— Tänään olisi se liian varhaista, mutta toivon voivani lähteä kahdeksan tai kymmenen päivän päästä.
— Onko teillä siis niin kova kiire?
— Minulla on niin paljon asioita selviteltävinä, pankkiryöstö, lady Ecclestonin ryöstö… Luuletteko, herra Lupin, että viikko on kylliksi?
— Aivan kylliksi, jos te tahdotte päästä selville sinisen timantin kaksoisjutusta. Sitä paitsi riittää se aika minulle ryhtyä varokeinoihin siltä varalta, että te tuon jutun kautta saavuttaisitte etuja, jotka ovat vaarallisia minun turvallisuudelleni.
— No niin, sanoi englantilainen, — juuri nuo edut aion hankkia itselleni kahdeksassa päivässä.
— Ja vangita minut yhdentenätoista ehkä?
— Kymmenentenä viimeistään.
Lupin mietti ja sanoi kohottaen päätään:
— Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa…
— Vaikeaa, kyllä, mutta aivan varmaan mahdollista.
— Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi nähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa toivottuun tulokseen.
Sherlock Holmes hymyili:
— Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:
— On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni, sillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta puuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan tutkimukseni.
— Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella painolla.
— Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä, on minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut lehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena seurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia persoonallisia ajatuksia.
— Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja johtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.
— Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota hän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, — onko epähienoa kysyä teiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?
Oli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä yhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti ja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma selviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä piili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat taiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.
Sherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin:
— Minun mielestäni on tämä juttu tavattoman paljon yksinkertaisempi kuin miltä se ensi alussa näyttää.
— Paljon yksinkertaisempi todellakin, vakuutti Watson uskollisena kaikuna.
— Minä sanoin juttu, sillä minun mielestäni on olemassa vain yksi ainoa. Parooni d'Hautrecin kuolema, sormusjuttu, ja, älkäämme sitä unohtako arpalipun 514 — sarja 23:n salaisuus, eivät ole muuta kuin eri puolia jutusta, jota voisi kutsua vaaleatukkaisen naisen arvoitukseksi. Minun mielestäni on siis vain löydettävä se side, joka yhdistää nämä saman asian kolme eri osaa, se seikka, joka ilmaisee näissä kolmessa kohdassa käytetyn järjestelmän. Ganimard, jonka arvostelu on hiukan pintapuolinen, näkee tämän yhtenäisyyden katoamisessa, tuossa keinossa voida tulla ja mennä kenenkään näkemättä. Tämä ihmeen sekaantuminen juttuun ei minua miellytä.
— Siis?
— Siis, minun mielestäni, selitti Holmes suoraan, — on näille kolmelle seikkailulle kuvaavinta se, että te johdatte tapahtumat alueelle, jonka taitavasti olette itse valinnut. Teidän puoleltanne ilmenee siinä, ei yksinään valmistelusuunnitelma, vaan välttämättömyys, jota ilman aikeenne eivät onnistuisi.
— Voitteko lähemmin määritellä ajatuksenne?
— Voin kyllä. Heti kun aloititte riitanne herra Gerboisin kanssa, niin eikö ollut päivänselvää, että te valitsitte herra Detinanin asunnon siksi välttämättömäksi paikaksi, jossa voisitte tavata toisenne. Mikään muu paikka ei teidän mielestänne voisi olla niin varma, että te voisitte panna siellä toimeen sanokaamme julkisen tapaamisen vaaleatukkaisen naisen ja neiti Gerboisin kanssa.
— Professorin tyttären kanssa, selitti Watson.
— Nyt puhukaamme sinisestä timantista. Olitteko koettanut saada sitä käsiinne niin kauan kuin paroni d'Hautrec sen omisti? Ette. Mutta kun paroni peri veljensä asunnon niin kuusi kuukautta myöhemmin ilmestyi Antoinette Bréhat ja silloin tapahtui ensimmäinen yritys. Timantti pääsi käsistänne, ja huutokauppa pantiin toimeen suurella kohulla. Oliko tämä myynti vapaa? Oliko rikas amerikkalainen varma siitä, että hän saisi tuon helmen käsiinsä? Ei ollut. Sillä hetkellä kun pankkiiri Herschmann oli sen saamaisillaan, lähetti eräs nainen hänelle uhkauskirjeen, ja tuon naisen edeltäpäin valmistama, yllyttämä kreivitär Crozon osti timantin. Katosiko se heti? Ei: teillä ei ollut keinoja siihen. Siis, väliaika. Mutta kreivitär asettui linnaansa asumaan. Sitä juuri te odotitte. Sormus katosi.
— Ilmestyäkseen kaikeksi kummaksi konsuli Bleichenin hammastahnaan, huomautti Lupin.
— Joutavia, huudahti Sherlock, naputtaen pöytään, — minulle ei pidä kertoa sellaisia typeryyksiä. Tyhmät voivat mennä sellaiseen ansaan, mutta ei sellainen vanha kettu kuin minä olen.
— Mitä se tietää?
— Se tietää, että…
Holmes vaikeni hetkeksi ikään kuin tehostaakseen vaikutelmaa. Lopulta hän lausui:
— Se sininen helmi, joka löydettiin hammastahnasta, oli väärä. Oikea on teidän hallussanne.
Arsène Lupin oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän sanoi aivan yksinkertaisesti katsoen suoraan englantilaiseen:
— Te olette terävä mies.
— Terävä mies, eikö olekin, alleviivasi Watson aivan suunniltaan ihastuksesta.
— Niin, vakuutti Lupin, — kaikki selviää, kaikki saa oikean muotonsa. Ei ainoakaan tutkintotuomari, ei ainoakaan sanomalehtimies, jotka ovat tätä asiaa pohtineet, ole päässyt noin pitkälle totuutta kohden. Tämä on ihmeellinen todistus teidän vaistostanne ja loogisuudestanne.
— Mitä vielä! sanoi englantilainen mielissään saadessaan kuulla tunnustuksen sellaisen tuntijan suusta, — ei tarvinnut muuta kuin miettiä asiaa.
— Täytyi osata miettiä, ja niin harvat sitä osaavat! Mutta nyt kun olettamusten alue on ahtaampi ja maaperä on valmistettu…
— No niin, nyt minun ei tarvitse muuta kuin tietää, miksi nuo kolme seikkailua ovat tapahtuneet sellaisissa paikoissa kuin Clapeyron-katu 25, Henri-Martin-puistokatu 134 ja Crozonin linna. Siinä on koko solmu. Loppu on vain jonnin joutavaa, kuin arvoitusten selittely lapsille. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?
— Se on minun mielipiteeni.
— Siinä tapauksessa, herra Lupin, on minun turhaa sanoa uudelleen, että kymmenen päivän päästä tehtäväni on täytetty?
— Niin, kymmenessä päivässä saatte koko totuuden selville.
— Ja te olette vankina.
— En.
— Ettekö?
— Jotta minä joutuisin vangiksi, täytyisi tapahtua niin mahdottomia asioita, kokonainen sarja niin hämmästyttäviä tapahtumia, että minä en voi otaksuakaan sellaista mahdollisuutta.
— Sen, mitä eivät olosuhteet eivätkä epäsuotuisat sattumat voi saada aikaan, sen voi mies omalla tahdollaan ja päättäväisyydellään luoda, herra Lupin.
— Mutta jos toisen tahto ja päättäväisyys luovat tälle aikeelle voittamattomia esteitä, herra Holmes.
— Ei löydy voittamattomia esteitä, herra Lupin.
Katse, jonka he loivat toisiinsa, oli syvä, se ei kumminkaan puolin ollut uhmaileva, mutta tyyni ja rohkea. Se oli kuin kahden miekan kalskahdus toisiinsa. Se helähti kirkkaasti ja suorasti.
— Hyvä on, huudahti Lupin, — sepä on jotain! Vastustaja, mutta se onkin harvinainen lintu, itse Sherlock Holmes. Tästä tulee hauskaa.
— Ettekö pelkää? kysyi Watson.
— Melkein, herra Watson, — ja todistuksena siitä on se, että minä riennän valmistamaan turvapaikkaa itselleni. Muuten voin joutua ansaan. Sanommeko siis kymmenen päivän päästä, herra Holmes?
