V LUKU
Sadanmiljoonan perillinen
Neljäntenä iltana äsken kerrottujen tapahtumien jälkeen soitti melkein kokonaan pitkään viittaan kääriytynyt vanha vuokra-ajuri Perennan ovikelloa ja lähetti don Luisille kirjeen. Hänet osoitettiin heti työhuoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Hän ehti tuskin heittää viittansa ennenkuin ryntäsi don Luisin luo.
"Tällä kertaa on tosi kysymyksessä, isäntä!" huudahti hän. "Nyt ei sovi kuhnailla: laittakaa kuntoon matkalaukkunne ja lähtekää niin pian kuin voitte!"
Don Luis, joka istui lepotuolissa aivan rauhallisena ja poltti, vastasi:
"Kumpaisen haluatte, Mazeroux? Sikaarin vaiko savukkeen?"
Mazeroux suuttui.
"Ei kuulkaapas, luetteko te sanomalehtiä?"
"Kyllä, joskus."
"Siinä tapauksessa olette tilanteesta yhtä selvillä kuin minä ja kaikki muutkin. Viimeisenä kolmena päivänä kaksoisitsemurhan tahi tarkemmin sanottuna Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin murhan jälkeen ei ole yhtään lehteä, joka ei ole sanonut suunnilleen näin: 'Nyt, kun herra Fauville, hänen poikansa, hänen vaimonsa ja hänen sukulaisensa Gaston Sauveraud ovat kuolleet, ei ole ketään, joka seisoisi don Luis Perennan ja Mornington-perinnön välissä?' Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Yleisö puhuu bulevardi Suchetin räjähdyksestä, Fauvillen paljastamisesta hänen kuolemansa jälkeen, kauhustaan sitä petoa, Fauvillea, kohtaan, eikä tiedä kuinka saattaisi kylliksi ylistää teidän terävänäköisyyttänne. Mutta on eräs asia, joka on kaikkien keskustelujen ja pohtimisien pääaiheena. Kun nuo kolme Roussel-perheen jälkeläistä ovat kuolleet, kuka on jäljellä? Don Luis Perenna. Kuka perii omaisuuden kun ei ketään luonnollisia perillisiä ole? Don Luis Perenna."
"Sellainen onnenpoika!"
"Niin sanoo yleisö, isäntä? Se sanoo, että tämä joukko murhia ja kauheuksia ei voi olla sattuman työtä, vaan merkitsee se jonkun kaikkivoivan tahdon läsnäoloa, joka alkoi Cosmo Morningtonin murhalla ja loppui sadanmiljoonan anastuksella. Ja kun tälle tahdolle on annettava nimi, osoittavat he lähimpään, erinomaiseen, kuuluisaan, huonomaineiseen, salaperäiseen, kaikkivoipaan ja kaikkialla läsnäolevaan henkilöön, joka oli Cosmo Morningtonin ystävä ja joka alusta alkaen on johtanut tapahtumia, liittänyt ne yhteen, syyttänyt ja vapauttanut ihmisiä, vanginnut ja auttanut heitä pakoon. He sanovat, että hän hallitsee koko juttua, hoitaa sitä omien etujensa mukaisesti ja pistää vihdoin taskuunsa satamiljoonaa. Ja tämä henkilö on don Luis Perenna, toisin sanoen Arsène Lupin, epäilyttävä henkilö, ja olisi mieletöntä jollei asettaisi häntä tällaisen suurenmoisen jutun yhteyteen."
"Kiitoksia paljon."
"Niin puhuu yleisö; minä toistan vain sen. Niin kauan kuin rouva Fauville ja Gaston Sauveraud olivat hengissä, ei yleisö paljoa ajatellut teidän vaatimuksianne perintöön. Mutta molemmat ovat kuolleet. Sen vuoksi ei voida olla huomaamatta sitä suorastaan ihmetyttävää tapaa, jolla kohtalo työskentelee don Luis Perennan eduksi. Te tunnette lainopillisen peruslauseen: fecit cui prodest. Kenellä on etua Roussel-perillisten katoamisesta? Don Luis Perennalla."
"Sillä roistolla!"
"Sillä roistolla! Juuri sitä sanaa märehtii Weber lakkaamatta poliisiprefektin ja tutkintotuomarin käytävissä. Te olette roisto ja Florence Levasseur on teidän rikostoverinne. Ja tuskin kukaan uskaltaa vastustaa. Poliisiprefekti? Mitä se hyödyttää, että hän puolustaa teitä, muistuttaa, että te olette kaksi kertaa pelastanut hänen henkensä ja tehnyt poliisille palveluksia, joista hänen oli ennen muita oltava teille kiitollinen? Mitä se hyödyttää, että hän käy pääministerin luona, ja me kaikki tiedämme Valenglayn teitä suojelevan? On muita paitsi poliisiprefekti. Meillä on koko salapoliisiosasto, yleinen syyttäjä esikuntineen, tutkintotuomari, sanomalehdet ja ennen kaikkia yleinen mielipide, joka on tyydytettävä, joka odottaa ja pyytää rikollista. Tämä rikollinen olette joko te itse tahi Florence Levasseur. Tahi oikeammin sanoen, se olette te ja Florence Levasseur."
Ei lihaskaan don Luisin kasvoilla värähtänyt. Mazeroux odotti hetken.
Kun hän ei saanut mitään vastausta, teki hän epätoivoisen eleen.
"Tiedättekö mitä te pakotatte minut tekemään? Pettämään velvollisuuteni. Minä sanon teille, että huomenna te saatte kutsun tutkintotuomarin luo. Kuulustelun jälkeen, huolimatta siitä mitä kysymyksiä teille tehdään ja mitä te vastaatte, teidät vangitaan. Vangitsemismääräys on valmis. Sen ovat teidän vihollisenne saaneet aikaan."
"Peijakas…"
"Eikä siinä kaikki. Weber, joka palaa halusta saada kostaa, on pyytänyt lomaa saadakseen vartioida tästä päivästä alkaen taloanne, niin ettette pääse pakoon kuten Florence Levasseur. Hän on täällä väkineen tunnin kuluttua. Mitä siitä sanotte?"
Vastaamatta ja luopumatta huolettomasta asennostaan antoi don Luis
Mazerouxille merkin.
"Katsokaahan ikkunoiden välisen sohvan alle."
Don Luis näytti vakavalta. Mazeroux totteli vaistomaisesti. Sohvan alla oli matkalaukku.
"Kymmenen minuutin kuluttua, sanottuani palvelijoilleni meneväni vuoteeseen, kannatte te matkalaukkuni rue de Rivoli 143 B:hen, jossa olen herra Lecocqin nimellä vuokrannut itselleni asunnon."
"Minkä vuoksi isäntä? Mitä se merkitsee?"
"Sitä, että kun ei minulla ollut ketään luotettavaa henkilöä kantamaan matkalaukkuani, niin olen kolme päivää odottanut käyntiänne."
"Niin, mutta…" sammalsi Mazeroux hämmästyneenä.
"Mitä mutta?"
"Oletteko te päättänyt livistää?"
"Luonnollisesti. Mutta miksikä kiirehtiä? Syy minkä vuoksi hankin teille salapoliisin paikan oli se, että minä halusin tietää heidän suunnitelmistaan minua vastaan. Kun te nyt sanotte, että minä olen vaarassa, niin livistän."
Mazerouxin katsoessa häneen kasvavalla kummastuksella, löi hän tätä olkapäähän ja sanoi ankarasti:
"Nähkääs, herra komisario, oli turhaa pukeutua ajuriksi ja pettää velvollisuutensa. Te ette voi koskaan pettää velvollisuuttanne. Kysykää omaltatunnoltanne; olen varma siitä, että se tuomitsee teidät ansionne mukaan."
* * * * *
Don Luis oli puhunut totta. Huomattuaan kuinka suuressa määrin Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin kuolema oli muuttanut tilannetta, katsoi hän parhaaksi muuttaa varmaan paikkaan. Syynä siihen ettei hän ollut tehnyt sitä ennen, oli se, että hän toivoi saavansa tietoja Florence Levasseurilta joko kirjeen kautta tahi puhelimitse. Kun tyttö itsepäisesti vaikeni, ei don Luisilla ollut mitään syytä antautua vangittavaksi, jonka seikan tapausten kulku oli tehnyt hyvin todennäköiseksi.
Ja hänen aavistuksensa olivat oikeat. Seuraavana aamuna tuli Mazeroux rue de Rivolille ja näytti hyvin virkeältä.
"Te pääsitte pakoon viimeisellä hetkellä. Weber sai tänä aamuna kuulla, että lintu oli lentänyt pois. Hän on aivan raivoissaan. Ja teidän täytyy tunnustaa, että sekasotku käy aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Päämajassa ollaan aivan nolostuneita. He eivät edes tiedä, mitä Florence Levasseurin kanssa olisi tehtävä. Te olette siitä tietysti lukeneet lehdistä. Tutkintotuomari väittää, että koska Fauville teki itsemurhan ja tappoi poikansa Edmondin, ei Florence Levasseurilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Hänen katsantokantansa mukaan on juttu lopullisesti selvä. Siinä on meillä ihana tutkintotuomari! Eikö esim. Gaston Sauveraudin murha ole päivänselvä; Florence Levasseurilla on ollut sormensa siinä niinkuin kaikessa muussakin. Eikö juuri hänen huoneestaan, Shakespearen teosten välistä, löydetty ilmoitusta, että Fauville oli järjestänyt kirjejutun ja räjähdyksen? Ja niin…"
Mazeroux vaikeni don Luisin silmien ilmeestä pelästyneenä. Hän ymmärsi, että isäntä oli rakastunut tyttöön enemmän kuin koskaan.
