WeRead Powered by ReaderPub
Arsène Lupin Mauretanian keisari cover

Arsène Lupin Mauretanian keisari

Chapter 9: IX LUKU
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

A gentleman-thief resurfaces to unravel a tangled conspiracy sparked by a puzzling murder, a series of menacing letters, and ambiguous forensic traces such as dental impressions. Accused and endangered figures seek clandestine help while detectives, private agents, and rivals lay traps, keep watch, and threaten explosive violence. The plot alternates investigation, disguise, and tense confrontations, following clandestine maneuvers, daring rescues, and strategic duels of wit that expose hidden identities and gradually untie the web of deception.

"Mistä häntä syytetään?"

"Hän on Arsène Lupinin rikostoveri."

"Mazeroux minun rikostoverini? Tyhmyyksiä! Mazeroux? Kunniallisin mies maailmassa."

"Niin, kuten sanotte, maailman kunniallisin mies. Se ei estä ihmisiä menemästä hänen luokseen halutessaan kirjoittaa teille kirjeitä, eikä estä häntä itseään viemästä niitä perille, joka todistaa, että hän tunsi teidän olinpaikkanne. Ja on vähän muutakin, jonka aikanaan teille selitämme, Lupin. Teille tulee sangen hauskaa, sen lupaan."

Don Luis mutisi:

"Mazeroux parkani!"

Sitten sanoi hän ääneen:

"Älkää itkekö, poikaseni. Tämä ei kestä kauempaa kuin yön yli. Älkää itkekö. Minulla on varattuna teitä varten paljon parempi ja kunniallisempi toimi ja ennenkaikkea tuottavampi. Ette kai luule etten ollut tähän varustautunut? Tehän tunnette minut! Niin paljon voin teille sanoa, että huomenna olen vapaa ja hallitus tulee antamaan teille paikan everstin arvolla ja marsalkan palkalla. Älkää sen vuoksi itkekö, Mazeroux."

Sitten kääntyi hän Weberiin ja sanoi äänellä, jolla isäntä antaa määräyksiä palvelijoilleen:

"Hyvä herra, olkaa hyvä ja suorittakaa Mazerouxille uskomani tehtävä. Ilmoittakaa viipymättä prefektille, että minulla on tärkeitä ilmoituksia tehtävänä pääministerille. Etsikää sen jälkeen käsiinne tiikeri Versaillesista ennen yön loppua. Minä tunnen teidän kykynne ja luotan täydellisesti ahkeruuteenne ja huolellisuuteenne. Tulkaa tapaamaan minua kello kaksitoista."

Ja käskynsä antaneen isännän ryhdillä antoi hän viedä itsensä koppiin.

Ovi suljettiin.

Don Luis ajatteli:

"Jos otaksutaankin, että prefekti soittaa Valenglaylle, ei hän tee sitä ennenkuin huomenna. Sillä tavoin on roisto saanut kahdeksan tunnin etumatkan ennenkuin minä vapaudun. Kahdeksan tuntia! Piru vieköön!"

Hän tuumi hetken, kohautti olkapäitään sellaisin ilmein kuin olisi nähnyt, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut muuta tekemistä kuin odottaa, ryömi vuoteeseen ja mutisi:

"Paneudu lepäämään, Lupin!"

VII LUKU

Aukene, Sesam!

Huolimatta tavallisesti niin hyvästä unestaan nukkui don Luis korkeintaan kolme tuntia. Häntä vaivasi kiduttava levottomuus ja vaikka hänen sotasuunnitelmansa oli huolellisesti laadittu, ei hän saattanut olla näkemättä niitä monia esteitä, jotka todennäköisesti saattaisivat sen raukeamaan tyhjiin. Weber luonnollisesti puhuisi herra Desmalionsille. Mutta soittaisiko Desmalions Valenglaylle?

Sitten hän tuumaili mitä Valenglay tekisi saatuaan ilmoituksen. Sillä eikö ollut liiaksi vaadittu, että hallituksen päämies, pääministeri, tottelisi Arsène Lupinin määräyksiä ja noudattaisi hänen suunnitelmiaan?

"Hän tulee!" huudahti hän horjumattomasti luottaen kohtaloonsa. "Valenglay ei välitä hituistakaan muotoseikoista, tavoista ja sellaisista narrimaisuuksista. Hän tulee, vaikkapa vain uteliaisuudesta saadakseen tietää, mitä keisarin ystävällä on hänelle sanottavaa. Sitäpaitsi hän tuntee minut! Minä en ole sellainen kerjäläinen, joka vaivaa ihmisiä turhanpäiten. Minun tapaamisestani voi aina hyötyä jotain: Hän tulee!"

Häntä ahdistivat ajatukset Florencen kohtalosta, hukkaan kuluvasta ajasta ja roiston saavuttamasta etumatkasta. Tunnit kuluivat. Jälleen palasivat hänen ajatuksensa Valenglayhin. Äkkiä purskahti hän nauruun:

"Kas niin, Arsène, sinä veitikka, muistatko, että houkuttelit herra Hohenzollerin hänen Mark Brandenburgistaan. Valenglay ei asu niin kaukana, hitto vie. Jos niin vaaditaan, niin voin minä itse vaivautua… niin, niin se on, minä otan ensi askeleen. Minä teen vieraskäynnin herra de Beauveun luo. Hauska tavata teitä, herra Valenglay."

Hän meni ovelle ja oli olevinaan ikäänkuin se olisi ollut auki ja että hänen tarvitsi vain odottaa vuoroaan tullakseen vastaanotetuksi.

Hän toisti tätä lapsellista leikkiä kolme kertaa, kumarsi syvään ja kauan ikäänkuin olisi pitänyt kädessään sulkahattua ja mutisi:

"Sesam, aukene!"

Neljännellä kerralla avautui ovi ja vanginvartija astui sisään.

Don Luis sanoi virallisella äänellä:

"Toivon, etten ole antanut pääministerin odottaa." Neljä salapoliisia seisoi käytävässä.

"Ovatko herrat saattueenani?" kysyi hän. "Se on oikein. Ilmoittakaa
Arsène Lupin, Espanjan grandi, hänen katolisen majesteettinsa serkku.
Hyvät herrat, seuraan teitä. Ystäväni ovenavaaja, tässä on teille
kaksikymmentä frangia vaivoistanne."

Hän kumarsi käytävässä:

"Backus auta, ei hansikkaita! Enkä ole ajanut partaani sitten kuin eilen!"

Salapoliisit olivat ympäröineet hänet ja töyttäsivät häntä hieman kovakouraisesti. Hän nipisti kahta käsivarresta.

Nämä voihkivat tuskasta.

Vankilanjohtaja seisoi eteiskaytävässä.

"Olen nukkunut yöni mainiosti, rakas johtajani", sanoi don Luis. "Teidän vierashuoneenne ovat erinomaisen upeita. Toimitan, että hotelli Vankila saa Baedeckerissä tähden. Haluatteko, että kirjoitan nimikirjaanne suosituksen? Ettekö? Te ehkä toivotte minun palaavan? Olen pahoillani, herra johtaja, mutta se on mahdotonta, minulla on muuta tehtävää."

Pihalla odotti auto. Don Luis nousi siihen neljän salapoliisin seuraamana.

"Place Beauvean", sanoi hän ohjaajalle.

"Ei, rue Vineuse", oikaisi eräs poliiseista.

"Vai niin", sanoi don Luis, "hänen ylhäisyytensä yksityisasuntoon. Hänen ylhäisyytensä haluaa pitää vierailuni salassa. Se on hyvä merkki. Muuten, hyvät ystävät, mitä on kello?"

Hänen kysymykseensä ei vastattu. Ja kun poliisit olivat laskeneet verhot, ei hän saattanut nähdä kadulla olevia kelloja.

Vasta pääministerin pieneen taloon tullessaan näki hän pöytäkellon.

"Viisitoista minuuttia yli kuuden!" huudahti hän. "Hyvä! Silloin ei ole paljon aikaa kadotettu."

He soittivat ja salapoliisit menivät ulos vanhan palvelijattaren seuraamana, joka oli päästänyt heidät sisälle.

Huoneeseen tuli joku henkilö toisen seuraamana. Don Luis tunsi
Valenglayn ja poliisiprefektin.

"Hyvä on", ajatteli hän, "hän on käsissäni."

Hän näki hyväntahtoisen ilmeen vanhan pääministerin kapeilla, ryppyisillä kasvoilla. Niissä ei ollut ankaruutta, ei mitään, joka olisi asettanut sulkuja ministerin ja sen epäilyttävän olennon välille, jonka hän otti vastaan. Niissä näkyi vain leikillistä uteliaisuutta ja hyvänsuopaisuutta, jota ei Valenglay ollut milloinkaan salannut ja jonka hän oli avoimesti tuonut ilmi puhuessaan Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen seikkailijasta ja niistä omituisista suhteista, jotka olivat heidän välillään vallinneet.

"Te ette ole muuttunut", sanoi hän katsottuaan hetken Lupinia. "Iho hiukan tummempi… hiukan harmaata ohimoilla, siinä kaikki."

Sitten otti hän kireämmän sävyn ja sanoi:

"No, mitä te haluatte?"

