle taivaalle.
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja painakaat mieleenne nämä sanat:
"Ei sinun pidä anoman sitä, joka sinusta hyvältä näyttää, ei sinun pidä pyytämän sitä, joka sinulle helpotuksen tuottaa.
"Sillä mitä on sinun ruumiisi? Vaan hajoava hiekka. Ja sinun henkesi? Vaan haihtuva usva. Mitä ovat sinun tuskasi muuta kuin silmien sokeutta, ja sinun elämäsi vain sammuva liekki.
"Sukukunnat vaihtuvat sinun jälkeesi, ja ei sinun ääntäsi kuulu, maailmat syöksyvät radoiltansa, eikä sinun tuhkaasi kukaan tunne.
"Iloitse siis ihmisen lapsi ja tyydy siihen osaasi, joka sinulle annettu on. Eikö ollut sama, jos sinä purppuralla puetettu olit ja sinun nimesi yli valtakuntien kuului, tahi eikö sinun nimeäsi kukaan tiennyt ja maantiekö oli kotipaikoistasi parhain?
"Ja ellen sitä tajuaisi, koettele minua, Herra, lyö minua vihasi kirvelevällä ruoskalla. Ja vaikka minun vereni sadoista haavoista kuiviin juoksisi, ja minun huuleni helpotusta sinulta tuskissani huutaisi, elä kuule minun ääntäni, elä kirvoita minun kipujani, vaan lyö minun ruumiini tuskien polttavilla veripaiseilla, siksi kunnes valitukseni vaikenevat.
"Ja kun olen repinyt päältäni ihmisyyden korskavaatteet ja alastonna ja piestynä edessäsi seison, enkä tunne sitä maata, jossa asun, eivätkä minun heimoni tunne minua, vaan vieraaksi olen tullut veljilleni ja oudoksi äitini lapsille, niin auki ovat silloin sieluni portit kunnian kuninkaan sisälle käydä, ja puhdas on ajatukseni ja vapaa on minun sydämeni riemuitsemaan sinun töistäsi ja iloitsemaan sinun käsialoistasi.
"Ja minä näen maailmat kuin tomupallot kierivän sinun jalkojesi juuressa, muotoaan muuttavan ja häviävän. Taas syntyvän ja häviävän.
"Rannattomat avaruudet soivat sinun kunniaasi, ja äärettömyyden loputtomat meret ylistävät sinun töittesi ihanuutta.
"Sinä annoit elämän ja kuoleman. Ja sinun antisi kaikki ovat hyvät. Minä odotin ja pelkäsin pimeyttä, ja sinä annoit valkeutta. Minun silmäni eivät nähneet totuutta ja tuntoni ei tajunnut elämän suurta lahjaa. Sinä avasit minun silmäni näkemään ja taivutit minun tuntoni tajuamaan: Että kaikki, joka on, on turhuus, ja kaikki, jota ei ole, on turhuus. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset. Sillä minä saarnaan teille sanoja, niinkuin hyviä metsikanoja, ja minä veisaan teille virsiä, niinkuin mustia seinähirsiä, ja minun sanani pitää kieriskentelemän teidän sydämissänne niinkuin kuusen kävyt kallioilla."
Hän silmäsi kuulijoitaan. Siinä seisoivat uunin kupeella Hullu-Kalle, joka kuunteli suu auki, Filemon Vehviläinen lenkalla säärin, Liisa Laatikko ja Liena seisoivat kädet ristissä ja vedet silmissä niinkuin ainakin sanaa kuunnellessa.
Ja pappi jatkoi:
"Otetaanpas nyt siitä virrestä ja värssystä että: 'Oi sinä suruinen Suomenmaa', ja lauletaan se sillä nuotilla, että: tra-tralla-trallala-tralla-laa", rallatteli hän.
Jussi naurahteli, vaan eukot paheksuivat mielessään. Harvoin jätti pappi saarnansa sopimattomasti keskeyttämättä. Vaan joskus sattui se. Ja saarnasi hän niinkin, että sai miehetkin itkemään, kun kadotuksen vaivoista puhui ja sitä lakipuolta paukutteli. Olisi siitä pappi tullut, arveli vaimoväki, kun lisää olisi lukenut vielä, ja kun pöntöstä se olisi oikein pudotellut, olisi sitä kelvannut kuulla. Sellainen messuäänikin kun sillä oli. Olisi siitä pappi tullut, jos ei pahahenki olisi sitä noin valtoihinsa saanut.