— Kymmenen päivän. Tänään on sunnuntai. Keskiviikosta viikko, ja kaikki on lopussa!
— Ja minä istun lukkojen takana?
— Epäilemättä.
— Hitto vieköön! Minä kun jo iloitsin rauhallisesta elämästäni. Poissa kaikki ikävyydet, liike jatkumassa rauhallisesti, poliisi loitolla ja lohdutuksenani se tieto, että koko maailman sympatia ympäröi minua. Kaikki se saa nyt muuttua! Se on rahan nurja puoli. Kaunista ilmaa seuraa sade. Nyt on nauru loppunut. Hyvästi!
— Pitäkää kiirettä, sanoi Watson, huolissaan henkilön puolesta, jota Holmes niin kunnioittavasti kohteli, — älkää heittäkö minuuttiakaan hukkaan.
— En minuuttiakaan herra Watson, minä sanon vain kuinka onnellinen olen saadessani tavata teidät, ja kuinka minä kadehdin mestaria, jolla on niin tunnollinen apulainen kuin te olette.
He kumarsivat kohteliaasti toisilleen kuin kaksintaistelupaikalla kaksi vastustajaa, joita ei mikään viha erota, mutta jotka kohtalo pakottaa taistelemaan säälimättä keskenään. Ja Lupin tarttui käsivarteeni ja veti minut kadulle.
— Mitä tästä sanotte? Siinäpä ateria, jonka yksityiskohdat tekevät hyvän vaikutuksen siinä kirjoittamassanne elämäkerrassani.
Hän sulki ravintolan oven ja seisahtui muutaman askeleen päähän siitä:
— Poltatteko?
— En, mutta ettehän tekään luullakseni.
— En minäkään.
Hän sytytti savukkeen tulitikulla, jota hän heilutti useaan kertaan saadakseen sen sammumaan. Mutta heti hän heitti savukkeen pois, juoksi kadun yli ja tapasi kaksi miestä, jotka astuivat varjosta esiin aivan kuin merkin saatuaan. Hän puheli heidän kanssaan muutaman minuutin ajan vastakkaisen puolen katukäytävällä, palasi sitten minun luokseni.
— Minä pyydän anteeksi, tuo kirottu Holmes antaa minulle lankoja katkottaviksi. Mutta, minä vannon, ettei hän vielä ole voittanut Lupinia. Senkin lurjus, hän saa nähdä, kenen kanssa hän on tekemisissä. Näkemiin, Watson oli oikeassa, minulla ei ole hetkeäkään hukattavana.
Hän poistui nopeasti.
Täten loppui tämä omituinen ilta, tai ainakin osa tästä illasta, johon minä olin ottanut osaa. Sillä seuraavien tuntien kuluessa sattui tapauksia, joista minä, toisten tähän ateriaan osallistuneiden henkilöiden avulla, olen tilaisuudessa antamaan täyden selostuksen.
* * * * *
Samalla hetkellä kun Lupin erosi minusta, Sherlock Holmes katsoi kelloaan ja nousi vuorostaan.
— Kahtakymmentä vaille yhdeksän. Kello yhdeksän piti minun tavata kreivi ja kreivitär asemalla.
— Siis matkaan! huudahti Watson ryypäten perätysten kaksi lasillista whiskya.
He poistuivat.
— Watson, älkää katsoko taaksenne! Meitä ehkä seurataan; sen vuoksi menetelkäämme siten kuin kaikki se olisi meille yhdentekevää. Kuulkaahan, Watson, sanokaahan minulle mielipiteenne: miksi Lupin oli tuossa ravintolassa?
Watson ei viivytellyt vastausta.
— Syödäkseen.
— Watson, mitä enemmän me työskentelemme yhdessä, sitä selvemmin huomaan teidän edistyvän. Te toden totta aivan hämmästytätte minua.
Pimeässä Watson punastui mielihyvästä, ja Holmes jatkoi:
— Syödäkseen, varmaankin, ja sitten luultavasti ottaakseen selville, menenkö todellakin Crozonien luo, kuten Ganimard ilmoitti haastattelussaan. Minä menen siis sinne, jotta en pahoittaisi hänen mieltään. Mutta kun minun täytyy hänen suhteensa voittaa aikaa, niin en menekään.
— Ah! sanoi Watson ällistyneenä.
— Te, ystäväiseni, juoskaa tätä katua pitkin, ottakaa ajuri, kaksi kolme ajuria. Palatkaa myöhemmin etsimään matkatavaroita, jotka jätimme asemalle, ja täyttä laukkaa l'Elysée-Palace-hotelliin.
— l'Elysée-Palace-hotelliin?
— Te tilaatte itsellenne huoneen, jonne menette levolle ja nukutte kädet nyrkissä odottaen minun määräyksiäni.
Watson lähti ylpeillen hänelle uskotusta tehtävästä. Sherlock Holmes otti matkalippunsa ja meni Amiensin pikajunaan, jossa kreivi ja kreivitär jo häntä odottivat.
Hän kumarsi vain heille, sytytti uuden piipun, ja tupakoi rauhallisesti seisoen vaunun käytävässä.
Juna lähti liikkeelle. Kymmenen minuutin päästä hän tuli istumaan kreivittären viereen ja sanoi hänelle:
— Onhan teillä sormuksenne?
— On.
— Suvaitkaa lainata sitä minulle. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä.
— Minä arvasin oikein, timantti on keinotekoinen.
— Timantti keinotekoinen?
— Se on uusi keino. Timanttihiekkaa kuumennetaan hyvin kovassa kuumuudessa, jolloin se saadaan sulamaan, silloin ei tarvitse muuta kuin koota se yhdeksi kiveksi.
— Mitä! Minun timanttinihan on oikea.
— Tiedän, on kyllä, mutta tämä ei ole teidän.
— Missä minun sitten on?
— Arsène Lupinin hallussa.
— Siis tämä?
— Tämä on pantu teidän timanttienne sijaan ja pistetty herra
Bleichenin hammas tahnaputkeen, josta te sen löysitte.
— Tämä on siis väärä.
— Aivan varmasti.
Hämmästyneenä, hämillään kreivitär vaikeni, ja hänen miehensä käänteli epäuskoisena jalokiveä. Lopulta kreivitär sopersi:
— Onko se mahdollista! Mutta miksei sitä ole aivan yksinkertaisesti varastettu? Ja miten se on anastettu?
— Siitä juuri minä tahdon päästä selville.
— Crozonin linnassa?
— Ei, minä nousen junasta Creilissä, ja palaan Pariisiin. Siellä minä taistelen Arsène Lupinin kanssa. Sopisihan siihen mikä muu paikka tahansa, mutta edullisinta on, että Lupin uskoo minun olevan matkoilla.
— Mutta…
— Mitäkö teihin tulee, hyvä rouva, pääasia on teidän timanttinne, eikö niin?
— Niin.
— No niin, olkaa rauhassa. Minä annoin äsken lupauksen jota on paljon vaikeampi pitää. Luottakaa Sherlock Holmesiin, minä annan teille oikean timanttinne takaisin.
Juna hiljensi kulkuaan. Hän pisti väärän timantin taskuunsa ja avasi oven. Kreivi huudahti:
— Mutta tehän nousette junasta väärälle puolelle!
— Siten Lupin, jos hän antaa vartioida minua, kadottaa jälkeni.
Hyvästi.
Eräs aseman virkamies koetti turhaan estää häntä. Englantilainen suuntasi kulkunsa asemapäällikön työhuonetta kohden. Viisikymmentä minuuttia myöhemmin hän hyppäsi junaan, joka toi hänet Pariisin vähää ennen puoliyötä.
Hän juoksi asemahuoneen läpi, meni ravintolaan, poistui toisesta ovesta ja riensi ajoneuvoihin.
— Clapeyron-katu.
Päästyään varmuuteen siitä, ettei häntä seurattu, hän pysäytti ajurin kadun päässä ja alkoi tarkkaan tutkia herra Detinanin taloa ja molempia viereisiä taloja. Askelilla hän mittaili muutamia etäisyyksiä ja teki muistiinpanoja taskukirjaansa.
— Ajuri, Henri-Martin-puistokatu.
