Ja Loviisa ajatteli, että tyhjää hän sanoi. Mitä toisen silmäykset häneen kuuluivat. Jos kaikki olisivat niinkuin hän, olisi ihmisten elämä hyvin ilotonta.
"Meneekö Eveliina puita kantamaan?"
"Mennään."
Eveliina puolestaan oli jo lauhtunut ja ajatteli mennessään, että oikeassa se Loviisa oli. Mitä hänen tarvitsikaan Jussia ajatuksissaan pitää. Ihmekö, jos se päällekin näkyi. Ja ihmekö, jos se niin tasaista kuin Loviisaa suututti. Ei hän ollut niinkuin siveät ovat. Piti koettaa olla. Vaan se yksi ajatus tarttui aina ja iskeytyi, niin että järjiltään oli. Minkä hän sille taisi. Ja joskus tuntui kuin hän olisi voinut olla vaikka kaikkien vaimo yhtaikaa. Ja siitä näki, ettei hän virheetön ollut. Kaiketi Loviisa sen huomasi ja sitä tarkoitti.
Vaan Loviisa ei sitä tarkoittanut. Ellei se olisi ollut Jussi, tuskin hän olisi mitään Eveliinalle virkkanut. Nyt jäljestäpäin huomasi hän sen. Hän ei sallinut, eikä vieläkään voinut nähdä, että Jussin kanssa vehtailtiin. Joka kerta teki se hänelle pahaa, vaikka hän ei sitä ymmärtänyt eikä ajatellut.
Oli aika, jolloin hän itse mielellään Jussia ajatteli. Useinpa alussa, noin nelisen vuotta sitten, kun Jussi taloon tuli, istuskeli Loviisa tuvan penkillä tarinoiden joukkojen kanssa. Hänen vakavat, synkänlaiset silmänsä välähtivät lämpimästi, kun hän Jussin kanssa leikkiä laski ja unohtui salasilmäyksin hänen nuorta ja rotevaa varttaan ihastelemaan. Ja useinpa tapahtui, että hän iltahämärässä yksin ajatuksiinsa vaipuneena tuvassa istui ja sukkaa neuloi, kun miehet liinavaatteissaan saunatieltä kohosivat. Komeimpana ja ryhdikkäimpänä astui Jussi. Ja kun se mieshaamu korkeana ja notkeana tuvan hämärässä pimeässä liikkui, läikähti Loviisan sydänalassa. Hän olisi voinut siitä kamariinsa käydä. Vaan eipä tullut käydyksi. Hän olisi voinut jättää sen katselemisen, vaan eipä tullut ajatelleeksi sitä. Kaikki kävi itsestään. Eikä kukaan olisi voinut aavistaakaan, että hän Jussin tähden siinä istui. Ja useinpa silloin istuutui Jussi pöydän eduspenkin päähän ja veisteli. Äkäisesti sinkoilivat lastut. Loviisa istui takana ja näki, kuinka notkea selkä kaartui paidan alla. Auki olevan paidankauluksen alta kohosi päivettynyt, kaunis niska, jota vasten valkea tukka näytti herttaiselta, kuin Jussi lapsi tahi pieni poikanen vain olisi. Ja se valkea mieshaamu selvine piirteineen tuvan hämärtävässä pimeässä iskeytyi haihtumattomaksi kuvaksi Loviisan muistiin ja näiversi mieltä.
Kerran satutti Jussi sormeensa.
"No, mikäs Jussille nyt tuli?" kysyi hän.
"Taisi sormeen sattua. Kaikkiakin kun tuo veri juoksee lattialle."
"Minä haen sidettä. Piteleppäs tuolla tavalla asettasi."
Loviisa sitoi haavan itse. Ja Jussi kiitti. Tuntui hyvältä saada se sitoa ja ajatella, ettei Jussilla muitakaan sitojoita ollut. Sinä iltana tuli Loviisa ajatelleeksi, että mitähän jos Jussi huomaisi hänen taipuisuutensa ja kysyisi häntä. Vaan ei hän silloin toden teolla, vaikkapa niinkin kävisi, ettei hän muista ikinä välittäisi, voisi siihen suostua. Ei käynyt se ikinä päinsä, että he yhteenmenoa ajattelemaan johtuisivat. Niin sokaistu ei hän vielä ollut, että mahdottomuuksiin meni, joskin hän nykyään ajattelemattomuudessaan oli järjettömän mieliteon valtaan antautua.
Ja kun hän huomasi sen, rupesi hän olemaan ankarampi itseään kohtaan. Mikä lapsi hän enää olikaan? Eikö ollut aika ottaa jo asioita vakavasti. Kosijoita oli käynyt häntä kysymässä. Hän ei ollut niistä välittänyt. Vuodet olivat vain tyhjässä menneet. Nyt kuitenkin oli aika jo hänen naittaa itsensä. Tanelikin kun tuli täyteen ikään. Hän päätti sen tehdä, kun sopiva kosija sattui. Ja Jussikin löysi sitten jo omansa, kun Annastiina heille palvelijaksi tuli.
Niin haipuivat pois ne turhat ajatukset, jotka salaa olivat lämmittäneet Loviisan mieltä. Pois haipui se kaikki, ilman katkeruutta katosi. Jonkinlainen iloton ymmärtämys ja elämän iltahämäryys valtasi hänen sydämensä tunnot. Sillä tiesihän hän, että vieras kaikelle tälle kevään lämpimälle sitä oli ihminen kuitenkin. Vierasta oli kaikki, niinkuin suku ja koti, vierasta kaikki, jota elämäksi kutsutaan. Ei ollut ihmisyyden teitä kulkiessa muuta edessä kuin ankara täytymys ja itsensä kieltäminen. Sen hän aina oli hämärästi tuntenut ja tuskitta nytkin tunsi. Sen opin oli iloton koti ja yksinäinen nuoruus hänen mieleensä istuttaneet.
Niin että tyhjää hän äsken Eveliinaa loukkasi. Pitäköön jokainen kohdastansa huolen. Ja lapsi eikö tuo Eveliina vielä liene niissä asioissa.
Ja sitä miettiessään ajatteli hän, että oli ehkä parasta hänenkin nyt ne kirjeet pastorilla kirjoituttaa, ennenkuin se isäukon tapasi ja ryyppysille ryhtyi. Oli siitäkin sitten vapaa. Ja tuvan ovelta sanoi Loviisa tasaisella äänellään:
"Olisiko pastori nyt hyvä ja tulisi tänne."
VII
He menivät Loviisan aitan vinnille. Orret ja seinät olivat siellä täynnä vaatetavaraa. Kaikki oli järjestyksessä ja puhdasta. Alakerrassa oli Loviisan sänky, vaan täällä vinnillä arkut, tuoli ja pöytä, jolla oli paperia ja kirjoitustarpeet.
"Olisin pyytänyt pastorin nyt ne kirjeet kirjoittamaan."
"Kirjoitetaanpa vaan."
"Ja täällä olisivat nämä kirjeet, että pastori jos lukisi." Loviisa otti kirstustaan kaksi kirjettä, jotka antoi papille.
Itse Loviisa istuutui vinnin viimeiselle rapulle totisena ja Nyman istuutui tuolille pöydän ääreen ja hyräili jotakin iloista veisua saadakseen Loviisan leikkisämmäksi. Hän otti kirjeet kuoristaan. Ne olivat kirjoitetut suurilla ja epätasaisilla kirjaimilla. Näki, että kirjoittamiseen oli kuitenkin aikaa pantu. Paperikin oli rutistunut ja tähräytynyt tottumattomien ja kömpelöiden käsien pitelystä.
Toinen kirje oli paljon aikaisempi kuin toinen. Vaan kun Loviisa ei osannut kirjoitusta lukea, olivat ne lukematta molemmat kätkössä olleet. Suusanallisesti oli tuoja ne terveiset viikolla tuonut, että jos Loviisa pyhäiltana voisi kävellä Koivistolan tietä kylälle päin. Siihen asiaan tuota nyt kuitenkin vastata sai, kun kynämies maille sattui.
Nyman luki:
Korkeasti kunnioitettu ja siveä neito, talon tytär Loviisa
Koppelmäkeläinen.
Hyvää päivää tuttavani neito Loviisa. Kun ovat ne lempimisen ajat ihmisen iässä, niin on se tietenkin mielitietty, jonka luokse parhaimmat ajatukset taivaltavat, kun muulta työltä joutavat. Hankkia se ikuinen elämänkumppani, on tosi ja oikea pyrkimys, kun se ajallaan sattuu, sillä sen pyrkimyksen alku ja juuri on itse Rakkaus. Ja se Rakkaus on Luojan säätämä välityskeino, että helpommaksi kävisi vierasten ihmisten yhteenlyöttäytyminen, joka yhteenlyöttäytyminen on puolestaan tarpeen vaatima kaikkinaista tarkoitusta, niinkuin karjanhoitoa, talon ylläpitoa sekä moninaista yksityistä hyvää varten.
