VII LUKU
Shakespearen teokset, 8 osa
Kaksi pientä siipirakennusta, polveutuen samalta vanhalta ajalta kuin itse talokin, oli äärimmäisenä oikealla ja vasemmalla matalasta muurista, joka erotti pihamaan place du Palais-Bourbonista. Nämä siipirakennukset olivat yhteydessä päärakennuksen kanssa ulkorakennusten kautta. Toisella sivulla olivat vaunuhuone, talli ja autovaja sekä portinvartijan tupa, toisella sivulla pesutupa, keittiöosasto ja se pieni siipirakennus, jossa neiti Levasseur asui.
Tämä pieni rakennus muodosti vain yhden asunnon, joka käsitti pimeän eteisen ja suuren, pääasiallisesti salonkina käytetyn huoneen, samalla kun toinen, makuuhuoneeksi kalustettu huone, oli oikeastaan vain alkoovi. Verho peitti vuoteen ja pesulaitteen. Kahden ikkunan kautta oli näköala place du Palais Bourbonille.
Ensimmäisen kerran astui don Luis neiti Levasseurin huoneeseen. Vaikkakin täynnä muita ajatuksia, huomasi hän kuinka hauska se oli. Se oli sangen yksinkertaisesti kalustettu, muutamia vanhoja mahonkituoleja, yksinkertainen empiretyylinen kirjoituspöytä, yhdellä raskaalla jalalla varustettu pyöreä pöytä ja muutamia kirjahyllyjä. Mutta vaaleat liinaiset ikkunaverhot tekivät huoneen iloiseksi. Seinillä riippui jäljennöksiä kuuluisien taiteilijoiden tauluista, aurinkoisia rakennuksia esittäviä piirustuksia, italialaisia huviloita, sisilialaisia temppeleitä…
Tyttö seisoi hänen edessään ja oli jälleen saavuttanut tyyneytensä; hänen kasvonsa olivat saaneet tuon arvoituksellisen ilmeen, jota oli niin vaikea selittää, erittäinkin kun hän nyt tarkoituksella oli ottanut masentuneen ilmeen, joka, sikäli kuin Perenna arvasi, oli aiottu peittämään hänen kiivaasti kuohuvia tunteitaan, joita oli vaikea hallita. Hänen silmissään ei näkynyt pelkoa eikä uhmaa. Näytti todellakin siltä kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää selityksien suhteen.
Don Luis oli hetken vaiti. Se oli kummallista ja se suututti häntä, mutta hän oli hämillään tämän naisen edessä, jota vastaan hän mielessään teki niin vakavia syytöksiä. Ja kun hän ei rohjennut pukea niitä sanoiksi, tahi sanoa suoraan, mitä ajatteli, niin hän alkoi: "Te tiedätte, mitä tapahtui talossa tänä aamuna?"
"Tänä aamuna?"
"Niin, kun olin lopettanut puhelinkeskustelun."
"Kuulin siitä palvelijoilta."
"Ette ennen?"
"Kuinka olisin saanut siitä ennen tietää?"
Hän valehteli. Oli mahdotonta, että hän puhui totta. Mutta kuitenkin oli hän puhunut niin rauhallisesti.
Perenna jatkoi:
"Selitän teille muutamilla sanoilla mitä tapahtui. Olin juuri aikeissa jättää puhelinkomeron, kun rautaesirippu, joka on kätketty seinän yläosaan, putosi alas. Kun olin vakuuttautunut siitä, etten voinut tehdä mitään, päätin yksinkertaisesti, koska minulla oli puhelin käsillä, kutsua erään ystäväni avuksi. Minä soitin majuri d'Astrignacille. Hän tuli heti ja päästi minut palvelijan avulla ulos. Tämänkö te olette kuullut?"
"Niin. Minä olin mennyt omiin huoneisiini, joka selittää sen, etten tiennyt mitään tapauksesta enkä majuri d'Astrignacin käynnistä."
"Mutta mikäli sain vapaaksi päästyäni tietää, tunsivat kaikki talossa olevat palvelijat ja te itsekin rautaesiripun olemassaolon."
"Aivan niin."
"Ja mistä tiesitte sen?"
"Kreivi Malonyilta. Hän kertoi minulle, että hänen äidinisänsä äiti, joka vallankumouksen aikana asui tässä talossa ja jonka mies joutui giljotiinin uhriksi, oli piileskellyt kolmetoista kuukautta tässä komerossa. Siihen aikaan oli rautaesirippu ollut maalattu seinän väriseksi."
"Oli vahinko, ettei minulle asiasta ilmoitettu, sillä näinollen olin vähällä tulla surmatuksi."
Tämä mahdollisuus ei näyttänyt liikuttavan tyttöä, joka sanoi:
"Olisi parasta tarkastaa koneisto sekä ottaa selko, minkä vuoksi se oli joutunut epäkuntoon. Kaikki on hyvin vanhaa ja toimii huonosti."
"Koneisto työskentelee erinomaisesti. Olen koettanut sitä."
"Kuka olisi sen tehnyt, jos ei se olisi onneton sattuma?"
"Joku vihollinen, jota en tunne."
"Hänet olisi nähty."
"On vain yksi henkilö, joka olisi voinut hänet nähdä: Te itse. Te menitte sattumalta työhuoneen läpi ollessani puhelimessa ja minä kuulin teidän huudahtavan kauhusta, kun te kuulitte uutisen rouva Fauvillesta."
"Niin, minä tulin niin liikutetuksi. Minun tuli häntä sääli, olkoonpa hän syyllinen tahi syytön."
"Ja kun te olitte käytävässä, niin että saatoitte painaa vieteriä kädellä, ei rikollisen läsnäolon olisi pitänyt välttää huomiotanne."
Tyttö ei laskenut alas katsettaan. Kevyt puna levisi hänen kasvoilleen ja hän sanoi:
"Minun olisi pitänyt kohdata hänet, sillä mikäli käsitän, menin minä ulos muutamia sekunteja ennen tapahtumaa."
"Aivan niin. Mutta kummallisinta ja epätodenmukaisinta on, että te ette kuulleet putoavan raudan räminää, ettekä huutoani ja sitä melua, jonka aiheutin."
"Minä olin kai sulkenut jo välioven. En kuullut mitään."
"Silloin on minun otaksuttava, että joku oli piiloutunut työhuoneeseeni sillä hetkellä, ja että tämä henkilö on liitossa niiden roistojen kanssa, jotka tekivät molemmat murhat bulevardi Suchetilla, sillä poliisiprefekti on äskettäin minun sohvanpielukseni alta löytänyt kepinpuolikkaan, joka kuului eräälle näistä roistoista."
Tyttö näytti hyvin kummastuneelta. Tämä uusi tapahtuma näytti todellakin olevan hänelle tuntematon. Perenna lähestyi häntä, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
"Teidän täytyy ainakin myöntää, että tämä on kummallista."
"Mikä sitten?"
"Tämä minua vastaan suunnattu sarja tapahtumia: eilen Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus; tänä aamuna ensiksi rautaesirippu, joka putosi juuri kun minun piti astua sen alitse, sitten kepin löytäminen, ja nyt myrkytetty juomavesi."
Tyttö nyökkäsi ja mutisi:
"Niin, niin… siinä on joukko tosiasioita…"
"Niin merkityksellinen rivi tosiasioita", sanoi Perenna, "että ne poistavat epäilyksen varjonkin. Olen aivan varma siitä, että juuri minun rohkein ja häikäilemättömin viholliseni hoitaa täällä peliään. Hänen läsnäolonsa on todistettu. Hän on valmis toimimaan millä hetkellä tahansa. Hänen tarkoituksensa on selvä. Tuon nimettömän kirjoituksen ja kepinpuolikkaan kautta hän tahtoi saada minut huonoon valoon ja vangituksi. Rautaesiripun pudottamisella hän tahtoi tappaa minut, tahi ainakin pitää suljettuna sisälle muutaman tunnin. Ja nyt sitten myrkky, salakavala myrkky, joka tappaa hiljaisuudessa… tänään sekoitettiin juomaveteeni myrkkyä, huomenna ehkä ruokaani. Sitten tulee veitsi, revolveri ja nuora, mikä hyvänsä, kunnes minä katoan, sillä sitä he juuri haluavat, päästä minusta. Minä olen vastustaja, minä olen mies, jota he pelkäävät; se mies, joka eräänä päivänä paljastaa salaisuuden ja pistää miljoonat, joita he kärkkyvät, taskuunsa. Minä vartioin Mornington-perintöä. Nyt on minun vuoroni kärsiä. Neljä uhria on jo kuollut. Minusta tulee viides. Niin on Gaston Sauveraud päättänyt, Gaston Sauveraud tahi joku muu, joka hoitaa asioita. Ja rikostoveri on täällä, tässä talossa, kaikkien keskellä, minun vieressäni. Hän pysyttelee takana ja vaanii minua. Hän seuraa jokaista askeltani. Hän elää minun varjossani. Hän odottaa sopivaa tilaisuutta ja paikkaa iskeäkseen. Mutta nyt olen saanut siitä kyllikseni. Minä haluan tietää ja minä saan tietää kuka hän on."