"Ensiksikin erään vastauksen, herra pääministeri. Onko salapoliisipäällikkö Weber, joka vei minut eilen illalla vankilaan, seurannut vuokra-autoa, jossa Florence Levasseur vietiin pois?"

"Kyllä, auto pysähtyi Versaillesissa. Siinä istuvat henkilöt ottivat toisen, jonka piti ajaa heidät Nantesiin. Mitä muuta haluatte paitsi tämän vastauksen?"

"Vapauteni, herra presidentti."

"Heti, tietysti?" kysyi Valenglay nauruun purskahtaen.

"Kolmenkymmenen- tahi korkeintaan kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua."

"Puoli kahdeksan?"

"Viimeistään puoli kahdeksan."

"Ja mihin aiotte käyttää vapautenne?"

"Vangitakseni henkilön, joka on murhannut Cosmo Morningtonin, päällikkö Vérot'n ja Roussel-perheen jäsenet."

"Oletteko te ainoa, joka voi vangita hänet?"

"Olen."

"Mutta onhan poliisi liikkeellä. Sähkösanomalaitos työskentelee.
Murhaaja ei voi lähteä Ranskasta. Hän ei voi meitä paeta."

"Te ette löydä häntä."

"Kyllä."

"Siinä tapauksessa hän tappaa Florence Levasseurin. Florencesta tulee hänen seitsemäs uhrinsa. Ja se on teidän syynne."

Valenglay vaikeni hetken ja sanoi sitten:

"Teidän käsityksenne mukaan, vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja poliisiprefektin hyvin perusteltuja epäluuloja, on Florence Levasseur siis syytön?"

"Ehdottomasti, herra prefekti."

"Ja te luulette hänen olevan hengenvaarassa?"

"Hän on hengenvaarassa".

"Oletteko rakastunut häneen?"

"Olen".

Valenglay näytti ihastuneelta. Lupin rakastunut! Lupin rakkauden ohjaamana ja tunnustaa sen! Kuinka jännittävää!

Don Luis osoitti kelloon.

"Kello on paljon, herra ministeri."

Valenglay nauroi.

"En ole milloinkaan nähnyt kummempaa! Don Luis Perenna, olen pahoillani, etten ole mikään rajaton itsevaltias. Silloin tekisin teistä salaisen poliisimme päällikön."

"Sitä tointa on Saksan keisari jo minulle tarjonnut."

"Tyhmyyksiä!"

"Mutta minä kieltäydyin".

Valenglay nauroi sydämellisesti, mutta nyt löi kello seitsemän. Don Luis alkoi tulla levottomaksi. Valenglay istuutui, kävi suoraan asiaan ja sanoi vakavasti:

"Don Luis Perenna, ensimmäisenä päivänä, kun te jälleen sukelsitte esiin, siis yht'aikaa Suchet bulevardin murhan kanssa, tiesimme me prefektin kanssa kuka te olitte. Perenna oli Lupin. Te ymmärsitte luultavasti syyn, minkä vuoksi me emme halunneet tuon kuolleen nousevan uudelleen ylös ja minkä vuoksi annoimme teille eräänlaista suojaa. Poliisiprefekti oli kanssani aivan samaa mieltä. Koska don Luis Perenna taisteli oikeiden asiain puolesta jätimme Arsène Lupinin rauhaan. Onnettomuudeksi…"

Valenglay pysähtyi ja jatkoi sitten:

"Onnettomuudeksi sai poliisiprefekti yksityiskohtaisiin todistuksiin perustuvan ilmiannon eilen illalla, jossa mainitaan teidän olevan Arsène Lupin."

"Mahdotonta!" huudahti don Luis. "Se on väite, jota ei kukaan voi todistaa. Arsène Lupin on kuollut."

"No niin, mutta se ei todista, että don Luis Perenna elää."

"Don Luis Perennalla on asianmukaisesti laillistutettu olemassaolo."

"Ehkä. Mutta sitä vastaan väitetään."

"Kuka? On vain yksi mies, jolla olisi siihen oikeus ja jos hän syyttää minua, niin tulee se hänen turmiokseen. En saata uskoa hänen olevan kylliksi tyhmän…"

"Ei, ei kylliksi tyhmän, vaan riittävästi viisaan."

"Te tarkoitatte Cacérèsia, perulaista attashea?"

"Niin."

"Mutta hänhän on ulkomailla?"

"Enemmänkin, hän karkasi poliisilta kavallettuaan lähetystön kassan. Mutta ennen maasta lähtemistään allekirjoitti hän selityksen, joka saapui eilen illalla meille, ja jossa hän sanoo hankkineensa teille, don Luis Perennan nimellä, täydelliset henkilöllisyystodistukset. Tässä on teidän kirjeenvaihtonne hänen kanssaan ja kaikki paperit, jotka todistavat hänen väitteensä totuuden. Jokainen, joka niitä tutkii, voi vakuuttautua siitä, että te ette ole don Luis Perenna, vaan Arsène Lupin."

Don Luis teki vihaisen eleen.

"Tuo Cacérès roisto on vain välikappale", sähähti hän. "Hänen takanaan seisoo toinen, joka on hänelle maksanut ja ohjaa hänen toimiaan. Se on lurjus itse, tunnen hänen otteensa. Hän on vielä kerran koettanut päästä minusta ratkaisevassa silmänräpäyksessä."

"Niin minäkin luulen", sanoi pääministeri. "Mutta kun kaikki nämä paperit, niitä seuraavan kirjeen mukaan, ovat ainoastaan valokuvajäljennöksiä ja alkuperäiset, jos teitä ei tänä aamuna vangita, luovutetaan johtavalle Pariisin sanomalehdelle tänä iltana, olemme pakotetut ottamaan syytteen huomioon."

"Mutta, herra presidentti," huudahti don Luis, "kun Cacérès on ulkomailla ja roisto, joka osti häneltä paperit, on paennut ehtimättä toteuttaa uhkaustaan, ei meidän tarvitse pelätä asiakirjojen sanomalehdille luovuttamista."

"Mistä me sen tiedämme? Vihollinen on kai ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Hänellä saattaa olla rikostovereita."

"Niitä ei hänellä ole".

"Mistä sen tiedämme?"

Don Luis katsoi Valenglayhin ja sanoi:

"Mitä te oikein haluatte sanoa, herra presidentti?"

"Kerron sen. Vaikka Cacérès uhkasi meitä, halusi poliisiprefekti, joka tahtoi saada niin paljon selvyyttä kuin suinkin Florence Levasseurin osasta tässä pelissä, olla estämättä teitä toimissanne eilen illalla. Kun nämä eivät johtaneet mihinkään, päätti hän ainakin käyttää sitä tilaisuutta, että don Luis oli asettunut käytettäväksemme ja vangita Arsène Lupinin. Jos me nyt antaisimme hänen mennä, julkaistaisiin asiapaperit varmasti ja te ymmärrätte kuinka naurettavaan asemaan me joutuisimme yleisön edessä. Tällä hetkellä pyydätte te Arsène Lupinin vapauttamista, vapautusta, joka olisi laiton, perusteeton, anteeksiantamaton. Minun täytyy senvuoksi vastata kieltävästi ja minä vastaan kieltävästi."

Hän vaikeni. Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:

"Mikäli ette…"

"Mikäli en?"

"Mikäli ette — ja sen juuri halusin sanoa — mikäli ette vastapalvelukseksi tarjoa minulle jotain niin erinomaista, että minä voin antautua siihen epämiellyttävään vaaraan, jonka Arsène Lupinin ennenkuulumaton vapauttaminen aiheuttaisi."

"Mutta, herra presidentti, jos minä tuon teille todellisen rikollisen, murhaajan."

"Siihen emme tarvitse teidän apuanne."

"Ja jos annan teille kunniasanani palata takaisin heti suoritettuani tehtäväni ja jättäytyä käsiinne?"

Valenglay löi kätensä pöytään, korotti äänensä ja huudahti hyväntahtoisen tuttavallisella äänellä:

"Kas niin, Arsène Lupin, lyökää korttinne esiin! Jos te todellakin haluatte saada tahtonne perille, niin maksakaa siitä! Peijakas, muistakaa, että tämän jutun ja erikoisesti viime yön tapahtumien jälkeen tulette te Florence Levasseurin kanssa yleisön silmissä olemaan mitä te jo olette: näytelmän toimivat henkilöt, todelliset ja ainoat rikolliset! Ja nyt, kun Florence Levasseur on livistänyt, tulette te minun luokseni pyytämään vapauttanne! Olkoon niin, mutta tarjotkaa meille maksu älkääkä kitsastelko!"

Don Luis istuutui Valenglayn eteen ikäänkuin he olisivat olleet kaksi tasa-arvoista neuvottelijaa.

"Minä en ole monisanainen. Yksi lause ilmaisee saaliin, jonka aion tarjota maani pääministerille."

Hän katsoi Valenglayta suoraan silmiin ja sanoi, pannen painon joka tavulle:

"Vaihdoksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta kunniasanaani vastaan palata tänne huomenaamulla joko Florencen kanssa, mukanani kaikki todisteet hänen viattomuudestaan, tahi ilman häntä jättäytyäkseni käsiinne, tarjoan teille…"

Hän keskeytti ja jatkoi sitten vakavalla sävyllä:

"… tarjoan teille kuningaskunnan, herra hallituksen presidentti."