Ja se rakkaus on kuin kukkanen, joka aikansa kukoistaa ja kasvaa. Ja se kasvaa meidänkin välillämme, ainakin meiltäpäin teillepäin. Mitä sitten sieltäpäin tehnee, en tiedä. Vaan kun Te olette köyhän palvelijanne niin arvolliseksi tehneet, että suopeasti tännepäin katsotte, niin olen siinä varassa, enkä muita kysy. Ja siinä tarkoituksessa liitän tähän tämän Lemmenlaulun eli muistovärssyn:
Sua lemmin impi armas, mä asti kuolemaan.
Jos sinä minut jätät, rupean suremaan.
Terveiset meiltä teille.
Se eräs … Pekka.
Korkeasti kihlattu morsiameni.
Täten lähestyn teitä ja saan tietää antaa, että olen voinut hyvin. Se uusi navettarakennus on jo valmis. Vaan sanotaan sanassa, että ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhunka hän päänsä kallistaisi. Niin on meilläkin tässä, ettei ole sitä kuvallista päänkallistuspaikkaa ihmisille, ja siksi sitä on alettu niinkuin asuinrakennusta kokoon kyhätä. Vaan kun sen Johanna Röökerin eli Ruuvalis-vainaan poika Taavetti Tahvanainen on mestari sillä kirvesalalla ja tässä sitä rakennuksentapaista pystyttämään panihe, niin kysyisin täten Teiltä, olisiko tuo Loviisan mieleen rakentaa siihen kaksi kamaria ja tupa, niinkuin se Taavetti sanoo, vai kaksi tupaa ja porstuanpohjakamari, niinkuin kansan tapa on ollut. Sitä on kuitenkin maalilattiat laitettavat ja niin poispäin. Tulevathan ne tekemään rahaa, vaan talonahan sitä on elettävä edelleenkin. Etenkin kun senkin sisar Karoliinan naimiskaupat on jo sovittu. Sen viittäkymmentä vaille puoli seitsemättätuhatta se sai. Armas kultani.
Pekka.
Minä tilasin kiertävältä asiamieheltä ompelukoneen Teille, jos niinkuin joskus tarvitsette. Se maksoi 125 mk ja on sitä parasta Singerin lajia.
Loviisa kuunteli punakkana ja silmät alas luotuina.
"Jos Loviisa sanelee nyt vastauksen."
Totisena ja tasaisella äänellä saneli Loviisa:
Talonpoika Pekka Kuuselalle.
Niihin terveisiin, että tulla tapaamaan, saan täten vastata, ettei näin heinäntekoaikaan ole aikaa tulla sinne maantien varsille seisoksentelemaan. Ja siksi toisekseen, lieneehän tuota puuta täälläkin vielä istua, jos te jostakin asiasta keskustella tahdotte.
Luojan terveyttä teille.
Loviisa.
"Eikö panna loppuun sitä värssyä että:
"Nyt on lysti olla,
Kun löysin oman kullan.
Oman kullan kainalossa
On niin lysti minun olla",
ehdotti pappi.
"Ei panna", sanoi Loviisa ja punastui yhä enemmän.
Vaan pappi pani sen kuitenkin Loviisan tietämättä.
"Ja sitten olisi vielä yksi kirje", sanoi Loviisa.
"Sanelkaa vaan."
Talon emäntä Anna Koistiselle
Katajaveden pitäjän
Koivujärven kylä.
Täten lähestyn sinua näillä muutamilla riveillä ja saan tietoon antaa, että olen ollut terve. Nuoruutemme sopimus oli, että ilmoittaa, kun on aikomus aviosäätyyn mennä. Siitä, kun sinä ilmoitit minulle, on vierinyt jo puolikymmentä vuotta. Ja nyt on minun vuoroni ilmoittaa sinulle siitä samaisesta asiasta. Olemme sen hyväksi katsoneet, että miehelään on mentävä, ja asiaa tarkkaan harkinneet, niinkuin kaikkien kuolevien kerta on ajallansa asiansa harkittava, ennenkuin myöhä on. Eikö liene luotu tämä ihminen ja etenkin tämä nainen siten, että alistua välttämättömyyden alle. Ei niin, ettei siltä jäisi tilaa katsoa, mihin mennä ja minkä valinnan tehdä. Se on Kuuselan talo, johon on aikomukseni tästä siirrähtää ja Pekalle toveriksi antautua. Lehmiä on talossa neljäkolmatta. Perijöitä on siinä vaan Pekka. Karoliinan kuuluvat ostaneen siitä pois seitsemättä tuhannella markalla, ja on jo kauppa sovittu. Karoliina on tukkiasiamies Kokkarisen matkaan menevä. Kuuliaiset ovat viljan korjuun jälkeen. Jos Karoliina rahanpuolta vähä talosta sai, nuokkuvat orret maanpäällisestä tavarasta sitä raskaampina. Kuuluu olevan 80 hametta, 65 nuttua, sata huivia, kaksi tusinaa nästuukkia, tusina palttinapaitoja, ja kaksi tusinaa alaspaitoja, puhumattakaan tyynyistä ja täkeistä, joita jo monta vuotta on kylillä ompelutettu. Ja tekeväthän ne rahaa nekin, jos niitä ostamaan ryhdytään. Että ei ollenkaan tuntoani leikkaa se, että hän vähällä siltä jäi, jos Kokkarinen ei ukon omaisuuden suuruutta arvannut, kun paikkakuntalainen ei ole. Ja ukko mielellään, ja oikeinhan se on, säilyttää omaan sukuun omaisuuden.
Lapsuuteni ystävä, elä unohda minua. Hääajasta kirjoitan tarkemmin. Se on mikkelinpäivän tienoilla. Eläköön keskuudessamme usko, toivo ja rakkaus.
Lapsuuden ystäväsi
Loviisa Koppelmäkeläinen.
Kun kirjeet oli kirjoitettu, pisti Loviisa markan Nymanin kouraan ja kiitti. Nyman ei olisi tahtonut ottaa niin paljoa, vaan Loviisa ei antanut perään.
"Milloinka on häät?"
"Ei tuota tiedä. Kunhan viljat saadaan korjatuksi, että näkee, tokko sitä tänä vuonna kannattaa —."
"Näin pienestä mökistä lähtiäisiä pitääkään."
"Jos liikutte siinä mikkelinpäivän seutuun näillä main, olisihan sitä pastoria hauska nähdä niissä lähtöpuuhan tapaisissa, jos niistä mitään sukiaa —."
"Kiitoksia. Pitääpä satuttaa. Loviisa kun oli pieni, istuittepa minunkin polvillani. Nyt on toiset pitelijät."
"Mitkä lienee."
He tulivat vinniltä alas.
"Heinämiehetkin ovat näkyneet jo tulleen."
"Niin ovat näkyneet."
"Pitää sitä puolispalaa niille katselemaan joutua."
VIII
Siellä olivatkin pihamaalla jo pitkä ja raskasliikkeinen renki Jahvetti, jonka housut olivat aina niin alhaalla, että näyttivät putoavan, talon nuori isäntä Taneli, siellä olivat myös kasakat, roihakkaliikkeinen ja rokonarpinen Miina Mälli ja hänen pieni ja ketterä miehensä Miinan Mooses, sekä hieroja Liisa Laatikko ja Ohkolan Otteljaana, joka kaitaa pellonpiennarpolkua näytti jo mennä hippaisevan mökilleen. Otteljaana ja Liisa Laatikko olivat päivätyöläisinä. Liisan mies sairasti aina, ja Otteljaanan mies, Roikka-Pietari, oli kotia pitämässä. Hän oli tunnettu laiskuudestaan ja vetelyydestään. Eihän hän rikkaa ristiin pannut eikä itseään kuluttanut muuta kuin sen, minkä tupakkaa hakatessa lienee kulunut. Vaimonsa lähetti hän päivätöihinkin. Ja Otteljaana, ripeä ja pieni ihminen, aina yhtä miestä työssä vastasi.
Talon parhain työvoima oli kuitenkin Hullu-Kalle, joka oli ollut talossa eläkkeellä pienestä pitäen eikä eläessään ollut talosta muualla liikkunut kuin jouluna kirkossa. Joulua odotti hän koko vuoden. Siitä puhui hän aina. Ja kun jouluna kirkkoon luvattiin, voi hän raataa yötä päivää syömättäkin. Vaan harvoin häntä työhön kehoittaa tarvitsi. Tavallisessa menossaan vastasi hän paria vankkaa miestä. Paljon ei hän ymmärtänyt eikä muistanut. Samaa puhui hän aina ja samaa ajatteli. Ja neljään asti hän laskea taisi.
Hän kätteli vierasta kuten muutkin ja kysyi:
"Mittä kaukaa vielat on?" Kalle ei osannut ääntää r:ää eikä s:ää eikä h:ta aina.
"Eikö Kalle tunne?" sanoivat toiset. "Pastorihan se on."
"Ai, pattoli, muittanan minä." Ja sitten jatkoi hän muistellen, mitä sanoa piti:
"Vaan uppiin meni tämä vuoti."
"Vai huppiin meni."
"Uppiin."
"Mitenkä Kallelle niin kävi?"
"Ei tullut joulua ja milloin tulleekaan."
"Tulee se vielä."
