"Kääntykää, te ritarit, minun puoleeni", hän huusi, "ja heretkää ahdistamasta tuota ritaria!"

Silloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra, ja kääntyivät Lancelot herraa vastaan, ja ankara ottelu alkoi, sillä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo iskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi tullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimäinen pyysi että hän saisi taistella yksin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi Kay herra vetäytyi syrjään. Ja nopsasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi kaikki ritarit maahan.

Silloin he kaikki huusivat: "Herra ritari, me antaudumme teille, koska olette verrattoman voimallinen mies."

"Vai niin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä en salli että te antaudutte minulle, vaan jos te antaudutte hovimestarille, Kay herralle, niin sillä ehdolla minä säästän teidän henkenne, mutta en muuten."

"Sitä emme mielellämme tee, jalo ritari", he virkkoivat, "sillä mehän ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, joll'ette te olisi tullut väliin; eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle."

"Ajatelkaa tarkoin", Lancelot virkkoi, "sillä teidän on valitseminen saatteko elää vai kuolla. Jos te antaudutte, niin teidän tulee antautua Kay herralle."

"No hyvä", he sanoivat, "koska te olette säästänyt meidän henkemme, niin me tahdomme tehdä niinkuin te käskette."

Silloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi helluntaipäiväksi ja antautua siellä Guinevere kuningattarelle ja sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeiksensa. Ja kaikki ritarit vannoivat lujasti miekkansa kautta, että he niin tekisivät. Niin Lancelot herra antoi heidän lähteä.

Sitten hän koputti portille miekkansa kahvalla, ja silloin hänen isäntänsä tuli, ja he astuivat sisään, hän ja Kay herra.

Hänen isäntänsä ei ollut ensinkään kuullut tuota kahakkaa ja hämmästyi suuresti, kun hän näki heidät. "Herra", hän virkkoi, "minä luulin että te olitte vuoteessanne."

"Niin olinkin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä nousin ja hyppäsin ulos ikkunasta auttamaan muuatta vanhaa toveriani."

Ja kun he tulivat lähelle valoa, niin Kay herra näki, että hänen pelastajansa oli Lancelot herra, ja hän polvistui ja kiitti häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä, Lancelot herra kun jo toisen kerran oli pelastanut hänet kuolemasta.

"Herra", Lancelot virkkoi, "minä en ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni, niin että te olette tervetullut; ja täällä teidän sopii levätä ja koota voimia."

Kun Kay herra oli riisunut aseensa, niin hän pyysi ruokaa, ja sitä tuotiin, ja hän söi nälkäisesti. Ja kun hän oli syönyt, niin hän ja Lancelot herra menivät makuulle ja he nukkuivat molemmat samassa huoneessa.

Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan. Ja Lancelot herra otti Kay herran varukset ja hänen kilpensä ja asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja jätti hyvästit isännällensä ja lähti.

Sitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot herraa. Ja silloin hän huomasi että Lancelot herra oli ottanut hänen varuksensa ja ratsunsa.

"Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusotella joitakuita Arthur kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan, kun luulevat häntä minuksi, sen takaan; ja niin heitä petetään. Ja koska minulla on nämä varukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti ratsastaa rauhassa."

Sitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.

Vaarojen kappeli ja häijy velho.

Kay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa isossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä kauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja sillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa. Telttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien kahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja jokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden ohi eikä sanonut sanaakaan.

"Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra", sanoivat ritarit, joille teltat kuuluivat. "Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle vertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän."

"Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin ylen kopea", sanoi yksi ritareista, "ja saatte nähdä kuinka minä häntä pitelen." Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin jälkeen ja kutsui häntä taisteluun.

Mutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja sitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän löi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin ja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.

"No, anna jo olla", Lancelot virkkoi, "minä en ollut silloin kaukana sinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän sinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata."

"Suur' kiitos hyvyydestänne", Raynold herra virkkoi, "ja minä uskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme antaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me näemme kyllä, että te ette ole Kay herra".

"Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä", Lancelot vastasi, "sillä teidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että saavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen armoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää."

Silloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi matkaansa.

Ratsastaessaan pitkin synkkää metsää hän saapui aukeamaan ja näki siellä neljä ritaria tammen alla. Ne olivat kaikki Arthur kuninkaan hovista, ja Lancelot herra tunsi heidät kaikki — ne olivat: Sagramour le Desirous, Ector de Maris, Gawaine herra ja Uwaine herra. Kun he näkivät Lancelotin ja hänen varuksensa, niin he luulivat, että hän oli Kay herra, ja päättivät ruveta hänen kanssaan otteluun koetellakseen hänen voimiansa. Mutta Lancelot herra kävi vuoronperään kaikkien heidän kimppuunsa ja kaatoi heidät kaikki ja jatkoi matkaansa naureskellen.

"Mitäs te sanotte tästä teosta", Gawaine virkkoi, "että yksi peitsi on kaatanut meidät neljä."

"Piru hänet periköön", sanoivat he kaikki, "sillä hän on sangen väkevä mies."

"Kyllä häntä saattaakin sanoa väkeväksi mieheksi", Gawaine virkkoi, "sillä minä uskallan panna pääni pantiksi, että hän on Lancelot herra, minä tunnen hänet ratsastuksestaan. Antaa hänen mennä, sillä kun saavumme hoviin, niin saamme kuulla."