Tarjous kuului satumaiselta, naurettavalta ja riittävän yksinkertaiselta aiheuttaakseen olkapäiden kohautuksen, se kuului hullun kerskailulta. Mutta Valenglay istui liikkumattomana. Hän tiesi, että nykyisten olosuhteiden vallitessa ei hänen edessään oleva mies laskenut leikkiä.

Hän tiesi sen niin varmasti, että tottuneena pohtimaan tärkeitä poliittisia kysymyksiä, joissa salaisuus oli äärimmäisen tärkeä, hän heitti katseen poliisiprefektiin ikäänkuin herra Desmalionsin läsnäolo olisi häntä haitannut.

"Vaadin ehdottomasti", sanoi don Luis, "että herra poliisiprefekti jää tänne ja kuulee sanottavani. Hän on tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu arvioimaan sen arvon ja hän voi todistaa muutamien yksityisseikkojen todenperäisyyden."

"Kertokaa", sanoi Valenglay.

Don Luis hymyili.

"Sallitteko —?" sanoi hän.

Hän nousi, meni ja otti seinältä pienen luoteis-Afrikan kartan. Hän levitti sen pöydälle, asetti erilaisia esineitä sen kaikille neljälle kulmalle pitääkseen sen auki ja sanoi:

"Tämä on asia, joka on tuottanut herra poliisiprefektille paljon huolta ja jonka johdosta hän on antanut suorittaa tutkimuksia. Tarkoitan sitä, kuinka minä käytin aikani, tahi oikeammin, kuinka Arsène Lupin käytti aikansa niinä viimeisenä kolmena vuotena, jolloin hän palveli muukalaislegioonassa."

"Niihin tutkimuksiin ryhdyttiin minun käskystäni", sanoi Valenglay.

"Ja ne johtivat —?"

"Ei mihinkään."

"Niin että te ette tiedä mitä minä tein vankeuteni aikana?"

"Emme".

"Sen kerron teille, herra presidentti. Sen ei tarvitse tulla julkiseksi."

Hän osoitti lyijykynällä erästä pistettä Marokossa:

"Tuolla minut otettiin vangiksi kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta. Minun vangiksi joutumiseni näytti herra poliisiprefektistä ja kaikista muistakin, jotka saivat kuulla siitä puhuttavan, hyvin kummalliselta. He kummastelivat sitä, että minä olin kylliksi tyhmä joutuakseni väijytykseen ja antaakseni nelikymmenmiehisen berberijoukon vangita itseni. Heidän kummastuksensa oli oikeutettu. Vangiksi joutumiseni oli tarkoituksellinen shakkiveto. Te ehkä muistatte, herra presidentti, että minä kirjoittauduin muukalaislegioonaan tehtyäni turhan yrityksen, eräiden onnettomien yksityisasioiden vuoksi, riistää itseltäni hengen. Minä halusin kuolla ja luulin maurilaisen kuulan antavan minulle kaipaamani rauhan. Kohtalo ei sitä sallinut. Eräänä päivänä, sitä erikoisesti ajattelematta, koko olentoni kaivatessa suurempaa seikkailua, jota en oikein selvästi nähnyt edessäni, mutta joka houkutteli minua salaperäisellä tavalla — eräänä päivänä, kun minut ympäröi joukko vihollisia, mutta olisin vielä voinut rynnätä läpi, annoin ottaa itseni vangiksi. Siinä koko asia, herra presidentti. Vankina olin vapaa. Minulle avautui uusi elämä. Se oli kuitenkin vähällä päättyä pahoin. Kolme tusinaa berbereita, erään merkittävän nomadiheimon lähettämä tiedustelujoukko, nelisti ensin pienelle telttaryhmälle, johon heidän päällikkönsä vaimot olivat kymmenen miehen vartioimina leiriytyneet. He purkivat teltat ja viikon marssin jälkeen, joka minusta tuntui sangen rasittavalta seuratessani jalan ratsastavaa joukkoa, pysähdyimme kapealle, luurankojen peittämälle vuoriylängölle. Täällä asettivat he maahan paalun ja sitoivat minut siihen. He aikoivat leikata minulta korvat, nenän, kielen ja viimeksi pään. He alkoivat kumminkin ensin ruokailla. Lähellä olevalla lähteellä he söivät ja joivat eivätkä välittäneet minusta muuta kuin että nauroivat ja kuvailivat minulle odotettavissa olevia tuskia. Kului yö. Päivän valjetessa kokoontuivat he ympärilleni ja päästivät kovia huutoja, joihin sekaantui naisten kimakka ulvonta. Kun varjoni tapasi erään viivan, jonka he olivat edellisenä iltana vetäneet, lakkasivat he meluamasta, ja eräs heistä, jonka piti toimittaa leikkaukset, astui esiin ja käski minun ojentamaan kieleni. Sen tein. Hän tarttui siihen vetäen toisella kädellään tupesta veitsen. En saata koskaan unohtaa miehen hämmästystä kun hän näki, ettei hänen veitsestään ollut jäljellä muuta kuin varsi ja vaaraton, pieni, naurettava kappale terää. Hän purki raivonsa kiroustulvaan, syöksyi erään toverinsa luo ja tempasi tältä veitsen. Sama hämmästys: tämäkin veitsi oli katkaistu. Syntyi yleinen sekaannus ja kaikki vetivät esiin veitsensä. Alkoi tavaton melu. Heitä oli neljäkymmentäviisi miestä ja heidän neljäkymmentäviisi veistään oli katkaistu. Päällikkö heittäytyi minun päälleni ikäänkuin olisi katsonut minut syylliseksi tähän käsittämättömään ilmiöön. Hän tähtäsi suurella pistoolilla otsaani ja näytti minusta niin rumalta, että nauroin hänelle vasten kasvoja. Hän painoi liipasinta. Pistooli ei lauennut. Hän koetti uudelleen. Se ei lauennut nytkään. Kaikki alkoivat nyt tanssia sen paalun ympärillä, johon minä olin sidottu. Hanat naksahtelivat. Mutta musketit, pistoolit, karbiinit ja kiväärit eivät lauenneet. Se oli oikea ihme! Teidän olisi pitänyt nähdä niiden naamat. En ikinä ole nauranut niin. Muutamat juoksivat telttaan hakemaan lisää ruutia. Toiset latasivat aseensa uudestaan kokeakseen uuden pettymyksen minun yhä nauraessani ja nauraessani. Tämä ei voinut jatkua ikuisesti. Vanha päällikkö otti mahtavan kiven ja tuli minua vastaan kasvot vihan vääristäminä. Hän ojentautui koko pituuteensa, kohotti kahden miehen auttamana kiven pääni päälle ja päästi sen alas… minun eteeni, paalun päälle. Ukkoraukasta se oli hämmästyttävä näky. Minä olin yhdessä sekunnissa irrottautunut kahleistani ja hypähtänyt takaisin sekä seisoin kolmen askeleen päässä hänestä, kädet ojennettuina, molemmissa käsissä revolverit, jotka minulta oli otettu pois kun jouduin vangiksi. Päällikkö alkoi nyt nauraa kuten minä olin nauranut, ivallisesti. Häneen ei näillä kahdella revolverilla ollut suurempaa vaikutusta kuin niillä kelvottomilla aseilla, jotka olivat säästäneet minun elämäni. Hän ja hänen molemmat seuralaisensa ottivat suuret kivet. 'Kädet alas,' huusin minä, 'tahi minä ammun'. Päällikkö heitti kivensä. Samalla hetkellä kajahti kolme laukausta. Päällikkö ja hänen molemmat miehensä kaatuivat kuolleina maahan. 'Kenen on vuoro', kysyin ja katsoin ympäröivään joukkoon. Jäljellä oli neljäkymmentäkaksi miestä. Minulla oli yksitoista luotia. Kun ei kukaan miehistä liikkunut, pistin revolverit kainalooni ja otin taskustani kaksi pientä patruunalaatikkoa, joissa oli viisikymmentä patruunaa. Vyöstäni vedin kolme suurta teräväksi hiottua veistä. Puolet joukosta teki alistumisen merkkejä ja asettautui taakseni. Toinen puoli antautui hetkeä myöhemmin. Taistelu oli loppu. Se oli kestänyt vain neljä minuuttia."

VII LUKU

Arsène I, Mauretanian keisari

Don Luis vaikeni. Hän hymyili tyytyväisenä; näiden neljän minuutin muisto näytti huvittavan häntä tavattomasti.

Valenglay ja poliisiprefekti, jotka eivät vähällä kummastelleet kylmäverisyyttä ja rohkeutta, tuijottivat häneen hämmästynein ilmein. Oliko mahdollista, että ihmisen sankarillisuus saattoi kohota sellaiseen kuulumattomaan korkeuteen?

Perenna meni silläaikaa kaminan toiselle puolelle ja osoitti suurta
Ranskan karttaa:

"Te, herra presidentti, sanoitte roiston auton lähteneen
Versaillesista ja olevan matkalla Nantesiin?"

"Niin, ja olemme ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin hänen vangitsemisekseen joko matkalla, Nantesissa tahi Saint-Mozaressa, jossa hän ehkä aikoo astua laivaan."

