"Minkä vuoksi ei häntä vangita? Miksi vastustetaan kaikkea järkeä ja pitkitetään luonnotonta tilannetta, jota ei yksikään kunniallinen ihminen voi ymmärtää. Siinä kysymys, jonka kaikki tekevät itselleen ja johon meidän tutkimuksemme antavat meille tilaisuuden vastata.
"Kaksi vuotta sitten, toisin sanoen, kolme vuotta Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen oli poliisi keksinyt, tahi luullut keksineensä, että Arsène Lupin itse asiassa ei ollut kukaan muu kuin eräs Floriani, Boisissa syntynyt ja sitten kadonnut tietymättömiin, ja sille sivulle, joka koski tätä Floriania, merkittiin sana 'kuollut' sekä lisäys: 'nimellä Arsène Lupin.'
"Saadakseen Arsène Lupinin nousemaan kuolleista tarvitaan siis vain vastaansanomaton todistus hänen olemassaolostaan, minkä ei luulisi olevan mahdottoman hankkia. Hallituskoneiston monimutkainen pyörä on asetettava käyntiin ja tutkinto asiassa toimitettava.
"Nyt näyttää siltä kuin pääministeri, herra Valenglay, samoinkuin poliisiprefektikin olisivat haluttomat ryhtymään tutkimuksiin, jotka jälleen voisivat aiheuttaa häväistysjutun, jota viranomaiset koettavat välttää. Herättää Arsène Lupin jälleen eloon! Alkaa taistelu tätä kolmasti kirottua lurjusta vastaan? Panna itsensä alttiiksi uusille nöyryytyksille ja masennuksille? Ei milloinkaan!
"Senpä vuoksi onkin edessämme se ennenkuulumaton, luvaton, käsittämätön, nöyryyttävä tilanne, että Arsène Lupin, saavuttamaton varas, hioutunut rikollinen, ryövärikuningas, murtovarkaiden ja veijarien keisari, on tilaisuudessa tänään, ei salaa, vaan koko maailman nähden, täyttämään pelottavimman työn, johon hän milloinkaan on ryhtynyt, elämällä virallisesti nimen varjossa, joka ei ole hänen, mutta jonka hän on kiistämättömästi tehnyt omakseen, rankaisematta syrjäyttämään neljä henkilöä, jotka seisoivat hänen tiellään ja antamaan vangita syyttömän naisen, jota vastaan hän on itse hankkinut vääriä todistuksia, lopuksi ottamaan kauheiden rikostoveriensa avulla haltuunsa Morningtonin sadan miljoonan perinnön.
"Tässä on muutamin sanoin tuo häpeällinen totuus. Se täytyy todeta. Toivokaamme, että se nyt, ollessaan kaikkien nähtävänä, vaikuttaa tapahtumien seuraavaan kehitykseen."
"Se vaikuttaa joka tapauksessa siihen tyhmyriin, joka tämän on kirjoittanut," sanoi Lupin irvistäen.
Hän lähetti neiti Levasseurin pois ja soitti puhelimitse majuri d'Astrignacille.
"Tekö se olette, herra majuri? Tämä on Perenna."
"No, mitä kuuluu?"
"Oletteko lukeneet Echo de Francen kirjoituksen?"
"Olen."
"Olisiko siitä teille liian paljon vaivaa, jos menisitte sen herran luo ja kertoisitte, että vaadin hyvitystä?"
"Ahaa, kaksintaistelu!"
"Niin, se on välttämätöntä. Nuo herrat kirjallisine ponnistuksineen ärsyttävät minua. Siitä täytyy tulla loppu. Tuo lurjus saa maksaa muiden puolesta."
"Niin, tietysti, jos te olette halukas…"
"Sitä juuri olen mitä suurimmassa määrin."
* * * * *
Keskustelut alettiin viipymättä. Echo de Francen toimittaja selitti, että kirjoitus on lähetetty nimettömänä, koneella kirjoitettuna ja että se oli painettu hänen tietämättään, mutta hän otti siitä vastuun.
Kello kolme samana päivänä jätti don Luis Perenna majuri d'Astrignacin, erään toisen upseerin ja lääkärin seuraamana talon place de Palais-Bourbonilla, ja ajoi Parc des Princesiin. Ne salapoliisit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida häntä, seurasivat autolla.
Heidän odottaessaan vastustajan tuloa vei kreivi d'Astrignac don
Luisin syrjään.
"Rakas Perenna, minä en tee teille mitään kysymyksiä. En halua tietää paljonko totuutta on kaikessa siinä, mitä teistä kirjoitetaan, ja mikä teidän todellinen nimenne on. Minulle te olette Perenna muukalaislegioonasta ja muusta en välitä. Teidän menneisyytenne alkoi Marokossa. Mitä tulee tulevaisuuteen, tiedän, että mitä tapahtuneekin ja kuinka suuri kiusaus lieneekin, on teidän ainoa päämääränne kostaa Cosmo Mornington ja suojella hänen perillisiään. Mutta on eräs toinen asia, joka huolestuttaa minua."
"Sanokaa se, herra majuri."
"Antakaa minulle kunniasananne, ettette tapa tuota miestä."
"Kaksi kuukautta lakanoiden välissä, sopiiko se?"
"Liian kauan. Neljätoista päivää."
"Myönnetään."
Molemmat vastustajat ottivat paikkansa. Toisessa hyökkäyksessä haavoittui Echo de Francen toimittaja rintaan ja kaatui.
"Oh, se oli teiltä pahasti tehty, Perenna!" murisi kreivi d'Astrignac. "Te lupasitte minulle…"
"Ja olen pitänyt lupaukseni."
Lääkärit tutkivat haavoittuneen. Sitten nousi toinen heistä ja sanoi:
"Tämä ei ole mitään. Kolmen viikon lepo vuoteessa. Mutta kolmasosa tuumaa syrjään ja hänestä olisi tullut loppu."
"Niin, mutta juuri se kolmasosa tuumaa puuttui", mutisi Perenna.
Yhä salapoliisien auton seuraamana palasi don Luis Faubourg St. Germainiin ja siellä sattui tapaus, joka aiheutti hänelle paljon päänvaivaa ja heitti omituisen valon Echo de Francen kirjoitukseen.
Pihallaan näki hän parin koiranpenikoita, jotka kuuluivat kuskille ja olivat tavallisesti tallissa. Ne leikkivät punaisella langalla, joka lakkaamatta tarttui kiinni sinne ja tänne. Vihdoin tuli paperi, jolle lanka oli keritty, näkyviin. Don Luis sattui juuri silloin menemään ohi. Hän pani merkille, että paperiin oli jotain kirjoitettu ja otti sen koneellisesti ylös katsellakseen sitä.
Hän säpsähti. Hän oli heti ensi riveistä tuntenut Echo de Francen kirjoituksen. Se oli kokonaan siinä, musteella kirjoitettuna viivoitetulle paperille poispyyhkimisineen ja lisäyksineen.
Hän huusi kuskia ja kysyi tältä:
"Mistä tämä lankakerä on?"
"Vaunuvajasta, arvelen minä. Se on kai ollut se pieni peijakas Mirza, joka…"
"Milloin lanka kerittiin paperiin?"
"Eilen illalla."
"Vai niin. Eilen illalla. Ja mistä saitte paperin?"
"Sitä en todellakaan voi sanoa. Halusin saada jotain keriäkseni sille langan. Otin tämän paperipalan vaunuvajan takaa mihin heitetään roskat lakaistavaksi illan tullen kadulle."
Don Luis jatkoi tutkimustaan. Hän kuulusteli tahi oikeammin pyysi neiti Levasseurin kuulustelemaan muita palvelijoita. Hän ei keksinyt mitään, mutta se tosiasia jäi jäljelle, että Echo de Francen kirjoituksen oli kirjoittanut joku, joka asui talossa tahi oli kosketuksissa talonväen kanssa.
Vihollinen oli muurien sisäpuolella.
Mutta minkälainen vihollinen? Mitä hän halusi? Vain Perennan vangitsemistako?
Koko jäljellä olevan osan iltapäivää oli don Luis levoton ja suuttunut salaisuuteen, joka ympäröi häntä, hermostunut oman toimettomuutensa vuoksi ja erittäinkin uhkaavan vangitsemisen vuoksi, joka tietenkään ei pelottanut häntä, mutta saattoi kuitenkin hidastuttaa hänen liikkeitään.
