"Te hupsu!" vastasi neito terävästi. "Ettekö näe, että hän on se haavoittunut ritari, jonka kohtasimme silloin, kun te saatoitte minua Urbinoon?"
"Mitäpä se merkitsee?" tokaisi Gonzaga. "Todistaako se, että hänen tarkoituksensa ovat rehelliset ja että hän on vilpitön teitä kohtaan? Ottakaa neuvoni varteen, madonna, ja käskekää häntä ilmoittamaan tietonsa sieltä, missä hän on! Niin on turvallisempaa."
Tyttö mittasi häntä päättäväisin silmin. "Herra Gonzaga, käskekää laskea silta alas!" määräsi hän. "Mutta, armollinen neiti, ajatelkaa vaaraanne!"
"Vaaraa?" kertasi Valentina. "Vaaraa kahdesta miehestä, ja meillä yli kaksikymmenmiehinen varusväki? Pelkuri totisesti on sellainen mies, joka on niin kerkeä puhumaan vaaroista. Käskekää laskea nostosilta alas!"
"Mutta jos —" alkoi Gonzaga epätoivoisen kiivaasti, mutta taaskin keskeytti Valentina hänen lauseensa.
"Totellaanko minua? Olenko minä hallitsijatar, ja suvaitsetteko käskeä miehiä laskemaan nostosillan vai täytyykö minun itseni mennä teettämään se?"
Epätoivoisen suuttuneen näköisenä keikari kohautti olkapäitänsä, kääntyi toisaalle ja lähetti yhden miehistään viemään määräystä. Muutamia minuutteja myöhemmin saranat kirskuivat ja ketjut kalisivat, kun vankka silta kääntyi alaspäin ja putosi jymähtäen kuilun ylitse. Heti kreivi kannusti hevostaan eteenpäin ja ratsasti Lanciotton seuraamana sillan ylitse ja porttitornin holvikäytävän alitse etumaiselle pihalle.
Tuskin hän oli ennättänyt pysäyttää ratsunsa, kun pihan takapäässä olevasta ovesta ilmestyi jättiläiskokoinen Fortemani puolittain puettuna ja miekka kädessä. Nähdessään Francescon mies harppasi alaspäin puolikymmentä askelta ja lähestyi häntä, syytäen sadatuksia.
"Tänne päin!" karjui hän niin kovalla äänellä, että se olisi herättänyt kuolleetkin. "Hoi! Hoi! Mitä lemmon puuhaa tämä on? Miten te olette tänne tulleet? Kenen määräyksestä silta laskettiin alas?"
"Monna Valentinan ylipäällikön määräyksestä", vastasi Francesco, kummeksien, mikä mielipuoli tämä saattoi olla.
"Ylipäällikön?" kiljaisi toinen ja seisahtui, samalla kun hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi. "Saatanan ruumis! Minkä ylipäällikön? Minä olen täällä ylipäällikkö."
Kreivi katsahti häneen ällistyneenä.
"No sittenhän", virkkoi hän, "olette juuri etsimäni mies. Onnittelen teitä hyvästä vahdinpidosta, herra kapteeni. Linnassanne on niin mainiot kiertovahdit, että jos olisin halunnut kavuta, olisin kiivennyt muureillenne ja päässyt porttinne sisäpuolelle herättämättä ainoatakaan uinuvaa vahtianne."
Fortemani silmäili häntä synkästi. Muutamien viime päivien hyvä onni oli lisännyt miehen synnynnäistä hävyttömyyttä.
"Onko se teidän asianne?" ärähti hän uhkaavasti. "Olette liian uskalias, herra muukalainen, etsiessänne riitaa kanssani, ja liian nenäkäs tullessanne neuvoinaan, miten minun tulee hoitaa päälliköntehtäviäni. Kautta Vapahtajan kärsimysten! Te saatte rangaistuksen."
"Rangaistuksen — minäkö?" kummasteli Francesco, jonka otsa nyt meni yhtä uhkaaviin ryppyihin kuin Ercolenkin oli.
"Niin, rangaistuksen, nuori herra. Nimeni on Ercole Forteinani."
"Olen kuullut teistä", vastasi kreivi halveksivasti, "ja siitä, kuinka häpäisette nimeänne, sillä minulle on kerrottu, ettei pahempaa juoppoa eikä pelkurimaisempaa, kelvottomampaa veijaria ole koko Italiassa — niin, ei edes paavin alueilla. Ja varokaa singotessanne sanan 'rangaistus' paremmillenne, tiukka! Vallikaivos ei ole varsin kaukana, ja kylvystä saattaa olla hyötyä. Sillä olenpa valmis vannomaan, ettei teitä ole pesty kasteen jälkeen jos tosiaankin olette kirkkoäidin poika."
"Sangue di Cristo!" rähähti vimmastunut öykkäri kasvot täpläisinä. "Tällaista minulle? Hypätkää alas ratsunne selästä!"
Hän tarttui Francescon jalkaan kiskoakseen hänet maahan, mutta kreivi kiskaisi sen irti, tehden nopean liikkeen, niin että hänen kannuksensa repäisi naarmun kapteenin käteen. Samalla hän kohotti raippaansa ja olisi sivaltanut sillä Fortemanin leveätä selkää — sillä häntä kiukutti sanomattomasti, että tämän miekkosen laatuinen retkale tuli rakentamaan riitaa hänen kanssansa — mutta samassa naisääni, tuikea ja käskevä, kehoitti heitä lopettamaan rähinän.
Fortemani peräytyi, hoidellen naarmuttunutta kättänsä ja jupisten kirouksia, kun taas Francesco kääntyi siihen suuntaan, josta ääni kuului. Kiviportaiden puolivälissä hän näki Valentinan, jota seurasivat Gonzaga, Peppe ja pari sotilasta, laskeutumassa ulkomuurilta.
Tyttö seisoi rauhallisena kuin kuningatar puettuna harmaasta sametista valmistettuun, mustahihaiseen camorraan, joka erinomaisesti toi esiin hänen kauniin vartalonsa. Gonzaga oli kumartunut eteenpäin kuiskuttamaan hänen korvaansa, ja vaikka hänen äänensä olikin hillitty, kantautui joitakuita hänen sanoistaan tyynessä aamu-ilmassa alas Francescolle saakka.
"Enkö ollut viisas, madonna, empiessäni päästää häntä sisälle?
Näettehän, millainen mies hän on."
Veri kuumensi Francescon poskia, eikä hänen harminsa lieventynyt hänen huomatessaan, millaisen katseen Valentina loi häneen.
Heti hän hypähti maahan, viskasi ohjaksensa Lanciottolle ja meni leveä hattu heilautettuna olkapäille kiviportaiden juurelle ottamaan vastaan pihalle laskeutuvaa seuruetta.
"Onko tämä säädyllistä?" kysyi Valentina äkäisesti. "Sopiiko teidän riidellä varusväkeni kanssa heti sisälle päästyänne?"
Francescon poskilla kävi puna kuumemmaksi ja levisi nyt hänen ohimoilleen aina hiusrajaan saakka. Hänen äänensä oli kuitenkin täysin hillitty, kun hän vastasi:
"Madonna, se lurjus oli hävytön."
"Hänen hävyttömyyteensä epäilemättä annoitte aihetta", pisti Gonzaga väliin, ja hänen naismaiselle poskelleen ilmestyi kuoppanen. Mutta tuikeampi nuhde kirposi Valentinan huulilta.
"Lurjus?" kertasi hän kasvot punehtuneina, "Jollette halua minun katuvan sitä, että päästin teidät sisälle, pyydän teitä siivilöimään sanojanne. Täällä ei ole lurjuksia. Tuo mies on sotilaitteni päällikkö."
Francesco kumarsi alistuvasti, yhtä kärsivällisesti kuunnellen neidon nuhteita kuin hän oli ollut pikainen Fortemanin häntä moittiessa.
"Juuri hänen päälliköntehtävistään jouduimme sanasotaan", vastasi hän nöyremmin. "Tämän aatelismiehen oman ilmoituksen nojalla sain sen käsityksen, että hän" — hänen katseensa kääntyi Gonzagaan — "on päällikkönne".
"Hän on linnani päällikkö", ilmoitti Valentina.
"Kuten huomaatte, herra Francesco", tokaisi Peppe, joka oli istuutunut nojaristikolle, "ei meillä suinkaan ole täällä puutetta päälliköistä. Meillä on myöskin veli Domenico, joka on sielujemme ja keittiön päällikkö; minä itse olen —"
"Piru sinut vieköön, narri!" kivahti Gonzaga, tyrkäten hänet töykeästi pois istumasta. Sitten hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen ja tiedusti ylhäisesti: "Onko teillä sanomia meille, hyvä herra?"
Francesco nieli toisen kopean sävyn eikä ollut huomaavinaan pronominia, vaan taivutti taaskin päätänsä Valentinaan päin.
"Kertoisin ne mieluimmin sellaisessa paikassa, jossa olisi vähemmän kuulijoita kuin täällä." Ja hänen katseensa lipui pihan ympäri takana päin oleville portaille, joille koko Fortemanin joukkue oli nyt kokoontunut. Gonzaga tirskahti ja keikautti kullankeltaisia kiharoitaan, mutta Valentina ei havainnut siinä pyynnössä mitään omituista, vaan käski Romeon saattaa itseään ja Francescon seurata heitä ja lähti astelemaan edellä.
He menivät neliskulmaisen pihan poikki, nousivat portaille, joilta Fortemani oli syöksynyt kreiviä vastaan, ja menivät juhlasaliin, joka oli ihan pihan etelälaidassa. Hänen jäljessään tuleva kreivi sai osakseen tuimia silmäyksiä kahden puolen seisovilta palkkasotilailta. Hän asteli ylväästi heidän ohitseen välittämättä heistä mitään, tarkastaen heitä mennessään ja arvioiden heidän oikean arvonsa sellaisen harjaantuneen condottieron erehtymättömällä silmällä, joka on pestannut miehiä joukkoihinsa ja käsitellyt heitä. Heidän ulkonäkönsä miellytti häntä niin vähän, että hän salin kynnyksellä seisahtui ja pysäytti Gonzagan.
"Minusta on vastenmielistä jättää palvelijani noiden roikaleiden armoille, hyvä herra. Saanko pyytää teitä varoittamaan heitä, etteivät he tekisi hänelle väkivaltaa?"
