XX
Kun väet kokoontuivat taas tupaan, nukkui pappi jo karsinapenkillä.
Jussi istui Annastiinan sängynlaidalla ja he juttelivat hiljaa Annastiinan kanssa. Lienan lapset istuivat ovensuupenkillä voileivät kädessä. Eveliina ja Loviisa kantoivat ruokaa pöytään.
"Pitäisi pappia herättää."
"Eiköhän ole parasta, että antaa nukkua", arveli Loviisa.
"Uni näkyy olevan miehelle tarpeen."
"Se ihminen ei elämästään välitä."
"Mitäpä siitä erittäin välittämään", sanoi Eveliina huolettomasti pudistaen päätään.
"Elä puhu, ennenkuin puut ovat reessä", sanoi Jussi.
"Enhän minä sitten puhua jaksa, kun kuorma on vedettävänä", nauroi
Eveliina.
"Eveliina se vaan nauraa", sanoi Liisa.
"Ha-ha-haa, mikä tässä itkeä kannattaisi."
Kun pappi kuuli kirkasta naurua, heräsi hän, käännähti, vaan putosikin penkiltä heinille istualleen.
"Oh-hoh, taisin nukkua."
"Ha-ha-haa", nauroi Eveliina.
"Nukuitte", sanoi Liena, "tokko unta edes näitte?"
"Unta? Annas ollakaan. Näinhän minä."
"Mitä näitte?"
"Näin sellaista unta, että astuin taivaan kartanolle ja kolkutan taivaan kultaporttia.
"Ja kun Herra kysyy: 'Kuka se on', niin katso sanon minä: 'Minä olen
Nymanni vaan.'
"Ja Herra sanoo: 'Tämä osasto on maalaisia varten.'
"'Maalainenhan minäkin olen. Sitä maita vaan minäkin mittelin. Tämä nuttu on vanhana ostettu.'
"Ja Herran kirkkaus lankiaa minun päälleni, kun hän portin ristikosta katselee minua ja arvelee: 'Taisit juoda?'
"'Herra, sinä tiedät kaikki, tiedät paremmin kuin minä. Ihanat olivat sinun luomakuntasi. Iloitsen sinun antimistasi. Minkä verran siinä syntiä tein, tiedät sinä yksin. Minä tiedän vaan, että kauniit olivat maat, jotka sinä asunnoksi meille annoit, ja hurskasta oli kansa.'
"Ja se kelpasi Herralle.
"'Tuolla on Filemoni Vehviläinenkin, minun ystäväni', sanon minä ja osoitan Filemonia, joka siellä portin takana kultakenkiä paikkasi.
"'Hän on hurskas mies', sanoo Herra.
"'Hän elikin paljaalla piimällä ja leivällä vaan.'
"Ja se oli otollista Herralle.
"'Jos hän vähän päällä eli, panen minä hänet paljon päälle. Hänestä tulkoon suutarien sekaköörin pääjohtaja!'
"'Ja tuolla on Liena', sanon minä."
"Taidat valehdella", sanoi Liena.
"Olit. Minä näin Lienan siivet olkapäillä ja silmälasit nenällä pitkän pöydän päässä veisaamassa suuresta virsikirjasta, ja enkeli kaatoi hänelle kahvia suureen kuppiin.
"Ja kun Herra näki, että pääenkelit olivat minun ystäviäni, aukesivat taivaan portit ja Herran kirkkaus lankesi minun köyhälle sielulleni. Ja Hänen äänensä oli kuin valtava virran pauhu ja Hänen vaatteensa valkeat kuin kohisevan virran kuohu, kun hän sanoi: 'Astu sisään, Nymanni.'
"'Kiitetty, kiitetty', huusin minä. Mutta minun ääneni sekaantui suutarien sekaköörin lauluun. Vaan salaa ajattelin siinä, ettei se liikaa ollut, jos vihdoin sinne jo pääsinkin. Enhän minäkään ihan ansiotta ole. Elinhän minä kuin mikä Jerusalemin suutari, ja eiköhän sitä alituista vaellusta ja kieltäymystä Hänenkin otolliseksi lukea pitäne. Vaan Herra näki minun sieluni läpi, äkkäsi sen sangen syntiseksi ja syöksi minut ikuiseen pimeyteen. Putosin alas, vaan kun havahdin, ajattelin: 'Kiitetty, kiitetty', sillä putosinkin tuosta penkiltä vaan. Mutta tämä uni oli kuitenkin vihjaus siitä, ettei viime koettelemuksessakaan saa langeta, vaan lujasti nöyryydestä kiinni pitää. Filemon ja Liena sen kestivät, vaan minä en."