Tyttö oli vetäytynyt hiukan taapäin ja seisoi nojaten pyöreään pöytään. Perenna otti vielä askeleen eteenpäin ja silmät yhä kiinnitettyinä tytön liikkumattomiin kasvoihin, tarkastaen pienintäkin levottomuuden tahi pelon merkkiä, toisti hän vielä kiivaammin:
"Kuka on rikostoveri? Kuka tässä talossa on vannonut ottavansa minulta hengen?"
"En tiedä", sanoi tyttö, "en tiedä… Ehkä se ei ole mikään salajuoni, niinkuin luulette, vaan ainoastaan joukko yhteensattuneita asianhaaroja…"
Perenna tunsi halua sanoa hänelle sillä sievistelemättömällä tavalla, jolla hänen oli tapana puhutella vihollisiaan:
"Te valehtelette, pikku ystävä, te valehtelette. Rikostoveri olette te itse, kaunottareni. Te yksin tunsitte puhelinkeskusteluni Mazerouxin kanssa, te yksin saatoitte mennä auttamaan Gaston Sauveraudia, odottaa häntä autossa ja sopia hänen kanssaan tänne tulosta kepinpuolikkaan kanssa. Te se olette, joka haluatte tappaa minut, jostakin syystä, jota en tunne. Se käsi, joka uhkaa minua pimeydessä, on teidän."
Mutta hänen oli mahdoton käyttäytyä tyttöä kohtaan sillä tavoin ja hän oli niin katkeroitunut, kun ei voinut ilmaista vakaumustaan, että hän tarttui tytön käteen, puristi sitä kovasti samalla kun hänen ilmeensä syytti tätä terävämmin kuin mitkään sanat.
Hän hillitsi itsensä ja päästi otteensa. Tyttö vapautui nopealla liikkeellä, joka todisti vastenmielisyyttä ja vihaa. Don Luis sanoi:
"Hyvä on. Minä kuulustelen palvelijoita. Jos niin vaaditaan, niin erotan ne, joita epäilen."
"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi tyttö innokkaasti. "Sitä ette saa tehdä. Minä tunnen heidät kaikki."
Tahtoiko hän puolustaa heitä? Tunsiko hän omantunnonvaivoja siinä silmänräpäyksessä, kun hänen itsepäisyytensä ja valheellisuutensa antoivat aihetta palvelijajoukon uhraamiseen, joiden käytöksen hän tiesi olevan yläpuolella kaiken epäilyksen! Don Luis sai sen vaikutuksen, että katse, jonka tyttö heitti häneen, sisälsi vetoamisen hänen myötätuntoonsa. Myötätuntoa kenelle? Toisilleko vai itselleen?
He olivat vaiti pitkän aikaa. Don Luis seisoi muutamia askeleita hänestä ja ajatteli valokuvaa kummastuen huomatessaan alkuperäisessä löytävänsä kaikki kuvan kauneudet, kaiken sen kauneuden, johon hän ei tähän saakka ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt pisti silmiin kuin ilmestys. Kultaiset hiukset säteilivät loistolla, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Suun ympärillä oli kenties vähemmän onnellinen ilme, melkein katkera piirre, mutta sillä oli joka tapauksessa jäljellä muotonsa. Leuan piirteet, viehkeä kaula, joka kohosi yli liinakauluksen, olkapäiden muodot, kaikki oli ihastuttavaa, ylhäistä, puoleensavetävää. Oliko mahdollista, että tämä nainen oli murhaaja, myrkynsekoittajatar?
Perenna sanoi:
"Olen unohtanut etunimen, jonka ilmoititte. Mutta se nimi ei ollut oikea."
"Kyllä, se oli."
"Teidän nimenne on Florence… Florence Levasseur."
Tyttö säpsähti.
"Mitä? Kuka on sanonut sen teille? Florence? Mistä te sen tiedätte?"
"Tässä on valokuva… teidän nimellänne varustettu. Sitä voi tuskin lukea."
"Oh —!" sanoi hän kauhistuneesti saadessaan nähdä kuvan. "En voi sitä uskoa. Mistä tämä tulee? Mistä te olette sen saaneet?" Ja äkkiä hän jatkoi: "Poliisiprefekti antoi sen teille, eikö niin? Niin, hän se oli, siitä olen varma. Olen varma, että tämä valokuva on aiottu todistamaan minun henkilöllisyyteni, ja että he vainoavat minua, minua myöskin… Ja se olette jälleen te, jälleen te…"
"Älkää olko peloissanne," sanoi Perenna. "Tarvitaan vain pieni korjaus ja kasvot tulevat tuntemattomiksi. Minä pidän siitä huolen. Älkää olko peloissanne."
Tyttö ei enää kuullut häntä, vaan tarkasteli hellittämättä valokuvaa ja mutisi:
"Olin kaksikymmenvuotias… asuin Italiassa… oh, Jumalani, kuinka onnellinen olin sinä päivänä, kun tämä valokuva otettiin! Ja kuinka iloinen olinkaan saadessani nähdä kuvani! Luulin siihen aikaan olevani kaunis. Ja sitten valokuva katosi. Se varastettiin minulta yhdessä muiden esineiden kera, jotka minulta siihen aikaan vietiin…"
Hän hiljensi vielä enemmän ääntään ja lausui nimensä ikäänkuin olisi puhunut toiselle naiselle, onnettomalle ystävälle:
"Florence… Florence…"
Kyyneleet virtasivat pitkin hänen kasvojaan.
"Hän ei ole niitä, jotka murhaavat", ajatteli Luis. "En voi uskoa hänen olevan kanssarikollisen. Ja kuitenkin… kuitenkin…"
Hän meni yli lattian ikkunan luota ovelle. Italialainen maaseutu seinällä kiinnitti hänen huomiotaan. Sitten luki hän hyllyllä olevien kirjojen nimiä. Siinä oli ranskalaisia ja ulkomaalaisia teoksia, romaaneja, näytelmäkappaleita, esseitä ja runokokoelmia, jotka todistivat hienostuneesta ja monipuolisesta mausta. Hän näki Racinen Danten vieressä, Stendhalin Edgar Allan Poen vieressä, Montaignen Goethen ja Vergiliuksen välissä. Ja sillä selvänäköisyydellä, joka saattoi hänet mistä esinekokoelmasta hyvänsä huomaamaan yksityisseikkoja, jotka eivät satu kenen tahansa silmään, näki hän, että eräs Shakespearen englantilaisen painoksen osista ei näyttänyt aivan samanlaiselta kuin muut. Sen punaisessa nahkaselässä oli jotain erikoista, jotain jäykkää, siinä ei ollut noita hienoja rakoja ja raitoja, jotka todistavat, että kirjaa on usein käytetty. Se oli kahdeksas osa. Hän otti sen käteensä niin hiljaa ja varovaisesti kuin saattoi.
Hän ei ollut erehtynyt. Kirja oli säiliö, jonkunlainen ontto rasia, jota saattoi käyttää piilopaikkana ja sen sisällä oli tavallista kirjepaperia, erilaisia kirjekuoria sekä muutamia arkkeja viivattua paperia, kaikki samaa suuruutta.
Hänen silmiinsä pisti heti viivatun paperin muoto. Hän muisti paperin, jolle Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus oli kirjoitettu. Viivaus oli sama; suuruus ja muotokin näyttivät olevan samat.
Katsoessaan lehtiä näki hän viimeistä edellisellä lehdellä kiireesti lyijykynällä kirjoitettuja numeroita ja sanoja.
Hän luki:
'Bulevardi Suchet
Ensimmäinen kirje. Yöllä 15. huhtikuuta.
Toinen. Yöllä 25. päivä.
Kolmas ja neljäs. Yöllä 5. ja 15. toukokuuta.
Viides ja räjähdys. Yöllä 25. toukokuuta.'
Hän huomasi heti, että ensimmäisen yön määräaika oli juuri tämä päivä ja sitten, että nämä määräajat seurasivat toisiaan kymmenen päivän väliajoilla. Hän pani myöskin merkille tämän käsialan ja käsikirjoituksen yhtäläisyyden.
