"Jumala armossaan teidät pelastakoon", sanoi Arthur.

Silloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: "Mitä kuuluu?"

"En tiedä", Arthur virkkoi.

"Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin teidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä."

"Se on kovaa", Arthur sanoi, "mutta ennemmin tahdon taistella ritaria vastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä saan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun."

"Niin on tapahtuva", sanoi neito.

"Minä olen valmis", sanoi Arthur, "jos minulla vain olisi ratsu ja varukset."

"Teiltä ei ole mitään puuttuva", neito vastasi.

"Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin hovissa."

"Ette suinkaan", neito sanoi, "minä en ole koskaan ollut siellä, minä olen tämän linnan herran tytär."

Mutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.

Sitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että Arthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti hakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja ylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi sääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.

Sitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran edestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi. Damas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur puolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.

Silloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä ja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.

Morgan le Fayn kavaluus.

Palatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens kuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla, vain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa. Kaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle marmorialtaaseen.

Kun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:

"Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia, sillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia, eivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä onnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat noitaneidot, missä ikinä heitä tapaan."

Silloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä nenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan le Fayn luota.

"Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään ritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin miekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä rakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan niinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti keskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään, jonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren."

"Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte", Accolon sanoi. "Ja minä olen pitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut armollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen tekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen kuoleva. Nytpä ymmärrän", hän lisäsi, "että Morgan le Fay on tehnyt kaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?"

"Siitä saatte olla varma", sanoi kääpiö.

Sitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja ritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa lepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka kanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin Accolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla kauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä kestittiin hyvin.

Sillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä olisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi taistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli löytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan. Kun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin levottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin reisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta kun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli haavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen edestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin ja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana aamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta sydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo hänen hyväksensä.

Seuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään ja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito, joka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:

"Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan tervehdyksensä."

Arthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli kavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja hauraat.

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän ratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet suistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja paljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät, niin ett'ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten taistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven alle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le Fay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa. Senvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.

Niin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta Arthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon herran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti vaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä, ja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli kokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli petetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa ei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden hän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka oli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella iskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän ylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä, sanoivat ett'eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin hyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka kovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen tähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra, eivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista taisteluansa. Silloin yht'äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi kahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain miekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin saavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä väistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.

Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.

Kun Accolon herra näki, että Arthur kuninkaan miekka oli katkennut, niin hän koetti pakoittaa häntä antautumaan.

"Ritari, sinä olet voitettu etkä saata enää kestää, ja sinä olet sitäpaitsi aseeton ja olet menettänyt paljo verta. Minun ei tee mieleni sinua surmata, antaudu sentähden minun armoilleni."

"En", Arthur sanoi, "sitä en voi tehdä, sillä minä olen luvannut taistella niin kauan kuin on elonkipinääkään ruumiissani. Ja senvuoksi minä ennemmin kuolen kunnialla kuin elän häpeällä. Ja vaikka voisi kuolla satoja kertoja, niin minä ennemmin kuolisin niin monta kertaa, kuin antautuisin sinulle pelkurina, sillä vaikka minulta puuttuu aseita, niin minulta ei ole puuttuva kunniaa, ja jos sinä surmaat minut, aseettoman, niin se on oleva sinun oma häpeäsi."

"No niin", sanoi Accolon, "siitä häpeästä en tahdo säästää itseäni. Pysy erilläsi minusta, sillä sinä olet kuoleman oma." Ja niin sanoessaan hän antoi Arthurille sellaisen iskun, että tämä melkein tupertui maahan, ja hän toivoi että Arthur huutaisi armoa.

Mutta kuningas ryntäsi Accolonia kohden ja sysäsi häntä niin voimakkaasti katkenneen miekan nupilla, että ritari hoiperteli kolme askeletta takaperin.

Kun Järven neito katseli Arthuria ja näki, kuinka uljas hän oli ja kuinka häntä kavaluudella koetettiin saada surmatuksi, niin häntä kovin säälitti, että niin uljaan ritarin ja jalon miehen piti joutua perikatoon. Ja hänen taikomisensa kautta miekka putosi seuraavalla iskulla maahan Accolonin kädestä. Ja Arthur juoksi nopeasti sen luo ja otti sen käteensä ja tunsi heti, että se oli hänen oma miekkansa Excalibur.

"Liian kauan sinä olet ollut poissa minun luotani", hän huusi, "ja paljon pahaa sinä olet minulle tehnyt."

Sitten hän huomasi huotran, joka riippui Accolonin sivulla, ja äkkiä ryntäsi hän Accolonin kimppuun ja tarttui huotraan ja tempasi sen niin kauaksi kuin saattoi.

"Oi ritari", hän sanoi, "nyt sinä olet kuoleman oma, sillä minä takaan, että tämä miekka on maksava sinulle moninkerroin kaikki ne iskut, mitkä minä olen saanut." Ja hän karkasi koko voimallaan hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan ja halkasi hänen kypärinsä ja antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että se melkein tappoi hänet.

"Nyt minä surmaan sinut", Arthur sanoi.

"Surmata minut kyllä saatte, jos teitä haluttaa", Accolon sanoi, "sillä te olette paras ritari, mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja minä näen, että Jumala on teidän kanssanne. Mutta koska minä olen luvannut taistella viimeiseen asti, enkä millään ehdolla tahdo antautua elävänä, niin sentähden minun suuni ei ole ikinä pyytävä armoa, vaan Jumala tehköön minun ruumiillani, mitä Hän hyväksi näkee."

Silloin Arthur kuningas muistutteli, että hän oli varmaankin nähnyt tuon ritarin.

"Sano minulle", hän virkkoi, "taikka minä tapan sinut, mistä maasta sinä olet ja mistä hovista."

"Herra ritari", Accolon herra sanoi, "minä olen Arthur kuninkaan hovista ja minun nimeni on Gaulin Accolon."

Silloin Arthur pelästyi vielä enemmän kuin ennen, sillä hän muisti sisartansa Morgan le Fayta ja laivan taikaa.

"Oi herra ritari", hän sanoi, "pyydän, sanokaa minulle kuka teille tämän miekan antoi."

Silloin Accolon herra kertoi hänelle, kuinka Morgan le Fay oli lähettänyt sen hänelle sitä varten että hän surmaisi hänen veljensä Arthur kuninkaan. Sillä Arthur kuningasta Morgan le Fay enin vihasi maan päällä hänen kuntonsa ja suuren maineensa tähden. Ja jos hänen onnistuisi tappaa Arthur loitsujensa avulla, niin hän samoin surmaisi puolisonsa ja sitten Accolonista tulisi maan kuningas ja Morgan le Faysta kuningatar.

"Mutta nyt siitä ei tule mitään", sanoi Accolon, "sillä minä olen varma kuolemastani. Mutta kun minä nyt olen kertonut teille totuuden, niin pyydän teitäkin sanomaan, miltä seudulta te olette ja mistä hovista."

"Oi Accolon", Arthur sanoi, "tiedä siis, että minä olen Arthur kuningas, jolle sinä olet paljon pahaa tehnyt."

Kun Accolon sen kuuli, niin hän huusi korkealla äänellä:

"Jalo laupias herra, armahtakaa minua, sillä minä en tuntenut teitä!"

"Kyllä armahdan sinua, Accolon herra", Arthur sanoi, "sillä minä näen, että sinä nyt vasta minut tunnet. Mutta minä huomaan sinun sanoistasi, että sinä olet suostunut minun kuolemaani ja sentähden sinä olet petturi; mutta minä en tahdo syyttää sinua siitä, sillä minun sisareni Morgan le Fay on kavalilla keinoillaan saanut sinut suostumaan ilkeyteensä."

Sitten Arthur kuningas kutsui taistelun tarkastajat ja kertoi heille mitä oli tapahtunut.