"No niin", sanoi Mazeroux, "emme puhu asiasta. Tulevaisuus on näyttävä minun olleen oikeassa, sen saatte kyllä nähdä."
* * * * *
Päivät kuluivat. Mazeroux kävi niin usein kuin mahdollista, tahi ilmoitti puhelimitse don Luisille niistä molempien tutkimusten yksityiskohdista, joihin Sant-Lazaressa ja Sante-vankilassa oli ryhdytty.
Vielä ei oltu saatu pienintäkään selvyyttä tuohon käsittämättömään salaisuuteen: hampaiden jälkiin omenassa. Fauvillen suora tunnustus vapautti Marien. Ja kuitenkin olivat omenassa epäilemättä Marien hampaiden jäljet. Nuo niin kutsutut tiikerinhampaat olivat ehdottomasti hänen. Ja sitten…
Lyhyesti ja selvästi, kuten Mazeroux sanoi, kaikki hapuilivat pimeydessä, ja vielä siihen määrin, että prefekti, testamentin säädöksen mukaan, äkkiä päätti, että perillisten kokous pidettäisiin seuraavalla viikolla ja määräsi sen yhdeksänneksi päiväksi kesäkuuta. Hän toivoi tällä tavoin saavansa kiusallisen jutun loppumaan, jutun, jossa poliisi osoittautui saamattomaksi ja hölmistyneeksi. He päättäisivät perinnöstä asianhaarojen mukaan ja sitten lopettaisivat jutun. Yleisö lakkaisi vähitellen puhumasta Mornington-perillisten joukkomurhasta ja tiikerihampaiden arvoitus vaipuisi unholaan.
Oli kummallista, mutta nämä viimeiset päivät, jotka olivat kuumeisia ja levottomia kuten kaikki päivät ennen suurta taistelua — ja kaikki tunsivat, että tässä viimeisessä kokouksessa tulisi suuri taistelu — vietti don Luis lepotuolissa rue de Rivolin parvekkeella istuen rauhallisesti sikareita polttaen ja puhallellen savurenkaita, joita tuuli vei Tuileriesin puutarhaan.
Mazeroux ei voinut sitä sulattaa
"Te kummastutatte minua. Te näytätte niin rauhalliselta ja huolettomalta!"
"Minä olen rauhallinen ja huoleton, Alexandre."
"Mutta mitä te tarkoitatte? Eikö asia kiinnitä mieltänne? Ettekö aio kostaa rouva Fauvillea ja Sauveraudia? Teitä syytetään julkisesti ja te istutte puhaltelemassa savurenkaita!"
Mutta samana päivänä kun kokouksen piti olla, tuli Mazeroux sisään kauhistunein ilmein kädessään kirje.
"Tämä on teille, isäntä. Se oli osoitettu minulle mutta sisäkuoressa oli teidän nimenne. Kuinka selitätte sen?"
"Sehän on helppoa. Vihollinen tuntee meidän läheisen tuttavuutemme, ja kun hän ei tiedä missä minä olen…"
"Mikä vihollinen?"
"Sen sanon teille huomeniltana."
Don Luis avasi kuoren ja luki punaisella kirjoitetut seuraavat rivit:
"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta. Muuten kuolette tekin. Uskoessanne että päämäärä on saavutettu, kohottaessanne kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja avautuu maa juuri silloin allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty. Varokaa itseänne, Lupin!"
Don Luis hymyili.
"Hyvä", sanoi hän "Nyt selvenee pian kaikki."
"Niinkö luulette?"
"Niin. Kuka antoi teille kirjeen?"
"Tällä kertaa oli meillä onni. Poliisi, jolle se jätettiin, sattui asumaan Les Ternes'ssä, sen talon vieressä, josta kirje tuli. Hän tuntee miehen hyvin. Se oli onnellinen sattuma, eikö niin?"
Don Luis hypähti tuolilta säteillen ihastuksesta.
"Mitä tarkoitatte? Sanokaa! Tiedättekö kuka hän on?"
"Mies palvelee avenue des Ternesin varrella olevassa sairashuoneessa."
"Menkäämme sinne. Meillä ei ole aikaa kadotettavana."
"Mainiota, isäntä! Nyt olette kaltaisenne."
"Luonnollista. Niin kauan kun ei ollut mitään tekemistä, odotin ja lepäsin, sillä ymmärrän hyvin, että taistelu tulee pelottavaksi. Mutta koska vihollinen nyt vihdoinkin on tehnyt erehdyksen ja antanut minulle jäljen seurattavaksi, ei minun tarvitse odottaa enää; nyt käyn suoraan asiaan. Tiikerin jäljille, Mazeroux!"
Kello oli yksi päivällä, kun don Luis ja Mazeroux saapuivat avenue Les Ternesin sairaalaan. Eräs palvelija avasi oven. Mazeroux antoi don Luisille merkin. Mies oli juuri sama, joka oli tuonut kirjeen. Komisarion kysymyksiin vastasi hän kiertelemättä olleensa poliisikonttorissa tänä aamuna. "Kenen käskystä?" kysyi Mazeroux.
"Priorittaren".
"Priorittaren?"
"Niin, talossa on myöskin yksityissairaala, jossa hoidetaan nunnia."
"Voimmeko puhua priorittaren kanssa?"
"Kyllä, tietysti, mutta ette nyt; hän on mennyt ulos."
"Koska hän on kotona?"
"Oh, hän saattaa tulla koska hyvänsä."
Palvelija vei heidät odotushuoneeseen, jossa he viettivät enemmän kuin tunnin.
"Täällä emme ole miksikään hyödyksi, isäntä", kuiskasi Mazeroux.
"Mihin teillä on kiire? Odottaako teitä morsian?"
"Me hukkaamme aikaa."
"En minä suinkaan. Kokous prefektin luona ei ole ennenkuin kello viisi."
"Mitä sanotte? Te teette pilaa. Ettehän aio sinne?"
"Miksikä en?"
"Miksi? Vangitsemismääräys…"
"Vangitsemismääräys? Paperilappu!"
"Paperilappu, joka tulee vaaralliseksi, jos annatte poliisille tilaisuuden käyttää sitä. Teidän läsnäoloanne tullaan katsomaan haasteeksi."
"Ja poissaoloani tunnustukseksi. Herran, joka saa sata miljoonaa, ei sovi sinä päivänä vetäytyä syrjään. Minun täytyy olla läsnä tuossa kokouksessa, enkä halua laiminlyödä oikeuttani. Ja sinne minä menen."
"Isäntä…"
"Heidän edestään kuului tukahdutettu huudahdus. Ja eräs nainen, sairaanhoitajatar, joka kulki läpi huoneen, alkoi äkkiä juosta, kohotti verhoa ja katosi."
Don Luis nousi epäröiden eikä tiennyt mitä olisi tehtävä. Neljän, viiden sekunnin epäröinnin jälkeen syöksyi hän verhon kautta käytävään ja pysähtyi sen päässä erään nahkoitetun oven eteen, joka oli äsken suljettu. Hän hukkasi vielä enemmän aikaa hapuilemalla vapisevin käsin lukkoa.
Avattuaan sen huomasi hän takaportaat. Menisikö hän niitä pitkin? Oikealla jatkuivat samat portaat pohjakerrokseen. Hän meni niitä myöten, saapui keittiöön, sai käsiinsä keittäjättären ja sanoi hänelle käskevällä äänellä:
"Onko eräs hoitajatar mennyt äsken tätä tietä ulos?"
"Tarkoitatteko sisar Gertrudea, sitä uutta?"
"Niin, niin, pian… häntä odotetaan tuolla."
"Kuka odottaa?"
"Sehän on pirua, ettekö voi sanoa, mitä tietä hän meni?"
"Tuosta ovesta."
Don Luis syöksyi eteenpäin pienen eteisen kautta ja tuli avenue des
Ternesille.
"Tämähän on hauskaa kilpajuoksua!" huudahti Mazeroux, joka oli saavuttanut hänet.
Don Luis katseli pitkin katua. Eräs linja-auto ajoi juuri pieneltä,
Place Saint Ferdinandin viereiseltä torilta.
"Siellä hän menee", selitti don Luis. "Tällä kertaa en päästä häntä pakoon."
Hän huusi vuokra-auton.
"Seuratkaa tuota linja-autoa viidenkymmenen metrin päästä."
"Onko se Florence Levasseur?" kysyi Mazeroux.
"On."
"Mainiota!" mutisi komisario. Sitten ei hän voinut olla huudahtamatta: "No, näettekös nyt. Niin sokea ette kai saata olla, että luulisitte häntä syyttömäksi."