Kun hänelle kello kymmenen aikaan sanottiin, että eräs mies, joka sanoi nimekseen Alexandre, välttämättä halusi tavata häntä ja kun hän havaitsi Mazerouxin pukeutuneen tuntemattomaksi, heittäytyi hän tätä vastaan, ravisti ja huudahti:
"Vai niin, te tulette vihdoinkin! Mitä minä sanoin, te ette voi suorittaa mitään etsivässä osastossa ja silloin te tulette minun luokseni. Tunnustakaa se pölkkypää! Nyt te tarraudutte minuun kiinni? Oh, kuinka se on naurettavaa! Kas niin, laulakaa nyt. Herra jumala, kuinka tyhmältä te näytätte! Miksi ette vastaa? Kuinka pitkälle olette tulleet etsivässä osastossa? Sanokaa, kiiruhtakaa! Minä selvitän kaikki viidessä sekunnissa. Tehkää minulle vain parilla sanalla selko tutkimuksistanne, niin selitän teille kaikki käden käänteessä. No, te sanotte siis?"
"Mutta, isäntä!" sopersi Mazeroux aivan hölmistyneenä.
"Mitä? Pitääkö minun kiskoa sanat pihdeillä? Kiiruhtakaa! — No, minä alan. Se koskee ebenholtsikeppistä miestä, eikö niin?"
"Niin".
"Oletteko löytäneet hänen jälkensä?"
"Olemme."
"Edelleen."
"Niin, asia on näin. Oli vielä muuan, joka huomasi hänet ylitarjoilijan lisäksi. Tämä oli eräs vieras kahvilassa ja hän meni ulos yht'aikaa meidän miehemme kanssa ja kuuli hänen kysyvän eräältä henkilöltä kadulla, missä lähin Metropolitaine-asema Neuilly'in oli."
"Mainiota! Ja Neuillyssä te saitte selon hänestä tiedustelemalla kaikkialta?"
"Sainpa tietää hänen nimensäkin: Hubert Lautier, avenue du Roule. Mutta sieltä hän oli muuttanut puoli vuotta sitten jättäen jälkeensä huonekalunsa ja ottaen mukaansa vain kaksi matka-arkkua."
"No… ja postikonttorissa?"
"Olemme olleet postikonttorissa. Eräs virkamiehistä tunsi hänet meidän kuvauksestamme. Miehemme tuli sinne joka kahdeksas tahi kymmenes päivä hakemaan postiaan, joka ei milloinkaan ollut suuri, yksi tahi pari kirjettä. Hän ei ollut nyt käynyt siellä pitkään aikaan."
"Oliko hänen nimensä kirjeissä?"
"Ei, vain kirjaimet."
"Muistivatko he, mitkä ne olivat?"
"Kyllä: B.R.W.8."
"Siinäkö kaikki".
"Siinä on ehdottomasti kaikki mitä olen keksinyt. Mutta erään tovereistani onnistui, kahden salapoliisin suorittaman tehtävän perusteella, todeta, että ebenholtsikeppinen mies kilpikonnanluisine silmälasineen tuli samana iltana, jolloin kaksoismurha tapahtui, Auteuilin asemalta ja meni Ranelaghiin. Muistakaa, että rouva Fauville oli samaan aikaan siellä lähistöllä. Ja muistakaa, että murha tehtiin noin puolenyön aikaan. Siitä vedämme sen johtopäätöksen…"
"Hyvä on; lähtekää!"
"Mutta."
"Kadotkaa!"
"Enkö tapaa teitä enää?"
"Kohdatkaa minut puolen tunnin kuluttua sen miehen talon ulkopuolella."
"Minkä miehen?"
"Marie Fauvillen rikostoverin."
"Mutta tehän ette tiedä…"
"Osoitetta! Annoittehan minulle sen itse: bulevardi Richard Wallace
N:o 8. Menkää! Älkääkä näyttäkö niin tyhmältä."
Hän käänsi Mazerouxin ympäri, otti tätä olkapäästä ja työnsi ovelle jättäen hänet palvelijoille aivan hölmistyneenä.
Itse hän poistui muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisit
vanavedessään. Hän jätti nämä vartioon erään kerrostalon eteen.
Itse hän poistui vaivihkaa talon takaovesta ja otti vuokra-auton
Neuilly'in.
Hän kulki jalan pitkin avenue de Madridia ja kääntyi bulevardi Richard-Wallacelle, vastapäätä Boulognen metsää. Mazeroux seisoi odottamassa häntä pienen puutalon ulkopuolella, joka oli erään pihan sisässä, naapuritalojen korkeiden muurien välissä.
"Onko tämä numero kahdeksan?"
"On. Mutta sanokaa minulle, kuinka…"
"Odottakaa hiukan, ukkoseni, antakaa minun vetää henkeäni."
Hän henkäsi pari kolme kertaa syvään.
"Herra jumala, niin ihanaa päästä jälleen vauhtiin!" sanoi hän. "Olin todellakin jo ruostumassa. Kuinka hauska seurata niitä roistoja! Vai niin, te tahdotte, että minä kertoisin teille —? Kuulkaa nyt, Alexandre, ja painakaa sanani mieleenne. Kun joku henkilö valitsee kirjaimia postiosoitteekseen, ei hän ota niitä umpimähkään, vaan aina sillä tavoin, että kirjaimet muodostavat johtolangan sille, joka on kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, niin että tämä helposti voi muistaa todellisen osoitteen."
"Ja tässä tapauksessa?"
"Miehelle, joka tuntee Neuilly'n ja Boulognen metsän ympäristöineen niin hyvin kuin minä, pistivät nämä kolme kirjainta heti silmään, erikoisesti W, ulkomaalainen kirjain, englantilainen kirjain. Niin että minä heti näin nuo kolme kirjainta oikeilla paikoillaan. Näin B sanassa 'bulevardi', R ja englantilaisen W:n 'Richard-Wallacessa'. Siinä on teille arvoituksen ratkaisu."
Mazeroux näytti vähän epäilevältä.
"Ja mitä te luulette?"
"En luule mitään. Minä katselen ympärilleni. Rakennan suunnitelman ensimmäiselle perustalle, joka tarjoutuu, todennäköisen suunnitelman. Ja teen sen johtopäätöksen… sen johtopäätöksen… teen sen johtopäätöksen, Mazeroux, että tämä on kirotun salaperäinen kolo ja tämä talo… vaiti! Kuulkaa!"
Hän työnsi Mazerouxin pimeään soppeen. He olivat kuulleet oven sulkemisesta johtuneen melun.
Askeleet lähestyivät yli pihan. Veräjän lukko kitisi. Joku tuli ulos ja kaasulyhty valaisi hänen kasvonsa.
"Peijakas", mutisi Mazeroux, "se on hän".
"Luulen teidän olevan oikeassa".
"Hän se on, isäntä. Katsokaa mustaa keppiä ja valkoista koukkua. Ja silmälaseja… ja partaa? Minkälainen veitikka olettekaan, isäntä!"
"Rauhoittukaa ja seuratkaamme häntä".
Mies oli mennyt bulevardi Richard-Wallacen yli ja kääntyi bulevardi Maillotille. Hän kulki sangen nopeasti vastatuuleen ja heilutti reippaasti keppiään sekä sytytti sitten savukkeen.
Maillot bulevardin päässä meni hän läpi tullista ja oli nyt sisällä Pariisissa. Ceinture-asema oli aivan vieressä. Hän meni sinne, ja yhä noiden kahden seuraamana, nousi Auteuiliin menevään junaan.
"Tämä on hauskaa", sanoi Mazeroux. "Hän tekee täsmälleen samoin kuin neljätoista päivää sitten. Täällä hänet huomattiin."
Mies meni nyt ohi linnoitusten. Neljännestunnin kuluttua hän oli perillä bulevardi Suchetilla ja melkein heti sen talon luona, jossa herra Fauville ja hänen poikansa olivat tulleet murhatuiksi.
Hän kiipesi ylös linnoituksen muurille vastapäätä taloa ja seisoi siellä muutamia minuutteja liikkumattomana, kasvot taloon käännettyinä. Sitten jatkoi hän matkaansa, meni La Muetteen ja sukelsi Boulognen metsän hämäryyteen.
"Toimeen… ja pelkäämättä!" sanoi don Luis ja kiiruhti käyntiään.
Mazeroux pidätti hänet.
"Mitä te tarkoitatte?"
"Otamme luonnollisesti hänet kiinni. Meitä on kaksi ja suotuisampaa tilaisuutta emme voi toivoa."
"Se on mahdotonta."
"Mahdotonta? Pelkäättekö? No, silloin teen sen yksin."
"Kuulkaa, isäntä, te ette voi olla tosissanne."
"Miksi en olisi tosissani?"
"Koska miestä ei voi vangita ilman syytä."
"Ilman syytä? Tuollaista roistoa! Murhaajaa! Mitä te vielä haluatte?"
"Koska häntä ei ole tavattu itse teossa, tarvitsen jotain, jota minulla ei ole."
"Mitä?"
"Vangitsemismääräyksen. Sitä minulla ei ole."