"Jos kumpikaan meistä olisi tuntenut toisensa, niin ei tässä olisi iskuakaan isketty", hän sanoi.

Sitten Accolon herra huusi korkealla äänellä kaikille ritareille ja miehille, jotka olivat sinne kokoontuneet: "Oi herrat, tämä jalo ritari, jonka kanssa minä olen taistellut, mitä minä suuresti kadun, on miehuullisin ja kunnianarvoisin mies maan päällä, sillä hän on itse Arthur kuningas, meidän kaikkien armollisin lääniherramme!"

Silloin kaikki kansa lankesi polvillensa ja huusi armoa, ja sen kuningas heille heti lupasikin.

Sitten hän meni ratkaisemaan noiden molempien veljesten välistä riitaa, jonka vuoksi hän ja Accolon herra olivat taistelleet. Koska Damas herra oli kopea ritari ja täynnä ilkeyttä, niin Arthur määräsi hänen antamaan nuoremmalle veljellensä kartanon ja kaikki mitä siihen kuului, ja Ontzlake herran sen sijaan antamaan hänelle vuosittain paraatihevosen ratsastettavaksi, sillä se sopisi hänelle paremmin kuin sotaratsu. Ja kuoleman uhalla kiellettiin Damas herraa koskaan häiritsemästä ketään vaeltavaa ritaria, joka kulki seikkailuillaan. Ja niille kahdellekymmenelle ritarille, joita hän oli niin kauan pitänyt vankeudessa, hänen täytyi antaa takaisin kaikki heidän aseensa ja varuksensa.

"Ja jos joku heistä tulee minun hoviini ja valittaa sinusta, niin jumalauta sen saat maksaa hengelläsi", sanoi kuningas.

"Ja kuulkaa te, Ontzlake herra, koska teitä sanotaan uljaaksi ja kunnon ritariksi ja rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi kaikissa teoissanne, niin tämä olkoon teidän tehtävänne: minä pyydän teitä, että te niin pian kuin suinkin tulette minun luokseni ja minun hoviini, ja teistä on tuleva minun ritarini, ja jos teidän tekonne pysyvät edelleenkin samallaisina, niin minä olen Jumalan avulla niin teidät ylentävä, että te ennen pitkää saatte elää yhtä komeasti kuin Damas herra konsanaan."

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra ratsastivat lähellä olevaan rikkaaseen luostariin lepäämään ja sidottamaan haavojansa, ja pian kuningas kokonaan parani. Mutta Accolon herra kuoli neljän päivän kuluessa, sillä hän oli vaikeasti haavoittunut.

Kun Accolon oli kuollut, niin kuningas lähetti hänet hevospaareilla kuuden ritarin saattamana Camelotiin ja sanoi:

"Viekää hänet minun sisarelleni Morgan le Faylle ja sanokaa, että minä lähetän hänet lahjaksi hänelle, ja ilmoittakaa hänelle, että minä olen saanut miekkani Excaliburin ja huotran."

Jalokivi viitta.

Kun sanoma saapui Morgan le Faylle, että Accolon oli kaatunut ja että Arthurilla taas oli miekkansa, niin hän tuli niin murheelliseksi, että hänen sydämensä oli särkyä. Mutta kun hän ei tahtonut saattaa sitä muiden tietoon, niin hän säilytti ulkonaisesti tyyneytensä eikä näyttänyt surun merkkiäkään. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän odottaisi alallansa, kunnes hänen veljensä Arthur tulisi, niin ei kulta eikä kalliit kivet voisi pelastaa hänen henkeänsä, sillä Arthur oli vannonut kostavansa.

Sentähden hän meni Guinevere kuningattaren luokse ja pyysi häneltä lupaa ratsastaa edemmäksi valtakuntaan.

"Voittehan odottaa", Guinevere kuningatar sanoi, "siksi kun teidän veljenne kuningas tulee."

"Sitä en voi", sanoi Morgan le Fay, "sillä minä olen saanut niin kiireelliset sanomat, että minä en voi viivytellä."

"Vai niin", Guinevere sanoi, "lähtekää sitten milloin tahdotte."

Niin aamulla varhain ennen päivän tuloa Morgan le Fay otti hevosensa, ja ratsasti koko sen päivän ja suurimman osan yötäkin, ja seuraavana aamuna puolenpäivän aikaan hän saapui samaan luostariin, jossa Arthur oli. Koska hän tiesi että kuningas oli siellä, niin hän kysyi, kuinka hän voi, ja hänelle vastattiin, että kuningas nukkui vuoteessansa, sillä hän oli saanut vain vähän lepoa näinä kolmena yönä.

"Vai niin", sanoi Morgan le Fay, "älköön kukaan teistä herättäkö häntä, ennenkuin minä sen teen."

Sitten hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja aikoi ryöstää Arthurilta hänen miekkansa Excaliburin. Niin hän meni suoraan hänen huoneeseensa eikä kukaan uskaltanut olla tottelematta hänen käskyänsä, ja siellä hän tapasi Arthurin makaamassa vuoteessansa ja Excalibur oli paljastettuna hänen oikeassa kädessänsä. Kun Morgan le Fay sen näki, niin häntä kiukutti kovin ett'ei hän voinut saada miekkaa herättämättä Arthuria ja hän tiesi että jos hän niin tekisi, niin se olisi hänen kuolemansa. Niin hän otti huotran ja meni matkoihinsa hevosensa selässä.

Kun kuningas heräsi ja näki että huotra oli poissa, niin hän vihastui kovasti ja kysyi, kuka oli ollut hänen huoneessansa. Hänelle kerrottiin että siellä oli käynyt hänen sisarensa Morgan le Fay, joka oli pistänyt huotran vaippansa alle ja mennyt menojaan.

"Voi teitä", Arthur sanoi, "huonosti te olette minua vartioineet!"

"Herra", sanoivat he kaikki, "me emme uskaltaneet olla tottelematta teidän sisarenne käskyä."

"Tuokaa parhain ratsu, mikä on saatavissa", kuningas sanoi, "ja käskekää Ontzlake herran kiireesti asestautua ja ottaa toinen hyvä ratsu ja tulla minun kanssani."

Niin kuningas ja Ontzlake asestautuivat nopeasti ja ratsastivat Morgan le Fayn perään. Pian he tapasivat karjanpaimenen, jolta he kysyivät, oliko kukaan lady hiljattain ratsastanut sitä tietä.

"Herra," sanoi tuo köyhä ukko, "juuri ikään kulki tästä muuan lady ratsastaen neljänkymmenen hevosmiehen keralla, ja hän ratsasti tuonne metsään."

Silloin he kannustivat hevosiansa ja ratsastivat kiivaasti hänen peräänsä, ja hetken kuluttua Arthur sai näkyviinsä Morgan le Fayn, ja silloin hän vielä kiivaammin kiirehti ratsuansa. Kun Morgan le Fay huomasi, että Arthur ajoi häntä takaa, niin hän riensi metsän läpi, kunnes hän saapui aukealla paikalle. Ja kun hän näki ett'ei hän voinut päästä pakoon, niin hän ratsasti lähellä olevan järven rannalle ja sanoi: "Käyköön minun kuinka tahansa, mutta veljeni ei ole saava tätä huotraa." Ja hän heitti sen syvimpään veteen, niin että se vaipui pohjaan, sillä se oli raskas kullasta ja kalliista kivistä.

Sitten hän ratsasti laaksoon, jossa oli paljo suuria kiviä, ja kun hän näki että hänet saataisiin kiinni, niin hän muutti itsensä taikakeinoillaan suureksi rnarmorikiveksi. Kun kuningas Ontzlaken keralla saapui paikalle, ei hän tuntenut sisartansa eikä tämän miehiä.

"Ah", kuningas sanoi, "tässä näette Jumalan koston, ja minua murhetuttaa kovin, että tämä onnettomuus on tapahtunut."

Sitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän palasi luostariin, josta hän oli tullutkin.