"Roikaleiden?" huudahti neito äkäisesti, ennenkuin Gonzaga ennätti vastata. "He ovat minun sotilaitani."
Taaskin kreivi kumarsi, ja hänen sävynsä oli kylmän kohtelias, kun hän virkkoi:
"Pyydän teiltä anteeksi enkä hiisku enää mitään — jollen ehkä pahoitellakseni sitä, etten voi onnitella teitä valintanne tähden."
Nyt oli Gonzagan vuoro suuttua, sillä valinnan oli juuri hän suorittanut.
"Sanomanne pitää olla tärkeä, hyvä herra, jotta jaksaisimme senvuoksi sietää nenäkkyyttänne."
Francesco katsoi toisen sinisiin silmiin, jotka turhaan koettivat välkkyä peloittavasti, eikä juuri yrittänytkään estää halveksumista näkymästä katseestaan. Jopa hän kohautti hartioitaankin hieman maltittomasti.
"Totta totisesti taitaisi minun olla paras lähteä tieheni", vastasi hän pahoittelevasti, "sillä kaikki tämän paikan asukkaat näkyvät haluavan torailla kanssani. Ensiksi tervehti päällikkönne Fortemani minua niin hävyttömästi, että sitä tuskin saattoi jättää rankaisematta. Te itse, madonna, moititte minua, kun vaadin suojelusta palvelijalleni noita miekkosia vastaan, joiden ulkonäkö herättää minussa levottomuutta. Olette minulle vihainen siitä, että nimitän heitä roikaleiksi, ikäänkuin olisin viimeiset kymmenen vuotta ollut soturinuralla oppimatta tuntemaan miestä, vaikkapa hän olisi puettu millaiseen valeasuun. Ja vihdoin kaiken huipuksi tämä cicisbeo" — hän heilautti ylenkatseellisesti kättänsä Gonzagaan päin — "puhuu minun nenäkkyydestäni."
"Madonna", huudahti Gonzaga, "pyydän teitä sallimaan minun selvittää välini hänen kanssansa".
Tietämättään, tahtomattaan Gonzaga pelasti tilanteen sillä pyynnöllä. Suuttumus, joka kreivin ylpeän esiintymisen nostattamana nopeasti äityi madonnan sydämessä, häipyi hänen ylipäällikkönsä itsetiedottoman huumorin hajoittamana, niin naurettavan vastakohtainen oli hänen hienosteleva puhetapansa ja hento olemuksensa verrattuna Francescon lujaan sävyyn ja laihaan, vireään vartaloon. Valentina ei nauranut, sillä sehän olisi turmellut kaikki, mutta hän silmäili vuoroin toista, vuoroin toista, hiljaisesti nauttien ja pannen merkille, kuinka kreivi katsahti ällistyneesti ja kohotti kulmakarvojansa kuullessaan hovimiehen pyytävän lupaa selvittää välinsä hänen kanssaan. Ja suuttumuksen häivyttyä hänen mielensä pian saavutti tasapainonsa, ja hän arveli, että tämän ritarin esityksissä kenties oli perää ja ettei häntä ollut otettu vastaan niin kohteliaasti kuin olisi pitänyt. Tuokiossa hän oli verrattoman viehkeästi ja taidokkaasti tyynnyttänyt Gonzagan loukatun itserakkauden ja rauhoittanut kreivin jäyhemmän pahastumisen.
"Ja nyt, herra Francesco", lopetti hän, "olkaamme ystävyksiä ja kertokaa asianne! Suvaitkaa istua, pyydän!"
He olivat saapuneet juhlasaliin — komeaan huoneeseen, jonka seinissä oli metsästys- ja paimenkohtauksia kuvaavia freskomaalauksia, yksi tai kaksi Pisaniellon käsialaa. Siellä oli myöskin joitakuita voitonmerkkejä ajometsästyksiltä ja siellä täällä kallisarvoisia sotisopia, jotka kimaltelivat korkeista, ristikoilla varustetuista ikkunoista tulvivassa auringonvalossa. Peräpäässä seisoi upeasti kaiverrettu, setripuinen irtoseinä, ja sen yläpuolelta näkyi soittolavan kierteinen reunasuojus. Monna Valentina istuutui laajan pöydän päässä olevaan, korkeaan, parkitsemattomalla nahalla päällystettyyn nojatuoliin, Gonzaga sijoittui seisomaan hänen vierelleen, ja Francesco seisoi häntä vastapäätä, kevyesti nojaten pöytään.
"Sanomani, armollinen neiti, ovat pian kerrotut", aloitti kreivi. "Toivoisin niiden olevan laadultaan parempia. Kosijanne Gian Maria on palattuaan Guidobaldon hoviin, kiihkeästi toivoen hänelle luvattua avioliittoa, saanut tietää teidän paenneen Roccaleoneen ja värvää — tällä hetkellä lienee värvännytkin — armeijaa piirittääkseen linnaanne ja pakottaakseen sen antautumaan."
Gonzaga kävi yhtä vaaleaksi kuin hänen helmenvärinen samettinuttunsa alta välkkyvä valkea silkkipaita oli kuultuaan, että se ennustus, jonka hän itse uskomatta oli lausunut, nyt toteutui. Sairaloinen pelko valtasi hänen sielunsa. Minkälainen kohtalo valmistettaisiin hänelle, joka oli ollut Valentinan kapinoimisen johtava henki? Hän olisi saattanut vaikeroida ääneen, kun hänen kaikki suunnitelmansa menivät tällä tavoin vikaan. Miten hänellä nyt olisi aikaa puhella rakkaudesta, tyrkyttää kosiskeluaan Valentinalle ja laittautua neidon puolisoksi? Pian olisi sotainen henki ilmassa ja alkaisi verinen puuha, jonka ajatteleminenkin karmi hänen ihoaan ja pani vilunväreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Ja siihen sisältyvä kohtaloniva oli perin julma. Juuri sitä mahdollisuutta hän oli ennustanut varmana siitä, ettei Guidobaldo eikä Gian Maria olisi kyllin hullu antautuakseen naurunalaiseksi ryhtymällä sellaiseen.
Sekunnin ajaksi suuntautui Francescon katse hovimiehen kasvoihin, ja hän näki niihin kaikkien luettavaksi kirjoitetun pelon. Hymyn häive väikkyi hänen huulillaan, kun hänen silmänsä kääntyivät kohtaamaan Valentinan katsetta, joka säihkyi kuin pakkashuurre päivänpaisteessa.
"No, tulkoot he vain!" huudahti neito melkein riemuisesti. "Tuo herttuallinen ääliö saa nähdä, että olen perin valmis ottamaan hänet vastaan. Olemme kaikin puolin varustetut. Meillä on elintarpeita, jotka riittävät kolmeksi kuukaudeksi, jos niin tarvitaan, eikä meiltä suinkaan puutu aseita. Tulkoon Gian Maria! Hän kyllä saa nähdä, ettei Valentina della Roverea ole niinkään helppo nujertaa. Teille, hyvä herra", jatkoi hän rauhallisemmin, "teille, jolta en voi vaatia mitään, olen enemmän kuin kiitollinen sen ritarillisen tekonne tähden, että ratsastitte tänne minua varoittamaan."
Francesco huoahti; alakuloinen ilme lehahti hänen kasvoilleen.
"Voi!" äänsi hän. "Tänne ratsastaessani, madonna, toivoin saavani palvella teitä tehokkaammin. Aioin tarjota neuvoja ja apua, jos sitä tarvitsisitte; mutta nähtyäni nuo sotilaanne, pelkään, ettei neuvoni mukaan toimiminen olisi viisasta. Sitä suunnitelmaa varten, joka oli mielessäni, olisi ennen kaikkea tärkeää, että sotilaanne olisivat luotettavia, mutta pelkään, etteivät he ole."
"Siitä huolimatta", ehätti Gonzaga kehoittamaan, takertuen heikkoon toivoon, "sallikaa meidän kuulla se!"
"Pyydän teitä esittämään sen", sanoi Valentina.
Täten rohkaistuna Francesco harkitsi tuokion,
"Oletteko perehtynyt Babbianon politiikkaan?" tiedusti hän.
"Tunnen sitä jonkun verran."
"Teen aseman teille aivan selväksi", lupasi kreivi. Ja senjälkeen hän kertoi siitä, että Caesar Borgia uhkasi hyökätä Gian Marian herttuakuntaan ja että Valentinan kosijan käytettävissä oli niin ollen vain vähän aikaa, joten kaikki saattaisi käydä hyvin, jos häntä vain voitaisiin joku aika torjua Roccaleonen edustalla. "Mutta katsoen siihen, että hänellä on niin kiire", lisäsi puhuja, "ovat hänen menettelytapansa otaksuttavasti jyrkät ja epätoivoiset, ja olin arvellut, ettei teidän sillä välin tarvitsisi olla täällä, madonna."
"Ei olla täällä?" huudahti neito, ja hänen äänestään soinnahti moisen ehdotuksen aiheuttama ylenkatse.
"Ei olla täällä?" lausui Gonzaga arasti, ja hänen äänessään soinnahti toivo.
"Juuri niin, madonna. Olisin ehdottanut, että jättäisitte Gian Marialle tyhjän pesän, joten hän ei voittaisi mitään, vaikkapa linna joutuisikin hänen käsiinsä."
"Neuvoisitteko minua pakenemaan?" kysyi Valentina.
"Tullessani olin valmis niin tekemään, mutta miestenne ulkonäkö estää minua siitä. He eivät ole luotettavia, ja pelastaakseen likaisen nahkansa he saattaisivat ilman muuta luovuttaa Roccaleonen piirittäjille, ja siten saataisiin tieto paostanne niin aikaisin, että se mahdollisesti vielä ennätettäisiin tehdä tyhjäksi."
Ennenkuin Valentina ehti vastata, alkoi Gonzaga kuumeisesti kehoittaa häntä noudattamaan niin viisasta ja hyvään aikaan annettua neuvoa ja pakenemalla pyrkimään turvaan linnasta, jonka Gian Maria repisi maan tasalle. Hän syyti sanojaan nopeasti ja surkean rukoilevasti, kunnes tyttö vihdoin katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:
"Pelkäättekö te, Gonzaga?"
"Minä — pelkään teidän tähtenne, madonna", vastasi hovimies kerkeästi.