Lancelot ratsasti taas kauan aikaa synkkää metsää ja viimein hän näki mustan koiran nuuskivan pitkin maata, ikäänkuin se olisi ollut haavoittuneen hirven jäljillä, ja silloin Lancelot herra näki maassa verisen jäljen. Niin hän ratsasti koiran perässä, ja se katsoi vähän väliä taakseen. Se meni ison suon poikki, ja Lancelot seurasi sitä, ja sitten hän näki vanhan kartanon, ja sinne koira juoksi sillan yli, joka oli vanha ja heikko. Lancelot herra tuli isoon halliin ja keskellä hallia hän näki makaamassa kuolleen ritarin, jalonnäköisen miehen, ja koira nuoli hänen haavojansa.

Silloin astui halliin muuan lady itkien ja väännellen käsiänsä.

"Oi ritari", hän huusi, "liian paljo murhetta sinä olet minulle tuottanut!"

"Miksi te niin sanotte?" Lancelot herra virkkoi. "Minä en ole tälle ritarille koskaan tehnyt mitään pahaa, sillä tänne toi minut tuo koira verisiä jälkiä pitkin. Sentähden jalo lady, älkää olko minulle vihoissanne, sillä minä olen suuresti suruissani teidän murheenne tähden."

"Totisesti, herra", nainen virkkoi, "minä tiedän että te ette ole minun puolisoani surmannut, sillä se, joka teki sen teon, on vaikeasti haavoitettuna eikä arvattavasti koskaan parane, — siitä minä olen pitävä huolta."

"Mikä oli teidän puolisonne nimi?" Lancelot herra kysyi.

"Herra", nainen virkkoi, "häntä kutsuttiin Gilbert herraksi ja hän oli parhaimpia ritareita maan päällä, enkä minä tiedä sen nimeä, joka hänet surmasi."

"Jumala teitä lohduttakoon ja auttakoon", Lancelot herra virkkoi, ja niin hän lähti.

Sitten hän meni taas metsään ja siellä hän kohtasi erään neidon, joka tunsi hänet hyvin.

"Mikä onnellinen kohtaus, jalo herra!" sanoi neito, "minä pyydän ja rukoilen sinua ritariutesi nimessä, auta minun veljeäni, joka on vaikeasti haavoitettuna. Sillä tänä päivänä hän taisteli Gilbert herran kanssa ja surmasi hänet rehellisessä taistelussa ja siinä minun veljeni vaikeasti haavoittui. Ja tässä läheisessä linnassa asuu muuan lady, velhonainen, ja hän sanoi minulle tänä päivänä että minun veljeni haavat eivät parane, ennenkuin minä tapaan ritarin, joka suostuu menemään Vaarojen kappeliin, ja sieltä hän löytää miekan ja verisen vaipan, johon Gilbert herra oli käärittynä. Ja tuo miekka ja tuon vaipan palanen parantaisivat minun veljeni haavat."

"Tämäpä on ihmeellistä", Lancelot virkkoi, "mutta mikä on teidän veljenne nimi?"

"Herra", neito sanoi, "Meliot de Logres on hänen nimensä."

"Se surettaa minua", Lancelot virkkoi, "sillä hän on Pyöreän pöydän ritareita, ja häntä auttaakseni teen kaikki mitä voin."

"Silloin, herra", virkkoi neito, "seuratkaa tätä valtatietä, niin se vie teidät Vaarojen kappeliin, ja minä odotan tässä, kunnes Jumala lähettää teidät takaisin; ja jos te ette onnistu, niin minä en tiedä ainoatakaan ritaria maan päällä, joka saattaisi suorittaa tämän seikkailun."

Niin Lancelot herra lähti, ja kun hän saapui Vaarojen kappelille, niin hän hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa pieneen porttiin.

Heti kun hän astui kirkkopihaan, niin hän näki useita komeita kilpiä alassuin maassa, ja useita niistä kilvistä Lancelot herra oli ennen nähnyt ritarien kantavan.

Silloin hän näki ympärillään seisovan kolmekymmentä isoa ritaria, jokainen kolmea jalkaa pitempi kuin kukaan, jonka hän oli nähnyt, ja kaikki ne kiristelivät hampaitansa ja irvistivät Lancelot herralle. Kun hän näki heidän käytöksensä, niin häntä pelotti suuresti ja hän nosti kilpensä eteensä ja otti miekan käteensä ja valmistautui taistelemaan. Ja kaikki nuo ritarit olivat puetut mustiin haarniskoihin ja kilvet olivat koholla ja miekat paljastettuina. Mutta kun Lancelot herra lähti kulkemaan heidän keskitsensä, niin he väistyivät molemmin puolin ja antoivat hänelle tietä, ja siitä hänen rohkeutensa taas kasvoi ja hän astui kappeliin.

Siellä hän ei nähnyt mitään muuta valoa kuin himmeän lampun palavan, ja sitten hän huomasi kuolleen ruumiin, joka oli käärittynä silkkivaippaan.

Lancelot herra kumartui ja leikkasi kappaleen vaipasta, ja silloin hänestä tuntui kuin maa olisi vavahtanut, ja siitä hän pelästyi. Sitten hän näki kauniin miekan kuolleen ritarin vieressä, ja hän otti miekan käteensä ja meni ulos kappelista.

Tuskin oli hän astunut ulos kappelin pihalle, kun kaikki ritarit alkoivat julmistuneina puhua:

"Ritari, Lancelot herra, pane pois tuo miekka kädestäsi, taikka sinä olet kuoleman oma!"

"Joko elän tai kuolen", Lancelot virkkoi, "niin suuret sanat eivät saa minua siitä luopumaan. Taistelkaa siitä, jos tahdotte!" Ja niin hän tunkeusi heidän lävitsensä.

Kappelin pihan ulkopuolella kohtasi hän kauniin neidon, joka virkkoi:

"Lancelot herra, heitä tuo miekka taaksesi, taikka sinä olet kuoleman oma!"

"Ei pyynnöt eikä rukoukset saa minua siitä luopumaan", Lancelot virkkoi.