Kun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki ritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: "Herrat, nyt me saamme mennä, minne tahdomme."

Niin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti vastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin saattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.

Kun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti Camelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat suuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista seikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn kavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari toivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.

Seuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä ja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä hovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain mahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä mitä kuningas koskaan oli nähnyt.

"Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te otatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä hyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut."

Kun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän puhui vain vähän.

Sillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra, minun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken."

"Sanokaa vain", kuningas virkkoi, "mitä tahdotte."

"Herra", sanoi neito, "älkää millään muotoa panko tuota viittaa päällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna kenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan panna sen päällensä."

"Hyvä", sanoi Arthur kuningas, "tahdon tehdä, niinkuin te neuvotte." Sitten hän sanoi sille neidolle, jonka hänen sisarensa oli lähettänyt: "Neito, tahdon nähdä teidän päällänne tämän viitan, jonka olette tuonut."

"Herra", sanoi neito, "ei minun sovi kantaa kuninkaan pukua."

"Jumalauta", Arthur sanoi, "sinun on pitäminen sitä viittaa, ennenkuin minä tai kukaan minun miehistäni panemme sen hartioillemme."

Niin viitta pantiin neidon päälle, ja samalla hetkellä hän kaatui kuolleena maahan, eikä puhunut enää sanaakaan, sillä hän paloi tuhaksi.

Silloin Arthur vihastui kauheasti, vielä enemmän kuin ennen, ja hän sanoi Uriens kuninkaalle:

"Minun sisareni, teidän puolisonne, koettaa yhä vain pettää minua, ja minä tiedän kyllä että joko te taikka teidän poikanne, minun sisarenpoikani, olette yksissä neuvoin hänen kanssansa saattaaksenne minut turmioon. Mutta teidän en sentään luule olevan hänen liitossaan, sillä Accolon tunnusti minulle omalla suullansa, että hän aikoi surmata teidätkin, niinkuin minut, ja sentähden annan minä teille anteeksi. Mutta teidän poikaanne, Uwaine herraa, minä pidän epäiltävänä, ja käsken teitä sentähden ajamaan hänet pois minun hovistani."

Niin Uwaine herra karkoitettiin.

Kun Gawaine herra, Lot kuninkaan poika, sai sen tietää, niin hän valmistautui myös lähtemään hänen kanssansa.

"Joka karkoittaa minun serkkuni, karkoittakoon minutkin", hän virkkoi, ja niin he molemmat lähtivät.

Kun Arthur huomasi että Gawaine herra oli jättänyt hovin, niin suuri suru nousi kaikkien lordien kesken.

Ja Gawainen veli, Gaheris, virkkoi: "niin me nyt menetimme kaksi kelpo ritaria yhden sijasta."

Uni lohikäärmeestä ja karjusta.

Pitkän sotansa jälkeen Arthur kuningas lepäsi ja piti komeita pitoja liittolaiskuninkaittensa ja prinssiensä ja jalojen ritariensa kanssa, jotka kaikki kuuluivat Pyöreään pöytään. Ja kun hän istui kuninkaallisella valtaistuimellaan, niin saliin astui kaksitoista vanhusta, joilla oli kaikilla oliivin oksa kädessä, merkkinä siitä että he tulivat Rooman keisarin Luciuksen lähettiläinä ja sanansaattajina. Kumarrettuaan kuninkaalle, he ilmoittivat hänelle Lucius keisarin tervehdyksen ja käskivät Arthuria tunnustamaan hänet herrakseen ja maksamaan sitä veroa, joka Englannilta oli tuleva Roomalle, niinkuin hänen isänsä ja edeltäjänsäkin ennen olivat tehneet. Jollei hän suostuisi siihen, niin keisari oli tekevä suuren sotaretken häntä, hänen valtakuntiaan ja alamaisiaan vastaan, ikuiseksi varoitukseksi kaikille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka uskaltaisivat kieltäytyä maksamasta veroa Roomalle, koko maailman valtiaalle.

Kun he olivat esittäneet asiansa, niin kuningas käski heidän poistua ja kutsui kokoon kaikki lordinsa ja Pyöreän pöydän ritarit neuvottelemaan asiasta ja lausumaan siitä mielipiteensä. He sanoivat kaikki, että veron vaatiminen oli kohtuutonta, ja jokainen heistä oli valmis sotimaan ja auttamaan kuningasta voimiensa mukaan. Skotlannin kuningas, Vähän-Britannian kuningas ja läntisen Walesin herra lupasivat kaikki miehiä ja rahaa, ja Lancelot herra ja muut ritarit lupasivat samoin. Kun Arthur kuningas näki heidän uljuutensa ja hyvän tahtonsa, niin hän kiitti heitä sydämellisesti. Ja lähettiläille annettiin runsaasti lahjoja ja heidät lähetettiin takaisin Roomaan sen vastauksen kera, että Arthur kuningas ei ollut velvollinen maksamaan veroa kenellekään maalliselle ruhtinaalle, ei kristitylle eikä pakanalle, hänelle oli Englannin valtakunnan herruus kuuluva hänen edeltäjiensä oikeuksien mukaan ja hän oli päättänyt tulla suuren ja mahtavan sotajoukon kanssa Roomaan valloittaakseen Jumalan armollisella avulla keisarikunnan ja kukistaakseen niskoittelijat.

Kun lähettiläät palasivat tuoden sen sanoman Lucius keisarille, niin hän lähetti kokoomaan sotamiehiä yli koko maailman, kaikista Rooman keisarikunnan alusmaista. Niin suuri joukko kuninkaita ja herttuoita ja sotapäälliköitä ja tuhansittain kansaa kokoontui Rooman ympärille. Ja sitäpaitsi keisarilla oli luonaan viisikymmentä jättiläistä, joiden oli määrä häntä suojella ja murtaa Arthur kuninkaan joukon rintama.

Sillävälin Arthur kuningas piti Yorkissa parlamenttia ja määräsi, että hänen poissa ollessaan Guinevere kuningatarta ja valtakuntaa piti hallitseman Britannian Baldwin herran ja Constantine herran, Cornwallin Cador herran pojan, josta isänsä kuoleman jälkeen tuli valtakunnan kuningas. Sitten Arthur kuningas lähti kaikkine joukkoineen ja purjehti Sandwichista monilukuisine laivoineen, kaleereineen, venheineen ja sotamiehineen.

Ja kun kuningas makasi hytissään laivassa, niin hän vaipui uneen ja näki ihmeellisen unen. Hänestä näytti että kauhea lohikäärme tuhosi paljo hänen väkeänsä, ja se tuli lentäen lännestä päin. Sen pää oli silattu taivaansiniseksi, ja sen lavat loistivat kuin kulta, sen ruumis oli kuin ihmeellisen värinen panssari, sen pyrstöstä riippui riekaleita, sen jalat olivat sopulinnahan peittämät ja sen kynnet kiilsivät kuin kirkas kulta. Hirveä liekki leiskui ulos sen suusta, ikäänkuin kaikki maa ja meri olisi tulessa leimunnut.

Sen jälkeen tuli idästä päin hirmuinen karju suuressa pilvessä. Sen sorkat olivat isot kuin pylväät, se oli takkuinen ja inhoittavan näköinen, rumin eläin mitä nähdä saattoi, ja se röhki ja karjui niin kamalasti, että sitä oli oikein kauhea kuulla.

Silloin tuo pelottava lohikäärme lähestyi ja alkoi tapella karjun kanssa, ja karju iski siihen torahampaillaan niin että meri tuli aivan punaiseksi verestä. Mutta viimein lohikäärme hakkasi karjun mäsäksi, sekä luut että lihat, niin että kappaleet ajelehtivat pitkin merta.

Silloin Arthur kuningas heräsi ja oli aivan ymmällä tuon unen tähden, ja hän lähetti heti hakemaan erästä viisasta filosofia ja käski hänen sanoa, mitä se merkitsi.