"Vai tulee te vielä", sanoi Kalle ilostuen ja jäi tylsästi tuijottamaan pappiin. Sitten muuttui ilme tuskallisemmaksi. Hän näytti muistelevan jotakin, etsivän sanaa ja ajatusta. Pappi tiesi ennestään, mitkä kysymykset Kallea hyvittivät, ja sanoi:
"Vanhakos Kalle nyt onkaan?"
"Neljännellä." Kallen kasvoille leväsi onnellinen ja tyytyväinen ilme.
"Mitenkäs vanha äitisi on?"
"Toitella vuotella."
Hänen äitinsä oli ollut samanlainen elätti naapuritalossa. Mitenkä hän pojan sai, ei kukaan tiennyt, ei hän itse eikä muut. Ei hän poikaansa tuntenut edes. Eikä hän puhua osannut niinkään paljoa kuin Kalle. Kalle tunsi hänet kuitenkin ja kertoi joskus hänet nähneensä.
"Äitin näin."
"Missä näit?"
Kalle viittasi naapuriin ja nyökäytti päällään.
"Mitä äiti sanoi?"
"Telveitiä tanoi."
"Onkos Kallella nyt mitään näytettävää?"
"On, on Kallella näytettävää." Nyt ilostui hän ja harhailevan tuskallinen ilme katosi kokonaan. Oli hänellä vieraalle näytettävää toki.
Hän kaivoi taskustaan likaisen paperikäärön ja avasi sen. Siellä oli punainer konvehtipaperi, penninraha ja vanha avain.
"Tämä on mutta penni, tämä on papeli ja tämä on taivaan avain."
"Onpa, onpa Kallella tavaraa."
"On." Onnellisena nyökäytti hän päätään.
"Mistä Kalle on nämä saanut?"
"Yvät immitet ovat antaneet?"
"Onpa, onpa tavaraa."
"On." Hän kääri ne varovasti pois ja vajosi taas tylsään tuijottamiseensa.
Jos hänelle sanoi pahan sanan, rupesi hän ääneen itkemään ja ulvoi kuin vainottu eläin.
"Ei Kalle ole paha, Kalle on mielipuoli", piti häntä silloin kieloitella. Ja sillä oli hän taas hyvitetty. Itku haihtui äkkiä. Ja tylsän tajuton onni kuvastui hänen kasvoillaan.
Liisa Laatikko, joka oli kielestään kerkeävä, tuli siihen papin kanssa tarinaa tekemään. Pappi oli istuutunut aitan rappuselle ja Liisa istuutui vastapäätä pölkylle. Toiset olivat hajaantuneet pihamaalta mikä minnekin.
"Jokos Kalle on pastorille tavaransa näyttänyt?"
"Jo on."
"Mitäs sitä nykyaikaan kylille kuuluu", kysyi hän papilta.
"Ei erityistä."
"Menes Kalle puita kantamaan Eveliinan avuksi."
Kalle meni.
"Eikö pastori ole sattunut kuulostamaan, montako vuotta se Serahviia Kaipaisen mies rannukkaisissa nyt istuu? Totta tuo tämän maallisen ikänsä toki vähintäänkin."
"Enpä ole kuullut. Mikäs juttu se oli?"
"Siinä vasta juttu olikin. Ihan Noakin aikuinen oli. Vai ei pastori ole siitä kuullut."
"Enpä koko miestä tunne. Mikä Kaipainen se oli?"
"Sen Serahviia Kaipaisen mies. Korpisalolla tuolla elivät aikanansa, ja paikoillaanhan se on mökkipahanen siellä vielä nytkin. Näin se oli koko juttu. Antaahan ollakaan. Minä alunperin kun kerron. Vuotta kymmenisen sitten kuoli se Serahviia, tunsinhan minä sen, kasvinkumppania kun tavallaan oltiin. Niin oli hyväluontoinen ja hiljainen, kuin ihminen ikinä olla voi. Ja sentähden se rovastivainaa sen sille Tahvanalle naitti. Se oli se Tahvana Kaipainen kyydinnyt rovastia kerran ja piloillaan oli se rovasti puhutellut Tahvanaa niinkuin renkiä puhutellaan naurain ja leikin takein ja oli kysynyt, että miksi et ole ottanut ja nainut. Se oli se Tahvana rokonarpinen ja mikä pelätin lienee ollut. 'Eivätpä taitaisi tulla', oli Tahvana arvellut. Siihen oli se rovasti naurahtanut ja sanonut, että jos nait, kyllä hän tulevia löytää. 'Voisihan tuota koettaa tuotakin', oli Tahvana sanonut sanoneensa. Ja kun siitä olivat tulleet kievariin ja pihalla sattui siinä rovasti näkemään tämän Serahviian, joka siinä palveli, kutsutti hän Serahviian luokseen, ja eläpäs muuta kuin alapas toimittaa sen Tahvanan asiaa. Eihän se Serahviia miten ilennyt kieltää, kun itse rovasti toimitti ja kuulutuksille pani. Ja niin tuli Tahvanasta ja Serahviiasta pari. Ja Korpisalolle muuttivat. Ja mikäs siinä. Siellä mökillään elivät eikä heistä paljon kuultu, hiljaisia ihmisiä kun olivat ja se Korpisalo kun on niin syrjässä näiltä kulkupaikoilta. Niin, sitten minä kuulin noin vuotta kymmenisen sitten, että se Serahviia oli jättänyt tämän maailman ilot. Tyttö vaan oli tänne jatkoksi jälkeen jäänyt. Vaan nyt, annas ollakaan, miten lienee tullut ilmi, olisiko joku siellä mökillä asti käynyt, tahi miten kuten, niin oli tullut ilmi, että se tyttö oli isälleen jo kaksi lasta tehnyt ja oli kolmatta tekemässä. No jo surkeutta, mikä piti tulla. Vasta kuuluu olevan kahdeksantoista vanha. Niin ei se tyttörukka, kun nimismies oli kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut lakia, ja rovasti kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut Jumalan pyhiä käskyjä, niin ei se tyttörukka ollut mitään osannut vastata. Siihen paikkaan oli typertynyt. Oli itkenyt vaan, kun kiinni oli pantu, oli itkenyt niin, että sydäntä oli särkenyt. Vaan mistään ei ollut tiennyt. Mitäpä hän, raukka, Jumalasta tiesi ja Hänen pyhistä käskyistään, kun lukea ei osannut. Siinä oli ikänsä, siitä asti kuin kynnelle kykeni, yötä päivää työtä raatanut, peltotöissä ja muissa ollut, siihen lapset hoitanut, siinä oli käskyjä ollut parahiksi. Ja mitäpä hän ihmisten tavoista ja erityisistä ajatuskannoista tiesi, kun ei kertaakaan ollut kirkollakaan käynyt. Tuossa eläin on nyt eläin, sillä ei ole tietoa mistään. Vaan ettei ihminenkään opettamatta yläpuolelle paljon muuta luontokappaletta astu, sitä et uskoisi. Vaan niin se on, ja surkeata se on. — Ja kun Tahvanalta oli kysytty, tunnustiko hän hyvällä tekonsa, oli se Tahvana vaan katsoa muljauttanut ja ärähtänyt: 'Niin se on, niinkuin näette.' Eikä mitään muuta ollut virkkanut. Petopa oli mies ollut. Vaan kun rovasti oli nuhdellut ja Jumalan tuomiota lukenut, niin vedetpä olivat pudonneet eukkojen silmistä. Norona olivat vaan juosseet. Itkeneet olivat muut kaikki, Tahvana vaan ei. Vaan nyt saakin istua siellä ja tutkistella tekojansa. Eikö pastori, joka kuului lakiakin tuntevan, osaa arvioida, paljonko sille vuosia tulee?"
"Siinä kahdeksisen vuotta tahi alle kuritushuonetta taitaisi olla."
"Eikö enempää? Ei tuon olisi tarvinnut Luojan vapaata päivää nähdä.
Mitenkäs tytölle on?"
"Vähemmän sitä sille on."
"Se on oikein, ettei enempää. Sillä eikö pidä ihan ajatella, että kun luonto itse ei opeta luomiansa, kuka sitten. Niin ettei syy ole sen, joka maailman menoa ei ymmärrä ja rikkoo sitä vastaan, vaan enemmän sen, joka tietää ja rikkoo. Olisi Tahvanakin uudestaan aikanaan nainut, niin ei tuota tuhoa tullut."
"Niinpä surkeasti erehtyy ihminen."
"Niinpä erehtyy."
"Muutenpa ei olisikaan ihminen."
"Eipä taitaisi olla. Onkos pastori jo Ohkolan mökillä käynyt? Viime kun kävitte."
"Eipä ole tullut vielä käydyksi. Otteljaana näkyi tässä äsken olleen."
"Olihan se. Kotitöilleen sanoi jo menevänsä. Ne ovat nyt rikastumaan päin."
"Vai ovat. Onko Aapeli rahaa lähettänyt, vai tytötkö?"
Ohkolan kaksi tytärtä, Riikka ja Justiina, olivat Pietarissa palveluksessa. Aapeli oli myös jo kaupungissa. Taavetti vanhemmista oli vain kotona.