Sanomalehtikäsikirjoitus oli muistiinpanokirjassa hänen taskussaan. Hän saattoi siis verrata molempien käsialojen yhtäläisyyttä ja molempia viivattuja papereita. Hän otti muistikirjansa ja avasi sen, siellä ei ollut käsikirjoitusta.
"Oh, peijakas," mutisi hän, "tämä menee jo liian pitkälle!"
Nyt muisti hän selvästi, että soittaessaan puhelimella Mazerouxille oli muistikirja hänen päällystakkinsa taskussa, jonka hän oli asettanut puhelinkomeron ulkopuolelle. Samalla hetkellä oli neiti Levasseur ilman erikoista asiaa liikuskellut hänen työhuoneessaan. Mitä hän teki siellä?
"Oh, minkälainen näyttelijätär!" ajatteli Perenna katkeroituneena. "Hän vaani minua. Hänen kyyneleensä, hänen rehellinen ilmeensä, hänen hellät muistonsa… kaikki on teeskentelyä. Hän kuuluu samaan luokkaan kuin Marie Fauville ja Gaston Sauveraud. Samoin kuin hekin on hän täydellinen näyttelijätär pienimmästä eleestään viattoman äänensä heikoimpaan vivahdukseen asti."
Hän aikoi ryhtyä suoraan asiaan ja paljastaa tytön. Tällä kertaa oli todistus eittämätön. Peläten kuulustelua, joka saattoi käydä vaaralliseksi, oli tyttö anastanut häneltä käsikirjoituksen. Miten saattoikaan Perenna tästä hetkestä alkaen olla epäilemättä, ettei tyttö ollut niiden rikostoveri, jotka hoitivat Mornington-juttua ja koettivat raivata don Luisin tieltään? Eikö ollut kaikki syy uskoa, että tyttö oli tämän kauhean liiton johtaja auttaen sitä häikäilemättömyydellään ja älyllään saavuttamaan asettamansa maalin?
Sillä hänhän oli vapaa, täydellisesti vapaa toimimaan ja liikkumaan. Oli mahdollista, että hän oli ottanut osaa murhiin, ehkäpä myrkyn oli juuri ruiskuttanut tämä kaunis valkoinen käsi, joka siveli kultaisia hiuksia.
Perennaa värisytti. Hän oli pistänyt paperin takaisin kirjaan, pannut sen paikoilleen ja meni nyt tytön luo. Äkkiä kiinnitti hän huomiota tämän kasvojen alaosaan, leuan muotoon. Hän ponnisteli saadakseen sen selville poskien pyöreyden ja huulten viehkeyden alta. Melkein vastoin tahtoaan, levottomuudella ja kiduttavalla uteliaisuudella tuijotti hän herkeämättä tyttöön valmiina väkivalloin avaamaan nuo suljetut huulet ja etsimään vastausta pelottavaan arvoitukseen, joka kohosi hänen eteensä. Nämä hampaat, nämä hampaat, joita hän ei nähnyt, eivätkö ne olleet samat hampaat, jotka olivat jättäneet paljastavat merkkinsä hedelmään. Kummat olivat tiikerinhampaat, petoeläimen hampaat: nämä vaiko Marie Fauvillen?
Se oli mieletön otaksuma, koska jäljet oli todettu Marie Fauvillen tekemiksi. Mutta otaksuman mielettömyys ei ollut riittävä syy sen hylkäämiseksi.
Itse kummastuneena tunteista, jotka liikkuivat hänessä ja peloissaan paljastaa itsensä, katsoi hän parhaaksi keskeyttää keskustelun, meni tytön luo ja sanoi käskevästi:
"Haluan, että kaikki palvelijat talossa erotetaan. Antakaa heille palkkansa, maksakaa heille haluamansa vahingonkorvaus ja järjestäkää niin, että he lähtevät tänään. Toinen palvelijakunta tulee tänä iltana. Teidän on otettava se vastaan."
Tyttö ei vastannut. Perenna meni, mukanaan kiusallinen tunne, sama, joka oli ollut luonteenomainen koko hänen keskustelulleen Florencen kanssa. Ilma heidän välillään oli raskas ja painostava. Heidän sanansa eivät näyttäneet ilmaisevan kummankaan ajatuksia ja heidän käytöksensä ei ollut lausuttujen sanojen mukainen. Eivätkö asianhaarat vaatineet, että myöskin neiti Levasseur erotettaisiin heti? Mutta sitä ei don Luis edes ajatellut.
Hän palasi työhuoneeseensa, soitti Mazerouxille ja sanoi matalalla äänellä, niin ettei sitä voinut kuulla viereiseen huoneeseen:
"Tekö se olette, Mazeroux?"
"Olen."
"Onko prefekti määrännyt teidät minun käytettäväkseni?"
"On."
"Sanokaa hänelle sitten, että minä olen erottanut kaikki palvelijani ja antanut teille luettelon heidän nimistään ja jättänyt tehtäväksenne pitää heitä tarkasti silmällä. Heidän joukostaan on meidän etsittävä Gaston Sauveraudin rikostoveri. Vielä eräs asia: pyytäkää prefektiä antamaan teille ja minulle lupa viettää tämä yö Hippolyte Fauvillen asunnossa."
"Hulluutta! Bulevardi Suchet'n talossa?"
"Niin. Minulla on syytä luulla, että jotain tapahtuu siellä."
"Mitä sitten?"
"Sitä en tiedä. Mutta jotain ehdottomasti tapahtuu. Ja haluan välttämättömästi olla siellä läsnä. Onko asia päätetty?"
"On, isäntä. Jos ette saa minulta kieltoa, kohtaan teidät kello yhdeksän illalla bulevardi Suchetilla."
Perenna ei enää sinä päivänä tarvinnut neiti Levasseuria. Hän meni iltapäivän kuluessa ulos ja kävi välitystoimistossa, jossa valitsi muutamia palvelijoita, autonajajan, kuskin, tarjoilijan, kokin jne. Sitten meni hän valokuvaamoon otattamaan neiti Levasseurin kuvasta uuden kopion. Don Luis valmisti sen itse ja muutti siten, ettei poliisiprefekti huomaisi piirteiden tulleen vaihdetuiksi toisiin.
Hän söi päivällistä ravintolassa ja kello yhdeksän tapasi hän
Mazerouxin bulevardi Suchetilla.
Fauvillen murhan jälkeen oli talo ollut portinvahdin hoidossa. Kaikki huoneet ja lukot olivat sinetöidyt paitsi työhuoneen sisin osa, johon poliisilla oli avaimet ja lupa tehdä siellä tutkimuksia.
"No, Alexandre, poikaseni", huudahti don Luis kun he olivat istuutuneet, "mitä sanotte tästä? On sangen jännittävää olla jälleen täällä, eikö niin? Mutta tällä kertaa ei mitään ovisulkuja, ei mitään vartijoita, kuuletteko. Jos jotain tapahtuu yöllä 15 päivänä huhtikuuta, emme me aseta mitään esteitä ystävillemme. Heillä on oleva täysin vapaa pääsy. Tällä kertaa he ovat tervetulleita."
Vaikkakin hän laski pilaa, oli hän kuitenkin, kuten itse sanoi, omituisen jännittynyt muistaessaan molemmat rikokset, joita ei oltu voitu estää; hän näki lakkaamatta edessään molemmat ruumiit. Hän tunsi myöskin eräänlaista sääliä muistaessaan säälimätöntä kaksintaisteluaan rouva Fauvillen kanssa, hänen epätoivoaan ja vangitsemistaan.
"Kertokaa minulle rouva Fauvillesta", sanoi hän Mazerouxille. "Hän koetti siis ottaa itseltään hengen?"
"Niin", sanoi Mazeroux, "perusteellisesti, vaikkakin tavalla, jonka on täytynyt herättää hänessä vastenmielisyyttä. Hän yritti hirttäytyä yhteenliitettyihin liinavaatekappaleisiin, joita oli repinyt lakanoistaan ja alusvaatteistaan. Hänet täytyi palauttaa henkiin keinotekoisella hengityksellä. Nyt hänellä ei ole vaaraa, mutta häntä ei jätetä milloinkaan yksin, sillä hän vannoo kuitenkin tekevänsä itsemurhan."
"Eikö hän ole tehnyt mitään tunnustusta?"
"Ei, hän vakuuttaa yhä viattomuuttaan."
"Ja mitä luulevat prefekti ja yleinen syyttäjä?"