"Vai ei", neito virkkoi, "jos sinä olisit heittänyt pois tuon miekan, niin sinä et enää ikinä olisi saanut nähdä Guinevere kuningatarta."

"Sittenhän olisin hullu, jos sen heittäisin", Lancelot virkkoi.

"No, ritari kulta", neito virkkoi, "anna minulle edes yksi suudelma."

"Enpä toki", Lancelot virkkoi, "siitä Jumala minua varjelkoon!"

"No niin, herra", neiti virkkoi, "jos sinä olisit suudellut minua, niin sinun viimeinen hetkesi olisi lyönyt. Mutta voi minua", hän virkkoi, "nyt olen hukkaan nähnyt kaiken tämän vaivan. Sillä minä laitoin tuon kappelin sinun tähtesi. Ja tiedä nyt, Lancelot herra, että minä olen sinua rakastanut seitsemän vuotta, mutta ei kenenkään naisen ole suotu saada sinun rakkauttasi, paitsi Guinevere kuningattaren. Ja koska minä en voinut saada sinua elävänä, niin minulla ei ollut suurempaa iloa tässä maailmassa kuin saada sinun kuollut ruumiisi. Minä olisin sen balsamoinut ja säilyttänyt sitä ja pitänyt sitä luonani kaiken elämäni ajan, ja joka päivä minä olisin sinua suudellut Guinevere kuningattaren kiusalla."

"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra virkkoi. "Jumala varjelkoon minua sinun kavaloista vehkeistäsi!"

Ja samalla hän otti ratsunsa ja lähti.

Ja kun Lancelot herra oli lähtenyt, niin tuo neito vaipui niin suureen suruun, että hän kuoli ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut. Ja hänen nimensä oli Hellawes, ja hän oli velho ja Nigramousin linnan lady.

Pian Lancelot herra tapasi Meliot herran sisaren ja kun tyttö näki hänet, niin hän taputti käsiänsä ja itki ilosta, ja sitten he ratsastivat läheiseen linnaan, jossa Meliot herra makasi.

Heti kun Lancelot herra näki hänet, niin hän tunsi hänet Arthur kuninkaan ritariksi, mutta Meliot herra oli kalmankalpea paljosta veren vuotamisesta. Silloin Lancelot juoksi hänen luokseen ja kosketti hänen haavojaan Gilbert herran miekalla ja pyyhki niitä sen vaipan kappaleella, johon Gilbert herra oli ollut käärittynä, ja heti Meliot herra parani ja nousi ylös terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan elämässään oli ollut.

Sitten iloittiin ja riemuittiin ja Lancelot herraa kestittiin parhaan mukaan. Ja kun Lancelot seuraavana aamuna lähti, niin hän käski Meliot herran kiirehtimään Arthur kuninkaan hoviin, sillä helluntaijuhla läheni, ja siellä hän oli tapaava Meliot herran, jos Jumala niin salli.

Haukan kavaluus.

Sitten Lancelot herra ratsasti läpi monen oudon seudun, yli soiden ja halki laaksojen, kunnes hän sattumalta saapui kauniille linnalle, ja kun hän kulki linnan ohi, niin hän luuli kuulleensa kahden kellon soivan. Silloin hän huomasi haukan, joka tuli lentäen hänen päänsä yläpuolella. Se lensi korkeaa jalavaa kohden, ja sen koipien ympärille oli kiedottu pitkät nauhat, ja kun se lensi jalavaan, niin nauhat takertuivat jalavan haaraan. Ja kun se olisi taas lähtenyt lentoon, niin se jäi riippumaan kiinni koivistansa, ja Lancelot herra näki kuinka se riippui, ja häntä säälitti tuo kaunis haukka.

Sillävälin tuli muuan lady linnasta ja huusi:

"Voi Lancelot, Lancelot, sinä joka olet kaikkien ritarien kukka, auta minua saamaan takaisin haukkani, sillä jos minun haukkani hukkuu, niin minun herrani surmaa minut. Sillä minä pidin tuota haukkaa, ja se livahti minun käsistäni, ja jos minun mieheni saa sen tietää, niin hän kiivaudessaan tappaa minut."

"Mikä on teidän miehenne nimi?" Lancelot virkkoi.

"Herra", nainen virkkoi, "hänen nimensä on Phelot herra, ja hän on
Pohjois-Walesin kuninkaan ritareita."

"No niin, jalo rouva, koska te tunnette minun nimeni ja pyydätte minua ritariuteni nimessä teitä auttamaan, niin tahdon tehdä voitavani saadakseni kiinni teidän haukkanne. Mutta minä olen huono kiipeejä ja tuo puu on sangen korkea ja vain harvoista oksista minulla on apua."

Sitten Lancelot herra hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa kiinni samaan puuhun ja pyysi ladyä auttamaan varuksia hänen päältään. Ja kun Lancelot herra oli saanut yltään kaikki aseensa, niin hän riisui kaikki vaatteensakin, paitsi paidan ja housut, ja voimakkain ottein ja taitavasti hän kiipesi haukan luo ja sitoi nauhat ison lahon oksan ympärille ja heitti sen ja haukan maahan.

Silloin lady heti otti haukan käsiinsä. Ja yht'äkkiä karkasi metsiköstä esiin Phelot herra, hänen miehensä, aseissa kiireestä kantapäähän asti ja paljastettu miekka kädessä.

"Oi ritari, Lancelot, nyt olen sinut saanut käsiini, niinkuin tahdoin", hän huusi ja pysähtyi puun juurelle iskeäkseen häntä miekallansa.

"Voi lady", Lancelot herra virkkoi, "minkätähden te minut petitte?"