"Vai tytöt. Ei toki tytöt. Häviöksi vaan ovat. Tänne lapsiaan tulevat vaan laittelemaan. Aapeli, se oli toki kaksikymmentä markkaa jo lähettänyt."
"On se toki mies se Aapeli", sanoi Miina Mälli, joka siihen tuli ja istuutui pölkyn toiseen päähän kuulosteltuaan ensin, mistä puhe oli. "Niin kuuluikin se Aapeli ylevässä palveluspaikassa olevan. Rahtyöri se oikein olevan kuului. Oli se isänsä siellä talvella katsomassa käynyt. Höyli oli Aapeli vielä ollut, vaikka herra jo oli. Ja oli ollut se paikka kuin taivas syntisen mielestä. Kultaa oli kiiltänyt puolelta jos toiseltakin. Ja herrat siellä häntänutuissa olivat juoksennelleet, paikasta toiseen lennelleet kuin parhaat pääskyset höyryävien vatien ja muun rahtamentin kimpussa. Oli se Pietari katsellut niiden meininkejä, yhdestäkin reiästä oli saliin nähnyt. Kun ne herrat olivat syödä sipostelleet, pistäneet yhtä, pistäneet toista, eikä mikään ruoka kelvannut. Kanna pois, tuo uutta. Kanna pois. Yhdessäkin nurkassa oli lankkaus ollut ja siinä höyretyinen nainen istunut. Ei kelvannut sille ruoka, vaikka mitä tarjolle panit. Vähä hypistellään, vie pois. Silloinpa se herra, joka sitä omenataan siinä syötti, suullaan sen kättä sivaisi, että tokkos tämäkään kelpaa. Atuu, sekös kelpasi. Ai ihmettä, siitä ruoat unohtui. Iskeneet toisiinsa kiinni olivat. No jo oli ollut. Ja se kuului sitä hienointa ja hipleintä olevan, että rakastella."
"Kuuluipa hääseuruekin siellä olleen", sanoi Liisa Laatikko.
"Niin kuului hääseuruekin samassa rahtyörissä silloin olleen. Niin olivat päähän kohoavia herkkuja syöneet ja juoneet, että morsian oli pitänyt välillä nukkumaan taluttaa. Nuori oli ollut se morsian ja kaunis kuin enkeli, ja oli Aapeli isälleen sanonut, että se oli kaupungin kaunein. 'Olisit sinä sen kopannut', oli Pietari sanonut, vaan Aapeli oli vaan nauranut. Oli se niitä ruokia Roikka-Pietarille maistaa antanut. Vaan suupa oli auki jäänyt ja vedet silmistä pudonneet, kun muutamatakin mustaa lusikallisen suuhunsa oli pistänyt. Vaan toiselta kuului siellä luomakunta näyttävän. Kullalla ja kukilla kuuluvat ihmiset itsensä kirjaelevan ja vartensa silkillä verhoelevan. Ja siellä mitä kalliimpi kalu, sen parempi, se ostaa pitää. Mitä kummempaa vaan ihmismieli keksisi, sen parempi. Kuuluivat pienistä kivistäkin satoja markkoja maksavan."
"Maksakoot", sanoi Liisa Laatikko vähä närkästyneesti, kun Miina sananvuoron piti. "Maksakoot, maanrakoon ne vaan pannaan ja sinne joutuvat kuten muukin syntinen kansa."
"Sinnepä sinne. Vaan senkin kun kullalla vuorauttavat ja kalliita kiviä päälle asettavat."
"Niinkuin tuota ei oikealla uskoisi. Pysyy siellä sitten kivittäkin", sanoi Liisa äkäisesti. Liisan ja Miinan välillä oli aina kilpailu tiedoista ja taidoista. Miina oli puolestansa mahtava, eikä Liisakaan perään antanut.
"Vaan että Aapelista tuli herra, ei olisi uskonut", jatkoi Miina. "Se olikin minun kummipoikani, uskookos pastori?"
"Vaan tokkos pastori tietää", ehätti Liisa Laatikko, "että se taas lapsen tekaisi?"
"Kuka, Aapeliko?"
"Ei, Otteljaana, äitinsä."
"Ja monesko se nyt olikaan?"
"Olihan se yhdeksäs. Kolmet saunat siinä tänä talvena olivat tuossa mökissä", sanoi Liisa.
"Tyttö tuli Pietarista", jatkoi Miina, "ja teki tytön, pojan toveri teki pojan ja äiti teki tytön. On siinä siunaus suhahdellut, että kyllä ihan hävettää."
"Mikä sinua siinä jo hävettää", sanoi Liisa Laatikko.
"No, kun kihisee kuin mikä ampiaispesä. Kourankokoinen on koko tupakin."
"Vaan hyvää väkeä ne ovat", puolusti pappi, "Tulevat lapset aina kuin kotiinsa."
"Niin, sen puolesta. Siinä olivat syksyllä yhteisesti syöneet ne kaksi säkkiä jauhoja, jotka kesäansioista talveksi jäivät. Sitten syötiin ainoa lehmä, sitten miehen vaatteet, lienevätkö kevätpuoleen syöneet ollenkaan."
"Naimisiin oli se Riikka muka ollut vähällä Pietarissa päästä, tuntui Otteljaana kehuvan. Oli karvalitehtaalainen oikein se mies ollut. Palveluspaikkansa oli se Riikka heittänyt. Vaan kun yritti lasta toiselle tehtaalaiselle tekemään, siitäkös oli mies syömistynyt. Ja Riikka oli sanonut, että kun noin tyhjästä suutut, suutu. Oli tavaransa pistänyt kokoon ja tänne tullut ja täällä sen tytön teki. Otteljaana se itse kertoi ja sanoi sanoneensa: 'Vähätpähän muusta, vaan kun vakaisen paikkasi jätit.' Vaan oli Riikka sanonut, että ensi vuonna kun hän Pietariin menee, pitää se rahan tulo olla. Hieno se oli Riikka nytkin. Hattukin sillä oli kultaisista helmistä kokonaan ja koko kylä kävi sitä Riikan hattua katsomassa, ja siinä riippui nauhoja ja kukkia jos kuinka monta tukkua."
"Vaan tokkos pastori on kuullut jo siitä, kun Otteljaana oli hirressä ollut?"
"Elä nyt."
"Oli pakana ollut", sanoi Miinakin. "Hirressä oli tänä talvena käynyt.
Se oli syyspuoleen, ennenkuin se Riikka Pietarista tuli."
"Onhan se yleisesti tunnettu asia", sanoi Liisa, "että Roikka-Pietari ennen sen Konttilan Jutta-Kaisan kanssa yhteyttä piti."
"Sen Konttilan Jutta-Kaisan, joka siinä tienvierusmökissä sitä pahaa elämäänsä pitää", sanoi Miina. "Ja aina nytkin, kun Otteljaana kirkolle menee, niin Roikka-Pietari tienvierusmökkiin, tahi Jutta Ohkolaan. Sitä peliään ovat jo vuosikymmeniä pitäneet. Niinpä oli Otteljaana tässä talvella ollut kirkolle lähtevinään. Silloinkos Jutta taas mökille kapristiin. Litran oli viinaa tuonut ja markan edestä vehnäsiä. Mutta Otteljaanapa oli kääntynyt takaisin tieltä ja kun tupaan tulee, olivat lapset istuneet rivissä pöydällä suuret vehnäharkot käsissä. Jo oli ukko ollut aika tuitterossa ja Jutta sen kaulassa riippui. 'Se iski kuin puukolla', sanoi Otteljaana, 'kun lasten nähden tuota elämätään pitivät'. 'Eipä taideta minua tarvita', sanoi sanoneensa. Ja sitten oli temmannut nuoranpalan porstuasta ja mennyt saunaan. Sieltä olivat lapset löytäneet hänet sitten henkitoreissa ja mustana ja alkaneet hieroa. 'No nyt sinä keinosi keksit', oli Roikka-Pietari sanonut, kun Otteljaanan siinä tilassa näki. 'Pääset kait minusta', oli Otteljaana sanonut. 'Mitä sinä tyhjää, ikäihminen. Milloinka minä sinusta olen päästä tahtonut. Jutta, laitapas kahvia nyt tälle Otteljaanalle', oli sanonut. Jutta juoksi pihaan kahvin laittoon ja Roikka-Pietari istuutui saunan kynnykselle ja katsoi, kun lapset hieroivat äitiä. Jutta juoksi pihasta ja toi kupilla viinaa. 'Ryyppääpäs tuo, niin kyllä veret kiertävät.' Otteljaana sanoi ryypänneensä ja kyllä oli hyvää tehnyt. 'Tyhjää sinä, Otteljaana, minun tähteni tuollaista melua pidät, pääsenhän minä tästä', oli Jutta sanonut. 'Enhän minä niin sinun tähtesi, vaan kun lasten nähden tuota harjoitatte, niin se pisti kuin puukolla sydämeen.' 'Voipihan tuota olla lasten nähden harjoittamatta', oli Pietari sanonut, 'ei sinun tarvitse vasta sen tähden hirteen mennä'. 'Enhän minä vasta menekään', oli Otteljaana sanonut. Vaan pois oli Jutta silloin mökiltä korjautunut, kun kahvit olivat vaan yhdessä juoneet. Eikä kuulu sitten käyneen kuin lapsisaunoissa talvella. Viisimarkkasen oli Otteljaanan kouraan pistänyt lähtiessään."