"Miksikä he muuttaisivat käsitystään? Tutkimus vahvistaa jok'ainoan häntä vastaan tehdyn syytöksen, ja on tullut kiistämättömästi todistetuksi, että vain hän on voinut purra omenaan ja tehnyt sen yhdentoista illalla ja seitsemän välillä aamulla. Omenassa on hänen hampaidensa jäljet. Haluatteko väittää, että löytyy kahdet leuat maailmassa, jotka voivat tehdä juuri samanlaiset merkit?"
"En, en", sanoi don Luis, joka ajatteli Florencea.
"En, siitä todisteesta emme voi väitellä. Meillä on tässä päivänselvä tosiasia ja jäljet ovat melkein samanarvoiset kuin teossa tapaaminen. Mutta kuinka voi kaiken tämän tapahtuessa selittää, että eräs henkilö…"
"Mikä henkilö?"
"Oh, se on vain päähänpisto, josta en voi päästä. Sitäpaitsi on tässä kaikessa niin paljon luonnotonta, sellaisia kummallisia aukkoja ja yhteensattuneita asianhaaroja, että minä en rohkene luottaa olettamukseen, jonka todellisuus voi huomenna kumota."
He jatkoivat keskustelua hetken hiljaisella äänellä ja tarkastelivat asiaa joka puolelta.
Keskiyöllä he kiersivät sähkön sammuksiin ja sopivat vuoroon nukkumisesta.
Ja tunnit kuluivat samalla tavalla kuin heidän viimeksikin valvoessaan, samat myöhästyneiden autojen ja vaunujen äänet, samat junanvihellykset ja sama hiljaisuus.
"Olenko ehkä erehtynyt?" ihmetteli Perenna "Saattoiko tuo johtolanka Shakespearen teoksessa merkitä jotain muuta? Tahi tarkoittiko se tapahtumia viime vuonna samaan aikaan?"
Kaikesta huolimatta tunsi hän kummallista levottomuutta, kun päivänvalo alkoi tunkeutua puoleksi suljettujen verhojen kautta sisään. Ei neljätoista päivää takaperinkään mikään ollut häntä varoittanut että jotain oli tapahtunut ja kuitenkin oli hänellä herätessään edessään kaksi uhria.
Kello seitsemän hän huusi:
"Alexandre!"
"Mikä on?"
"Te ette ole kuollut?"
"Mitä sillä tarkoitatte? Kuollut? En, miksikä sitä olisin?"
"Aivanko varmasti?"
"Te olette leikkisä! Miksikä ette ole itse kuollut?"
"Oh, pian tulee minun vuoroni. Kiitos roistojen älyn, ei ole mitään syytä, jonka vuoksi minä yhä voisin välttää niitä."
He odottivat vielä tunnin. Sitten avasi Perenna ikkunan ja työnsi syrjään verhon.
"Niin, Alexandre, te ette ole ehkä kuollut, mutta kovin viheriäiseltä te näytätte."
Mazeroux nauroi pakoitetusti.
"Niin, tunnustan, että minulla oli vaikea olo valvoessani, kun te nukuitte."
"Olitteko peloissanne?"
"Sydänjuuriin saakka. Ajattelin koko ajan, että jotain tapahtuisi.
Mutta ette tekään näytä siltä kuin olisi teillä ollut hauskaa.
Olitteko te myöskin…"
Hän keskeytti, sillä hän näki Don Luisin katseessa pohjatonta kummastusta.
"Mikä nyt on?" hän kysyi.
"Katsokaa… pöydällä… kirje…"
Hän katsoi. Kirjoituspöydällä oli kirje, jonka kulmat olivat rikkoutuneet ja he näkivät osoitteen, leiman ja postimerkin.
"Oletteko pannut sen siihen, Alexandre?"
"Laskette leikkiä. Te tiedätte kyllä ettei kukaan muu kuin te itse ole voinut panna sitä siihen."
"Ei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä tehdä… ja kuitenkaan se en ole minä."
"Mutta silloinhan…"
Don Luis otti kirjeen ja tutkiessaan sitä huomasi, että osoite ja postimerkit olivat raaputetut pois, niin että oli mahdoton nähdä kirjeensaajan nimeä tahi asuinpaikkaa, mutta lähetyspaikka ja -aika olivat selvät, Pariisi 4. tammikuuta 1919 —.
"Kirje on siis kolme ja puoli kuukautta vanha," sanoi don Luis.
Hän tutki nyt kirjeen sisällön. Se sisälsi tusinan verran rivejä ja hän huudahti heti:
"Hippolyte Fauvillen allekirjoitus!"
"Ja hänen käsialansa", huomautti Mazeroux. "Sen näin heti. Siitä ei voi erehtyä. Mitä tämä merkitsee? Hippolyte Fauvillen kolme kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittama kirje?"
Perenna luki ääneen:
'Rakas vanha ystäväni!
Valitettavasti voin vain vahvistaa mitä sinulle äskettäin kirjoitin, salajuoni kutoutuu ympärilleni. En tiedä vielä mikä on heidän suunnitelmansa ja vielä vähemmin kuinka he aikoivat sen toteuttaa, mutta kaikki varmistaa minua siitä, että loppu on lähellä. Luen sen naisen silmistä. Hän katsoo minuun joskus niin ihmeellisesti!
Oh, sellainen häpeä! Kuka olisi voinut uskoa hänen kykenevän sellaiseen?
Rakas ystäväni, olen hyvin onneton ihminen.'
"Ja tämän on allekirjoittanut Hippolyte Fauville", jatkoi Mazeroux, "ja minä vakuutan, että se on todellakin hänen käsialaansa, kirjoitettu neljäntenä päivänä tammikuuta tänä vuonna eräälle ystävälle, jonka nimeä emme tiedä, vaikkakin nuuskimme sen jostain selville, sen vannon. Ja tämä ystävä on antava meille tarvitsemamme todistukset."
Mazeroux kiihottui.
"Todistus! Sitähän emme tarvitse! Sehän meillä on. Herra Fauville itse antaa sen meille! 'Loppu on lähellä, luen sen hänen silmistään!' 'Hänen' tarkoittaa Marie Fauvilleä ja miehen todistus vahvistaa kaiken mitä me tiedämme rouvasta. Mitä te sanotte?"
"Olette oikeassa", vastasi Perenna tuumivasti, "te olette oikeassa, kirje on ratkaiseva. Mutta…"
"Mutta… mitä?"
"Kuka peijakas on tuonut sen tänne? Jonkun on täytynyt olla yöllä huoneessa meidän täällä ollessamme. Onko se mahdollista? Olisimmehan sen kuulleet. Se se on, joka tekee minut hölmistyneeksi."
"Niin, näyttää siltä…"
"Neljätoista päivää sitten oli kyllin ihmeellistä. Mutta silloin olimme eteisessä, ulkopuolella, heidän askaroidessaan sisällä. Tällä kertaa olimme molemmat täällä, aivan lähellä pöytää. Ja tältä pöydältä, jossa ei illalla ollut pienintäkään paperilappua, löydämme aamulla kirjeen."
"Emme tutki kauempaa", jatkoi Perenna, "se ei hyödytä mitään. Menkää kirjeen kanssa poliisiprefektin luo, kertokaa hänelle kuinka olemme viettäneet yön ja pyytäkää häneltä lupa meille molemmille tulla tänne yöllä 25 päivänä huhtikuuta. Sinä yönä tulee uusi yllätys ja minä kuolen kärsimättömyydestä saada tietää, saammeko silloin uuden kirjeen jonkun 'hengen' kautta."
He sulkivat ovet ja lähtivät talosta.
Heidän mennessään oikealle, La Muettelle saadakseen auton, sattui don Luis kääntämään päätään kun he tulivat Suchet bulevardin päähän. Eräs mies ajoi ohi polkupyörällä. Don Luis ehti ainoastaan hämärästi nähdä sileäksi ajetut kasvot ja säihkyvät silmät, jotka olivat suunnatut häneen.
"Varo!" huusi hän ja tyrkkäsi Mazerouxia niin nopeasti, että tämä kadotti tasapainonsa.
Mies oli ojentanut revolverin. Pamahti laukaus. Kuula vinkui ohi don
Luisin korvien.
"Ottakaa hänet kiinni", hän huusi. "Ette kai ole haavoittunut,
Mazeroux?"
"En".
Molemmat kiiruhtivat miehen jälkeen ja huusivat apua. Mutta näin aikaisin aamulla ei ole milloinkaan tämän kaupunginosan leveillä kaduilla ihmisiä. Mies kääntyi rue Octave-Feuilletille ja katosi.
"Kas niin, lopuksi saan sinut kuitenkin kiinni, roisto!" sähisi don
Luis luopuen tuloksettomasta takaa-ajosta.
"Mutta tiedättekö kuka hän oli?"
"Kyllä tiedän; se oli hän."