"Rauhoittakaa sitten pelkoanne, sillä jos jään tänne tai lähden täältä, yksi seikka on varma: Gian Maria ei ikinä saa minua käsiinsä." Hän kääntyi taaskin Francescon puoleen. "Minusta tuntuu viisaalta se neuvo, jonka olitte aikonut minulle antaa, että nimittäin minun pitäisi paeta, samoin kuin sekin, jonka käsittääkseni minulle annatte ja jonka mukaan minun pitäisi jäädä tänne. Jos noudattaisin vain omaa mielihaluani, jäisin tänne ja taistelisin, kun se tyranni näyttäytyy. Mutta myöskin viisaudelta on kysyttävä neuvoa, ja minä pohdin tätä asiaa." Ja nyt hän kiitti jalon viehättävästi Francescoa siitä, että tämä oli saapunut tuomaan hänelle tietoja ja tarjoamaan apuaan, sekä tiedusti, mikä häntä oli siihen kannustanut.
"Sama, minkä täytyy aina pakottaa ritaria palvelemaan pulassa olevaa naista", vastasi kreivi, "ja ehkä myöskin se muisto, että te niin laupiaasti hoiditte haavojani silloin Acquaspartassa."
Sekunnin ajaksi heidän katseensa osuivat vastakkain, värähtivät ja erosivat jälleen, samalla kun kummankin rinnassa myllersivät omituisen sekavat tunteet, mistä kaikesta alakuloisiin tuumailuihin vaipunut Gonzaga ei huomannut mitään. Huojentaakseen senjälkeen alkanutta painostavaa äänettömyyttä Valentina tiedusti, miten oli niin pian käynyt ilmi, että hän oli karannut juuri Roccaleoneen.
"Ettekö sitä tiedä?" kummeksi kreivi. "Eikö Peppe ole sitä kertonut?"
"En ole lainkaan puhellut hänen kanssansa. Hän itsekin saapui linnaan vasta myöhään eilen illalla, ja näin hänet vasta tänä aamuna, kun hän tuli ilmoittamaan teidän saapumisestanne."
Ja ennenkuin sitten ehdittiin virkkaa mitään, kajahti ulkona meluisia huutoja. Ovi sysättiin äkkiä auki, ja Peppe sujahti huoneeseen.
"Palvelijanne, herra Francesco!" kirkaisi hän kasvot kalpeina kiihtymyksestä. "Tulkaa nopeasti, sillä muutoin he tappavat hänet!"
NELJÄSTOISTA LUKU
Fortemani juo vettä
Riita oli alkanut karsaista katseista, jotka Francesco oli huomannut, ja paisunut hänen poistuttuaan pilkkasanoiksi ja herjauksiksi. Mutta Lanciotto oli säilyttänyt rauhallisen ulkonäön, sillä hän oli Aquilan kreivin palveluksessa hiljaiseksi ja ihmeellisen kärsivälliseksi koulutettu mies. Tämän tunteettomuuden nuo palkkalaiset selittivät pelkuruudeksi, ja sen rohkaisemina — kuten sekarotuiset rakit, joita he muistuttivat — he alkoivat hyökkäillä suoranaisemmin ja kävivät vähitellen uhkaavammiksi. Lanciotton maltti häipyi hitaasti, eikä häntä enää pidättänytkään mikään muu kuin isäntänsä suututtamisen pelko. Vihdoin eräs vanttera retkale, joka oli käskenyt häntä ottamaan päähineen pois päästänsä herrasmiesten seurassa ja jonka pyynnöstä Lanciotto ei ollut välittänyt sen enempää kuin kaikesta muustakaan, lähestyi häntä uhkaavasti ja tarttui hänen jalkaansa kuten Ercole oli tarttunut hänen isäntänsä jalkaan. Siitä vimmastuneena Lanciotto oli kiskaissut jalkansa irti ja tähdännyt varomattoman miekkosen kasvoihin rajun potkun, joka oli kaatanut vintiön maahan pökertyneenä ja verta vuotavana.
Miehen kumppanien karjunta ilmaisi Lanciottolle, mitä oli odotettavissa. Tuokiossa he olivat hänen kimpussaan, kiljuen hänen vertansa. Hän yritti vetää esille isäntänsä, miekan, joka yhdessä kreivin muiden aseiden kanssa oli hänen satulansa kaarella; mutta ennenkuin hän oli saanut sen irti, oli kymmenkunta kättä tarttunut häneen ja kiskonut hänet satulasta hänen kamppaillessaan vastaan. Maassa nujersi ylivoima hänet, ja rautarenkaisen kintaan peittämä käsi painettiin hänen suulleen tukahduttamaan hänen kurkkuunsa avunhuudon, jonka hän olisi päästänyt.
Pihan länsilaidalla oli muurista kumpuava kaivo aikoinaan valanut vettänsä leijonan pään lävitse laajaan sammalpeitteiseen graniittisäiliöön. Mutta nyt se oli ollut jonkun aikaa käyttämättömänä, ja leijonan suuhun sijoitettu putki oli kuiva. Säiliö oli kuitenkin enemmän kuin puolillaan vettä, joka linnan ollessa äskettäin tyhjillään oli paikallaan seisseenä käynyt eltaantuneeksi. Itse Fortemani lausui sen ystävällisen ehdotuksen, että Lanciotto hukutettaisiin siihen, ja hänen miehensä hyväksyivät sen hurjasti meluten ja ryhtyivät toimintaan sen mukaisesti. Kovakouraisesti he raahasivat verta vuotavan ja vimmaisesti rimpuilevan Lanciotton pihan poikki ja pääsivät säiliön reunalle, aikoen upottaa hänet siihen kokonaan ja pitää häntä vedessä hukuttaakseen hänet kuin rotan.
Mutta sillä hetkellä sujahti heidän niskaansa jotakin, mikä muistutti ukkosen salamaa. Yhden tai kahden ja pian useamman julma nauru muuttui äkkiä tuskaiseksi ulvonnaksi, kun häränvuotainen siima osui heidän päähänsä, kasvoihinsa ja hartioihinsa.
"Takaisin, te pedot, te elukat, takaisin!" karjui ukkosääni, ja vastustelematta he peräytyivät noiden säälittömien sivallusten tieltä ikäänkuin lauma arkoja koiria.
Heidän ahdistajansa oli Francesco; yksin ja aseenaan ainoastaan raippa hän hajoitti heidät pois kolhitun palvelijansa kimpusta samoin kuin haukka hajoittaa parven meluisia varpusia. Ja nyt oli hänen ja Lanciotton välissä enää ainoastaan Ercole Fortemanin leveä ruho, selkä kreiviin päin, sillä Fortemani ei vielä ollut huomannut keskeytystä.
Francesco pudotti raippansa maahan, kouraisi toisella kädellään kapteenin vyötäisistä, toisella likaisesta niskasta, keikautti hänet ilmaan uskomattoman voimakkaasti ja sinkautti hänet maaperältä säiliön limaiseen veteen.
Kuului valtava karjaisu, joka hukkui vielä valtavampaan loiskaukseen, kun Fortemani raajat harallaan putosi veteen ja upposi näkyvistä, samalla kun ilmaan sinkoutuneen pärskeen mukana levisi ilkeätä löyhkää, joka ilmaisi, kuinka inhoittava tämä odottamaton kylpy oli.
Jäämättä katselemaan työnsä jälkiä Francesco kumartui maassa viruvan palvelijansa puoleen.
"Kolhivatko ne lurjukset sinua pahasti?" kysyi hän. Mutta ennenkuin mies ennätti vastata, juoksi eräs vintiöistä kumarassa olevan kreivin taakse ja iski häntä tikarilla lapaluiden väliin.
Kajahti naisen pelokas huudahdus, sillä Valentina katseli temmellystä salin portailta Gonzagan seisoessa hänen vierellään.
Mutta Francescon koruompeleinen asetakki kesti teräksen koetuksen, ja salamurhaajan tikarin kärki luiskahti vaarattomasti syrjään tekemättä muuta vahinkoa kuin sen, että se repäisi takin silkkistä pintaa. Sekuntia myöhemmin mies tunsi joutuneensa ikäänkuin teräspihteihin. Tikari kierrettiin pois hänen otteestaan ja sen kärki suunnattiin hänen rintaansa, samalla kun kreivi painoi hänet laskeutumaan polvilleen. Kaikki se kävi silmänräpäyksessä, mutta tuosta kurjasta miehestä, joka näki olevansa iäisyyden kynnyksellä ja joka kirkon uskollisena poikana tunsi terveellistä helvetinpelkoa, tuntui kuluvan tunti, sillä aikaa kun hän posket harmaina ja silmien pyrkiessä pullistumaan kuopistaan odotti tikarin uppoavan sydämeensä, johon se oli tähdätty. Mutta isku ei osunut hänen sydämeensä. Äkkiä kreivi tirskahti kiukkuisen huvitetusti, viskasi tikarin kädestään ja täräytti nyrkkinsä musertavan voimakkaasti hylkiön kasvoihin. Tästä ankarasta iskusta miekkonen vaipui tajuttomana maahan, ja Francesco otti melkein jalkojensa juuressa olleen raipan ja oikaisihe katsomaan, vieläkö muita tulisi.
Seisoen rintaansa myöten löyhkäävässä vedessä, pää ja kasvot kuvatusmaisesti mädäntyvistä kasveista lähteneen, ilkeän, vihreän liman peitossa, Ercole Fortemani mylvi säiliöstä kammottavia sadatuksia, vakuuttaen tahtovansa hätyyttäjänsä verta, mutta ei hievahtanut vaaksan mittaakaan sitä ottamaan. Eipä silti, että hän olisi luonnostaan ollut perin arka; mutta hänessä oli virinnyt terveellinen pelko miestä kohtaan, joka pystyi suorittamaan sellaisia ihmeellisiä voimannäytteitä, ja hän pysytteli poissa Francescon ulottuvilta neliskulmaisen altaan keskellä, uhkamielisesti karjuen miehilleen komennuksia, että heidän pitäisi repiä tuo miekkonen kappaleiksi. Mutta hänen miehensä olivat nähneet kylliksi kreivin menettelytapoja eivätkä menneet lähemmäksi tuota jäntevää, pelotonta olentoa, joka seisoi vartoamassa heitä, pidellen kädessään raippaa, josta heistä useat olivat jo saaneet maistaa. Yhteen sulloutuneina, muistuttaen enemmän säikähtynyttä lammaslaumaa kuin sotilasjoukkoa, he seisoivat porttitornin juurella maalitauluna Peppelle, joka Valentinan hovineitojen ja kahden seurassaan olevan ivallisen hovipojan suureksi huviksi ylisteli suurenmoisin sanoin heidän ihailtavaa uljuuttaan.