"Herra", sanoi filosofi, "se lohikäärme, josta sinä uneksit, tarkoittaa sinua itseäsi ja sen siipien väri niitä valtakuntia, jotka sinä olet valloittanut, ja sen pyrstö, joka oli ryysyjen peitossa, tarkoittaa Pyöreän pöydän jaloja ritareita. Ja karju, jonka lohikäärme tappoi ja joka tuli pilvistä, tarkoittaa jotain tyrannia, joka kiusaa kansaa, taikka muutoin näytät sinä joutuvan taistelemaan jättiläisen kanssa, jonka vertaa et koskaan ole nähnyt. Sentähden älä ensinkään pelkää tuon hirveän unen tähden, vaan kulje sinä vain voittajana eteenpäin."

Pian senjälkeen kun Arthur kuningas oli nähnyt unta lohikäärmeestä ja karjusta, saavuttiin Ranskan maalle, ja siellä muuan talonpoika tuli Arthurin luo ja kertoi hänelle, että jo seitsemän vuotta hirveä jättiläinen oli hävittänyt Brittanyn maata ja tappanut ja syönyt suuhunsa paljo maan kansaa. Hiljattain oli hän ryöstänyt Brittanyn herttuattarenkin, kun tämä oli seurueineen ratsastamassa, ja oli vienyt hänet asuntoonsa, joka oli eräässä vuoressa, pitääkseen häntä siellä elämänsä loppuun asti. Paljo kansaa oli seurannut herttuatarta, enemmän kuin viisisataa, mutta eivät he kaikki yhdessäkään voineet häntä pelastaa.

"Hän oli sinun serkkusi, Howell herttuan puoliso, hänen, jota kutsumme sinun läheiseksi sukulaiseksesi", virkkoi mies lopuksi, "ja koska sinä olet hurskas kuningas, niin sääli tuota ladyä, ja koska sinä olet suuri sankari, niin kosta meidän kaikkien puolestamme."

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se on suuri onnettomuus! Parhaimman valtakuntani menettäminen minua vähemmän surettaisi, kuin ett'en ennättänyt tulla vähän ennemmin tuota ladyä pelastamaan. No, mies, voitkos viedä minut sinne missä tuo jättiläinen asustaa?"

"Kyllä, herra", tuo kunnon ukko sanoi, "katso tuonne missä näet nuo molemmat isot tulet palavan, sieltä sinä hänet löydät ja aarteita enemmän kuin luulen olevan koko Ranskan maassa."

Kun kuningas oli kuullut tuon surkean tapauksen, niin hän palasi telttaansa. Ja hän kutsui luokseen Kay herran ja Bedivere herran ja käski heidän kaikessa hiljaisuudessa asettaa kuntoon hänen ja omat ratsunsa ja varuksensa, sillä iltamessun jälkeen hän aikoi vain heidän molempain kanssa tehdä toivioretken Pyhän Mikaelin vuorelle. Niin he lähtivät kolmisin ja ratsastivat minkä ennättivät, kunnes viimein saapuivat tuon vuoren juurelle. Siellä he hyppäsivät alas ratsuiltansa ja kuningas käski heidän jäädä siihen odottamaan, sillä hän tahtoi mennä yksin vuorelle.

Hän astui ylös mäkeä, kunnes hän tuli isolle tulelle, ja siellä hän näki äsken luodun haudan partaalla leskivaimon istuvan ja vääntelevän käsiänsä ja itkevän. Arthur kuningas tervehti häntä ja kysyi, miksi hän niin valitti.

"Herra ritari, puhu hiljaa", nainen vastasi, "sillä tuolla on piru itse. Jos hän kuulee sinun puhuvan, niin hän tulee ja tappaa sinut. Oi miesparka, mitä on sinulla tekemistä tällä vuorella? Vaikka teitä olisi viisikymmentä sinun kaltaistasi, niin te ette kykenisi vastustamaan tuota hirviötä. Tässä makaa haudattuna muuan herttuatar, joka oli kaunein kaikista maan päällä, Howellin, Brittanyn herttuan puoliso — tuo hirviö hänet surmasi."

"Rouva", sanoi kuningas, "minut on lähettänyt Arthur kuningas, se suuri sankari, keskustelemaan tuon tyrannin kanssa hänen vasalleistaan."

"Yhhyh, vai keskustelemaan!" sanoi leski. "Se peto ei välitä kuninkaista eikä muistakaan. Ole varoillasi, äläkä mene häntä liian lähelle, sillä hän on voittanut viisitoista kuningasta ja on tehnyt itselleen nutun, joka on täynnä jalokiviä ja reunustettu heidän parroillaan, jotka he tässä viime jouluna hänelle lähettivät kansaansa pelastaakseen. Ja jos sinä tahdot, niin puhu hänen kanssaan tuon suuren tulen luona, jossa hän istuu illallisella."

"Hyvä", Arthur sanoi, "kaikista teidän pelottavista puheistanne huolimatta minä tahdon tehdä tehtäväni."

Sitten hän meni ylös vuoren kukkulaa kohden ja näki, kuinka jättiläinen istui illallisellaan kalvaen isoa luuta ja paistaen jykeviä jäseniään tulen ääressä, sillä välin kuin kolme kaunista neitoa käänteli vartaita, joissa oli riippumassa kaksitoista pientä lasta aivan kuin pienet linnunpoikaset. Kun Arthur kuningas näki tuon surkean näyn, niin hän sääli heitä niin suuresti että hänen sydämensä oli särkyä, ja hän huusi jättiläiselle:

"Se joka kaikkea maailmaa hallitsee, antakoon sinulle lyhyen iän ja häpeällisen kuoleman! Minkätähden olet sinä tappanut nuo pienet viattomat lapset ja surmannut herttuattaren? Nouse ylös, sinä ahmatti, ja valmistaudu taisteluun, sillä tänä päivänä olet sinä minun käteni kautta surmasi saava."

Silloin jättiläinen hyppäsi pystyyn ja otti ison nuijan käteensä ja iski sillä kuningasta, niin että tämän kypäri murskaantui, ja kuningas iski häntä vuorostaan ja haavoitti häntä vaikeasti. Silloin jättiläinen heitti pois nuijansa ja rutisti kuningasta käsivarsiensa välissä, niin että hänen kylkiluunsa olivat murskaantua. Silloin nuo kolme neitoa polvistuivat ja huusivat Kristusta Arthurin avuksi ja turvaksi. Kuningas paini ja tappeli, niin että hän oli milloin alla milloin päällä ja sillä tapaa painien ja tapellen he kierivät alas kukkulaa, kunnes tulivat merimerkille. Ja kaiken aikaa heidän painiessaan Arthur pisteli jättiläistä tikarillaan. Ja niin sattui että he tulivat sille paikalle, jossa molemmat ritarit Arthurin hevosen kera seisoivat.

Kun he näkivät kuninkaan jättiläisen käsissä, niin he tulivat ja irroittivat hänet, ja samalla hetkellä jättiläinen heitti henkensä. Silloin Arthur kuningas käski heidän lyödä poikki jättiläisen pään ja asettaa sen peitsen kärkeen ja viedä sen Howell herttualle ja ilmoittaa hänelle, että hänen vihollisensa oli saanut surmansa. Ja senjälkeen hän käski heidän pistää tuon pään tornin huippuun, niin että kaikki kansa saattaisi sitä katsella.

"Ja menkää te molemmat vuorelle ja noutakaa minun kilpeni ja miekkani ja rautanuija", virkkoi Arthur kuningas. "Ja mitä aarteisiin tulee, niin ottakaa te ne, sillä siellä te löydätte rikkauksia suunnattoman paljon. Niin että kun minä vain saan takin ja nuijan, niin en välitä muusta."

Niin ritarit noutivat nuijan ja takin ja ottivat itselleen hiukan aarteita ja palasivat takaisin sotajoukkoon. Ja kohta levisi tieto kuninkaan teosta kautta koko maan ja kansa tuli kiittämään kuningasta. Mutta hän vastasi:

"Kiittäkää Jumalaa ja jakakaa aarteet keskenänne."