"Kuka?"
"Ebenholtsikeppinen mies. Hän on ajanut pois partansa, mutta tunsin hänet kuitenkin. Se oli sama mies, joka seisoi väijymässä ja ampui miehen Richard-Wallace bulevardin portailta, hän, joka tappoi Ancenisen. Se roisto! Kuinka hän tiesi että minä olin viettänyt yön Fauvillen talossa? Vakoillaanko minua kaikkialla. Mutta kuka vakoilee? Ja minkä vuoksi? Ja kuinka?"
Mazeroux tuumi ja sanoi:
"Muistakaa, että te soititte minulle iltapäivällä ja sovitte kohtauksesta. Vaikka te puhuitte hiljaa, on joku saattanut kotonanne kuunnella."
Don Luis ei vastannut. Hän ajatteli Florencea.
Sinä aamuna ei neiti Levasseur tullut sisään kirjeineen, eikä Perenna lähettänyt häntä hakemaan. Hän näki tytön useita kertoja antavan määräyksiä uusille palvelijoille. Iltapäivällä käski Perenna ajaa esiin auto ja ajoi bulevardi Suchetille prefektin määräyksen mukaisesti tekemään Mazerouxin kanssa tutkimuksia, jotka eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.
Kello oli kymmenen hänen palatessaan takaisin. Etsiväkomissario ja hän söivät yhdessä päivällistä. Sitten hän tahtoi tarkastaa taloa, jossa ebenholtsikeppinen mies oli asunut, nousi jälleen autoon, yhä Mazerouxin seuraamana, ja käski ohjaajan ajaa bulevardi Richard-Wallacelle.
Auto kulki yli Seinen ja seurasi sen oikeata rantaa.
"Nopeammin", sanoi hän puhetorveen uudelle ohjaajalle. "Olen tottunut kulkemaan hyvällä vauhdilla."
"Eräänä kauniina päivänä ajatte kumoon", sanoi Mazeroux.
"Älkää pelätkö", vastasi don Luis. "Auto-onnettomuudet ovat vain tyhmyreitä varten." He tulivat place de l'Almalle. Auto kääntyi vasemmalle.
"Suoraan eteenpäin", huusi don Luis. "Ajakaa ohi Trocadéron."
Äkkiä alkoi auto horjua sinne tänne, lensi erästä puuta vasten ja kääntyi kyljelleen.
Muutamassa hetkessä syntyi väentungos. Ihmiset löivät rikki ikkunan ja avasivat oven. Don Luis oli ensimmäinen.
"Kiitos, tämä ei ole mitään", sanoi hän. "Minä olen vahingoittumaton.
Entä te, Alexandre?"
He auttoivat ulos komissarion. Hänellä oli joitakin naarmuja ja mustelmia, mutta muuten oli hän vahingoittumaton.
Ohjaaja sitävastoin oli lentänyt istuimeltaan ja makasi vertavuotavin päin liikkumattomana kadulla. Hänet kannettiin erääseen apteekkiin, jossa hän kymmenen minuutin kuluttua kuoli.
Perenna oli ottanut vuokra-auton ja ajanut kotiin niin nopeasti kuin saattoi. Hän tuli torille, ajoi sisään portista, meni yli pihan käytävään, joka johti neiti Levasseurin asuntoon. Hän juoksi ylös portaita, koputti ja astui vastausta odottamatta sisään.
Ovi huoneeseen, joka muodosti salongin, avautui ja Florence näyttäytyi. Perenna syöksyi hänen luokseen ja sanoi raivoisalla äänellä:
"Nyt se on tehty. Onnettomuus on tapahtunut. Eikä kuitenkaan kukaan vanhoista palvelijoista ole pannut sitä toimeen, sillä he eivät ole täällä ja minä olin ulkona autolla koko iltapäivän. Senvuoksi on jonkun täytynyt myöhään päivällä, kuuden ja kymmenen välillä mennä autovajaan ja viilata ohjaustanko melkein poikki."
"En ymmärrä", sanoi tyttö pelästynein ilmein.
"Te ymmärrätte varsin hyvin, että roistojen rikostoveri ei voi olla kukaan uusista palvelijoista, ja te ymmärrätte sangen hyvin, että teon täytyi onnistua ja se onnistui yli odotuksien. Eräs uhri sai kärsiä minun puolestani."
"Mutta sanokaa toki mitä on tapahtunut! Te pelotatte minut! Mikä onnettomuustapaus? Mitä on tapahtunut?"
"Auto ajoi kumoon. Ohjaaja kuoli."
"Oh, hirveätä!" sanoi tyttö. "Ja te luulette, että minä voin…
Kuollut, hirveätä! Miesraukka!"
Hänen äänensä hiljeni. Hän seisoi aivan lähellä Perennaa. Hän oli kalpea, silmät olivat suljetut ja hän horjui. Perenna otti hänet käsivarsilleen kun hän kaatui. Tyttö koetti vapautua, mutta hänellä ei ollut siihen voimia. Perenna laski hänet lepotuoliin hänen lakkaamatta toistaessaan:
"Ihmisraukka! Ihmisraukka!"
Tyttö oli kadottanut tajuntansa kokonaan, sillä hän jättäytyi ilman vähintäkään vastustusta Perennan hoidettavaksi. Perenna ei liikkunut, hän alkoi innokkaasti tutkia edessään olevaa suuta, tavallisesti niin punaista, mutta nyt veretöntä ja kalpeahuulista.
Kahdella sormellaan erotti hän huulet toisistaan ja näki nyt molemmat hammasrivit.
Ne olivat ihastuttavat, valkoiset ja kaunismuotoiset, ehkä hiukan pienemmät kuin rouva Fauvillen, ehkäpä järjestyneet myöskin kaarevammin. Kuka saattoi sanoa ettei näiden purema jättäisi samanlaista merkkiä? Se oli epätodennäköinen otaksuma, sen hän tiesi, mahdoton ihmetyö. Ja kuitenkin olivat asianhaarat tyttöä vastaan ja viittasivat häneen kuten häikäilemättömimpään, hirveimpään ja pelottavimpaan rikolliseen.
Hän nousi ja lähti.
VIII LUKU
Pirullinen viesti
Kaikista näistä tapahtumista yleisö tunsi ainoastaan rouva Fauvillen itsemurhayrityksen, tarkastaja Ancenisin murhan ja Hippolyte Fauvillen kirjeen löytymisen. Mutta tämä oli riittävää herättääkseen kaikkien uteliaisuuden, kun he olivat jo ennestään innokkaasti seuranneet Mornington-juttua ja odottivat jännittyneinä salaperäisen don Luis Perennan pienimpiäkin liikkeitä, sekoittaen hänet itsepäisesti Arsène Lupiniin.
Kuinka monimutkainen ja hämmästyttävä olikaan se arvoitus, joka koski Perennaa itseään? Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli tehty neljä yritystä tappaa hänet: rautaesiripulla, myrkyllä, revolverilla ja auto-onnettomuudella. Florencen osaa näissä murhayrityksissä ei voitu kieltää. Ja nyt oli tytön yhteys Fauvillen murhaajien kanssa asianmukaisesti todettu sen pienen paperin löydöllä, joka oli ollut Shakespearen kahdeksannen osan välissä, samalla kun kaamea luettelo oli lisääntynyt kahdella kuolemalla, poliisitarkastaja Ancenisin ja ohjaajan. Kuinka voitaisiin selittää se osa, jota tämä arvoituksellinen tyttö oli näytellyt näissä tapahtumissa?
Millä kuumeentapaisella innolla don Luis tutkikaan hiljaisuudessa tyttöä!
"Kuka te olette? Kuka te olette?" tunsi hän halua huudahtaa. "Eikö teitä tyydytä vähempi, te pirullinen nainen, kuin kuoleman ja murhan levittäminen ympärillenne? Ja tahdotteko te tappaa minutkin saavuttaaksenne tarkoituksenne? Mistä te tulette ja mihin käy teidän tienne?"
Tarkemmin ajatellessaan hän tuli vakuutetuksi eräästä seikasta, joka ratkaisi arvoituksen, jota hän oli kauan miettinyt, nimittäin salaperäisestä yhteydestä häntä vihaavan naisen ja place du Palais-Bourbonille muuttonsa välillä. Hän ymmärsi nyt että hän ei ollut ostanut taloa sattumalta. Kun hän teki kaupan, oli häneen vaikuttanut eräs nimetön tarjous, joka oli joutunut hänen käsiinsä koneella kirjoitetun kiertokirjeen muodossa. Mistä tuli tämä tarjous, jollei Florencelta, joka tahtoi saada hänet läheisyyteensä voidakseen vakoilla ja käydä sotaa häntä vastaan.