Mazeroux'n äänensävy oli vakava ja vastaus näytti don Luis Perennasta niin lystikkäältä, että hän purskahti nauruun.
"Vai niin, teillä ei ole vangitsemismääräystä? Poika parka! No, minä näytän teille tarvitsenko minä mitään vangitsemismääräystä."
"Te ette näytä mitään", huudahti Mazeroux ja tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Te ette koske tuohon mieheen."
"Saattaisi luulla hänen olevan teidän äitinne."
"Kas niin, isäntä…"
"Mutta kuulkaa, te pienet, kirotut kunnianmiehet", sanoi don Luis suuttuneena, "jos me annamme tämän tilaisuuden luiskahtaa käsistämme, ei toista milloinkaan tarjoudu."
"Hyvin helposti. Hän menee nyt kotiinsa. Minä ilmoitan poliisikomissariolle. Hän soittaa puhelimella päällikölle ja aamulla varhain…"
"Ajatelkaa, jos lintu on silloin lentänyt?"
"Minulla ei ole vangitsemismääräystä."
"Haluatteko, että valmistan teille sellaisen, pässinpää?"
Mutta don Luis hillitsi vihansa. Hän ymmärsi, että kaikki hänen todistuksensa pirstoutuisivat komissarion itsepäisyyteen ja että Mazeroux, jos niin vaadittaisiin, ryhtyisi vielä puolustamaankin vihollista häntä vastaan. Hän sanoi sen vuoksi opettavaisella äänellä:
"Te ja aasi olette yhtä kuin kaksi aasia, ja aaseja on yhtä monta kuin miehiä, jotka koettavat toimittaa poliisin tehtäviä paperilapuilla, allekirjoituksilla, vangitsemismääräyksillä ja muulla roskalla. Poliisin tehtävät suoritetaan nyrkkivoimalla. Kun te tapaatte vihollisen, niin iskekää häntä, muuten joudutte vaaraan iskeä tyhjään. Hyvää yötä. Minä menen nukkumaan. Soittakaa minulle, kun järjestelynne ovat kunnossa."
Hän meni kotiinsa raivoissaan, kyllästyneenä seikkailuun, jossa hän ei saanut vapaita käsiä ja jossa hänen täytyi melkein taipua toisen tahdon, tahi oikeammin sanoen, heikkouden alle.
Mutta herätessään seuraavana aamuna hän oli niin innokas näkemään poliisin ottavan ebenholtsikeppisen miehen kiinni, että hän pukeutui niin pian kuin mahdollista.
"Jos en minä tule avuksi", ajatteli hän, "he antavat vetää itseään nenästä. He eivät ole sellaisen tehtävän tasalla."
Samalla soitti Mazeroux hänelle ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. Hän ryntäsi puhelimeen, jonka entinen omistaja oli laitattanut ensimmäiseen kerrokseen, pimeään pikku huoneeseen, jonne saattoi käydä vain työhuoneen kautta. Hän väänsi sähkön palamaan.
"Tekö se olette, Alexandre?"
"Niin, isäntä. Olen eräässä kahvilassa lähellä Richard-Wallace bulevardin taloa."
"Miten on miehemme laita?"
"Lintu on vielä pesässä. Mutta tämä onkin viimeinen hetki."
"Todellakin?"
"Niin, hän on koonnut tavaransa. Hän lähtee aamupäivällä."
"Mistä sen tiedätte?"
"Naiselta, joka siivoaa siellä. Hän on äskettäin sinne tullut ja päästää meidät sisään."
"Asuuko mies yksin?"
"Asuu, nainen laittaa hänen ruokansa ja menee iltaisin kotiin. Ei kukaan käy hänen luonaan, lukuunottamatta erästä hunnutettua naista, joka on ollut siellä kolme kertaa. Taloudenhoitajatar ei ole voinut nähdä miltä nainen näytti. Mies tekeytyy tiedemieheksi, joka lukee ja kirjoittaa aina."
"Onko teillä vangitsemismääräys?"
"Kyllä. Tulemme käyttämään sitä."
"Minä tulen heti."
"Ei, se ei käy päinsä. Meillä on mukanamme Weber. Mutta asiasta toiseen, oletteko kuulleet uutisia rouva Fauvillesta?"
"En."
"Hän koetti tehdä yöllä itsemurhan."
"Mitä? Koettiko hän tehdä itsemurhan?"
Perenna oli päästänyt kummastuksen huudon ja hämmästyi kovin kuullessaan melkein samassa toisen huudon ikäänkuin kaikuna takanaan. Päästämättä puhelintorvea kääntyi hän ja näki neiti Levasseurin seisovan vaalein ja epätoivoisin kasvoin kappaleen matkan päässä takanaan työhuoneessa. Heidän silmänsä kohtasivat. Hän aikoi puhutella neitiä, mutta tämä vetäytyi syrjään jättämättä kuitenkaan huonetta.
"Minkä vuoksi hän kuunteli?" ihmetteli don Luis. "Ja miksi tuollainen kauhistunut ilme?"
Sillä välin jatkoi Mazeroux:
"Hänhän sanoi aikovansa ottaa itseltään hengen."
"Mutta miten?" kysyi Perenna.
"Sen kerron teille toisen kerran. Ne huutavat minua. Mitä teettekään, niin älkää tulko tänne, isäntä."
"Kyllä, minä tulen", vastasi don Luis päättävästi. "Vähin minkä voin tehdä, on olla mukana loppuselvityksessä, koska olen löytänyt jäljet. Minä pysyttelen taka-alalla."
"Kiiruhtakaa sitten. Ryhdymme hyökkäykseen kymmenen minuutin kuluttua."
"Olen luonanne ennen sitä."
Hän pani nopeasti pois kuulotorven ja kääntyi lähteäkseen pienestä puhelinhuoneesta. Melkein samassa hetkessä hän paiskautui vastakkaiselle seinälle. Ollessaan juuri astumassa ulos oli hän kuullut jonkun irtoavan yläpuolellaan ja oli tuskin ehtinyt hypätä taapäin pelastaakseen musertumasta rautaesiripun alle, joka putosi hirveällä räminällä hänen eteensä.
Vain sekuntti ja tuo raskas esine olisi murskannut hänet. Hän oli kuullut sen suhisevan ohi päänsä. Milloinkaan ennen hän ei ollut kokenut niin hirveää kauhun tunnetta.
Silmänräpäyksen kestäneen todellisen kauhun jälkeen, jonka aikana hän seisoi kivettyneenä, pyörremyrskyn raivotessa hänen aivoissaan, hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja heittäytyi estettä vastaan. Mutta hänelle selvisi heti, että se oli voittamaton. Siinä oli paksu metalliseinä, jota ei oltu tehty yhteenniitatuista rautalevyistä, vaan valetusta raudasta. Molemmin puolin, sekä ylhäältä että alhaalta, oli se ilmanpitävästi uurteisiinsa sovitettu.
Hän oli vanki. Äkillisen raivon vallassa hän hakkasi nyrkillään rautaseinää. Hän muisti neiti Levasseurin olleen työhuoneessa. Jos hän ei ollut lähtenyt huoneesta — ja sitä hän ei tapahtuman sattuessa varmastikaan ollut tehnyt — täytyi hänen ehdottomasti kuulla tämä melu. Hän panisi tietysti toimeen hälytyksen ja tulisi apuun.
Don Luis kuunteli. Hän huusi. Ei vastausta. Hänen äänensä vaimeni seiniin, kattoon ja lattiaan; hän ymmärsi, että koko talo oli kuuro hänen huudoilleen.
"Mutta kuitenkin… kuitenkin… neiti Levasseur…"
"Mitä tämä merkitsee?" mutisi hän. "Mitä kaikki tämä tarkoittaa?"
Hän seisoi hiljaa ja liikahtamatta ajatellen tytön kummallista käytöstä, hänen pelästyneitä kasvojaan, hänen villejä silmiään. Ja hän rupesi kummastelemaan, mikä oli saattanut koneiston toimimaan, jotta pelottava rautaesirippu oli niin äkkiä ja säälimättömästi pudonnut alas.
VI LUKU
Ebenholtsikeppinen mies
Varapäällikkö Weber, ensimmäinen tarkastaja Ancenis, komissario Mazeroux, kolme tarkastajaa ja Neuillyn poliisikomisario seisoivat bulevardi Richard-Wallacen kadulla, talon nro 8, edessä.
Mazeroux katseli avenue de Madridille, josta don Luisin piti tulla ja alkoi kummastella, mitä oli tapahtunut, sillä puoli tuntia oli kulunut heidän puhelinkeskustelustaan, eikä Mazeroux keksinyt enää mitään veruketta asian viivyttämiseksi.