Don Luis ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Jännittynyt ilme kasvoissaan tarkasteli hän autoa, joka tällä hetkellä seisoi bulevardi Haussmannin kulmassa.
"Pysähtykää!" huusi hän ohjaajalle.
Tyttö nousi pois. Oli helppo tuntea Florence Levasseur hoitajatarpuvussa. Hän katsoi ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä seurattu, otti sitten ajurin ja ajoi pitkin bulevardia ja rue de la Pépinièrea Saint-Lazaren rautatieasemalle.
Don Luis katsoi etäämpää kuinka hän meni Cour de Romen portaita ja seurattuaan jäljestä näki tytön odotussalin toisessa päässä olevalla lippuluukulla.
"Pian, Mazeroux", sanoi hän. "Ottakaa esille salapoliisikorttinne ja kysykää mihin hän osti lipun. Juoskaa, ennenkuin muita matkustajia tulee."
Mazeroux riensi pois, kysyi lipunmyyjältä ja palasi takaisin.
"Rouen, toinen luokka."
"Ostakaa lippu itsellenne."
Mazeroux teki niin. He kuulivat, että muutaman minuutin kuluttua lähtisi pikajuna. Heidän tullessaan asemasillalle nousi Florence juuri erääseen vaunuosastoon.
Juna vihelsi.
"Nouskaa junaan", sanoi don Luis vetäytyen syrjään niin hyvin kuin taisi. "Sähköttäkää minulle Rouenista, tulen sinne teidän jälkeenne illalla. Pitäkää häntä koko ajan silmällä. Älkää päästäkö häntä liukumaan sormienne välitse. Hän on hyvin viekas, sen saatte uskoa."
"Mutta miksi ette itse matkusta? Se olisi paljon parempi…"
"Ei saata tulla kysymykseenkään. Juna ei pysähdy ennenkuin Rouenissa ja minä en ehtisi illaksi takaisin. Kokous prefektin luona on kello viisi."
"Ja te aiotte itsepäisesti sinne?"
"Enemmän kuin koskaan. Kas niin, nouskaa vaunuun."
Hän sysäsi Mazerouxin erääseen viimeisistä vaunuista. Juna alkoi liikkua ja katosi pian erääseen tunneliin.
* * * * *
Kello oli täsmälleen viisi, kun majuri, kreivi d'Astrignac, maître
Lepertuis ja amerikkalainen lähetystösihteeri saatettiin herra
Desmalionsin työhuoneeseen. Samassa astui joku vahtimestarin
huoneeseen ja jätti korttinsa.
Päivystävä vahtimestari katsoi korttiin, käänsi nopeasti päänsä eräässä nurkassa seisovaan ja puhelevaan miesjoukkoon ja kysyi sitten äsken saapuneelta: "Onko teitä pyydetty tänne?"
"Ei tarvitse. Sanokaa vain että täällä on: don Luis Perenna."
Sähköisku värähdytti pientä nurkassa puhelevaa joukkoa ja eräs heistä astui esiin. Se oli Weber, salapoliisipäällikkö.
Molemmat miehet katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Don Luis hymyili rakastettavasti. Weber oli kuolonkalpea, hänen joka jäsenensä vapisi ja hän ponnisteli hillitäkseen itseään.
Hänen lähellään seisoi pari sanomalehtimiestä ja neljä salapoliisia.
Vahtimestari tuli takaisin ja osoitti, sanaakaan sanomatta, don Luisille tietä. Perenna teki Weberin ohi mennessään mitä kohteliaimman kumarruksen, nyökkäsi ystävällisesti salapoliiseille ja astui sisään.
Kreivi d'Astrignac tuli heti ojennetuin käsin häntä vastaan osoittaen sen kautta, etteivät mitkään lorut olleet vähentäneet sitä kunnioitusta, jota hän yhä tunsi sotilas Perennaan muukalaislegioonasta. Mutta prefektin käytös oli hyvin pidättyvää ja paljon merkitsevää. Hän jatkoi niiden paperien selailemista, joita oli tutkinut, puhellen hiljaa Amerikan lähetystösihteerin Ja asianajajan kanssa.
Don Luis ajatteli:
"Rakas Lupin, joku lähtee tästä huoneesta käsiraudoilla varustettuna. Jollei se ole todellinen rikollinen, niin olet se sinä, poika raukkani Muista minun sanojani."
Hän hieroi käsiään niin tyytyväisenä, että herra Desmalions ei voinut olla katsomatta häneen. Don Luis näytti säteilevältä kuin mies, joka nauttii sekoittamatonta onnea ja varustautuu kokemaan vielä suurempia riemuja.
Poliisiprefekti vaikeni hetken ikäänkuin olisi kummastellut mitä peijakasta mies iloitsi; sitten selaili hän jälleen papereitaan ja sanoi vihdoinkin:
"Olemme kokoontuneet jälleen, hyvät herrat, niinkuin kaksi kuukautta takaperin, tullaksemme määrättyyn tulokseen Morningtonin perinnöstä. Senor Carcèrés, perulainen attashea, ei tule. Olen saanut Italiasta sähköteitse tiedon, että hän on hyvin sairas. Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön. Ei puutu siis ketään… paitsi tietysti niitä, joiden vaatimukset tämä kokous olisi mielellään vahvistanut, tarkoitan Cosmo Morningtonin perillisiä."
"Eräs toinen henkilö puuttuu myöskin, herra prefekti."
Herra Desmalions silmäsi don Luisiin, joka oli puhunut. Prefekti epäröi hiukan ja päätti pyytää häntä selittämään.
"Mitä tarkoitatte? Kuka?"
"Mornington-perillisten murhaaja."
Tällä kertaa veti don Luis jälleen puoleensa huomion ja pakotti toiset, kohtaamastaan vastarinnasta huolimatta, ottamaan huomioon hänen läsnäolonsa ja antautumaan hänen vaikutuksensa alaiseksi.
"Herra prefekti", kysyi hän, "sallitteko minun esittää asianhaarat sellaisina kuin ne nyt ovat? Siitä tulee luonnollinen jatko ja loppu sille keskustelulle, joka meillä oli bulevardi Suchetin räjähdyksen jälkeen."
Herra Desmalionsin vaikeneminen antoi don Luisille luvan puhua. Hän jatkoi heti:
"Se ei vie pitkää aikaa, herra prefekti, ja siihen on kaksi syytä: ensiksikin, koska meillä on käytettävänä herra Fauvillen tunnustus ja me tiedämme täydellisesti mitä eriskummallista osaa hän näytteli, ja toiseksi, koska totuus, niin monimutkaiselta kuin se näyttääkin, on itse asiassa sangen yksinkertainen. Kaikki perustuu siihen huomautukseen, jonka te, herra prefekti, teitte lähtiessänne Fauvillen talosta: 'Mistä johtuu', kysyitte te, 'että Mornington-perintöä ei kertaakaan mainita Hippolyte Fauvillen tunnustuksessa?' Kaikki perustuu siihen, Hippolyte Fauville ei sanonut sanaakaan perinnöstä ja syy on selvästi se, ettei hän siitä tiennyt mitään. Ja syy minkävuoksi Gaston Sauveraud saattoi kertoa minulle koko hämmästyttävän juttunsa tekemättä pienintäkään viittausta perintöön, oli se, ettei perintö näytellyt Sauveraudin jutussa mitään osaa. Hän ei tiennyt siitä enempää kuin Marie Fauville ja Florence Levasseurkaan. On mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa, että Hippolyte Fauvillea ohjasi kostonhalu ja yksinomaan vain se. Minkä vuoksi olisi hän muuten käyttäytynyt niinkuin teki, kun Cosmo Morningtonin miljoonat olisivat tulleet hänelle täydellä oikeudella? Sitäpaitsi, jos hän olisi halunnut nauttia näistä miljoonista, ei hän olisi aloittanut ottamalla itseltään henkeä. Se asia on siis varma: perintö ei vaikuttanut millään tavoin Hippolyte Fauvillen päätökseen ja toimiin. Ja siitä huolimatta katosivat he kaikki, yksi kerrallaan, taipumattomalla säännöllisyydellä juuri siinä järjestyksessä kuin Mornington-testamentin perintö olisi heille langennut: Cosmo Mornington, Hippolyte Fauville, Edmond Fauville, Marie Fauville ja vihdoin Gaston Sauveraud. Eikö se ole omituista? Ja eikö meidän ole otaksuttava, että kaiken tämän takana oli johtava tahto? Eikö meidän ole myönnettävä, että tähän pelottavaan taisteluun vaikutti perintö, ja että viheliäisen Fauvillen vihan ja mustasukkaisuuden takana seisoi vielä hirvittävämmällä tarmolla varustettu olento, mies, joka seurasi määrättyä tarkoitusta, ajaen heitä kuolemaan yhden kerrallaan kuten numeroituja uhreja. Herra prefekti, yleinen mielipide antaa minulle täydellisen oikeuden sanoa, ja osa poliiseista, herra Weber etunenässä, on aivan samaa mieltä kuin minäkin, että tällaisen olennon olemassaolo on jokaiselle selvä. Täytyy olla joku, joka muodosti määräävän tahdon ja ajoi asiaa koko tarmollaan. Tämä