Ja sen jälkeen Arthur kuningas käski serkkunsa Howell herttuan rakennuttamaan sille vuorelle kirkon pyhän Mikaelin kunniaksi.

Seuraavana päivänä kuningas jatkoi matkaansa Roomaa kohden. Monen kiivaan tappelun jälkeen hän löi roomalaiset ja surmasi Lucius keisarin ja hänet kruunattiin kaikkien niiden maiden keisariksi, jotka ulottuvat Roomasta Ranskaan asti. Sitten hän palasi riemusaatossa maahansa kaikkine ritareineen ja kulki meren yli ja nousi maihin Sandwichissa, jonne hänen puolisonsa Guinevere kuningatar oli tullut häntä vastaan. Ja jokaisessa kaupungissa ja linnoituksessa otti kansa hänet jalosti vastaan ja hänelle annettiin kalliita lahjoja tervetuliaisiksi.

JÄRVEN HERRA LANCELOT

Metsän vahva ritari.

Arthur kuninkaan hovissa oli monta uljasta ritaria, ja muutamat heistä olivat niin taitavia aseiden käyttämisessä, että he veivät kaikista tovereistaan voiton miehuudessa ja sankariteoissa. Mutta mainioin kaikista oli Järven herra Lancelot, sillä kaikissa turnajaisissa ja tjosteissa ja aseteoissa hän voitti kaikki muut ritarit, eikä hän koskaan ollut kertaakaan joutunut tappiolle, paitsi petoksen tai taikajuonien kautta.

Senvuoksi Guinevere kuningatar piti häntä suuremmassa suosiossa kuin ketään muuta ritaria, ja Lancelot herra puolestaan rakasti kuningatarta koko elämänsä ajan yli kaikkien muiden ladyjen ja neitojen. Ja kuningattaren tähden hän teki monta mainehikasta tekoa ja useammin kuin kerran hän pelasti hänet kuolemasta jalolla ritarillisuudellansa.

Kun Arthur kuningas palasi Englantiin Roomasta, niin kaikki Pyöreän pöydän ritarit saapuivat hänen luokseen ja monta tjostia ja turnajaista silloin pidettiin. Lancelot herra lepäsi jonkun aikaa urheillen ja leikkien, mutta lopulta hänen mielensä taas alkoi palaa kummiin seikkailuihin. Senvuoksi hän pyysi nepaansa Lionel herran valmistautumaan matkalle, ja niin he hyppäsivät ratsuillensa asestettuina kiireestä kantapäähän asti ja ratsastivat synkkään metsään ja sieltä edelleen aavalle aukealle.

Puolenpäivän aikaan ilma kävi kovin kuumaksi ja Lancelot herraa rupesi nukuttamaan. Silloin Lionel herra huomasi suuren omenapuun, joka kasvoi pensasaidan vieressä, ja hän virkkoi:

"Veli, tuolla on suloista siimestä. Siellä meidän ja ratsujemme kelpaa levätä."

"Oikein puhuttu", Lancelot herra virkkoi, "sillä seitsemään viime vuoteen en ole ollut niin uninen kuin nyt."

Niin he hyppäsivät alas satulasta ja sitoivat ratsunsa puuhun, ja Lancelot heittäytyi pitkäkseen ja asetti kypärän päänsä alle ja vaipui heti raskaaseen uneen. Mutta Lionel pysyi valveilla.

Sillä välin tuli ratsastaen kolme ritaria ja he pakenivat minkä ennättivät, ja noita kolmea ritaria ajoi takaa yksi ainoa ritari. Kun Lionel herra näki tuon ritarin, niin hän mielestänsä ei ollut koskaan nähnyt niin kookasta ritaria eikä niin komeata ja karskin näköistä miestä. Hetken kuluttua tuo vahva ritari hyökkäsi yhden päälle noista kolmesta ritarista ja paiskasi hänet tantereeseen, niin että hän jäi makaamaan liikkumatta. Sitten hän karkasi toisen ritarin kimppuun ja antoi hänelle sellaisen iskun, että sekä mies että ratsu tupertuivat maahan. Sitten hän ratsasti suoraan kolmatta kohden ja paiskasi hänet peitsen kantaman päähän ratsunsa taakse. Sitten hän hyppäsi maahan ja sitoi kaikki nuo ritarit heidän omilla suitsillaan.

Kun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän päätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti hiljaa hevosensa, jott'ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän ratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä antoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui maahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja heitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman ratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he saapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski heitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä oli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.

Sillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli jättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä etsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen, joka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä, tiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua. Metsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota ympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli kaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu ja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille ritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja ja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä päällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll'ei hänellä ollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena vuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.

Ector herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa hän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki veljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän tunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja hän päätti kostaa veljensä puolesta.

Hän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti ratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski hänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra kääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran iskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.

"Sepä oli aimo isku", tuo vahva ritari virkkoi, "ja ritarin tavoin olet sinä minua pidellyt." Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector herran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi hänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa päätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.

Sen ritarin nimi oli Turquine herra.

"Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan muu ritari näinä kahtenatoista vuotena", hän sanoi Ector herralle, "niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi minun vankinani koko elämäsi ajan."

"Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa", Ector herra virkkoi.

"Se surettaa minua", virkkoi silloin Turquine herra.

Ja hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla ja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra tapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä Lionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. "Voi", hän sanoi, "missä on minun veljeni Lancelot herra?"

"Minä jätin hänet nukkumaan omenapuun alle, kun lähdin hänen luotaan", Lionel virkkoi, "ja kuinka hänen on käynyt, en saata sanoa."

"Voi", ritarit silloin virkkoivat, "jollei Lancelot herra meitä auta, niin emme ikinä pääse vapaiksi, sillä emme tiedä ketään muuta ritaria, joka kykenisi pitämään puoliansa meidän isäntäämme Turquineä vastaan."

Neljä kuningatarta.

Sillävälin Lancelot herra yhä makasi omenapuun alla. Silloin puolenpäivän aikaan kulki siitä ohi neljä komeata kuningatarta, ja jott'ei auringon paahde olisi heitä vaivannut, niin heidän vieressään ratsasti neljä ritaria, jotka neljän keihään kärjessä kannattivat viheriää silkkivaatetta kuningattarien ja auringon välillä. Ja kuningattaret ratsastivat neljällä valkoisella muulilla.

Siten ratsastaessaan he kuulivat lähellänsä ison hevosen vihaisesti hirnuvan, ja he huomasivat että muuan ritari nukkui täysissä aseissaan omenapuun alla; ja heti kun nuo kuningattaret näkivät hänen kasvonsa, niin he tunsivat hänet Lancelot herraksi. Silloin he alkoivat riidellä, kuka heistä saisi voittaa hänen rakkautensa, sillä he sanoivat kaikki tahtovansa hänet ritariksensa.

"Älkäämme riidelkö", virkkoi silloin Morgan le Fay, Arthur kuninkaan sisar, "minä panen hänet lumoukseen, niin ett'ei hän herää kuuteen tuntiin, ja vien hänet linnaani. Ja kun hän on varmasti minun käsissäni, niin päästän hänet lumouksesta, ja valitkoon hän sitten meistä, kenen tahtoo."

Niin he panivat Lancelot herran lumoukseen ja asettivat hänet sitten hänen omalle kilvellensä, ja niin kaksi ritaria kuljetti häntä keskellänsä ratsun selässä Chariotin linnaan. Siellä hänet sijoitettiin kylmään huoneeseen, ja illalla myöhään tuli hänen luokseen kaunis neiti tuoden hänen illallisensa. Silloin lumous oli jo ohitse, ja kun neiti tuli, niin hän tervehti Lancelot herraa ja virkkoi: "Mitä kuuluu?"