Puistokadun ja Pompe-kadun kulmassa hän maksoi ajurille, kulki katukäytävää pitkin numeron 134 kohdalle asti, ja ryhtyi tekemään samoja mittauksia paroni d'Hautrecin entisen asunnon ja sen vieressä olevien molempien talojen suhteen, mittaillen talojen päädyt, ja laskien kuinka leveitä olivat ne pienet puutarhat, jotka olivat talojen edessä.
Puistokatu oli autio ja hyvin pimeä nelinkertaisten puurivien suojassa, joiden välistä siellä täällä kaasulyhty koetti turhaan taistella synkkää pimeyttä vastaan. Eräs lyhty loi heikkoa valoaan yhteen osaan palatsia, ja Holmes näki ilmoitustaulun, jossa luki "vuokrattavana", riippuvan aitauksessa, molemmat hoitamattomat puistokäytävät, jotka rajoittivat ruohokentän, ja asumattoman talon suuret, tyhjät ikkunat.
— Se on totta, hän ajatteli, — paronin kuoltua ei kukaan ole asunut täällä… Jospa minä voisin päästä sinne sisään ja tehdä pienen tarkastuksen.
Tuskin tämä ajatus oli herännyt hänessä, kun hän jo tahtoi sen toteuttaakin. Mutta miten? Aitaus oli niin korkea että oli mahdotonta ajatellakaan kiivetä sen yli; hän otti taskustaan sähkölampun ja tiirikan, jotka aina olivat hänen taskussaan. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että portin toinen puolisko oli raollaan. Hän pujahti puutarhaan huolellisesti varoen sulkemasta porttia. Mutta hän ei vielä ollut astunut kolmeakaan askelta kun hän seisahtui. Eräästä toisen kerroksen ikkunasta välähti valo.
Ja valo kulki toisen ja kolmannen ikkunan ohi, hän ei voinut nähdä muuta kuin varjon, joka kulki huoneen seinillä. Ja toisesta kerroksesta valo laskeutui alakertaan ja kulki kauan huoneesta huoneeseen.
— Kuka perhana saattaa kulkea yhden aikaan yöllä talossa, jossa paroni d'Hautrec murhattiin? kyseli Sherlock itseltään hyvin uteliaana.
Yhdellä ainoalla keinolla hän voisi sen saada tietää, menemällä itse taloon. Hän ei siekaillut. Mutta sillä hetkellä kun hän päästäkseen nurmikon poikitse kulki katulyhdyn valaiseman alueen yli, mies varmaankin näki hänet, sillä hän sammutti valon eikä Sherlock Holmes enää nähnyt häntä.
Hiljaa nojasi hän ruohikolle johtavaan oveen. Sekin oli auki. Kun hän ei kuullut mitään kolinaa, hän uskalsi astua pimeässä eteenpäin, tapasi porraskaiteen pään ja nousi portaita ylös. Sama hiljaisuus, sama pimeys vallitsi kaikkialla.
Päästyään seuraavaan kerrokseen hän astui erääseen huoneeseen ja lähestyi ikkunaa, josta kalpea yövalo tuli huoneeseen. Silloin hän huomasi ulkona miehen, joka epäilemättä oli kulkenut toisia portaita alas ja poistunut toisesta ovesta, pujahtavan vasemmalle molempia puutarhoja erottavan muurin vieressä kasvavaan pensaikkoon.
— Perhana, huudahti Holmes, — hän pujahtaa käsistäni!
Hän kompuroi portaita alas ja kulki nurmikon poikki estääkseen miestä poistumasta. Mutta hän ei nähnyt enää ketään ja hän tarvitsi muutamia sekunteja erottaakseen pensaikosta muita mustemman kohdan, joka hiukan liikahteli.
Englantilainen mietti. Miksei tuo olento ollut koettanut paeta silloin kun hän olisi niin helposti voinut sen tehdä? Jäikö hän puolestaan vakoilemaan kutsumatonta vierasta, joka oli häirinnyt häntä hänen salaperäisissä puuhissaan?
— Missään tapauksessa se ei ole Lupin, Lupin olisi taitavampi. Se on joku, joka kuuluu hänen joukkioonsa.
Kului pitkiä minuutteja. Sherlock ei liikahtanut vaan tuijotti häntä vaanivaan vastustajaan. Mutta kun ei vastustaja enää liikahtanut ja kun englantilainen ei tuhlannut koskaan aikaa joutenoloon, tarkasti hän toimiko hänen revolverinsa liipaisin, otti tikarinsa tupestaan ja astui suoraan vihollista kohti osoittaen siten tuota kylmää uhkarohkeutta ja vaaran halveksimista, joka hänet teki niin pelottavaksi.
Kuului rasahdus: tuo toinen veti revolverinsa vireeseen. Sherlock syöksyi äkkiä pensaikkoon. Toisella ei ollut aikaa liikahtaakaan: englantilainen oli jo hänen kimpussaan. Syttyi vimmattu, epätoivoinen taistelu, jonka aikana Sherlock arvasi tuon toisen ponnistelevan saadakseen puukkonsa esille. Mutta Holmes tahtoi aivan mielettömällä kiihkolla saada heti ensi hetkenä käsiinsä Arsène Lupinin kätyrin, ja tunsi sen vuoksi voimansa vastustamattomiksi. Hän kaatoi vastustajansa maahan, lepäsi koko painollaan hänen päällään ja pakotti hänet aivan liikkumattomana makaamaan pusertamalla sormillaan kuten pihdeillä tuon onnettoman kurkkua, vapaalla kädellään hän etsi sähkölamppuaan, painoi sitä ja valaisi vangitun kasvoja.
— Watson! huudahti hän kauhistuneena.
— Sherlock Holmes! sopersi puoliksi tukehtuneen koriseva ääni.
* * * * *
Molemmat makasivat kauan maassa sanaakaan vaihtamatta, molemmat aivan lamassa. Tuulen viima liikutti hiukan lehtiä. Holmes ei liikahtanutkaan, hänen sormensa puristivat yhä vielä Watsonin kurkkua, joka korisi yhä heikommin.
Ja äkkiä sai suuttumus Sherlockissa vallan, hän irrotti kätensä, mutta tarttui toisen olkapäihin ja ravisti vimmatusti häntä.
— Mitä te täällä teette? Vastatkaa… Olenko minä käskenyt teitä piiloutumaan pensastoihin ja vakoilemaan minua?
— Vakoilemaan teitä, huokasi Watson, — enhän minä tietänyt teidän olevan täällä.
— Miksi sitten tulitte? Mitä te täällä teette? Teidänhän piti mennä nukkumaan.
— Minä olin nukkumassa.
— Olisitte sitten nukkunut!
— Minä nukuin.
— Te ette olisi saanut herätä!
— Teidän kirjeenne…
— Minun kirjeenikö?
— Niin, jonka kaupunginlähetti toi teiltä minulle hotelliin.
— Minultako? Oletteko hullu?
— Mutta se on totta!
— Missä se kirje on?
Watson ojensi hänelle kirjeen. Lyhdyn valossa hän luki hämmästyksekseen:
"Watson, ylös vuoteesta ja rientäkää Henri-Martin-puistokadulle. Talo on autio. Astukaa sisään, tarkastakaa, laatikaa tarkka pohjapiirustus ja palatkaa nukkumaan. Sherlock Holmes."
— Minä mittailin juuri parhaillaan huoneita, sanoi Watson, — kun näin varjon puutarhassa. Ainoa ajatukseni oli…
— Saada tuo varjo käsiinne. Se oli hyvä ajatus… Mutta, katsokaahan, sanoi Holmes auttaen toveriaan nousemaan ja lähtien hänen kanssaan liikkeelle, — ensi kerralla, Watson, kun saatte kirjeen minulta, niin ottakaa ensin selko siitä, että kirje ei ole väärennetty.
— Mutta, sanoi Watson, joka alkoi käsittää asian oikean laidan, — kirje ei ollutkaan teidän kirjoittamanne?
— Ei!
— Kenenkä sitten?
— Arsène Lupinin.
— Mutta miksi se kirjoitettiin?
— Sitä en tiedä, ja juuri se tekeekin minut levottomaksi. Miksi hitossa hän vaivasi teitä? Jos olisi kysymys minusta, niin ymmärtäisin, mutta kysymys onkin vain teistä. Ja minä kysyn, missä tarkoituksessa?
— Minulla on kiire takaisin hotelliin.
— Niin minullakin, Watson.