joku — olin minä. No niin, miksikä ei? Enkö minä ollut siinä asemassa, että minulla oli syy murhiin? Enkö minä ollut Cosmo Morningtonin perillinen? — En aio puolustautua. On mahdollista, että ulkonainen vaikutus tahi asianhaarat voivat pakottaa teidät, herra prefekti, ryhtymään epäoikeutettuihin toimenpiteisiin minua kohtaan, mutta en tahdo loukata teitä silmänräpäystäkään uskomalla, että te voitte katsoa miehen, jonka toimintaa olette kaksi kertaa tarkastellut, kykenevän sellaiseen rikokseen. Ja kuitenkin on vain luonnollista, että yleisö vaistomaisesti syyttää minua. Paitsi Hippolyte Fauvillea täytyy olla vielä toinen rikollinen ja hän on varmasti Cosmo Morningtonin perillinen. Koska minä en ole se mies, niin on olemassa joku toinen Cosmo Morningtonin perillinen. Häntä minä syytän, herra prefekti. Tässä häpeällisessä jutussa, jota on silmiemme edessä näytelty, on jotain enemmän kuin kuolleen miehen tahto. Yhteen aikaan luulimme asian olevan niin, mutta siinä on jotain muutakin. Minä en ole taistellut koko ajan kuollutta miestä vastaan, useamman kerran olen tuntenut elämän hengityksen kasvoillani. Kuollut mies teki paljon, mutta hän ei tehnyt kaikkea. Ja jos niinkin olisi ollut, oliko hän yksin tätä tehdessään? Oliko Fauville yksin suorittamassa toisen käskyjä? Tahi oliko hänellä rikostoveri, joka auttoi häntä suunnitelman suorittamisessa? Sitä emme tiedä. Mutta tuo tuntematon jatkoi työtä, johon hän alussa ehkä oli antanut vain aiheen, ja jota hän kaikessa tapauksessa käytti edukseen päättäen suorittaa sen loppuun asti. Ja sen hän teki, koska tunsi Cosmo Morningtonin testamentin. Häntä minä syytän. Minä syytän häntä kaikista niistä petoksista ja rikollisista teoista, joita ei voida lukea Hippolyte Fauvillen työksi. Minä syytän hänen murtaneen auki sen kirjoituspöydän laatikon, johon maître Lepertuis oli pannut päämiehensä testamentin. Minä syytän hänen menneen Cosmo Morningtonin huoneeseen ja asettaneen sinne myrkkypullon sen glycero-fosfaattipullon tilalle, jota Cosmo Morningtonin oli tapana käyttää ruiskutuksissaan. Minä syytän hänen näytelleen sen lääkärin osaa, joka tuli ja antoi Cosmo Morningtonista väärän lääkärintodistuksen. Minä syytän hänen hankkineen Hippolyte Fauvillelle sen myrkyn, joka tappoi päällikkö Vérot'n, Edmond Fauvillen ja Hippolyte Fauvillen itsensä. Minä syytän hänen suunnanneen Gaston Sauveraudin käden minua vastaan, kun tämä kolme kertaa hänen neuvostaan ja osoituksestaan koetti riistää henkeni ja onnistui vihdoin ottamaan hengen autonkuljettajaltani. Minä syytän hänen käyttäneen sitä yhteyttä, jonka Gaston Sauveraud oli solminut sairasosastolla, lähettääkseen rouva Fauvillelle myrkyn ja morfiiniruiskun, joilla tuo naisraukka saattoi toteuttaa itsemurha-aikeensa. Minä syytän hänen tuntemattomalla tavalla toimittaneen Gaston Sauveraudille sanomalehtileikkeleitä Marie Fauvillen kuolemasta, ja että hän oli etukäteen laskenut tekonsa seuraukset. — Yhdellä sanalla — mainitsematta hänen osuuttaan päällikkö Vérot'n, autonohjaajani ja ensimmäisen tarkastaja Ancenisen murhiin — syytän häntä, että hän on tappanut Cosmo Morningtonin, Hippolyte Fauvillen, Edmond Fauvillen, Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin, siis kaikki, jotka seisovat hänen ja miljoonien välillä. Nämä viimeiset sanat, herra prefekti, sanovat teille selvästi, mitä minä ajattelen. Kun mies tekee lopun viidestä kanssaihmisestään saadakseen haltuunsa muutamia kymmeniä miljoonia, merkitsee se, että nämä toimenpiteet asettavat hänet aivan varmasti noiden miljoonain hallitsijaksi. Lyhyesti ja selvästi, kun mies tappaa miljonäärin ja hänen neljä perillistään, merkitsee se, että hän itse on viides perillinen. Miehen täytyy olla täällä heti."
"Mitä?"
Poliisiprefekti huudahti tahdottomasti.
Don Luis vastasi:
"Herra prefekti, hänen tänne tulonsa on minun syytösteni järjellinen johtopäätös. Muistakaa, että Cosmo Morningtonin testamentissa on pykälä, joka säätää, ettei kenenkään perillisen vaatimuksia hyväksytä, jollei hän ole tänään täällä läsnä."
"Ja ellei hän tule?" sanoi prefekti näyttäen täten että don Luisin vakaumus oli vähitellen voittanut hänen epäilynsä.
"Hän tulee, herra prefekti. Muuten ei koko tällä jutulla olisi ollut mitään merkitystä."
"Mutta entä jos hän ei tule?" huudahti Desmalions entistä kiihkeämmällä äänensävyllä.
"Silloin, herra prefekti, on teidän otaksuttava, että rikollinen olen minä, eikä teillä ole muuta tehtävää kuin vangita minut. Kello viiden ja kuuden välillä saatte te tässä huoneessa nähdä edessänne henkilön, joka on murhannut Morningtonin perilliset. Vastakkaisessa tapauksessa tulee oikeudentunto joka tapauksessa tyydytetyksi. Hän tai minä… tilanne on hyvin yksinkertainen."
Herra Desmalions vaikeni. Hän kierteli ajatuksissaan viiksiään ja kulki ympäri pöydän monta kertaa siinä pienessä piirissä, jonka läsnäolijat muodostivat. Oli selvää, että hänen aivoissaan oli muodostumassa vastaväitteitä. Vihdoinkin mutisi hän:
"Ei, ei. Sillä kuinka voimme selittää, että mies olisi odottanut tähän saakka tehdäkseen vaatimuksensa?"
"Ehkä onnettomuus, herra prefekti, joku este. Tahi myöskin — eihän voi tietää — ehkä epänormaali halu herättää tavatonta huomiota. Huomatkaa, herra prefekti, kuinka huolellisesti ja taitavasti koko juttu on hoidettu. Jokainen tapahtuma sattuu täsmälleen Hippolyte Fauvillen määräämällä hetkellä. Emmekö voi otaksua, että hänen rikostoverinsa noudattaa samaa järjestelmää eikä astu esiin ennenkuin viimeisellä hetkellä?"
Herra Desmalions huudahti melkein katkerasti:
"Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Se ei ole mahdollista. Jos on olemassa olento, tarpeeksi hirveä suorittaakseen sellaisen sarjan rikoksia, ei hän ole niin tyhmä, että jättäytyisi käsiimme."
"Hän ei tiedä mikä vaara häntä tänne tullessaan uhkaa, koska ei kukaan ole ajatellut hänen olemassaolonsa mahdollisuutta. Sitäpaitsi, mitä hän panee vaaraan?"
"Oh, jos hän on todellakin tehnyt nämä murhat…"
"Hän ei ole niitä tehnyt, herra prefekti. Hän on järjestänyt niin, että ne ovat tulleet tehdyiksi, ja se on kokonaan toinen asia. Ja nyt te ymmärrätte missä miehen käsittämätön voima piilee. Hän ei toimi henkilökohtaisesti. Siitä päivästä kun totuus selveni minulle, olen onnistunut vähitellen keksimään hänen toimintatapansa ja paljastamaan koneiston, jota hän johtaa. Hän ei toimi henkilökohtaisesti. Siinä hänen järjestelmänsä. Te huomaatte niin olevan koko ajan. Cosmo Mornington kuoli näennäisesti huolimattomasti tehdyn ruiskeen vuoksi. Itse asiassa oli se tämä mies, joka laittoi niin, että ruiske tuli kohtalokkaaksi. Päällikkö Vérot'n tappoi näennäisesti Hippolyte Fauville. Itse asiassa on se ollut tämä mies, joka on osoittanut Fauvillelle murhan välttämättömyyden ja niin sanoakseni ohjannut hänen kättään. Samalla tavoin tappoi Fauville poikansa ja teki itsemurhan kuten Marie Fauville ja Gaston Sauveraudkin. Todellisuudessa se oli tämä mies, joka halusi, että he kuolisivat, aiheutti heidän itsemurhansa ja antoi siihen välineet. Siinä on järjestelmä ja sellainen on mies." Hän lisäsi hillityllä äänellä, jossa tuntui levottomuutta: "Tunnustan etten koskaan elämässäni, jonka kuluessa olen tuntenut monta kummallista henkilöä, ole tavannut kauhistuttavampaa olentoa, joka toimisi niin pirullisella neroudella ja niin suurella psykologisella vaistolla."