"Niin", ajatteli hän, "siinä on totuus. Cosmo Morningtonin mahdollisena perillisenä ja etevänä näyttelijänä murhenäytelmässä minä olen vihollinen ja he koettavat raivata minut pois tieltään niinkuin tekivät toisillekin. Ja se on Florence, joka hoitaa peliä minua vastaan. Ja hän se on, joka on tehnyt murhat."
Kun Florence jätti hänet tunsi hän tavallisesti helpotuksen tunteen ja hengitti keveämmin, kuten hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mutta hän juoksi kuitenkin ikkunaan ja katsoi tytön jälkeen, ja hän odotti aina saadakseen nähdä tämän salaperäisen vihollisen, jonka tuoksuvan hengityksen hän oli tuntenut kasvoillaan, tulevan ja menevän.
Eräänä aamuna sanoi tyttö hänelle:
"Sanomalehdet kertovat, että tänä yönä tapahtuu jotain."
"Tänä yönä?"
"Niin," sanoi tyttö näyttäen hänelle kirjoitusta lehdestä. "Tänään on kahdeskymmenesviides päivä, ja poliisin ilmoituksen mukaan jätetään bulevardi Suchetin taloon kirje joka kymmenes päivä ja talo räjäytetään sinä päivänä, jolloin viides ja viimeinen kirje tulee."
Uhmasiko tyttö häntä? Tahtoiko hän tehdä selväksi, että tapahtuipa mitä hyvänsä, asetettakoon tielle mitä esteitä tahansa, niin tulee kirje kuitenkin, tämä salaperäinen kirje, josta oli mainittu Shakespearen kahdeksannesta osasta löydetyssä paperissa?
Hän tarkasteli tyttöä terävästi. Tämä ei muuttanut ilmettäkään. Hän vastasi:
"Niin, se on tänä yönä. Minä olen siellä. Ei mikään maailmassa voi estää minua."
Tyttö aikoi vastata, mutta hillitsi jälleen tunteensa.
Sinä päivänä oli don Luis varuillaan. Hän söi aamiaisen ja päivällisen muualla ja sopi Mazerouxin kanssa siitä, että place du Palais-Bourbonia vahdittaisiin.
Neiti Levasseur ei poistunut talosta iltapäivällä. Illalla käski don
Luis Mazerouxin väkeä vakoilemaan jokaista, joka tulisi talosta ulos.
Kello kymmenen tapasivat etsiväkomisario ja don Luis toisensa
Hippolyte Fauvillen työhuoneessa.
Mazerouxilla oli mukanaan varasalapoliisipäällikkö Weber ja kaksi siviilipukuista miestä.
Don Luis vei Mazerouxin syrjään.
"He epäilevät minua. Tunnustakaa se."
"Ei. Niin kauan kuin herra Desmalions on, eivät he voi tehdä teille mitään. Mutta herra Weber väittää — ja hän ei ole ainoa — että te suoritatte kaikki nämä teot itse."
"Missä tarkoituksessa?"
"Tarkoituksessa saada todistuksia Marie Fauvillea vastaan. Olen sen vuoksi pyytänyt saada mukaani kaksi salapoliisia. Silloin on meitä neljä, jotka voivat todistaa rehellisyytenne."
Kaikki asettuivat paikoilleen. Kaksi salapoliisia valvoisi kerrallaan.
Tutkittuaan huolellisesti sen pienen huoneen, jossa Fauvillen poika oli nukkunut, sulkivat ja lukitsivat he kaikki ovet ja ikkunat. Kello yksitoista he kiersivät sähkön sammuksiin.
Don Luis ja Weber saivat tuskin unen rahtuakaan silmiinsä.
Yö kului ilman että mitään tapahtui.
Mutta kello seitsemän, kun ikkunaluukut avattiin, nähtiin taas, että pöydällä oli kirje. Aivan niinkuin edelliselläkin kerralla.
Kun ensimmäinen hämmästys oli asettunut, otti Weber kirjeen. Hänellä oli määräys olla sitä lukematta eikä antaa kenenkään muunkaan lukea.
Tässä on kirje sellaisena kuin se julkaistiin sanomalehdissä, jotka samalla julkaisivat asiantuntijan todistuksen, että käsiala oli Hippolyte Fauvillen:
"Olen nähnyt hänet! Sinä ymmärrät, rakas ystävä, eikö niin? Minä olen hänet nähnyt. Hän kulki Boulognen metsän tietä, takinkaulus ylös käännettynä ja hattu korviin painettuna. En luule hänen nähneen minua. Oli melkein pimeä. Mutta minä tunsin hänet heti. Minä tunsin jälleen hänen hopeakoukkuisen ebenholtsikeppinsä. Se oli aivan varmaan hän, tuo roisto!
"Hän on siis lupauksestaan huolimatta Pariisissa. Gaston Sauveraud on Pariisissa. Ymmärrätkö, mikä hirveä merkitys sillä on? Jos hän on Pariisissa, niin se merkitsee, että hän aikoo toimia. Oh, kuinka paljon pahaa se mies on minulle tehnyt! Hän on jo ryöstänyt minulta onneni ja nyt aikoo hän ottaa elämäni. Olen kauhun lamauttama."
Fauville tiesi siis, että ebenholtsikeppisen miehen, Gaston Sauveraudin tarkoitus oli tappaa hänet. Sen selitti Fauville aivan selvästi tässä omakätisessä kirjeessään, ja kirje vahvisti ne Gaston Sauveraudin, vangitsemistilaisuudessa epähuomiossa lausumat sanat, että molemmat miehet olivat olleet tuttavia, mutta riitautuneet, ja että Gaston Sauveraud oli luvannut olla milloinkaan tulematta Pariisiin.
Tämä levitti myöskin hiukan valoa Mornington-juttuun. Mutta toiselta puolen, kuinka käsittämätöntä olikaan, että tämä kirje oli löydetty työhuoneen pöydältä! Viisi henkilöä oli vartioinut, viisi mitä kelvollisinta miestä, ja kuitenkin oli tuntematon käsi tänä yönä, kuten viidennentoista päivän yönäkin, salaa pistänyt kirjeen huoneeseen suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi, heidän kuulematta ääntäkään tahi näkemättä merkkiäkään siitä, että joku olisi liikuttanut ikkunoita tahi ovia.
On mahdotonta sanoa mitään yleisön hämmingistä. Kirjeen ilmestyminen sai silmänkääntötempun luonteen.
Don Luis Perennan terävänäköisyys oli siis osunut oikeaan joka suhteessa, sillä odotetut tapahtumat olivat sattuneet viidentenätoista ja kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä huhtikuuta. Jatkuisiko sarja viides toukokuuta? Ei kukaan epäillyt sitä, sillä olihan don Luis sen sanonut ja kaikki uskoivat, ettei don Luis voinut erehtyä. Koko viidennen päivän yön seisoi väkijoukko Suchet bulevardilla; uutistenhankkijat ja kaikenlaiset yökulkijat tulivat sinne laumoina saadakseen tietää oliko jotain tapahtunut.
Poliisiprefekti, johon molemmat edelliset ihmetyöt olivat tehneet vaikutuksen, oli päättänyt itse olla läsnä kolmantena yönä. Hän tuli seurassaan useita tarkastajia, jotka hän asetti puutarhaan, eteiseen ja yläkertaan. Itse hän asettui vartioon yhdessä Weberin, Mazerouxin ja don Luis Perennan kanssa.
He pettyivät odotuksessaan ja se oli herra Desmalionsin syy. Välittämättä don Luisin lausumasta käsityksestä oli prefekti päättänyt olla kiertämättä sähkövaloa sammuksiin, nähdäkseen estäisikö valo ihmetyön. Sellaisissa olosuhteissa ei kirje saattanut tulla eikä se tullutkaan. Oliko se sitten silmänkääntäjän kuje tahi rikollisten temppu, tarvitsi ihmetyö pimeyden apua.
* * * * *
Toukokuun viidettätoista odotettiin ja sama väkijoukko oli kokoontunut talon ympärille, levoton, jännittynyt väkijoukko, joka hätkähti pienimmästäkin äänestä ja noudatti täydellistä hiljaisuutta silmät Fauvillen taloon suunnattuina.
Tällä kertaa sammutettiin valo, mutta poliisiprefekti piti kättään sähkönappulan päällä. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa sytytti hän äkkiarvaamatta tulen. Pöydällä ei ollut mitään. Se, mikä oli herättänyt hänen huomiotaan, oli ainoastaan huonekalujen natina tahi hänen miestensä tekemä liike.