"Kannattikin", sanoi Liisa. "Eikö tuo liene se Roikka-Pietari niitä Jutan viinoja viime talvena tuossa mökillä myönyt. Siltä se suhke tuntui."
"Vai niin ovat asiat", naurahti pappi. "Mikäs siihen Pietariin nyt meni?"
"Mikä, vihollinen tietenkin."
"Kunnon mieshän se on aina ollut."
"No, on siinä Otteljaanallakin omansa esimies ja käskijä, se piti sanoa", sanoi Miina.
"Toimeenpahan ovat tulleet", sanoi pappi.
"Eipä tuo Otteljaana näkyisi tuota pois antavan, tottapa tuo mieleinen silloin lienee. Eikä Pietarikaan Otteljaanaa."
"Niinhän se Ohkonen ennen sanoi", sanoi Liisa, "kun kesärenkinä tässä oli ja Otteljaana tähän tuli, sanoi että: 'tuosta eukko otetaan, kun eukko tarvitaan, maksoi vaikka sata markkaa'. Niin oli sukkela ihminen tämä Otteljaana."
"Lieneekö noita satoja tarvinnut pudottaa, kun Otteljaanan sai", arveli
Miina.
"Olipa sillä rahaa Otteljaanalla", sanoi Liisa. "Tyhjä se ei ollut. Kankaan kutomisella oli kerännyt kolmatta sataa. Ja jos ei niitä rahoja ollut, Jutan se Roikka-Pietari nai kun naikin, kyllä minä sen tiedän."
"Vaan ettei Otteljaanakaan niin puhdasmaineinen ole, on sillä tuo yksi poikakin sen näköinen musta turilas, että toisaalta ne ovat sen sukujuuret etsittävät, ei näiltä main."
"Hyvä sitä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu", sanoi Liisa Laatikko, joka oli paremmissa väleissä Otteljaanan kanssa. "Kulkee tuossa maantiellä yksi, kulkee toinen ja jälkensä jättää. Ja niinkuin siemen, jota tuuli kuljettaa, ja joka ei tiedä, mistä puusta alkujaan läksi, niin joskus ihmisenkin sukujuuri maailman tuulten takana on. Kulki tässä vuotta viitisen sitten joku rättiläinen, kyllä sen pastori on kuullutkin ehkä. Tuohon tien käänteeseen oli sen reki lähtiessä kaatunut ja tavaroitakin siihen jäänyt. Lienee siinä ollut kukan siemeniäkin ja lienee joku maahan huiskahtanut, koska tuohon tienviereen nuo keltakukkaiset pensaat hänen jäljiltään jäivät. Mistä kaukaa nekin pensaat ovat, kuka sen tietää. Vaan tekosensa oli mökissä tehnyt, kun niin kiire lähtö tuli. Väkivallan kättä oli käyttänyt. Eikä se Otteljaanan syy ollut. Mistä hänkään tiesi, minkälainen se vieras oli, joka yöllä mökkiin pyrki ja yösijaa pyysi. Niin oli sanonut Roikka-Pietarikin, ettei se ollut Otteljaanan syy ollenkaan. Kasvattihan maakin siemenen, kun se siihen joutui, niinkuin tuo Ohkolankin pellon piennar sen ruojaimen kukan. Niin, mitäs Otteljaanakaan taisi, poika syntyi."
"Ja sen on näköinenkin, turjain, tuo Ohkolan Iisakki", sanoi Miina.
"Näkee sen, että se sitä rättiläisjuurta on."
"Sitä se on", sanoi Liisa.
"Vierooko Roikka-Pietari sitä", kysyi pappi.
"Ei tuo tuota viero tuon kummemmin. Pojalle sanoo aina leikillään, että pappasi se sinulle peruja kerää, muistapas silloin minuakin ja köyhää kotiasi. Se on sellainen leikintunteva mies se Roikka-Pietari."
IX
Siinä istuivat he kolmikantaan ja juttua pistivät, kun Eveliina tuli ja ilmoitti, että päivällispalakin se oli puraistava.
Siirtyivät siitä tupaan. Ruoka oli jo kannettu pöytään. Siinä oli leipää suuret kiukaat, suolakalaa, pari haarikkaa piimää sekä sianliharokkaa suurissa kivivadeissa, joista kaksi, kolme söi aina samasta.
Vieraalle oli posliinituopissa maitoa, tuohinen marjoja, suuri lautasellinen vasta kirnuttua voita, joka oli kirjaeltu päältä puulusikalla, toinen lautanen piiripintojaan myöten hyvälle tuoksuavaa, sakeaa rokkaa, jossa suuri kämpäle lihaa ui keskellä. Hänen kohdallaan pöydän yläpäässä oli myös vanha kahveli ja veitsi sekä hopealusikka. Toiset käyttivät omia puukkojaan tahi linkkuveitsiään sekä puulusikoita.
Miehet asettuivat yläpäähän pöytää, vaimoväki alapäähän. Siinä istuivat yläpäässä pappi, Taneli, Jussi, Jahvetti, Miinan Mooses ja Hullu-Kalle, alapäässä Loviisa, Eveliina, Liisa Laatikko, Miina Mälli ja Liena, joka söi omaa kuivaa ruokaansa, keittoa sai vain talosta auttamispalkakseen. Lienan hameen liepeessä kyyköttivät penkin päässä lapset ja purivat kuivaa kakkuaan. Filemoni, joka oli omissa töissään, haki porstuannurkkakaapista oman hengenpitimensä, leipää ja särvintuohisen, jossa oli pientä särkeä ja ahventa. Hän asettui Hullun-Kallen viereen ja alkoi aterioida. Kalansuolaveteen kastoi hän aina paksua palastaan ja puraisi päälle kovaksi kipertynyttä suolakalaa. Jos keittoa rupesi haluttamaan, ajatteli hän aina, ettei Herramme Jeesus Kristus, Jumalan ainokainen poikanenkaan, ollut paremmin ravittu, kun hän korvessa paastosi. Ja eikös syönnin tarkoitus ollut, että olento täyttyisi jostakin aineesta mistä tahansa, eikä se, mitä ainetta sinne pantiin. Ja kun piimävettä talosta sai ilmaiseksi ja omasta särpimestä juomaan pääsi, niin että kun alakerros oli leipää ja särvintä, yläkerros kostuketta, niin sopipa silloin jo tyytyä tämän maallisen asun ja pankon viereen hetkeksi penkilleen painautua.
"Parasta kaikista kuitenkin on tämä syönti", sanoi Miinan Mooses, leikkisä mies ja Miinan kuuliainen toveri, joka oli lisänimensä saanut siitä, että Miina itse hoiti huoneen hallitusta.
"Eikö tuota liene hyvää muutakin", arveli hiljainen ja harvapuheinen
Taneli.
"Mitäpä olisi, etpä syömätönnä minkäänlaisesta autuudesta välittäisi."
"Kun tuolla päiväsi raadat ja kupusi viljalla täytät", sanoi Filemoni, "niin kulkeepa se ikäänkuin latujaan tämä elämä, onpa ihmisyys ikäänkuin täytetty."
"Sillä se on täytetty", sanoi Jussikin. "Jospa se Jussikin siihen tyytyisi", sanoi Eveliina, "vaan pitää olla vaimot, lapset, pyhävaatteet, vieläpä kellot taskussa, niin tämä on suurellinen. Vaan missäs Annastiina nyt viipyy", kysyi hän Loviisalta.
"Ahtolan mökille laitoin asialle, tottapahan tulee, kun joutuu."
"Ei siitä taida enää olla kiireelliseksi kävelijäksi", sanoi Liisa.
"Entäs sinä", jatkoi Jussi Eveliinalle vastatakseen, "oikein on ruojukengät kesällä, tehtaanhuivi ja silkistä letinhäntä."
"Anna olla, enpä minä sanonutkaan, että syöntiin tyydyn."
"Et syöntiin, et juontiin."
"Mitä juontiin? Se on vaan kahvitippa, minkä minä juon. Entäs sinä? Olittepa Tanelin kanssa ryyppineet viime markkinoilla. Annastiinana en sinusta huolisi."
"Huolisit, avosylin ottaisit, vaan en tulisi."
"Kun rukkasia pelkäisit", Eveliina muisti Loviisan sanat ja vaikeni äkkiä.
"Vaan mikäs tämä rukkanen on", sanoi Jussi ja veti rokkakupista sormen pituisen poropussin.
"Kas, poropussi, kun siihen jäi, poishan minä olin sen ottavinani", sanoi Liena. "Nuo vanhat herneet eivät tahdo porotta pehmitä."
"Syö se", nauroi Eveliina.
Jussi viskata roiskautti pussin kiukaalle.
"Ei minun sydämeni, niinkuin tämän Jahvetin, raaka-aineksia vastaan ota eikä sulattaa taida."
"Mitäs tämä Jahvetti?"
"Tuoreita kaloja tämä siivoamatta nuotalla popsii. Nielaisee vaan niine hyvineen. Tämä se eläisi vielä metsäläisenä", sanoi Jussi kehuen.
