Senjälkeen Tristram herra näki toisen joukon, noin neljänkymmenen ritarin suuruisen, ja Kay herra, Arthur kuninkaan hovimestari, oli niiden johtajana. Tristram herra karautti niitä vastaan ja työnsi Kay herran alas ratsun selästä, ja niin hän temmelsi noiden ritarien keskellä kuin vinttikoira kaniiniparvessa.

Sillävälin Lancelot herra näki erään ritarin, joka oli saanut vaikean haavan päähänsä. Hän kysyi häneltä, kuka sen oli tehnyt.

"Herra", ritari sanoi, "sen teki eräs ritari, joka kantaa mustaa kilpeä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet kohtasin, sillä hän on itse piru, eikä ihminen."

Lancelot herra jätti hänet, ja toivoen tapaavansa Tristram herran hän ratsasti pitkin kenttää hakien häntä miekka paljastettuna kädessään; viimein hän huomasikin hänet, ja näki kuinka hän ryntäsi sinne ja tänne, ja melkein jokaisella iskulla Tristram herra työnsi ritarin maahan.

"Oh armahtakaa", sanoi Arthur kuningas, "siitä asti kuin kannan aseita, en ole vielä ikinä nähnyt kenenkään ritarin tuollaisia ihmeteltäviä tekoja tekevän."

"Ja jos minä ryntäisin tuon ritarin kimppuun", Lancelot herra sanoi itsekseen, "niin minä saattaisin itseni häpeään." Ja niin sanoen hän pisti miekkansa tuppeen.

"Sadan ritarin" kuningas joukkoineen ja vielä sata Pohjois-Walesin miestä hyökkäsi nyt niiden kahdenkymmenen ritarin kimppuun, jotka olivat Lancelot herran heimoa, ja nuo kaksikymmentä ritaria pysyivät koko ajan yhdessä eikä kukaan tahtonut jättää toista vaaralle alttiiksi. Kun Tristram herra näki noiden kahdenkymmenen ritarin jalouden, niin hän ihmetteli heidän uljuuttaan, sillä hän näki heidän olennostaan ja käytöksestään, että he ennemmin kaatuisivat viimeiseen mieheen, kuin peräytyisivät taistelusta.

"Mahtaapa se olla uljas ja täynnä miehuullisuutta, jolla on noin jaloja ritareita sukulaisinaan", Tristram herra sanoi, "ja varmaankin on se jalo mies, joka on heidän johtajansa ja päämiehensä!" Tällä hän tarkoitti Järven Lancelotia.

Kun Tristram herra oli katsellut heitä pitkän aikaa, niin hänen mielestään oli suuri häpeä että kaksi sataa ritaria hakkasi kahtakymmentä, ja niin hän ratsasti Pohjois-Walesin kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, lakatkaa taistelemasta noita kahtakymmentä ritaria vastaan, sillä te ette sillä suinkaan voita mainetta, teitä kun on niin monta ja heitä niin vähän. Ja tietäkää, että he eivät peräydy taistelutantereelta, sen minä näen heidän käytöksestään; ettekä te kunniaa suinkaan sillä saavuta, jos heidät surmaatte. Lakatkaa senvuoksi taistelemasta heitä vastaan, taikka kunniani vaatii minua ratsastamaan noiden kahdenkymmenen ritarin joukkoon ja auttamaan heitä kaikella voimallani ja väelläni."

"Ei", Pohjois-Walesin kuningas sanoi, "älkää niin tehkö. Kun nyt näen kuinka rohkea ja ritarillinen te olette, niin teidän mieliksenne tahdon kutsua pois ritarini, sillä kunnon ritari tahtoo aina tehdä toisen mielen mukaan, ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Sitten Pohjois-Walesin kuningas kutsui pois ritarinsa. Koko tämän ajan ja jo kauan ennenkin Lancelot herra oli pitänyt silmällä Tristram herraa siinä tarkoituksessa, että olisi saanut hänestä seuraa. Mutta äkkiä Tristram herra, Dinadan herra ja Gouvernail, hänen asemiehensä, ajaa karauttivat metsään, niin ettei yksikään huomannut minne he joutuivat.

Sitten Arthur kuningas puhalsi taistelun lakanneeksi ja antoi palkinnon Pohjois-Walesin kuninkaalle, koska Tristram herra oli ollut hänen puolellansa. Lancelot herra ratsasti pitkin kenttää kuin kiljuva jalopeura, koska hän oli joutunut pois Tristram herran jäljiltä, mutta hänen oli palattava ilman Tristramia Arthur kuninkaan luo. Silloin nousi kentällä suuri huuto, niin että myötätuuleen saattoi kuulla kahden penikulman päähän, kuinka lordit ja ladyt huusivat:

"Mustan kilven ritari on voittanut taistelun!"

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "minne tuo ritari on joutunut? On häpeäksi kaikille taistelijoille, että hänen niin annettiin livahtaa tiehensä, sensijaan että olisitte ritarillisesti ja kohteliaasti tuoneet hänet minun luokseni Neitojen linnaan."

Sitten tuo jalo Arthur kuningas meni ritariensa luo ja lohdutti heitä parhaiten minkä taisi siitä että olivat joutuneet tappiolle sinä päivänä. Monet olivat loukkaantuneet ja vaikeasti haavoittuneet, mutta monet olivat myös haavoittumatta.

"Urheat ritarini", kuningas sanoi, "älkää pelästykö, vaikka menetittekin tänään taistelun. Katsokaa että olette huomenna hyvissä voimissa, sillä minä tahdon taistella teidän kanssanne ja kostaa teidän puolestanne vihollisillenne."

Turnajaisten kolmas päivä.

Sitten seuraavana aamuna torvet kutsuivat kolmanneksi päiväksi turnajaisiin.

Pohjois-Walesin kuningas ja "Sadan ritarin" kuningas taistelivat Carados kuninkaan ja Irlannin kuninkaan kanssa; ja "Sadan ritarin" kuningas syöksi maahan Carados kuninkaan ja Pohjois-Walesin kuningas syöksi maahan Irlannin kuninkaan. Palamides herra tuli silloin aika kyytiä noiden kaatuneitten ritarien avuksi ja sai aikaan suurta häiriötä, sillä hänet tunnettiin hyvin uurrereunaisesta kilvestään. Silloin Arthur kuningas yhtyi häneen ja teki suuria asetekoja ja pani Pohjois-Walesin kuninkaan ja "Sadan ritarin" kuninkaan aivan ahtaalle. Mutta Tristram herra mustine kilpineen tuli näiden avuksi ja hyökkäsi äkkiä Palamides herraa vastaan ja syöksi voimallaan ja taidollaan Palamides herran suin päin maahan.

Silloin Arthur kuningas huusi: "Mustan kilven ritari, valmistaudu taistelemaan minun kanssani!" Ja samalla tapaa Tristram herra työnsi maahan Arthur kuninkaankin.

Ritariensa avulla Arthur kuningas ja Palamides herra nousivat taas ratsujensa selkään ja temmaten kiihkeästi keihään käteensä kuningas sysäsi Tristram herran sivulta päin ratsun yli maahan. Ja kiukkuisesti karkasi toiselta sivulta Palamides herra Tristram herraa kohden, aikoen ratsastaa hänen ylitsensä, mutta Tristram herra huomasi hänen aikeensa ja hyppäsi syrjään, ja vimmoissaan hän tarttui Palamides herraa käsivarteen ja veti hänet alas ratsun selästä.