Äkkiä päästivät kaikki huudahduksen. Joku epätavallinen, kahiseva ääni oli rikkonut hiljaisuuden.
Herra Desmalions kiersi sähkön heti palamaan. Hän huudahti. Kirje ei ollut pöydällä, mutta sen vieressä lattialla, maton päällä.
Mazeroux teki ristinmerkin. Salapoliisit olivat kalpeat kuin kuolema.
Herra Desmalions katsoi don Luisiin, joka nyökkäsi lausumatta sanaakaan.
He tutkivat lukot. Mitään ei oltu koskettu.
Myöskin tänä päivänä korvasi kirjeen sisällys tyytymättömyyden siitä, ettei oltu keksitty millä tavoin se oli pujautettu sisään. Se hälvensi kaikki epäilyt, jotka vielä ympäröivät Suchet bulevardin murhaa.
Se oli insinöörin allekirjoittama, kauttaaltaan hänen käsialallaan kirjoitettu kahdeksas päivä helmikuuta ja ilman näkyvää osoitetta. Se kuului näin:
'Ei, rakas ystävä, en aio antaa tappaa itseäni niinkuin lammas, joka viedään teurastuspenkkiin. Minä puolustan itseäni, taistelen viimeiseen hetkeen saakka. Viime aikana on sattunut muutoksia. Minulla on nyt todistus, vastaansanomaton todistus. Minulla on heidän välillään vaihdettuja kirjeitä. Ja minä tiedän heidän vielä rakastavan toisiaan niinkuin alussa ja että he aikovat mennä naimisiin eivätkä salli minkään seisoa tiellään. Marie — ota huomioon mitä sanon — Marie on itse sanonut kirjeellisesti: 'Ole kärsivällinen, oma Gastonini. Rohkeuteni kasvaa päivä päivältä. Sitä pahempi hänelle, joka seisoo välillämme. Hänen on poistuttava.'
Rakas ystävä, jos minä kaatuisin taistelussa, löydät sinä nämä kirjeet sekä kaikki todistukset, jotka olen koonnut tuota halveksittavaa roistoa vastaan, kaapista, joka on lasisuojustimen peittämä. Kosta minut silloin. Au revoir. Tahi ehkä hyvästi ainaiseksi.'
Niin kuului kolmas kirje. Haudastaan ilmiantoi ja syytti Hippolyte Fauville rikollista vaimoaan. Haudastaan antoi hän ratkaisun arvoitukseen ja selitti syyn, miksi rikos oli tehty: Marie Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.
He tunsivat varmasti Cosmo Morningtonin testamentin, sillä he olivat ensiksi raivanneet tieltä Cosmo Morningtonin ja heidän kiihkonsa anastaa suunnaton omaisuus oli kiiruhtanut tapahtumia. Mutta murhan ensimmäinen syy polveutui syvälle juurtuneesta intohimosta: Marie Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.
Yksi arvoitus oli vielä ratkaisematta: kuka oli tuo tuntematon kirjeenvaihtaja, jolle Hippolyte Fauville oli jättänyt tehtäväksi kostaa hänen murhansa ja joka, sensijaan että olisi yksinkertaisesti luovuttanut kirjeet poliisille, harjoitti terävänäköisyyttään antamalla niiden tulla päivänvaloon mitä kummallisimpien temppujen kautta. Oliko hänen etujensa mukaista pysyä näkymättömänä?
Kaikkiin näihin kysymyksiin vastasi Marie Fauville odottamattomalla tavalla, vaikkakin tavalla, joka täydelleen sopi yhteen hänen uhkauksiensa kanssa. Viikkoa myöhemmin, pitkän kuulustelun jälkeen, jonka aikana häneltä koetettiin saada tietää miehensä vanhan ystävän nimi, oli hänen onnistunut piilottaa lasipala, jolla hän koetti avata suonensa.
Don Luis sai kuulla asiasta Mazerouxilta, joka tuli hänelle siitä seuraavana aamuna kello kahdeksan kertomaan. Komisariolla oli kädessään matkalaukku ja hän oli matkalla asemalle.
"Onko hän kuollut?" huudahti don Luis.
"Ei, hän näyttää välttäneen sen vielä tämän kerran. Mutta mitä se auttaa?"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Hän tietysti tekee sen. Se on hänen päähänpistonsa. Ja eräänä päivänä…"
"Eikö hän nytkään tehnyt tunnustusta ennen itsemurhayritystään?"
"Ei. Hän kirjoitti muutamia sanoja paperille, että kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiaa, saattoi hän neuvoa kysymään salaperäisistä kirjeistä eräältä herra Langernault'a. Tämä oli, mikäli rouva tiesi, ainoa ystävä, joka hänen miehellään oli ollut ja joka tapauksessa ainoa, jota tämä saattoi kutsua 'rakkaaksi vanhaksi ystäväkseen'. Tämä herra Langernault ei voisi muuta kuin selittää hänen viattomuutensa ja valaista sitä kauheata erehdystä, jonka uhriksi hän oli joutunut."
"Mutta", sanoi don Luis, "jos on joku, joka saattaa todistaa hänen viattomuutensa, mistä syystä avaa hän sitten valtasuonensa?"
"Hänen elämänsä on arvoton," sanoo hän, "ja ainoa, mitä hän haluaa, on lepo ja kuolema."
"Lepo? Lepo? Onhan muitakin tapoja saada lepoa kuin kuolema. Jos totuuden paljastaminen johtaa hänen vapautukseensa, niin ei totuus ehkä ole aivan mahdoton saavuttaa."
"Mitä sanotte? Oletteko arvanneet jotain? Alatteko ymmärtää?"
"Hyvin hämärästi, mutta juuri näiden kirjeiden yliluonnollisen täsmällinen saapuminen näyttää minusta hyvältä merkiltä."
Hän mietti hetkisen ja jatkoi:
"Onko noiden kolmen kirjeen poisraavitut osoitteet huolellisesti tutkittu?"
"Ovat, ja onnistuttiin saamaan esiin nimi Langernault."
"Missä asuu tämä Langernault?"
"Rouva Fauvillen sanojen mukaan Ornen departementissa Damignin kylässä."
"Mikä on lähin kaupunki?"
"Alençon."
"Matkustatteko te nyt sinne?"
"Kyllä, poliisiprefekti on käskenyt minun matkustaa heti. Astun junaan Les Invalides'illä."
"Ei, minä kyyditsen teidät autollani."
"Mitä varten?"
"Matkustamme molemmat. Minun on ryhdyttävä johonkin. Ilma täällä talossa on minulle hengenvaarallista."
"Mitä tarkoitatte?"
"En mitään. Tiedän sen."
Puoli tuntia tämän jälkeen kiisivät he pitkin Versaillesin tietä. Perenna ajoi itse avonaista autoa ja he kiisivät eteenpäin niin raivoisasti, että Mazerouxilta miltei salpautui hengitys ja hän huudahti tuontuostakin:
"Herra Jumala, minkälainen vauhti!… Millä tavoin te ajatte!… Ettekö pelkää, että ajamme kumoon? Muistakaa mitä tapahtui äskettäin…"
He tulivat Alençoniin juuri aamiaiseksi. Kun he olivat sen lopettaneet, menivät he postitoimistoon. Siellä ei kukaan tuntenut nimeä Langernault. Damignilla oli oma postikonttorinsa, mutta oli otaksuttu, että herra Lagernault jätti kirjeensä Alençon poste restante.
Don Luis ja Mazeroux ajoivat edelleen Damignin kylään. Ei täälläkään tuntenut postinhoitaja Langernaultia, vaikka Damignissa oli vain tuhat asukasta.
"Menkäämme määrin luo," sanoi Perenna.
Määrille sanoi Mazeroux kuka hän oli ja kertoi hänelle käyntinsä syyn.
"Vanha Langernault? Tietysti. Erinomainen mies, hänellä oli liike kaupungissa."
"Ja hänellä oli tapana arvattavastikin jättää kirjeensä Alençonin postitoimistoon?"
"Niin, joka päivä, saadakseen vähän liikuntoa."
"Ja hänen talonsa?"
"On kylän laidassa. Te ajoitte tullessanne sen ohi."
"Voiko sen nähdä?"
"Tietysti, mutta…"
"Ehkä hän ei ole kotona?"
"Ei, se miesraukka ei ole pannut jalkaansa talon sisäpuolelle jätettyään sen neljä vuotta sitten."
"Mistä se johtuu?"
"Hänhän on ollut neljä vuotta kuolleena."
Don Luis ja Mazeroux vaihtoivat hämmästyneen katseen.
"Hän on siis kuollut?" sanoi don Luis.
"Niin, ammuttu."