"Ja linnun muniakin tämä juo."
"Jos eteen sattuu", sanoi Jahvetti. "Mikäs, monihan niitä juo. Toista se oli Antikkalan Kusti, se söi, tuota, kun niikseen tuli, koko rotan pesän niine hyvineen."
"Söi se. Kuusi kappaa rukiita sai. Seitsemän untuvaista poikaa siinä pesässä oli."
"Voi pakanaa", kuului naisten puolelta.
"En minä raakaa lihaa enkä kalaa alas saisi", sanoi Liisa Laatikko.
"Mikä lihaa on syödessä", sanoi Mooses. "Ainahan sitä syksyllä teurastaessa ennen kinkusta viipale lämmintä lihaa vetäistiin, suolassa kastettiin ja mikäs, hyvää se pakana on."
"Se on tietty", sanoi Filemoni, "tuores tavara."
"Ja samanhan sen luulisi olevan, mistä ravintonsa löytäisi, ja eikös se ole syönnin tarkoitus, Filemoni?"
"Ka, sitähän ne sen tarkoitukseksi väittävät, mikä sitten lienee."
"Vaan toista se oli ollut, kun Istolan rokassa oli ollut emä käärme eikä mikään poropussi. Eikä kukaan tiennyt, miten se sinne meni. Pois olivat viskanneet rokan, kun noidutuksi luulivat."
"Voihan se ollakin", sanoi Liisa. "Vähäkö ne kaikkia konsteja käyttävät. Ja ukkokin siinä kun oli noita, tai mikä poppamies lienee ollut. Ja se käärme voi olla sen noituma."
"Ole joutavia."
"Voi se olla", sanoi Miinakin. "Käärmeet, ne ovat ihme-eläviä. Eivät ne ole, miltä ne näyttävät."
"Vaan näyttävätkin ne jo hirveiltä", sanoi Liisa, "ihan sitä ruumiillaan tuntee, että pahan palveluksessa ne ovat".
"Ole joutavia."
"Mitenkäs kävi Iita Luirakan, joka tässä palveli. Kun katosi Lienan sukat ja tämä Iita tarpeettomasti vannoo, ettei hän ole niitä pimittänyt, vaikka tiedettiin pimittäneen. Niin eikös jo käärme pistä pohkeeseen, heti kun Iita lehmiin menee. Eikö ollut kostajana siinä käärme?"
"Mitenkäs kävi jalalle?"
"Mitenkä. Se turposi ja oli tyttö henkensä menettää. Mustaksi jalka meni ja toista vuotta se sitä poti. Ei ollut sukan pitäjää."
"Olisi arvannut reiän kaivaa siihen pureman kohdalle", sanoi Miinan Mooses, "ja imettää veren jalasta pois. Niin minä tämän Jussin jalalle kerran tein."
"Niin tämä Mooses kerran teki. Pisti käärme minua kantapäähän, ihan niinkuin Raamatussakin sanotaan. Tämä Mooses puukkonsa tempaa, pyöräyttää reiän pureman kohdalle ja imee verta siitä niin, että tuli kait."
"Niin se isävainaa aina sanoi, että kun käärme ketä pistää, niin tee, hyvä tulee. Myrkky tulee varmasti veren mukana pois."
"Vaan jos on hengellinen myrkytys", sanoi Filemoni, "että se käärme pahan hengen kanssa yhteydessä on."
"Ole joutavia", sanoi Jussi. "Kuuluipa se Istolankin ukko mananneen käärmeen mihin tahtoi."
"En usko."
"Ole uskomatta", sanoi Liisa. "Mitenkäs kävi Liena-Kaisalle, joka oli varastanut ukon hankavitsat ja pannut oman tuhtonsa alle. Kun ukko lähtee kalaan, eikä löydä hankavitsojaan, tulistuu se ja sanoo, että 'kuka otti, pankoon paikoilleen'. Vaan Liena-Kaisapa ei ollut tietävinäänkään, sanoo vaan, että 'sepähän siihen puumerkkinsä piirsi, joka otti'. 'No', sanoo ukko, 'sitten piirrän minä puumerkkini sen ottajan rintaan'. 'Piirrä kun piirrät', nauraa Liena-Kaisa. Eikä ollakaan, kun tuvassa saunan jälkeen istuvat vaatteet väljällä, tulla suhahtaa käärme uunin takaa, sen näkivät kaikki, ja ennenkuin kukaan aavistaa, suhahtaa se Liena-Kaisan povelle ja pistää sitä sydänalan kohdalle ja katoaa, eikä kukaan nähnyt, minne se katosi. Liena-Kaisa kokoaa vaatteensa, juoksee kamariin, tempaa kamarin seinästä isännän terävän puukon, jolla viillättää rinnastaan syvän palan lihaa. Ja kun oli lattialle se pala pudonnut, oli se siinä tanssinut vielä kauan aikaa. Kaikki olivat sen nähneet, niin oli se ollut pahan hengen panemaa."
"Tiesipäs, ketä pistää", sanoi Liena.
"Tiesipäs. Ja pois oli Liena-Kaisa silloin hankavitsat vienyt."
"Mitäs oli ukko sanonut?"
"Ei halaistua sanaa. Mitäpäs se enää. Vaan puumerkkinsä pani, niinkuin lupasi."
"En minä oikein usko", sanoi Jussi.
"Mitäpä niistä", arveli Tanelikin.
"Olkaa uskomatta. Oli se ukko muitakin ihmeitä tehnyt."
"Mitä muka?"
"Kaikki muistavat sen räätäli Ketaraisen", jatkoi Liisa, "ja mitenkä se sen leski Riitan nai ja muutti sen mökille sitten. Vaan eipä olisi nainut, eikä siihen muuttanut, ellei pahat voimat liikkeellä olleet. Kauniisti Pekkalan isäntänä nyt Ketarainen käveleisi. Olihan niillä jo valmiit kaupat sen Pekkalan tyttären kanssa ja sen päähän jo eletty niin, että häät näyttivät tarpeen vaatimilta. Ei se Pekkalan ukko muuten tytärtään räätälille olisi antanutkaan, olisi se saanut re'en sijoilla seista. Vaan miten ollakaan, niin kerta oli se Ketarainen Riittaa juovuspäissään narraellut, että hän muka Riitan nai. Ja miten ollakaan, se leski sitä uskoo. Ja toinen vaan vehtailee sen kanssa ja yhä lystikseen uskottelee. Mutta kun se leski sitten kuuli, että Ketaraisella olikin jo morsian, niin oli mennyt Istolan ukon luo ja puhunut asiastaan. Ja oli se ukko laittanut juoman ja eukko kutsunut sen räätälin kerran luokseen ja salaa kahvissa juottanut sen juoman. Oli sanonut räätälikin tunteneensa kahvissa vierasta makua ja tunteneensa, että siitä lähtien hän oli kuin myrkytetty. Häneen kohosi sellainen himo, että hän oli kuin raateleva peto, ei eteensä katsonut eikä mistään oikeasta olisi välittänyt, ei vaikka koko maailma olisi poroksi palanut. Ja se eukko, joka oli väkkärä ja pieni käperö kuin mikä kuivanut naurispaistikas, tuli hänen hornanhengekseen ja teki hänelle mitä tahtoi. Oli Ketarainen sanonutkin, että naimisiin sen kanssa mennä pitää, vaikka hän tietää, että se hänen loppunsa on. Ja niinpä olikin. Eipä vuosikaan ollut loppuun kulunut, kun jo kummat kuului. Ei ollut jaksanut elellä enää. Oma käsipä teki sen, jonka yksin Luojan käsi tehdä saisi."
"Vaan Pekkalan tytärpä meni rengilleen."
"Meni. Mitäpä noista tuollaisista menoista sanomista."
"Eikö muka renki ole ihminen kuten muutkin", sanoi Eveliina.
"Mikä ettei. Vaan eihän renki ole talollisen eikä juuri minkään arvoinen vielä."
"Eihän räätälikään ollut."
"Olipa mestari ja kaupunkilainen."
"Vaan kelpasipa tuo renkikin, ja ihminen on ollut Pekkalan nuori isäntä sen viran täyttöön."
"Mikä sitä on täyttäessäkään, valmiille kun pääsee."
"Vaan siitä Istolan ukosta puhuakseni", sanoi Miinakin, "niin ihmeitä se oli tehnyt. Liitossa tuo lienee ollutkin itse paholaisen kanssa. Nehän sitä hakivat taikojaan tekemään ympäri pitäjän kuin parasta pappia ja kierrättivät maita mantereita. Vaan anna olla, kehen se suuttui, heti kosti. Mitenkä kävi Anna Kattaiselle, joka ukon sianruokakassan löysi ja omalla siallaan sen syötti. Lapsen jalkoihin tuli siankarvoja ja se röhki kuin sika. Oli ukko Annalle vaan niinikään sanonut, että kyllä sen muistat."