Palamides herra nousi ketterästi pystyyn, ja he iskivät toisiansa kiukkuisesti miekoillaan, ja monta kuningasta, kuningatarta ja lordia seisoi heitä katselemassa. Viimein Tristram herra löi kolme voimakasta iskua Palamides herran kypäriin, ja joka kerta kuin hän iski hän huusi: "Tämän saat Tristram herran puolesta!" Silloin Palamides herra vaipui suin päin maahan.

Sitten tuli "Sadan ritarin" kuningas ja toi Tristram herralle ratsun, ja niin hän nousi taas satulaan. Sitten hän huomasi Arthur kuninkaan, joka piti paljastettua miekkaa kädessään, ja keihäs sojossa Tristram herra syöksyi Arthur kuningasta kohden; mutta kuningas odotti häntä rohkeana ja ylväänä ja löi miekallaan keihään kahtia. Siitä Tristram herra niin ällistyi, että Arthur kuningas ennätti antaa hänelle kolme neljä aimo iskua ennenkuin hän sai miekkansa esille, mutta viimein Tristram herra sai vedetyksi miekkansa ja hyökkäsi kuningasta kohden ja ahdisti häntä ankarasti.

Mutta nyt tuo suuri ihmisjoukko eroitti heidät. Silloin Tristram herra ratsasti edestakaisin ja taisteli sellaisella vimmalla, että yksitoista uljasta ritaria Ban kuninkaan suvusta, jotka olivat Lancelot herran heimoa, suistui sinä päivänä Tristram herran kaatamina tantereeseen. Ja kaikki kansa, kaiken säätyiset ja arvoiset, ihmettelivät kovin hänen suuria tekojansa ja kaikki tervehtivät huudoilla "Mustan kilven ritaria".

Melu oli niin suuri, että Lancelot herra kuuli sen, ja ottaen suuren keihään käteensä hän tuli huutoa kohden.

"Mustankilven ritari", hän huusi, "valmistaudu tjostaamaan minun kanssani!"

Kun Tristram herra kuuli hänen huutonsa, niin hän otti keihään käteensä ja molemmat painoivat päänsä nojoon ja jysähtivät yhteen kuin ukkonen. Tristram herran keihäs katkesi kappaleiksi ja kovaksi onneksi Lancelot herra pisti Tristram herran kylkeen syvän, melkein tappavan haavan. Mutta Tristram herra ei jättänyt satulaansa, ja niin keihäs katkesi; ja vaikka Tristram herra oli vaikeasti haavottunut, niin hän sentään tempaisi miekkansa ja syöksyi Lancelot herraa vastaan ja antoi hänelle kolme ankaraa iskua kypäriin, niin että kipunoita lenteli ja Lancelot herra painoi päänsä alas satulansa kaareen. Ja samalla Tristram herra lähti pois taistelukentältä, sillä hän tunsi itsensä niin vaikeasti haavoittuneeksi, että luuli kuolevansa.

Dinadan herra näki hänen menevän ja seurasi häntä metsään. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, niin Tristram herra laskeutui alas satulasta ja riisui haarniskansa ja sitoi haavansa. Silloin Dinadan herra pelkäsi, että hän siihen paikkaan kuolisi.

"No, no, Dinadan, älä suotta pelkää", Tristram herra sanoi, "minun mieleni ei ole mustunut, ja tästä haavasta minä Jumalan armollisella avulla kyllä pian paranen."

Kun Tristram herra lähti metsään, niin Lancelot herra yhä jatkoi taistelua kuin vimmattu, ja silloin oli monta jaloa ritaria häntä vastassa. Kun Arthur kuningas näki Lancelot herran tekevän sellaisia ihmeellisiä asetekoja, niin hän asestautui ja otti ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti taistelukentälle Lancelot herraa auttamaan, ja monta muutakin ritaria tuli sinne Arthur kuninkaan muassa. Ja lyhyesti kertoaksemme, lopuksi voitettiin sekä Pohjois-Walesin kuningas että "Sadan ritarin" kuningas, ja koska Lancelot herra yhä taisteli ja jäi viimeiseksi kentälle, niin palkinto annettiin hänelle.

Mutta Lancelot herra ei tahtonut ottaa vastaan palkintoa, ei kuninkaan, kuningattaren eikä ritarien mieliksi; mutta kaikkialla pitkin kenttää huudettiin siitä huolimatta: "Lancelot herra, Lancelot herra on tänä päivänä voittanut taistelun!" Silloin Lancelot herra pani huutamaan päinvastaista huutoa: "Tristram herra on voittanut taistelun! Sillä hän alkoi ensimäisenä ja viimeiseksi hän kesti! Ja niin hän teki ensimäisenä päivänä ja toisena ja kolmantena!"

Kymmenen ritaria etsimässä.

Silloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti Lancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram herralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden häntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi lyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen ritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja sitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: "Lancelot herra on voittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!" Se suututti ja hävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.

"Voi", kuningas sanoi, "me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram herra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia ritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä kädessään."

Arthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen hakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle, jossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan herra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti suruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen linnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen äkkinäistä lähtöään.

"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "minä olen enemmän murheissani siitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita ritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa."

Juuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että sen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra oli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan kanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se oli suuri häpeä Palamides herralle, koska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me kaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on kutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä koskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki tiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin tekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on tehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän kesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin taistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa ottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin täytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin sallii."

"Ja minä", Lancelot herra sanoi, "ennemmin olisin minä luopunut kaikista maistani, jotka isäni on jättänyt minulle perinnöksi, kuin olisin tahtonut haavoittaa Tristram herraa, jos olisin hänet sillä hetkellä tuntenut. Että minä haavoitin häntä, tapahtui senvuoksi, että minä en nähnyt hänen kilpeänsä, sillä jos minä olisin nähnyt hänen mustan kilpensä, niin en minä mistään hinnasta olisi puuttunut häneen, sillä hiljattain hän teki minulle niin suuren hyvän työn, ettei kenkään ritari koskaan voi suurempaa tehdä. Ja tunnettuahan on, että hän otteli kolmenkymmenen ritarin kanssa ja ilman muuta apua kuin Dinadan herran. Ja yhden asian minä lupaan, — Palamides herra saa katua sitä epäystävällistä tekoaan, että hän ajoi takaa sitä jaloa ritaria, jonka minä tapaturmassa haavoitin." Niin Lancelot herra ylisteli ja kiitteli Tristram herraa.

Sitten Arthur kuningas piti suuret pidot kaikille, jotka tahtoivat tulla, ja pidoissa hän sanoi Lancelot herralle:

"Jollei teitä olisi ollut, emme olisi menettäneet Tristram herraa, sillä hän oli täällä joka päivä siihen hetkeen asti kun te hänet tapasitte, ja pahana hetkenä te hänen kanssaan ottelitte."

"Arthur, valtiaani", Lancelot virkkoi, "te soimaatte minua vikapääksi hänen lähtöönsä. Totisesti se oli vastoin minun tahtoani. Mutta kun miehet kuumenevat aseleikissä, niin he usein haavoittavat ystäviään yhtähyvin kuin vihamiehiäänkin; ja, valtiaani, teidän tulee ymmärtää, että Tristram herra on mies, jota minä en suinkaan ole halukas vahingoittamaan, sillä hän on tehnyt minun hyväkseni enemmän, kuin minä tähän asti olen ikinä tehnyt hänen hyväksensä."

Sitten Lancelot herra tuotatti paikalle kirjan, ja sanoi:

"Tässä meitä on kymmenen ritaria, jotka vannomme kirjan päällä, ettemme koskaan näinä kahtenatoista kuukautena jää toiseksi yötä sinne, missä olemme yhden yön levänneet, kunnes olemme löytäneet Tristram herran. Ja minä puolestani lupaan tämän kirjan päällä, että jos vain hänet kohtaan, niin keinoilla millä tahansa tuon hänet tähän hoviin, taikka muutoin henkeni menköön."