"On aika ryhtyä hyökkäykseen", sanoi Weber.
"Taloudenhoitajatar antaa merkkejä ikkunasta, että mies pukeutuu."
"Minkä vuoksi emme sieppaa häntä kun hän tulee ulos?" sanoi Mazeroux.
"Se käy silmänräpäyksessä."
"Mutta jos hän livistää jonkun meille tuntemattoman käytävän kautta ulos?" sanoi varasalapoliisipäällikkö. "Meidän on oltava sellaisen veijarin kanssa varuillamme. Me vangitsemme hänet omassa luolassaan. Se on varmempaa."
"Mutta…"
"Mikä teidän on, Mazeroux?" kysyi Weber vieden hänet syrjään. "Ettekö näe, että väkemme alkaa tulla levottomaksi? He pelkäävät sitä lurjusta. On vain yksi keino, ja se on se, että heidät usutetaan hänen päälleen kuin hän olisi villipeto. Sitä paitsi asian pitää olla selvä kun prefekti tulee."
"Tuleeko hän?"
"Tulee. Hän haluaa nähdä tapauksen omin silmin. Koko juttu herättää hänessä tavatonta mielenkiintoa. Siis eteenpäin! Oletteko valmiina, hyvät ystävät? Nyt menen ja soitan."
Kello kilahti ja taloudenhoitajatar tuli heti avaamaan veräjän selko selälleen.
Vaikkakin määräys kuului, että mentäisiin aivan rauhallisesti, ettei vihollinen tulisi varoitetuksi liian pian, oli pelko kuitenkin niin voimakas, että syntyi yleinen rynnäkkö ja kaikki salapoliisit tunkeutuivat pihaan varustautuen taisteluun. Eräs ikkuna avautui ja joku huusi toisesta kerroksesta:
"Mitä tämä on?"
Weber ei vastannut. Kaksi salapoliisia, ensimmäinen tarkastaja, komisario ja hän itse menivät taloon toisten pysähtyessä pihalle tehdäkseen jokaisen pakoyrityksen mahdottomaksi.
Kohtaus tapahtui ensimmäisessä kerroksessa. Mies oli tullut alas täydellisesti puettuna ja hattu päässä. Weber karjui:
"Pysähtykää! Kädet ylös! Oletteko Hubert Lautier?" Mies näytti hölmistyneeltä. Viisi revolveria suuntautui häneen. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet pienintäkään pelkoa, ja hän sanoi:
"Mitä te haluatte, hyvä herra? Miksi tulette tänne?"
"Olemme täällä lain nimessä määräyksellä vangita teidät."
"Vangita minut?"
"Vangita Hubert Lautier, osoite bulevardi Richard-Wallace nro 8."
"Tämähän on kauheata!" sanoi mies. "Tämä on uskomatonta! Mitä tämä merkitsee? Minkä vuoksi —?"
He tarttuivat hänen molempiin käsivarsiinsa hänen tekemättä vähintäkään vastarintaa ja työnsivät hänet suureen huoneeseen, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin kolme tuolia, lepotuoli ja kirjojen peittämä pöytä.
"Kas niin", sanoi Weber. "Älkää liikahtako. Jos teette pienenkään liikkeen, saatte syyttää itseänne."
Mies ei tehnyt mitään huomautuksia. Kahden salapoliisin pitäessä häntä kauluksesta hän näytti tuumivan ikäänkuin ymmärtääkseen syyn salaperäiseen vangitsemiseensa. Hänellä oli älykkäät kasvot, ruskeanpunainen parta ja harmaansiniset silmät, jotka tuon tuostakin saivat kovan ilmeen silmälasien takana. Hänen leveät hartiansa ja väkevä niskansa todistivat suurta ruumiinvoimaa.
"Sidommeko hänen kätensä?" kysyi Mazeroux.
"Odottakaa vähän. Nyt tulee prefekti. Oletteko tutkineet miehen taskut? Onko hänellä aseita?"
"Ei".
"Eikä pientä pulloa, ei mitään epäiltävää?"
"Ei, ei mitään."
Herra Desmalions tuli ja pitäen silmänsä kiinnitettyinä vangin kasvoihin kuunteli vaieten Weberiä ja sai tietää kuinka vangitseminen oli suoritettu.
"Kelpo juttu", sanoi hän. "Tämä oli hyvä kaappaus. Nyt kun meillä on molemmat rikostoverit tallessa, täytyy heidän puhua ja asia saadaan selväksi. Vai niin, hän ei tehnyt vastarintaa?"
"Ei, herra prefekti, ei vähintäkään."
"Meidän on joka tapauksessa oltava varuillamme."
Vanki ei ollut sanonut sanaakaan, mutta näytti tuumivalta. Ymmärrettyään, että äskentullut ei ollut kukaan muu kuin poliisiprefekti, kohotti hän päätään, katsoi herra Desmalionsiin, joka sanoi:
"Otaksun, ettei ole välttämätöntä sanoa teille syytä vangitsemiseenne?"
Mies vastasi kunnioittavasti:
"Suokaa anteeksi, herra prefekti, mutta minun täytyy pyytää teitä ilmoittamaan se minulle. Minulla ei ole siitä kaukaisintakaan aavistusta. Teidän salapoliisinne ovat tehneet suuren erehdyksen, joka varmasti voidaan oikaista yhdellä sanalla. Sen sanan haluan kuulla, pyydän ehdottomasti saada sen tietää."
Prefekti kohautti olkapäitään ja sanoi:
"Teitä epäillään osallisuudesta insinööri Fauvillen ja hänen poikansa
Edmondin murhaan."
"Onko Hippolyte kuollut?"
Huudahdus tuli vasten hänen tahtoaan, melkeinpä itsetiedottomasti, sydämestään liikutetun ja kovasti hämmästyneen miehen huulilta. Hänen hämmästyksensä oli merkillinen, hänen kysymyksensä, jonka kautta hän koetti uskotella olevansa tietämätön kaikesta, oli aivan odottamaton:
"Onko Hippolyte kuollut?"
Hän toisti kysymyksen käheällä äänellä, vapisten joka jäsenestään sanoessaan:
"Onko Hippolyte kuollut? Mitä te sanotte? Onko mahdollista, että hän on kuollut? Ja millä tavalla? Murhattu? Ja Edmond myöskin?"
Prefekti kohautti olkapäitään.
"Jo se, että te kutsutte herra Fauvillea ristimänimeltä, osoittaa, että te tunsitte hänet sangen läheisesti. Ja vaikka te ette olisikaan osallinen hänen murhaansa, on siitä puhuttu viimeisenä neljänätoista päivänä sanomalehdissä riittävästi, jotta teidän on täytynyt saada siitä tieto."
"Minä en lue milloinkaan sanomalehtiä, herra prefekti."
"Mitä? Ette kai väitä…"
"Se saattaa kuulua uskomattomalta, mutta se on täydellisesti totta, vietän työteliästä elämää, askaroitsen tieteellisissä tutkimuksissa suurelle yleisölle tarkoitetun teoksen parissa, enkä tunne pienintäkään mielenkiintoa muun maailman tapahtumiin. Kuka hyvänsä voi todistaa, etten ole lukenut ainoatakaan sanomalehteä moneen kuukauteen. Sen vuoksi voin täydellä syyllä sanoa, etten tuntenut Hippolyte Fauvillen murhaa."
"Mutta te tunsitte herra Fauvillen?"
"Tunsin hänet ennen, mutta me olimme riidoissa."
"Mistä?"
"Perheasioista."
"Perheasioista? Olitteko te sukulaisia?"
"Olimme, Hippolyte oli isäni serkku."
"Niin, mutta silloinhan… kas niin, selvittäkäämme tämä asia. Herra
Fauville ja hänen vaimonsa olivat sisarusten lapset, Elisabeth ja
Armande Rousselin. Nämä molemmat sisarukset olivat kasvaneet yhdessä
serkkunsa Victorin kanssa."
"Niin, Victor Sauveraudin, jonka äidinisä oli Roussel. Victor
Sauveraud meni ulkomailla naimisiin ja hänellä oli kaksi poikaa.
Toinen kuoli viisitoista vuotta sitten; toinen olen minä."
Herra Desmalions hätkähti. Asia oli hyvin mielenkiintoinen. Jos mies puhui totta, jos hän todellakin oli tämän Victorin poika, jota poliisi oli tiedustellut, niin he olivat vanginneet Cosmo Morningtonin lopullisen perillisen, koska herra Fauville ja hänen poikansa olivat kuolleet ja rouva Fauville oikeastaan oli todistettu syylliseksi murhaan ja näin ollen kadottanut oikeutensa. Mutta miksi mies oli hetkellisessä hulluudessa vapaaehtoisesti luovuttanut tämän musertavan todisteen itseään vastaan?