He olivat portin luona. Watson, joka kulki edellä tarttui lukkorautaan ja veti.
— Kas, tekö suljitte portin?
— En suinkaan, minä jätin portin raolleen.
— Mutta…
Sherlock veti vuorostaan ja sitten kiukuissaan hyökkäsi lukkoon käsiksi. Hän kirosi.
— Hiisi vieköön, se on suljettu, lukossa!
Hän ravisti kaikin voimin porttia, sitten huomattuaan ponnistuksensa turhiksi, hän antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sanoi purren hampaitaan:
— Nyt minä ymmärrän, tämä on hänen työtään! Hän arvasi, että minä nousisin junasta Creilin luona, ja hän valmisti minulle täällä pienen hiirenloukun siinä tapauksessa, että vielä tänä iltana tulisin tutkimaan. Kohteliaana on hän kaupan päälliseksi lähettänyt minulle vankeustoverin. Tämän on hän tehnyt, jotta kadottaisin yhden päivän, ja todistaakseen minulle, että olisi parempi, kun pitäisin huolta vain omista asioistani.
— Se tahtoo sanoa, että me olemme hänen vankejaan.
— Tepä sen sanoitte. Sherlock Holmes ja Watson ovat Arsène Lupinin vankeina. Seikkailu alkaa hauskalla tavalla. Mutta ei, mutta ei, se ei ole mahdollista.
Käsi laskeutui hänen olalleen, Watsonin käsi.
— Tuolla ylhäällä, katsokaa tuonne ylös, valoa! Erääseen toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi todellakin valoa.
He riensivät molemmat juoksujalkaa eteenpäin, kumpikin omia portaitaan kohden ja saapuivat yhtaikaa valaistun huoneen ovelle. Keskellä huonetta paloi kynttilänpätkä. Sen vieressä oli kori, ja tästä korista pisti esiin pullon kaula, kanan koipi ja puolikas leipää.
Holmes purskahti nauruun.
— Mainiota, meille tarjotaan illallista. Tämä on oikea lumottu linna. Oikea satulinna. Älkää Watson näyttäkö niin synkältä kuin olisitte hautajaisissa. Tämä on hyvin hullunkurista.
— Oletteko varma siitä, että tämä on hullunkurista? huomautti Watson synkän näköisenä.
— Olenko varma siitä, huudahti Holmes, mutta hänen iloisuutensa oli liiaksi meluavaa tuntuakseen luonnolliselta, — se tahtoo sanoa, etten koskaan ole nähnyt näin hullunkurista. Tämä on sangen koomillista! Tuo Arsène Lupin on verraton. Hän pitää meitä pilkkanaan, mutta niin hauskalla tavalla! Minä en vaihtaisi paikkaani tässä juhlassa maailman kaikkiin aarteisiin. Watson, vanha ystäväni, te tuotatte minulle surua. Olisinko erehtynyt teistä, eikö teillä olisikaan tuota luonteen suuruutta, joka auttaa kantamaan vastoinkäymisiä. Mitä te valitatte? Tällä hetkellä voisi puukkoni olla kurkussanne, tai teidän puukkonne minun kurkussani, sillä sitähän te tavoititte, hyvä ystävä.
Hänen onnistui iloisuudellaan ja ivallaan saada Watson-parka elpymään ja ottamaan viipaleen kanaa ja lasillisen viiniä. Mutta kun kynttilä oli palanut, kun heidän täytyi nukkuakseen oikaista permannolle ja pitää seinää tyynynä niin heidän asemansa tuskallinen ja naurettava puoli ilmeni heille selvästi. Ja he vaipuivat levottomana uneen.
Aamulla Watson heräsi keho jäykkänä ja vilusta väristen. Varovainen liikunta herätti hänen huomiotaan: Sherlock Holmes oli polvillaan ja tarkasti kumarassa suurennuslasin avulla lattialla olevaa tomua ja näki valkoisella liidulla kirjoitettuja, melkein hävinneitä numeroita. Hän kirjoitti ne muistikirjaan.
Watsonin seurassa, jota tämä toimi erikoisesti innostutti, hän tarkasti jokaisen huoneen, ja kahdesta muusta huoneesta hän löysi samanlaisia numeroita. Hän löysi myös kaksi ympyrää tammilaudoituksessa, nuolen marmorilaatasta, ja neljä numeroa neljästä porrasaskelmasta.
Hetken kuluttua Watson sanoi hänelle:
— Ovatko numerot oikeita?
— Oikeita, en tiedä, vastasi Sherlock, joka tällaisten löytöjen vuoksi oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, — joka tapauksessa ne merkitsevät jotain.
— Jotain aivan selvää, sanoi Watson, — ne ilmoittavat kuinka monta laattaa on lattiassa.
— Ah!
— Niin. Mitä ympyröihin tulee, niin ne merkitsevät, että laudoitus on ontto, kuten voitte tarkastaa, ja nuoli on suunnattu sinnepäin, jossa keittiöstä tuleva ruokahissi on.
Sherlock Holmes katsahti ihmetellen häneen.
— Niinkö! Mutta, ystäväni, miten sen tiedätte? Teidän älykkyytenne saa minut melkein häpeämään.
— Onhan se niin helppoa tietää, sanoi Watson, ilosta mahtavana, — minähän nuo merkit kirjoitin eilen seuratessani teidän… tai oikeammin Arsène Lupinin antamia määräyksiä, koska teidän nimissänne tullut kirje olikin hänen kirjoittamansa.
Watson oli tällä hetkellä suuremmassa vaarassa kuin taistellessaan Holmesin kanssa pensaikossa, sillä Holmesin teki hurjasti mieli kuristaa hänet. Mutta hän hillitsi itsensä, hänen kasvoilleen levisi irvistys, joka koetti olla hymyily ja hän sanoi:
— Hyvä on, hyvä on, te olette toiminut mainiosti ja se auttaa meitä paljon eteenpäin. Onko teidän ihailtava tutkimis- ja huomiokykynne kohdistunut muihin seikkoihin? Minä käyttäisin saavutetut tulokset hyväkseni.
— Ei, minä en ole päässyt sen pitemmälle.
— Mikä vahinko! Alku oli niin lupaava. Mutta koska asian laita on näin, niin meillä ei ole muuta tehtävää kuin poistua.
— Poistua! Ja miten?
— Siten kuin kunniallisten ihmisten tapana on: oven kautta.
— Se on suljettu.
— Avataan se.
— Kuka sen tekee?
— Olkaa niin hyvä ja kutsukaa tänne nuo kaksi poliisia, jotka kävelevät puistokadulla.
— Mutta…
— Mutta mitä?
— Se on niin nöyryyttävää. Mitä ihmiset sanovat kuullessaan, että
Sherlock Holmes ja minä Watson olemme olleet Arsène Lupinin vankina.
— Minkä me sille voimme, hyvä ystävä, ihmiset nauravat niin, että pitelevät kylkiään, vastasi Sherlock käheällä äänellä väännellen kasvojaan. — Mutta emmehän me voi valita tätä taloa asunnoksemme.
— Ettekö te yritä mitään?
— En.
— Mutta eihän mies, joka toi meille ruokakorin, kulkenut puutarhan kautta tullessaan eikä mennessään. Täällä on siis toinenkin tie ulos. Etsikäämme sitä, eikä meidän tarvitse turvautua poliiseihin.
— Oivasti ajateltu. Mutta te unohdatte, että koko Pariisin poliisilaitos on etsinyt kuusi kuukautta tuota käytävää ja että minäkin teidän nukkuessanne olen tarkastanut talon ylhäältä alas asti. Hyvä Watson, Arsène Lupin on lintu, jollaisia me emme ole tottuneet pyydystämään. Hän ei jätä mitään jälkiä.
* * * * *
Kello yksitoista Sherlock Holmes ja Watson pääsivät vapaiksi… ja heidät vietiin lähimmälle poliisiasemalle, jossa komisario, ensin ankarasti kyseltyään heiltä, päästi heidät vapaaksi surkutellen heitä suuresti.
— Minä olen aivan onneton siitä, mitä on tapahtunut. Teillä mahtaa olla huonot ajatukset ranskalaisten vieraanvaraisuudesta. Hyvä Jumala, millaisen yön te olette saaneet viettää! Tuo Lupin ei ole lainkaan hienotunteinen.