Niiden kymmenen ritarin nimet, jotka lähtivät etsimään, olivat seuraavat: Ensiksi oli Lancelot herra; sitten Ector herra, Ganisin Bors herra, Bleoberis ja Blamor herrat; Lucan juomanlaskija; Uwaine herra, Galihud herra, Lionel herra ja Galiodin herra.

Nämä kymmenen jaloa ritaria lähtivät Arthur kuninkaan hovista, ja he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat erääseen tienristeykseen, josta lähti neljä valtatietä; ja siinä seurue hajaantui neljään osaan Tristram herraa hakemaan.

Sillävälin Tristram herra ja Dinadan herra pitivät asuntoa erään vanhan, Darras herra nimisen ritarin linnassa.

Jouduttuaan metsässä tappiolle Palamides herra oli melkein joutua pois suunniltaan kiukusta ja vihasta Tristram herraa kohtaan, ja niin hän päätti ajaa häntä takaa. Tullessaan eräälle joelle, hän koetti hurjapäissään saada ratsunsa hyppäämään sen yli, mutta hänen ratsunsa astui harhaan ja putosi jokeen, ja silloin Palamides herra pelkäsi hukkuvansa. Kuitenkin hän pääsi irralleen hevosesta ja ui rannalle, mutta hevonen upposi.

Kun Palamides herra saapui rantaan, niin hän riisui yltään varuksensa ja istui maahan ja ulisi ja ulvoi ikäänkuin olisi menettänyt järkensä. Juuri silloin muuan neito ratsasti Palamides herran ohi, ja he puhuivat toisilleen sanoja, jotka eivät olleet heidän kumpaisenkaan mieleen; niin neito jatkoi matkaansa kunnes hän tuli siihen paikkaan, jossa Tristram herra asui erään vanhan ritarin luona, ja siellä hän kertoi, kuinka hän sattumalta oli kohdannut hulluimman ritarin, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.

"Mitä hänellä oli kilvessään?" Tristram herra sanoi.

"Se oli mustan ja valkoisen juovainen", neito sanoi.

"Ah, se on Palamides herra", Tristram herra virkkoi, "hän on uljas ritari, sillä minä tiedän että hän on yksi parhaimpia ritareita, joita on tässä valtakunnassa."

Sitten tuo vanha ritari otti pienen hevosen ja ratsasti hakemaan
Palamides herraa ja toi hänet omaan kartanoonsa.

Joka kerta kun Palamides herra sattui näkemään Tristram herran, niin hän katseli häntä tarkasti, sillä vaikkei hän tuntenut häntä, niin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt hänet ennen. Sitten hän tapasi sanoa Dinadan herralle: "Jos koskaan kohtaan Tristram herran, niin eipä hän ole pääsevä käsistäni."

"Minua ihmetyttää", Dinadan herra sanoi, "että te pöyhkeilette Tristram herran selän takana, sillä vasta hiljattainhan hän oli teidän käsissänne ja te hänen käsissänsä. Miksi ette pitänyt häntä kiinni, kun hän teillä oli? Sillä minä näin itse pari kolme kertaa, että Tristram herra piteli teitä jokseenkin kovakouraisesti."

Silloin Palamides herra häpesi.

Siten he asustivat jonkun aikaa linnassa tuon vanhan ritarin, Darras herran, luona. Mutta yhtenä päivänä tuli muuan neito, joka kertoi Darras herralle, että kolme hänen pojistaan oli surmattu Neitojen linnan turnajaisissa, ja kaksi oli tullut kauheasti haavoitetuiksi, niin että luultavasti he eivät koskaan paranisi, ja kaiken tämän oli tehnyt muuan jalo ritari, joka kantoi mustaa kilpeä. Silloin joku sanoi, että se sama ritari, joka kantoi sitä mustaa kilpeä, oli juuri Darras herran linnassa. Darras herra meni Tristramin huoneeseen, ja sieltä hän löysi hänen kilpensä ja näytti sitä neidolle.

"Oi herra", neito sanoi, "se sama mies, joka kantoi tätä kilpeä, se teidän poikanne surmasi."

Viipymättä Darras herra silloin heitti Tristram herran, Palamides herran ja Dinadan herran ankaraan vankeuteen, ja siellä Tristram herra kävi niin sairaaksi, että hän oli vähällä kuolla. Ja joka päivä Palamides herra tapasi soimata Tristram herraa sen vanhan vihan tähden, joka oli heidän välillään, mutta Tristram herra puhui kauniisti ja vain vähän. Mutta kun Palamides herra näki Tristram herran sairastuvan, niin se suretti häntä ja hän lohdutti Tristram herraa parhaiten kuin taisi.

Sitten tuli Darras herran luo neljäkymmentä ritaria, jotka olivat hänen omaa sukuansa, ja he olisivat tahtoneet surmata Tristram herran ja hänen molemmat kumppaninsa; mutta Darras herra ei kuitenkaan tahtonut siihen suostua, vaikka hän pitikin heitä yhä vankeudessa; ja heillä oli kylliksi syömistä ja juomista.

Mutta Tristram herra kärsi siellä kovaa tuskaa, sillä sairaus yllätti hänet, ja se on suurin vaiva mikä vankia saattaa kohdata. Sillä niin kauan kuin vangilla on ruumiinsa terveys, niin hän voi kestää, Jumalan avulla ja vapautuksen toivossa; mutta kun sairaus rupeaa vangin ruumiiseen, niin silloin saattaa vanki sanoa, että kaikki onni on häneltä viety, ja silloin hänellä on syytä itkeä ja valittaa. Ja niin teki Tristram herra, kun sairaus yllätti hänet, sillä silloin hänen oli niin vaikea olla, että hän melkein oli surmata itsensä.

Morgan le Fayn kummallinen kilpi.

Kun Tristram herra sairastui, niin Dinadan herra ja Palamides herra surivat suuresti, ja yhtenä päivänä tuli muuan neito ja tapasi heidät valittamassa. Niin hän meni Darras herran luo ja kertoi hänelle kuinka se mahtava ritari, joka kantoi mustaa kilpeä, oli kuolemaisillaan.

"Se ei saa tapahtua", Darras herra sanoi, "sillä Jumala varjelkoon, että minä antaisin niiden kuolla vankeudessa luonani, jotka ovat tulleet minulta apua saamaan. Tuokaa tuo ritari ja hänen kumppaninsa minun eteeni." Ja kun hän näki Tristramin, niin hän sanoi: "Herra ritari, minua surettaa sinun sairautesi, sillä sinua kutsutaan jaloksi ritariksi, ja siltä sinä näytätkin. Ja tiedä, ettei koskaan kenkään saa sanoa, että Darras herra on antanut sellaisen jalon ritarin kuin sinä menehtyä vankeudessa, vaikka sinä oletkin surmannut kolme minun poikaani, josta minä olin suuresti murheissani. Mutta nyt sinä saat mennä ja sinun kumppanisi; teidän varuksianne ja ratsujanne on hyvin hoidettu ja pidetty puhtaina, ja te saatte mennä minne haluatte — sillä ehdolla että sinä, ritari, lupaat minulle että tahdot olla minun molempien vielä elossa olevien poikieni hyvä ystävä ja että sinä myöskin ilmoitat minulle nimesi."

"Herra", Tristram sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram ja Cornwallissa minä synnyin ja minä olen Mark kuninkaan sisarenpoika. Ja mitä tulee teidän poikienne kuolemaan, niin minä en voinut sitä auttaa, sillä vaikka he olisivat olleet minun lähimpiä sukulaisiani, niin en olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin surmannut heidät kavaluuden tai petoksen kautta, niin minä olisin ansainnut kuoleman."