Hänen sanansa tekivät kuulijoihin yhä voimakkaamman vaikutuksen. He näkivät edessään tuon näkymättömän olennon. Se sai heidän mielikuvituksissaan muodon. He odottivat hänen tuloaan. Kahdesti oli don Luis kääntynyt ovelle ja kuunnellut.
Herra Desmalions sanoi:
"Toimiiko hän itse tahi antaako toisten toimia, on sama, sillä kun hän kerran on kiinni, tulee laki…"
"Laki ei saa mitään helppoa tehtävää, herra prefekti. Hänen kykynsä omaava mies on tietysti etukäteen nähnyt kaikki, vangitsemisen ja syytteenkin, jonka kohteeksi hän voi joutua, eikä häntä vastaan ole mitään muuta kuin teoria ilman todisteita."
"Te katsotte siis…"
"Minä, herra prefekti, katsoisin parhaaksi hyväksyä hänen selityksensä luonnollisena asiana enkä osoittaisi mitään epäluuloa. Tärkeintä on saada selville kuka hän on. Sitten voitte te ennemmin tahi myöhemmin paljastaa hänet."
Prefekti jatkoi kulkuaan ympäri pöydän. Majuri d'Astrignacin silmät olivat suunnattuina don Luisiin, jonka rauhallisuus hämmästytti häntä. Asianajaja ja lähetystösihteeri näyttivät olevan kovin jännittyneitä. Astuisiko tuo kauhea murhaaja heidän eteensä?
"Hiljaa!" sanoi prefekti ja pysähtyi.
Joku kulki etuhuoneessa.
Koputettiin ovelle.
"Sisään!"
Vahtimestari astui sisään mukanaan käyntikorttitarjotin. Tarjottimella oli kirje ja yksi niitä painettuja kaavakkeita, joille kävijät kirjoittivat nimensä ja asiansa.
Herra Desmalions meni kiireesti vahtimestaria vastaan. Hän epäröi hetken ennenkuin otti ilmoituslehden. Hän oli hyvin kalpea. Sitten katsoi hän siihen nopeasti.
"Oh —!" sanoi hän vavahtaen.
Hän heitti silmäyksen don Luisiin, tuumi, otti kirjeen ja kysyi vahtimestarilta:
"Onko tulija siellä?"
"Odotushuoneessa, herra prefekti."
"Saattakaa hänet sisään kun soitan."
Vahtimestari lähti huoneesta.
Herra Desmalions seisoi paikaltaan liikahtamatta kirjoituspöytänsä edessä. Toisen kerran kohtasi don Luis hänen silmänsä. Mitä oli tapahtunut?
Äkillisellä liikkeellä avasi prefekti kuoren, jota piteli, veti esille kirjeen ja alkoi lukea.
Toiset seurasivat hänen jokaista liikettään, hänen jokaista ilmettään. Täyttyisikö Perennan ennustus? Esittäisikö viides perillinen vaatimuksensa perintöön?
Niin pian kuin herra Desmalions oli lukenut ensimmäiset rivit, katsoi hän ylös ja sanoi puoliääneen don Luisille:
"Olette oikeassa. Eräs perillinen ilmoittautuu."
"Kuka hän on, herra prefekti?"
Herra Desmalions ei vastannut. Hän luki kirjeen loppuun. Luettuaan sen luki hän sen vielä uudelleen tarkkaavaisesti kuin olisi punninnut joka sanaa. Lopuksi luki hän sen ääneen:
'Herra prefekti.
Sattuma on paljastanut minulle erään Rousselin perheen tuntemattoman perillisen. Vasta tänään onnistui minun hankkia perillisen laillistuttamistodistukset ja ennen aavistamattomien esteiden vuoksi olen tilaisuudessa lähettämään teille ne viimeisessä silmänräpäyksessä asianomaisen henkilön mukana. Kunnioittaen salaisuutta, joka ei ole minun, ja naisena haluten pysyä asian ulkopuolella, johon olen vain sattumalta sekaantunut, pyydän teitä, herra prefekti, suomaan minulle anteeksi, etten pane tämän kirjeen alle nimeäni.'
Perenna oli siis ollut oikeassa ja tapaukset vahvistivat hänen ennustuksensa. Uusi henkilö ilmoittautui määrättyyn aikaan. Ja itse tapa, jolla tämä jutun uusi vaihe esiintyi, oli luonteenomainen sille koneelliselle täsmällisyydelle, jolla koko asiaa oli hoidettu.
Jäljellä oli vain kysymys: kuka oli tämä tuntematon henkilö, tämä perillinen ja viisi — kuusinkertainen murhaaja? Hän odotti etuhuoneessa. Hänen ja toisten välillä oli vain seinä. Hän oli tulossa. He näkisivät hänet.
Prefekti soitti.
Muutamia jännittäviä sekunteja kului. Omituista kyllä ei herra Desmalions irrottanut silmiään Perennasta. Don Luis hallitsi itsensä täydellisesti, mutta tunsi epävarmuutta ja levottomuutta.
Ovi avautui. Vahtimestari päästi jonkun sisään.
Tulija oli Florence Levasseur.
VI LUKU
Weber saa korvauksen
Don Luis seisoi hetken kivettyneenä. Florence Levasseur täällä! Florence, jonka hän oli Mazerouxin silmälläpidon alaisena jättänyt junaan, ja jonka oli mahdotonta olla takaisin ennen kahdeksaa illalla.
Hämmästyksestään huolimatta ymmärsi hän kuitenkin heti. Florence oli tietänyt, että häntä seurattiin, houkutellut heidät Saint-Lazaren rautatieasemalle ja kulkenut aivan yksinkertaisesti rautatievaunun läpi astuen toiselle asemasillalle rehellisen Mazerouxin istuessa junassa pitämässä silmällä matkustajaa, jota ei ollut.
Mutta äkkiä käsitti hän kauhistuttavan tilanteen.
Florence tuli vaatimaan perintöä ja tämä toimenpide oli, Perennan omien sanojen mukaan, mitä hirvittävin todistus.
Vastustamattoman voiman ajamana hypähti don Luis tytön luo, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi melkein käskevästi:
"Mitä te täällä teette? Miksikä tulette tänne? Miksi ette ilmoittanut minulle —?"
Herra Desmalions asettui heidän väliinsä. Mutta don Luis huudahti, tytön käsivartta päästämättä:
"Oh, herra prefekti, ettekö näe, että tässä on erehdys? Henkilö, jota odotimme, ja josta minä puhuin, ei ole hän. Se toinen pysyttäytyy taka-alalla kuten aina. Onhan mahdotonta, että Florence Levasseur…"
"Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja tästä nuoresta naisesta", sanoi prefekti virallisella äänellä. "Mutta velvollisuuteni on kysyä, mikä on tuonut hänet tänne, ja sen aionkin tehdä."
Florence katsoi yhdestä toiseen ikäänkuin koko juttu olisi ollut hänelle ratkaisematon arvoitus. Hänen kauniit, tummat silmänsä olivat rauhalliset kuten tavallisesti. Hän ei kantanut enää sairaanhoitajatarpukua; hänen harmaa, yksinkertainen, koristelematon pukunsa esiintoi hänen solakan vartalonsa.
Herra Desmalions sanoi:
"Selittäkää, neiti."
Hän vastasi:
"Minulla ei ole mitään selitettävää, herra prefekti. Olen tullut luoksenne asialle, jonka nyt olen toimittanut tietämättä mitä se koskee."
"Mitä tarkoitatte? Tietämättä mitä asia koskee?"
"Niin on asian laita. Eräs, johon luotan ja jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta, on pyytänyt minua tuomaan teille eräitä papereita. Ne koskevat kai sitä asiaa, joka on tämän kokouksen aiheena."
"Morningtonin perintöä?"
"Niin".
"Tehän tiedätte, että jos ei perinnön vaatimuksia olisi tehty tämän kokouksen aikana, ei niitä olisi hyväksytty?"
"Minä tulin niin pian kun sain paperit".
"Minkä vuoksi ette saanut niitä paria tuntia aikaisemmin!"
"Minä en ollut saapuvilla. Minun täytyi poistua kiireesti talosta, jossa asuin."
Perenna ei epäillyt, että hänen väliintulonsa oli hidastuttanut vihollisen aikeita pakottaen Florencen pakenemaan.
Prefekti jatkoi:
"Te ette siis tunne syytä minkä vuoksi olette saaneet nämä paperit?"
"En".
"Ja te olette nähtävästi yhtä tietämätön siitä, että nämä paperit koskevat teitä?"
"Ne eivät koske minua, herra prefekti."
Herra Desmalions hymyili, katsoi Florencea silmiin ja sanoi:
"Niitä seuraavan kirjeen mukaan ne ovat hyvin läheisessä yhteydessä kanssanne. Ne näyttävät ehdottomasti todistavan, että te polveudutte Rousselin perheestä, ja että teillä näin ollen on oikeus Morningtonin perintöön."