He ajoivat l'Elysée-Palace-hotellin luo. Watson pyysi huoneensa avainta.
Hetkisen etsittyään vastasi portieri hyvin hämmästyneenä:
— Mutta, hyvä herra, tehän olette luopuneet huoneestanne.
— Minä! Ja mitenkä?
— Kirjeellisesti, kirjeessä jonka ystävänne tänä aamuna toi tänne.
— Mikä ystävä?
— Se herra, joka toi tänne kirjeenne. Katsokaa, teidän käyntikorttinnekin oli sen sisällä. Tässä se onkin.
Watson tarttui siihen. Se oli todellakin hänen käyntikorttinsa ja kirje oli todellakin hänen käsialallaan kirjoitettu.
— Hyvä Jumala, hän mutisi, — sekin on taas uusi konnankoukku.
Ja hän jatkoi varovaisesti kyselyään:
— Ja matkatavarani?
— Ystävännehän vei ne mukanaan.
— Vai niin, ja te annoitte ne hänelle?
— Annoimme, koska käyntikorttinne antoi meille siihen oikeuden.
— Se on totta. Se on totta!
He molemmat lähtivät kulkemaan pitkin Champs-Elyséetä, vaiti ja hitaasti. Kirkas syysaurinko valaisi puistokatua. Ilma oli leuto.
Keskiympyrän kohdalla Sherlock sytytti piippunsa ja he jatkoivat kulkuaan. Watson huudahti:
— Minä en ymmärrä teitä, Holmes, te olette niin tyyni! Teistä tehdään pilkkaa, leikitään kanssanne kuin kissa leikkii hiiren kanssa. Ettekä te hiiskahda sanaakaan!
Holmes seisahtui ja sanoi:
— Watson, minä ajattelen teidän käyntikorttianne.
— Miten niin?
— Miten niin, on siinäkin mies, joka, varustautuessaan taisteluun meitä vastaan, on hankkinut itselleen teidän ja minun käsialani mallin, ja jolla on valmiina lompakossaan teidän käyntikorttinne. Huomaatteko kuinka selvästi tästä näkyy, miten hän on varovainen, ottaa kaikki huomioon, menettelee järjestelmällisesti ja viisaasti?
— Se tietää…
— Se tietää, Watson, että taistellakseen vihollisen kanssa joka on niin täysissä aseissa, niin verrattomasti valmistautunut — ja voittaakseen hänet — täytyy olla… täytyy olla minä. Ja kuten näette, Watson, lisäsi hän nauraen, — ei sittenkään ensi kerralla onnistu.
* * * * *
Kello kolme julkaisi l'Echo de France iltapainoksessaan seuraavan uutisen:
"Tänä aamuna, herra Thénard, 16:nnen kaupunginosan poliisikamarin komisario vapautti Sherlock Holmesin ja Watsonin, jotka Arsène Lupin oli sulkenut paroni d'Hautrec-vainajan asuntoon, jossa he viettivät miellyttävän yön.
Kun heidän matkatavaransa sitä paitsi varastettiin, ovat he nostaneet kanteen Arsène Lupinia vastaan.
Arsène Lupin tyytyen tällä kertaa antamaan heille pienen läksytyksen, pyytää heitä olemaan pakottamatta häntä ryhtymään ankarampiin toimenpiteisiin."
— Joutavia! huudahti Sherlock Holmes, rutistaen sanomalehden käsissään, — pelkkiä kujeita! Muusta en minä Lupinia syytä, hän on lapsellinen. Suuri yleisö luottaa liian paljon häneen. Tuo mies on liiaksi katupoikamainen.
— Te, Sherlock, pysytte siis yhtä tyynenä?
— Yhtä tyynenä, vastasi Holmes äänellä, jossa kajahti mitä ankarin suuttumus. — Miksi suotta kiivastuisin? Minä olen aivan varma siitä, että minä saan sanoa viimeisen sanan.
VÄHÄN VALOA PIMEYTEEN
Olkoon mies kuinka karaistu tahansa — ja Sherlock Holmes oli sellainen, jota vastoinkäyminen ei voi kukistaa — niin kuitenkin olemassa hetkiä, jolloin uhkarohkeinkin tuntee tarvetta koota voimansa ennen kuin hän uudelleen lähtee uhmailemaan taisteluonnea.
— Minä pidän tänään lepopäivän, hän sanoi.
— Ja minä?
— Te, Watson, saatte ostaa päällysvaatteita ja alusvaatteita täydentääksenne pukuvarastoamme. Sillä aikaa minä lepään.
— Levätkää te, Holmes. Minä valvon.
Watson lausui nämä sanat juhlallisesti kuin vahtisotilas, joka on asetettu ulommalle vahtipaikalle ja joka on suurimmassa vaarassa. Hänen vartalonsa oikeni. Rypistäen silmäkulmiaan hän kulki edes takaisin pienessä hotellihuoneessa, jonka he olivat valinneet asunnokseen.
— Valvokaa, Watson. Minä sillä välin valmistan taistelusuunnitelman, joka paremmin soveltuu vastustajaamme. Katsokaahan, Watson, me olemme erehtyneet Lupinista. Meidän täytyy alkaa asiat aivan alusta.
— Vaikkapa sitä kauempaakin. Mutta onko meillä kylliksi aikaa?
— Yhdeksän päivää, vanha veikko! Siinä on viisi liikaa.
Koko iltapäivän englantilainen tupakoi ja nukkui. Hän ryhtyi vasta seuraavana päivänä toimiin.
— Watson, minä olen valmis, nyt lähdemme liikkeelle.
— Lähtekäämme, huudahti Watson täynnä sotilaallista innostusta. —
Omasta puolestani myönnän, että jalkapohjiani oikein kutittaa.
Holmes piti kolme pitkää keskustelua — ensin herra Detinanin kanssa, jonka asunnon hän tutki tarkoin; sitten neiti Suzanne Gerboisin kanssa, jolle hän sähkötti ja jota pyysi saapumaan luokseen saadakseen tietoja vaaleatukkaisesta naisesta; sitten sisar Augusten kanssa, joka paroni d'Hautrecin murhan jälkeen oli vetäytynyt visitandinien luostariin.
Jokaisen keskustelun aikana odotti Watson ulkona ja joka kerta hän kysyi:
— Tyytyväinenkö?
— Hyvin tyytyväinen. Minä olin aivan varma omista päätelmistäni, me olemme oikealla tiellä. Eteenpäin mars!
He kuljeksivat paljon. He tarkastivat molemmat talot, jotka olivat Henri-Martin-puistokadun varrella olevan palatsin kummallakin puolen, sitten he menivät Clapeyron-kadulle asti, ja tarkastaessaan numero 25:n päätyä Holmes sanoi:
— Näiden talojen välillä täytyy ehdottomasti olla salaisia käytäviä.
Minä en vain löydä niitä.
Syvällä sielussaan ja ensi kerran Watson epäili Holmesin kaikkivoipaisuutta. Miksi hän puheli niin paljon ja toimi niin vähän?
— Miksikä? huudahti Holmes vastaten Watsonin salaisiin ajatuksiin, — siksi, että tuon kirotun Lupinin suhteen saa työskennellä umpimähkään, luottaa sattumaan, ja sen sijaan että vetäisi totuuden varmoista tosiasioista, saakin vetää sen omista aivoistaan ja sitten tutkia, sopiiko se hyvin yhteen tapausten kanssa.
— Varsinkin salaiset käytävät?
— Ja entä sitten! Vaikka löytäisinkin ne ja tietäisin, mitä tietä
Lupin tuli asianajajansa luo, tai seurasi vaaleatukkaista naista
paroni d'Hautrecin murhan jälkeen, niin olisinko sen pitemmällä?
Saisinko sen kautta aseita hyökätäkseni?
— Hyökätkäämme yhtäkaikki! huudahti Watson.
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän peräytyi kiljaisten. Jotain putosi hänen jalkojensa juureen, puolillaan hiekkaa oleva säkki, joka oli ollut vähällä pudota hänen päälleen.
Holmes katsahti ylöspäin, heidän yläpuolellaan teki kaksi työmiestä työtä viidennen kerroksen parvekkeeseen kiinnitetyillä telineillä.