XVIII
"Sauna on valmis", sanoi Eveliina tuvan ovelta.
"Eikös ne saarnamiehetkin saunaan tule", kysyi Jussi.
"Otettiin kylpy jo."
"Jahvetti, joudu pois."
Siitä läksivät Taneli, Jussi, Jahvetti, Filemoni ja Hullu-Kalle. Rivissä kulkivat kaitaa saunapolkua, jonka molemmin puolin viljapellot lainehtivat. Taivaan rannan taakse oli jo päivän kultainen kiekko painumassa. Taivas hohti väreissään. Ilkamoistenlahdesta kohosi Käärmetsaari kuin satulinna.
Siinä saunan edustalle riisuuduttiin ja sisään käytiin. Jokainen kantoi itse vastansa, ja lauteille mentyä tuprahteli löyly äkäisesti kiukaalta, kun Kalle sinne vettä kapalla iski. Kuului vaan ähkettä, vastojen räiskettä ja joku yksinäinen huudahdus:
"Lyö enemmän."
"Elä pakanaa."
"Anna tulla."
Kalle löi. Kilvan hakkasivat miehet kesäistä ruumistansa, niin että ähke vain kuului. Eipä parempaa syntisen ruumis kaivannut hellepäivän ja työn jälkeen. Ihan se elähdytti ja veret virkeästi liikkeelle sai. Ja sitä oli taas kuin uudestaan syntynyt, kun kylmän vesikapan sen löylyn jälkeen päällensä kaatoi.
XIX
Kun vaimoväet menivät vuorostansa saunaan ja Eveliina vielä meni aittaansa asioilleen, ilmestyi Jahvetti siihen aitan ovelle huivi kädessään.
"Hyvää iltaa", sanoi hän ja hankasi punaista niskaansa.
"Mitä se Jahvetti nyt siinä liioittelee?"
"Sitä, että tuota, olisi asiantapaistakin, jos sitä kuka kuunnella kehtaisi. Se Jussi, näet, arveli, jotta mene vaan ja anna se huivi, jotta tarjoo tuota, eihän tuo elävältä syöne, sanoi."
Eveliinaa nauratti.
"Ei tiedä."
Ja Jahvettiakin nauratti, kun ei se Eveliina sen äkäisempi ollut. Ja hän ojensi huivia, vaan kun ei Eveliina ollut näkevinäänkään, pani hän sen ovenpieleen lattialle.
"Jos, tuota, minä saisin luvan tulla selittelemään tarkemmin näitä rakkauden asioita, niin minä jos koputan."
"Ei tarvitse."
"No ei, kun ei tarvitse."
Eveliinaa jo säälitti Jahvetin neuvottomuus ja hän sanoi:
"Kun Liisakin nukkuu täällä."
"Vaan jos tuota kuitenkin saisi luvan pestata, niinkuin on kansan tapa, niin tässä olisi raha. Sitä sitten olisi tuntokin niinkuin vapaa."
"Pane pois rahasi."
"En pane."
Hän pani kaksimarkkasen huivin päälle ja kaivoi sitten kukkaroaan.
"Vaan, jos, tuota, Eveliina ei suutu, niin tässä olisi kymmenmarkkanen vielä sitä hametta varten, ei sitä kihlarahoiksi muuten kymmentä, kun sitä vielä on vaan renkimies, vaan muuten minä, vaikka enemmänkin Eveliinalle antaisin. Se halu, tuota, on noussut palavaksi."
Jahvetti seisoi ulkopuolella ovenpieleen nojaten ja katseli uskollisena ja nöyränä Eveliinan liikuntaa.
Ja Eveliinaa liikutti, kun Jahvetti jo halustakin puhui. Niin se nyt kävi. Vaan haikeata se oli, ettei mennyt, niinkuin mennä piti. Ilottomaksi jäi elämä. Vaan minkä sille taisi. Toista se oli niiden, niinkuin Jussinkin, jotka omansa löysivät ja onnellisia olivat.
Hän katsahti Jahvettiin, se oli niin uskollinen ja rehellinen, ettei sitä väistää voinut. Hän kääntyi pois, seisahti keskelle lattiaa, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja tuijotti hetken nurkkaan. Sitten naurahti hän. Juoksi pois. Ja Jahvetti jäi siihen ihmeissään.