Don Luis tuli jälleen pöydän luo ja jatkoi:

"Taistelu oli ohi, eikä kellään ollut halua sitä uudistaa. Neljäkymmentäkaksi veitikkaani seisoivat kasvoista kasvoihin ei voittajan, mutta yliluonnollisia keinoja käyttävän vastustajan kanssa. Niille käsittämättömille tosiasioille, joiden todistajina he olivat olleet, ei löytynyt mitään muuta selitystä. Minä olin noita, jonkunlainen marabu, profeetan lähetti."

Valenglay nauroi ja sanoi:

"Heidän käsityksensä ei ollut niinkään tyhmä. Sillä teidän oli täytynyt suorittaa taikatemppu, jota minun käsittääkseni tuskin voidaan kutsua muuksi kuin ihmetyöksi."

"Herra presidentti, tunnetteko te erään Balzacin omituisen novellin, jonka nimi on 'Erämaan intohimo?'"

"Tunnen".

"No niin, siinä on arvoitukseni avain."

"Niinkö? Sitä en ymmärrä. Ettehän te olleet naarastiikerin kynsissä.
Eihän siellä ollut tiikeritärtä kesytettävänä."

"Ei, mutta siellä oli naisia."

"Mitä tarkoitatte?"

"En tahdo kehua", sanoi don Luis reippaasti, "mutta joukossa oli naisia, jotka auttoivat minua ja naiset ovat yhtä hyvin Balzacin tiikerittäriä, olentoja, joita ei ole mahdoton hurmata, kesyttää ja opettaa kunnes tulee niiden kanssa hyviksi ystäviksi."

"Niin, niin," mutisi pääministeri, "mutta siihen tarvitaan aikaa."

"Minulla oli marssin aikana koko viikko."

"Ja täydellinen toimintavapaus?"

"Ei, herra presidentti. Silmillä alkaminen riitti. Silmät herättävät mielenkiintoa, osanottoa, uteliaisuutta, hellyyttä, halua oppia tuntemaan lähemmin. Sitten puuttui vain tilaisuus…"

"Ja tilaisuus tarjoutui?"

"Niin, eräänä yönä. Minä olin sidottu tahi ainakin he luulivat minun olevan. Tiesin päällikön lempivaimon olevan yksinään teltassaan aivan lähellä minua. Menin sinne. Lähdin hänen luotaan tunnin kuluttua."

"Ja tiikeritär oli kesytetty?"

"Niin, yhtä perusteellisesti kuin Balzacin: kesytetty ja sokeasti totteleva."

"Mutta niitä oli kai useita?"

"Aivan niin, herra presidentti, ja siinä oli vaikeus. Minä pelkäsin kilpailua. Mutta kaikki meni hyvin. Lempivaimo ei ollut mustasukkainen, kaukana siitä. Ja, kuten sanottu, hänen alamaisuutensa oli rajaton. Lyhyesti, minulla oli viisi erinomaista ystävätärtä aivan vapaina kaikista epäluuloista ja lujasti päättäneinä tehdä kaikki mitä halusin. Suunnitelmani oli valmis ennenkuin tulimme viimeiselle levähdyspaikalle. Viisi salaista auttajatartani kokosi yöllä kaikki aseet. He taittoivat veitsien terät. He ottivat luodit pistooleista. He kaatoivat vettä ruutiin. Kaikki oli valmista. Esirippu saattoi kohota." Valenglay kumarsi.

"Onnittelen. Te olette kykenevä mies. Teidän suunnitelmaltanne ei puuttunut viehätystä. Sillä minä otaksun, että nuo viisi naista olivat kauniita?"

Don Luis sai lystikkään ilmeen. Hän sulki silmänsä puoleksi ikäänkuin muistellen onneaan ja lausui yhden ainoan sanan:

"Noita-akkoja!"

Se aiheutti ilon purkauksen. Mutta don Luis jatkoi heti kuin olisi kiirehtinyt lopettamaan kertomuksensa:

"He pelastivat joka tapauksessa henkeni, nuo viisi kummitusta, eikä heidän apunsa pettänyt milloinkaan. Minun neljäkymmentäkaksi vartijaani oli riisuttu aseista ja he vapisivat pelosta tässä erämaassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla, sekä kokoontuivat minun, ainoan suojelijansa, ympärille. Kun tulimme heimon luo, johon he kuuluivat, olin minä heidän todellinen päällikkönsä. Ja kolmen kuukauden kuluttua, koettuamme yhteisiä vaaroja ja väijytyksiä, joista pelastuttiin minun neuvokkuuteni kautta, sekä minun johdollani tehtyjen onnistuneiden ryöstöretkien jälkeen, olin koko heimon päällikkö. Minä puhuin heidän kieltään, tunnustin heidän uskontoaan, kannoin heidän pukuaan, noudatin heidän tapojaan… valitettavasti, olihan minulla viisi vaimoa! Minä lähetin erään uskollisimmista puoluelaisistani Ranskaan mukanaan kuusikymmentä kirjettä kuudellekymmenelle miehelle, joiden nimet ja osoitteet hän opetteli ulkoa. Nämä kuusikymmentä olivat tovereita, jotka Arsène Lupin oli hajoittanut ennenkuin heittäytyi Caprin luodolta mereen. Kaikki olivat vetäytyneet syrjään mukanaan satatuhatta frangia käteistä ja pieni kauppa tahi muu julkinen askare toimenaan. Eräälle olin hankkinut tupakkakaupan, toiselle puistonvartijan toimen jne. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat kunniallisia kansalaisia. Kaikille — olivatko he sitten talonpoikia, kaupunginpalvelijoita, neuvosmiehiä, maustekauppiaita tahi muita — kirjoitin samanlaisen kirjeen, tein samanlaisen tarjouksen ja annoin samat ohjeet sitä varalta, että he suostuisivat. Herra presidentti, minä luulin, että näistä kuudestakymmenestä tulisi korkeintaan kymmenen tahi viisitoista minun luokseni, mutta heitä tuli kuusikymmentä, herra presidentti, kuusikymmentä miestä, ei yhtään vähempää. Määrätylle paikalle saapui kuusikymmentä miestä. Määrättynä hetkenä ankkuroi minun vanha risteilijäni Ascendum, Wady Draan suuhun Kap Nun ja Kap Jubyn välille. Kaksi parkassia kiisi edestakaisin ja toi maihin ystäviäni sekä sotatarpeita, joita he olivat tuoneet mukanaan: leirivarusteita, pikakiväärejä, ampumatarpeita, moottoriveneitä, tutkimuskoneita ja ruokatavaroita; kauppatavaroita, lasihelmiä ja arkun kultaa, sillä minun kuusikymmentä uskollista puoluelaistani olivat päättäneet muuttaa vanhan voitto-osuutensa käteiseksi ja asettaa tähän uuteen yritykseen sen kuusi miljoonaa frangia, jonka he olivat saaneet isännältään. Tarvitseeko minun sanoa enempää, herra presidentti. Täytyykö minun puhua siitä, mitä sellainen johtaja kuin Arsène Lupin saattoi suorittaa kuudenkymmenen sellaisen miehen kanssa ja kymmentuhantisen hyvin aseistetun ja harjoitetun uskonkiihkoisen armeijan etunenässä? En luule, että koskaan on ollut niin ihanaa aikaa kuin näiden viidentoista kuukauden kuluessa, ensiksi Atlaksen vuorenrinteillä ja sitten Saharan helvetillisillä tasangoilla. Kuusikymmentä luotettavaa toveriani heittäytyi koko sielullaan seikkailuihin. Oh, minkälaisia miehiä! Te tunnette heidät, herra presidentti. Siinä oli Charolais poikineen, jotka kunnostautuivat prinsessa Lamballen kaulanauhajutussa. Siinä oli Marco, joka sai kiittää kuuluisuuttaan Kesselbach-jutusta, ja Auguste, joka oli teillä ensimmäisenä vahtimestarina, herra presidentti. Siinä oli Grognard ja Le Ballu, jotka saavuttivat sellaisen kunnian kristallipisarajutussa. Siinä olivat veljekset Beuzeville, joita minulla oli tapana kutsua molemmiksi Ajaxeiksi. Siinä oli Philippe d'Antrac, joka oli jalompaa verta kuin joku Bourbon ja…"

"Ja Arsène Lupin", sanoi Valenglay, johon tarttui innostus näitä homerolaisia sankareita lueteltaessa.

"Ja Arsène Lupin", toisti don Luis.

Hän nyökkäsi, hymyili ja jatkoi:

"En halua puhua hänestä, herra presidentti. Minun tarvitsee vain sanoa, että viidessätoista kuukaudessa Arsène Lupin valloitti kaksi kertaa suuremman valtakunnan kuin Ranska. Marokon berbereiltä, taipumattomilla tuaregeilta, etelä-Algerian arabialaisilta, Senegalin neekereiltä ja Atlantin rannan maureilta valloitti hän puolen Saharaa ja sen maan, jota kutsumme vanhaksi Mauretaniaksi. Kuningaskunnan aroja ja kankaita? Osaksi kyllä, mutta joka tapauksessa kuningaskunnan ylänköineen, jokineen, lähteineen, metsineen ja äärettömine rikkauksineen, kuningaskunnan, jossa oli kymmenen miljoonaa asukasta ja satatuhatta sotilasta. Tämän valtakunnan, herra presidentti, minä tarjoan Ranskalle."