"Kuinka niin?" huudahti Perenna. "Murhattiinko hänet?"
"Ei, ei. Ensin luulimme niin, kun löysimme hänet lattialta omasta huoneestaan, mutta tutkimus osoitti, että se oli tapaturma. Hän oli puhdistamassa pyssyään kun se laukesi satuttaen häntä vatsaan. Meistä kaikista se oli sangen merkillistä. Langernault, joka oli taitava metsämies, ei ollut niitä, jotka käyttäytyivät varomattomasti."
"Oliko hänellä rahoja?"
"Oli, ja se oli juuri merkillisintä: ei löydetty soutakaan."
Don Luis tuumi hetkisen ja kysyi sitten:
"Jättikö hän jälkeensä samannimisiä sukulaisia?"
"Ei ketään, ei edes serkkuja. Ja siitä seurasi, että hänen maatilansa — sitä kutsuttiin Vanhaksi linnaksi sen raunioiden mukaan — jäi kaupungille. Viranomaiset ovat sinetöineet ovet ja sulkeneet portit puistoon. He odottavat, että lain määräämä aika kuluisi umpeen ottaakseen sen haltuunsa."
"Mutta eikö satu, että uteliaat ihmiset kiipeävät yli muurin puistoon?"
"Ei. Ensiksikin ovat muurit hyvin korkeat. Ja sitten… ja sitten on vanhalla linnalla ollut huono maine täällä ympäristössä niin kauan kuin voin muistaa. On puhuttu aina kummituksista… tyhmiä juttuja tietystikin, mutta kuitenkin…"
Perenna ja hänen toverinsa eivät voineet toipua kummastuksestaan.
"Se oli kummallinen juttu," huudahti don Luis heidän erottuaan määristä. "Fauville kirjoittaa kirjeitä kuolleelle miehelle… kuolleelle miehelle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on tullut murhatuksi."
"Jonkun on täytynyt siepata kirjeet."
"Nähtävästi. Mutta se ei kumoa sitä tosiasiaa, että hän on kirjoittanut ne kuolleelle miehelle ja tehnyt kuolleen miehen uskotukseen kertoen tälle vaimonsa rikollisista aikeista."
Mazeroux vaikeni. Hänkin näytti täydellisesti hölmistyneeltä.
Heidän aikoessaan lähteä kello kuusi huomasi don Luis auton kuluttaneen kaiken polttoaineen ja lähetti Mazerouxin sitä Alençonista hakemaan. Hän itse käytti tilaisuutta mennäkseen tarkastamaan Vanhaa linnaa.
Hän kulki pensasaitojen reunustamaa tietä, joka vei sitruunapuiden koristamalle avoimelle paikalle; muurin keskellä oli raskas suljettu puuportti. Don Luis kulki pitkin muurin vierustaa, joka todellakin oli hyvin korkea. Hänen onnistui kuitenkin, puunoksia apunaan käyttäen, kiivetä sen yli.
Puistossa oli villejä kukkia kasvava hoitamaton ruohokenttä ja lapioimattomia käytäviä, joista oikeanpuoleinen johti raunioiden täyttämälle maavallille ja vasemmanpuoleinen pienelle ränsistyneelle talolle, jonka ikkunaluukut riippuivat vinosti. Hän meni tähän suuntaan, kun hän hämmästyksekseen huomasi tuoreita jalanjälkiä sateen liottamassa maassa. Ja hän näki, että nämä jäljet olivat pienten, hienojen naistenkenkien jättämät.
"Kuka peijakas käy täällä kävelemässä?" ajatteli hän.
Hän keksi useita pieniä jälkiä hiukan kauempana tiellä, josta kenkien omistajatar oli käynyt ylitse ja ne johtivat talosta puuryhmän luo, jossa hän näki ne vielä kaksi kertaa. Sitten kadotti hän jäljet.
Hän seisoi suuren, puoleksi sortuneen, korkealla maaperustalla rakennetun vajan vieressä. Sen lahonneet ovet näyttivät töin tuskin riippuvan rautasaranoissaan. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi eräästä raosta sisään. Ikkunaton vaja oli puolipimeä, lukuunottamatta sälöjen välitse virtaavaa valoa. Hän erotti tyhjiä tynnyreitä, särkyneitä viinipuristimia, vanhoja auroja ja kaikenlaista rautaromua.
"Tänne ei se kaunotar ole askeleitaan ohjannut," ajatteli Don Luis.
"Katsokaamme toiselta taholta."
Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän oli kuullut sisältä jotain ääntä.
Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Haluten kuitenkin päästä asiasta täysin perille, painoi hän olkapäällään erään laudan sisään ja astui vajaan.
Silmät tottuivat vähitellen pimeyteen. Huomaamattaan hän löi päänsä johonkin, jota ei ollut nähnyt, johonkin kovaan, joka riippui ylhäältä ja alkoi heilua edestakaisin päästäen kummallisen kalisevan äänen.
Oli liian pimeä, että olisi voinut nähdä mikä se oli. Don Luis otti taskulampun taskustaan ja painoi vieteriä.
"Peijakas", huudahti hän hämmästyneenä ja otti askeleen taapäin.
Hänen yläpuolellaan riippui luuranko!
Ja melkein samassa silmänräpäyksessä mutisi hän uuden kirouksen.
Luuranko numero kaksi riippui ensimmäisen vieressä!
Molemmat oli sidottu vahvalla nuoralla kattoparruissa oleviin renkaisiin. Heidän päänsä heiluivat. Se, jota kohden Perenna oli törmännyt, liikkui vielä hitaasti ja jalat löivät yhteen kaamealla kolinalla.
Mutta kauheinta oli, että molemmilla luurangoilla, vaikkakin ilman ainoatakaan vaateriepua, oli vielä sormessaan kultasormuksensa, jotka olivat nyt liian väljät, kun liha oli pudonnut pois, mutta pysyivät kuitenkin koukistuneissa sormissa.
Hän veti sormukset pois vavisten inhosta ja huomasi niiden olevan vihkisormukset. Molemmissa oli sisäpuolella sama päivämäärä, 12. elokuuta 1887 ja nimet: "Alfred; Victorine."
"Mies ja vaimo", mutisi hän. "Onko tämä kaksoisitsemurha? Tahi murha? Mutta kuinka on mahdollista, että luurankoja ei vielä ole keksitty? Voidaanko arvella, että ne ovat olleet täällä aina vanhan Langernaultin kuolemasta, siitä saakka kun kaupunki otti maatilan haltuunsa ja teki mahdottomaksi kenellekään päästä tänne?"
Hän ajatteli hiukan.
"Kenellekään? Siitä en ole varma, koska näin jalanjäljistä puutarhassa, että joku nainen on ollut täällä viimeksi tänään."
Ajatus tuntemattomasta tuotti hänelle päänvaivaa. Huolimatta kuulemastaan äänestä piti hän tuskin luultavana, että nainen olisi tullut vajaan. Ja muutaman minuutin etsinnän jälkeen hän aikoi lähteä, kun hän vasemmalta kuuli putoavien esineiden kolinan: ne olivat muutamia tynnyrinvanteita, jotka putosivat maahan kappaleen matkaa hänen seisomapaikastaan.
Oliko mahdollista, että nainen, hänen tulonsa yllättämänä, oli paennut tähän piilopaikkaan ja tehnyt liikkeen, niin että tynnyrinvanteet putosivat alas?
Don Luis asetti taskulamppunsa eräälle tynnyrille, niin että sen valo suuntautui ullakolle. Kun hän ei nähnyt mitään epäiltävää, ainoastaan joukon haravia, kuokkia ja viikatteita, luuli hän, että joku eläin, villikissa tai joku muu, oli aiheuttanut kolinan ja meni siitä varmistautuakseen nopeasti tikapuille ja kiipesi ylös.
Äkkiä, hänen ollessaan juuri ullakon lattian tasalla, kuului uusi ääni, uusi putoilevien esineiden kolina. Ja erään korkean romukasan takaa nousi olento uhkaavin elein.
Kaikki tapahtui salamannopeudella. Don Luis näki valtavan viikatteen halkaisevan ilmaa ja suuntautuvan hänen päähänsä. Jos hän olisi epäröinyt silmänräpäyksen, kymmenesosa silmänräpäyksen, olisi tuo kauhea ase katkaissut hänen kaulansa. Nyt ehti hän hädin tuskin painautua portaalle. Viikate suhahti hänen päänsä yli. Hän liukui jälleen maahan.
Mutta hän oli nähnyt…
Hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin pelottavat kasvot ja hänen takanaan Florence Levasseurin vääristyneet piirteet, kuolonkalpeina sähkövalossa.