Mies jatkoi:
"Ilmoitukseni näyttävät hämmästyttävän teitä, herra prefekti. Ne ehkä heittävät valoa siihen epäilykseen, jonka uhriksi olen joutunut?"
Hän puhui rauhallisesti, suurella kohteliaisuudella ja tavattoman sivistyneellä äänensävyllä, eikä hän näyttänyt silmänräpäystäkään ajattelevan, että hänen ilmoituksensa juuri vahvistivat niitä toimenpiteitä, joihin häntä vastaan oli ryhdytty.
Vastaamatta miehen tuumailuihin kysyi poliisiprefekti:
"Teidän todellinen nimenne on siis —?"
"Gaston Sauveraud."
"Miksi siis kutsutte itseänne Hubert Lautieriksi?"
Mies epäröi silmänräpäyksen, joka ei välttänyt niin terävänäköisen miehen huomiota kuin herra Desmalions. Hän horjui sinne tänne, hänen silmänsä kääntyivät syrjään ja hän vastasi:
"Se ei kuulu poliisiin, se koskee vain minua itseäni."
Herra Desmalions hymyili.
"Se on huono puolustus. Annatteko saman vastauksen kun kysyn teiltä minkä vuoksi elätte piiloutuneena, minkä vuoksi jätitte avenue du Roulen, jossa asuitte, antamatta uutta osoitettanne, ja minkä vuoksi otatte vastaan postinne vain kirjaimilla merkittynä?"
"Niin, herra prefekti, ne ovat yksityisasioita, jotka kuuluvat vain minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näitä kysymyksiä."
"Juuri saman vastauksen saamme aina teidän rikostoveriltanne."
"Minun rikostoveriltani?"
"Niin, rouva Fauvillelta."
"Rouva Fauvillelta!"
Gaston Sauveraud päästi saman huudon, jonka hän oli antanut kuulua kuullessaan insinöörin kuolemasta ja hänen hämmästyksensä näytti vielä voimakkaammalta, sillä se muuttui tuskaksi, joka vääristi hänen kasvonsa tuntemattomiksi.
"Mitä?… Mitä?… Mitä sanotte? Marie!… Ei, sitä te ette tarkoita, se ei ole totta!"
Herra Desmalions katsoi tarpeettomaksi vastata, siksi hullua ja lapsellista oli tämä teeskentely olla muka tietämätön Suchet Boulevardin murhenäytelmästä.
Poissa suunniltaan, tuijottavin silmin mutisi Gaston Sauveraud itsekseen:
"Onko se totta? Onko Marie saman erehdyksen uhrina kuin minäkin? Ne ovat ehkä vanginneet hänet? Hän vankilassa?"
Hän kohotti uhkaavasti nyrkkiin puserretut kätensä kohti tuntemattomia vihollisia, jotka häntä ympäröivät, niille, jotka vainosivat häntä, niille, jotka olivat murhanneet Hippolyte Fauvillen ja luovuttaneet Marie Fauvillen poliisille.
Mazeroux ja ensimmäinen tarkastaja Ancenis tarttuivat karkeasti hänen käsivarsiinsa. Hän teki vastustusliikkeen ikäänkuin olisi tahtonut torjua hyökkäyksen. Mutta se oli vain ohimenevä tunne ja hän vaipui tuolille peittäen kasvot käsiinsä.
"Mikä arvoitus!" mutisi hän. "En ymmärrä… en käsitä…"
Weber, joka oli mennyt muutamia minuutteja aikaisemmin ulos, tuli takaisin ja herra Desmalions kysyi:
"Onko kaikki valmiina?"
"On, herra prefekti, olen antanut auton ajaa portille teidän autonne viereen."
"Montako teitä on?"
"Kahdeksan. Kaksi salapoliisia on juuri tullut toimistosta."
"Oletteko tarkastaneet talon?"
"Kyllä, herra prefekti. Mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista."
"Hyvä on. Viekää hänet pois ja pitäkää tarkkaan silmällä."
Gaston Sauveraud meni rauhallisesti Weberin ja Mazerouxin välissä.
Ovella hän kääntyi.
"Herra prefekti, kun te pidätte tutkimusta, pyydän teitä huolehtimaan makuuhuoneestani ja pöydällä olevista papereista. Siellä on piirustuksia, jotka ovat maksaneet minulle paljon työtä. Ja sitten…"
Hän epäröi nähtävästi hämillään.
"Niin, herra prefekti, minun täytyy sanoa teille… jotain…"
Hän etsi sanoja ja näytti samassa silmänräpäyksessä, kun hän ne lausui, pelästyvän niiden seurauksesta. Mutta hän kokosi äkkiä päättäväisyytensä.
"Herra prefekti… täällä talossa on pakka kirjeitä… joista olen huolissani enemmän kuin elämästäni. On mahdollista, että näistä kirjeistä, jos ne väärin selitetään, tulee ase minua vastaan, mutta se on yhdentekevää. Pääasia on, että ne tulevat varmaan talteen. Te saatte nähdä… ne sisältävät hyvin tärkeitä selityksiä. Uskon ne teidän hoitoonne… teille yksin, herra prefekti."
"Missä ne ovat?"
"Piilopaikka on helppo löytää. Tarvitsee vain mennä ullakolle minun makuuhuoneeni yläpuolelle ja painaa ikkunan oikealla puolella olevaa naulanpäätä. Se on tavallinen, turhanpäiväinen naula, mutta on yhteydessä kattoparrujen alla olevan piilopaikan kanssa."
Hänet vietiin pois kahden miehen välissä. Prefekti huusi heidät takaisin.
"Silmänräpäys. Mazeroux, menkää ullakolle ja tuokaa minulle kirjeet."
Mazeroux meni ja palasi hetken kuluttua takaisin. Hän ei ollut saanut vieteriä liikkumaan.
Prefekti käski ensimmäisen tarkastaja Ancenisin mennä Mazerouxin kanssa, viemään vangin mukaansa ja antamaan hänen näyttää kuinka piilopaikka avataan. Itse pysähtyi hän Weberin kanssa alas odottaakseen tuloksia ja tarkastellakseen pöydällä olevien kirjojen nimiä.
Ne olivat tieteellisiä kirjoja, joiden joukossa hän havaitsi kemiaa koskevat teokset: Orgaaninen kemia ja Kemia ja sen suhde sähköön. Niiden lehdet olivat täynnä merkintöjä. Hän seisoi selaillen lehtiä kun luuli kuulevansa laukauksen. Hän ryntäsi ovelle, mutta ei ollut ehtinyt yli kynnyksen, ennen kuin portaissa kaikui pistoolinlaukaus ja hän kuuli tuskanhuudon.
Välittömästi kajahti kaksi uutta laukausta, joita säesti huuto, kamppailu ja vielä laukaus…
Reippaudella, jota ei olisi hänen kokoiseltaan mieheltä odottanut, ryntäsi prefekti Weberin seuraamana ylös portaita. Portaiden mutkassa, putosi horjuva mies hänen käsivarsilleen; se oli Mazeroux, joka oli haavoittunut.
Portailla makasi toinen ruumis, ensimmäinen tarkastaja Ancenis.
Heidän yläpuolellaan, pienessä avatussa ovessa, seisoi Gaston Sauveraud kasvoillaan villi ilme ja käsivarsi ojennettuna. Hän laukaisi viidennen laukauksen umpimähkään. Mutta nähdessään poliisiprefektin tähtäsi hän tähän.
Prefekti tuijotti pelottavaan pistoolin piippuun, joka oli suunnattu hänen päähänsä ja piti itseään menneenä miehenä. Mutta juuri samassa pamahti hänen takanaan laukaus, Sauveraudin ase putosi tämän kädestä ennenkuin hän oli ehtinyt ampua ja prefekti näki ikäänkuin unessa miehen, sen miehen, joka oli pelastanut hänen henkensä, hyppäävän yli ensimmäisen tarkastajan ruumiin, työntävän tieltään Mazerouxin ja ryntäävän eteenpäin salapoliisien seuraamana. Prefekti tunsi miehen: se oli don Luis Perenna.
Don Luis juoksi ullakolle, jonne Sauveraud oli vetäytynyt, mutta ehti vain nähdä tämän kiipeävän ikkunanlaudalle ja hyppäävän ulos kolmannesta kerroksesta.
"Onko hän hypännyt ulos?" huusi prefekti, joka ryntäsi sisään.
"Silloin emme ikinä saa häntä elävänä."
"Ei elävänä eikä kuolleena, herra prefekti. Katsokaa, nyt hän nousee. Sellaiset miehet ovat erikoisen kohtalon huomassa. Hän suuntaa kulkunsa portille. Hän tuskin ontuu."
"Mutta missä on minun väkeni?"