— Kylläpä meillä oli onnea! hän huudahti, — olisimme astuneet vain askeleenkaan eteenpäin niin olisimme saaneet noiden lurjusten säkin päähämme. Voisipa melkein luulla…
Hän vaikeni, syöksyi taloon, juoksi viidenteen kerrokseen, soitti ovikelloa, riensi huoneistoon palvelijain suureksi kauhuksi ja meni parvekkeelle. Siellä ei ollut ketään.
— Missä ne työmiehet ovat, jotka olivat äsken täällä? sanoi hän palvelijalle.
— He lähtivät pois.
— Mitä tietä?
— Tietysti keittiön portaita.
Holmes kumartui katsomaan kadulle. Hän näki kahden miehen poistuvan talosta kuljettaen polkupyöriään. He hyppäsivät satulaan ja poistuivat.
— Ovatko he jo kauankin tehneet työtä näillä telineillä?
— Hekö? Vasta tästä aamusta alkaen. He tulivat vasta silloin.
Holmes palasi Watsonin luo.
He palasivat alakuloisina asuntoonsa ja tämä päivä päättyi synkkään vaitioloon.
Seuraavana päivänä he noudattivat samaa ohjelmaa. He istuivat samalla penkillä Henri-Martin-puistokadun varrella, ja Watson oli siitä aivan epätoivoissaan, sillä hänen mielestään ei ollut hauskaa istuskella tuolla tavoin tarkastamassa noita kolmea asuntoa.
— Mitä te odotatte? Sitäkö, että Lupin ilmestyy jostain noista taloista?
— En.
— Että vaaleatukkainen nainen ilmestyy?
— En.
— Mitä sitten?
— Minä toivon, että jokin pieni tapaus ilmestyy, aivan pieni seikka, josta voin sitten lähteä eteenpäin.
— Ja jollei sitä ilmesty?
— Silloin syttyy minussa jotain, pieni kipinä, joka sytyttää ruudin.
Eräs tapaus sattui tänä yksitoikkoisena aamuna, mutta se oli vähällä koitua onnettomuudeksi.
Eräs herra ratsasti puiden välissä olevaa ratsutietä, hänen hevosensa pillastui ja töytäisi penkkiin, jolla he istuivat, jolloin hevosen lanne iski Holmesin olkapäähän.
— Aha! tämä huudahti, — olinpa vähällä saada olkapääni murskatuksi!
Herra koetteli hillitä hevostaan. Englantilainen veti revolverinsa esiin ja tähtäsi. Mutta Watson tarttui äkkiä hänen käteensä.
— Olettehan aivan hullu, Holmes! Mitä te aiottekaan! Tappaa tuon herran!
— Päästäkää minut, Watson… päästäkää minut! Heidän välillään syntyi taistelu, jona aikana herra sai hillityksi ratsunsa ja kiiti pois heidän luotaan.
— Ja nyt ampukaa! huudahti Watson riemuiten, kun ratsastaja oli päässyt jonkun matkan päähän.
— Mutta, senkin hölmö, ettekö te ymmärtänyt, että hän oli Arsène
Lupinin rikostoveri?
Holmes vapisi kiukusta. Watson änkytti aivan surkean näköisenä:
— Mitä te sanottekaan? Tuoko herra?
— On Lupinin rikostoveri, samoin kuin ne työmiehetkin, jotka heittivät hiekkasäkin meidän päähämme.
— Onko se totta?
— Totta tai ei, me olisimme voineet saada siitä todisteen.
— Tappamallako tuon herran?
— Ampumalla hänen hevosensa aivan yksinkertaisesti kuoliaaksi. Ilman teitä pitelisin nyt käsissäni Lupinin rikostoveria. Ymmärrättekö nyt typeryytenne?
Iltapäivä kului hyvin synkän mielialan vallitessa. He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Kello viisi kävellessään edes ja takaisin Clapeyron-kadulla, pysytellen koko ajan loitolla taloista, tuli kolme laulavaa työmiestä, jotka kulkivat käsikoukkua, heitä vastaan ja tahtoivat jatkaa matkaansa erottautumatta toisistaan. Holmes, joka oli huonolla tuulella, vastusti sitä. Syntyi lyhyt tyrkkiminen. Holmes asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja löi kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää vastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.
— Ah! hän huudahti, — sepä teki hyvää… minun hermoni olivatkin juuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus…
Mutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:
— Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?
Watson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja sopersi:
— Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.
— Käsivarteenneko? Oikein kovasti?
— Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!
Vaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan. Sherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä kovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli. Tuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet läheiseen apteekkiin, jossa Watson pyörtyi.
Apteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että käsivarsi oli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta ja sairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka tuskan herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.
— Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, — koskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on kaikki taas ennallaan. Mutta he saavat tämän kalliisti maksaa, senkin roistot! Kuuletteko, varsinkin hän, sillä tuo onneton Lupin on tämänkin takana. Minä vannon teille, että jos joskus…
Hän vaikeni äkkiä, päästi käden irti, mikä tuotti Watsonille niin kauhean tuskan, että tuo onneton pyörtyi uudelleen… ja lyöden otsaansa hän huudahti:
— Watson, minussa heräsi uusi ajatus, olisikohan sattumalta…
Hän ei enää liikahtanut, katsoi eteensä ja sopersi lyhyitä lauseita.
— Mutta sehän on totta, sehän selittää kaiken. Ihminen etsii etäältä sitä, joka on aivan vieressä. Hittovie, tiesinhän minä, että miettimällä pääsee selville. Hyvä Watson, minä luulen, että te tulette olemaan minuun tyytyväinen!
Ja jättäen vanhan toverinsa siihen paikkaan, hän riensi kadulle ja juoksi numero 25:n luo.
Oven ylä- ja oikealla puolella oli kilvessä kirjoitus: Destange arkkitehti, 1874.
Talossa numero 23 oli sama kirjoitus.
Tähän asti oli kaikki tämä aivan luonnollista. Mutta mitä hän saisi lukea Henri-Martin-puistokadun varrella?
Ajuri ajoi ohitse.
— Ajuri, Henri-Martin-puistokatu, numero 134, ja täyttä laukkaa.
Seisoen ajoneuvoissa hän joudutti hevosta ja tarjosi juomarahaa ajurille. Nopeammin! Vieläkin nopeammin!
Kuinka levoton hän olikaan ajoneuvojen kääntyessä Pompe-kadulta!
Olikohan hän päässyt hiukan totuudesta selville?
Erääseen kiveen palatsin seinässä oli kaiverrettu seuraavat sanat: Destange, arkkitehti 1874.
Viereisissä taloissa sama kirjoitus: Destange, arkkitehti 1874…
* * * * *
Nämä seikat vaikuttivat niin tärisyttävästi häneen, että hän vaipui muutamaksi minuutiksi aivan hervottomana istumaan ajoneuvoihin vavisten ilosta. Vihdoinkin pieni valo välkkyi keskellä pimeyttä! Keskellä synkkää metsää, jossa tuhansia polkuja risteili, hän löysi ensimmäisen seikan, joka ilmaisi, mitä tietä vihollinen oli kulkenut!
Postikonttorissa hän pyysi soittaa Crozonin linnaan. Kreivitär oli itse vastaamassa.
— Halloo! Tekö se olette, armollinen rouva?
— Herra Holmes, eikö niin? Luonnistuuko kaikki hyvin?
— Mainiosti, mutta kesken kaikkea kiirettä, sanokaa minulle yksi ainoa asia.
— Minä kuuntelen.
— Milloin Crozonin linna on rakennettu?
— Se paloi noin kolmekymmentä vuotta sitten, ja rakennettiin uudestaan.
— Kuka rakensi, ja minä vuonna?
— Pääoven yläpuolella on seuraava kirjoitus: Lucien Destange, arkkitehti, 1877.
— Kiitos, armollinen rouva, ja hyvästi.
Holmes poistui postikonttorista mutisten:
— Destange, Lucien Destange, tuo nimi on tuttu minulle.
Mennessään lukusalin ohitse hän katsoi eräästä nykyaikaisesta elämäkerrallisesta teoksesta ja kopioi kaikki, mitä kirjassa oli miehestä, jonka nimi oli "Lucien Destange, synt. 1840. Suuri Rooman palkinto, kunnialegioonan upseeri, kirjoittanut useita huomattavia teoksia rakennustaiteesta, jne."