"Hän teki vain niinkuin minä hänen käskin tehdä", Phelot herra virkkoi, "eikä nyt mikään sinua auta, vaan nyt sinun hetkesi on tullut, sillä sinun pitää kuoleman."

"Se olisi sinun häpeäsi", Lancelot herra virkkoi, "sinäkö asestettu ritari kavalasti surmaisit aseettoman miehen!"

"Ei tässä armotkaan auta", Phelot herra virkkoi, "auta sentähden itseäsi jos voit."

"Totisesti", Lancelot virkkoi, "itsellesi sinä sillä häpeätä tuotat. Mutta koska sinä et tahdo toisin tehdä, niin anna minulle edes varukseni ja ripusta miekkani puun oksaan, niin että sen siitä saan, ja tee sitten parastasi ja surmaa minut jos voit."

"Enpä toki", Phelot herra sanoi, "sillä minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Sentähden sinä et saa mitään aseita, jos minä vain voin sen estää."

"Voi!" Lancelot herra huudahti, "että ritarin täytyy kuolla aseetonna!"

Sitten hän katsoi yllensä ja allensa, ja päänsä päällä hän näki ison lehdettömän oksan, josta haaraantui muita oksia, ja sen hän katkaisi puun rungosta. Sitten hän tuli alemmaksi ja tarkasti missä hänen ratsunsa seisoi ja yht'äkkiä hän hyppäsi sen taakse. Phelot herra tavoitti häntä kiivaasti miekallaan ja luuli osanneensa häneen. Mutta Lancelot herra väisti iskun puun oksalla ja läimäytti sillä Phelot herraa pään seuduille, niin että hän vaipui tainnoksissa maahan. Silloin Lancelot otti Phelot herran miekan tämän kädestä ja löi poikki hänen päänsä.

"Voi, miksi sinä surmasit minun mieheni?" huusi lady.

"Ei minussa ole syytä", Lancelot virkkoi, "sillä viekkaudella ja kavaluudella te koetitte minua surmata ja nyt olette saaneet rangaistuksenne molemmat."

Silloin lady vaipui tainnoksiin ja oli kuin kuollut.

Lancelot herra otti kaikki varuksensa niin hyvin kuin taisi ja pani joutuin ylleen, sillä hän pelkäsi uutta päällekarkausta, kun ritarin linna oli niin lähellä. Ja niin nopeasti kuin suinkin hän otti ratsunsa ja lähti, kiittäen Jumalaa, että oli selvinnyt siitä seikkailusta.

Kaksi päivää ennen helluntaijuhlaa hän palasi kotia, ja kuningas ja koko hovi riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Kun ne neljä ritaria, joiden kanssa hän oli metsässä taistellut, näkivät hänen tulevan Kay herran varuksissa, niin he heti tunsivat, että hän se heidät oli yhdellä ainoalla peitsellä maahan syössyt, ja he hymyilivät ja naureskelivat kovin keskenään. Ja kaikki ritarit, joita Turquine herra oli pitänyt vankeudessa, saapuivat joukottain kotiin, ja kaikki he ylistivät ja kunnioittivat Lancelot herraa. Kun Gaheris herra kuuli heidän puhuvan, niin hän sanoi: "Minä näin koko taistelun alusta loppuun saakka", ja hän kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka se oli käynyt ja kuinka Turquine herra oli väkevin ritari mitä hän milloinkaan oli nähnyt, Lancelot herraa lukuunottamatta. Ja lähes kuusikymmentä ritaria kantoi siellä Lancelot herralle kiitostansa.

Sitten Kay herra kertoi kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet, kun hän oli joutumaisillaan surman suuhun yön pimeydessä sen kartanon ulkopuolella, jossa Lancelot herra oli yötä; ja kuinka tämä oli käskenyt ritarien antautua Kay herralle eikä itsellensä. Ja siinä nuo ritarit olivat, kaikki kolme, ja kantoivat kiitostansa.

"Ja kautta kunniani", Kay herra virkkoi, "koska Lancelot herra otti minun haarniskani ja jätti minulle omansa, niin minä sain ratsastaa rauhassa, eikä kukaan tahtonut koskea minuun."

Sitten saapuivat myös nuo kolme ritaria, jotka taistelivat pitkällä sillalla Lancelotia vastaan, ja he tahtoivat antautua Kay herralle. Mutta Kay ei ottanut heidän antautumistaan vastaan, vaan sanoi ettei hän koskaan ollut heidän kanssaan taistellut.

"Mutta minä tahdon keventää teidän mieliänne", hän virkkoi; "tuolla on Lancelot herra, joka teidät voitti."

Ja kun he sen kuulivat, niin he riemastuivat.

Sitten Meliot de Logres tuli kotiin ja kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet kuolemasta uhmaamalla ennen tuntemattomia vaaroja ja Vaarojen kappelin ilkeitä taikoja.

Ja kaikki hänen tekonsa tulivat tunnetuiksi, — kuinka neljä kuningatarta, jotka olivat ilkeitä velhoja, pitivät häntä vankeudessa ja kuinka Bagdemagus kuninkaan tytär hänet pelasti. Samoin kerrottiin kaikki ne aseteot, jotka Lancelot herra oli tehnyt niissä turnajaisissa, joissa taistelivat nuo molemmat kuninkaat, nimittäin Pohjois-Walesin kuningas ja Bagdemagus kuningas.

Niin että siihen aikaan Lancelot herralla oli mainioin nimi kaikkien ritarien joukossa maan päällä, ja sekä ylhäiset että alhaiset pitivät häntä kaikkein suurimmassa kunniassa.

METSÄN RITARI TRISTRAM

Tristramin lapsuus.