"Ne ovat kaikki portaissa, sisällä talossa, jonne laukaukset ne houkuttelivat, ne hoitavat haavoittuneita…"
"Sellainen lurjus!" mutisi prefekti. "Hän on hoitanut pelinsä mestarillisesti!"
Gaston Sauveraud näytti todellakin pääsevän pakoon ehjin nahoin.
"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.
Kaksi autoa seisoi katukäytävän vieressä, joka siinä kohden oli sangen leveä: prefektin oma ja se, jonka Weber oli hankkinut vangittua varten. Ohjaajat, jotka istuivat paikoillaan, eivät olleet huomanneet taistelua. Mutta he näkivät Caston Sauveraudin tekevän ilmamatkansa ja prefektin kuski, jonka istuimelle useita todistuskappaleita oli asetettu, tempasi ensimmäisen aseen minkä sai, se oli ebenholtsikeppi, ja ryntäsi pelottomasti karkuria vastaan.
"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.
He yhtyivät pihan veräjällä. Se ei kestänyt kauan. Sauveraud heittäytyi vastustajansa päälle, tempasi kepin hänen kädestään ja löi sillä häntä kasvoihin, niin että se katkesi. Päästämättä kädestään keppiä syöksyi hän tiehensä kintereillään toinen kuski ja kolme salapoliisia, jotka vihdoinkin olivat tulleet ulos talosta. Hänellä oli kolmenkymmenen metrin etumatka; eräs poliiseista ampui hänen jälkeensä useita laukauksia, mutta tuloksetta.
Kun herra Desmalions ja Weber tulivat alas, tapasivat he Ancenisen
Gaston Sauveraudin vuoteessa toisessa kerroksessa, kasvoiltaan
harmaana. Häntä oli ammuttu päähän ja hän oli kuolemaisillaan.
Muutamia minuutteja sen jälkeen oli hän kuollut.
Mazeroux, jonka haava oli aivan vähäpätöinen, kertoi, kun se oli sidottu, että Sauveraud oli vienyt heidät ullakolle ja oven ulkopuolella pistänyt kätensä vanhaan laukkuun, joka riippui seinällä muutamien kuluneiden alusvaatteiden ja takkien joukossa. Hän veti sieltä revolverin ja ampui tarkastajaan, joka kaatui paikoilleen. Kun Mazeroux kiersi kätensä murhaajan ympärille, vapautti tämä itsensä ja ampui kolme laukausta, joista kolmas sattui komisarion olkapäähän.
Taistelussa, jossa poliisilla oli kokonainen joukko kokeneita salapoliiseja käytettävinään, ja kun vihollisena oli yksi vanki, ei näyttänyt olevan kaukaisintakaan syytä pelkoon, mutta kuitenkin oli tämä vastustaja ennenkuulumattoman häikäilemättömällä viekkaudella vienyt kaksi salapoliisia syrjään, tehnyt heidät vaarattomiksi, houkutellut toiset taloon ja päässyt pakoon.
Herra Desmalions oli kalpea kiukusta ja epätoivosta. Hän huudahti:
"Hän on pettänyt meidät. Hänen kirjeensä, piilopaikkansa, liikkuva naulanpää, kaikki oli valetta. Oh, se roisto!"
Hän meni alakertaan ja siitä pihalle. Bulevardilla tapasi hän yhden salapoliiseistaan, joka oli ajanut murhaajaa takaa ja tuli takaisin aivan hengästyneenä.
"No?" kysyi hän innokkaasti.
"Herra prefekti, hän kääntyi ensimmäisestä kadunkulmasta ja siellä häntä odotti auto. Kone oli jo käynnistetty, sillä mies sai heti etumatkan."
"Mutta minun autoni?"
"Niin, nähkääs, ennenkuin se oli saatu liikkeeseen…"
"Oliko vaunu, joka hänet otti, vuokra-auto?"
"Oli".
"Silloin saamme siitä selon. Ohjaaja ilmoittautuu vapaaehtoisesti, kun hän saa lukea siitä sanomalehdissä."
Weber pudisti päätään.
"Sikäli kuin hän itse ei ole kanssarikollinen, herra prefekti. Sitäpaitsi vaikka me löytäisimmekin auton, täytyy meidän otaksua, että Gaston Sauveraud osaa peittää jälkensä. Me saamme paljon vaivaa."
"Niin", mutisi don Luis, joka oli ollut läsnä alustavassa tutkinnossa ja jäi nyt hetkeksi kahdenkesken Mazerouxin kanssa, "niin me saamme paljon vaivaa, erittäinkin jos te annatte vankienne tuolla tavoin luistaa tiehensä. Mazeroux, mitä minä eilen illalla sanoin? Sellainen lurjus! Mutta hän ei ole yksin, Alexandre. Vakuutan, että hänellä on rikostovereita… ei sataakaan metriä minun asunnostani, ajatelkaa… minun asunnostani!"
Tehtyään Mazerouxille kysymyksiä Sauveraudin käyttäytymisestä ja muista vangitsemisen yksityisseikoista palasi don Luis place du Palais-Bourbonille.
Vaikkakin se osa, jota Gaston Sauveraud oli näytellyt Morningtonin perintöjutussa, ansaitsi kaiken hänen huomionsa, ei neiti Levasseurin käytös silti aiheuttanut hänelle sen pienempää huolta. Hän ei saattanut unohtaa tämän kauhistunutta huudahdusta, hänen keskustellessaan Mazerouxin kanssa, eikä tuota kasvojen pelästynyttä ilmettä. Oli aivan mahdotonta asettaa tätä huudahdusta ja tätä ilmettä yhteyteen minkään muun kuin niiden sanojen kanssa, jotka hän oli Mazerouxille lausunut:
"Mitä! Onko rouva Fauville koettanut tehdä itsemurhan?"
Tämä tosiasia oli varma ja yhteenkuuluvaisuus itsemurhauutisen ja neiti Levasseurin voimakkaan mielenliikutuksen välillä oli aivan liian selvä, jottei Perenna olisi koettanut vetää johtopäätöksiä.
Hän meni suoraan työhuoneeseensa ja tarkasti heti käytävän, joka johti puhelinkomeroon. Käytävään, joka oli noin kuusi jalkaa leveä ja sangen matala, ei johtanut yhtään ovea, vaan oviaukon peitti samettiverho, joka melkein aina oli syrjään vedettynä, niin että työhuoneesta näkyi käytävään. Verhon takana oli nappi, jota tarvitsi vain painaa saadakseen rautaesiripun alas.
Hän painoi nappia pari kolme kertaa, ja hänen kokeensa osoitti aivan selvästi, että koneisto oli kunnossa eikä saattanut toimia ilman ulkoapäin tulevaa vaikutusta. Pitikö hänen siis otaksua, että tyttö oli tahtonut tappaa hänet! Mutta mikä oli siinä tapauksessa syy siihen?
Hän aikoi soittaa ja lähettää hakemaan neiti Levasseur'ta vaatiakseen häneltä selitystä. Mutta minuutit kuluivat eikä hän soittanut. Hän näki ikkunasta tämän kulkevan kevyin ja miellyttävin askelin yli pihan. Auringonsäde kimalteli hänen kultaisilla hiuksillaan.
Koko aamupäivän makasi don Luis sohvalla ja poltti sikareita. Hän oli huonolla tuulella, tyytymätön itseensä ja tapahtumien kulkuun, sillä ne eivät olleet antaneet hänelle ainuttakaan totuudenpilkahdusta; kaikki näytti vain olevan omiaan lisäämään sitä pimeyttä, jossa hän haparoi eteenpäin. Mutta juuri kun hän kello kaksitoista soitti aamiaista, tuli tarjoilija sisään kädessään tarjotin ja sanoi innolla, joka osoitti palveluskunnan tietävän hänen vaarallisen tilansa:
"Siellä on poliisiprefekti".
"Niinkö?" sanoi Perenna. "Missä hän on?"
"Tuolla alhaalla. Aluksi en tiennyt mitä olisi tehtävä… ja ajattelin sanoa neiti Levasseurille, mutta…"
"Oletteko varma —?"
"Tässä on hänen korttinsa."
Perenna otti tarjottimelta kortin ja luki herra Desmalionsin nimen. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja näki kattopellin avulla yli place du Palais-Bourbonin. Siellä kulki puoli tusinaa miehiä edestakaisin. Hän tunsi ne. Ne olivat hänen tavallisia vartijoitaan, joista hän oli eronnut edellisenä iltana, mutta jotka olivat tulleet takaisin ryhtyäkseen vartioimiseensa.
"Vai niin, ei ketään muita?" sanoi hän itsekseen. "Sitten ei meillä ole mitään pelättävää ja prefektillä on vain parhaat tarkoitukset minua kohtaan. Tätä minä juuri odotin ja näyttää olleen viisasta, että pelastin hänen henkensä."