"En saata sanoa, jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "sillä minä en ensinkään tiedä, kuinka olen tähän linnaan joutunut, ell'en ehkä taikuuden kautta."

"Herra", virkkoi neiti, "pysykää rohkealla mielellä, ja jos te olette sellainen ritari kuin sanotaan, niin huomenna päivän koittaessa saatte kuulla enemmän."

Niin hän lähti, ja siellä Lancelot sai viettää koko yön vailla kaikkia mukavuuksia.

Varhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti koristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja hän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he tiesivät kyllä, kuka hän oli — Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan poika, jaloin ritari maailmassa.

"Me tiedämme kyllä ett'ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi paitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää ainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää nyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay, Goren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja Eastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä se, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään."

"Se on vaikea seikka", Lancelot herra virkkoi, "että minun täytyy joko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin kunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin tahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä kenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja."

"Vai niin", kuningattaret virkkoivat, "sekö siis on vastauksenne, ett'ette meistä huoli?"

"Niin on, kautta kunniani", Lancelot sanoi, "minä en huoli teistä kenestäkään."

Niin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.

Puolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden päivällistä, ja hän kysyi: "Mitä kuuluu?"

"Totisesti, jalo neito", Lancelot virkkoi, "ei elinikänäni ole ollut näin huonosti asiat."

"Herra", virkkoi neito, "se surettaa minua, mutta jos te tottelette minua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa mitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni."

"Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret, sillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria."

Silloin neito kertoi että seuraavana tiistaina oli hänen isällään turnajaiset Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa, ja jos Lancelot herra tahtoisi tulla sinne auttamaan hänen isäänsä, niin hän päästäisi hänet varhain seuraavana aamuna vapauteen.

"Jalo neito", Lancelot virkkoi, "sanokaa minulle isänne nimi, niin annan teille vastauksen."

"Minun isäni on kuningas Bagdemagus, jonka viime turnajaisissa voitti kolme Arthur kuninkaan ritaria."

"Tunnen teidän isänne jaloksi kuninkaaksi ja hyväksi ritariksi", Lancelot virkkoi, "ja kautta kunniani, minä olen valmis palvelemaan teitä ja teidän isäänne tuona päivänä."

Niin tyttö kiitti häntä ja käski hänen olla valmiina varhain seuraavana aamuna, jolloin hän tulisi vapauttamaan hänet. Hänen tuli ottaa varuksensa ja ratsunsa ja kilpensä ja peitsensä ja ratsastaa valkoisten veljesten luostariin, joka ei ollut täyteen kymmenen penikulman päässä. Sinne hänen piti jäädä ja sinne tyttö toisi isänsä häntä tapaamaan.

"Kaikki on tapahtuva", Lancelot herra virkkoi, "niin totta kuin olen rehellinen ritari."

Varhain seuraavana aamuna tuli tyttö ja tapasi Lancelot herran valmiina. Sitten hän vei hänet kahdentoista lukitun oven kautta ja toi hänelle aseet ja varukset. Ja kun Lancelot oli täysissä tamineissaan, niin tyttö vei hänet hänen oman ratsunsa luo, ja ketterästi Lancelot sen satuloitsi, ja otti peitsen käteensä ja ratsasti pois.

"Jalo neito", hän virkkoi, "en teitä petä, niin totta kuin Jumala minua armahtakoon."

Niin hän ratsasti synkkään metsään ja kulki siellä kaiken sen päivän, eikä löytänyt mistään valtatietä, ja viimein yö laski hänen ylitsensä.

Seuraavana päivänä hän saapui luostariin, ja siellä Bagdemagus kuninkaan tytär oli jo häntä odottamassa ja toivotti hänet iloisesti tervetulleeksi. Kiireesti hän sitten lähetti hakemaan isäänsä, joka oli kahdentoista penikulman päässä luostarista, ja ennen iltaa hän saapuikin uljaan ritariseurueen kanssa. Lancelot herra kertoi kuninkaalle, kuinka hänet oli petetty ja kuinka hänen nepaansa Lionel herra oli lähtenyt hänen luotaan tiesi minnekkä ja kuinka kuninkaan tytär oli vapauttanut hänet vankeudesta. "Sentähden olen palveleva häntä niin kauan kuin elän ja kaikkea hänen sukuansa", hän virkkoi lopuksi.

"Silloin olen varma teidän avustanne tulevana tiistaina", sanoi kuningas.

"Niin olette, herra", Lancelot virkkoi, "enkä teitä petä, sillä olen sen luvannut ladylleni, teidän tyttärellenne. Mutta sanokaa minulle, herra, ketkä herrani Arthurin ritareista olivat Pohjois-Walesin kuninkaan seurassa?"

Kuningas vastasi että ne olivat Mador, Mordred ja Gahalatine ja ett'ei niitä kolmea vastaan hänen eikä hänen ritariensa voimat riittäneet.

"Herra", Lancelot virkkoi, "koska turnajaiset kuuluvat olevan kolmen penikulman päässä tästä luostarista, niin teidän tulee lähettää minulle kolme ritarianne, sellaisia, joihin luotatte, ja katsokaa että nuo kolme ritaria saavat aivan valkoiset kilvet ja minä myöskin ja ett'ei ole mitään maalauksia kiivissä. Me neljä ryntäämme sitten esiin metsiköstä, joka on molempien joukkojen välissä, ja hyökkäämme etumaisina teidän vihollistenne kimppuun ja pehmitämme heitä voimiemme takaa. Ja sillä tapaa ei tulla tietämään, kuka ritari minä olen."

Sinä yönä, joka oli sunnuntaiyö, he sitten lepäsivät, ja seuraavana päivänä lähti Bagdemagus kuningas, ja hän lähetti Lancelot herralle ne kolme ritaria ja neljä valkoista kilpeä.

Kartano kaalamon luona.

Tiistaina sitten Lancelot herra ja nuo kolme Bagdemagus kuninkaan ritaria, joilla oli valkoiset kilvet, asettuivat pieneen tuuheaan metsikköön, joka oli turnajaispaikan vieressä. Ja sinne oli pystytetty telttoja, niin että lordit ja ladyt saattoivat katsella taistelua ja antaa palkinnon.

Silloin saapui taistelutantereelle Pohjois-Walesin kuningas mukanaan sata ja kuusikymmentä kypäripäätä ja nuo kolme Arthur kuninkaan ritaria olivat niiden joukossa.

Sitten saapui tantereelle Bagdemagus kuningas mukanaan kahdeksankymmentä kypäripäätä. Ja he laskivat peitsensä tanaan ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan, ja ensimäisessä törmäyksessä kaatui kaksitoista Bagdemagus kuninkaan ja kuusi Pohjois-Walesin kuninkaan ritaria, ja Bagdemagus kuninkaan joukko lyötiin pakoon.

Silloin ryntäsi esiin Järven herra Lancelot ja hän syöksi peitsensä taajimpaan parveen ja ritari ritarin jälkeen keikahti kumoon hänen edestänsä, ja siinä mylläkässä hän kaatoi myös Pohjois-Walesin kuninkaan. Kun Arthur kuninkaan kolme ritaria näki tuon Lancelotin teon, niin he kukin vuorostansa karkasivat hänen kimppuunsa, mutta joutuivat tappiolle jokainen.

Sitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja voitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät tahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.

Niin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti Bagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen tyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle kalliita lahjoja.

Seuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi kuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa, joka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun alla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun. Ja kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:

"Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että minulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta kuin olen rehellinen ritari."

Niin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään, jossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä hän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he tervehtivät kumpikin toisiansa.

"Jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "tiedättekö, onko näillä tienoin mitään seikkailuja saatavissa?"

"Herra ritari", neiti sanoi, "tässä on aivan lähellä seikkailuja saatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua."

"Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin", Lancelot virkkoi, "sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne."

"Vai niin", neiti virkkoi, "sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta, ja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin minä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä koskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari olet."

"Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven herra Lancelot."

"Herra, sinä olet uljaan näköinen ritari, täällä tapaat seikkailuja, jotka sinulle sopivat. Sillä tässä lähellä asuu ritari, jota ei pysty voittamaan kenkään, jonka tunnen, paitsi jos te hänet voitatte. Hänen nimensä on Turquine herra, ja mikäli minä tiedän niin hänellä on tyrmässänsä kuusikymmentä ja neljä kunnon ritaria Arthurin hovista, jotka hän on omin käsin voittanut. Mutta kun olette tehnyt tämän päivän työn, niin luvatkaa minulle, niin totta kuin olette rehellinen ritari, että tulette minun kerallani ja autatte minua ja muita neitejä, joita muuan katala ritari joka päivä kiusaa."

"Olen täyttävä kaikki mitä haluatte, jos vain viette minut tuon ritarin luokse."

Niin neito vei hänet kaalamolle ja sen puun luo, jossa malja riippui.

Lancelot herra antoi ratsunsa juoda ja sitten hän hakkasi voimiensa takaa maljaa peitsensä perällä, niin että lopulta pohja putosi maahan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ratsasti edes takaisin kartanon portin edessä lähemmäs puolentoista tuntia, ja viimein hän näki kookkaan ritarin tulevan, joka ajoi edessään hevosta, ja poikkipäin hevosen selässä makasi asestettu ritari sidottuna. Kun he tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin Lancelot herra arveli, että hänen pitäisi tuntea tuo ritari, ja sitten hän näki, että se oli Gawainen veli, Gaheris herra, yksi Pyöreän pöydän ritareista.

Sillä välin Turquine herra oli huomannut Lancelotin ja molemmat tarttuivat peitsiinsä.

"Hohoi, uljas ritari, nostappa tuo haavoitettu ritari alas ratsusi selästä ja jätä hänet hetkeksi rauhaan, ja koetelkaamme me molemmat voimiamme. Sillä kuten olen kuullut, sinä tuotat ja olet tuottanut paljon turmiota ja häpeää Pyöreän pöydän ritareille. Siksipä puolusta nyt itseäsi!"

"Jos sinä olet Pyöreän pöydän ritareita, niin minä vaadin taisteluun sinut ja kaikki sinun kumppanisi", sanoi Turquine herra.

"Jopa lupaat liikoja", Lancelot sanoi. Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja karahuttivat ratsuineen niin lähelle toisiaan, kuin vain voivat, ja kumpikin iski toinen toistansa keskelle kilpeä, niin että molempain ratsujen selkäranka katkesi. Molemmat ritarit hämmästyivät, ja niin pian kuin saattoivat selvitä ratsuistansa he heilahuttivat kilvet eteensä ja paljastivat miekkansa ja syöksyivät yhteen niin rajusti, ett'eivät kilvet eivätkä varukset voineet kestää heidän iskujansa. Ennen pitkää he olivat täynnä kauheita haavoja, ja sitä kesti kaksi tuntia ja enemmänkin. Sitten he molemmat lopulta aivan hengästyneinä seisahtuivat ja nojasivat miekkoihinsa.

"No, kumppani", Turquine herra virkkoi, "pidätä kättäsi hetkinen ja sano minulle mitä sinulta kysyn."

"Anna kuulua", Lancelot virkkoi.

"Sinä olet isoin mies minkä minä koskaan olen nähnyt ja kaikista taitavin, ja muistutat muuatta ritaria, jota minä vihaan yli kaikkien muiden. Jos niin on että sinä et ole se ritari, niin minä mielelläni teen sovinnon sinun kanssasi ja sinun tähtesi minä tahdon vapauttaa kaikki vangit, joita minulla on kuusikymmentä ja neljä, jos sinä ilmoitat minulle nimesi. Ja minä rupean sinun ystäväksesi enkä ikinä sinua petä, niin kauan kuin elän."

"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra vastasi, "mutta koska minä saan sinun ystävyytesi, niin sano kuka on se ritari, jota sinä vihaat yli kaikkien muiden?"

"Totisesti se on Järven herra Lancelot, sillä hän surmasi Tuskien tornin luona minun veljeni, joka oli parhaimpia ritareita maan päällä. Senvuoksi, jos minä milloinkaan hänet kohtaan, niin jompikumpi meistä on toisen surmaava, sen vannon. Ja Lancelot herran vuoksi minä olen surmannut sata kunnon ritaria ja yhtä monta minä olen lyönyt raajarikoiksi ja moni on kuollut vankeudessa ja vielä niitä on vankina kuusikymmentä ja neljä. Mutta kaikki pääsevät vapaiksi, jos sinä ilmoitat minulle nimesi, jollet sinä vain ole Lancelot."

"Nyt minä huomaan", Lancelot herra virkkoi, "että minä olen semmoinen mies että minä voin saada rauhan, ja semmoinen mies että meidän keskemme voi syntyä taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja nyt, herra ritari, koska sinä olet kysynyt, niin sinä saat tietää ja tuntea että minä olen Järven Lancelot, Benwichin kuninkaan Banin poika ja rehellinen Pyöreän pöydän ritari. Ja nyt minä vaadin sinut taisteluun, tee parastasi!"

"Ah Lancelot", Turquine sanoi, "sinä olet kaikista ritareista tervetullein minun luokseni, sillä me emme eroa, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut."

Sitten he syöksyivät toisiaan vastaan kuin kaksi villiä härkää, ja kilvet ja miekat kalskuivat ja kilahtelivat. Siten he taistelivat kaksi tuntia ja enemmänkin, eivätkä tahtoneet huoata. Ja Turquine herra iski Lancelot herraan monta haavaa, niin että siinä missä he taistelivat tanner oli kirjavana verestä. Silloin Turquine herra lopulta uupui ja peräytyi muutaman askeleen ja antoi kilpensä hetkeksi vaipua. Lancelot herra huomasi sen ja karkasi rajusti hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kypärinsä silmikkoon ja tempasi hänet maahan polvillensa. Sitten hän äkkiä vetäisi pois hänen kypärinsä ja hakkasi hänen kaulansa mäsäksi.

Ja kun Lancelot herra oli sen tehnyt, niin hän meni neidon luo ja virkkoi:

"Neito, minä olen valmis tulemaan teidän kanssanne minne tahdotte, mutta minulla ei ole ratsua."

"Jalo herra", neito sanoi, "ottakaa tuon haavoitetun ritarin ratsu ja lähettäkää hänet kartanoon ja käskekää hänen vapauttaa kaikki vangit."

Niin Lancelot meni Gaheris herran luo ja sanoi, ett'ei Gaheris panisi pahakseen, vaikka hän pyysi lainaksi hänen ratsuaan.

"En suinkaan, jalo herra", Gaheris virkkoi, "minä tahdon että te omin valloin otatte minun ratsuni, sillä te pelastitte sekä minut että ratsuni. Ja tänä päivänä minä näin, että te olette paras ritari maan päällä, sillä te olette surmannut minun nähteni mahtavimman miehen ja parhaimman ritarin, mitä minä milloinkaan olen tavannut, teitä lukuunottamatta. Minä pyydän teitä, herra, ilmoittakaa minulle nimenne."

"Herra, minun nimeni on Järven Lancelot, joka olin velvollinen teitä auttamaan sekä Arthur kuninkaan että varsinkin Gawaine herran, teidän oman rakkaan veljenne tähden. Ja kun te menette tuonne kartanoon, niin varmaan siellä tapaatte monta Pyöreän pöydän ritaria, sillä minä näin tuolla puussa riippuvan useita heidän kilpiään, jotka tunnen. Ja niiden joukossa on minun sukulaisteni Marisin Ector herran ja Lionel herran kilvet. Sentähden minä pyydän teitä, että tervehtisitte heitä kaikkia minun puolestani, ja sanokaa että minä pyydän heitä ottamaan kaikki aarteet, joita löytävät kartanosta, ja että joka tapauksessa minun sukulaiseni menkööt hoviin ja odottakoot siellä, kunnes minä tulen, sillä helluntaijuhlaksi minä arvelen sinne ennättäväni; nyt minun täytyy pitää lupaukseni ja seurata tätä neitoa."