"Niin minäkin ajattelen", Darras herra sanoi, "että kaikki mitä te teitte tapahtui ritariuden pakosta ja sen lakien mukaan, ja senpä vuoksi minä en tahtonutkaan teitä tappaa. Mutta koska te olette Tristram herra, se jalo ritari, niin minä pyydän sydämestäni, että te rupeisitte hyväksi ystäväksi minulle ja minun pojilleni."

"Herra", Tristram sanoi, "minä lupaan teille kautta kunniani, että tahdon palvella teitä niin kauan kuin elän, sillä te olette kohdellut meitä ainoastaan ritarin tavalla."

Tristram herra viipyi linnassa, kunnes hänen sairautensa parani, ja kun hän taas oli terve ja voimissaan, niin nuo kolme kumppanusta valmistautuivat lähtemään; kukin ritari otti ratsunsa, ja niin he lähtivät, ratsastaen yhdessä, kunnes tulivat tienristeykseen, josta he kukin lähtivät kulkemaan eri tietä.

Silloin tapahtui sattumalta, että Tristram herra tuli kysymään asuntoa eräästä linnasta, jossa Morgan le Fay oli, ja siellä häntä sinä iltana kestitettiin, syötettiin ja juotettiin. Mutta aamulla kun hän tahtoi lähteä, sanoi kuningatar hänelle:

"Pankaa mieleenne, te ette helposti pääse lähtemään täältä, sillä te olette täällä vankina."

"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä juuri vastahan minä pääsin vankeudesta."

"Jalo ritari", kuningatar sanoi, "teidän tulee viipyä minun luonani, kunnes saan tietää, mitä te olette miehiänne ja mistä te tulette. Sanokaa minulle nimenne, ja minä sallin teidän lähteä koska tahdotte."

"Sillä ehdolla tahdon sanoa teille nimeni — minä olen Lyonessen
Tristram."

"Ah", sanoi Morgan le Fay, "jospa olisin sen tietänyt, niin ette te olisi päässyt niin pian lähtemään, mutta koska minä kerran olen luvannut, niin minä tahdon pitää sanani sillä ehdolla, että te lupaatte viedä erään kilven, jonka minä annan teille, Kovan kallion linnaan, jossa Arthur kuningas on julistanut pidettäväksi suuret turnajaiset; ja minä pyydän teitä menemään sinne ja tekemään minun puolestani niin paljon asetekoja, kuin voitte. Sillä Neitojen linnalla, Tristram herra, te teitte ihmeellisempiä asetekoja, kuin koskaan olen kuullut kenenkään ritarin tekevän."

"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "näyttäkää minulle tuo kilpi, jota minun tulee kantaa."

Niin kilpi tuotiin esille, ja se oli kultainen, ja siihen oli maalattu kuningas ja kuningatar ja ritari, joka seisoi heidän yläpuolellaan, toinen jalka kuninkaan ja toinen kuningattaren pään päällä.

"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "tämä on kaunis kilpi ja komea; mutta mitä tarkoittaa tämä kuningas ja tämä kuningatar ja tuo ritari, joka seisoo heidän molempien päittensä päällä?"

"Sanonpa teille", sanoi Morgan le Fay; "se tarkoittaa Arthur kuningasta ja Guinevere kuningatarta ja erästä ritaria, joka vallitsee heitä molempia."

"Kuka on se ritari?" Tristram kysyi.

"Sitä ette juuri vielä saa tietää", kuningatar sanoi.

Mutta se oli vain ilkeä juoni, jolla Morgan le Fay tahtoi tuottaa ikävyyksiä Lancelot herralle, kostonhimosta vain, kun Lancelot ei koskaan ollut suostunut hänen rakkauteensa eikä milloinkaan tehnyt mitään mitä hän oli pyytänyt. Morgan le Fay toivoi, että Arthur kuningas saisi nähdä kilven ja suuttuisi Lancelot herraan sen maalauksen tähden, joka siinä oli.

Tristram herra otti kilven ja lupasi kantaa sitä Kovan kallion linnalla pidettävissä turnajaisissa. Hän ei tietänyt silloin, että se kilpi oli aiottu saamaan aikaan ikävyyksiä Lancelot herralle, mutta myöhemmin hän sen sai tietää. Hän sanoi hyvästit kuningattarelle ja ratsasti Kovan kallion linnalle, jossa hän näki viisisataa telttaa. Skotlantilaisten kuningas ja Irlannin kuningas taistelivat Arthur kuninkaan ritareita vastaan, ja siellä oli ankara tappelu. Tristram herra ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki ihmeellisiä asetekoja, paiskaten maahan useita ritareita. Ja kaikkialla taistelun mylläkässä loisti etumaisena tuo kummallinen kilpi.

Kun kuningas näki sen, niin hän ihmetteli kovin, missä tarkoituksessa se oli tehty, mutta Guinevere kuningatar arvasi, mitä se tarkoitti, ja senvuoksi hän tuli raskaalle mielelle. Muuan Morgan le Fayn hovineiti oli sattumalta läsnä siinä huoneessa, josta kuningas katseli turnajaisia, ja kun hän kuuli kuninkaan puhuvan kilvestä, niin hän sanoi suoraan:

"Herra kuningas, tietäkää, että tämä kilpi oli aiottu teitä varten, saattamaan teitä häpeän ja pilkan alaiseksi", ja sitten hän hiipi varkain pois, niin ettei kukaan tiennyt minne hän joutui.

Arthur kuningas suuttui ja kiukustui hänen sanoistansa ja kysyi, mistä se neito oli, mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi häntä tuntenut tai tietänyt minne hän oli mennyt.

Kaiken tämän aikaa kuningas piti silmällä Tristram herraa, joka teki niin ihmeellisiä asetekoja, että kuningas ihmetteli, kuka hän mahtoi olla, sillä hän tiesi, ettei se ritari ollut Lancelot herra. Hänelle oli kerrottu että Tristram herra oli Brittanyssä puolisonsa, Valkokätisen Iseultin luona, ja Arthur arveli että jos Tristram olisi ollut Englannissa, niin Lancelot herra tai joku hänen kumppaneistaan, jotka olivat menneet Tristram herraa etsimään, olisivat jo ennättäneet löytää hänet. Niin Arthur kuningas ihmetteli, mikä ritari tämä saattoi olla, ja katseli katselemistaan kilpeä.

Ja Tristram herra paiskoi maahan ritareita, niin että sitä oli ihana katsella, oikealle vain ja vasemmalle hän heitä pyöräytteli, ja tuskin kukaan saattoi häntä vastustaa. Mutta Skotlannin kuningas ja Irlannin kuningas alkoivat vetäytyä takaisin. Kun Arthur näki sen, niin hän päätti ettei tuon ritarin, jolla oli se kummallinen kilpi, pitäisi päästä hänen käsistänsä. Sentähden hän huusi luokseen Uwaine herran ja käski hänen asestautua; ja sitten he äkkiä ilmestyivät Tristram herran eteen ja vaativat häntä ilmoittamaan heille, mistä hän oli saanut sen kilven.

"Herra", tämä sanoi, "minä sain sen kuningatar Morgan le Faylta,
Arthur kuninkaan sisarelta."

"Vai niin, no, voitteko sanoa, mitä kilpenne merkitsee. Muuten ei teidän sovi sitä kantaa."

"Tämän kilven antoi minulle sitä pyytämättäni kuningatar Morgan le Fay", Tristram herra vastasi, "enkä minä tiedä mitä tämä ase merkitsee, eikä se minuun kuulukaan; mutta kuitenkin luulen kantavani kunnialla tätä kilpeä."