Valenglay ei peitellyt hämmästystään. Suuresti kiihottuneena ja kummastuksissaan kuulemastaan kumartui hän tuon ihmeellisen miehen puoleen, piteli suonenvedontapaisesti kiinni Afrikan karttaa molempine käsineen ja kuiskasi:

"Selittäkää, puhukaa selvemmin…"

Don Luis vastasi:

"Herra presidentti, en halua muistuttaa teille viime vuosien tapauksia. Ranskan, joka on päättänyt toteuttaa ylpeän unelmansa Pohjois-Afrikan herruudesta, on täytynyt luopua osasta Kongoa. Minä tarjoudun lääkitsemään tuon kirvelevän haavan antamalla sille kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin se on kadottanut. Tänä päivänä on Pohjois-Afrikassa olemassa Suur-Ranska. Minun ansiostani on se lujasti perustettu mahti. Miljoona neliöpeninkulmaa, rantalinja, joka ulottuu useita tuhansia peninkulmia Tunisista Kongoon, ja lukemattomia muita huomattavia etuja."

"Se on haave", väitti Valenglay.

"Se on todellisuus."

"Loruja! Saisimme sotia kaksikymmentä vuotta selvittääksemme sen."

"Se käy viidessä minuutissa!" huudahti don Luis vastustamattoman innokkaasti. "Minähän en tarjoa teille valtakuntaa valloitettavaksi, vaan valtakunnan, joka on valloitettu, asianmukaisesti rauhoitettu ja hallittu, täydessä työjärjestyksessä ja täynnä elämää. Minun lahjani on lahja, joka on otettava haltuun nyt, eikä joskus tulevaisuudessa. Minäkin, herra presidentti, myöskin minä, Arsène Lupin, olen uneksinut suurta unta. Aherrettuani ja työskenneltyäni koko elämäni, koettuani myötä- ja vastoinkäymisiä, rikkaampana kuin Kroisos, koska kaikki maailman rikkaudet olivat minun, köyhempänä kuin Job, koska olin jakanut kaikki aarteeni, kaiken puutteessa, väsyneenä onnettomuuteen ja vielä enemmän onneen, nautinnon ja intohimon kyllästyttämänä halusin tehdä jotain meidän päivinämme uskomatonta: hallita! Ja jotain vielä suurempaa kuin tämä päämaali oli saavutettu; kun kuollut Arsène Lupin oli noussut ylös kuin sulttaani tuhannen ja yhden yön saduista, hallitsevana, ohjaavana, lakia laativana Arsène Lupinina, valtion ja kirkon päänä, päätin minä yhdellä iskulla kumota rajamuurin kapinoivien heimojen välillä, joita vastaan te pohjois-Marokossa soditte tuloksettomasti silläaikaa kuin minä rakensin kuningaskuntaani. Kasvoista kasvoihin Ranskan kanssa ja yhtä mahtavana kuin se, olisin minä samanarvoisena naapurina huutanut teille: 'Täällä olen minä, Arsène Lupin! Täällä näette entisen huijarin ja herrasmiesvarkaan! Adrarin, Iguidin, El Djoufin sulttaanin, Aubatan, Brahnan ja Frerzonin sulttaanin; minä se olen, sulttaanien sulttaani, Muhamedin pojanpoika, Allahin poika, minä, minä, minä, Arsène Lupin.' Ja ennenkuin otan sen pienen myrkkypulverin, joka teidät vapauttaa sillä Arsène Lupinin kaltaisella miehellä ei ole oikeutta elää vanhaksi — olisin allekirjoittanut kaikkien ylimysteni, kadien, pashojen ja marabutien kanssa lahjoituskirjan, jolla olisin lahjoittanut kuningaskuntani Ranskalle. Lahjoituskirjan olisin allekirjoittanut laillisella nimelläni ja arvolla, johon olin täysin oikeutettu sen miekalla valloitettuani: Arsène I, Mauretanian keisari!"

Pääministeri ja poliisiprefekti eivät sanoneet mitään, mutta heidän ilmeensä kuvasivat heidän ajatuksiaan. Ja sisimmässään he tunsivat seisovansa aivan poikkeuksellisen olennon edessä, joka oli luotu suorittamaan suurtöitä ja omin käsin muodostelemaan kohtaloa.

Don Luis jatkoi:

"Se olisi ollut kaunis loppulause, eikö niin, herra presidentti? Ja loppu olisi ollut teon arvoinen. Olisin ollut onnellinen saadessani sen sellaiseksi. Arsène Lupin olisi kuollut valtaistuimella, valtikka kädessään! Arsène Lupin olisi kuollut kantaen arvonimeä Arsène I, Mauretanian keisari, Ranskan hyväntekijä… Mutta jumalat tahtoivat toisin. Tapahtukoon heidän tahtonsa. Herra presidentti, minä toistan tarjoukseni. Florence Levasseur on vaarassa. Maksuksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta annan teille Mauretanian keisarikunnan. Suostutteko siihen, herra presidentti?"

"Tietysti suostun", vastasi Valenglay nauraen. "Mitä te sanotte, rakas Desmalionsini? Juttu ei ehkä ole aivan selvä, mutta, peijakas vie, Pariisi on ylistyksen arvoinen ja Mauretanian keisarikunta on houkutteleva saalis. Me uskallamme kokeen."

Don Luisin kasvot ilmaisivat niin vilpitöntä iloa kuin olisi hän voittanut suurimman voiton sen sijaan että oli uhrannut kruunun ja heittänyt luotaan loistavimman unelman, minkä kuolevainen koskaan on uneksinut. Hän kysyi:

"Mitä takeita pyydätte, herra presidentti?"

"En mitään."

"Voin esittää teille sopimuksia, asiapapereita…"

"Älkää vaivautuko. Kaikesta siitä voimme puhua huomenna. Lähtekää nyt. Olette vapaa."

Painava lause, uskomattomat sanat oli lausuttu.

Don Luis otti muutamia askeleita ovelle.

"Vielä sana, herra presidentti", sanoi hän pysähtyen puolitiehen. "Entisten tovereitteni joukossa oli eräs, jolle minä hankin hänen lahjoilleen ja taipumuksilleen sopivan toimen. Sitä miestä en kutsunut Afrikkaan, koska arvelin hänen jonain päivänä olevan hyödyksi minulle siinä asemassa, jossa hän oli. Minä puhun Mazerouxista, etsivänpoliisin komisariosta."

"Komissario Mazeroux, jonka Cacérès ilmiantoi Arsène Lupinin kanssarikollisena, on vankilassa."

"Mazeroux on omalla tavallaan kunnian mies, herra presidentti. Hän on ainoastaan silloin antanut minulle apuaan, kun minä olen auttanut poliisia. Hän työskenteli minua vastaan koettaessani ryhtyä johonkin pienimmälläkään tavalla laittomaan tekoon. Pyydän, että hänet vapautetaan."

"Katsotaan."

"Herra presidentti, teidän suostumuksenne on oikeudenmukainen teko. Mazerouxin on lähdettävä Ranskasta. Hallitushan voi uskoa hänelle jonkun salaisen tehtävän siirtomaapäällikön arvolla Etelä-Marokossa."

"Myönnetään", sanoi Valenglay nauraen sydämellisesti. Hän lisäsi: "Rakas prefektini, kun kerran olemme poikenneet lailliselta tieltä, ei kukaan pysty sanomaan, mihin pysähdymme. Mutta tarkoitus pyhittää keinot ja tarkoituksemme on päästä tuosta sietämättömästä Mornington-jutusta."

"Tänä iltana se on selvillä", sanoi don Luis.

"Toivon niin. Väkemme ovat jäljillä."

"He ovat jäljillä, mutta heidän on viivyttävä joka kaupungissa, joka kylässä, kysyttävä jokaiselta kohtaamaltaan talonpojalta; heidän on tiedusteltava, onko auto poikennut jonnekin ja se vie aikaa. Minä menen suoraan."

"Minkä ihmetyön avulla?"

"Se jää toistaiseksi minun salaisuudekseni, herra presidentti."

"Hyvä on. Haluatteko vielä jotain?"

"Tuon Ranskan kartan."

"Ottakaa se."

"Ja parin revolvereja."

"Herra prefekti voi käskeä salapoliisiensa antamaan teille yhden parin. Siinäkö kaikki? Eikö rahoja?"

"Ei, kiitos, herra presidentti. Minulla on aina mukanani viisikymmentätuhatta frangia siltä varalta, että sattuisin niitä tarvitsemaan."

"Siinä tapauksessa", sanoi poliisiprefekti, "lähetän jonkun mukananne vankilaan. Otaksun lompakkonne olleen teiltä poisotettujen tavaroiden mukana."

Don Luis hymyili.

"Herra prefekti, niillä esineillä, jotka otetaan minulta pois, ei ole milloinkaan pienintäkään arvoa. Lompakkoni on vankilassa, kuten sanotte, mutta rahat…"

Hän kohotti vasemman jalkansa, tarttui käsillään kenkään ja painoi korkoa. Kuului pieni rasaus ja jonkinlainen pieni laatikko työntyi esiin anturasta varpaiden alta. Se sisälsi kaksi setelitukkoa ja muutamia pikkuesineitä kuten kellonvietereitä, rautasahan ja pillereitä. "Välikappaleita karkaamiseen", sanoi hän, "elämiseen ja… kuolemiseen. Hyvästi, herra presidentti."