    "Poika", hän virkkoi, "sun nimes' olkoon surun;
    Tristram se olkoon mun kuoloni tähden."
    Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli.
    Murheeseen mustaan puolison jätti.

Oli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan valtias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan siihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan Markin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä että kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko Englannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas. Monessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki saaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi kuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja lännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme kuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.

Meliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti suuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen onnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli kovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut päästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk'ei tämä koskaan ollut häntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo lady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes hän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon häijyn ladyn vangiksi.

Kun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan tulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja riensi metsään kuningasta etsimään.

Ja siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni poika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki ettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä maailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa minut hänen suosioonsa", hän sanoi kamarirouvallensa, "ja kertokaa hänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka minun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa hänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä maailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää nyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan kärsinyt." Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä laskien: "voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi sinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs mies aikoinasi." Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään, että Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi "Tristram" — se merkitsee niin paljo kuin: "surussa syntynyt."

Ja sen sanottuaan kuningatar kuoli.

Kamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin hyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle paroonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun he näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että kuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat tappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan herroiksi.

Mutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että useimmat paroonit eivät siihen suostuneet.

Sitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä murehdittiin.

Sillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan vankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas palasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua, mihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli voi kertoa.

Kuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti lapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja hän antoi sille nimeksi "Tristram" — lapsi, joka on surussa syntynyt.

Seitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen ajan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.

Mutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan Howellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia, ja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat lapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti miten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä hopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen lapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi siitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren oma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää juotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja kuoli äkkiä siihen paikkaan.

Kun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne kuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään aavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan huolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä aikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.

Sattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja kun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä. Mutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän juoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.

Kuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten kuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti kuningatarta kädestä ja virkkoi:

"Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa tämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi." Ja niin sanoessaan hän paljasti miekkansa.

"Voi armoa, herrani", kuningatar huusi, "minä kerron teille kaikki."

Sitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin että hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.

"Vai niin", kuningas virkkoi, "tästä laki teitä rangaiskoon."

Paroonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi, ja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja hänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui Meliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden asian.

"Mielelläni sen teen", kuningas virkkoi.

"Antakaa siis minulle", nuori Tristram sanoi, "äitipuoleni, kuningattaren, henki."

"Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten häntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi saanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta että hän kuolee."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä rukoilen teitä, antakaa hänelle armossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon hänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän korkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen teitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne."

"Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän käsiinne", kuningas virkkoi. "Minä annan hänet teille. Menkää roviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte."

Niin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä kuningattaren kuolemasta.

Pitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä kuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä vaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar koskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan, vaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.

Kuninkaallinen ritari.

Kun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän hankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän lähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja ja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä enemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä ja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa, niin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten Tristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki muut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten hän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia, ja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti ajometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään aatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä menettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten pyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään ajometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa neuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin Tristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka kantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa, sillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet käyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat eroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on jalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.

Tristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja hän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia, niin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen puolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut kuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä ajan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä Tristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.

Pian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että Irlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta Markilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut Irlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä maksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin lähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.

"Sanokaa herrallenne", he virkkoivat, "että jos hän yhä edelleenkin tahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan ritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen ritarin puolustamaan omaa oikeuttamme."

Sen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.

Anguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui luokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu uljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin kuningattaren veli.

"Jalo veli", hän virkkoi, "pyydän että te menisitte Cornwalliin ja taistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille tuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette saapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne."

Marhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä matkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle Tintagelin linnaa.

Mark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas ja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta, sillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella hänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman mainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.

Niin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka päivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron, joka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun ritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti joka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen Cornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle riittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.

Muutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan Arthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen aikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut paroonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se olisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja senvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä vastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella valepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen parooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään Pyöreän pöydän ritaria.

Sillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka Marhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark kuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan puolestansa.

Kun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin, ettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin Marhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan luokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän saisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi lähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.

"Mitä siihen asiaan tulee", Meliodas virkkoi, "niin tiedä, Tristram poikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista ritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa ketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan."

Silloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja pyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi hänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin Tristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän saapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut taistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin minä tahdon taistella Marhaus herran kanssa."

"Kuka te olette ja mistä tulette?" sanoi kuningas.

"Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona teidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin tiedätte."

Mark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan nuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.

"Jalo herra", kuningas virkkoi, "mikä on teidän nimenne ja missä olette syntynyt."

"Herra", hän virkkoi, "Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa minä olen syntynyt."

"Hyvin puhuttu", sanoi kuningas, "ja jos te tahdotte taistella tämän taistelun, niin minä teen teidät ritariksi."

"Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne",
Tristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.

Marhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin, joka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. "Hyvä on", hän sanoi sanansaattajalle, "mutta sanokaa Mark kuninkaalle, että minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole kuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika, taikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta."

Mark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä
Marhaus herra oli sanonut.

"Ilmoittakaa hänelle", Tristram virkkoi, "että minä olen sekä isän
että äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen
Meliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne,
Elizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni."

"Oi, armas sisarenpoikani", Meliodas kuningas huusi, "tervetultuasi luokseni."

Silloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle parhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla voitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että korkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen kanssansa.

Oli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka luona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra pantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin kaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas ja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti taistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon miestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin nuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.

Kun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle puolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen varjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram herra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja auttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa, kilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin alukseen.

"Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon", hän virkkoi, "ja pyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee, jos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä pelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät menetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin tai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä suoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla tältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani, taikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin." Niin he erkanivat haikeasti itkien.

Kun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin hän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan laivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat Marhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki voittanut.

Mutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä, jonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika ja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark kuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin tuosta vanhasta verosta.

"Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan kanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja sinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani sinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera otellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani, joka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet. Ja tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun kauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon saavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani Cornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille."

Kun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui tähän tapaan:

"Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa, niin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät kolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen urotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän ritariksi."

Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti yhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen päivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen peitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa ja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja rohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa, niin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla iskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se tunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen aivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti Tristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti. Ja Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki aivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen, ja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen laivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka ja kilpi.

Niin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän saapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa. Ja hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä ketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että Marhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa, Irlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta, sillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.

Kaunis Iseult.

Tristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen hän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin Gouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa saapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin kuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat Tristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten parhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki hänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki hänen parooninsakin.

"Jumala minua auttakoon", kuningas virkkoi, "ennen luopuisin kaikista maistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan."

Niin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti siltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle peitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.

Mark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia, sillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan. Kuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä miehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että Tristram jäisi eloon.

Silloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja ymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja Tristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane, ell'ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä maassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.

Kun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin varustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin siihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa kerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja onnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa, jossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram istui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei Irlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.

Kun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka oli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä hakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.

"Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä haavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia", Tristram vastasi.

"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi, "teidän pitää saaman tässä maassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan teille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan kuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman parhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä — kerrassaan jalo mies ja vielä Pyöreän pöydän ritari." Ja hän kertoi Tristramille, kuinka Marhaus oli saanut surmansa.

Tristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin kuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa nimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan "Tramtrist".

Tramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti hänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain parantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän sai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan tuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan maailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan harppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.

Siihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta kuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin ihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja, sillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki, ja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari ja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä Iseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan kristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta Tristramin ja Palamides herran välillä.

Sitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit ja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin "Ketojen ladyksi", ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka hänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli saapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin Englannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.

Eräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle noista turnajaisista.

"Jalo lady", Tristram virkkoi, "minä olen vain heikko ritari ja hiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua hyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä asiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata."

"Oi Tramtrist", Kaunis Iseult virkkoi, "kuinka te ette ottaisi osaa noihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne panemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne tulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon."

"Neiti", Tristram virkkoi, "jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän on koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi tehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin huono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta jos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin sillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise kenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi itsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään. Vähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides herra ehkä saa tietää, kun minä tulen."

"Pankaa parastanne", Kaunis Iseult virkkoi, "minä varustan teille ratsun ja aseet."

"Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon", Tristram herra virkkoi, "minä olen teidän käskettävänänne."

Turnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän voitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki ritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden ja monet nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi." Niin että sinä päivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.

Silloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän ei tahtonut tjostata.

"Herra", Tristram virkkoi, "siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain vamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan", sillä hän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa taisteluun.

Seuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle niinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan "Sadan ritarin kuninkaan" ja Skotlannin kuninkaan.

Kaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja valkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet ulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram ajaa karautti taistelutantereelle.

Heti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä
Tristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin
Tristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.

Silloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli kaatunut, toiset että "Mustan kilven ritari" oli kaatunut. Ja voitte kuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.

Sen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan kaikki väistyivät hänen tieltään.

Palamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin huomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta Tristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides herran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin, sillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan, ennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin, ja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo Tristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen antautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.

Kun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen iskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram pakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista Iseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi aseita eikä sotakoristuksia.

"Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva", Tristram virkkoi.

"Voi", sanoi Palamides, "minä olen iäksi häväisty!" Mutta hän vannoi tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.

Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.

Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.

Lohjennut miekka.

Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala lohjennut terästä.

Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran aivoista.

"Voi", hän huusi tyttärelleen, "hän se on, se petturi ritari, joka surmasi minun veljeni, sinun enosi."

Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä, kuningattaren, julmuuden.

Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se siitä juuri lohjennut.

Kuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi julmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram herraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa työntänyt miekan hänen lävitsensä, joll'ei Tristramin asemies, Hebes herra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen kädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi puolisonsa Anguish kuninkaan luo.

"Voi herrani", hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, "täällä te pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun veljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran."

"Kuka se on? Ja missä hän on?" kuningas virkkoi.

"Herra", kuningatar sanoi, "se on Tramtrist, sama ritari, jonka tyttäreni paransi."

"Voi", kuningas virkkoi, "olen siitä suuresti murheissani, sillä hän on jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella. Mutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin hänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia."

Sitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet aseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.

"Ei, Tramtrist", kuningas virkkoi, "ei sinua hyödytä vaatia minua taisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi mitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa lähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle, kuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä kuningattaren veljen, Marhaus herran."

Silloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan kuningas virkkoi:

"Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte ritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne mukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta minun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun paroonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä kiitän teitä siitä suuresta ystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta hyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle osoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että olette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä minä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi, niin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa. Lisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että joka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne, uskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä, enkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä pyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa jäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta."

"Mielelläni", Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin
Iseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.

"Voi jalo ritari", Iseult virkkoi, "suuren surun valtaan minut jätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin suuresti olisin pitänyt." Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.

"Neito", Tristram herra virkkoi, "nyt ilmoitan teille, että nimeni on Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa poika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän ritarinne kaiken elämäni ajan."

"Suuri kiitos", sanoi Kaunis Iseult. "Ja minä lupaan teille, että ensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän luvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän huolii minusta."

Sitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi Tristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti hänet suureen suruun ja murheeseen.

Senjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat, ja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että pienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:

"Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos täällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka kantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja tehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa rikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo tehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana, niin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen vaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan."

Ja he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi tahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista olivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.

Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.