"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "teidän ei pitäisi kantaa mitään aseita, jollette tiedä mitä kannatte. Mutta minä pyydän teitä, ilmoittakaa minulle nimenne."

"Minkä vuoksi?" Tristram herra kysyi.

"Senvuoksi että minä haluan tietää sen", Arthur kuningas virkkoi.

"Herra, te ette saa sitä tietää tällä hetkellä."

"Silloin täytyy teidän ja minun taistella keskenämme", sanoi Arthur kuningas.

"Miksi te tahdotte taistella minun kanssani, jollen sano teille nimeäni?" Tristram sanoi. "Tuskinpa te niin tekisitte, jos olisitte kunnian mies, sillä te olette nähnyt, että minulla on tänään ollut kova työ; senvuoksi te olette arvoton ritari, kun vaaditte minua taisteluun. Kuitenkaan minä en tahdo kieltäytyä, älkääkä te luulotelkokaan, että minä teitä pelkäisin; vaikka te mielestänne olettekin nyt minua voimallisempi ja käytätte tilaisuutta hyväksenne, niin minä näytän että sentään sangen hyvin voin pitää puoliani."

Samassa Arthur kuningas kohotti kilpensä ja peitsensä ja Tristram herra teki samoin ja he syöksyivät niin kiivaasti yhteen, että Arthur kuningas katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä vastaan. Mutta Tristram herra iski Arthur kuningasta takaisin niin, että ratsu ja mies kaatui maahan; ja kuningas sai haavan vasempaan kylkeensä, ison haavan ja vaarallisen.

Kun Uwaine herra näki hallitsijansa Arthurin makaavan maassa vaikeasti haavoitettuna, niin hän tuli sangen apealle mielelle. Sitten hän ojensi keihäänsä ja kilpensä ja huusi kovalla äänellä Tristramille: "Puolustaudu, ritari!" He iskivät yhteen kuin ukkosen jyrinä, ja Uwaine herra katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä vastaan. Ja Tristram herra iski häntä yhä kovemmin ja kiivaammin sellaisella voimalla, että hän työnsi Uwaine herran satulasta maahan.

Silloin Tristram herra kääntyi ympäri ja sanoi: "Jalot ritarit, minun ei olisi tarvinnut tjostata teidän kanssanne, sillä minulla on ollut kylliksi tekemistä tänä päivänä."

Silloin Arthur nousi ja meni Uwaine herran luo ja sanoi Tristram herralle:

"Meidän on käynyt niinkuin me olemme ansainneet, sillä kopeudessamme me vaadimme teitä taisteluun, emmekä vieläkään tiedä teidän nimeänne."

"Totisesti", Uwaine herra sanoi, "kautta kunniani, olipa se väkevä ritari, väkevämpi kuin kenkään, jonka kanssa tähän saakka olen otellut."

Hautakivi Camelot virran rannalla.

Voitettuaan Arthur kuninkaan ja Uwaine herran Tristram lähti Kovan kallion linnasta; kaikkialla minne hän tuli hän kysyi Lancelot herraa, mutta missään paikassa hän ei voinut saada tietoja hänestä, oliko hän kuollut vaiko elossa, ja senvuoksi Tristram herra suri ja murehti suuresti. Kun hän ratsasti muutaman metsän kautta, niin hän näki kauniin linnan, suo toisella puolella ja viheriäinen niitty toisella puolella, ja siellä hän näki kymmenen ritaria taistelevan toisiansa vastaan. Kun hän tuli lähemmäksi, niin hän näki, kuinka yksi ritari se vain pitikin puoliansa yhdeksää vastaan, ja se yksinäinen ritari taisteli niin ihmeellisen urhokkaasti, että Tristram ihmetteli kovin, kuinka yksi ritari saattoi tehdä sellaisia asetekoja. Hänen tuli tuota ritaria suuresti sääli, ja hänen kilvestään hän päätti että hän varmaankin oli Palamides herra.

Niin Tristram herra ratsasti ritarien luo ja huusi heille ja käski heidän lakata taistelemasta, sillä he tekivät itselleen suurta häpeätä, kun taistelivat niin moni ritari yhtä vastaan. Olisi synti, hän sanoi, jos niin hyvä ritari niin kunnottomasti surmattaisiin, ja senvuoksi hän kielsi heitä, taikka muuten hän tulisi tuon ritarin avuksi kaikella voimallansa.

Joukon päällikkö, jota nimitettiin "Breuse Säälimättömäksi", kaikkein ilkein ja jumalattomin silloisista ritareista, ei välittänyt Tristram herran sanoista, mutta kun hänen miehensä saivat kokea Tristram herran iskuja, niin he pakenivat kaikki linnan torniin, ja vaikka Tristram herra seurasi täyttä karkua heidän perässään, miekka paljastettuna, niin he sentään pääsivät pakoon hänen käsistänsä ja sulkivat hänet portin ulkopuolelle.

Tristram herra palasi pelastamansa ritarin luo ja tapasi hänet istumassa puun alla, vaikeasti haavoitettuna.

"Suuri kiitos teille hyvyydestänne", ritari sanoi, "sillä te olette pelastanut minun henkeni."

"Mikä on teidän nimenne?" Tristram sanoi.

Hän vastasi, että se oli Palamides.

"Oho", Tristram herra sanoi, "sinä olet saanut suuren suosionosoituksen minulta tänä päivänä, koska minä pelastin sinun henkesi, ja sinä olet kuitenkin se mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän vihaan! Mutta valmistaudu nyt, sillä minä tahdon taistella sinun kanssasi."

"Mikä on teidän nimenne?" Palamides sanoi.

"Minun nimeni on Tristram herra, sinun verivihollisesi."

"Saattaa niin olla", Palamides sanoi, "mutta te olette tehnyt liian paljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella teitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin ei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te olette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos te välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää päivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan."

"Oikein puhuttu", sanoi Tristram herra. "Minä määrään siis, että te tulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot virran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut hautakiven."

"Minä en ole teitä pettävä", sanoi Palamides herra.

Siten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle tahollensa.

Määräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille haudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle, mihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat molemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti, että sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin ikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.

Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään. Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: "Olkaa tervetullut, herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne".

Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.

Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:

"Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä, minulle nimesi."

"Herra", Tristram virkkoi, "minun ei haluta sanoa nimeäni kenellekään."

"Totisesti", vieras ritari sanoi, "koska vain minulta nimeäni tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan."

"Hyvin puhuttu", Tristram virkkoi; "silloin minä pyydän teitä sanomaan minulle nimenne."

"Jalo ritari", vieras virkkoi, "minun nimeni on Järven Lancelot."

"Voi", Tristram sanoi, "mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan."

"Jalo ritari", Lancelot herra sanoi, "sanokaa minulle nimenne."

"Totisesti, minun nimeni on Tristram!"

"Oh", Lancelot herra sanoi, "mikä seikkailu on minulle sattunut!" Ja samalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta Tristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle, siten kumpikin teki toisellensa kunniaa.

Sitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat pois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat Camelotiin.

Sitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran, jotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi, ennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.

"Palatkaa takaisin", Lancelot sanoi, "sillä teidän etsintänne on suoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän on!"

Silloin Gawaine herra riemastui. "Te olette tervetullut", hän sanoi
Tristramille, "sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta.
Minkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?"

"Jalo herra", Tristram sanoi, "minä tulin tähän maahan Palamides herran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä päivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran rannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani Lancelot herra ja minä kohtasimme toisemme."

Sillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että Tristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti häntä kädestä ja sanoi: "Tristram herra, te olette tervetulleempi, kuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin", ja niin hän vei hänet Pyöreän pöydän luo.

Sitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja kaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: "Tervetultuanne, Tristram herra!"

"Tervetultuanne!" sanoivat neidot. "Tervetultuanne!" sanoivat ritarit.

"Tervetultuasi", sanoi Arthur, "sinä, joka olet maailman parhaimpia ja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä! Sillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä olet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen keksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen. Sentakia, jalo ritari", Arthur sanoi, "sinä olet tervetullut tähän hoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni."

"Teen niinkuin käskette", Tristram sanoi.

"Hyvä", Arthur sanoi, "minä pyydän sinua jäämään hoviini."

"Herra", Tristram sanoi, "minä en ole halukas niin tekemään, sillä minulla on tekemistä monessa maassa."

"Älä puhu niin", Arthur sanoi, "sinä olet luvannut, sinä et voi kieltäytyä."

"Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette", Tristram sanoi.

Arthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista puuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa kirjaimia, jotka sanoivat:

"Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin."

Niin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram herran Pyöreän pöydän ritariksi.

PYHÄN GRAALIN ETSINTÄ

Vaarallinen istuin.

Nyt jätämme Lyonessen Tristram herran ja alamme puhua Järven herrasta
Lancelotista ja Galahad herrasta, Lancelot herran pojasta.

Ennen sitä aikaa, jolloin Galahad syntyi, tuli muuan erakko Arthur kuninkaan luo helluntaipäivänä, kun ritarit istuivat Pyöreän pöydän ympärillä. Mutta Pyöreän pöydän ääressä oli yksi istuin, joka aina oli tyhjänä, ja sitä kutsuttiin "Vaaralliseksi istuimeksi". Kun erakko näki tämän istuimen, niin hän kysyi kuninkaalta ja kaikilta ritareilta, minkävuoksi se oli tyhjänä.

"Kenkään ei saa sillä istuimella istua turmioon joutumatta, paitsi yksi ainoa", oli vastaus.

"Tiedättekö, ken se on?" erakko kysyi.

"Emme", sanoi Arthur ja kaikki ritarit, "me emme tiedä, kuka siinä on istuva."

"Sitten minä tiedän", erakko sanoi. "Se joka siinä on istuva, ei ole vielä syntynyt; ja tänä vuonna se syntyy, joka Vaarallisella istuimella istuva on. Ja hän on näkevä Pyhän Graalin."

Tämän sanottuaan erakko lähti Arthur kuninkaan hovista.

Tämän juhlan jälkeen Lancelot ratsasti seikkailuillaan, kunnes hän yhtenä päivänä tuli kulkeneeksi yli Corbinin sillan, ja siellä hän näki kauneimman linnan, mitä hän ikinä oli nähnyt, ja sen juurella oli kaunis kaupunki täynnä kansaa; ja kaikki kansa, miehet ja naiset, huusivat heti:

"Tervetultuasi, Järven herra Lancelot, kaiken ritarisäädyn kukka, sillä sinä meidät päästät pälkähästämme."

Lancelot herra kysyi miksi he sillä tapaa häntä tervehtivät, ja kansa vastasi, että muuan ihana lady oli julmasti suljettu kuumaan huoneeseen linnantorniin, eikä kukaan muu kuin Lancelot herra voinut häntä vapauttaa. Lancelot herra meni silloin linnaan, ja kun hän tuli sen kammion edustalle, jossa lady oli, niin rautaovet aukenivat itsestään. Hän astui huoneeseen, joka oli kuuma kuin uuni ja siellä hän näki ihanan ladyn ja tarttui hänen käteensä. Noitakeinoillaan kuningatar Morgan le Fay ja Pohjois-Walesin kuningatar olivat pistäneet lady raukan tuohon kuumaan huoneeseen, syystä että häntä oli kutsuttu sen maan ihanimmaksi naiseksi. Siellä hän oli ollut viisi vuotta, eikä voinut päästä vaivastansa ennenkuin maailman paras ritari ottaisi häntä kädestä.

Kun lady näki olevansa pelastettu, niin hän pyysi Lancelot herraa tulemaan kanssansa kirkkoon kiittämään Jumalaa hänen pelastuksestansa. Kun tämä oli tehty ja kun kaikki kansa, oppineet ja oppimattomat, olivat kantaneet kiitoksensa, sanoivat he Lancelotille: "Herra ritari, koska te olette vapauttanut tämän ladyn, niin vapauttakaa meidätkin käärmeestä, joka asuu täällä eräässä haudassa."

Lancelot herra otti kilpensä ja sanoi: "Viekää minut sinne, ja mitä minä voin tehdä Jumalan kunniaksi ja teidän hyväksenne, sen minä teen."

Kansa vei hänet haudalle, ja siinä hän näki kultakirjaimilla kirjoitettuina nämät sanat:

"Tänne on tuleva pantteri kuninkaallista sukua ja hän on tappava tämän käärmeen, ja pantterille on syntyvä poika, leijona, tässä vieraassa maassa; ja se leijona on voittava kaikki muut ritarit."

Lancelot herra nosti ylös hautakiven ja ulos syöksähti sieltä kauhea lohikäärme, sylkien tulta suustansa. Lohikäärme lensi Lancelot herran päälle, mutta ritari kävi sen kimppuun miekallansa ja viimein pitkän taistelun perästä hän sai sen suurella vaivalla tapetuksi.

Silloin saapui Pelles kuningas, tuo hyvä ja jalo ritari, ja tervehti
Lancelot herraa ja tämä häntä takaisin.

"Jalo ritari", kuningas sanoi, "mikä on teidän nimenne?"

"Herra, minun nimeni on Järven herra Lancelot."

"Ja minun nimeni", kuningas sanoi, "on Pelles, tämän maan kuningas; ja minä olen Josef Arimatialaisen huonetta."

Silloin kumpikin osoitti suurta kunnioitusta toisellensa ja niin he menivät linnaan aterioimaan. Ja heti lensi ikkunasta sisään kyyhkynen ja sillä näytti olevan nokassansa pieni kultainen suitsutusastia; ja siitä levisi sellainen tuoksu huoneeseen, kuin jos siellä olisi ollut kaikki maailman mausteet ja hyvät hajut, ja sitten ilmestyi pöydälle ruokaa ja juomaa kaikellaista, mitä vain ajatella saattoi.

Sitten astui sisään neito, erinomaisen nuori ja ihana, ja hän kantoi kultaista maljaa käsiensä välissä. Kuningas polvistui hartaasti ja saneli rukouksensa, ja niin tekivät kaikki, jotka siellä olivat.

"Mitä tämä mahtaa tarkoittaa?" Lancelot herra sanoi.

"Tämä on kaikkein kallisarvoisin kapine, mitä kenelläkään kuolevaisella olla saattaa", sanoi Pelles kuningas. "Ja kun tämän kapineen maine leviää maailmaan, niin Pyöreä pöytä joutuu häpeään. Tietäkää, että te olette nähnyt Pyhän Graalin."

Pelles kuninkaalla oli tytär, niin ihana lady ja nuori ja viisas kuin kukaan siihen aikaan elävistä; hänen nimensä oli Elaine. Kun Lancelot herra tappoi lohikäärmeen, niin Pelles kuningas ymmärsi, että ne sanat toteutuisivat, jotka kultakirjaimilla olivat hautakiveen kirjoitetut. Sillä "kuninkaallista sukua oleva pantteri", joka tuli vieraaseen maahan, tarkoitti Lancelot herraa itseä; ja "leijona", joka oli voittava kaikki muut ritarit, oli Galahad herra, joka ei ollut kukaan muu, kuin Järven herran Lancelotin ja Pelles kuninkaan tyttären, Elaine ladyn, poika.

Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä helluntaipäivästä, jolloin Arthur kuningas ja hänen ritarinsa pitivät pitoja Camelotissa ja erakko oli ennustanut, kuka Vaarallisella istuimella oli istuva. Ja kaikki nämä vuodet oli Vaarallinen istuin seisonut tyhjänä.

Oli taas helluntaiaatto, jolloin koko Pyöreän pöydän ritarikunta oli saapunut Camelotiin uudistamaan juhlalliset lupauksensa ja ottamaan osaa pyhään palvelukseen. Pöydät oli jo asetettu valmiiksi juhlaa varten, kun suoraapäätä ratsasti saliin muuan vallasnainen, joka oli ajanut täyttä karkua, sillä hänen hevosensa oli märkänä hiestä.

Hän astui satulasta ja tuli Arthur kuninkaan eteen ja tervehti häntä; ja kuningas sanoi: "Neito, Jumala sinua siunatkoon!"

"Herra", neito sanoi, "minä pyydän teitä sanomaan minulle, missä
Lancelot herra on."

"Tuolla hänet näette", sanoi kuningas.

Sitten neito meni Lancelotin luokse ja sanoi: "Lancelot herra, minä tervehdin teitä Pelles kuninkaan puolesta ja pyydän teitä tulemaan kanssani tähän läheiseen metsään."

Lancelot herra kysyi häneltä, kenen hovissa hän asui.

"Minä asun Pelles kuninkaan hovissa", neito vastasi.

"Mitä te minusta tahdotte?" kysyi Lancelot herra.

"Saatte tietää, kun tulette metsään."

"Hyvä", Lancelot sanoi, "minä tulen mielelläni teidän mukananne."

Niin Lancelot herra käski asemiehensä satuloida ratsun ja tuoda aseet, ja mies teki niinkuin käskettiin.

Sitten tuli Guinevere kuningatar Lancelotin luo ja sanoi: "Tahdotteko te jättää meidät tänä suurena juhlapäivänä?"

"Rouva", vallasnainen sanoi, "huomenna päivällisen aikaan hän on taas teidän luonanne."

"Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme", sanoi kuningatar, "niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä lähtemään."

Sitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He ratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he näkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja, ja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja kaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet tervetulleeksi.

He veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet ja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa Bors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja kummastuksissaan, kun hänet näkivät.

"Herra", virkkoi Bors herra, "mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä me luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?"

"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "eräs vallasnainen toi minut tänne, mutta mistä syystä en tiedä."

Kun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa, jotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin ja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen vertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.

"Herra", he sanoivat, "me tuomme tässä teille tämän lapsen, Galahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme teitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän ei voi ritariarvoa saada."

Lancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli hyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin muodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen ikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.

Silloin Lancelot herra sanoi: "Onko tämä hänen oma toivomuksensa?"

Ja poika ja kaikki nunnat sanoivat: "On!"

"Sitten hän on saapa ritariuden korkean arvon huomenna suuren juhlan kunniaksi", Lancelot sanoi.

Sinä iltana kestittiin Lancelot herraa ylenpalttisen hyvin ja aamun koittaessa hän Galahadin pyynnöstä löi tämän ritariksi.

"Jumala tehköön teistä hyvän miehen", Lancelot herra sanoi, "sillä kauneutta ei teiltä suinkaan puutu. No, jalo herra, tahdotteko tulla minun kanssani Arthur kuninkaan hoviin?"

"En", sanoi poika, "en tällä hetkellä voi tulla teidän kanssanne."

Niin Lancelot herra lähti luostarista ja otti molemmat orpanansa mukaansa ja he tulivat Camelotiin kello yhdeksän aikaan helluntaipäivän aamuna. Sillä hetkellä kuningas ja kuningatar olivat menneet tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan. Kun kuningas ja kaikki ritarit tulivat takaisin, niin paroonit näkivät että kaikkiin Pyöreän pöydän istuimiin oli kirjoitettu kultakirjaimia — tuossa tuli yhden istua, ja tuossa toisen.

Siten he kulkivat pitkin tuoliriviä, kunnes tulivat Vaaralliselle istuimelle, missä he näkivät kultakirjaimia, äskettäin kirjoitettuja, jotka sanoivat:

"Kun neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta on kulunut meidän Herramme Jesuksen Kristuksen kärsimyksestä, on tämä istuin täyttyvä."

Silloin sanoivat kaikki: "Tämäpä on ihmeellistä."

"Totisesti perin ihmeellistä", sanoi Lancelot herra; ja sitten hän laski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta siihen päivään saakka. "Minusta näyttää", hän sanoi, "että juuri tänä päivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana tulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on kaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään näistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella istuva." Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden Vaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur kuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.

Silloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: "Herra, jos te menette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan. Sillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä, ennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun."

"Se on totta", kuningas sanoi, "mutta minä iloitsin niin suuresti Lancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja reippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa tapaani."

Kun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.

"Herra", hän sanoi kuninkaalle, "minä tuon teille kummia sanomia."

"No, mitä sitten?" kuningas sanoi.

"Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan veden päällä ja siihen oli miekka pistettynä."

"Tahdonpa nähdä sen kumman", kuningas sanoi.

Niin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat joelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi ollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea miekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla kirjoitettuja sanoja.

Sitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:

"Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun on määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari."

Kun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot herralle:

"Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma siitä, että te olette maailman paras ritari."

Mutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:

"Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen kädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu. Ja se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä haavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä tahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin seikkailu on alkava."

Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.

Silloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa koettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei hän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.

"Herra", Gawaine sanoi, "koska te käskette minua, niin tahdon totella." Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut sitä liikahuttaa.

"Kiitän teitä", kuningas sanoi.

"Gawaine herra", Lancelot sanoi, "tietäkää nyt, että tämä miekka on teitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett'ette ikinä olisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman linnan tässä valtakunnassa."

"Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä", Gawaine herra virkkoi.

Kun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän oli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.

"Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle", vastasi Percival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti sitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten siellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että tarttuivat siihen käsillänsä.

"Nyt te saatte mennä päivällisellenne", Kay herra sanoi kuninkaalle, "sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun."

Niin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari tunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat ritareita, palvelivat heitä.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi Vaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus — kaikki ovet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa pimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.

Arthur kuningas alkoi ensiksi puhua.

"Jalot toverit ja lordit", hän sanoi, "me olemme tänä päivänä nähneet ihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä."

Sillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan valkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän toi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa varuksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen sivullaan.

"Rauha olkoon teille, lordit!" vanhus sanoi. Sitten Arthurille: "Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista syntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin ja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään."

Kuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle: "Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka on teidän kanssanne."

Vanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla hänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen kärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille: "Herra, seuraa minua", ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle, jonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen ja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:

"Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin."

"Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän", vanhus sanoi ja asetti hänet vakavasti istumaan istuimelle.

Sitten nuori ritari sanoi vanhukselle: "Herra, te saatte nyt palata, sillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja sulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain saatan."

Niin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä jaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.

Kaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun hän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento iältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että Jumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:

"Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei ikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että hänen on käynyt huonosti."

Mutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.

"Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan",
Bors herra sanoi kumppaneilleen.

Kaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat Guinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari saattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle sanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.

"Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella", kuningatar sanoi, "että hän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen nimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on varmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä."

Kun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit nousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja nosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad herralle ja sanoi:

"Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava kunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän Graalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut."

Sitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: "Herra te olette tervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään Pyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään ritari ole voinut." Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas palatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.

Kun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden ladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.

"Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa", Arthur kuningas sanoi Galahadille, "oikein hyvät ritarit ovat koettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut."

"Herra", Galahad sanoi, "se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei ole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua odottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani riippuu huotra." Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen veti kivestä ja pisti huotraan. "Nyt se on tekevä parempia tekoja, kuin ennen."

"Jumala lähettää teille kilvenkin", kuningas sanoi.

"Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin Raju", Galahad sanoi, "ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla hän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin surkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat toisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan vuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka ei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet parannan."

Sillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka valkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä kohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko Lancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: "Täällä olen, jalo neito."

Silloin nainen sanoi itkien:

"Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun jälkeen!"

"Neiti, miksi te niin sanotte?" Lancelot virkkoi.

"Minä sanon totuuden", neito sanoi, "sillä tänä aamuna te olitte vielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se valhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja sen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette uskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä. Senvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst'edes enää saa luulla olevanne maailman paras ritari."

"Vai niin", sanoi Lancelot herra, "mutta minä olen aina tietänyt, etten koskaan ole ollut parhain."

"Kyllä olette ollut", neito sanoi, "ja olette vieläkin paras kaikista syntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää sinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan on tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon sinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi ja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa."

Niin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Viimeiset turnajaiset.

"No nyt", Arthur kuningas sanoi, "te Pyöreän pöydän ritarit varmaankin kaikki lähdette Pyhän Graalin etsintään, enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä kaikkia yhdessä. Senvuoksi minä tahdon nähdä teidän kaikkien vielä kerran yhdessä turnailevan ja tjostaavan Camelotin rantaniityllä, niin että teidän kuolemanne jälkeen vielä mainitaan, kuinka Pyöreän pöydän ritarit olivat kaikki koossa sinä päivänä."

Tähän kuninkaan pyyntöön he kaikki suostuivatkin ja pukivat ylleen tjostaamiseen kuuluvat varuksensa. Mutta kuningas teki tämän siinä tarkoituksessa että saisi nähdä Galahadin näyttävän taitoaan, sillä kuningas arveli, ettei hän hevillä palaisi hoviin sieltä lähdettyään.

Niin he kaikki kokoontuivat rantaniitylle, ja kuningatar oli kaikkine naisineen eräässä tornissa katselemassa turnajaisia. Silloin Galahad kuninkaan hartaasta pyynnöstä puki uljaan rautapaidan ylleen ja pani kypärin päähänsä, mutta kilvestä hän ei huolinut ainoastakaan, vaikka kuningas kuinka hartaasti pyysi.

Gawaine herra ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen käteensä ja sen hän tekikin. Sitten hän asettui keskelle niittyä ja alkoi katkoa keihäitä niin ihmeellisesti, että kaikki kummastelivat. Sillä hän voitti kaikki muut ritarit ja vähässä ajassa hän oli kaatanut maahan monta uljasta Pyöreän pöydän ritaria. Mutta Lancelot herraa ja Percival herraa hän ei voittanut.

Guinevere kuningattaren pyynnöstä Arthur kuningas käski hänen hypätä alas ratsultaan ja irroittaa kypärinsä, että kuningatar näkisi hänen kasvonsa. Ja kun kuningatar näki hänet, niin hän sanoi: "Totisesti uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra on hänen isänsä, sillä ei milloinkaan ole kaksi miestä ollut enemmän toistensa näköisiä; senpä vuoksi ei ole ihme, jos hänestä tulee miehuullinen ja mahtava ritari."

Muuan lady, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi:

"Rouva, tuleeko hänestä oikeuden mukaan niin hyvä ritari?"

"Tulee, totisesti", kuningatar sanoi, "sillä sekä isänsä että äitinsä puolelta hän polveutuu maailman parhaimmista ritareista ja korkeimmasta suvusta. Minä uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra ja Galahad herra ovat maailman jaloimmat miehet."

Sitten kuningas ja kaikki arvon herrat palasivat kotiin Camelotiin, ja oltuaan iltamessussa suuressa tuomiokirkossa, he menivät illalliselle; ja kukin ritari istui omalla paikallaan, niinkuin he olivat ennenkin tehneet.

Äkkiä he kuulivat ukkosen jyrinää ja rätinää, ikäänkuin se paikka, jossa he olivat, olisi haljennut. Ja tuon jyryn ja rätinän keskeltä valahti huoneeseen auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi, kuin he koskaan olivat päivällä nähneet, ja kaikkien heidän kasvonsa paistoivat taivaallisesta valosta. Silloin alkoivat ritarit katsella toinen toistaan ja joka-ainoa näytti kauniimmalta, kuin koskaan ennen oli näyttänyt. Ei yksikään ritari saanut pitkään aikaan puhutuksi ainoatakaan sanaa ja niin he katselivat vain toisiaan, ikäänkuin olisivat olleet mykkiä.

Silloin tuli saliin Pyhä Graal, valkoisella sametilla peitettynä, mutta ei kenkään voinut sitä nähdä eikä kuka sitä kantoi. Ja koko sali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokainen ritari sai sellaista ruokaa ja juomaa, mistä hän enimmän piti; ja kun Pyhä Graal oli kannettu läpi salin, niin tuo pyhä astia poistui taas äkkiä, niin ettei kenkään tietänyt, minne se joutui.

Sen mentyä kaikki taas uskalsivat hengähtää ja ruveta puhumaan, ja Arthur kuningas kiitti Jumalaa siitä suuresta armonosoituksesta, jonka hän oli heille lähettänyt.

"Niin", Gawaine herra sanoi, "meitä on tänä päivänä ravittu kaikenlaisella ruualla ja juomalla, mitä olemme ajatella saattaneet, mutta yksi asia meiltä on puuttunut — me emme ole saaneet nähdä Pyhää Graalia, se oli sellaisella huolella peitettynä. Senvuoksi tahdon minä tehdä tässä pyhän lupauksen, että huomenna olen viipymättä lähtevä Pyhän Graalin etsintään. Vuoden ja päivän olen kulkeva ja enemmänkin, jos tarvitaan, enkä koskaan ole palaava takaisin tähän hoviin, ennenkuin olen saanut nähdä pyhän astian selvemmin, kuin se täällä nähtiin."

Kun Pyöreän pöydän ritarit kuulivat, mitä Gawaine herra sanoi, niin useimmat heistä nousivat seisomaan ja tekivät samallaisen pyhän lupauksen kuin Gawaine herra oli tehnyt.

Arthur kuningas oli tästä suuresti mielipahoissaan, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hän voinut heitä kieltää.

"Oi voi", hän sanoi Gawaine herralle, "te melkein viette minulta hengen sillä lupauksella ja valalla, jonka olette tehnyt. Sillä sen kautta te riistätte minulta jaloimman veljeskunnan ja uskollisimmat ritarit, mitä koskaan on missään maailman valtakunnassa yhdessä nähty. Sillä kun minun ritarini lähtevät täältä, niin olen varma, etten enää koskaan tässä maailmassa heitä kaikkia yhdessä näe, sillä monet heistä menettävät henkensä Pyhän Graalin etsinnässä. Ja minä suren sitä, sillä minä olen rakastanut heitä niinkuin omaa henkeäni, ja senvuoksi tämän veljeskunnan hajoaminen minua suuresti murehduttaa."

Ja niin sanoessaan hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Oi Gawaine, Gawaine", hän sanoi, "suureen suruun te olette minut saattanut. Sillä minä pelkään kovin, ettei minun uskollinen ritarikuntani enää milloinkaan ole täällä kokoontuva."