"Ja mitenkäs kävi Reetalle", jatkoi Liisa, "joka ukon temppuja pilkkasi eikä uskonut taikoja. Kun hän pyhänä kirkkoon meni ja keskelle kirkkoa menikin ja istuutui penkin päähän, niin näkee hän yhtäkkiä, että kirkon lattia lainehtii vettä. Vesi kohoaa ja kohoaa. Reetta nousee penkille, nostaa hameitaan ylös, vaan vesi nousee yhä ylemmä. Silloin paiskautuu Reetta uimaan. Vaan eihän siinä mitä vettä ollut, se oli tietty. Olin minäkin kirkossa silloin, ja kuiva oli pyhän temppelin lattia kuin poutainen maantie. Vaan se Reetan silmiin vettä kuvasti. Ranteensa se Reetta hypätessään siinä taittoi, puhumattakaan siitä häpeästä kirkkoväen nähden ja ennen kaikkea siitä ajallisesta vahingosta, mikä sen kautta tuli, että Aaro jätti hänet, kun luuli pahan ruvenneen pieksämään häntä. Vaan ei se ruvennut. Ei se sen koommin ole rietas henki Reetassa käynyt."
"Juttuja ne ovat", sanoi Jussi.
"Juttuja", sanoi pappi.
"Vaan olipa Reetta nähnyt unenkin ennen, että riesa se niihin hänen asioihinsa tulee."
"Mitäpä unista", sanoi Eveliina ja katsahti Jussiin päin.
"Mitäpä niistä", sanoi Jussi.
"Ette usko, vaan on niistä taikaa", sanoi Liena leikatessaan leipää lapsille. "Taika niistä on. Jokaisen asian edellä kulkee enne. Sillä jokaisella ihmisellä on suojelushenki, joka käy levottomaksi tulevan tapauksen ennakolta nähdessään, uskon minä sen."
"Joutavia."
"Vaikka joutavia. Kyllä näin unta monta ja ennettä monta, ennenkuin miesvainaja täältä läksi. 'Nyt tapahtuu jotakin', sanoin minä."
"Ainahan sitä jotakin tapahtuu."
"Ja aina Lienalle kuitenkin."
"On niistä taikaa", sanoi Filemoni suu täynnä leipää ja piimää. "Ei tämä Liena nyt tyhjää. Kertoopahan nyt niistä, niin näkevät."
"Kuljin tuota Kurkikorven tietä karjan hakuun, niin sakeimmassa korvikossa karjapolkua kulkiessa kuuluu kankaan helskyntä korviini. 'Kukas siellä korvessa kangasta kutoo', ajattelin. 'Jos väärin kuulen', ajattelin. Kuulostan. Yhä se vaan helskää, helskää särkyvällä äänellä, niinkuin kangas jo loppumaisillaan olisi. 'Ei tämä taida olla tavallisen kankurin kudontaa', joksahtaa mieleeni. 'Näkymättömät taitavat tässä kutojat olla. Kenenkähän kankaan loimet tässä nyt loppuaan tekevät', ajattelen itsekseni, ja korven äänettömyys puristaa niin sydäntäni, että siihen paikkaan nääntyä olen. Koetan astua eteenpäin. Vaan niinkuin jokin näkymätön käsi olisi minua pidättänyt, en askeltakaan enää eteenpäin pääse. 'Kotoas se kudonta nyt kuuluikin', tuntuu kuin joku olisi sen vierelläni sanonut. Jalkani jähmettyvät, en liikkumaan pääse. 'Miehesi elämänloimet ne loppuaan lähenevät', sanoo sama ääni. Ja minä ponnistin ja ponnistin, että irti paikaltani pääsisin, käännyin ja juoksujalassa hengästyneenä kotiin tulen. Ja mitäs. Mies makaa täällä jo paareilla. Terve oli, kun läksin, ja nyt jo laudalla. Hirsi oli niskaan tuolla riihirakennuksella pudonnut. Vaan katua oli ehtinyt ja kauniisti eronnut. Jäipä sinä iltana karja minulta hakematta."
"Niin se jäi", sanoi Filemoni. "Jäi se sinä iltana. Kuin hullu tämä metsätieltä juoksi. Niin, niin se oli, kyllä muistan."
"Niin että eikös ole vaan ihmisen elämänkin langoilla omat helskyttäjänsä, jotka paremmin asiat näkevät kuin ihminen kuolevaisen sammuvilla silmillä. Ja eikös ole vaan niin, että se syvemmin kuin ihminen asiat tuntea voipi. Niinpä se särkyvällä äänellä silloin kutoa riskutteli. Totta tuo oli pahoillaan itsekin, kun tässä näin käydä piti, että leski turvattomaksi jättää ja lapset hoivattomiksi. Vaan mikä on ylempänä säädetty, ennenkaikkea hänenkin täyttää pitää, eikä katsoa sitä, mikä meistä ihmisistä oikeammalta näyttää."
"Ja olihan se nähnyt", sanoi Filemoni, "Turulan Annakin unta, kun lapset hukkuivat tuonoissa vuonna. Otapas, Liena, ja kerro, tuota, siitä, sinä kun paremmin muistat."
"Sattuuhan sitä ennettä", sanoi Jussi, "jos enteeksi sen ottaa. Voihan se olla tikan nakutus tai muu, joka Lienan korviin korvessa kankaan helskynnäksi kuvittelihe."
"Voihan se olla. Vaan tunteehan sen tikan toki."
"Otapas, Liena, ja kerro se Annan uni", sanoi Filemoni uudelleen ja viittasi puukkonsa päällä Lienalle.
"Edellisenä yönä, ennenkuin ne lapsensa hukkuivat, oli Anna nähnyt unta. Oli ollut olevinaan outo, kuulas järvi, jota sanoi soutaa lirkutelleensa. Ja kun oli katsonut pohjaan, niin siellä näki kaksi lasta leikkimässä. 'Kas, Anna ja Paavali', sanoi unissa sanoneensa, kun tunsi lapset omikseen. Vaan nämä viittasivat kädellään hänelle, että pysyä hiljaa. Samassa kolahti vene kivelle, ja hän oli herännyt. Päivällä unohti hän unen, vaan muisti sen, kun lapset hankkiutuivat ongelle. 'Elkää nyt menkö', sanoi hän sanoneensa. 'Mitä varten', olivat kysyneet. 'Jos tulee myrsky', oli sanonut. Lapset olivat nauraneet, päivä kun oli ollut kirkas ja tyyni. 'Hulluhan minä olen', sanoi Anna ajatelleensa, vaan kuitenkin oli vellonut niin sydänalassa ja pakannut vaan mieleen, että jospa ne nyt viimeisen kerran näen. Oli antanut vielä lähtiessä suuret voileivät ja maitoa. Lattialla olivat syödessään istuneet ja nauraneet, että äiti pitää nyt heitä hyvänä, voita kun kakulle oikein pani, 'luulipa varmaan viimeistä palaa antavansa'. Ja eikös antanutkin. Sinne ne lapset jäivät. Myrsky kohosi ja hukutti ne. Eikös oma kohtalonsa heitäkin voimakkaammin vetänyt, kun äidin kielto ei auttanut. Ja eikös kohtalon kutoja levoton ollut, kun unenkin äidille näytti."
"Se olikin silloin rajumyrsky", sanoi Loviisa.
"Äkkiä se puhalsi."
"Ja sinä vuonna oli kaikin puolin oudot olot. Kesäkuussa lunta vielä, ja myöhä talvi, niin että joulun alla veneellä soudettiin."
"Maailman loppuahan ne silloin odottivat", sanoi Jussi.
"Ei olisi ihme ollutkaan", sanoi Liena, "jos se olisi tullut. Vaikka niinhän sitä sanotaan virsikirjassa sen ajan tuntomerkeistä, että:
"Pasuunat silloin pauhaavat
Maan lavian kaikiss' ääriss'."
"Ja tähdet taivaalla tanssivat", sanoi Jussi.
"Elä ivaa", varoitti Liena.
"Oliko se virnistystä ja ivaa", sanoi Filemonikin, "jos ne siihen luokkaan sanasi laskeutuvat, varo, poika. Nolosti se sinulle silloin käypi, tuota, sinä päivänä, jolloin — sanopas sinä Liena, mitenkä se virren värssy kuuluu."
"Eikös että:
"Hyvilt' sitten hyljätään,
Pariin pahain teljetään,
Sielu parka paiskataan,
Helvetin järveen heitetään",
lausui Liena kitisevällä äänellään. Ja huokaistuaan jatkoi hän, niinkuin itsekseen muistellen:
"Koska sitt' pirut näkeepi,
Kuin hänt' piinat käkeepi,
Suruuns raukka raukenee,
Kivuss', vaivass' vaikenee."
"Vaan kuuluupa olevan noitakin", sanoi Filemoni, "jotka eivät kuulu uskovan koko noita tarinoita. Kuuluvat pääperustajankin viralta panneen. Ei muka perustajaa, joka perustuksen tälle perustukselle laski. Johan sen sanoo järkikin, että on sitä perustuksella perustajansa ollut."
"On niitä", sanoi pappi. "Paljonpa niitä onkin."
"No kauankoon tuo antaa noiden teuskaroida, ihankoon rankaisematta tuo noiden käyskennellä antaa ja hyppiä nenänsä edessä."