"Minulla!"
Se oli tahdoton kummastuksen ja vastustuksen huudahdus.
"Antakaa minulle paperit", sanoi herra Desmalions.
Florence otti käsilaukustaan sinisen kuoren, joka ei ollut sinetöity ja joka sisälsi joukon kuluneita, haalistuneita asiapapereita.
Prefekti tutki niitä vaieten, luki ne läpi, tarkasti perusteellisesti, tutki sinetit ja allekirjoitukset suurennuslasilla ja sanoi:
"Ne ovat, sikäli kuin näyttää, oikeita. Sinetit ovat julkisten viranomaisten."
"Siis, herra prefekti —?" kysyi Florence vapisevin äänin.
"Siis näyttää teidän tietämättömyytenne minusta hyvin kummalliselta."
Hän kääntyi asianajajaan ja sanoi:
"Kuulkaa, mitä nämä paperit sisältävät ja todistavat. Gaston Sauveraudilla, Cosmo Morningtonin perillisellä neljännessä polvessa oli, kuten tiedätte, vanhempi Raoul-niminen veli, joka asui Argentiinassa. Tämä veli lähetti ennen kuolemaansa, erään vanhan hoitajattaren mukana Eurooppaan lapsen, joka ei ollut mikään muu kuin hänen tyttärensä, avioton, mutta lailliseksi tunnustettu tytär, joka hänellä oli Buenos Airesissa olevan ranskalaisen opettajattaren, neiti Levasseurin kanssa. Tässä on kastetodistus. Tässä on isän itsensä kirjoittama selitys. Tässä on vanhan lapsenhoitajan todistus. Tässä on kolmen ystävän, Buenos-Airesin kauppiaiden, todistus. Ja tässä ovat isän ja äidin kuolintodistukset. Kaikki nämä todistukset ovat laillisia ja ovat varustetut Ranskan konsulin sinetillä. Nykyoloissa ei minulla ole mitään aihetta niitä epäillä ja minun täytyy pitää neiti Levasseuria Raoul Sauveraudin tyttärenä ja Gaston Sauveraudin veljentyttärenä."
"Gaston Sauveraudin veljentytär? Hänen veljentyttärensä?" sammalsi
Florence.
Don Luis huomasi herra Desmalionsin tarkastelevan tyttöä vielä tarkemmin kuin hän itse ja hän koetti lukea sen miehen salaiset ajatukset, josta ratkaisu riippui. Ja hän tuli äkkiä vakuutetuksi, että Florencen vangitseminen oli yhtä päätetty kuin jos hän olisi ollut pahin rikollinen. Hän meni tytön luo ja sanoi:
"Florence!"
Tyttö katsoi häneen kyyneleisillä silmillään mitään vastaamatta.
"Voidakseni puolustaa teitä, Florence — sillä sitä te tarvitsette, vaikk'ette, siitä olen varma, tiedä siitä mitään — täytyy teidän ymmärtää se kauhea tilanne, johon olosuhteet ovat teidät johtaneet. Poliisiprefekti on erinäisten tapahtumien perusteella tullut siihen järjestelmälliseen tulokseen, että henkilö, joka astuu tähän huoneeseen mukanaan selvät todistukset oikeudestaan perintöön, on murhannut Morningtonin perilliset. Te tulitte huoneeseen, Florence, ja te olette epäilemättömästi Cosmo Morningtonin perillinen."
Hän näki tytön tulevan kuolonkalpeaksi ja vapisevan kaikista jäsenistään.
Hän jatkoi:
"Tämä on muodollinen syytös. Eikö teillä ole mitään sanottavaa?"
Florence epäröi hetken ja selitti sitten:
"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Koko juttu on arvoitus. Mitä minä voisin vastata? En ymmärrä?"
Don Luis seisoi hänen edessään tuskasta vapisten. Hän sammalsi:
"Siinäkö kaikki? Taivutteko te?"
Hetken kuluttua sanoi tyttö matalalla äänellä:
"Olkaa hyvä ja selittäkää. Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jos en vastaa, niin taivun syytökseen?"
"Aivan niin".
"Ja sitten?"
"Vangitseminen… vankila."
"Vankila!"
Weber astui salapoliisien seuraamana sisään. Herra Desmalions puhui hänen kanssaan ja osoitti Florencea. Weber meni tämän luo.
"Florence!" sanoi don Luis.
Tyttö katsoi häneen, näki Weberin ja hänen väkensä sekä ymmärsi äkkiä mitä tapahtuisi. Hän otti askeleen takaisin, horjui hetken ja heittäytyi sitten don Luisin käsivarsille:
"Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut, pelastakaa minut!"
Hän teki tämän niin luonnollisesti ja vaistomaisesti, hänen tuskanhuutonsa ilmaisi sellaista levottomuutta, jota vain syytön saattaa tuntea, että don Luis tuli heti vakuutetuksi ja huudahti:
"Ei, ei, se ei saa tapahtua! Herra prefekti, on asioita, joita ei voida sallia…"
Hän kumartui Florencen puoleen, jota piti puristettuna rintaansa vasten niin kovasti ettei kukaan voinut ottaa tätä häneltä. Heidän silmänsä kohtasivat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin. Perenna vapisi mielenliikutuksesta nähdessään kuinka väsynyt ja avuton tyttö oli ja sanoi hänelle intohimoisesti niin ettei kukaan muu voinut kuulla:
"Minä rakastan teitä… minä rakastan teitä… oi, Florence, jos vain tietäisitte mitä tunnen, kuinka kärsin ja kuinka onnellinen olen!… Florence, rakastan teitä, rakastan teitä!"
Weber oli vetäytynyt prefektin merkistä syrjään. Tämä halusi nähdä tuon odottamattoman kohtauksen molempien salaperäisten olentojen, don Luis Perennan ja Florence Levasseurin välillä.
Don Luis vapautti käsivartensa ja asetti tytön tuolille. Sitten pani hän molemmat kätensä tämän olkapäälle ja sanoi:
"Vaikka te ette ymmärrä, Florence, alan minä ymmärtää sangen paljon ja voin melkein nähdä tien siinä pimeydessä, joka pelottaa teitä. Kuulkaa minua, Florence. Ettehän se ole te, joka teette tämän kaiken, eikö niin? Teidän takananne, teidän yläpuolellanne on joku toinen… joku, joka antaa teille ohjeita, vaikka te itse ette tiedä mihin hän teitä…"
"Ei kukaan ohjaa minua. Mitä tarkoitatte?"
"Niin, te ette ole yksin. On paljon sellaista, jota te teette koska teidän käsketään niin tekemään, ettekä te tiedä sen seurauksia. Vastatkaa minun kysymykseeni, oletteko te aivan vapaa? Ettekö ole kenenkään vaikutuksen alainen?"
"En", sanoi Florence, "en ole kenenkään vaikutuksen alainen, en… olen siitä varma."
Don Luis oli itsepäinen ja tuli yhä innokkaammaksi.
"Ei, te ette ole siitä varma… älkää sanoko niin. Joku hallitsee teitä tietämättänne. Ajatelkaa silmänräpäys. Te olette Cosmo Morningtonin perillinen, omaisuuden, jota te ette halua, siitä olen varma. No, jos te ette halua tätä omaisuutta, kenelle joutuu se silloin? Vastatkaa. Onko joku, jolle on tärkeätä, että te tulette rikkaaksi. Siitä riippuu kaikki. Onko teidän elämänne sidottu jonkun toisen elämään? Onko hän ystävänne? Oletteko kihloissa hänen kanssaan?"
Tyttö vavahti vastenmielisyydestä.
"Oh, en ikinä! Mies, josta puhutte, ei voi…"
"Vai niin", huudahti don Luis mustasukkaisuuden valtaamana, "te tunnustatte! Vai niin, mies, josta puhun, on siis todellakin olemassa! Vannon, että sen roiston…"
Hän kääntyi kasvot vihan vääntäminä herra Desmalionsiin. Hän ei enää koettanut hillitä itseään.
"Herra prefekti, nyt näemme päämaalin. Minä tunnen tien, joka johtaa sinne. Peto vangitaan tänä iltana tahi viimeistään aamulla. Herra prefekti, näitä papereita seuraava kirje, allekirjoittamaton kirje, jonka tämä nuori nainen jätti teille, on erään priorittaren kirjoittama, joka johtaa avenue les Ternesin varrella olevaa sairaalaa. Toimittamalla sairashuoneella heti tarkastus, kuulustelemalla prioritarta vastakkain neiti Levasseurin kanssa, keksimme me kuka on rikollinen. Mutta emme saa kuluttaa minuuttiakaan hukkaan, muuten tulemme liian myöhään ja peto on paennut."