Herra Desmalions astui sisään sanaakaan lausumatta. Hän ainoastaan taivutti hiukan päätään, sen saattoi ottaa kumarrukseksi. Weber, joka oli hänen mukanaan, ei nähnyt vaivaa peittääkseen tunteitaan sellaisen miehen kuin Perennan edessä.
Don Luis ei kiinnittänyt huomiota häneen, mutta nosti mielenosoituksellisesti esiin vain yhden tuolin. Herra Desmalions katsoi kuitenkin paremmaksi kävellä kädet selän takana edestakaisin huoneessa ikäänkuin haluten vielä hiukan miettiä ennenkuin sanoisi mitään.
Hiljaisuus oli kestänyt pitkän aikaa. Don Luis odotti kärsivällisesti. Sitten pysähtyi prefekti äkkiä ja sanoi:
"Menittekö te suoraan kotiin lähdettyänne bulevardi
Richard-Wallacelta?"
Don Luisia ei häirinnyt hänen tutkintotuomarimainen sävynsä ja hän vastasi: "Kyllä, herra prefekti."
"Tänne, työhuoneeseenne?"
"Niin."
Herra Desmalions oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:
"Minä lähdin kolmekymmentä tai neljäkymmentä minuuttia teidän jälkeenne ja ajoin autolla virastooni. Siellä sain tämän pikakirjeen. Lukekaa se. Niinkuin näette, jätettiin se sisään pörssin luona puoli kymmenen."
Don Luis otti kirjeen ja luki seuraavat suurilla kirjaimilla kirjoitetut sanat:
"Täten ilmoitetaan, että Gaston Sauveraud pakoon päästyään tapasi rikostoverinsa Perennan, joka, niinkuin tiedätte, ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin. Arsène Lupin antoi teille Sauveraudin osoitteen päästäkseen hänestä ja saadakseen yksin Morningtonin perinnön. He yhtyivät tänä aamuna ja Arsène Lupin näytti Sauveraudille varman piilopaikan. On helppo todistaa, että he ovat tavanneet ja ovat rikostovereita. Sauveraud antoi Lupinille sen kävelykeppinsä puolikkaan, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Te löydätte sen Perennan työhuoneesta ikkunoiden välissä olevan sohvan pielusten alta."
Don Luis kohautti olkapäitään. Kirje oli mieletön, sillä hän ei ollut hetkeksikään jättänyt työhuonettaan. Hän käänsi kirjeen rauhallisesti kokoon ja luovutti poliisiprefektille huomautuksitta. Hän oli katsonut parhaaksi antaa herra Desmalionsin aloittaa keskustelun.
Prefekti kysyi:
"Mitä te sanotte syytökseen?"
"En mitään."
"Onhan helppo todistaa onko se oikea tahi ei."
"Hyvin helppo; sohva on tuossa."
Herra Desmalions odotti pari kolme sekuntia, meni sitten sohvan luo ja nosti pois pieluksen. Sen alla oli kepin yläpuoli koukkuineen.
Don Luis ei voinut pidättää yllätyksen ja suuttumuksen elettä. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut näin hämmästyttävää mahdollisuutta ja se tuli hänelle aivan odottamatta. Hän hillitsi kuitenkin itsensä. Ei ollut olemassa mitään, joka todistaisi, että tämä olisi sama keppi jonka hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin kädessä, ja jota tällä oli tapana käyttää.
"Minulla on toinen puolikas mukanani", sanoi prefekti vastaukseksi lausumattomaan väitteeseen. "Varasalapoliisipäällikkö Weber otti sen ylös bulevardi Richard-Wallacelta. Tässä se on."
Hän otti sen esiin päällystakkinsa sisätaskusta ja huomattiin, että molemmat puolikkaat sopivat täydellisesti yhteen.
Tuli jälleen hiljaisuus. Perenna oli yhtä neuvoton kuin vastustajatkin, hän ei ollut varustautunut kokemaan sellaista masennusta ja nöyryytystä. Hän ei voinut sitä sulattaa. Mutta minkä ihmetyön kautta oli Gaston Sauveraud näiden kahdenkymmenen minuutin kuluessa päässyt hänen taloonsa ja huoneeseensa! Vaikkapa otaksuisi, että rikostoveri asuisi täällä, ei arvoitus olisi sen helpompi ymmärtää.
"Tämä tekee tyhjäksi kaikki minun laskelmani", ajatteli hän, "ja tällä kertaa minut on myyty. Minä saatoin torjua rouva Fauvillen syytöksen ja turkoosijutun. Mutta herra Desmalions ei ikinä usko, että tämä on samanlainen koetus, ja että Gaston Sauveraud on koettanut, samoin kuin Marie Fauvillekin teki, saada minut vaarattomaksi järjestämällä niin, että tulisin vangituksi."
"No", sanoi herra Desmalions kärsimättömästi, "vastatkaa!
Puolustautukaa!"
"Ei, herra prefekti, se ei hyödytä minua."
Prefekti polkaisi lattiaa ja mutisi:
"Siinä tapauksessa… siinä tapauksessa… koska te tunnustatte… koska…"
Hän pani kätensä ikkunalaudalle varustautuen avaamaan. Vihellys, ja salapoliisit ryntäisivät sisään ja kaikki olisi loppu.
"Lähetänkö hakemaan tarkastajaa, herra prefekti?" kysyi don Luis.
Herra Desmalions ei vastannut. Hän lähti ikkunan luota ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Perennan kummastellessa miksikä hän vielä epäröi, asettui prefekti toisen kerran hänen eteensä ja sanoi:
"Ja entäpä jos minä nyt jätän tämän välikohtauksen huomiotta, tahi oikeammin sanoen tapahtumana, joka ei voi saattaa teitä huonoon valoon, vaikkakin se epäilemättä todistaa palvelijoittenne petollisuutta? Jos minä otan huomioon ne palvelukset, joita olette meille tehneet? Sanalla sanoen, jos annan teidän kulkea vapaana?"
Perenna ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Huolimatta keppijutusta ja huolimatta siitä, että tapaukset olivat näennäisesti häntä vastaan, sai asia, juuri kun kaikki oli menossa hullusti, sen käänteen, jota hän oli alussa ennustanut, ja josta hän oli bulevardi Suchetilla kuulustelun aikana Mazerouxille maininnut. He halusivat saada hänen apuaan.
"Vapaana?" kysyi hän. "Ei mitään vakoilua enää? Ei ketään, joka seuraisi aina kintereillä?"
"Ei ketään".
"Ja jos sanomalehtijupakka minun nimeni ympärillä jatkuu, jos sanomalehtien erilaisten puheiden ja yhteensattumien kautta onnistuu nostaa yleinen mielipide minua vastaan ja minua vastaan vaaditaan toimenpiteitä?"
"Niin ei näihin toimenpiteihin ryhdytä."
"Minulla ei siis ole mitään pelättävää?"
"Ei mitään".
"Suostuuko herra Weber peruuttamaan ennalta muodostamansa mielipiteen minusta?"
"Hän tulee joka tapauksessa käyttäytymään niinkuin hän tekisi sen, eikö niin Weber?"
Varasalapoliisipäällikkö murisi muutamia sanoja, jotka saattoivat käydä suostumuksesta, ja don Luis huudahti heti:
"Siinä tapauksessa, herra prefekti, olen varmasti saavuttava voiton ja saavuttava sen virkavallan toivomuksen mukaisesti."
Kokonaisen odottamattomien tapausten sarjan jälkeen taivutti siis poliisi vapaaehtoisesti päänsä don Luis Perennan etevyyden edessä, tunnusti kaikki mitä hän oli jo tehnyt, hyväksyi kaiken mitä hän vastedes tulisi tekemään, ja päätti sen vuoksi tukea häntä, pyytää hänen apuaan ja jättää hänelle niin sanoaksemme asioiden johdon.
Se oli imarteleva kohteliaisuus. Oliko se tarkoitettu ainoastaan don Luis Perennalle? Ja eikö Lupinilla, tuolla pelottavalla, voittamattomalla Lupinilla ollut oikeutta vaatia siitä mitään osaa? Oliko mahdollista luulla, ettei herra Desmalions sisimmässään ymmärtänyt, että nuo kaksi olivat sama?
Ei mikään prefektin käytöksessä ilmaissut hänen salaisia ajatuksiaan. Hän esitti don Luis Perennalle erään niitä sopimuksia, joihin poliisi on usein pakotettu ryhtymään päästäkseen maaliinsa. Sopimus oli tehty eikä asiasta puhuttu enempää.
"Haluatteko saada minulta jotakin tietoa?" kysyi poliisiprefekti.