"Se pitkämielisyydessään jos ensin katsastaa niiden menoa ja sitten vihansa ruoskalla lyö", arveli Liena.
"Vaan, tuota", jatkoi Filemom, "mikähän se nostatti heissä sen kapinanhengen, että, tuota väitäpäs, ettet muka usko olevan sitä, jonka selvästi näet ja tiedät olevan. Kielläpäs, elä enempää eläkä vähempää kuin oma, tuota, oma Luojasikin."
"Se ihmisen ajatuksen korska", sanoi Liisa Laatikko.
"Ja totta se tuo pimeyden ruhtinas kylvää kylvettäviään."
"Ja tämä aika on sille otollinen."
"Kun tässä ylönsyömisessä ja muussa hekumassa eletään", sanoi Filemoni ja puraisi parin tuuman paksuista kuivaa palastaan. "Vaan ei ihminen ole kuin ihminen, vaikka ikänsä voita söisi", jatkoi hän. "Ja jos et sitä ennen huomaa, niin huomaathan sen sitten, kun pääsi on paareilla."
"Sitä minäkin", sanoi Jussi. "Sillä, olen minä sen verran nähnyt, että voipi sitä näin ylevästi syödä, vaan syömättäkin toimeen tulee."
"Niin se on. Ja olen minäkin sen verran nähnyt, että voipi sitä näin elää, vaan elämättäkin toimeen tulee."
"Elä virnistele, Jussi, totta sinä tuon nyt havaitsit, jotta minä tuota syönnin komeutta ja sanalla sanoen tuota särpimen liiallista puolta ivalla käsittelin."
Loviisa nousi pois pöydästä. Kohta nousi naisia muitakin. Miehet ja
Miina jäivät vain lopettelemaan syöntiään.
"Vaan kun kuului", sanoi Miina, "kuului jossakin maakunnassa olevan sellainenkin tapa, että eletään kuin viimeistä päivää hekumassa ja muussa synnissä, ei rehellistä aviokauppaa käydä, sitä rakkautta vaan harjoitetaan ja se perustaksi pannaan. Ja ettei Herran kosto tässä ajallisessa eikä ikuisessa elämässä heitä kohtaisi, kuuluvat jollakulla mortviinillä itsensä ikuiseen uneen nukuttavan. Ja sitten kuuluvat toiset hyväkkäät ruumiin polttavan, sitomus kuului se olevan. Ja tuhka kuuluttiin kaiken maailman tuuliin hajoitettavan, ettet vaan tuosta sinä suurena käräjäpäivänä teoistasi vastaamaan nousisi."
"Ei ne itseään nukuta", sanoi pappi, "ruumis poltetaan hautaamisen sijasta".
"Vaan mitenkäs, tuota, käypi sitten sillä viimeisellä tuomiolla", kysyi
Filemoni.
"Totta tuota Luoja neuvonsa pitänee", sanoi Liena.
"Totta tuo. Niin että jos tuuliin itsensä hajoittavat ja maahan jaottavat, niin on sitä konstinsa taas sillä kokoojalla, joka heidät tuhkasta ja tomusta kokosi kerran. Vaan suuri puuha siitä Herralle annaikse, se on tietty. Ihan koituupi toinen luomistyö. En minä Luojana tuota puuhaa suotta noiden tähden näkisi. Vaan nähtävähän se on, se on tietty, että sitten tietää 'pahat panna piinahan, hyvät ilo-siahan'."
"Vieläkö te syötte", sanoi Eveliina miehille. "Siunatkaa nyt jo itsenne toki."
"Elähän manaa palaa suusta", sanoi Miinan Mooses. "Hyväpä tuo tuli vuosi."
"Tarvitseekin", sanoi Eveliina.
"Minkä puolesta erittäin", kysyi Jussi.
"Tyttäretkin kun lähtevät talosta."
"Ne tyttäret ne kalliiksi tulevat."
"Ihmekö, kun ilmaiseksi talon hoitoa ikänsä pitävät, jos lähtiessä vähä saavat."
"Entäs pojat", sanoi Jussi, "eivät saa palkkaa penniäkään, niinkuin tuo
Tanelikin, ensimmäisenä aina kuitenkin menee."
"Talot ja perut saavat. Oma on maapala aina jalkainsa alla. Vaan naisilla ei milloinkaan. Vieraaseen sukuun siirry aina."
"Vaan mielelläänpä lähtevät."
"Kun pakko on. Kun on mentävä, on mentävä."
"Kuka käski."
"Sitä minäkin", sanoi Filemoni.
"Totta tuolla lienee käskijänsä", sanoi Liisa. "Totta tuo lienee luomakunta neuvojansa tuolla tavalla pitänyt pitempiä olemisiaan ja lisääntymisiään varten, kun menohalun kerran ihmiseen istutti. Tuosta näen omasta kohdastani. Kudoin ennen kangasta ja hieroin nuorra ollessani. Elin niinkuin paraassa pappilassa. Vaan eläs, kun huilasi. Ei muuta kuin lähde miehen matkaan äläkä perustele sen pitemmältä, elä edes sitä, onko mies terve vai eikö. Kohta oli köyhyys kintereillä." Hän sattui katsastamaan Loviisaan ja muisti, että Loviisa oli morsian, niin jatkoi; "Vaan mikäs, siinäpähän on mennyt! Mennä sitä pitää, kun on aika. Mitä sitä itsensä säästelemisestäkään lähtee."
"Sitä minäkin", sanoi Eveliina.
"Mennä vaan, kun on meno työnä", sanoi Jussi.
"Mennä vaan ilomielin", sanoi Miinan Mooses ja nousi ylös pöydästä. "Minäkin kun tämän Miinan otin, jo oli hyvillään." Hän katsoi Miinaansa nähdäkseen, oliko se sillä päällä, että leikinlaskua suvaitsi. Miina, joka istui vielä Hullun-Kallen kanssa pöydässä ja imeksi luita, ei ollut kuulevinaankaan.
"Jo oli hyvillään, kun minä sen otin."
"Kukahan tuo otti", sanoi Miina.
"En minä olisi muuten ottanutkaan", jatkoi Mooses, "vaan kun kaloja sain sinä kesänä niin paljon, etten itse siivoamaan kerinnyt. Ja sitten oli tämä Miina sievoinen ihminen siihen aikaan." Miina väänti suutaan. Ikänsä oli hän ollut sama, rokonarpinen ja litteä kuin lauta.
"Ja tukka tällä oli paksu, paksu kuin tuo miehen käsivarsi. Vaan sen tämä möi laukkuryssälle viidestä markasta, pakana. Vaan sanoipa laukkuryssäkin, ettei sellaista tukkaa ollut koko Suomessa ennen nähnyt. Vaan ei tästä ollut sen pitäjäksi, poishan tämä sen möi."
"Sanopas samalla, mitä varten möi."
"Sanotaan, sanotaan, kun keritään. Tämä häähousut siitä minulle lahjoitti."
"Ja miksi, sanopas miksi. Kun ei ollut sulhasmiehessä itsessään housun hankkijaa. Eihän tuota housuttoman kanssa olisi ilennyt vihillä seisoa."
"Niin, mammaseni, seisoipa housuissa tahi housuitta, kun on näin sortti poika vietävänä", Mooses kohotti housujaan siinä Miinan edessä. "Otettava se semmoinen poika on. Pane sinäkin se mieleesi, Eveliina."
"Pannaan."
"Ja minulla oli Muona-Pekan uusi vilttihattu käsissä, ja sitä pyörittelin, kun sakastissa vihillä seisottiin, ja lumpeenkukka oli rinnassa. Ja mammalla oli emäntävainaan sormukset ja silkki lainassa, muistatko, mamma?"
"Olehan vöhnimättä."
"Ja korppukahvit oikein tämä vihiltä tultua minulla juotatti. Ja korput olivat suuria kuin tuo leivän puolikas. Vaan eipä ole niitä korppuja sen koommin enää näkynyt."
"Totta tuota et liene enää ansainnut."
Miina nousi ylös, keräsi pöydältä likaiset astiat ja meni kotaan pesemään niitä. Liisa korjasi ruoanjätteitä ja Eveliina pyyhki pöydän.
"Vaan taitaa tuo Mooses olla tosiaankin tyytyväinen", sanoi Eveliina.
"Mitä varten tyytymätön? Jos minä olen työssä topakka", hän oli heikko ja siksi saamaton, "niin on mamma sitäkin topakampi. Jos mamma ymmärtää asiat hyvin, minä sitäkin paremmin", hän naurahti itsekin omille myönnyttelemisilleen. "Ja näin on niin hyvä olla. Miksi toraella? Mitä se velvoittaa? Se sokaisee silmät, korvat."
"Hyvä on sanakin aikanansa", ilvehti Eveliina.
"Ilmaan sanakin sopii", sanoi Mooses. "Ja annanpa uhallakin, kun tässä
rupesin viisauttani latelemaan, annanpa lihallakin sinulle sen neuvon,
Jahvetti, että leikkauta sinä aikanaan tuo tukkahapsikkosi lyhemmäksi.
Minulta tämä temppu unehtui."
"Ha-ha-haa, vai unehtui", nauroi Eveliina.
"Taisitpa saada sen tuta."