"Se pastori laskettelee", sanoi Liena, vaan Lienaa pyrki naurattamaan, kun ajatteli, että hän siellä kuitenkin oli. Ja Filemonkin ruopaisi korvallistaan ja sylkäisi keskelle lattiaa.
"Taidat pilkata", sanoi.
"En", sanoi Nyman. "Niin on asiat."
"Mikä sinutkin siinä ylpeäksi teki?"
"No, se vielä viime tingassa viekoitteli se viekoittelija korskilla ajatuksilla, että pois puolelleen saisi."
"Ja sai kuin saikin?"
"Sai."
"Kun et arvannut luja olla."
"En arvannut."
"Se nyt vaan oli kuvannollista koko juttu, kun se unessa näytettiin.
Vaan niinpä, pahoin pelkään, se tapahtuu todellisuudessakin."
"Sitäpä minäkin arvelen, että niin se tapahtuu. Ja voi silloin sitä, joka alas syöstyksi tulee."
"Vähästä se näkyy riippuvan, ja se siitä viime hetkestä enimmän. Kun arvaisi oikean luonnon purra päälleen silloin ja lujana vaan puolestaan olla, tuntea vaan tiukasti, että ansiotta on ja että katuu tätä elämäänsä, niin mene tiedä, sinne ilopuolille sitä pääsisi. Vaan jos se viime tingassa minkälaisen kiusauksen eteen rakentaa, niin minkä taisit. Katsos nyt tuota Nymannia, sinne oli päästä, ja eikös synnillinen ajatus tule ja sieltä pois syökse."
"Vaan vippelkonstilla tämä sinne sisään tulikin", arveli Jussi.
"Sen vippelkonstia se oli koko juttu. Ei suinkaan se sitä unta siinä nähnyt", sanoi Liisa.
"Että etkö olisi sitä unta nähnytkään", kysyi Filemoni. "Tämä Liisa kun väittää, ettei sinussa ole miestä edes toden puhujaksi."
"Jopa herjaa", sanoi Jussi.
"Herjaahan kuin herjaakin."
Vaan pappi ei jaksanut vastata, hän oikaisihe heinille pitkälleen,
huulet liikkuivat jotakin sanoakseen, vaan silmät painuivat kiinni.
Hämärästi erotti hän vielä, että väet asettuivat jo illallispöytään.
Sitten vaikenivat kaikki äänet. Hän nukkui siihen.
XXI
Kun hän heräsi, sarasti jo aamu.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että hän nukkui heinillä tuvan lattialla. Tuonnempana nukkui Liena lapsineen sekä Hullu-Kalle, Filemoni makasi penkillään ja Jussi lattialla Annastiinan sängyn vieressä. Annastiinan valkea sänky, nuori äiti lapsineen, hellytti taas hänen sydäntään ja liikutti oudosti mieltä. Eikö siinä ollut itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.
Pappi tunsi siinä, ettei hän ollut selvinnyt vielä eilisestä. Hän meni ulos selvitelläkseen raskasta päätään.
Päivä kultasi jo idän ääriä. Kirkkaana kuin luomispäivän ensi aurinko kohosi päivän kultainen kerä ja tervehti nukkuvaa maata. Sunnuntaihartaana seisoi luonto kirkkaassa aamujuhlassaan. Ei ääntä kuulunut vielä. Kaikki lepäsi. Korvet seisoivat äänettöminä, ja yön usva kohosi ja hiipi lahdelta metsän kätköihin.
Ihana oli maailma ja ihanalta tuntui elämä, joka luonnon povesta kohosi, sen ikuisen, muuttumattoman luonnon. Kuin satua sen parmahilla oli ihmisen elämä, kuin satua vuosisatojen ja aikojen leikki.
Korvet elpyivät. Jonkun linnun laulua kuului. Jo narahti ovikin pihassa. Hiljalleen hiipi Eveliina Jahvetin aitasta pihan poikki. Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on.