Vihdoin he lähtivät liikkeelle, mutta se tapahtui Valentinan käskystä. Hän oli neuvotellut Gonzagan kanssa, joka — esittäen syyksi sen, että Valentina itsekin saattaisi tarvita suojelusta — oli pysytellyt hänen luonansa, turvallisen matkan päässä mylläkästä. Valentina oli kehoitellut häntä tekemään jotakin, ja vihdoin hän oli totellut, laskeutuen portaiden muutamat askelmat alas pihalle; mutta sen hän oli tehnyt niin vastahakoisesti ja hitaasti, että Valentina päästi maltittoman huudahduksen ja riensi äkkiä hänen ohitseen itse suorittamaan sen tehtävän, johon hän oli miestä pyytänyt. Mennessään Francescon ohitse hän lausui niin kiittävän sanan kreivin rohkeudesta ja loi häneen niin ihailevan katseen, että veri sen johdosta kihahti hänen kasvoilleen. Tyttö seisahtui huolestuneena tiedustamaan nyt pystyyn nousseen, mutta pahasti murjotun Lanciotton vointia. Hän sinkautti äkäisen katseen ja äkäisen vaikenemiskomennuksen kookkaalle Ercolelle, joka yhäti mölysi vesisäiliössä, ja pysähtyi sitten kymmenen askelen päähän sotilaista ja ojentaen vihaisen näköisenä kättänsä heidän kapteeniaan kohti käski heidän vangita hänet.
Tämä äkillinen, odottamaton määräys mykisti äänekkään Fortemanin. Hän vaikeni ja katsoa töllisteli miehiään, jotka nyt epäilevinä silmäilivät toisiaan; mutta epäilyksen haihduttivat pian neidon sanat.
"Te vangitsette hänet ja viette hänet vahtihuoneeseen tai minä lakaisutan sekä teidät että hänet pois linnastani", ilmoitti hän yhtä varmasti kuin hänellä olisi ollut sata sotilasta täyttämässä hänen käskyään heihin nähden.
Askeleen tai parin päässä hänen takanaan seisoi kalpeaposkinen Gonzaga, pureksien huultansa arkana ja aprikoivana. Hänen takanaan taas kohosi Francesco del Falcon jäntevä vartalo, ja hänen vierellään oli Lanciotto kasvoillaan melkein yhtä päättäväinen ilme kuin isännälläkin.
Siinä koko se voima, jolla neito kehui lakaisevansa heidät — ikäänkuin he olisivat olleet pelkkää törkyä — pois Roccaleonesta, jolleivät he tottelisi hänen käskyään. He epäröivät vieläkin, kun kreivi astui Valentinan vierelle.
"Olette kuulleet, millaisen valinnan emäntänne on teille antanut", puhkesi hän tuikeasti puhumaan. "Lausukaa julki, aiotteko totella vai ettekö aio. Tätä valintaa, joka teille nyt tarjotaan, ette ehkä enää uudelleen saa. Mutta jos haluatte olla tottelemattomia, on portti takananne, ja silta on vielä alhaalla. Laittautukaa tiehenne!"
Salavihkaa loi Gonzaga alas painuneiden kulmakarvojensa alta kreiviin voimattoman kiukun silmäyksen. Päättyipä tämä juttu millä tavoin tahansa, tämä mies ei saanut jäädä Roccaleoneen. Hän oli liian voimakas, liian hallitseva, ja hän tekeytyisi tämän paikan käskijäksi, nojautuen ainoastaan tuon voimansa ja tuon komentavan esiintymisensä oikeuteen, jota Gonzaga piti karkean, rehentelevän öykkärin lahjana, mutta jonka omistamisesta hän olisi ollut valmis antamaan paljon. Siitä, kuinka voimakas ja hallitseva hän tosiaan oli, ei Francesco ollut milloinkaan osoittanut silmäänpistävämpää näytettä. Nuo hänen suomimansa ja sättimänsä miehet olisivat epäilemättä yhteisvoimin nopeasti tuhonneet vähemmän pelottoman vastustajan; mutta kun valtava rohkeus, sellainen kuin hänen, käy käsi kädessä komennustottumuksen kanssa, eivät heidän kaltaisensa palkkalaiset koskaan jaksa sitä vastustaa. He mutisivat jotakin keskenään, ja eräs heistä vastasi vihdoin:
"Jalo herra, se mies, joka meidän on käsketty vangita, on kapteenimme."
"Se on totta; mutta kapteeninne, kuten te itsekin, on tämän neidin palkoissa; ja hän, teidän todellinen, teidän ylin komentajanne käskee teitä vangitsemaan hänet." Ja kun he nyt vielä empivät, heitti hänen kerkeä älynsä heille sen syötin, jonka täytyi osoittautua houkuttelevimmaksi. "Hän on tänään osoittautunut kelvottomaksi hänelle uskottuun päälliköntoimeen, ja kun hänet on tuomittu, saattaa herätä se kysymys, että joku teistä valitaan täyttämään hänen tyhjäksi jättämänsä paikka."
Palkkakätyreitä he olivat toden totta, Urbinon halvimmalla torilla vetelehtivien roistojen hylkyjoukkoa. Heidän epäröintinsä häipyi, ja heidän Ercolea kohtaan tuntemansa vähäisen uskollisuuden syrjäytti toivo saada hänen asemansa ja palkkansa, jos hänen alentamisensa toteutettaisiin.
He huusivat hänelle, kehoittaen häntä tulemaan pois turvapaikastaan, jossa hän vielä seisoi äänettömänä ja pelästyneenä tämän tapahtumien äkillisen käänteen tähden. Jörösti hän kieltäytyi noudattamasta antautumiskehoitusta, kunnes Francesco, joka nyt ryhtyi komentamaan perin luontevasti, mikä yhä enemmän sapetti Gonzagaa, käski jonkun miehistä käydä noutamassa pyssyn ja ampua sen koiran. Silloin Fortemani alkoi rukoilla armoa ja kahlasi säiliön partaalle, vannoen, että jos kohta hän ei ollut hukkunut kylvyssä, oli ihme, jollei hän ollut myrkytetty.
Näin päättyi perin ilkeältä näyttänyt välikohtaus, ja se oli omiaan avaamaan Valentinan silmät näkemään, millaisia Gonzagan häntä varten värväämät miehet oikein olivat. Kenties se aukaisi myöskin Gonzagan silmät, sillä tämä rakastettava luutunnäppäilijä oli ihan kokematon tällaisissa asioissa. Valentina käski Gonzagan huolehtia Francescosta ja kutsui yhden parvekkeella virnistelevistä hovipojista hänen kamaripalvelijakseen. Hänen käytettäväkseen luovutettiin huone siksi lyhyeksi ajaksi, jonka hän ehkä viipyi Roccaleonessa Valentinan pohtiessa, mikä menettelytapa olisi valittava.
Linnan kaukaisessa eteläsiivessä, toisen linnanpihan takana, kajahti kellonsoitto, kutsuen Valentinaa kappeliin, sillä veli Domenico piti siellä jumalanpalveluksen joka aamu. Ja niinpä neito erosi Francescosta luvattuaan rukoilla taivasta ohjaamaan häntä viisaaseen valintaan, pitäisikö hänen paeta Roccaleonesta vai pitäisikö hänen jäädä sinne torjumaan Gian Marian hyökkäystä.
Gonzagan ja hovipojan seuraamana Francesco lähti kauniiseen huoneeseen, joka oli linnoituksen kaakkoisnurkassa kohoavan Leijonan tornin kohdalla. Hänen ikkunoistaan näki toiselle eli sisemmälle linnan pihalle, jonka poikki Valentina ja hänen hovinaisensa parhaillaan kiiruhtivat jumalanpalvelukseen.
Gonzaga koetti tukahduttaa tätä asiain sotkijana pitämäänsä miestä kohtaan tuntemaansa harmia ja kohdella häntä asianmukaisen kohteliaasti. Olisipa hän mennyt niinkin pitkälle, että olisi keskustellut Francescon kanssa tilanteesta — sillä häntä kiihoitti eräänlainen epäluulo ja hän halusi ovelan innokkaasti saada selville, mitkä syyt olivat oikeastaan saaneet tämän muukalaisen innostumaan Valentinan asioihin. Mutta väsyneesti, vaikka silti moitteettoman kohteliaasti Francesco torjui hänen yrityksensä ja pyysi, että Lanciotto lähetettäisiin häntä palvelemaan. Nähdessään ponnistuksensa turhiksi Gonzaga poistui entistä harmistuneempana, mutta hymyillen entistä herttaisemmin ja esiintyen entistä kohteliaammin.
Hän meni pihalle käskemään, että silta oli nostettava pystyyn, ja huomattuaan miehet erikoisen lauhkeiksi ja säyseiksi Francescolta saamansa purevan läksytyksen jälkeen hän purki heihin hänet vallannutta suunnattoman huonoa tuulta. Sitten hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja istui siellä linnan puutarhan puolisen ikkunan ääressä ainoina seuralaisinaan epämieluiset ajatuksensa.
Mutta pian hänen mielialansa keveni, ja hän rohkaistui, sillä hän saattoi olla sangen urhoollinen, kun vaara oli kaukana. Parasta olisi, mietti hän, jos Valentina poistuisi Roccaleonesta. Siihen hän neitoa neuvoisi ja kehoittaisi. Hän luonnollisesti lähtisi Valentinan muassa, ja siten hän voisi edistää kosiskeluaan yhtä hyvin muualla kuin täällä linnassakin. Jos taas toisaalta Valentina jäisi tänne, niin jäisi hänkin, ja jos Gian Maria tulisikin, niin mitäpä se itse asiassa merkitsisi? Kuten Francesco oli sanonut, ei piiritys voisi olla pitkäaikainen, koska Babbianon asiat olivat sekavat. Pian olisi Gian Marian pakko palata kotiinsa puolustamaan herttuakuntaansa. Jos he siis pystyisivät torjumaan häntä vähän aikaa, kävisi kaikki sittenkin hyvin. Totisesti hän oli ollut liian kerkeä masentumaan.
Hän nousi pystyyn ja ojensihe, tuntien huoletonta iloa, työnsi sitten ikkunansa auki ja kumartui sen ulkopuolelle hengittämään aamu-ilmaa. Häneltä pääsi hiljainen naurahdus. Olipa hän tosiaankin ollut hupakko kiusatessaan itseään pelolla saatuaan ensi tiedon Gian Marian tulosta. Tarkoin punniten Gian Maria tekisi hänelle palveluksen — jäivätpä he tänne tai lähtivät. Rakkaudella ei ole voimakkaampaa edistäjää kuin yhteinen vaara, ja viikko sellaisia häiriöitä, jollaisia Gian Maria todennäköisesti heille aiheuttaisi, veisi hänen kosiskeluaan eteenpäin enemmän kuin hän saattaisi toivoa saavuttavansa kuukauden kestävällä lähentelyllä rauhallisissa oloissa. Sitten Francescon muisto nostatti rypyn hänen kulmakarvojensa väliin, ja hän muisteli, kuinka mieltynyt Valentina oli ollut siihen miekkoseen kohdattuaan hänet ensi kerran Acquaspartassa ja kuinka neito sinä päivänä ratsastaessaan ei ollut nähnyt mitään muuta kuin Francesco-ritarin tummat silmät.
"Ritari Francesco, mutta mikä ja mistä?" jupisi hän itsekseen. "Pyh! Nimetön, koditon seikkailija; rehentelevä kerskuri, joka haisee verelle ja nahalle ja sopii ohjaamaan sellaista roskajoukkoa kuin Fortemanin miehiä. Mutta naisen seurassa — mitä voisi sellainen älliö saavuttaa, miten hän voisi menestyä?" Hän nauroi heräävälle mustasukkaisuudelleen pilkallisesti, ja hänen otsansa kirkastui, sillä nyt hän oli toiveikkaalla tuulella — mikä kenties johtui hänen äskeisen, vapisuttavan pelkonsa vastavaikutuksesta. "Mutta lempo vieköön", jatkoi hän muistaessaan, kuinka hämmästyttävän rohkea Francesco oli ollut linnanpihalla, "hän on väkevä kuin Herkules, ja esiintyy niin, että häntä pelätään ja totellaan. Pyh!" Hän naurahti taaskin kääntyessään ottamaan naulasta seinällä riippuvan luuttunsa. "Jonkun condottieron äpäräpoika, jossa isän rehentelevään röyhkeyteen liittyy kevytmielisen äidin talonpoikaissielu. Ja minäkö pelkään sellaisen olennon hipaisevan verrattoman Valentinani sydäntä? Sellainen ajatushan osoittaa kehnoa kunnioitusta häntä kohtaan."
Ja karkoittaen Francescon mielestään hän hypisteli soittokoneen kieliä ja palaten ikkunan ääreen näpäytteli säestystä ihmeellisen suloisen ja hellän äänensä kaiuttaessa rakkauslaulua.
VIIDESTOISTA LUKU
Francescon armahtavaisuus
Monna Valentina ja hänen hovinaisensa söivät päivällistä puolenpäivän aikaan pienessä huoneessa, johon päästiin isosta salista, ja sinne pyydettiin Francesco ja Gonzaga. Seuruetta palvelivat molemmat hovipojat, kun taas veli Domenico, jonka tukeville uumenille oli vyötetty lumivalkea esiliina, toi höyryävät ruokalajit keittiöstä, jossa hän oli ne valmistanut; vilpittömän luostariasukkaan tavoin hän nimittäin oli jonkinlainen mestari valmistamaan — ja todellinen ahmatti nauttimaan — viehättäviä ruokalajeja. Keittiö oli hänestä verrattavissa jonkun vähempiarvoisen kirkon pyhättöön, ja jos hän omisti rukouskirjalle ja helminauhalle puoleksikaan niin paljon palavaa hartautta kuin padalle ja pannulle, kattilalle ja paistinvartaalle, oli pyhimyksen sädekehä varmasti hänelle taattu.
Hän toi sinä päivänä heidän eteensä päivällisen, jota parempaa ei ollut ainoankaan ruhtinaan, jollei ehkä paavin, pöydällä. Pöydässä oli laaksossa ammuttuja, tryffeleillä maustettuja sirkkusia, jotka panivat epikurolaisen Gonzagan kierittelemään silmiään, sillä hänen kitalakensa välityksellä ne muuttuivat suorastaan paratiisimaiseksi, aistilliseksi nautinnoksi. Lisäksi oli vuorenrinteellä ansaan joutunut jänis, joka oli keitetty mureaksi Malvasia-viinissä ja jonka tuoksu ja maku olivat niin herkulliset, että Gonzaga oli pahoillaan, koska oli nauttinut niin vankasti sirkkusia; oli äskettäin purosta pyydystettyjä forelleja ja niin ihana piiras, että vesi herahti suuhun. Kaikki tämä saatiin huuhdella kurkusta alas tulisella, punaisella Puglia-viinillä tai miedommalla Malvasia-viinillä, sillä linnaa muonittaessaan Gonzaga oli järjestänyt niin, ettei heidän ainakaan tarvitsisi olla janoisia.
"Piiritystä odottavaksi linnaväeksi elelette perin komeasti täällä
Roccaleonessa", huomautti Francesco tämän oivallisen aterian johdosta.
Hänelle vastasi narri. Hän istui näkymättömissä lattialla kyyristyneenä erään Valentinan hovinaisen tuolia vasten, ja viimemainittu viskasi hänelle silloin tällöin palasen lautaseltaan hyvin samaan tapaan kuin olisi ruokkinut lempikoiraansa.
"Siitä saatte kiittää munkkia", virkkoi hän sammaltaen, sillä hänen suunsa oli sullottu täyteen piirasta. "Minut saa kuoltuani tuomita kadotukseen, jollen pyydä synninpäästöä häneltä. Sellaisen miehen, joka osaa näin mainiosti hoitaa ruumista, pitäisi käsitellä sielua hämmästyttävästi. Veli Domenico, teidän pitää ripittää minut auringonlaskun jälkeen."
"Sinä et minua tarvitse", vastasi munkki halveksivan vihaisesti. "Sellaisille kuin sinulle on varattu autuus — 'Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset'."
"Entä eikö sellaisille kuin teille ole varattu kirous?" sinkautti narri vastaan. "Eikö jossakin kohdassa lausuta: 'Kirotut ovat turpealihaiset, lihavat ja pyylevät ahmatit, jotka tekevät itsestään oman vatsansa jumalan'?"
Anturaisella jalallaan munkki antoi narrille salakavalan potkun.
"Ole hiljaa, sinä kyykäärme, sinä myrkkysäkki!"
Pahempaa peläten narri nousi pystyyn.
"Kavahtakaa!" kirkaisi hän kimakasti. "Ajatelkaa, munkki, että kiukku on pääsyntejä! Kavahtakaa, sanon!"
Veli Domenico hillitsi kohotettua kättänsä ja alkoi jupista latinalaisia lauseita luomien peittäessä hänen maahan luodut silmänsä. Siten Peppe pääsi pujahtamaan ovelle.
"Kuiskatkaahan, munkki, nyt korvaani, onko tuo valmistamanne paisti laitettu jäniksestä vaiko kuluneesta anturasta?"
"Jumala minulle nyt anteeksi antakoon!" karjui munkki, syöksyen häntä kohti.
"Ruuanlaittonneko? Niin, totisesti — polvillenne!" Peppe väisti iskun, kumartui ja sujahti takaisin huoneeseen. "Tekö kokki? Pyh! Te, luostarin silavatynnyri! Sirkkusenne olivat palaneet, forellinne uivat rasvassa, piiraanne —"
Millainen piiras lienee ollut, sitä seurue ei saanut tietää, sillä tulipunaisena kasvoiltaan veli Domenico karkasi narrin kimppuun ja olisi saanut hänet kiinni, jollei hän olisi sukeltanut pöydän alle Valentinan liepeiden juurelle ja rukoillut neidolta suojelusta tätä isoruhoista mielipuolta vastaan, joka piti itseään kokkina.
"Hillitkäähän vihanne, isä!" tyynnytti Valentina, nauraen kuten kaikki muutkin. "Hän vain kiusaa teitä. Sietäkää häntä äsken mainitsemanne autuuden tähden, joka on innostanut hänet ilkeyteen."
Lauhtuneena, mutta yhäti uhkaillen antaa selkäsaunan Peppelle, kun sattuisi hänelle sopivampi tilaisuus, munkki palasi taloustehtäviinsä. Pian senjälkeen noustiin pöydästä, ja Gonzagan ehdotuksesta Valentina pysähtyi juhlasaliin, antaen määräyksen, että Fortemani oli tuotava hänen eteensä tuomittavaksi. Kymmenillä tavoin heidän saavuttuaan Roccaleoneen oli Ercole rikkonut osoittamatta Gonzagalle sitä kunnioitusta, jota viimemainittu katsoi olevansa oikeutettu saamaan osakseen, ja hovimies tarttui innokkaasti tähän tilaisuuteen purkaakseen kostonhimoista mielenkarvauttaan.
Valentina pyysi myöskin Francescoa jäämään ja auttamaan heitä laajalla kokemuksellaan, mikä sanontatapa vihlaisi ilkeästi Romeo Gonzagan sydäntä. Kenties hänen tarkoituksensa oli yhtä paljon lujittaa omaa maaperäänsä kuin tyydyttää kostonhimoaan Fortemania kohtaan, kun hän lähetettyään sotilaan noutamaan vankia kääntyi lyhyesti ehdottamaan, että Ercole heti hirtettäisiin.
"Mitä hyödyttää tutkiminen ja tuomitseminen?" intoili hän. "Me kaikki näimme hänen niskuroimisensa, ja siitä ei voida määrätä muuta kuin yksi rangaistus. Joutukoon se elukka hirteen!"
"Mutta itsehän te ehdotitte tutkintoa ja tuomiota", huomautti Valentina vastaan.
"Ei, madonna. Minä ehdotin vain tuomitsemista. Vasta sen jälkeen, kun pyysitte tätä herra Francescoa avustamaan meitä, sain sen käsityksen, että tarkoituksenne on ottaa se vintiö tutkittavaksi."
"Uskoisitteko tätä herttaista Gonzagaa noin verenhimoiseksi?" kysyi Valentina Francescolta. "Oletteko te, hyvä herra, samaa mieltä hänen kanssansa siihen nähden, että kapteeni pitäisi hirttää häntä kuulematta? Pelkään teidän olevan, sillä mikäli olen nähnyt menettelytapojanne, eivät ne kallistu lempeyteen."
Gonzaga hymyili, päätellen tästä lauseesta, kuinka osuvasti Valentina arvosteli tämän muukalaisen karkeata luonnetta. Francescon vastaus oli heistä yllättävä.
"En; pidän herra Gonzagan neuvoa huonona. Osoittakaa armahtavaisuutta Fortemania kohtaan nyt, kun hän ei sitä odota! Siten teette hänestä uskollisen palvelijan. Minä tunnen hänenlaatuisensa miehet."
"Ser Francesco puhuu noin, koska hänellä ei ole sitä tuntemusta, joka meillä on", oli Gonzagan töykeä huomautus. "Meidän täytyy näyttää esimerkki, jos mielimme saada näiltä miehiltä kunnioitusta ja nöyryyttä."
"Näyttäkää sitten esimerkki armosta", ehdotti Francesco leppeästi.
"No niin, katsotaanhan", vastasi Valentina. "Minua miellyttää teidän neuvonne, herra Francesco, mutta Gonzagan sanoihin tuntuu kuitenkin sisältyvän viisautta. Vaikka tällaisessa tapauksessa mieluummin tekisin tuhmuuden kuin ottaisin ihmisen kuoleman omalletunnolleni. Mutta tuossa hän tulee, ja ainakin tutkimme hänen asiaansa. Kenties hän on nyt jo katuvainen."
Gonzaga naurahti pilkallisesti ja sijoittui Valentinan tuolin oikealle puolelle Francescon seisoessa sen vasemmalla puolen; ja sillä tavoin he kävivät tuomitsemaan Valentinan sotilaiden päällikköä.
Hänet tuotiin sisälle kahden rauta-asuisen sotilaan välissä; hänen kätensä oli sidottu selän taakse, hänen askeleensa olivat raskaat kuten pahasti pelkäävän miehen, ja hänen katseensa suuntautui odottavaan kolmikkoon jörösti, mutta kaikkein jöröimmin Francescoon, joka oli niin silmäänpistävästi aiheuttanut hänen kukistumisensa. Valentina ojensi kättänsä Gonzagaan päin ja heilautti sitä sitten hieman öykkärin suuntaan. Tätä elettä totellen Gonzaga silmäili sidottua kapteenia röyhkeästi.
"Tiedät rikoksesi, lurjus", ärjyi hän. "Onko sinulla sanottavana mitään, mikä estäisi meitä hirttämästä sinua?"
Fortemani kohotti hetkiseksi kulmakarvojaan hämmästyneenä tämän miehen tuimuudesta, jota hän oli aina pitänyt perin naismaisena. Sitten hän päästi niin ylenkatseellisen naurahduksen, että väri lehahti Gonzagan poskille.
"Viekää hänet ulos —" alkoi hän raivoissaan, mutta Valentina keskeytti hänen lauseensa, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
"Ei, ei, Gonzaga, menettelytapanne on ihan väärä. Sanokaa hänelle — Ei; kuulustelen häntä itse. Herra Forteinani, olette tehnyt itsenne syypääksi karkeaan rikkomukseen. Teidät ja miehenne pestasi herra Gonzaga palvelukseeni, ja teille annettiin heidän päällikkönsä kunniakas toimi, jotta johtaisitte heitä palveluksessani velvollisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden vaatimusten mukaisesti. Sensijaan te olitte alkuunpanijana tämänaamuisessa väkivaltaisessa rähäkässä, jolloin viaton ja syytön mies, joka oli vieraanani, oli vähällä joutua murhatuksi. Mitä teillä on sanomista?"
"Se, että minä en ollut alkuunpanija", puolustihe toinen jurosti.
"Se on samantekevä", vastasi Valentina, "sillä ainakin se tapahtui teidän suostumuksellanne, ja te olitte osallisena moisessa julmassa urheilussa hillitsemättä sitä, mikä selvästi oli velvollisuutenne. Vastuunalaisuus on teidän, päällikön, niskoilla."
"Armollinen neiti", selitti Fortemani, "he ovat hurjaa väkeä, mutta hyvin uskollisia".
"Uskollisia hurjuudelleen, kenties", tokaisi tyttö halveksivasti. Sitten hän pitkitti: "Muistanette, että herra Gonzagalla on jo kahdesti ennen ollut syytä nuhdella teitä. Molempina viimeisinä öinä ovat miehenne käyttäytyneet räyhäävästi minun seinieni sisällä. On juotu kovasti, on pelattu arpapeliä, ja kerran tai kahdesti on kuulunut sellaista rähinää, että olen luullut kauloja katkottavan miestenne keskuudessa. Herra Gonzaga varoitti teitä pitämään seuralaisianne paremmassa kurissa, mutta kuitenkin tänään, jolloin ei edes juopumusta ollut puolustukseksi, sattui tämä ilkeä juttu, jossa te itse olitte etumaisena miehenä."
Seurasi äänettömyys, jonka aikana Ercole seisoi pää kumarassa, ikäänkuin miettien, ja Francesco käänsi ihmettelevän katseensa tähän hentoon tyttöön, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja joka oli ollut niin hellä ja sääliväinen. Kummastellessaan tytön henkistä suuruutta hän ihan itsetiedottomasti viehättyi yhä enemmän.
Gonzaga, jota tämä ei lainkaan liikuttanut, silmäili Fortemania, varroten hänen vastaustaan.
"Madonna", virkkoi öykkäri vihdoin, "mitä voitte odottaa sellaiselta joukolta kuin tältä? Herra Gonzaga ei ole voinut toivoa minun värväävän kirkossakävijöitä sellaista puuhaa varten, jonka hän ilmoitti hipovan valtiopetosta. Mitä tulee heidän juoppouteensa ja heidän vähäiseen räyhäämiseensä, milläpä sotilailla ei olisi näitä vikoja? Jollei heillä niitä ole, ei heillä ole myöskään ansiopuolia. Sellainen mies, joka on säyseä rauhan aikana, on lymyilevä akka sodassa. Ja mistä muuten oli peräisin heidän juomansa viini? Se oli herra Gonzagan hankkimaa."
"Valehtelet, koira!" kivahti Gonzaga. "Minä varasin viiniä madonnan pöytää enkä sotilaita varten."
"Mutta osa siitä löysi tien heidän luokseen, mikä on hyvä, sillä vesi vatsassa tekee miehen araksi. Mitä syntiä on vähäisessä nautiskelussa, madonna?" jatkoi hän, kääntyen taaskin Valentinan puoleen. "Nämä sotilaani näyttävät, mitä ainesta he ovat, kun joudutaan mittelemään aseita. He ovat ehkä koiria — mutta verikoiria jok'ikinen heistä, ja olisivat valmiit menettämään sata henkeä teidän palveluksessanne, jos heillä olisi niitä niin monta."
"Niin, jos heillä olisi niin monta", pisti Gonzaga väliin happamesti; "mutta koska heillä ei ole enempää kuin yksi kullakin, eivät he välitä siitä luopua".
"Ei; siinä olette väärässä", huudahti Fortemani tulistuneesti. "Kun heillä vain on johtaja, kyllin voimakas pitämään heitä aisoissa, rohkaisemaan heitä ja pakottamaan heidät alistumaan, menevät he hänen käskystään mihin tahansa."
"Ja nyt", tokaisi Gonzaga kerkeästi, "johditte meidät takaisin pääasiaan. Olette osoittanut meille, että te ette ole sellainen johtaja. Olette tehnyt vieläkin pahempaa. Olette rikkonut sääntöjä vastaan, vaikka teidän ei olisi ainoastaan pitänyt noudattaa kuria, vaan pakottaa toisetkin sitä noudattamaan. Ja sentähden pitäisi teidät minun käsitykseni mukaan hirttää. Älkää enää tuhlatko aikaa häneen, madonna!" lopetti hän, kääntyen Valentinaan päin. "Asettakaamme esimerkki!"
"Mutta, madonna —" alkoi Fortemani, jonka ahavoituneet, ryppyiset kasvot kalpenivat.
Gonzaga vaimensi hänet.
"Sananne ovat turhia. Olette niskuroinut, ja niskuroimisesta on vain yksi rangaistus."
Öykkäri laski päänsä nuokuksiin, pitäen itseään menneenä miehenä, eikä osannut vastata mitään, mutta odottamattomasti Francesco vastasi hänen puolestaan.
"Madonna, tässä on neuvonantajanne väärässä. Syytös tätä miestä vastaan on väärä. Ei ole tapahtunut niskuroimista."
"Mitä?" äänsi Valentina, kääntyen kreivin puoleen. "Ei niskuroimista, niinkö sanoitte?"
"Uusi Salomo esiintyy", ivasi Gonzaga. Sitten hän kärtyisesti lisäsi:
"Älkää tuhlatko sanoja hänelle! Asiamme koskee Fortemania."
"Mutta malttakaahan, hyvä Gonzaga! Hän saattaa olla oikeassa."
"Sydämenne on liian hellä", vastasi Romeo kärsimättömästi. Mutta Valentina oli nyt kääntynyt poispäin hänestä ja pyysi Francescoa selittämään tarkoituksensa selvemmin.
"Jos hän olisi nostanut kätensä teitä vastaan, madonna, tai edes herra Gonzagaa vastaan tai jos hän ei olisi totellut teistä jommankumman antamaa määräystä, niin silloin ja ainoastaan silloin saattaisi olla kysymys niskuroimisesta. Mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista. Hän on totta kyllä syypää palvelijani karkeaan pahoinpitelyyn, mutta se ei suinkaan ole niskuroimista, koska hän ei ollut luvannut olla uskollinen Lanciottolle."
Toiset tuijottivat häneen, ikäänkuin hän olisi puhunut syvää viisautta eikä yksinkertaisesti todennut selvää asiaa; Gonzaga oli tyrmistynyt, Fortemanin silmistä loisti heikkoa toivoa ja ihmettelyä, ja madonna nyökytti hiljaa päätänsä, mikä osoitti hänen olevan samaa mieltä. He väittelivät vielä vähän aikaa. Gonzaga esiintyi katkerasti ja kiivaasti sekä harkitsemattoman ylenkatseellisesti sekä Francescoa että Fortemania kohtaan. Mutta kreivi puolusti omaksumaansa kantaa niin päättävästi, että Valentina lopulta kohautti olkapäitänsä, tunnusti saaneensa varmuuden ja pyysi Francescoa määräämään tuomion, "Oletteko tosissanne, madonna?" lausui Francesco hämmästyneenä, samalla kun synkkä rypistys rumensi Gonzagan otsan sileyttä.
"Olen kun olenkin. Tuomitkaa hänet niinkuin katsotte parhaaksi ja oikeimmaksi, ja hänelle käy täsmälleen määräyksenne mukaan."
Francesco kääntyi puhuttelemaan sotilaita. "Päästäkää hänet siteistä, jompikumpi teistä!" komensi hän lyhyesti.
"Taidatte olla hullu", kiljaisi Gonzaga vimmoissaan, mutta hänen paha tuulensa johtui pikemminkin siitä harmista, että tämä sekaantuja oli saanut menestystä, kun taas häntä ei ollut onnistanut. "Madonna, älkää välittäkö hänestä!"
"Sallikaa asian mennä menoaan, pyydän, hyvä Gonzaga", vastasi Valentina tyynnyttävästi, ja Gonzaga, joka oli pyörtymäisillään ilkeydestä, totteli.
"Jättäkää hänet siihen ja poistukaa!" kuului Paolon seuraava käsky sotilaille, ja he lähtivät, jättäen hämmästyneen Fortemanin seisomaan yksin, kädet vapaina ja mieli arkana.
"Painakaa nyt sanani mieleenne, herra Fortemani!" kehoitti Francesco. "Teitte raukkamaisen teon, arvottoman soturille, jollaisena haluaisitte ihmisten teitä pitävän. Ja siitä on mielestäni riittävä rangaistus se, jonka saitte minun kädestäni, koska se nöyryytys, jonka teille toimitin, on järkyttänyt arvoanne seuralaistenne keskuudessa. Palatkaa nyt heidän luoksensa, voittakaa takaisin menetyksenne ja pitäkää varanne, että vastaisuudessa esiinnytte arvokkaammin! Olkoon tämä teille opiksi, herra Fortemani! Olette ollut vaarallisen likellä hirsipuuta ja olette saanut todistuksen siitä, että vaaran hetkellä miehenne ovat valmiit nostamaan kätensä teitä vastaan. Mistä se johtuu? Siitä, ettette ole pyrkinyt herättämään heissä kunnioitusta. Olette ollut liiaksi paljon heidän kumppaninsa juomingeissa ja räyhäämisessä ettekä ole arvokkaasti pysynyt heistä erillänne."
"Armollinen herra, olen saanut opetukseni" vastasi masennettu öykkäri.
"Toimikaa siis sen mukaan! Käykää jälleen käsiksi päälliköntehtäviinne ja kouluttakaa miehenne parempaan kuriin! Madonna ja herra Gonzaga unohtavat tämän jutun. Eikö niin, madonna? Eikö niin, herra Gonzaga?"
Taipuen kreivin tahtoon ja uskoen sisäistä näkemystään, joka vakuutti hänelle, että Francesco menetteli viisaasti, mikä hänen tarkoituksensa lieneekään ollut, Valentina antoi Fortemanille kreivin pyytämän vakuutuksen, ja Gonzagan oli pakko nurkuen noudattaa hänen esimerkkiään.
Fortemani kumarsi syvään; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen raajansa vapisivat pahemmin kuin pelkokaan oli pannut ne vapisemaan. Hän asteli Valentinan eteen, laskeutui toiselle polvelleen ja suuteli nöyrästi hänen hameensa lievettä.
"Laupeuttanne, madonna, ei teidän tarvitse katua. Palvelen teitä kuolemaani saakka, armollinen neiti, ja teitä, armollinen herra." Viimeisiä sanoja lausuessaan hän kohotti katseensa Francescon rauhallisiin kasvoihin. Sitten hän vilkaisemattakaan pettyneeseen Gonzagaan nousi pystyyn, kumarsi taaskin — ihan kuin hovimies — ja poistui.
Oven sulkeutuminen oli Gonzagalle merkki alkaa syytää katkeria moitteita Francescoa vastaan, mutta Valentina vaimensi hänen moitteensa.
"Olette suunniltanne, Gonzaga", huudahti hän. "Kaikki, mitä on tehty, on tapahtunut minun suostumuksellani. En epäile menettelyn viisautta."
"Ettekö? Jumala suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse sitä epäillä.
Mutta se mies ei saa rauhaa, ennenkuin on kostanut meille."
"Herra Gonzaga", huomautti Francesco verrattoman kohteliaasti, "olen vanhempi mies kuin te ja olen kenties nähnyt enemmän sotaa ja enemmän sellaisia miehiä. Sen öykkärin kaikesta räikeästä kerskailusta ja rehentelystä huolimatta hänessä piilee jonkun verran uljuutta, ja hänessä on myöskin jonkun verran oikeudentuntoa. Tänään hän sai armoa, ja aika osoittaa, kuinka oikeassa olin antaessani madonnan nimessä hänelle anteeksi. Sanon teille, hyvä herra, ettei monna Valentinalla ole missään uskollisempaa palvelijaa kuin hänestä nyt todennäköisesti tulee."
"Minä uskon sen, herra Francesco. Olenpa varma, että menettelynne oli viisauden sanelema."
Gonzaga pureksi huultansa.
"Lienen väärässä", virkkoi hän nyreän myöntävästi. "Ja toivon, että niin on."
KUUDESTOISTA LUKU
Gonzaga riisuu naamarinsa
Rocccaleonen neljä vankkaa ulkomuuria oli järjestetty laajaksi neliöksi, jonka alasta varsinainen linna valtasi ainoastaan puolet. Toinen puoli, jonka pituussuunta oli pohjoisesta etelään, oli puutarhana ja jaettu kolmeen pengermään. Korkein niistä oli pelkkä lehtokuja eteläisen muurin juurella, ja sitä kattoi päästä päähän ulottuva viiniköynnösristikko, jonka iän mustuttamia tankoja kannattivat neliskulmaiset, karkeasti hakatut graniittipylväät.
Jyrkät graniittiportaat, joiden vanhojen kivien väliraot olivat ruohottuneet ja joiden alapäässä oli kaksi makaavaa leijonaa, johtivat keskiselle pengermälle, jota nimitettiin ylemmäksi puutarhaksi. Tämän jakoi kahtia jättiläiskokoisten puksipuiden reunustama käytävä, joka vei alimmalle pengermälle ja joka oli kaunopuheisena todistuksena tämän vanhan puutarhan iästä. Tähän käytävään ei auringonvaloa milloinkaan päässyt tunkeutumaan enempää kuin joku varkain pujahtanut säde, ja kuumimpina kesäisinä päivinä vallitsi sen vihreässä hämyssä miellyttävä viileys. Sen kummallakin puolella levisi ruusutarha, joka kuitenkin nyt oltuaan viime aikoina hoitamatta oli rehevän rikkaruohon vallassa.
Näistä kolmesta pengermästä kolmas ja alavin, joka oli pitempi ja leveämpi kuin kumpikaan ylemmistä, oli pelkkä tasainen nurmikko, jota reunustivat akasiat ja plataanit ja jonka äärimmäisestä sopukasta lähtevät koukertelevat, rautaisilla käsinojilla varustetut kiviportaat veivät suoraan Leijonan tornin ja Aquilan kreivin majapaikan vastassa olevalle korokkeelle.
Tällä vihreällä nurmikolla Valentina hovinaisineen ja -poikineen kulutti iltaansa keilapelissä, ja heidän kömpelyytensä tässä leikissä, johon he eivät olleet tottuneet, antoi aihetta katselevan Pepen hyväntuuliselle naljailulle ja heidän itsensä vielä hilpeämmälle naurulle.
Myöskin Fortemani oli siellä, ikäänkuin ei olisikaan sattunut aamuista selkkausta, joka hänen — siltä melkein näytti — oli täytynyt unohtaa, niin tyyni ja huoleton hän oli. Hän oli sellaisia miehiä, joihin häpeä ei koskaan osu kovin syvälle, ja hän pöyhisteli hilpeästi naisten joukossa, muljautellen hurjia silmiään luodessaan heihin vietteleviä katseita ja heilautellen koreata uutta vaippaansa ylimyksellisen ylpeästi — siinä autuaallisessa varmuudessa, ettei se heilauttelemisesta repeisi, kuten ne vaipat, joihin tylyt olosuhteet olivat viime aikoina hänet totuttaneet — ja rehennellen kuin kukko tunkiolla.
Mutta hänen saamansa opetus ei todennäköisesti yhtä helposti joutuisi unohduksiin. Sen hedelmiä saattoikin jo nähdä, sillä hänen miehensä käyttäytyivät säännöllisemmin, ja neljä heistä oli pertuska olalla vahdissa linnan muureilla. He olivat hänen palatessaan heidän pariinsa sinkautelleet hänelle pistosanoja ja pilkallisia viittauksia hänen kylpyynsä, mutta muutamilla erinomaisesti tähdätyillä iskuilla hän oli pakottanut meluisimmat vaikenemaan ja olemaan nöyrempiä. Hän oli puhunut heille repivän uhkaavasti ja antanut määräyksiä, joiden noudattamista hän vaati, jollei tottelematon halunnut joutua tekemisiin hänen kanssansa.
Hän olikin muuttunut mies, ja kun hänen seuralaisensa sinä iltana olivat juoneet hänen mielestään kylliksi eivätkä välittäneet hänestä hänen käskiessään heitä lakkaamaan ja paneutumaan makuulle, meni hän etsimään monna Valentinaa. Hän tapasi neidon istumassa ruokasalin ikkunakomerossa ja keskustelemassa Francescon ja Gonzagan kanssa. He olivat olleet siellä illallisesta saakka pohtimassa, olisiko viisainta lähteä vaiko jäädä paikoilleen, paeta vaiko pysyä lujana ottamassa vastaan Gian Mariaa. Heidän neuvottelunsa keskeytti nyt Ercole valituksineen.
Valentina lähetti Gonzagan hillitsemään miehiä, mikä menettely sai Fortemanin salavihkaa naurahtamaan pilkallisesti. Keikari lähti riemuissaan tästä luottamustehtävästä, joka osoitti, ettei hänen komennuskykynsä ollut mitenkään kärsinyt tytön verratessa häntä rehentelevään Francescoon. Mutta hänen ylpeytensä johti hänet karvaaseen lankeemukseen.
Miehet laskivat pilaa hänen nuhteistaan, ja kun hän jäljitteli Francescon menettelyä, puhutellen heitä jyrkän tuimasti sekä sättien heitä elukoiksi ja sioiksi, erottivat he hänen tuimuutensa väärän soinnun, joka muistutti oikeata sävyä yhtä vähän kuin lyijyn kilinä muistuttaa hopean helinää. He syytivät hänelle ivallisia herjauksia, matkivat hänen tenoriääntänsä, jonka kiihtymys oli tehnyt kimakaksi, ja käskivät hänen mennä hypistelemään luuttua naisensa huviksi ja jättää miesten puuhat miesten huoleksi.
Hänen suuttumuksensa äityi, ja he menettivät malttinsa; aluksi he olivat näytelleet hampaitaan nauraessaan, nyt he alkoivat paljastella niitä äristessään. Silloin hänen tuimuutensa häipyi. Hän pujahti Fortemanin ohitse, joka seisoi kylmänä ja halveksivana ovella tarkkailemassa odottamaansa epäonnistumista, ja palasi posket hehkuvia madonna Valentinan luo, syytäen katkeria sanoja.
Tyttö säikähti Gonzagan oman häpeänsä peittämiseksi liioittelemaa kertomusta. Francesco istui rauhallisena, naputellen ikkunalautaa ja silmäillen alhaalla lepäävää, kuutamoista puutarhaa eikä sanalla eikä merkillä vihjannut, että häntä saattaisi onnistaa, vaikka Romeon yritys oli rauennut tyhjiin. Vihdoin Valentina kääntyi hänen puoleensa.
"Voisitteko te —?" alkoi hän, mutta pysähtyi sitten katseensa siirtyessä takaisin Gonzagaan; hän ei tahtonut enää haavoittaa miehen jo ennestään arkaa ylpeyttä. Heti Fransesco nousi pystyyn.
"Voisinhan koettaa", virkkoi hän rauhallisesti, "vaikka herra Gonzagan epäonnistuminen ei jätäkään minulle paljoa toivomisen varaa. Mutta hän on kuitenkin ehkä taittanut kärjen heidän varmuudeltaan, joten minulla niin ollen on edessäni helpompi tehtävä. Minä koetan, madonna." Ja sen sanottuaan hän lähti.
"Hänelle se onnistuu, Gonzaga", sanoi Valentina hänen poistuttuaan. "Hän on soturi ja tietää, millaisiin sanoihin ne miekkoset eivät pysty vastaamaan."
"Toivotan hänelle onnea yrityksessään", ärähti Gonzaga, jonka kauniit kasvot nyt olivat kalpeat nyreydestä. "Mutta olen valmis lyömään vetoa, että hänen ponnistuksensa raukeavat tyhjiin."
Mutta Valentina hylkäsi tarjouksen, jonka harkitsemattomuus tuli paremmin kuin todetuksi, kun Francesco noin kymmenen minuutin kuluttua astui jälleen sisälle yhtä järkkymättömän rauhallisena kuin lähtiessään.
"He ovat nyt hiljaa, madonna", ilmoitti hän.
Valentina katsahti häneen kysyvästi. "Miten saitte sen suoritetuksi?" tiedusti hän.
"Olihan siinä vähä vaikeutta", vastasi hän, "mutta ei kovin paljoa". Hänen katseensa siirtyi Gonzagaan, ja hän hymyili. "Herra Gonzaga on heille liian pehmeä. Hän on liian aito hovimies turvautuakseen siihen häikäilemättömyyteen, joka on välttämätön, kun ollaan tekemisissä raakimusten kanssa. Teidän ei pitäisi kaihtaa käymästä heihin käsiksi", kehoitti hän keikaria ihan vakavissaan ilman ivan häivettäkään. Eikä Gonzaga sellaista epäillytkään.
"Minäkö tahraisin käteni käymällä kiinni moiseen roskajoukkoon?" huudahti hän kauhistuneesta "Ennemmin kuolisin."
"Tai sitten pian senjälkeen", kirskui Peppe, joka oli tullut sisälle kenenkään huomaamatta. "Patrona mia, teidän olisi sietänyt nähdä tämä ritari", jatkoi hän, astuen likemmäksi. "Niin, Roland ei ollut puolittainkaan niin raivoisa kuin hän, kun hän seisoi miesten edessä, selittäen kuinka kurjia he olivat, ja käskien heidän paneutua makuulle, ennenkuin hän ajaisi heidät vuoteeseen luudanvarrella."
"No, menivätkö he?" kysyi Valentina.
"Eivät aluksi", kertoi narri. "He olivat juoneet kylliksi ollakseen kovin rohkeita, ja muuan hyvin juopunut oli kylliksi uskalias karatakseen hänen kimppuunsa. Mutta herra Francesco iski hänet maahan omin käsin, huusi Fortemania ja käski pistää miehen koppiin selvenemään. Jäämättä sitten edes katsomaan, että hänen määräyksiänsä noudatetaan, hän marssi pois varmana siitä, ettei muuta enää tarvittu. Eikä muuta tarvittukaan. Miehet nousivat pöydästä, jupisten kirouksen tai pari kenties — mutta ei niin äänekkäästi, että se olisi kuulunut Fortemanin korviin — ja laittautuivat makuulle."
Valentina katsoi taaskin Francescoon ihailevasti ja puhui hänen rohkeudestaan kiittävästi. Kreivi torjui hänen kehumisensa ansaitsemattomana; mutta tyttö jatkoi itsepintaisesti:
"Olette nähnyt paljon sodankäyntiä, herra Francesco", lausui hän puolittain kysyvästi, puolittain välttävästi.
"Niin, kyllä, madonna."
Ja tällöin vääntelehtivä Gonzaga havaitsi saaneensa tilaisuuden.
"En muista kuulleeni nimeänne, hyvä herra", murahti hän.
Francesco puolittain kääntyi häneen päin, ja vaikka hänen aivonsa työskentelivätkin salamannopeasti, olivat hänen kasvonsa huolettoman levolliset. Hänestä ei ollut viisasta ilmaista, kuka hän oli, sillä kaikkien Sforza-suvun yhteydessä olevien henkilöiden täytyi herättää epäluottamusta Valentinassa. Tiedettiin Aquilan kreivin olevan Gian Marian läheisen suosikin, eikä tieto hänen äkillisestä kukistumisestaan ja karkoituksestaan ollut voinut ehtiä Guidobaldon veljentyttären korviin, joka oli karannut Urbinosta, ennenkuin se sanoma oli sinne saapunut. Hänen nimensä virittäisi epäluuloja, ja kaikkia kertomuksia epäsuosiosta ja maanpaosta pidettäisiin urkkijalle sopivina naamioimisyrityksinä. Olihan tämä kiiltävän pehmeä, myrkyllinen Gonzaga, johon Valentina luotti, kuiskimassa salakavalasti hänen korvaansa.
"Nimeni", virkkoi hän rauhallisesti, "on, kuten olen maininnut,
Francesco".
"Mutta onhan teillä toinenkin nimi?" sanoi Valentina, jota uteliaisuus kiihoitti kysymään.
"Niin, kyllä, mutta niin läheisesti edelliseen liittyvä, että sitä tuskin kannattaa toistaa. Olen Francesco Franceschi, harhaileva ritari."
"Ja aito sellainen, kuten tiedän." Valentina hymyili hänelle niin suloisesti, että Gonzaga vimmastui.
"En ole ennen kuullut sitä nimeä", jupisi hän, lisäten; "Isänne oli —?"
"Toskanalainen herrasmies."
"Mutta hän ei ollut hovissa?" huomautti Romeo.
"Kyllä; kyllä hän oli hovissa."
Sitten Gonzaga tokaisi kavalan hävyttömästi, mikä nostatti veren Francescon poskille, vaikka se ei siveäajatuksisesta Valentinasta merkinnyt mitään: "Ahaa! Mutta äitinne siis —"
"Piti rajat tiukemmin kuin teidän äitinne", tuli terävä vastaus, ja pimeästä kuuluva narrin naurunpurskahdus lisäsi sen sapettavuutta.
Gonzaga nousi raskaasti seisomaan, vetäen kiivaasti henkeään, ja molemmat miehet loivat toisiinsa pistäviä silmäyksiä. Käsittämättä mitään Valentina katsoi vuoroin toista, vuoroin toista.
"Hyvät herrat, hyvät herrat, mitä te oikein puhuitte?" hätäili hän.
"Miksi kaikki tämä katsesota?"
"Hän on liian kerkeä loukkaantumaan, madonna, kunnialliseksi mieheksi", vastasi Gonzaga. "Samoin kuin ruohossa mateleva käärme hän on perin kärkäs pistämään, kun koetamme paljastaa hänet."
"Hyi häpeä, Gonzaga!" kivahti Valentina, nousten hänkin nyt pystyyn. "Mitä te puhutte? Oletteko menettänyt järkenne? Kuulkaahan, hyvät herrat! Koska olette molemmat ystäviäni, olkaa ystävyksiä myös keskenänne!"
"Sangen moitteeton päätelmä!" mutisi narri kenenkään häntä kuulematta.
"Ja te, herra Francesco, unohtakaa hänen sanansa! Hän ei sitä tarkoita.
Hän on perin kuumaluontoinen, mutta sydämeltään herttainen, tämä kelpo
Gonzaga."
Heti häipyi pilvi Francescon otsalta.
"No, koska te sitä pyydätte", lupasi hän, taivuttaen päätänsä; "jos hän vain myöntää, ettei hän tarkoittanut pahaa sanoillaan, olen valmis tunnustaman saman omista sanoistani".
Gonzaga tyyntyi, oivalsi ehkä menetelleensä liian pikaisesti ja oli sitäkin valmiimpi korjaamaan virhettään. Mutta rinnassaan hän säilytti entistä suurempaa myrkkyvarastoa, josta luiskahti häneltä henkäys, kun hän Francescon jo mentyä aikoi poistua Valentinan luota.
"Madonna", jupisi hän, "minä epäilen tuota miestä".
"Epäilette häntä? Minkä tähden?" tiedusti neito, rypistäen otsaansa siitä huolimatta, että hän luotti uhkeaan Romeoon.