Hänen purkauksensa oli vastustamaton. Oli mahdotonta vastustaa hänen vakaumustaan. Herra Desmalions huomautti kuitenkin:
"Neiti Levasseur saattaisi sanoa meille…"
"Hän ei sano mitään, ei ainakaan ennen kuin mies on hänen läsnäollessaan paljastettu. Herra prefekti pyydän teiltä samaa luottamusta kuin ennenkin. Eivätkö kaikki lupaukseni ole täyttyneet? Luottakaa minuun, herra prefekti, heittäkää pois epäilyksenne. Muistakaa kuinka Marie Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syytettiin mitä vakavimmilla syytöksillä ja kuinka he sortuivat viattomuudestaan huolimatta. Tahtooko laki, että Florence Levasseur uhrataan samoin kuin molemmat toisetkin? Sitäpaitsi enhän pyydä, että hänet päästettäisiin vapaaksi, vaan että minä saisin puolustaa häntä… Siis toisin sanoen, vain parin tunnin lykkäystä. Pyytäkää herra Weberiä huolehtimaan siitä, että häntä vartioidaan tarkasti. Antakaa salapoliisienne tulla mukanamme… niin vieläpä useiden, sillä meitä ei tule liian monta vangitaksemme tuon inhottavan pedon luolassaan."
Herra Desmalions ei vastannut. Hetken kuluttua hän vei Weberin syrjään ja puhui muutaman minuutin hänen kanssaan. Herra Desmalions ei näyttänyt olevan erikoisen suostuvainen don Luisin esitykseen. Mutta Weber sanoi:
"Älkää olko huolissanne, herra prefekti. Me emme antaudu mihinkään vaaraan."
Herra Desmalions suostui.
Hetki tämän jälkeen nousivat don Luis ja Florence Levasseur Weberin ja kahden salapoliisin seuraamana autoon. Toinen salapoliisien täyttämä auto seurasi heitä.
Sairashuone kirjaimellisesti täyttyi poliiseilla eikä Weber laiminlyönyt mitään varovaisuustoimenpiteitä.
Eräs palvelija osoitti poliisiprefektin, joka oli tullut omalla autollaan, odotushuoneeseen ja sitten saliin, jossa prioritar otti hänet vastaan. Ilman mitään johdantoa teki prefekti don Luisin, Weberin ja Florencen läsnäollessa kysymyksiä priorittarelle.
"Minulla on tässä kirje", sanoi hän, "joka tuotiin virastooni ja joka koskee eräitä perintöä koskevia papereita. Se ei ole allekirjoitettu ja on laadittu väärennetyllä käsialalla, mutta minulle on sanottu, että se on teidän kirjoittamanne. Onko niin?"
Prioritar, tarmokaskasvoinen ja päättäväisen näköinen nainen, vastasi rauhallisesti:
"Aivan niin, herra prefekti. Kuten minulla oli kunnia kirjeessäni sanoa, katsoin minä parhaaksi olla panematta nimeäni. Tärkeää oli vain paperin jättäminen. Mutta koska te tiedätte, että se olin minä, joka kirjoitin, niin olen valmis vastaamaan kysymyksiinne."
Herra Desmalions jatkoi katsahtaen Florenceen:
"Ensiksi tahtoisin kysyä, tunnetteko te tämän nuoren naisen?"
"Kyllä, herra prefekti. Muutamia vuosia sitten oli Florence meillä puoli vuotta sairaanhoitajattarena. Hän käyttäytyi niin hyvin, että ilomielin otin hänet takaisin neljätoista päivää sitten. Kun olin sanomalehdistä lukenut hänen jutustaan, niin pyysin häntä käyttämään toista nimeä. Meillä oli sairashuoneessa uusi henkilökunta, joten hän saattoi oleskella täällä turvallisesti."
"Mutta koska olette lukeneet sanomalehtiä, niin te kai tunnette syytökset häntä kohtaan?"
"Niillä syytöksillä ei ole mitään merkitystä henkilöille, jotka tuntevat Florencen. Hänellä on jaloin luonne ja herkin omatunto kuin kellään muulla tapaamallani henkilöllä."
Prefekti jatkoi:
"Puhukaamme papereista. Mistä ne tulivat?"
"Eilen, herra prefekti, löysin huoneestani kirjeen, jossa lähettäjä pyysi minua toimittamaan muutamia Florence Levasseuria koskevia papereita."
"Kuinka saattoi kukaan tietää, että hän oli täällä?" keskeytti herra
Desmalions.
"Siitä en tiedä mitään. Kirje ilmoitti vain, että paperit lähetettäisiin Versaillesiin poste restante, minulle osoitettuna, määrättynä päivänä, s.o. tänä aamuna. Minua pyydettiin myöskin olemaan mainitsematta asiasta kenellekään sekä antamaan ne kello kolme tänään Florence Levasseurille käskyllä viedä ne heti poliisiprefektille. Minua pyydettiin myöskin lähettämään eräs kirje komisario Mazerouxille."
"Mazerouxille! Sepä kummallista."
"Se kirje koski kai samaa asiaa. Minä pidän paljon Florencesta. Sen vuoksi kirjoitin kirjeeni ja ajoin tänä aamuna Versaillesiin ja sain sieltä paperit kuten oli ilmoitettu. Tullessani kotiin oli Florence ulkona. En voinut antaa hänelle papereita ennenkuin hänen palattuaan, noin neljän aikaan."
"Missä oli paperit pantu postiin?"
"Pariisissa. Kuori oli leimattu avenue Nielissa, lähimmässä postitoimistossamme."
"Eikö teistä näyttänyt kummalliselta kirjeen löytyminen huoneestanne?"
"Kyllä, herra prefekti, mutta ei kummallisemmalta kuin moni muu tätä asiaa koskeva seikka."
Prefekti kääntyi Weberin puoleen ja sanoi:
"Olkaa hyvä ja tutkikaa huone, jossa neiti Levasseur asui."
Kun prioritar teki vastaväitteitä, sanoi prefekti:
"Meidän on ehdottomasti tiedettävä syy miksikä neiti Levasseur noudattaa niin täydellistä vaiteliaisuutta."
Florence itse näytti tietä. Mutta kun Weber jätti huoneen, huusi don
Luis:
"Olkaa varuillanne, herra Weber!"
"Miksi?"
"En tiedä", sanoi don Luis, joka ei todellakaan olisi voinut selittää minkä tähden Florencen käyttäytyminen teki hänet levottomaksi. "En tiedä. Mutta minä varoitan teitä."
Weber kohautti olkapäitään ja lähti priorittaren seuraamana. Eteisessä otti hän mukaansa kaksi salapoliisia. Florence kulki edellä. Hän meni pitkin portaita ja pitkän käytävän läpi ja kääntyi eräässä kulmassa kapeaan käytävään, jonka päässä oli ovi.
Se oli hänen huoneensa. Ovi avautui ulospäin. Florencen vetäessä sitä otti hän askeleen takaisinpäin, jolloin Weber oli pakotettu tekemään samoin. Tyttö käytti tilaisuutta, syöksyi sisään ja sulki oven aivan salapoliisipäällikön nenän edessä.
Tämä teki vihaisen eleen.
"Se letukka. Hän aikoo polttaa paperit —!"
Sitten kääntyi Weber priorittaren puoleen:
"Onko tähän huoneeseen muuta ovea?"
"Ei."
Hän koetteli avata ovea, mutta se oli suljettu ja pantu salpaan. Hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa eräälle jättiläismäiselle salapoliisille, joka yhdellä nyrkin iskulla murskasi oven.
Weber pisti kätensä aukosta sisään, veti pois salvan, väänsi lukkoa ja astui sisään.
Florence ei ollut huoneessa. Pieni avonainen ikkuna osoitti tien, jota hän oli paennut.
"Kirotun huono onni!" huusi Weber. "Hän on livistänyt."
Hän ryntäsi pitkin portaita ja huusi yli kaiteen:
"Vartioikaa kaikkia ovia! Hän on karannut! Ottakaa hänet kiinni!"
Herra Desmalions tuli juosten. Kohdattuaan Weberin ja kuultuaan hänen selostuksensa hän meni Florencen huoneeseen. Avoin ikkuna johti takapihalle. Vesiränni kulki pitkin seinää. Sitä myöten oli Florence liukunut alas. Mutta mitä kylmäverisyyttä ja kuvaamatonta tahdonvoimaa oli häneltä vaadittukaan paetessaan tällä tavoin!
Salapoliisit olivat levittäytyneet kaikille suunnille sulkeakseen pakolaiselta tien.
Poliisiprefekti ei koettanutkaan peittää tyytymättömyyttään. Myöskin don Luis oli sangen suuttunut tästä paosta, joka rikkoi hänen suunnitelmansa ja moitti avoimesti salapoliisipäällikön älyn puutetta.
Herra Desmalions teki priorittarelle uusia kysymyksiä ja sai tietää, että Florence ennen sairashuoneelle tuloaan oli viettänyt kaksi vuorokautta eräässä yksityishotellissa Saint-Louisin saarella. Prefekti käski Weberin heti seurata tätä jälkeä.
Tapahtumat osoittivat prefektin olleen oikeassa. Florence oli paennut tähän yksityishotelliin ja ottanut sieltä huoneen väärällä nimellä. Mutta tuskin oli hän saapunut, kun eräs pieni poika oli tullut häntä kysymään ja he olivat lähteneet yhdessä.