Niin Tristram herra lähti Irlannista ja purjehti pitkin merta ja suotuisa tuuli toi hänet Tintageliin Cornwalliin. Sanoma saapui Mark kuninkaalle, että Tristram oli palannut ja että hän oli parantunut haavoistansa, ja siitä Mark kuningas iloitsi suuresti ja kaikki hänen parooninsa. Tristram jatkoi samaa menoa matkaansa isänsä Meliodas kuninkaan luo, ja kuningas ja kuningatar, hänen äitipuolensa, ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan ja lahjoittivat hänelle paljon maitaan ja aarteitaan.

Viivyttyään jonkun aikaa kotona, Tristram taas jätti isänsä hyvästi ja palasi Cornwalliin Mark kuninkaan hoviin, ja siellä hän ison aikaa eli ilossa ja riemussa, kunnes viimein suuri mustasukkaisuus ja viha rikkoi hänen ja Mark kuninkaan välit, sillä he rakastivat molemmat samaa ladyä.

Eräänä päivänä, kun Tristram oli matkalla tuota ladyä tervehtimään, yht'äkkiä kolme ritaria karkasi hänen kimppuunsa, ja vaikka hän voitti heidät kaikki ja haavoitti heidät vaikeasti, niin hän sentään itsekin sai pahoja vammoja kahakassa.

Mark kuningas oli yksi noista päällekarkaajista, mutta hän ei tahtonut, että se olisi tullut tunnetuksi, ja Tristram herra taas ei ensinkään tiennyt kuninkaan kanssa tapelleensa. Kuninkaan hoviherrat tulivat Tristramia lohduttamaan, kun hän makasi sairaana vuoteessansa, sillä tuo viekas kuningas oli olevinaan suruissansa sisarenpoikansa tähden. Niin kului monta päivää ja viikkoa, ja kaikki näytti olevan unohdettu ja anteeksi annettu.

Mutta koko elinaikanaan ei Mark kuningas enää sen perästä rakastanut Tristramia. Vaikka sanat olivat kauniit, niin rakkautta ei ollut. Kuningas mietti yhä mielessään, kuinka hän saisi sisarenpoikansa pois päiviltä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen piti lähettää Tristram Irlantiin kosimaan Kaunista Iseultia. Sillä Tristram herra oli niin suuresti ylistänyt hänen kauneuttaan ja hyvyyttään, että Mark kuningas sanoi tahtovansa naida neidon ja käski sentähden Tristramin mennä Irlantiin hänen lähettiläänään. Ja kaikkea tätä kuningas suunnitteli siinä tarkoituksessa että Tristram saisi surmansa, sillä hän tunsi Anguish kuninkaan vihamielisyyden.

Mutta kun hänen enonsa sitä halusi, niin Tristram herra ei tahtonut kieltäytyä asiaa toimittamasta, ei niiden vaarojenkaan uhalla, jotka saattoivat häntä kohdata, vaan hän valmistautui lähtemään matkalle niin komeassa asussa kuin ikinä ajatella saattoi.

Hän otti mukaansa jaloimmat ritarit mitä hovista saattoi löytää ja he olivat puetut mitä loistavimpiin ja kallisarvoisimpiin pukuihin, kuten sen ajan tapa oli.

Niin Tristram herra lähti ja laski aavalle merelle kaikkine joukkoineen. Mutta kohta kun he olivat tulleet ulapalle, joutuivat he ankaran myrskyn käsiin, joka ajoi heidät takaisin Englannin rannikolle, ja niin he joutuivat lähelle Camelotia, ja hyvin iloissaan he olivat että hengissä pääsivät rannalle. Kun he olivat nousseet maihin, niin Tristram herra pystytti telttansa Camelotin alueelle ja ripusti kilpensä teltan sivuun.

Juuri siihen aikaan kaksi ritaria, jotka olivat veljekset, Ganisin herra Blamor ja Bleoberis herra, Järven herran Lancelotin serkut, olivat molemmat käskemässä Irlannin kuningasta Anguishia Arthurin hoviin Arthur kuninkaan suosion menettämisen uhalla. Ja jos Irlannin kuningas ei määräpäivänä saapuisi, niin hän menettäisi maansa.

Silloin tapahtui, että tuona määrättynä päivänä ei Arthur kuningas eikä Lancelot herra voineet olla saapuvilla asiaa ratkaisemassa, sillä Arthur kuningas oli Lancelot herran kera Ilojentarhan linnassa. Senvuoksi Arthur kuningas määräsi Carados kuninkaan ja Skotlantilaisten kuninkaan menemään Camelotiin siksi ratkaisupäiväksi, ja kun he olivat siellä, niin Irlannin kuningas Anguish tuli tiedustelemaan mistä häntä syytettiin.

Silloin Ganisin Blamor syytti Irlannin kuningasta petturuudesta, että hän oli kavalasti surmannut englantilaisen ritarin serkun hovissaan Irlannissa.

Anguish kuningas oli suuresti suruissaan ja hämmästynyt tästä syytöksestä. Hän oli tullut Arthur kuninkaan käskemänä eikä tietänyt ennen Camelotiin saapumistaan edes minkä vuoksi hänet sinne oli haettu. Kun hän kuuli mitä Blamor herralla oli sanottavana, niin hän ymmärsi täysin, ettei ollut muuta neuvoa kuin vastata hänelle ritarin tavoin. Sillä siihen aikaan oli tapana, että jos jotakuta oli syytetty petoksesta tai murhasta, niin hänen tuli taistella mies miestä vastaan, taikka sitten hankkia joku toinen ritari taistelemaan edestänsä. Kaikellaisia murhia nimitettiin siihen aikaan "petokseksi".