Eteisessä sanoi herra Desmalions salapoliiseille, että vanki oli vapaa. Don Luis kysyi:

"Herra prefekti, antoiko herra Weber teille mitään tietoja roiston autosta?"

"Kyllä, hän soitti Versaillesista. Se on Komet yhtiölle kuuluva tummankeltainen vuokra-auto. Ohjaajan paikka vasemmalla. Hän on puettu harmaaseen vaatehattuun mustine nahkalippaineen."

"Kiitän, herra prefekti."

Ja Lupin lähti.

Jotain käsittämätöntä oli tapahtunut. Don Luis oli vapaa. Puolentunnin keskustelu oli antanut hänelle tilaisuuden toimia ja taistella ratkaiseva taistelu.

Hän lähti kiireesti matkaan. Trocadéron luona hän tapasi ajurin.

"Aja Issy-les-Moulineauxille", huusi hän. "Neliä! Neljäkymmentä frangia."

Ajoneuvot kiisivät Passyn kautta yli Seinen ja olivat perillä
Issy-les-Moulineauxin lentoasemalla kymmenen minuutin kuluttua.

Ei yhtään lentokonetta ollut ulkona, sillä kävi kova tuuli. Don Luis juoksi lentokonevajaan. Ohjaajien nimet oli kirjoitettu oville.

"Davanne", mutisi hän. "Siinä on minun mieheni."

Ovi vajaan oli avoinna. Lyhytkasvuinen, hartiakas mies seisoi tarkastellen muutamia työmiehiä, jotka työskentelivät yksitason korjaamisessa. Pieni mies oli Davanne itse, tuo kuuluisa lentäjä.

Don Luis vei hänet syrjään ja tietäen sanomalehtien kautta minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, alkoi keskustelun tavalla, joka yllätti kuulijan heti alussa.

"Hyvä herra", sanoi hän käärien auki Ranskan kartan, "minä haluan saada kiinni miehen, joka on vienyt rakastamani naisen ja on nyt autolla matkalla Nantesiin. Ryöstö tapahtui keskiyöllä. Nyt on kello kahdeksan. Auto on vuokrattu eikä ohjaajalla ole mitään halua taittaa niskojaan. Otaksutaan, että se kulkee, levähdysajat mukaanluettuna, kaksikymmentä lieuta tunnissa, silloin on mies kahdessatoista tunnissa, siis kello kaksitoista tänään, ehtinyt kaksisataaneljäkymmentä lieuta ja saapunut Angersin ja Nantesin tienoille… tässä on kartta…"

"Les Ponts-de-Drive", sanoi Davanne, joka kuunteli rauhallisesti.

"Niin. Toiselta puolen otaksutaan, että lentokone lähtee Issy-Les-Moulineauxista kello kahdeksan aamulla ja kulkee pysähtymättä kuudenkymmenen lieun vauhdilla tunnissa… se tulisi neljän tunnin kuluttua, siis kello kaksitoista Les Ponts-de Driveen, aivan yht'aikaa auton kanssa. Enkö ole oikeassa?"

"Täydellisesti."

"Siinä tapauksessa on kaikki selvää, jos sovimme asiasta. Ottaako koneenne matkustajia?"

"Joskus."

"Lähdemme heti. Mitkä ovat ehtonne?"

"Se riippuu asianhaaroista. Kuka te olette?"

"Arsène Lupin."

"Ettepä hitto vie olekaan!" huudahti Davanne hiukan hämmästyneenä.

"Minä olen Arsène Lupin. Te tiedätte enimmän osan siitä mitä on tapahtunut, sehän on ollut sanomalehdissä. No niin, Florence Levasseur on ryöstetty tänä yönä. Haluan pelastaa hänet. Mikä on hintanne?"

"Ei mitään."

"Se on liian paljon."

"Saattaa olla, mutta seikkailu huvittaa minua."

"Hyvä. Mutta teidän on vaiettava huomiseen."

"Ostan teidän vaitiolonne. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia."

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli don Luis puettu lentäjän päähineeseen silmälaseineen ja lentokone nousi kahdentuhannenviidensadan jalan korkeuteen välttääkseen ilmavirtoja, lensi yli Seinen ja suuntautui länteen.

Versailles, Maintenon, Chartres…

Don Luis kysyi Davannelta paljonko kello oli. Se oli kymmentä vailla kaksitoista. Kedot olivat eriväristen peltojen kirjailemat. Kaikkialla näkyi teitä.

Eräällä tiellä kulki keltainen auto!

Keltainen auto! Rosvon auto! Auto, joka kuljetti Florence Levasseuria!

Don Luisin iloon ei ollut sekaantunut yllätyksen tunne. Hän tiesi niin varmaan, että välttämättömän täytyi tapahtua.

Davanne kääntyi ja huusi:

"Se on tuo tuolla, eikö niin?"

"Niin on. Suoraan eteenpäin."

Lentokone sukelsi alas avaruuden kautta ja saavutti auton melkein heti. Davanne hiljensi vauhtia ja pysyttäytyi kuusisataa jalkaa auton yläpuolella, hiukan sen takana.

Täältä saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Ohjaaja istui vasemmalla. Hän oli puettu harmaaseen lakkiin mustine nahkalippoineen. Auto oli Komet-yhtiön tummankeltaisia. Tätä autoa he juuri ajoivat. Ja siinä istui Florence yhdessä sen miehen kanssa, joka oli hänet ryöstänyt.

"Vihdoinkin", ajatteli don Luis, "he ovat käsissäni!"

He lensivät hetken pitäen samaa välimatkaa.

Davanne odotti merkkiä, jota don Luis ei kiiruhtanut antamaan. Hän nautti voimansa tunteesta, tunteesta, jossa oli ylpeyttä, vihaa ja julmuutta.

Hän kumartui ja antoi Davannelle ohjeitaan.

"Varokaa", sanoi hän, "ettette joudu liian lähelle. He voisivat lähettää meille kuulan."

Vielä kului minuutti.

Äkkiä näkivät he, että puolen lieun päässä heidän edessään haarautui tie kolmeen suuntaan ja välille muodostui leveä avoin kenttä.

"No?" kysyi Davanne kääntyen Perennaan.

Ympärillä oleva maaseutu oli autio.

"Antaa mennä!" huusi don Luis.

Lentokone näytti iskevän alas kuin vastustamattoman voiman ajamana. He sivuuttivat auton kolmensadan jalan korkeudelta, hiljensivät sen jälkeen vauhtia valiten tyynesti ja rauhallisesti laskeutumispaikan sekä painuivat pehmeästi ruohoon tienristeyksessä.

Don Luis hyppäsi ylös ja syöksyi autoa vastaan. Hän seisoi keskellä tietä, kohotti molemmat revolverinsa ja huusi:

"Pysähtykää, tahi ammun."

Kauhistunut ajaja jarrutti. Auto pysähtyi.

Don, Luis juoksi ovelle.

"Piru vie!" karjui hän laukaisten tarkoituksettomasti toisen revolverinsa ja särkien ikkunaruudun.

Autossa ei ollut ketään.

IX LUKU

"Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin."

Voima, joka oli kiihottanut don Luisia taistelemaan ja voittamaan oli niin valtava, ettei se kärsinyt mitään esteitä. Pettymys, raivo, nöyryytys, tuska tukahtui polttavaan haluun toimia, hankkia tietoja ja jatkaa ajoa. Kaikki muu oli toisarvoista ja selkenisi pian itsestään yksinkertaisella tavalla.

Kivettynyt ohjaaja heitti katseen talonpoikiin, jotka lentokoneen äänen houkuttelemina tulivat taloistaan. Don Luis tarttui hänen kurkkuunsa ja asetti revolverin suun hänen ohimolleen.

"Sanokaa mitä tiedätte… tahi olette kuollut mies!"

Ja kun miesparka alkoi ladella rukouksia, karjui hän.

"Ei hyödytä mitään voihkia ja toivoa apua. Ihmiset eivät kerkeä ajoissa perille. On vain yksi keino pelastua: puhuminen! Eilen illalla tuli eräs herra Pariisista Versaillesiin autolla, lähetti sen pois ja otti teidät tilalle, eikö niin?"

"Niin."

"Herralla oli mukanaan nainen?"

"Oli."

"Ja herra tilasi teidät viemään itsensä Nantesiin?"

"Niin."

"Mutta muutti aikeensa tiellä ja käski teidän päästää hänet pois?"

"Niin."

"Missä?"

"Ennen Mansiin tuloamme, pienellä oikealle johtavalla tiellä, jonka vieressä, hiukan syrjässä, oli vaunuvaja. Siinä nousivat molemmat pois."

"Ja te jatkoitte matkaa?"

"Hän maksoi siitä."

"Paljonko?"

"Viisisataa frangia. Ja Nantesissa piti olla toinen matkustaja, joka tilaisi minut Pariisiin takaisin tuhannesta frangista."

"Uskoitteko te tähän toiseen matkustajaan?"

"En. Luulen hänen tahtoneen pettää takaa-ajajiaan lähettämällä heidät minun perään Nantesiin."

"Ja kun te erositte heistä, niin ettekö olleet utelias näkemään mihin he ryhtyivät?"

"En."