Myöhemmin illalla onnistui Weberin löytää poika. Hän oli erään naapuritalon portinvahdin poika. Mihin hän oli saattanut Florencen? Hän kieltäytyi jyrkästi ilmiantamasta naista, joka oli häneen luottanut ja itkenyt häntä suudellessaan. Hänen äitinsä pyysi, isä antoi korvapuustin, mutta poika oli taipumaton.
Kello puoli yksitoista asettui eräs prefektin lähettämä salapoliisijoukko Weberin käytettäväksi. Mazeroux, joka oli palannut Rouenista raivoissaan Florencelle, oli heidän joukossaan.
Haeskelu jatkui. Don Luis oli vähitellen ottanut johdon. Heti jälkeen puolenyön kutsui kimakka vihellys kaikki saaren itäosaan quai d'Anjoun päähän. Kaksi salapoliisia pienen uteliaan väkijoukon ympäröimänä seisoi heitä odottamassa. He olivat juuri saaneet kuulla, että vähän matkaa täältä, quai Henri IV:llä, joka ei enää kuulunut saareen, oli nähty vuokra-auto, kuultu kiistaa ja sitten oli auto ajanut Vincennesiin päin.
Kiiruhdettiin quai Henri-IV:lle ja talo löydettiin heti. Eräs alakerroksen ovista johti katukäytävälle. Auto oli seissyt muutamia minuutteja tämän oven edessä. Kaksi henkilöä, mies ja nainen, olivat tulleet läheisyydestä. Kun auton ovi oli suljettu, oli mies huutanut ohjaajalle:
"Ajakaa bulevardi Saint Germainille ja pitkin kanavia. Sitten
Versaillesin tietä."
Mutta portinvahdin vaimo saattoi antaa tarkempia tietoja. Uteliaana alakerran vuokralaisen suhteen, jota hän oli nähnyt vain kerran ja joka maksoi vuokransa Charlesin nimellä allekirjoitetuilla maksuosoituksilla eikä oleskellut paljon asunnossaan, oli hän käyttänyt hyväkseen sitä, että porttivahdinasunto oli seinän takana ja kuunnellut. Mies ja nainen kiistelivät. Kerran huusi mies kovalla äänellä:
"Tulkaa mukaani, Florence, vaadin sitä ja annan teille kaikki todistukset siitä, että olen syytön. Jos te kumminkin kieltäydytte tulemasta vaimokseni, poistun maasta. Olen jo ryhtynyt valmistuksiin."
Vähän myöhemmin alkoi hän nauraa, korotti jälleen äänensä ja sanoi:
"Peloissanne, mistä, Florence? Ehkä siitä, että minä tapan teidät?
Ei, ei, älkää pelätkö…"
Muuta ei portinvartijatar ollut kuullut. Mutta eikö tämä ollut kylliksi aiheuttamaan levottomuutta?
Don Luis tapasi Weberin.
"Tulkaa mukaan! Minä tiesin sen: mies pystyy mihin hyvänsä. Hän on tiikeri! Hän aikoo tappaa tytön!"
Hän riensi ulos, veti Weberin mukanansa niiden poliisiautojen luo, jotka odottivat vähän matkan päässä. Sillä aikaa vastusti Mazeroux:
"Olisi parasta tutkia talo, saada joku johtolanka…"
"Oh", huudahti don Luis lisäten vauhtia, "talo johtolankoineen seisoo kyllä paikoillaan! Mutta hän saa etumatkan, se roisto… ja hänellä on mukanaan Florence… hän aikoo tappaa tämän! Siinä on ansa, olen varma siitä!"
Hän veti molempia miehiä vastustamattomalla tarmolla mukanaan.
He lähestyivät autoja. Niin pian kuin hän sai ne näkyviinsä, huudahti hän:
"Tehkää selväksi! Minä ajan itse."
Hän tahtoi ottaa ohjaajan paikan. Mutta Weber teki vastaväitteitä, työnsi hänet autoon ja sanoi:
"Älkäähän hätäilkö… ohjaaja ymmärtää asiansa. Hän ajaa paremmin kuin te."
Don Luis, Weber ja kaksi salapoliisia istuivat autoon, Mazeroux otti paikan ohjaajan vieressä.
"Versaillesin tietä!" huudahti don Luis.
Auto lähti liikkeeseen ja hän jatkoi:
"Ei, kuulkaa, mitä se tyhmyri tekee? Tämä ei ole oikea tie. Mitä tämä tarkoittaa?"
Ainoa vastaus oli nauru. Weber nauroi niin että hyppi. Don Luis nieli kirouksen, teki pelottavan ponnistuksen ja yritti hypätä autosta. Kuusi kättä kietoutui hänen ympärilleen ja piti häntä liikkumattomana. Weber tarttui hänen kurkkuunsa. Salapoliisit pitivät hänen käsivarsistaan. Hänellä ei ollut tilaisuutta painia ahtaassa autossa ja hän tunsi revolverinsuun ohimoillaan.
"Ei mitään tyhmyyksiä", mutisi Weber, "muuten laukaisen päähänne. Vai niin, te ette odottaneet tätä? Tässä on hyvitys Weberille!"
Ja kun Perenna vielä vastusteli, jatkoi hän uhkaavasti:
"Muistakaa, että saatte syyttää itseänne! Nyt lasken kolmeen, yksi, kaksi."
"Mutta mikä on tarkoituksenne?" karjui don Luis.
"Prefektin käsky, jonka sain juuri."
"Mikä käsky?"
"Viedä teidät vankilaan, jos Levasseurin tyttö pääsee pakoon."
"Onko teillä vangitsemismääräys?"
"On".
"Ja sitten?"
"Sitten? Ei mitään… 'Santé'… tutkintatuomari…"
"Mutta peijakas, sillä aikaa ehtii tiikeri pakoon. Tyhmyyttä! Kuinka voikaan olla niin aasimainen? Sellaisia elukoita! Piru vieköön!"
Kymmenen poliisia tunkeutui ovelle. Vastustus ei hyödyttänyt mitään.
Hän ymmärsi sen ja hänen katkeruutensa kasvoi.
"Tyhmyrit!" huusi hän heidän ympäröidessään ja saattaessaan hänet vankilan konttoriin. "Sellaisia nahjuksia! Sellaisia tolvanoita! Pilata koko juttu! He aikoivat ottaa kiinni roiston, jos se heitä miellyttää ja sulkevat vankilaan kunniallisen miehen sillä aikaa kuin roisto tekee itsensä näkymättömäksi! Ja hän on vielä murhaava useita… Florence… Florence…"
Hän laahasi heitä mukanaan. Tavattomalla voimalla hän ojentautui, pudisti irti poliisit, jotka riippuivat hänessä kuin metsästyskoirat, sysäsi Weberin syrjään ja kääntyi Mazerouxiin:
"Mazeroux, juoskaa prefektin luo. Pyytäkää häntä soittamaan Valenglaylle… niin, pääministerille. Haluan puhella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle kaikki. Pyytäkää prefektiä kertomaan, että se olen minä: mies, joka antoi saksalaisen keisarin tanssia pillinsä mukaan. Nimeni? Sen hän tietää. Tahi jos hän on sen unohtanut, niin prefekti voi sen hänelle sanoa."
Hän vaikeni hetken ja sanoi sitten aivan tyynesti:
"Arsène Lupin! Ilmoittakaa nämä molemmat sanat hänelle ja sanokaa: Arsène Lupin haluaa puhutella pääministeriä erittäin tärkeän asian vuoksi! Järjestäkää, että hän saa tietää sen heti. Menkää, Mazeroux, ja ajakaa sen jälkeen roistoa uudelleen takaa."
Vankilanjohtaja oli avannut nimiluettelon.
"Voitte merkitä nimeni, herra johtaja," sanoi don Luis. "Kirjoittakaa
Arsène Lupin."
Johtaja hymyili ja sanoi:
"Vaikea olisikin muuta kirjoittaa. Vangitsemismääräyksessä on:
'Arsène Lupin, alias Luis Perenna'."
Don Luis säpsähti hiukan näistä sanoista. Hänen vangitsemisensa
Arsène Lupinin nimellä teki hänen asemansa vielä vaarallisemmaksi.
"Vai niin", sanoi hän, "he ovat siis päättäneet…"
"Niinpä luulisin", sanoi Weber riemuiten. "Olemme päättäneet tarttua härkää sarviin ja iskeä suoraan Lupiniin. Rohkeasti tehty, eikö niin? Mutta älkää huolehtiko, meillä on teille suurempikin yllätys."
Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän kääntyi jälleen Mazerouxiin ja sanoi:
"Älkää unohtako ohjeitani, Mazeroux!"
Mutta nyt häntä kohtasi isku. Komissario ei vastannut. Don Luis tarkasteli häntä ja vavahti. Hän huomasi nyt Mazerouxin myöskin olevan poliisien ympäröimän. Komissarioraukka itki hiljaa.
Weberin iloisuus lisääntyi.
"Teidän täytyy suoda hänelle anteeksi, Lupin. Komisario Mazeroux seuraa teitä vankilaan, vaikkakaan ei samaan koppiin."
"Niinkö", sanoi don Luis ojentautuen. "Mazeroux on siis vangittu?"
"Niin on, prefektin käskystä."