"Kyllä, herra prefekti. Sanomalehdet puhuivat jostain muistikirjasta, joka löydettiin päällikkö Vérot'n taskusta. Sisälsikö se jonkun johtolangan?"
"Ei. Yksityisiä muistiinpanoja, maksulistoja, siinä oli kaikki. Odottakaa, nyt muistan. Sitäpaitsi oli erään naisen valokuva, josta en ole onnistunut saamaan mitään tietoja. Luulen muuten ettei sillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä ole lähettänyt sitä sanomalehtiin. Tässä se on."
Perenna otti prefektin ojentaman valokuvan ja hätkähti; se ei välttänyt prefektin huomiota.
"Tunnetteko naisen?"
"En, en, herra prefekti. Aluksi minusta näytti, mutta ei, se oli vain yhdennäköisyys… jonka minä tarkistan, jos tahdotte jättää minulle kuvan täksi illaksi."
"Kyllä, täksi illaksi. Kun olette käyttäneet sitä, niin jättäkää se komisario Mazerouxille, jolle minä annan määräyksen työskennellä kanssanne Mornington-jutussa."
Keskustelu oli loppunut. Prefekti meni. Don Luis seurasi häntä ovelle. Kun herra Desmalions aikoi laskeutua alas portaita, kääntyi hän ja sanoi tyynesti:
"Te pelastitte aamulla henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, olisi tuo lurjus Sauveraud…"
"Oh, herra prefekti…" sanoi don Luis vastustaen.
"Niin, minä tiedän, että teillä on tapana tehdä sellaisia tekoja.
Teidän on kuitenkin otettava vastaan kiitokseni."
Ja poliisiprefekti teki kumarruksen kuin olisi hän kumartanut don Luis Perennan, espanjalaisen aatelismiehen ja muukalaislegioonan sankarin edessä. Weber sitävastoin pisti molemmat kätensä housuntaskuihin ja meni ohi sellaisin ilmein kuin verikoira ja heitti viholliseensa katseen täynnä mitä syvintä vihaa.
"Peijakas", ajatteli don Luis, "siinä on lurjus, joka ei laukaise ohi, kun hän saa tilaisuuden ampua minua."
Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki herra Desmalionsin auton vierivän pois. Salapoliisit kokoontuivat päällikön taa ja lähtivät place du Palais-Bourbonilta. Piiritys oli lakkautettu.
"Ja nyt toimeen!" sanoi don Luis. "Käteni ovat vapaat ja me panemme vauhtia koneistoon."
Hän soitti palvelijaa.
"Tarjoa aamiainen ja pyydä neiti Levasseuria tulemaan sen jälkeen, haluan puhella hänen kanssaan."
Hän meni ruokasaliin ja istuutui; valokuvan, jonka herra Desmalions oli hänelle antanut, hän asetti eteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti. Se oli vähän haalistunut ja kulunut, jommoiseksi valokuvat helposti tulevat kun ne ovat lompakossa tahi paperien joukossa, mutta kuva oli aivan selvä. Siinä oli kaunis, nuori nainen seurustelupuvussa paljain olkapäin ja käsivarsin, hymyilevin kasvoin; hiuksissa oli kukkia.
"Neiti Levasseur", sanoi hän. "Onko tämä mahdollista?"
Kuvan yhdessä kulmassa oli puoleksi poiskulunut, tuskin huomattava kirjoitus. Hän tavasi siitä "Florence", todennäköisesti tytön nimi. Ja hän toisti:
"Neiti Levasseur, Florence Levasseur… kuinka on hänen kuvansa joutunut päällikkö Vérot'n taskukirjaan? Ja mitä yhteyttä on unkarilaisen kreivin lukijattaren ja tämän seikkailun välillä?"
Hän muisti tapahtuman rautaesiripusta. Hän muisti Echo de Francen kirjoituksen, johon hän oli löytänyt käsikirjoituksen omalta pihaltaan. Ennenkaikkea ajatteli hän katkennutta keppiä työhuoneessa. Ja koko ajan koettaessaan selvittää näitä asianhaaroja, ponnistellessaan käsittääkseen mitä osaa neiti Levasseur oli näytellyt, oli hänen katseensa suunnattu valokuvaan ja hän tarkasteli suun kaunista muotoa, sen ihastuttavaa hymyilyä, kaulan miellyttävää kaarretta ja olkapäiden ihania piirteitä.
Ovi avattiin äkkiä ja neiti Levasseur syöksyi huoneeseen. Perenna, joka oli lähettänyt palvelijan pois, vei huulilleen lasin vettä, jonka hän oli juuri kaatanut. Neiti Levasseur juoksi esiin, tarttui hänen käsivarteensa, tempasi lasin ja heitti sen matolle, niin että se meni pirstaleiksi.
"Oletteko juonut siitä?" läähätti hän puoleksi tukahtuneella äänellä.
Perenna vastasi:
"En, en vielä. Miksi sitä kysytte?"
Neiti sopersi:
"Vesi tässä astiassa… vesi…"
"Mitä?"
"On myrkytetty."
Perenna hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Mitä se merkitsee? Myrkytetty? Oletteko varma siitä? Vastatkaa!"
Huolimatta tavallisesta itsehallinnastaan oli hän todellakin levoton. Tuntien sen myrkyn hirveän vaikutuksen, jota hänen vastustajansa käytti ja muistaen Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa ruumiit, hän tiesi, että vaikkakin oli karaistu kestämään suuria myrkkyannoksia, hän ei kuitenkaan voisi vastustaa tämän aineen kuolettavaa vaikutusta.
Tyttö vaikeni. Don Luis sanoi käskevästi:
"Vastatkaa minulle! Oletteko varma siitä?"
"En… se oli päähänpisto… aavistus… eräät asianhaarat…"
Tuntui kuin olisi hän katunut sanojaan ja nyt koettanut ottaa ne takaisin.
"Kas niin," sanoi Perenna, "minä haluan tietää totuuden. Ettekö siis ole varma siitä, että tämä vesi on myrkytetty?"
"En… se on mahdollista…"
"Mutta aivan äskenhän…"
"Minä luulin niin… mutta ei… ei…"
"Siitä on helppo vakuuttautua", sanoi Perenna ja ojensi kätensä tarttuakseen vesikannuun.
Neiti Levasseur oli nopeampi, tempasi astian ja iski sen rikki pöydän kulmaan.
"Mitä te teette?" sanoi don Luis suuttuneena.
"Minä erehdyin. Ja siihen ei maksa vaivaa kiinnittää huomiota…"
Don Luis lähti nopeasti ruokasalista. Vesi, jota hänellä oli tapana juoda, otettiin vedenpuhdistuskoneesta, joka seisoi tarjoiluhuoneen päässä ruokasalista keittiöön päin. Hän juoksi sinne, otti astian ja täytti sen vedellä puhdistuskoneesta. Sitten meni hän kauemmaksi käytävään ja huusi tallin edessä leikkivää Mirzaa, koiranpentua.
"Kas tässä", sanoi hän ja asetti astian sen eteen.
Se alkoi juoda. Mutta äkkiä se jäi seisomaan liikkumattomaksi, jännitetyin, vapisevin jaloin. Sitten sen koko ruumis rupesi vapisemaan. Se päästi kuuluviin vaikeroivan vinkunan, pyörähti pari kertaa ja kaatui.
"Se on kuollut", sanoi don Luis tunnusteltuaan penikan ruumista.
Neiti Levasseur oli seurannut häntä. Perenna kääntyi häneen ja sanoi terävästi:
"Olitte oikeassa myrkkyyn nähden; te tiesitte sen sangen hyvin. Mistä saitte tietää sen?"
Neiti Levasseur vastasi:
"Näin toisen penikan juovan tarjoiluhuoneessa. Se on kuollut. Minä puhuin asiasta kuskille ja autonohjaajalle. He ovat tallissa. Ja sitten juoksin varoittamaan teitä."
"Siinä tapauksessahan siinä ei ollut mitään epäiltävää. Miksi te sanoitte, ettette olleet varma oliko vesi myrkytettyä, sillä…"
Autonohjaaja ja kuski tulivat ulos tallista. Perenna vei tytön pois ja sanoi:
"Meidän on puheltava tästä. Menkäämme teidän huoneeseenne."
He menivät pitkin käytävää jälleen. Tarjoiluhuoneen, vierestä, sieltä, missä vedenpuhdistaja oli, lähti toinen käytävä, joka päättyi eräälle ovelle. Perenna avasi tämän oven. Se johti niihin huoneisiin, joissa neiti Levasseur asui.
He menivät hänen salonkiinsa. Don Luis sulki kaikki ovet.
"Ja nyt", sanoi hän päättävästi, "on teillä ja minulla pieni tilinteon hetki".