"Varokaa! Jos painan liipasinta, lävistää kuula otsanne! Puhukaa suoraan!"

"No niin. Minä palasin takaisin ja asettauduin muutamien puiden taa. Mies oli avannut vaunuvajan oven ja veti sieltä ulos pienen limousine-auton. Nainen ei tahtonut nousta siihen. He näyttivät kiistelevän sangen kiivaasti. Mies vuorotellen sekä uhkasi että rukoili. Nainen näytti sangen väsyneeltä. Mies antoi hänelle lasin vettä, jonka oli hakenut. Sitten nainen myöntyi."

"Lasin vettä?" huudahti don Luis. "Oletteko varma ettei hän sekoittanut mitään veteen?"

Ohjaaja näytti kummastuvan kysymyksestä ja vastasi sitten:

"Luulen hänen sekoittaneen. Hän otti jotain taskustaan."

"Ja nainen ei sitä huomannut?"

"Ei, hän ei huomannut mitään."

Don Luis hillitsi pelkonsa. Olihan mahdotonta, että roisto olisi noin tuostaan, ilman mitään kiirehtimisen syytä, myrkyttänyt Florencen.

"Nainen siis päätti nousta autoon?" jatkoi Perenna.

"Niin, ja mies sulki oven asettuen ohjauspyörään. Sitten minä lähdin."

"Näkemättä mihin suuntaan he ajoivat?"

"Niin".

"Epäilittekö matkalla, että he luulivat olevansa takaa-ajettuja?"

"Kyllä. Mies pisti vähä väliä päänsä ulos ikkunasta."

"Eikö nainen huutanut? Tuntisitteko miehen jälleen, jos näkisitte hänet?"

"En. Versaillesissa oli pimeä. Ja tänä aamuna en nähnyt häntä niin läheltä. Sitäpaitsi, se on kummallista, mutta ensiksi näytti hän minusta sangen pitkältä mutta tänä aamuna näytti hän hyvin pieneltä. En voi käsittää sitä ollenkaan."

"Näen naamastanne, että te aiotte kannella. Älkää tehkö sitä, se olisi tyhmyyttä. Tässä on teille tuhat frangia."

Hän kääntyi Davanneen, jonka kone alkoi koota ympärilleen väkijoukkoa ja sanoi:

"Voimmeko lähteä nyt?"

"Milloin haluatte. Mihinkä lähdemme?"

Pitämättä lukua kokoontuneesta väkijoukosta otti don Luis esille Ranskan kartan ja levitti sen eteensä. Silmät karttaan kiinnitettyinä asetti hän yhden sormen Pariisin ja toisen Le Mansin päälle ja ennenkuin hän oli itseltään kysynytkään minkä vuoksi roisto oli valinnut Le Mans-Angersin tien, tiesi hän vastauksen. Erään kaupungin nimi sukelsi esille hänen muistostaan ja totuus välähti esiin kuin salama: Alençon! Hän toisti:

"Mihin lähdemme? Takaisin, ohjaten hiukan vasempaan."

"Johonkin erityiseen paikkaan?"

"Alençoniin."

"Hyvä on", sanoi Davanne. "Kuulkaa, miehet, antakaa minulle vähän apua. Tältä kentältä on helppo lähteä."

Don Luis ja jotkut toiset auttoivat häntä ja valmistukset olivat pian suoritetut. Davanne koetteli konettaan. Kaikki oli parhaimmassa kunnossa.

Tällä hetkellä tuli suuri auto mylvien kuin kiukustunut härkä ja pysähtyi äkkiä. Siitä nousi kolme miestä, jotka ryntäsivät keltaisen vuokra-auton ohjaajan luo. Don Luis tunsi heidät. Siinä olivat Weber ja ne miehet, jotka olivat vieneet hänet vankilaan.

Don Luis meni heidän luokseen. Päässään lentäjähattu ja silmälasit hän oli aivan tuntematon. Hän sanoi muutetulla äänellä:

"Linnut ovat lentäneet pois, herra salapoliisipäällikkö."

Weber katsoi häneen ällistyneenä.

Don Luis jatkoi:

"Niin, lentäneet pois. Ystävämme Saint-Louisin saarelta on hiottu konna. Hän istuu nyt kolmannessa autossa."

Weber tuijotti häneen. Kuka oli tämä mies, joka puhui asioista, jotka oli puhelimitse ilmoitettu poliisin päämajaan kello kolme tänä aamuna?

"Kuka te olette, hyvä herra," huudahti hän.

"Mitä? Ettekö te tunne minua? Mitä sitten hyödyttää sopia kohtauksista ihmisten kanssa? Käyttää koko kykynsä ollakseen täsmällinen ja sitten kysytään: kuka te olette! Kas niin, Weber, tunnustakaa nyt, että tämän te teette vain kiusataksenne minua. Täytyykö teidän välttämättä nähdä minun kasvoni? No niin, katsokaa!"

Hän kohotti naamaria.

"Arsène Lupin!" sähähti salapoliisipäällikkö.

"Palvelukseksenne… jalan, hevosella tahi ilmassa. Sinne aion nyt.
Näkemiin."

Davanne oli valmis. Don Luis nousi koneeseen. Kone alkoi käydä.

"Koilliseen", käski don Luis. "Yhdeksänkymmentä lieua tunnissa.
Kymmenentuhatta frangia."

"Meillä on vastatuuli", sanoi Davanne.

"Viisituhatta frangia vastatuulesta lisää", huusi don Luis.

Se tosiasia, että roisto oli antanut Florencelle unipulveria, poisti kaikki epäilykset. Florencen täytyi nukkua ettei hän tuntisi Damignia ja Vanhaa Linnaa. Sinne lurjus varmasti aikoi.

"Nopeammin! Emmehän pääse mihinkään. Lisätkää vauhtia!"

Sable… Sille-le-Guillaume…

Maa kiisi pois heidän altaan. Puut ja talot katosivat kuin varjot.

Vihdoin Alençon.

Kello oli tuskin enempää kuin neljännestä vailla kolme kun he laskeutuivat kaupungin ja Damignin välille. Don Luis teki tiedusteluja. Useita autoja oli kulkenut Damigniin päin, niiden joukossa erään herran ohjaama pieni limousine-auto, joka oli kääntynyt kylätielle. Ja tämä kylätie johti Langernaultin maatilan takana olevaan metsään.

Don Luisin vakaumus oli niin luja, että hän sanoi Davannelle jäähyväiset ja auttoi tätä alkamaan lentoretkensä takaisin Pariisin. Viimeinen ottelu oli käsissä.

Hän kulki edelleen, pölyssä näkyvien kummirenkaiden jälkien ohjaamana. Kuljettuaan metsän läpi tuli don Luis suurelle kyntämättömälle kentälle, josta tie kääntyi maatilalle ja päättyi vanhalle, raudoitetulle, puomilla varustetulle kaksoisportille. Tästä oli limousine-auto ajanut sisään.

"Ja minun on mentävä myöskin samaa tietä", ajatteli don Luis. Muuri oli tästä kohdasta kolmetoista jalkaa korkea. Miten hän pääsi ylös ja millä yli-inhimillisillä ponnistuksilla hän suoriutui, sitä ei hän itsekään olisi voinut sanoa jälkeenpäin.

Tultuaan toiselle puolelle löysi hän jälleen pyöränjäljet, jotka suuntautuivat vasemmalle, hänelle tuntemattomille paikoille.

Äkkiä, kääntyessään eräässä vanhan marjakuusiaidan kulmassa, näki don Luis limousine-auton, joka oli jätetty, tahi oikeammin sanoen, piilotettu erääseen laaksoon. Epäjärjestys, joka vallitsi autossa, rikotut ikkunalasit ja astuimella riippuva jalkapeite todistivat rikoksesta. Roisto oli tietysti käyttänyt hyväkseen Florencen unta sitoen hänet; heidän tullessaan perille ja hänen koettaessaan nostaa Florencea oli tämä tarrautunut kiinni kaikkeen minkä tapasi.

Don Luis vakuuttautui heti siitä, että hänen otaksumisensa oli oikea. Mennessään kapeaa, ruohoa kasvavaa, jyrkänteelle johtavaa polkua pitkin, huomasi hän, että ruoho oli yhtä tasaisesti alaspainunut kaikkialla.

"Se roisto!" ajatteli hän. "Se roisto! Hän ei kanna uhriaan, vaan laahaa häntä."

Polku johti kiviröykkiöiden ja luhistuneiden rakennusten ohi. Tällä paikalla oli nähtävästi ollut vanha linna, josta maatila oli saanut nimensä. Eräässä heinäruo'ossa maassa huomasi don Luis jotain välähtelevän. Se oli sormus, kapea ja sangen yksinkertainen, kahdella helmellä varustettu kultasormus, jonka hän usein oli nähnyt Florencen sormessa. Ja hänen huomiotaan herätti erikoisesti se, että sormuksen ympärille oli tarkoituksella kierretty ruohonkorsi kolminkerroin.

"Tämä on selvästikin merkki", ajatteli don Luis.

Tyttö siis toivoi vielä. Hän odotti apua. Ja don Luis ajatteli liikutettuna, että tämä viimeinen epätoivoinen vetoaminen oli tarkoitettu hänelle.