Niin Lancelot herra lähti, ja Gaheris meni kartanoon ja häntä vastaan tuli portinvartija, jolla oli paljo avaimia. Silloin Gaheris herra paiskasi hänet nopeasti maahan ja otti häneltä avaimet ja avasi kiireesti tyrmän ovet ja laski kaikki vangit vapauteen; ja kukin irroitti toinen toisensa kahleet.

Kun he näkivät Gaheris herran, niin he kaikki kiittivät häntä, sillä he näkivät että hän oli haavoittunut.

"Älkää minua kiittäkö", Gaheris virkkoi, "Lancelot teidän ryövääjänne surmasi, minä näin sen omin silmin. Ja hän tervehtii teitä kaikkia ja pyytää teitä kiirehtimään hoviin, ja Lionel herraa ja Ector herraa hän pyytää odottamaan hovissa."

"Sitä emme tee", veljekset sanoivat, "me tahdomme löytää hänet, jos meille on elonpäiviä suotu."

"Niin totta kuin olen rehellinen ritari, olen löytävä hänet, ennenkuin menen hoviin", Kay herra virkkoi.

Sitten ritarit hakivat sen huoneen, jossa aseet ja varukset olivat, ja asestautuivat ja jokainen ritari löysi oman ratsunsa ja kaikki mitä hänelle kuului. Ja kun se oli tapahtunut, niin saapui metsänvartia mukanaan neljä hevosen kantamusta lihavaa metsänriistaa.

"Kas, tuossahan on meille ruokaa yhdeksi ateriaksi", Kay herra virkkoi, "sillä laihalla ravinnolla olemme olleet monen monta päivää."

Niin metsänriista paahdettiin, paistettiin ja keitettiin, ja illallisen jälkeen muutamat ritarit viettivät siellä kartanossa koko sen yön, mutta Lionel herra ja Marisin Ector herra ja Kay herra ratsastivat Lancelot herran perään häntä etsimään.

Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.

Lancelot herra ratsasti neidon keralla, niinkuin hän oli luvannut, auttaakseen häntä tuota ilkeätä ritaria vastaan, joka ryöväili ja kiusasi kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia.

"Hän on häpeäksi koko ritarikunnalle ja valansa rikkoja", Lancelot sanoi, "ja se on synti että hän saa elää. Mutta hyvä neito, ratsastakaa te edellä; minä pysyttelen piilossa ja jos hän teitä häiritsee tai ahdistaa, niin minä tulen teidän avuksenne ja opetan hänelle ritarin tapoja."

Niin tyttö ratsasti hiljakseen eteenpäin valtatietä pitkin.

Pian ajaa karautti metsästä tuo ilkeä ritari, ja hänen asemiehensä oli hänen mukanaan, ja hän otti neidon hevosen selästä ja neito kirkasi.

Silloin Lancelot herra tuli täyttä karkua paikalle.

"Ohoi sinä rietas konna ja ritariuden häpäisijä!" hän huusi. "Kuka sinut on opettanut ahdistamaan ladyjä ja aatelisnaisia?"

Kun ritari kuuli tuon läksytyksen, niin hän ei vastannut sanaakaan, vaan veti miekkansa ja ratsasti Lancelot herraa kohden. Silloin Lancelot otti peitsensä ja paljasti miekkansa ja antoi ritarille sellaisen iskun kypäriin, että hänen päänsä halkesi kurkkuun asti.

"Nyt sinä olet saanut palkkasi, jonka jo kauan sitten olit ansainnut, ja se on totta", neito silloin virkkoi. "Sillä samoin kuin Turquine herra vaani ja surmasi ritareita, niin tämä ritari väijyi ja surmasi ladyjä ja neitiä ja aatelisnaisia; ja hänen nimensä oli Villinmetsän herra Peris."

"No, neito", Lancelot virkkoi, "tahdotteko minulta vielä jotain palveluksia."

"En, herra, en tällä kertaa", neito virkkoi, "vaan Kristus teitä varjelkoon, minne ikinä menettekin! Sillä kohteliain ritari te olette ja lempein ja ystävällisin kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia kohtaan kaikista ritareista maan päällä."

Ja niin neito ja Lancelot herra erosivat.

Sitten Lancelot herra ratsasti pitkin synkkää metsää kaksi päivää ja enemmänkin, ja kova oli hänen leposijansa. Kolmantena päivänä hän ratsasti pitkän sillan yli, ja silloin äkkiä hänen päälleen karkasi kauheannäköinen moukka, joka iski hänen ratsuaan turpaan niin että se nousi takajaloilleen, ja kysyi Lancelotilta, kuinka hän ratsasti sillan yli ilman hänen lupaansa.

"Miksipä minä en ratsastaisi tätä tietä?" Lancelot herra sanoi.

"Sinulla ei ole valitsemisen varaa", moukka sanoi ja tavoitti häntä isolla raudoitetulla nuijalla.

Silloin Lancelot herra paljasti miekkansa ja väisti iskun ja halkaisi ilkiön pään.

Sillan päässä oli kaunis kylä, ja kaikki kansa, miehet ja naiset, huusivat Lancelot herralle.

"Jopa teit teon joka sinut turmioon vie, sillä sinä surmasit meidän linnamme pääportinvartijan."

Lancelot ei välittänyt heidän sanoistaan, vaan meni suoraan linnaan. Ja kun hän saapui sinne, niin hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen linnanmuurissa olevaan renkaaseen. Ja muurin sisäpuolella hän näki kauniin viheriän pihan ja sinne hän meni, sillä se oli hänen mielestänsä sopiva taistelukentäksi. Ja hän katseli ympärilleen ja näki ovissa ja akkunoissa paljo ihmisiä, jotka huusivat:

"Jalo ritari, sinä olet turman tiellä!"

Ja pian hyökkäsi hänen päälleen kaksi isoa jättiläistä, jotka olivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat paljaina, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilahduttaen kilpensä eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan iskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen näki sen, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot juoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan hartioihin ja tappoi hänet.

Sitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan kuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen eteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestansa.

"Sillä, herra", he virkkoivat, "me olemme useimmat olleet täällä vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia silkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä sinä olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta."

"Ihanat neidot", Lancelot virkkoi, "minun nimeni on Järven herra
Lancelot."

"Ah, herra", naiset virkkoivat, "tottakai sinä se oletkin, sillä niinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita kahta jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta surmansa täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan, sillä nuo jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua."

"No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti", Lancelot virkkoi, "ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani. Mitä aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi kärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja, ottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on."

"Tämän linnan nimi on Tintagel", naiset sanoivat, "ja se oli jonkun aikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja herttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon kuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa."

"Vai niin", Lancelot virkkoi, "kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna kuuluu."

Ja niin hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti.

Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja oudon seudun läpi, ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen, ja kehno oli hänen leposijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän saapui sattumalta kauniille kartanonpihalle, ja siellä hän tapasi vanhan rouvan, joka otti hänet suopeasti vastaan ja kestitsi hyvin häntä ja hänen ratsuansa. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä. Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varuksensa ja meni nukkumaan ja vaipui pian uneen.

Kohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiireesti portinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja katsoessaan ulos akkunasta hän näki kuunvalossa kolme ritaria tulevan täyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme sivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa ja tuo yksinäinen ritari kääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolusti itseänsä.

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "tuota yksinäistä ritaria minun tulee auttaa, sillä häpeällistä olisi minun katsella, kuinka kolme ritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä olisin osallinen hänen kuolemaansa."

Ja hän otti aseensa ja meni ulos ikkunasta ja laski itsensä alas lakanalla noiden neljän ritarin luokse.