Anguish kuningas oli aivan allapäin, kun hän sai tietää tuon syytöksen, sillä hän tiesi että Blamor herra oli uljas ritari ja polveutui uljaista ritareista. Tuomarit soivat hänelle kolme päivää aikaa antaakseen vastauksensa. Niin Anguish kuningas lähti asuntoonsa.

Sillävälin Tristram herran ollessa teltassaan Camelotin luona, hänen asemiehensä Gouvernail tuli ja kertoi hänelle kuinka Anguish kuningas oli saapunut sinne Irlannista ja kuinka hän oli joutunut suureen hätään ja kuinka häntä oli syytetty ja vedetty edesvastaukseen murhasta.

"Totisesti", Tristram herra virkkoi, "nuopa ovat parhaita uutisia mitä minä seitsemään viime vuoteen olen saanut, sillä nytpä Irlannin kuningas tarvitsee minun apuani, sillä uskallanpa sanoa, ettei tässä maassa eikä Arthur kuninkaan hovissa ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi antautua taisteluun Blamor herran kanssa. Voittaakseni Irlannin kuninkaan suosion tahdon ruveta taisteluun, ja senvuoksi tulee sinun, Gouvernail, viedä minut kuninkaan luo."

Gouvernail meni siis Anguish kuninkaan luo ja tervehti häntä kauniisti. Kuningas toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi mitä hän halusi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "täällä on lähitienoilla muuan ritari, joka haluaisi puhua teidän kanssanne. Hän käski minun teille ilmoittamaan, että hän tahtoo teitä auttaa."

"Kuka ritari se on?" kuningas kysyi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "Lyonessen herra Tristram se on; palkitakseen teille sitä hyvyyttä, jota osoititte hänelle valtakunnassanne, hän nyt tahtoo teitä auttaa tässä maassa."

"Tule pian kanssani, hyvä mies", kuningas virkkoi, "ja vie minut
Tristram herran luo."

Niin Anguish kuningas otti pienen ratsastushevosen ja vain muutamia seuralaisia ja tuli Tristram herran teltalle.

Kun Tristram herra näki kuninkaan, niin hän juoksi häntä vastaan ja tahtoi kannattaa hänen jalustintaan. Mutta kuningas hyppäsi ketterästi ratsunsa selästä ja he syleilivät toisiaan molemmat.

"Minun armollinen herrani", Tristram virkkoi, "suuri kiitos kaikesta hyvyydestänne, jota minulle osoititte kun olin maassanne. Lupasin teille silloin, että teitä auttaisin, koska ikinä vain voisin."

"Jalo ritari", kuningas virkkoi, "nyt teitä kovin tarvitsen. En milloinkaan ole niin kovin kenenkään ritarin apua tarvinnut."

"Kuinka niin, hyvä herrani?" Tristram kysyi.

"Kerron sen teille", kuningas virkkoi. "Minut on vaadittu tulemaan tänne maastani ja minua syytetään erään ritarin kuolemasta, joka oli sukua tuolle uljaalle Lancelot herralle, ja senvuoksi Ganisin herra Blamor, Bleoberis herran veli on vaatinut minua taistelemaan kanssansa, taikka sitten hankkimaan sijastani jonkun toisen ritarin. Ja minä tiedän hyvin että ne, jotka polveutuvat Ban kuninkaan suvusta, niinkuin Lancelot herra ja nuo toiset, ovat ylen jaloja ritareita ja heitä on niin vaikea voittaa taistelussa, etten tiedä ketään heidän kaltaistaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "koska te osoititte minulle niin suurta kunniaa Irlannissa, ja teidän tyttärenne, minun ladyni, Kauniin Iseultin tähden minä tahdon teidän puolestanne taistella, sillä ehdolla että lupaatte minulle kaksi asiaa, että vannotte olevanne oikeassa ja että ette ollut antanut suostumustanne tuon ritarin surmaan. Sitten kun olen taistellut tämän taistelun ja jos Jumala antaa minun onnistua, te saatte antaa minulle palkinnon, mitä hyvänsä kohtuullista teiltä pyydän."

"Totisesti", kuningas virkkoi, "te olette saapa mitä ikinä pyydätte."

Ennemmin kuolema kuin häpeä.

"Antakaa nyt vastauksenne että teidän puolustajanne on valmis", Tristram herra virkkoi Anguish kuninkaalle, "sillä minä ennemmin kuolen tässä ottelussa kuin antaudun armoille."

"Minä en ensinkään epäile teitä", kuningas virkkoi, "en, vaikkapa teidän pitäisi taistella itse Järven Lancelotia vastaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "mitä Lancelot herraan tulee, niin häntä kutsutaan maailman jaloimmaksi ritariksi, ja tietäkää, että hänen sukuaan olevat ritarit ovat jaloja miehiä ja kammovat häpeää. Mitä taas tulee Bleoberis herraan, Blamor herran veljeen, niin hänen kanssaan olen ollut ottelussa ja siksipä, kautta kunniani, saatan sanoa ettei ole häpeä kutsua häntä oivaksi ritariksi."

"Kerrotaan, että Blamor herra on sitä vankempi ritari", Anguish kuningas virkkoi.

"Herra, mitä siihen tulee, niin olkoon vain, minä en kieltäydy taistelemasta hänen kanssaan, vaikka hän olisi paras ritari, joka nykyään kantaa peistä tai kilpeä."

Anguish kuningas lähti Carados kuninkaan ja niiden muiden kuninkaiden luo, jotka silloin olivat tuomareina, ja ilmoitti heille että hän oli löytänyt puolustajan. Silloin lähetettiin kuninkaiden käskystä hakemaan Tristram herraa ja Blamor herraa kuulemaan mitä heidän tuli tehdä.