Sieltä hän palasi apteekkiin ja meni sitten sairaalaan, jonne Watson oli viety. Sairasvuoteellaan, käsivarsi kipsissä, väristen kuumeesta, virui hänen vanha toverinsa.
— Voitto! Voitto! huudahti Holmes, — minä olen saanut langan päästä kiinni.
— Minkä langan?
— Sen, joka vie minut perille asti! Minä pääsen kulkemaan varmalla pohjalla, josta löydän todisteita, merkkejä…
— Kuten savukkeenpätkiä esimerkiksi? kysyi Watson, joka alkoi innostuneena asiaan virkistyä.
— Ja paljon muutakin! Ajatelkaahan, minä olen saanut selville sen salaperäisen siteen, joka yhdisti nuo vaaleatukkaisen naisen eri seikkailut. Miksi Lupin valitsi nuo kolme asuntoa, jossa nuo eri tapaukset sattuivat?
— Niin, miksi?
— Siksi, että sama arkkitehti oli rakentanut nuo kolme rakennusta. Helppoahan se oli arvata, sanotte kai? Oli kyllä, mutta kukaan ei sitä ajatellut.
— Ei kukaan muu, paitsi te.
— Paitsi minä, joka tiedän, että kun sama arkkitehti teki kaikkien kolmen talon piirustukset samanlaisiksi, hän siten teki mahdolliseksi noiden kolmen seikkailun onnistumisen, jotka näyttävät niin ihmeellisiltä, mutta ovatkin yksinkertaisia ja helppoja.
— Mikä onni!
— Jo oli aikakin päästä siitä selville, vanha veikko, sillä minä aloin jo käydä levottomaksi. Onhan jo neljäs päivä kulumassa.
— Kymmenestä.
— No, tästä lähin…
Hän ei pysynyt paikoillaan, niin riemuissaan ja iloissaan hän oli.
— Ajattelen, että äsken nuo roistot olisivat kadulla voineet katkaista minun käsivarteni yhtä hyvin kuin teidän. Mitä siihen sanotte, Watson?
Watson vavahti ajatellessaan niin kauheata mahdollisuutta.
Ja Holmes jatkoi:
— Viisastukaamme tästä opetuksesta! Katsokaahan, Watson, meidän suurin erehdyksemme on ollut taistella Lupinin kanssa paljain kasvoin, jolloin hän mielin määrin on saanut iskeä meitä. Vahinko on ollut vain puolinainen, koska hän ei ole onnistunut osumaan muuta kuin teihin…
— Jos olen suoriutunut saamalla toisen käsivarteni katkaistuksi, huokasi Watson.
— Sen sijaan että olisimme menettäneet molemmat. Mutta älkäämme enää toimiko varomattomasti. Keskellä päivää ja valvonnan alaisena ollessani saa hän voiton. Pimeässä ja saadessani vapaasti liikkua olen minä voiton puolella, olkoon vihollinen kuinka voimakas tahansa.
— Ganimard voisi auttaa teitä.
— Ei koskaan! Sinä päivänä, jona voin sanoa: Arsène Lupin on tuolla, tuossa on hänen piilopaikkansa, ja näin hänet saan kiinni, silloin menen tapaamaan Ganimardia niistä kahdesta paikasta, joiden osoitteen hän antoi minulle: hänen asuntonsa Pergolése-kadun varrella ja sveitsiläinen ravintola Chatelet-torin varrella. Tästä lähin toimin yksin.
Hän lähestyi vuodetta, laski kätensä Watsonin olalle — kipeälle olalle luonnollisesti — ja sanoi hyvin hellästi:
— Hoitakaa itseänne, vanha veikko. Teidän tehtävänne on tästälähin antaa työtä parille kolmelle Arsène Lupinin miehelle, jotka löytääkseen jälkeni saavat turhaan odottaa, että tulen tänne tiedustelemaan vointianne. Tämä on luottamustoimi.
— Luottamustoimi, ja minä kiitän teitä siitä, lausui Watson syvästi kiitollisena, — minä koetan kaikin tavoin huolellisesti sen täyttää. Mutta kaikesta päättäen te ette siis enää palaa?
— Miksikä? kysyi Holmes kylmästi.
— Olette oikeassa, olette oikeassa. Voinhan minä jokseenkin hyvin.
Vielä viimeinen palvelus, Sherlock: tahdotteko antaa minulle juotavaa?
— Juotavaako?
— Niin, minä kuolen janoon, ja kun minulla on tällainen kuume.
— Tietysti! Heti paikalla…
Hän kaatoi pari kolme pulloa, huomasi tupakkapakkauksen, sytytti piippunsa ja äkkiä, aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan ystävänsä pyyntöä, hän poistui ja hänen vanha toverinsa loi kaihoavan katseen vesilasiin, jota hän ei ulottunut ottamaan.
* * * * *
— Herra Destange!
Palvelija katsoi kiireestä kantapäähän henkilöä, jolle hän avasi oven palatsiin — tuohon komeaan palatsiin, joka sijaitsi Malesherbes-torin ja Montchanin-kadun kulmassa — ja nähdessään pienen harmaatukkaisen miehen, jonka parta oli ajelematon, ja jonka pitkä musta, epäiltävän siisti takki oli sopusoinnussa kehon kanssa, jonka luonto oli tehnyt kummallisen suhteettomaksi, hän vastasi halveksivalla äänellä, kuten tulikin:
— Herra Destange on kotona, eikä ole. Se riippuu asioista. Onko herralla käyntikorttinsa?
Herralla ei ollut käyntikorttia, mutta hänellä oli suosituskirje, ja palvelija vei tämän kirjeen herra Destangelle, ja herra Destange käski tuomaan vastatulleen luoksensa.
Hänet vietiin hyvin suureen pyöreään saliin, joka oli palatsin nurkkauksessa, ja jonka seinät peittyivät kirjahyllyjen taakse, ja arkkitehti sanoi hänelle:
— Te olette herra Stickmann.
— Niin olen.
— Sihteerini on sairastunut ja lähettää teidät jatkamaan kirjaluetteloa, jonka hän minun johdollani oli aloittanut, varsinkin saksalaisten kirjojen luetteloa. Oletteko tottunut tämän laatuisiin töihin?
— Olen, aivan tottunut, vastasi herra Stickmann saksalaisella korostuksella.
Näin ollen tehtiin piankin sopimus ja Destange ryhtyi heti työhön uuden sihteerinsä kanssa.
Sherlock Holmes oli päässyt minne tahtoi.
Päästäkseen Lupinin valvonnan alta ja siihen taloon, jossa Lucien Destange asui tyttärensä Clotilden seurassa, täytyi kuuluisan salapoliisin sukeltaa tuntemattomaan piiriin, käyttää kaikkia salakeinoja, saavuttaa mitä erilaisimpien nimien suojassa monen monituisten henkilöiden suosio ja luottamus, lyhyesti sanoen, elää kahden vuorokauden sisällä mitä vaiherikkainta elämää.
Hän oli saanut tietää seuraavaa: herra Destange jonka terveys oli huononpuoleinen ja joka kaipasi lepoa, oli vetäytynyt syrjään kaikista puuhista ja eleli rakennustiedettä käsittelevien kirjojen seurassa. Häntä ei mikään muu huvittanut kuin vanhojen, tomuisten kirjojen selaileminen.
Mitä tulee hänen tyttärensä Clotildeen, niin pidettiin häntä hiukan omituisena. Hän pysyi aina huoneissaan, kuten isänsäkin, mutta toisessa päässä taloa, eikä koskaan käynyt ulkona.
Tämä kaikki, hän ajatteli kirjoittaessaan luetteloon herra Destangen luettelemien kirjojen nimiä, ei ole vielä mitään varmaa, mutta askel eteenpäin! Minun täytyy täten päästä selville muutamista jännittävistä kysymyksistä: onko herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen? Tapaavatko he toisensa? Löytyykö enää noita kolmea taloa koskevia piirustuksia? Enköhän noiden paperien kautta saa käsiini toisten talojen piirustuksia, joissa myös on salaisia käytäviä, ja jotka Lupin on varannut itseään varten.
Herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen! Tuo kunnioitettu mies, kunnialegioonan upseeri, toimisi yhdessä varkaan kanssa, sitä oli hyvin vaikea otaksua. Sitä paitsi, vaikka otaksuisikin tämän kanssarikollisuuden mahdolliseksi, niin miten herra Destange olisi kolmekymmentä vuotta aikaisemmin voinut aloittaa sen, mitä Arsène Lupin, joka silloin makasi kehdossaan, tulisi tekemään?
Samapa se! Englantilainen ryhtyi tutkimaan. Hänen verraton vainunsa, tuo hänelle erikoinen vaisto sanoi, että jokin salaisuus oli tähän kätkettynä. Hän aavisti sitä pienistä seikoista, joille hän ei voinut antaa selvää muotoa, mutta joiden vaikutuksen hän tunsi heti taloon astuessaan.
Toisen päivän aamuna ei hän vielä ollut tehnyt mitään mieltäkiinnittävää löytöä. Kello kaksi hän ensi kertaa näki Clotilde Destangen, joka tuli kirjastoon kirjaa hakemaan. Hän oli noin kolmenkymmenenvuotias, ruskeatukkainen, hidasliikkeinen ja hiljainen, ja hänen kasvoillaan oli välinpitämätön ilme, joka on kaikilla niillä, jotka elävät paljon omissa ajatuksissaan. Hän vaihtoi muutaman sanan herra Destangen kanssa, ja poistui katsahtamattakaan Holmesiin.
Iltapäivä kului yksitoikkoisesti. Kello viisi ilmoitti herra Destange lähtevänsä pois. Holmes jäi yksin parvekkeelle, joka kiersi pyöreän salin seinää sen puolivälissä. Pitkät minuutit liittyivät toisiinsa. Ja äkkiä hän vavahti: varjo ilmestyi puolihämärästä aivan hänen vierestään parvekkeelle. Oliko se mahdollista? Kuinka kauan tuo näkymätön henkilö oli ollut tuossa? Ja mistä hän tuli?
Ja mies astui portaita alas ja lähestyi suurta tammikaappia. Piilossa polvillaan parvekkeen aitauksen päällä olevien kankaiden takana Holmes piti häntä silmällä ja näki miehen selailevan papereita, joita kaappi oli aivan täynnä. Mitä hän etsi!
Ja äkkiä ovi aukeni ja neiti Destange astui nopeasti sisään ja sanoi jollekulle, joka seurasi häntä:
— Sinä et siis lähdekään, isä? Siinä tapauksessa sytytän sähkövalon.
Odota hiukkasen, älä liikahda paikaltasi.
Mies sulki kaapin ovet ja piilottautui suuren ikkunan syvennykseen, jonka verhot hän veti eteensä. Miten neiti Destange ei nähnyt häntä? Miten hän ei kuullut mitään? Hyvin tyynesti hän väänsi sähkönappulaa ja antoi tietä isälleen. He istuutuivat toistensa viereen. Neiti Destange avasi kirjan, jonka hän oli tuonut mukanaan ja alkoi lukea.
— Sinun sihteerisi ei olekaan siis enää täällä? sanoi hän hetkisen kuluttua.
— Ei, kuten näet.
— Oletko yhä tyytyväinen häneen? jatkoi tytär ikään kuin hän ei tietäisi mitään oikean sihteerin sairaudesta ja Stickmannin astumisesta hänen sijaansa.
— Olen, olen.
Herra Destangen pää huojui oikealle ja vasemmalle. Hän vaipui uneen.
Kului hetkisen. Nuori tyttö luki. Mutta toinen ikkunan verho liikahti ja mies hiipi seinän vierustaa ovea kohden, jolloin hän tuli kulkemaan herra Destangen taitse, mutta aivan neiti Destangen editse, ja siten, että Sherlock Holmes saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli Arsène Lupin.
Englantilainen vavahti ilosta. Hänen laskelmansa olivat olleet oikeita, hän oli päässyt salaperäisen asian ytimeen, ja Arsène Lupin oli odotetulla paikalla.
Mutta Clotilde ei liikahtanutkaan, vaikka oli mahdotonta otaksua, ettei hän nähnyt miehen jokaista liikettä. Ja Lupin kosketti jo melkein oveen, ja ojensi kätensä ripaa kohden kun muuan esine putosi pöydältä, jota hänen vaatteensa oli hipaissut. Herra Destange sävähti hereille. Arsène Lupin seisoi jo hänen edessään, hattu kädessään ja hymyillen.
— Maxime Bermond, huudahti herra Destange iloisesti, — rakas
Maxime! Mikä hyvä tuuli tuo teidät tänne?
— Halu nähdä teidät, samoin kuin neiti Destangen.
— Te olette siis palannut matkoilta?
— Olen, eilen.
— Ja jäättekö päivälliselle?
— En, minä syön ravintolassa ystävieni kanssa.
— Huomenna kai tulette? Clotilde, pyydä, että hän tulee huomenna.
Hyvä Maxime, minä ajattelin juuri näinä päivinä teitä.
— Todellako?
— Niin, minä järjestin vanhoja papereita eilen ja löysin tuosta kaapista viimeisen tilityksemme.
— Minkä tilityksen?
— Sen, joka koskee Henri-Martin-puistokatua.
— Mitä! Säilytättekö te noita papereita! Mitä varten!
He siirtyivät pieneen saliin, joka oli työhuoneen vieressä ja jonne johti leveä aukko.
— Onko hän Lupin? kysyi Holmes itseltään alkaen äkkiä epäillä.
Niin, hän oli ehdottomasti Lupin, mutta samalla myös toinen mies, joka jossain suhteessa muistutti Arsène Lupinia, mutta jolla kuitenkin oli oma persoonallisuutensa, omat piirteensä, katseensa, hiusten väri…
Hännystakkiin puettuna, valkoinen kaulanauha kaulassa, pehmeä laskotettu paidan rinnus yllään, hän puheli hupaisesti kertoen kaskuja, joille herra Destange nauroi ääneen, ja jotka houkuttelivat hymyn Clotilden huulille. Ja jokainen hänen hymynsä näytti olevan palkkio Arsène Lupinille, joka iloitsi siitä, että oli ne aiheuttanut. Hän tuli yhä sukkelammaksi ja iloisemmaksi, ja vähitellen tämän onnellisen ja kirkkaan äänen vaikutuksesta, tulivat Clotilden kasvot vilkkaammiksi ja niistä katosi se kylmä ilme, joka teki ne vastenmielisiksi.
He rakastavat toisiaan, ajatteli Holmes, mutta mitä yhteistä voi olla
Clotilde Destangen ja Maxime Bermondin välillä? Tietääkö hän, että
Maxime onkin Arsène Lupin?
Kello seitsemään asti hän kuunteli, ahnaasti tarkaten joka sanaa. Sitten hän varovaisesti astui portaita alas ja kulki huoneen sitä puolta, josta häntä ei voitu nähdä.
Kadulla Holmes tarkasti, oliko auto tai ajoneuvoja odottamassa, ja kun hän ei niitä nähnyt, poikkesi hän Malesherbes-bulevardille. Mutta eräällä sivukadulla hän otti ylleen käsivarrellaan kantamansa päällystakin, muutti hattunsa toisen muotoiseksi, kääntyi ja palasi, muuttuneena toisennäköiseksi torille odottamaan, koko ajan pitäen silmällä Destangen asunnon ovea.
Arsène Lupin tuli talosta melkein heti ja suuntasi kulkunsa
Constantinople- ja Londres-katuja myöten Pariisin keskiosaa kohden.
Sadan askeleen päässä kulki Sherlock.
* * * * *
Ne olivat suloisia hetkiä englantilaiselle! Hän veti ahnaasti ilmaa sieraimiinsa kuten hyvä ajokoira, joka on löytänyt tuoreet jäljet. Hänestä tuntui todella suurenmoiselta seurata vastustajaansa. Hän ei siis enää ollutkaan varjostettu, vaan Arsène Lupin, voittamaton Arsène Lupin.
Mutta hän huomasi piankin omituisen seikan: sille välille, joka erotti hänet Arsène Lupinista, ilmestyi muita henkilöitä, jotka kulkivat samaan suuntaan. Hän huomasi varsinkin kaksi huopahattuista miestä vasemmanpuolisella katukäytävällä, ja kaksi lippalakkista ja savuketta polttavaa miestä oikealla katukäytävällä.