Viidenkymmenen askeleen päässä — tämä seikka ilmaisi omituista huolimattomuutta roistossa — oli uusi merkki, uusi johtolanka: kukkanen, keltainen päivänkakkara, jonka pieni käsiraukka oli taittanut ja noukkinut siitä pois terälehdet. Sitten oli maassa viiden sormen jäljet ja sen jälkeen kiveen piirretty risti. Tällä tavoin saattoi hän hetki hetkeltä seurata tämän kauhean vaelluksen yksityiskohtia.

Hän kuunteli. Hän ei ollut erehtynyt. Ääni toistui ja se oli naurua; mutta minkälaista hirveätä naurua! Pahansuopaista, pirullista naurua ja niin kimeätä! Se muistutti naisen naurua, mielipuolen naisen…

Jälleen hiljaisuus. Sitten toinen ääni ikäänkuin olisi joku työkappale heitetty maahan. Sen jälkeen taas hiljaisuus.

Tämä tapahtui, don Luisin arvion mukaan, noin sadan metrin päässä.

Polku loppui kolmeen maahan kaivettuun porrasaskelmaan. Ylempänä oli rojujen ja sirpaleiden täyttämä, hyvin tilava tasanko. Keskellä, don Luisin edessä, oli puoliympyrän muotoinen, suurista laakereista kasvatettu aita. Ruohopolku jatkui sinne.

Don Luis joutui hieman hämilleen, sillä aita näytti muodostavan läpitunkemattoman esteen. Hän meni eteenpäin ja huomasi, että siinä ennen oli ollut aukko, mutta se oli kasvanut jälleen umpeen. Oksat oli helppo työntää syrjään ja tämän kautta oli roiston täytynyt kulkea.

Nyt kuului nauru niin läheltä, että don Luis säpsähti ja hänestä tuntui, että roisto etukäteen nauroi hänen yritykselleen. Hän muisti punaisella kirjoitetun kirjeen:

"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta, muuten kuolette tekin. Luullessanne päämääränne olevan saavutetun, kohottaessanne kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja, juuri samalla hetkellä avautuu maa allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty. Varokaa, Lupin!"

Hän pysähtyi. Viimeinen oksa esti häntä näkemästä. Hän painoi sen silmiensä tasalle.

Ja hän näki…

Hän näki Florencen, joka — tällä hetkellä aivan yksin — makasi sidottuna maassa kolmenkymmenen metrin päässä hänestä ja suureksi ilokseen näki hän eräistä liikkeistä, että tämä vielä eli. Hän oli tullut ajoissa. Florence ei kuolisi. Sitten tutki hän ympäristöä. Oikealla ja vasemmalla hänestä oli laakeriaita, niin että muodostui jonkunlainen areena. Keskellä oli pieni pyöreä paikka, josta haarautui kaksi tietä, toisella oli ruoho alaspainunutta ja se oli jatkoa sille tielle, jota don Luis oli kulkenut, mutta toinen leikkasi sen suorassa kulmassa kulkien laakeriaidan päästä toiseen.

Keskellä oli sekasorrossa irtaantuneita kiviä ja luonnollisia paasia, savella yhteen liitettyinä ja pahkaisten puunjuurien koossa piteleminä; kokonaisuudessaan muodosti taulun taka-osa halkeamia täynnä olevan kapean luolan, johon pääsi valoa. Lattia, jonka don Luis selvästi näki, oli tehty kolmesta, neljästä kivipaadesta.

Tässä luolassa makasi käsistään ja jaloistaan sidottuna Florence Levasseur, näytti kuin olisi hänet varattu jotain salaperäistä, tässä luolassa tapahtuvaa uhritoimitusta varten.

Välimatkasta huolimatta erotti don Luis jokaisen piirteen hänen kalpeilla kasvoillaan.

Äkkiä tarttui don Luis revolveriinsa ja kohotti käsivartensa valmiina tähtäämään. Uhripappi, pyöveli, oli juuri näyttäytynyt alttarilla, jossa uhri makasi. Roisto astui luolaan ja nauroi kauheata nauruaan.

"Näen, että olette vielä täällä", sanoi hän. "Ei varjoakaan pelastajasta? Olisi parasta jos hän kiiruhtaisi."

Hänen äänensä oli niin kimeä, että don Luis kuuli joka sanan. Hän tarttui lujemmin revolveriinsa varustautuen ensimmäisen epäilyttävän liikkeen sattuessa ampumaan. "Olisi parasta, jos hän kiiruhtaisi", toisti roisto nauraen. "Muuten on kaikki viiden minuutin kuluttua ohi. Kuten näette, minä olen järjestyksen mies, eikö niin, Florence, rakkaani?"

Mies oli raajarikko, jonkun sairauden runtelema, joka vaikutti hänen liikkumiskykyynsä. Hänen veltot ja epävarmat jalkansa notkahtelivat sinne tänne. Hän oli tavattoman laiha. Don Luis näki hänen kalpeat, kuoppaiset poskensa, pergamentinvärisen ihonsa ja verettömät kasvonsa.

Mies sanoi Florencelle:

"Vaikka te olette olleet hyvin kiltti tyttö, ettekä ole huutaneet tähän saakka, on kenties parasta olla varovainen ja estää kaikki yllätyksen mahdollisuudet, ettekö te ole itsekin samaa mieltä?"

Hän kumartui tytön puoleen ja sitoi suuren nenäliinan tytön kasvojen alaosan yli.

Aavistaen uhkaavan vaaran, peloissaan, että roisto yhtäkkiä saa raivokkaan murhahalun, oli don Luis kohottanut jälleen revolverinsa ja seurasi tapahtumia varmana ampumataidostaan.

Roisto puhui kuiskaten Florencelle. Mitä hän sanoi? Mitä häpeällisiä esityksiä teki hän Florencelle?

Katkeroituneena otti raajarikko yhtäkkiä askeleen takaisin ja huusi raivokkaasti:

"Mutta ettekö ymmärrä, että te olette hukassa? Nyt kun ei minulla ole enää mitään pelättävää, kun te olette ollut kylliksi yksinkertainen seurataksenne minua ja jättäytyäksenne minun valtaani, mitä toivoa voi teillä enää olla? Saada minut taipumaan ehkä? Koska minä palan intohimosta, luulette te…? Milloinkaan ette ole niin perinpohjaisesti erehtynyt, pieni nukkeni! Minä en välitä hituistakaan kuolemastanne. Kun olette kuollut, ei teitä oteta lukuun. Te luulette ehkä, että koska olen raajarikko, ei minulla ole voimia tappaa teitä? Tässä ei ole kysymyskään teidän tappamisestanne, Florence. Oletteko milloinkaan nähneet minun tappavan ihmisiä? Ette milloinkaan! Ei, ei, Florence, minä en koske teihin ja kuitenkin… Kuulkaa, mitä tapahtuu, katsokaa itse. Juttu on järjestetty minun omaan tapaani… ja mitä ikinä teettekään, ette te pelastu. Tämä on vain valmistava varoitus."

Hän kulki muutamia askeleita ja pitäen käsillään kiinni oksasta kiipesi alimmalle niistä kallionlohkareista, jotka muodostivat luolan. Täällä vaipui hän polvilleen. Hänen vieressään oli pieni rautakanki. Hän tarttui siihen ja löi lähimpään kiveen kolme kertaa. Kivet vyöryivät luolan eteen.

Don Luis syöksyi kauhusta huudahtaen esiin piilopaikastaan. Hän oli silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen. Luola, kivipaadet, graniittipatsaat, kaikki olivat niin sijoitetut, että niiden tasapaino saattoi horjahtaa koska tahansa ja Florence hautautuisi kallioiden alle.

Kahdessa sekunnissa oli hän puolitiessä. Mutta tässä hän huomasi salamannopealla vaistollaan, että alaspainunut ruohonjälki ei mennyt suoraan arenan keskitse vaan kiersi sen. Minkä vuoksi? Se oli kysymys, jonka aina epäilevä vaisto asettaa, mutta johon ymmärrys ei ehdi vastata. Don Luis lensi suoraan. Ja tuskin oli hän asettanut jalkansa tähän piiriin, kun onnettomuus tapahtui.

Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti ikäänkuin hän olisi koettanut astua tyhjään avaruuteen, joka nieli hänet heti. Maa hänen allaan avautui. Ruohoturpeet erkanivat toisistaan ja hän putosi.

Hän putosi aukkoon, joka ei ollut mikään muu kuin lähteen suu, laajuudeltaan neljä jalkaa. Mutta juostessaan vimmatulla vauhdilla iskeytyi hän vastakkaiseen seinään, niin että hänen käsivartensa olivat yläpuolella penkereellä ja hän saattoi tarttua muutamiin juuriin.

Hän oli niin vahva, että hän olisi voinut kohottautua ylös käsivoimillaan. Mutta roisto oli heti syöksynyt kohtaamaan hyökkääjää ja seisoi nyt kymmenen askeleen päässä don Luisista uhaten, häntä revolverillaan.

"Älkää liikkuko", huudahti hän, "muuten ammun teidät!"

Don Luis oli niin voimaton, ettei hän halunnut antautua vaaraan saada kuulaa ruumiiseensa.

Heidän silmänsä kohtasivat muutamaksi sekunniksi. Raajarikko vapisi kuin kuumeessa. Nyt kuului taas hänen pirullinen naurunsa: