"En tiedä, minkä tähden; mutta niin on asia. Tunnen sen." Ja hän kosketti kädellään sydämensä kohtaa. "Jos väitätte, ettei hän ole urkkija, niin saatte nimittää minua hupsuksi."
"No niin, teen kummankin", vastasi Valentina nauraen. Sitten hän vakavammin lisäsi: "Paneutukaa levolle, Gonzaga! Järkenne alkaa pettää. Peppino, kutsu hovinaisiani!"
Heti heidän jäätyään kahden Gonzaga astui hänen likelleen mielipuolena niistä mustasukkaisuuden tuskista, joita hän oli saanut sinä päivänä kestää. Hänen kasvonsa välkkyivät valkeina kynttilänvalossa, ja hänen silmissään pälyi hurja ilme, joka pani tytön arvelemaan.
"Tehkää, kuten tahdotte, madonna", puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "mutta jos lähdemme huomenna täältä tai jäämme tänne, ei hän ole seurassamme".
Valentina oikaisi hoikan, viehättävän vartalonsa täyteen mittaansa, niin että hänen silmänsä olivat Gonzagan silmien tasalla.
"Se", vastasi hän, "on minun tai hänen päätettävä asia".
Gonzaga hengähti kiivaasti, ja hänen äänensä kävi uskomattoman kovaksi tavallisesti niin lempeäsävyisen ja lauhasti esiintyvän miehen ääneksi.
"Olkaa varuillanne, madonna", mutisi hän, tullen niin likelle, että jos Valentina olisi vähänkin horjahtanut, olisi hän koskettanut miestä, "sillä jos tämä nimetön sbirro koskaan uskaltaa astua teidän ja minun väliini, niin, kautta Jumalan ja Hänen pyhimystensä, minä tapan hänet! Olkaa varuillanne, sanon!"
Ja kun ovi samassa jälleen avautui, peräytyi hän, kumarsi, pujahti sisälle astuvien hovinaisten ohitse ja pääsi kynnykselle. Siellä joku nykäisi häntä hihan hirvittävistä liuskoista, jotka liehuivat hänen kupeellaan ilmassa kuin linnunsiivet. Hän kääntyi ja näki Pepen, joka kehoitti häntä kallistamaan päätänsä.
"Sana korvaanne, jalo herra. Eräs mies lähti kerran noutamaan villoja, mutta tuli takaisin kerittynä."
Kiukkuisesti sysättyään narrin syrjään Gonzaga katosi.
Valentina vaipui ikkuna-istuimelleen, ja hänen mielessään myllersi sekaisin suuttumusta ja hämmästystä, mikä teki hänen poskensa kalpeiksi ja pani hänen rintansa huohottamaan. Tämä oli ensimmäinen vihjaus, jonka Gonzaga oli koskaan rohjennut lausua häntä koskevista aikeistaan, ja se tila, johon se hänet saattoi, ennusti huonoa miehen lopulliselle menestykselle. Valentinan suuttumuksen olisi Gonzaga jaksanut kestää, sillä hän olisi luullut sen johtuneen hänen omaksumastaan sävystä. Mutta se, ettei Valentina voinut uskoa hänen tosiaankin rohjenneen tarkoittaa sitä, mitä järki vakuutti miehen tarkoittaneen, olisi osoittanut keikarille, kuinka toivoton hänen pyrkimyksensä oli ja kuinka loukkaantunut, kuinka syvästi pahastunut Valentina oli tämän kiihkoisen itsepaljastuksen jälkeen. Silloin olisi Gonzaga käsittänyt, ettei hän ollut koskaan ollut eikä todennäköisesti koskaan olisi neidon silmissä mikään muu kuin palvelija — ja sellainen palvelija, jota hän tästä lähtien pitäisi julkean suuriluuloisena ja senvuoksi loitompana itsestään.
Mutta aavistamatta mitään siitä Gonzaga käveli edestakaisin huoneessaan ja hymyili ajatuksilleen, jotka olivat herkän toiveikkaita. Hän oli kenties ollut hupakko toimiessaan niin nopeasti. Aika ei ollut vielä tullut; hedelmä ei ollut kyllin kypsä poimittavaksi, mutta mitäpä sittenkään merkitsi se, että hän oli etukäteen hieman ravistanut puuta? Hiukan ennenaikaista se kenties oli, mutta se tekisi hedelmän herkemmäksi putoamaan. Hän muisteli, kuinka muuttumattoman hyväntahtoinen ja ystävällisen lempeä Valentina oli aina ollut häntä kohtaan, eikä hänellä ollut älyä oivaltaa, ettei se ollut muuta kuin luontaista herttaisuutta, jota Valentinasta huokui yhtä runsaasti kuin tuoksua kukasta — koska luonto on sen tehnyt sellaiseksi eikä sen tähden, että herra Gonzaga pitää tuoksusta. Kun hän ei sitä jaksanut oivaltaa, paneutui hän nukkumaan autuaan itsevarmana ja myhäili hiljaa itsensä nukuksiin.
Myöskin Aquilan kreivi asteli Leijonan tornin kohdalla olevassa huoneessaan edestakaisin, ennenkuin meni vuoteeseensa, ja hänen kävellessään hänen katseensa osui sellaiseen, mikä kiinnitti hänen huomiotaan ja sai hänet hymyilemään. Huoneen sopessa, hänen varuksiensa joukossa, jotka Lanciotto oli sinne kasannut, heijasti hänen kilpensä valoa, niin että siitä näkyivät Sforzan leijona ja vaakunaan liitetty Aquilan kotka.
"Jos herttainen Gonzaga näkisi vilahduksen tuosta, ei hänen enää tarvitsi koettaa tutkia sukujuurtani", jupisi hän. Ja kiskottuaan vaakunakilven aseistuskasasta hän hiljaa avasi ikkunansa ja sinkautti sen kauas, niin että se loiskahtaen putosi vallihautaan. Sen tehtyään hän kävi levolle, ja hänkin nukkui hymy huulilla, ja hänen mielessään väikkyi Valentinan kuva. Neito tarvitsi voimakasta ja altista kättä ohjaamaan häntä tässä kapinassa Gian Marian aseistettua rakkautta vastaan, ja se käsi, niin Francesco vannoi, olisi hänen, jollei Valentina torjuisi sen tarjousta. Ja niin hän, sopertaen Valentinan nimeä kaihoisen lämpimästi, minkä todellista merkitystä hän ei lainkaan aavistanut, vaipui uneen eikä herännyt, ennenkuin hänet herätti se, että hänen oveansa jyskytettiin. Ja hänen vielä uneliaat aistinsa tajusivat Lanciotton äänen, joka hätäisesti ja levottomasti huusi:
"Herätkää, herra! Ylös, jalkeille! Olemme saarretut."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Vihollinen
Kreivi ponnahti vuoteestaan ja riensi sysäämään oven auki päästääkseen sisälle palvelijansa, joka kasvonilmeet ja ääni kiihtyneinä kertoi hänelle sen uutisen, että Gian Maria oli saapunut Roccaleoneen yöllä ja oli nyt leirissä linnan edustalla aukeavalla tasangolla.
Hänen vielä puhuessaan huoneeseen rientänyt hovipoika toi sanoman, että monna Valentina pyysi herra Francescoa saapumaan juhlasaliin. Kreivi pukeutui hyvin hätäisesti ja lähti sitten Lanciotto kintereillään alakertaan, noudattaen kutsua.
Mennessään toisen pihan poikki hän näki Valentinan hovinaisten ryhmittyneen kappelin portaille kiihtyneinä pohtimaan tätä tapahtumaa veli Domenicon kanssa, joka täydessä kirkkoasussa odotti voidakseen pitää aamuisen jumalanpalveluksen. Francesco tervehti heitä, lausuen kohteliaasti: "Hyvää huomenta", ja asteli edelleen juhlasaliin, jättäen Lanciotton sen ulkopuolelle.
Täällä hän tapasi Valentinan keskustelemassa Fortemanin kanssa. Puhellessaan neito käveli edestakaisin avarassa huoneessa, mutta sitä lukuunottamatta, ei hänen esiintymisessään ollut merkkiäkään kiihtymyksestä, ja jos hänen sydäntään painoi pelko lopputuloksen vuoksi nyt, kun toiminnan hetki oli käsillä, oli se ihmeellisen hyvin tukahdutettu. Kun hän näki Francescon, valaisi hänen kasvojaan ilme, josta kuvastui osittain alakuloisuutta, osittain mielihyvää. Hän tervehti tulijaa huulilla hymy, jollaista hän ei sellaisella hetkellä olisi suonut muille kuin luotetulle ystävälle. Sitten hän pahoittelevan näköisenä virkkoi:
"Olen suunnattomasti harmissani, hyvä herra, että te näin jouduitte minun onneni ohjattavaksi. Teille lienee jo kerrottu, että olemme jo saarretut, ja siis oivaltanette, että kohtalonne on nyt liitetty meidän kohtaloomme. Pelkään näet, ettei täältä mitenkään pääse pois, ennenkuin Gian Maria lopettaa piirityksensä. Lähdenkö vai jäänkö, se valinta ei enää ole minun vallassani. Meidän täytyy jäädä ja taistella tämä kamppailu."
"Ainakaan, armollinen neiti", vastasi Francesco kerkeästi, milteipä iloisesti, "en minä voi yhtyä pahoitteluunne minun puolestani. Tekonne saattaa olla hulluutta, madonna, mutta se on uljainta, kauneinta hulluutta, mitä ikinä on ollut, ja olen ylpeä esittäessäni siinä osaa, jos sellaisen minulle suotte."
"Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia sitä teiltä!"
"Sama oikeus, joka jokaisella ahdistetulla naisella on vaatia oikean ritarin apua", vakuutti kreivi. "En voi toivoa saavani paremmin käyttää näitä käsivarsiani kuin puolustaessani teitä Babbianon herttuaa vastaan. Olen palveluksessanne, monna Valentina, ja iloisin sydämin. Olen nähnyt sotaa jonkun verran, ja ehkä huomaatte, että minusta on hyötyä."
"Tehkää hänestä Roccaleonen päällikkö, madonna!" kehoitti Fortemani, jonka henkensä pelastajaa kohtaan tuntemaan kiitollisuuteen sekaantui ihailevaa arvonantoa, sillä olihan hän saanut käytännöllistä kokemusta kreivin kyvyistä.
"Kuulitteko, mitä Ercole sanoi?" huudahti Valentina, kääntyen Francescon puoleen kiihkeän innokkaasti, mikä osoitti, kuinka tervetullut se ehdotus oli.
"Se olisi liian suuri kunnia", vastasi Paolo juhlallisesti. "Mutta jos uskoisitte minulle sen luottamustoimen, puolustaisin sitä viimeiseen hengenvetooni saakka."
Ennenkuin Valentina ennätti vastata, astui Gonzaga esille sivuovesta ja rypisti otsaansa nähdessään Francescon joutuneen sinne ennen häntä. Hän oli hieman kalpea, hänen vaippansa oli oikealla olalla eikä vasemmalla, eikä hänen asunsa ollut yleensä niin tarkoin huoliteltu kuin tavallisesti, vaan siinä näkyi merkkejä hätäisestä pukeutumisesta. Nyökättyään lyhyesti kreiville ja sivuutettuaan ihan välinpitämättömästi Fortemanin — joka silmäili häntä synkästi, muistellen edellistä päivää — hän kumarsi syvään Valentinalle.
"Olen pahoillani, madonna —" alkoi hän, mutta Valentina keskeytti hänen puheensa.
"Teillä on kovin vähä syytä olla pahoillanne. Ovatko asiat kehittyneet toisin kuin odotimme?"
"Ehkä eivät. Olin kuitenkin toivonut, ettei Gian Maria sallisi pahan tuulensa houkutella häntä niin pitkälle."
"Olitteko toivonut sitä — herra Francescon meille tuoman sanoman jälkeen?" Ja hän loi Gonzagaan katseen, josta kuvastui äkkiä herännyttä ymmärtämystä. "Sellaista toivoa ette kuitenkaan lausunut julki, kun neuvoitte minua karkaamaan tänne Roccaleoneen. Silloin olitte perin innokas taistelemaan. Teitä kalvoi sotainen kiihko. Mistä tämä muutos? Tuoko vaaran uhkaava läheisyys todellisuudentuntua, liian tuimaa teidän sitä halataksenne?"
Hänen sanoihinsa sisältyvä halveksuminen vihloi Gonzagaa, kuten se oli tarkoitettukin tekemään. Miehen äskeinen tyhmänrohkeus oli osoittanut Valentinalle, kuinka tarpeellista hänen oli laittaa niin, ettei Gonzagalle jäisi vääriä luuloja siitä, mikä arvo hänelle enää voitiin antaa, ja sen lisäksi olivat nuo keikarin viimeiset sanat paljastaneet hänet uudessa valaistuksessa, ja neito piti hänestä senvuoksi vieläkin vähemmin.
Gonzaga taivutti hiukan päätänsä, ja hänen poskiansa poltti häpeän puna sen tähden, että häntä oli tällä tavoin nuhdeltu Fortemanin ja tuon Francesco-nousukkaan kuullen. Että Francesco oli nousukas, se ei hänestä enää ollut mikään olettamus. Hänen sielunsa vakuutti hänelle niin.
"Madonna", lausui hän, koettaen esiintyä arvokkaasti ja olematta kuulevinaan toisen pilkkasanoja, "tulin tuomaan teille tietoa, että Gian Marian airut pyytää saada puhua teille. Keskustelenko hänen kanssansa puolestanne?"
"Olette liian hyvä", vastasi Valentina herttaisesti. "Lähden itse kuulemaan miehen sanomia."
Gonzaga kumarsi alistuvasti, ja sitten hänen katseensa siirtyi
Francescoon.
"Saattaisimme sopia hänen kanssansa siitä, että tämä herrasmies pääsisi häiritsemättä poistumaan täältä", ehdotti hän.
"Ei voida toivoa heidän siihen suostuvan", vastasi neito luontevasti. "Enkä minä voisi sitä toivoa, jos he suostuisivatkin, sillä herra Francesco on suostunut ryhtymään Roccaleonen päällikön toimeen. Mutta me pidämme airutta odottamassa. Hyvät herrat, suvaitsetteko saattaa minua muurille?"
Miehet kumarsivat ja seurasivat häntä; Gonzaga tuli viimeisenä, käynti raskaana kuin juopuneen, kasvot huulia myöten valkeina siitä katkerasta raivosta, jota hän tunsi kuultuaan olevansa syrjäytetty ja tajuttuaan vastauksen edellisenä iltana Valentinan korvaan kuiskaamiinsa, kuumiin sanoihin.
Heidän mennessään linnanpihan poikki Francesco suoritti ensimmäisen tehtävänsä uudessa toimessaan, määräten puolikymmentä sotilasta seuraamaan heitä, jotta seurue näyttäisi joltakin muurilla, kun alettaisiin keskustella airuen kanssa.
Linnan edustalla oli ison, harmaan ratsun selässä kookas mies, jonka kiilloitettu kypäri välkkyi kuin hopea aamuauringon paisteessa ja jonka rautapanssarin tulipunainen, Sforzan leijonalla koristettu asetakki melkein tyyten piilotti. Hän kumarsi syvään, kun Valentina ilmestyi muassaan saattueensa, jonka etunenässä seisova Aquilan kreivi oli vetänyt leveän hattunsa otsalleen, jotta hänen kasvonsa jäivät varjoon.
"Isäntäni, korkean ja mahtavan herra Gian Maria Sforzan, Babbianon herttuan, nimessä kehoitan teitä antautumaan, laskemaan pois aseenne ja avaamaan porttinne."
Seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Valentina tiedusti, oliko se hänen koko sanomansa vai oliko hän unohtanut jotakin. Miellyttävästi kumartuen teiskaroivan ratsunsa kaarevan kaulan ylitse airut vastasi sanoneensa kaikki, mitä hänen oli käsketty sanoa.
Valentina kääntyi hämmentyneen ja sangen avuttoman näköisenä takanaan seisovien miesten puoleen. Hän toivoi, että asiaa hoidettaessa noudatettaisiin siihen kuuluvaa arvokkuutta, mutta luostarikasvatus oli jättänyt hänet epätietoiseksi siitä, miten se parhaiten saavutettaisiin. Hän turvautui Francescoon.
"Suvaitsetteko te vastata hänelle, herra päällikkö?" pyysi hän hymyillen, ja Francesco totteli, astuen eteenpäin ja nojasi hammasreunaisen muurin sakaraan.
"Herra airut", alkoi hän käreällä äänellä, joka oli toisenlainen kuin hänen omansa, "suvaitsetteko ilmoittaa, mistä saakka on Babbianon herttua ollut sodassa Urbinoa vastaan tällä tavoin saartaakseen yhden viimemainitun valtion linnoituksista ja vaatiakseen sen antautumista?"
"Hänen korkeutensa", vastasi airut, "toimii Urbinon herttuan täydellä suostumuksella lähettäessään tämän sanoman neiti Valentina della Roverelle".
Sen kuultuaan Valentina työnsi kreivin syrjään ja unohtaen sen aikomuksensa, että tämä asia tuli hoitaa arvokkaasti, hän salli naisenkielensä antaa sydämensä mukaisen vastauksen.
"Tämä sanoma, hyvä herra, ja isäntänne täälläolo ovat vain uusia näytteitä siitä hävyttömyydestä, jota olen saanut hänen taholtaan kärsiä, ja ne ovat huippunäytteitä. Viekää se sanoma hänelle ja ilmoittakaa hänelle, että kun olen saanut tietää, millä oikeudella hän rohkenee lähettää teidät sellaiselle asialle, saatan antaa hänelle vastauksen, joka paremmin sopii hänen vaatimukseensa!"
"Olisiko teistä, madonna, mieluisempaa, että hänen korkeutensa itse tulisi puhumaan kanssanne?"
"Ei mikään olisi minusta vähemmin mieluista. Jo nyt on välttämättömyys pakottanut minut puhumaan Gian Marialle enemmän kuin olisin toivonut." Ja ylväällä eleellä hän osoitti, että keskustelu oli päättynyt, ja kääntyi poistumaan muurilta.
Hänellä oli lyhyt neuvottelu Francescon kanssa; sen aikana viimemainittu tiedusti hänen mielipidettään erinäisistä puolustustoimenpiteistä ja teki ehdotuksia, joihin kaikkiin hän suostui, samalla kun hänen toivonsa nopeasti lujittui hänen huomatessaan, että ainakin tällä miehellä oli tietoja siitä tehtävästä, johon hän oli ryhtynyt. Hänen sydämensä keveni, ja hänessä heräsi iloinen luottamus, kun hän katseli tuota suoraryhtistä, sotaista hahmoa, jonka käsi niin tutunomaisesti lepäsi hänen omalta osaltaan näyttävän miekan kahvalla ja jonka katse oli niin tyyni; ja kun tämä mies puhui vaaroista, tuntuivat ne häipyvän mitättömiksi hänen sävystään niin selvästi soinnahtavan halveksimisen karkoittamina.
Fortemani kintereillään Francesco nyt liikkui linnassa järjestämässä ehdottamiaan toimenpiteitä öykkärin yhä seuratessa häntä uskollisena ja ihmettelevänä kuin koira isäntäänsä, tajuten, että tässä oli tosiaankin onnen soturi, jonka rinnalla hänen kaltaisensa olivat pelkkiä kuormarenkejä. Luottamusta viritti Ercolessa myöskin Francescon magneettinen, horjumaton varmuus, sillä kreivi tuntui pitävän koko juttua mainiona pilana, ilveilynä, joka näyteltiin Babbianon herttualle ja saman herttuan kustannuksella. Ja aivan samoin kuin Francescon ripeä sävy puhalsi luottamusta Fortemaniin ja Valentinaan, puhalsi se sitä myöskin Fortemanin turmeltuneihin kumppaneihin. Heihin tarttui hänen intonsa, ja koska he ihailivat häntä, johtuivat he ihailemaan asiaa, jota he ajoivat, ja vihdoin ylpeilemään siitä osasta, jonka Francesco kullekin heistä määräsi. Yhdessä tunnissa oli Roccaleonessa syntynyt niin uuttera hyörinä, sellainen tuikean hilpeyden ja raikkaan rohkeuden ilmakehä, että Valentina sen havaitessaan ihmetteli, millainen taikuri oli tämä mies, jonka hän oli korottanut linnoituksensa päälliköksi ja joka niin lyhyessä ajassa oli saanut aikaan niin ihmeellisen muutoksen hänen varusväkensä käytöksessä.
Ainoastaan yhden kerran Francescon hilpeys petti, ja se tapahtui silloin, kun hän asevarastossa käydessään huomasi, että siellä oli yksi ainoa ruutitynnyri. Hän kääntyi Fortemanin puoleen, tiedustaen, mihin Gonzaga oli pannut ruudin säilöön, ja kun Fortemani ei tietänyt siitä asiasta sen enempää kuin hänkään, lähtihän etsimään Gonzagaa. Haeskeltuaan kautta koko linnan hän löysi keikarin astelemassa puutarhan viinikäytävällä, innokkaasti keskustellen Valentinan kanssa. Hänen lähestyessään hovimiehen käytös muuttui hillitymmäksi, ja hänen otsansa synkkeni.
"Herra Gonzaga", luikkasi Francesco hänelle. "Mihin olette kätkenyt ruutivarastonne?"
"Ruudin?" sopersi Gonzaga äkkiä heränneiden, pelokkaiden aavistusten hyydyttämänä. "Eikö sitä ole asevarastossa?"
"Kyllä — yksi pieni tynnyri, joka riittää yhteen tai kahteen tykinpanokseen, mutta sitten ei jää mitään pyssyjämme varten. Siinäkö koko varastonne?"
"Jollei asevarastossa ole muuta, ei meillä ole enempää." Francesco seisoi sanattomana, tuijottaen häneen, ja tumma puna levisi hänen poskilleen. Tällä suuttumuksen hetkellä hän unohti heidän asemansa eikä lainkaan ajatellut sitä mielihaikeaa, jota Gonzagan täytyi tuntea, koska hän oli kärsinyt arvonalennuksen, kun Valentina oli määrännyt uuden linnanpäällikön.
"Ja sillä tavoinko te olette lujittanut Roccaleonea?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli pureva kuin veitsi. "Olette varannut tänne aikamoisen määrän viiniä, lammaslauman ja loputtomasti herkkuja", pilkkasi hän. "Mielittekö pommittaa vihollisia niillä vai laskitteko, ettei vihollisia tulisi lainkaan?"
Tämä kysymys hipaisi niin likeltä totuutta, että se sytytti Gonzagan mielessä raivon, joka siksi hetkeksi teki hänestä miehen. Se oli viimeinen puhallus, joka lietsoi ilmiliekkiin hänen sielussaan kytevän vihan.
Hänen vastauksensa tuli rajusti ja tulisesti. Se oli yhtä hillitön ja ylenkatseellinen kuin Francescon äskeiset syytökset, ja sen lopussa hän haastoi kreivin taistelemaan kanssansa ratsain tai jalkaisin, miekalla tai keihäällä, ja niin pian kuin suinkin kävisi päinsä.
Mutta Valentina sekaantui asiaan ja nuhteli heitä molempia. Francescolle kohdistettu nuhde oli kuitenkin kohtelias ja päättyi pyyntöön, että hän tekisi parhaansa niillä apuneuvoilla, joita Roccaleonessa oli tarjolla; Gonzagan nuhteet olivat äärimmäisen ylenkatseelliset, sillä Francescon kysymys — johon Gonzaga oli jättänyt vastaamatta — tulleena sellaisella hetkellä, jolloin häntä vaivasivat voimakkaat epäilykset Gonzagaan ja siihen nähden, mitä tarkoitusperiä viimemainittu oli tavoitellut neuvoessaan häntä noudattamaan sellaista menettelyä, jota ohjaamaan hän, Gonzaga, oli sittemmin osoittautunut niin lopen kykenemättömäksi, oli avannut hänen silmänsä täydelleen. Hän muisti, kuinka omituisen kiihtynyt keikari oli ollut edellisenä päivänä saatuaan tietää Gian Marian marssivan Roccaleoneen ja kuinka innokkaasti hän oli neuvonut heitä pakenemaan linnoituksesta — hän, joka oli niin uljaasti puhunut sen puolustamisesta herttuaa vastaan.
Heidän vielä kinastellessaan perin ilkeästi kantautui heidän korviinsa torventörähdys muurien ulkopuolelta.
"Airut taaskin", huudahti Valentina. "Tulkaa, herra Francesco, mennään kuulemaan, mitä uusia sanomia hän tuo!"
Hän vei Francescon mennessään, jättäen viiniköynnösten varjoon Gonzagan, jolle ankara nöyryytys oli miltei pusertanut kyyneleet silmiin.
Airut oli palannut ilmoittamaan, ettei Gian Marialla Valentinan vastauksen johdosta ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa herttua Guidobaldoa, joka silloin oli matkalla liittyäkseen häneen. Urbinon herttuan läsnäolo osoittaisi hänen mielestään Valentinalle kyllin selvästi, että Gian Marian vaatimus oli oikeutettu; hän lähettäisi sen uudelleen Valentinan sedän saavuttua ja vahvistettua sen.
Senjälkeen päivän loppuosa vietettiin Roccaleonessa rauhallisesti, jollemme ota lukuun Romeo Gonzagan sydämessä riehunutta suorastaan helvetillistä myllerrystä. Hän istui sinä iltana illallispöydässä syrjäytettynä; vain Valentinan hovinaiset ja narri laskivat silloin tällöin pilaa hänen synkkyydestään. Valentina itse keskitti koko huomionsa kreiviin, ja samalla kun Gonzaga — Gonzaga runoilija, jolla oli tulinen mielikuvitus, hilpeä laulaja, tunnettu älyniekka, hovimiehen esikuva — oli äänetön ja tuppisuinen, huvitti tämä pöyhistelevä nousukas ja rehentelijä seuruetta niin vilkkaasti, että hän voitti puolelleen kaikkien sydämet — aina lukuunottamatta Romeo Gonzagaa.
Francesco puhui piirityksestä niin kevyesti, että se virkisti ja huojensi jokaisen läsnäolijan mieltä. Hän laski leikkiä Gian Marian kustannuksella ja toi hyvin selvästi julki, ettei hänen sotainen mielensä olisi voinut löytää mitään kiehtovampaa kuin tämä juttu, johon hän oli sattumalta joutunut. Hän oli täysin yhtä varma lopputuloksesta kuin kiihkeä odottaessaan itse kahakoimista.
Onko ihmeellistä, että — kun monna Valentina ei ollut koskaan tuntenut muita kuin teennäisiä miehiä, joita liikkui hovissa ja odotussaleissa, joiden käytös oli siroa ja puheessa hienostelevia, teeskenteleviä käänteitä, lyhyesti sanoen, sellaisia miehiä, joita olosuhteet vaativat mahtavien ympärille — hänen silmänsä avautuivat hyvin levälleen paremmin nähdäkseen tätä uudenlaatuista miestä, joka kyllä selvästikin oli korkea-asteinen herrasmies, mutta jota ympäröi pikemminkin leirin kuin kamarin tuntu, johon oli syöpynyt ritarillisuuden ja seikkailun henki ja joka osoittaen eräänlaista ylhäistä arvokkuutta syrjäytti ikäänkuin arvolleen sopimattomina ne asenteet, joiden Valentina oli tottunut näkemään olevan setänsä, hänen korkeutensa Urbinon herttuan, hoviherrojen esiintymisen luonteenomaisina piirteinä.
Sitäpaitsi Francesco oli nuori, mutta ei enää kokematon nulikka, kaunis, mutta hänen kauneutensa oli miehekkään voimakas; hänellä oli miellyttäväsointuinen ääni, jonka he kuitenkin olivat kuulleet paisuvan komentavaksi, käskeväsävyiseksi; hänen naurunsa oli maailman riemullisimpia, huolettomimpia — sellainen nauru, joka saa kaikki kuulijat pitämään naurajasta — ja hän antautui sen valtaan sitä hillitsemättä.
Gonzaga istui synkkänä ja nyrpeänä; hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kehnon ja pätemättömän loistavalahjaista miestä kohtaan tuntemasta salavihasta. Mutta aamu toisi hänelle vielä pahempaa.
Urbinon herttua saapui seuraavana aamuna ja ratsasti mieskohtaisesti vallihaudan reunalle seurassaan ainoastaan torvensoittaja, joka kolmannen kerran töräytti puhuttelutoitotuksen linnoituksen asukkaille.
Samoin kuin edellisenä päivänä noudatti Valentina kutsua saattajinaan Francesco, Fortemani ja Gonzaga — viimemainittu kutsumattomana, mutta ei torjuttuna seuraten Valentinan jäljessä, viimeisen kerran koettaen epätoivoisesti säilyttää paikkansa hänen päällikköjensä joukossa.
Francesco oli ottanut ylleen haarniskansa ja tuli puettuna päästä jalkoihin saakka välkkyvään teräsasuun esiintyäkseen tilaisuudessa asianmukaisen arvokkaasti. Sulkatöyhtö nyökkyi hänen kypärissään, ja vaikka hänen silmikkonsa olikin auki, olivat hänen piirteensä kuitenkin kaukaa katsottuina kyllin hyvin päähineen varjojen peitossa.
Sedän näkeminen ei vähääkään liikuttanut Valentinaa. Vaikka herttua olikin kansansa rakastama, ei hän ollut koskaan koettanut rakentaa itsensä ja veljentyttärensä välille läheisen kiintymyksen suhteita. Ja vähemmän kuin milloinkaan ennen pyrki hän nyt vaikuttamaan sukulaisuuden äänen avulla. Hän tuli täydessä sota-asussa, ruhtinaana kapinoivan alamaisensa luokse, ja juuri sellainen oli hänen sävynsä hänen tervehtiessään veljentytärtään.
"Monna Valentina", lausui hän, näyttäen tyyten syrjäyttävän sen seikan, että neito oli hänen sukulaisensa — "niin syvästi kuin tämä kapinoiminen minua surettaakin, ei sinun pidä luulla, että sukupuolesi hankkii sinulle etuoikeuksia tai lempeätä kohtelua. Kohtelemme sinua täsmälleen samoin kuin kohtelisimme jokaista, sinun tavallasi toiminutta kapinallista alamaista."
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina, "en pyydä mitään etuja paitsi sitä, johon sukupuoleni takaa minulle ehdottoman oikeuden ja joka ei ole millään tavoin sodan eikä aseiden yhteydessä. Tarkoitan oikeutta itse määrätä itsestäni, kädestäni ja sydämestäni oman mieleni mukaan. Siihen saakka, kunnes tunnustatte, että olen nainen, jolle on annettu naisen luonto, ja kunnes sen oivallettuanne olette valmis alistumaan siihen ja antamaan minulle ruhtinaallisen sananne siitä, ettette enää ahdista minua Babbianon herttuan kosinnalla, pysyn täällä, uhmaillen teitä, sotilaitanne ja raukkamaista liittolaistanne Gian Mariaa, joka kuvittelee, että rakkaudessa voidaan esiintyä menestyksellisesti aseistettuna ja että tie naisen sydämeen voidaan avata tykinkuulalla."
"Luultavasti saamme mielialasi alistuvammaksi ja paremmin velvollisuudentuntoiseksi, madonna", oli tyly vastaus.
"Ketä kohtaan velvollisuudentuntoiseksi?"
"Sitä valtiota kohtaan, jonka prinsessaksi sinulla on ollut kunnia syntyä."
"Entä velvollisuuteni itseäni, sydäntäni ja naisellisuuttani kohtaan?
Eikö sitä pidä ottaa lainkaan huomioon?"
"Näitä kysymyksiä, madonna, ei sovi pohtia luikkailemalla linnan muureilta — enkä totisesti halua pohtia niitä missään. Olen täällä kehoittaakseni sinua antautumaan. Jos vastustat meitä, teet sen omalla vastuullasi."
"Omalla vastuullani siis vastustan teitä — ilomielin. Uhmailen teitä. Tehkää pahimpanne minua vastaan, häväiskää miehuuttanne ja ritarillisuuden nimeäkin käyttämällä kaikkea mieleenne johtuvaa väkivaltaa! Minä kuitenkin lupaan teille, ettei Valentina della Rovere ikinä tule hänen korkeutensa Babbianon herttuan vaimoksi."
"Kieltäydytkö avaamasta porttiasi?" kysyi Guidobaldo, jonka ääni vapisi kiukusta.
"Jyrkästi ja lopullisesti."
"Ja aiot pysyä päätöksessäsi?"
"Niin kauan kuin elän."
Ruhtinas naurahti ivallisesti.
"Minä pesen käteni tästä jutusta ja sen seurauksista", vastasi hän tuimasti. "Jätän sen tulevan puolisosi Gian Maria Sforzan hoidettavaksi, ja jos hän sangen luonnollisesti, pyrkien innokkaasti jouduttamaan häitä, kohtelee linnaasi karkeasti, on syy sinun. Mutta kaikki, mitä hän tekee, hän tekee täysin minun suostumuksellani, ja olen tullut tänne ilmoittamaan sinulle sen, koska sitä nähtävästi epäilit. Pyydän sinua viipymään paikallasi muutamia minuutteja kuulaksesi, mitä hänen korkeudellaan itsellään ehkä on sanottavaa. Luotan siihen, että hänen kaunopuheisuutensa on tehokkaampi."
Hän tervehti muodollisen juhlallisesti, pyöräytti ratsunsa ympäri ja ratsasti pois. Valentina olisi poistunut, mutta Francesco kehoitti häntä jäämään ja odottamaan Babbianon herttuan tuloa. Ja niinpä he astelivat muurilla; Valentina keskusteli vakavasti Francescon kanssa Gonzagan synkän äänettömänä seuratessa heitä Fortemanin rinnalla ja ahmiessa heitä katseillaan.
Korkealta paikaltaan he tarkastivat tasangolla olevaa, kuhisevaa leiriä, jossa puolittain riisuutuneet sotilaat hätäisesti pystyttivät telttoja, vihreitä, ruskeita ja valkeita. Pienessä armeijassa lienee ollut kaiken kaikkiaan satakunta miestä; sen enempää ei Gian Maria turhamaisessa pöyhkeydessään katsonut tarvitsevansa kukistaakseen Roccaleonen. Mutta hänen sotavoimiensa peloittavin osa vieri näyttämölle juuri heidän tarkkaillessaan. Siitä toi etukäteen tiedon härkävankkurien pyörien käreä kitinä; vankkureja oli kymmenen, ja kukin niistä kannatti tykkiä. Niitä seurasi muita vankkureita, tuoden ampumatarpeita ja ruokavaroja leiriytyneelle väelle.
He katselivat uteliaina puuhaista näkyä, ja katsellessaan he näkivät Guidobaldon ratsastavan keskelle leiriä ja laskeutuvan maahan. Muita tilavammasta ja komeammasta teltasta tuli sitten esille Gian Marian lyhyt, pyylevä hahmo; häntä eivät niin kaukaa tunteneet muut kuin teräväsilmäinen Francesco, joka hyvin tunsi hänen muotonsa.
Tallirenki piteli hänelle hevosta ja auttoi hänet satulaan, ja muassaan sama torvensoittaja, joka oli seurannut Guidobaldoa, hän sitten lähti ratsastamaan linnaa kohti. Vallihaudan reunalla hän seisahtui ja nähtyään Valentinan ja tämän seurueen hän otti käteensä töyhdöllä varustetun hattunsa ja kumarsi oljenväristä päätänsä.
"Monna Valentina", huusi hän, ja kun neito senjohdosta astui esille, kohotti hän pienet julmat silmänsä, luoden ylöspäin pahanilkisen katseen ja näyttäen täysikuun muotoiset, kalpeat kasvonsa, jotka olivat vielä tavallistakin vaaleammat — kellahtavan, miltei vihertävän kalpeat.
"Olen pahoillani, ettei hänen korkeutensa setänne saanut teitä taipumaan. Ja kun häntä ei onnistanut, lienee minulla kovin vähän menestyksen toiveita — sanoilla suostuttaessani. Kuitenkin pyytäisin teitä sallimaan minun puhutella päällikköänne, kuka hän lieneekään."
"Päällikköni ovat täällä seurassani", vastasi Valentina rauhallisesti.
"Vai niin! Teillä on niitä useampia komentamassa — kuinka lukuisaa miehistöä?"
"Riittävän lukuisaa", karjaisi väliin Francesco, jonka ääni kypärin sisältä soinnahti ontolta, "pahanpäiväisesti pieksämään teitä ja teidän naista piirittäviä keittiörenkejänne".
Herttua liikahti ratsunsa selässä ja tähysti puhujaa. Mutta kasvoja oli niin vähä näkyvissä, ettei niitä voinut tuntea, samalla kun hänen äänensä oli muuttunut ja hänen vartalonsa oli teräsasussaan toisen näköinen.
"Kuka olet, lurjus?" kysäisi hän.
"Lurjus olet itse, vaikka olisit kaksikymmenkertainen herttua", tokaisi toinen vastaan, minkä jälkeen Valentina nauroi peittelemättä.
Siitä päivästä alkaen, jolloin hänen korkeutensa Babbianon herttua oli päästänyt ensimmäisen parkaisunsa, ei hän ollut kuullut niin voimakkaita sanoja ainoankaan elävän ihmisen huulilta. Niiden herättämä suuttumus nostatti purppuraiset täplät hänen poskiinsa.
"Kuule minua, vintiö!" mylvi hän. "Miten tämän harhaan johdetun varusväen muille jäsenille käyneekään, kun se lopulta joutuu käsiini, sinulle voin luvata nuoran ja poikkipuun."
"Pyh!" äänsi ritari pilkallisesti. "Pyydystä ensin saaliisi! Älä ole niin kovin varma siitä, että Roccaleone ikinä joutuu käsiisi! Niin kauan kuin elän, et sinä pääse tänne, ja henkeni, korkea herra, on minusta kallisarvoinen, enkä halua erota siitä kevytmielisesti."
Valentinan silmistä oli hilpeys poissa, kun hän nyt käänsi katseensa välkkyvään, sotaiseen hahmoon, joka niin ylväänä seisoi hänen vierellään ja joka näytti niin hyvin soveltuvan sinkoamaan kopeata uhmaa alhaalla kuuntelevalle ruhtinaalliselle öykkärille.
"St, hyvä herra!" varoitti hän. "Älkää enää vimmastuttako häntä!"
"Niin", ähkyi Gonzaga. "Jumalan nimessä älkää enää virkkako mitään!
Muutoin tuhoatte meidät toivottomasti."
"Madonna", lausui herttua piittaamatta enää Francescosta, "myönnän teille neljäkolmatta tuntia päättääksenne toiminnastanne. Näette, että tuolla tuodaan tykkejä leiriin. Huomenna herättyänne huomaatte, että nuo tykit on tähdätty muurejanne kohti. Toistaiseksi on puhuttu kylliksi. Saanko puhua pari sanaa herra Gonzagalle ennen poistumistani?"
"Kunhan vain poistutte, saatte puhua pari sanaa kenelle tahansa haluatte", vastasi Valentina halveksivasti. Ja siirtyen sivuun hän viittasi Gonzagaa menemään pykälälle, jonka hän jätti tyhjäksi.
"Olen valmis vannomaan, että se sipsutteleva ilveilijä jo tutisee pelosta ajatellessaan, mitä on tulossa", rehenteli herttua. "Ja ehkä pelko opastaa häntä järjen tielle. Herra Gonzaga!" huusi hän, korottaen ääntänsä. "Koska luulen Roccaleonen miesten olevan teidän palveluksessanne, kehoitan teitä käskemään heitä laskemaan alas tuon nostosillan, ja Guidobaldon samoin kuin omassa nimessäni lupaan heille täyden anteeksiannon ja koskemattomuuden — lukuunottamatta tuota vierellänne seisovaa vintiötä. Mutta jos sotilaanne vastustavat minua, lupaan teille, että kun olen murskannut Roccaleonen raunioiksi, en säästä teistä kaikista ainoatakaan miestä."
Gonzaga vapisi kuin haavanlehti; hänen äänensä salpaantui, eikä hän vastannut mitään. Sitten Francesco uudelleen nojautui eteenpäin.
"Olemme kuulleet ehtonne", vastasi hän, "emmekä arvattavasti niistä välitä. Älkää tuhlatko koko päivää turhiin uhkauksiin!"
"Hyvä herra, ehtoni eivät olleet teitä varten. En tunne teitä; en puhunut teille enkä siedä teidän puhuvan minulle."
"Jos viivytte siellä vielä tuokion", uhkasi ritarin värähtelevä ääni, "niin huomaatte, että teitä puhutellaan yhteislaukauksella pyssyistä. Hoi, miehet!" komensi hän, kääntyen luikkaamaan olemattomalle joukolle, jonka piti olla puutarhan alemmilla varustuksilla, hänestä vasemmalla. "Pyssymiehet luukuille! Virittäkää sytyttimenne! Valmiit! Nyt, herra herttua, menettekö tiehenne vai täytyykö meidän puhaltaa teidät pois?" Herttuan vastauksena oli sarja sadattelevia uhkauksia siitä, miten hän kohtelisi puhuttelijaansa, kun saisi viimemainitun käsiinsä.
"Tähdätkää!" karjaisi ritari olemattomille pyssymiehilleen, minkä jälkeen herttua hiiskumatta enää sanaakaan käänsi hevosensa ja ratsasti pois häpeällisen hätäisesti torvensoittajan seuratessa ihan hänen kinterillään, samalla kun heidän takanaan kajahti Francescon pilkallinen naurunpurskahdus.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kavallus
"Herra", valitti Gonzaga heidän laskeutuessaan muurilta, "lopuksi te toimitatte meidät kaikki hirteen. Oliko se sopiva tapa puhutella ruhtinasta?"
Valentina rypisti otsaansa sille, että keikari rohkeni moittia hänen ritariaan. Mutta Francesco ainoastaan nauroi.
"Kautta pyhän Paavalin! Miten olisi minun mielestänne pitänyt häntä puhutella?" tiedusti hän. "Olisiko minun pitänyt mairitella häntä — moista tolvanaa? Olisiko minun pitänyt anoa häneltä armoa ja hunajaisin sanoin pyytää häntä olemaan kärsivällinen oikullista naista kohtaan? Älkäähän toki, herra Gonzaga; me kyllä tästä selviydymme; sitä ei maksa epäillä."
"Herra Gonzagan rohkeus näyttää olevan senlaatuinen, että se vähenee sitä mukaa kuin sen tarve lisääntyy", virkkoi Valentina.
"Te sekoitatte rohkeuden, madonna, tyhmään hurjapäisyyteen", vastasi hovimies. "Ehkä opitte sen ymmärtämään, kun turmio teitä kohtaa."
Pian he saivat tietää, ettei tällainen mielipide ollut ainoastaan
Gonzagalla, sillä heidän ehdittyään pihalle työntyi heidän eleensä
vanttera mies-hylkiö, jolla oli mustat kulmakarvat ja jonka nimi oli
Cappoccio.
"Muutama sana teille, herra Gonzaga, ja teille, herra Ercole." Hänen esiintymisestään uhkui röyhkeätä hävyttömyyttä, ja koko seurue seisahtui. Francesco ja Valentina kääntyivät niihin kahteen mieheen päin, joita hän puhutteli, ja odottivat kuullakseen, mitä hänellä saattoi olla sanomista heille. "Silloin, kun astuin palvelukseenne, selitettiin minulle, että jouduin puuhaan, josta koituisi minulle vain vähä vaaraa. Minulle ilmoitettiin, ettei otaksuttavasti lainkaan taisteltaisi, ja jos taisteltaisiinkin, niin sattuisi vain kahakka herttuan miesten kanssa. Samoin vakuutitte myöskin tovereilleni."
"Teittekö tosiaankin niin?" kysyi Valentina, sekaantuen puheeseen ja osoittaen kysymyksensä Fortemanille, jolle Cappoccion sanat olivat tarkoitetut.
"Tein, madonna", tunnusti Ercole. "Mutta siinä luotin herra Gonzagan vakuutukseen."
"Sallitteko", jatkoi tyttö, kääntyen Gonzagan puoleen, "värvätä miehet sellaisen sopimuksen pohjalla?"
"Sensuuntainen oli välipuhe, madonna", oli keikarin pakko myöntää.
Valentina silmäili häntä tuokion hämmästyneenä. Vihdoin hän lausui:
"Herra Gonzaga, taidan alkaa tuntea teidät."
Mutta Cappoccio, jonka mieltä ei lainkaan kiinnittänyt se, missä määrin
Valentina tunsi hovimiestä, puhkesi kiihkeästi puhumaan:
"Nyt kuulimme tämän uuden linnanpäällikön ja hänen korkeutensa Babbianon herttuan välisen keskustelun. Kuulimme tarjotut ehdot ja sen, että hän hylkäsi ne, ja olen tullut ilmoittamaan teille, herra Ercole, ja teille, herra Gonzaga, että minä puolestani en halua jäädä tänne päästäkseni hirteen, kun Roccaleone joutuu Gian Marian käsiin. Ja monet kumppaneistani ovat samaa mieltä."
Valentina katsoi miehen rypistyneihin, päättäväisiin kasvoihin, ja ensi kertaa hiipi pelko hänen sydämeensä, kuvastuen hänen kasvoistaan. Hän puolittain kääntyi Gonzagaan päin purkaakseen häneen jonkun verran mielensä katkeruutta — sillä keikari oli hänestä syypää — mutta taaskin tuli Francesco pelastamaan.
"Hävetkää, Cappoccio, esiintyessänne noin raukkamaisesti! Ovatko sellaiset sopivia sanoja piiritetyn ja pahasti kiusatun naisen korviin, pelkuri?"
"En ole pelkuri", vastasi mies käheästi kasvojensa punastuessa Francescon purevasta ivasta. "Avoimella kentällä olen valmis antautumaan vaaraan ja taistelemaan minkä asian puolesta tahansa, kunhan minulle vain maksetaan. Mutta tämä ei ole minun alaani — tämä kuoleman odottaminen ansaan joutuneen rotan tavoin."
Francesco katsoi värähtämättä häntä silmiin hetkisen ja vilkaisi sitten muihin miehiin, joita oli kymmenkunta — itse asiassa kaikki ne, joita hänen määräämänsä tehtävät eivät pitäneet muualla. He vetelehtivät Cappoccion takana pelkkänä korvana kuullakseen kaikki, mitä sanottiin, ja heidän kasvonsa osoittivat selvästi, että heidän tunteensa kävivät samaan suuntaan kuin heidän puhemiehensäkin.
"Ja tekö sotilas, Cappoccio?" pilkkasi Francesco. "Sanonko teille, missä suhteessa Fortemani menetteli väärin pestatessaan teidät? Hän teki väärin siinä, ettei hän pestannut teitä kokin apulaiseksi linnan keittiöön."
"Herra ritari!"
"Pyh! Korotatteko ääntänne minulle? Luuletteko, että olen samanlainen kuin te, älliö, säikähtääkseni ääniä — vaikka ne olisivat kuinka kaameita?"
"Minä en ole säikähtänyt ääniä."
"Ettekö? Minkä tähden sitten kaikki tämä touhu muutamista Babbianon herttuan meille sinkoamista tyhjistä uhkauksista? Jos todella olisitte sotilas, jollaisena haluaisitte meidän teitä pitävän, niin tulisitteko tänne sanomaan: 'En tahdo kuolla sillä tai sillä tavalla.' Tunnustakaa olevanne kerskuri väittäessänne olevanne valmis kuolemaan avoimella kentällä!"
"En! En ole kerskuri."
"Jos siis olette valmis kuolemaan tuolla kentällä, niin miksi ette sitten täällä sisällä? Merkitseekö kuolevalle mitään, missä kuolema hänet kohtaa? Mutta rauhoittukaa, nainen!" lisäsi hän nauraen ja niin kovasti, että muutkin sen kuulivat, "teidän ei tarvitse kuolla, ei täällä eikä tuolla."
"Kun Roccaleone antautuu —"
"Se ei antaudu", jyräytti Francesco.
"No niin, sitten — kun se vallataan —"
"Eikä sitä vallatakaan", intti linnanpäällikkö niin varmasti, että se herätti varmuutta muissakin. "Jos Gian Marialla olisi rajattomasti aikaa käytettävissään, saattaisi hän nälällä pakottaa meidät alistumaan. Mutta hänellä ei ole. Hänen omia rajojaan uhkaa vihollinen, ja muutamien päivien — korkeintaan viikon — kuluttua hänen on pakko poistua täältä puolustamaan kruunuaan."
"Sitä suurempi syy on hänellä käyttää jyrkkiä keinoja ja pommittaa meitä, kuten hän uhkaa", vastasi Cappoccio älykkäästi, mutta hyvin sellaiseen sävyyn kuin olisi odottanut toisen kumoavan hänen perustelunsa. Ja jos Francesco ei voinutkaan sitä kumota, osasi hän ainakin väittää sitä vastaan.
"Älkää sitä uskoko!" huudahti hän nauraen pilkallisesti. "Sanon teille, ettei Gian Maria ikinä uskalla sellaista. Ja jos niin tekisi, ovatko nämä muurit sellaiset, että murenevat muutamista tykinlaukauksista? Hän saattaisi yrittää hyökätä; mutta minun ei tarvitse vakuuttaa sotilaalle, että kaksikymmentä vankkaa ja päättäväistä miestä, jollaisen uskon teidän olevan kaikista raukkamaisista sanoistanne huolimatta, pystyisi puolustamaan näin lujaa paikkaa kuin tämä on kaksikymmentä kertaa niin lukuisaa armeijaa vastaan kuin Gian Marialla on muassaan. Ja jos muuten luulette minun puhuvan teille enemmän kuin uskon, pyydän teitä muistamaan, miten Gian Marian uhkaus minuun koskee. Olen vain sotilas kuten tekin, ja sama vaara, joka uhkaa teitä, uhkaa minuakin. Näettekö minussa minkäänlaisia empimisen merkkejä, minkäänlaisia merkkejä siitä, että epäilisin lopputulosta, tai pelkoa nuorasta, joka ei kosketa kaulaani sen enempää kuin teidänkään kaulaanne? Kas niin, Cappoccio! Vähemmän armollinen linnanpäällikkö olisi hirtättänyt teidät sanojenne tähden — sillä ne haiskahtavat kapinalta. Mutta minä olen seisonut väittelemässä kanssanne, koska minulla ei ole varaa menettää urhoollista miestä, sellaista, jollaiseksi te osoittaudutte. Älkää enää hiiskuko mitään epäilyksistänne! Ne ovat arvottomia. Olkaa urhea ja päättäväinen! Saatte runsaan palkkion, kun pettyneen herttuan on pakko lakkauttaa tämä piiritys."
Hän kääntyi odottamatta Cappoccion vastausta, jättäen miehen seisomaan nolostuneena ja posket punehtuneina poistumisuhkauksensa aiheuttamasta häpeästä, ja saattoi Valentinan rauhallisesti pihan poikki ja portaita myöten saliin.
Hän ei milloinkaan, se oli hänen tapansa, osoittanut epäilevänsä sitä, että hänen määräyksiään noudatettaisiin, mutta tässä tilaisuudessa salin ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua heidän jälkeensä, kun hän jyrkästi pyörähti jäljessä tulevaan Ercoleen päin.
"Ottakaa pyssy", käski hän nopeasti, "ja palvelijani Lanciotto mukaanne! Jos nuo koirat vielä osoittautuvat kapinallisiksi, ampukaa jokaista, joka yrittää portille — ampukaa kuolettavasti — ja lähettäkää minulle sana! Mutta ennen kaikkea, Ercole, varokaa, etteivät he näe teitä eivätkä epäile teidän olevan läheisyydessä! Se turmelisi koko sen vaikutuksen, joka sanoillani ehkä on ollut." Murheellisen kalpeakasvoinen Valentina loi ruskeista silmistään häneen katseen, joka vihloi tarkkailevaa Gonzagaa.
"Tarvitsin täällä miestä", virkkoi hän, "ja taivas varmaankin teidät lähetti avukseni. Mutta luuletteko", kysyi hän, silmäillen kreiviä tarkasti nähdäkseen, näkyisikö hänen kasvoissaan ehkä epäilyksen merkkejä, "miesten rauhoittuneen?"
"Olen siitä varma, madonna. Mutta silmissännehän kimaltelee kyyneliä, ja — kautta sieluni! — ei ole mitään syytä itkeä."
"Olen sittenkin vain nainen", vastasi Valentina, hymyillen hänelle, "ja niinpä olen altis lankeamaan naiselliseen heikkouteen. Näytti siltä kuin olisi loppu tosiaankin ollut äsken käsissä. Se olisi ollut ilman teitä. Jos miehet tekisivät kapinan —"
"He eivät sitä tee, niin kauan kuin minä olen täällä", vakuutti Francesco rauhoittavan varmasti. Ja täysin luottaen tähän aitoon ritariinsa lähti tyttö etsimään seuranaisiaan rauhoittaakseen kaiken levottomuuden, jonka saaliiksi he ehkä olivat joutuneet.
Francesco meni riisumaan varuksiaan ja Gonzaga hengittämään raitista ilmaa muureilla sydän perin sapekkaana. Hänen vihansa sotkijaa kohtaan oli nyt mitätön verrattuna hänen Valentinaa kohtaan tuntemaansa raivoon, joka oli saanut alkunsa siitä, että hän oli sitä käsittämättä ihmetellyt, kuinka neito saattoi pitää tätä karkeata, rehentelevää kerskuria parempana kuin häntä, verratonta Gonzagaa. Ja hänen kävellessään keskipäiväisen taivaan alla, muistui hänen mieleensä se Francescon vakuutus, etteivät sotilaat kapinoisi, ja hän huomasi perin kiihkeästi toivovansa heidän sittenkin kapinoivan, jollei muun vuoksi, niin sen tähden, että Valentina oivaltaisi, kuinka harhautunut hän oli luottaessaan tuohon suurisuiseen kerskuriin. Sitten hän — katkeruuden yhä äityessä — ajatteli omia uljaita suunnitelmiaan, Valentinaa kohtaan tuntemaansa rakkautta ja sitä, kuinka varma hän oli ollut vastarakkaudesta, ennenkuin tämä häiritsijä oli tullut heidän pariinsa. Hän naurahti katkeran ivallisesti, kun hänen mieleensä palasi se ajatus, että Valentina piti Francescoa parempana kuin häntä.
No niin, siten saattoi olla nyt — nyt, kun aika oli sotainen ja tämä Francesco loisti parhaiten sotapuuhissa. Mutta millainen kumppani tämä sbirro olisi rauhan aikana? Olisiko hänellä Gonzagan älyä, viehättävyyttä, kauneutta? Olosuhteet, siitä hänestä näytti, olivat tässä syypäät, ja hartaasti hän sadatteli niitä olosuhteita. Toisenlaisessa ympäristössä ei Valentina, siitä hän oli varma, olisi luonut katsettakaan Francescoon hänen, Gonzagan, ollessa lähellä; ja jos hän muisti heidän ensimmäistä kohtaustaan Acquaspartassa, kiroili hän taaskin olosuhteita, jotka olivat laittaneet ritarin sellaiseen tilaan, että se vetosi naisen luontoon kuuluvaan hellyyteen.
Varmasti uskoen olevansa oikeassa hän mietti, että jos Francesco ei olisi tullut Roccaleoneen, hän saattaisi nyt olla avioliitossa Valentinan kanssa; ja jos he kerran olisivat vihityt, voisi hän laskea nostosillan alas ja marssia pois Roccaleonesta varmana siitä, ettei Gian Maria haluaisi ottaa vaimokseen hänen leskeään, ja yhtä varmasti luottaen siihenkin, että Guidohaldo — joka sydämeltään oli hyväntahtoinen ja lempeä ruhtinas — tyytyisi sallimaan kaiken tapahtuneen jäädä silleen, koska Gonzagan hirttämisellä ei saavutettaisi mitään muuta kuin se, että hänen veljentyttärensä jäisi leskeksi. Tällaiset kauniit päätelmät ne olivat houkutelleet hänet tähän harkitsemattomaan yritykseen, ja hän uskoi, että hänen toiveensa olisivat toteutuneet ilman Francescon sekaantumista.
Hän seisoi, katsellen telttojen täplittämää tasankoa synkän raivon ja synkän epätoivon pimentäessä toukokuisen aamun päivänpaisteen kauneuden, ja silloin hänen päähänsä pälkähti, eikö hänen, koska hänen vanhoista suunnitelmistaan ei ollut mitään toivomista, olisi viisasta keskittää huomionsa uusiin, jotka ainakin pelastaisivat hänen kaulansa hirttosilmukasta. Hän näet uskoi varmasti, että kävipä muille miten tahansa, hänen oma kohtalonsa oli ratkaistu, sortuipa Roccaleone tai ei. Oli muistettava se hänelle raskauttava seikka, että koko juttu oli hänen alkuunpanemansa, eikä hän voisi odottaa armoa Gian Marialta eikä Guidobaldolta.
Ja nyt sen ajatuksen äkillisyys, että hänen pitäisi pelastaa itsensä tästä epätoivoisen uhkaavasta vaarasta, tyydytti häntä. Hetkisen hän seisoi ihan hiljaa; sitten hän vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun väijyvän urkkijan mahdollisesti lukevan hänen kasvoistaan hänen sydämessään äkkiä virinneen ilkeän aikomuksen. Nopeasti se versoi ja pukeutui varmempaan muotoon, samalla kun sen heijastus nyt näkyi hänen sileillä, kauniilla kasvoillaan ja rumensi niitä uskomattomasti. Hän vetäytyi kauemmaksi seinämästä ja asteli kerran tai pari edestakaisin varustuksilla toinen käsi selän takana, toinen kohotettuna tukemaan hänen nuokkuvaa leukaansa. Siten hän hautoi aatoksiaan vähän aikaa. Luotuaan sitten vielä salavihkaisen katseen ympärilleen hän meni luoteiseen torniin ja astui asevarastoon. Siellä hän penkoi, kunnes löysi kynän, mustetta ja paperia, joita etsi, ja oven ollessa selkosen selällään — jotta hän paremmin kuulisi lähestyvien askelten äänen — hän alkoi kuumeisesti kirjoittaa. Se oli pian tehty, ja hän nousi pystyyn, heiluttaen arkkia kuivatakseen musteen. Sitten hän vielä kerran luki sen lävitse; hän oli kirjoittanut seuraavaa:
"Minä pystyn yllyttämään varusväen kapinaan ja avaamaan Roccaleonen portit. Siten linna heti joutuu käsiinne, ja te saatte todistuksen siitä, kuinka vähän myötätuntoni on tämän Monna Valentinan kapinan puolella. Millaiset ehdot tarjoatte minulle, jos teen sen? Vastatkaa minulle heti ja käyttäkää samaa keinoa kuin minäkin käytän, mutta älkää lähettäkö vastaustanne, jos näyttäydyn varustuksilla.
ROMEO GONZAGA."
Hän taivutti paperin kokoon ja kirjoitti sen toiselle puolelle päällekirjoituksen: "Hänen Korkeudelleen Babbianon Mahtavalle Herttualle." Avattuaan sitten ison lippaan hän penkoi sen sisältöä tuokion ja otti sieltä vihdoin kaaripyssyn nuolen. Sen varren ympärille hän sitoi kirjeensä. Seinältä hän sitten otti varsijousen ja sopesta kiertovehkeen sen jännittämiseksi. Jalka jalustimessa hän pingoitti jänteen ja sijoitti vasaman paikalleen.
Nyt hän sulki oven, meni ikkunan ääreen, joka oli melkein pelkkä ampumarako ja vei kaaripyssynsä olalleen. Tähdättyään huolellisesti herttuallista telttaa kohti hän laukaisi. Hän tarkkasi nuolen lentoa ja melkein värähti ylpeydestä ampumataitonsa vuoksi nähdessään sen osuvan telttaan, johon se oli tähdätty, ja pudistavan kangasseinää.
Heti syntyi siellä liikettä. Miehiä juoksi paikalle, toisia tuli esille teltasta, ja viimemainittujen joukossa Gonzaga tunsi Gian Marian ja Guidobaldon hahmot.
Nuoli luovutettiin Babbianon herttualle, joka loi katseen linnan muureille ja katosi jälleen telttaan.
Gonzaga poistui tähystyspaikaltaan ja avasi tornin oven, joten hän saattoi silmäillä auringonpaisteisia varustuksia pitkin niiden pituutta. Palattuaan ikkunansa ääreen hän maltittomasti vartosi vastausta. Eikä hänen kauan tarvinnut olla maltittomana. Noin kymmenen minuutin kuluttua Gian Maria ilmestyi jälleen, kutsui luoksensa jousimiehen, antoi hänelle jotakin ja viittasi kädellään Roccaleonea kohti. Gonzaga meni ovelle ja jäi seisomaan, pidättäen hengitystään. Jos hän olisi erottanut vähäisimmänkin merkin jonkun lähestymisestä, olisi hän näyttäytynyt, ja siten kirjeensä ohjeen mukaisesti varoittanut jousimiestä ampumasta nuoltansa. Mutta kaikki oli hiljaa, ja niinpä Gonzaga pysyi paikallaan, kunnes jotakin vilahti linnun lailla hänen näköpiirissään, kolahti terävästi takaseinään ja putosi kilahtaen varustuksen leveille kiville. Tuokion kuluttua oli Gian Marian vastaus hänen käsissään.
Nopeasti hän kiersi sen irti nuolesta, joka sen oli tuonut, ja pudotti nuolen nurkkaan. Avattuaan sitten kirjeen hän luki sen nojautuneena muurinhammasta vasten.
"Jos keksitte keinon luovuttaaksenne Roccaleonen heti käsiini, olen teille kiitollinen ja lupaan teille täydellisen anteeksiannon osallisuudestanne Monna Valentinan kapinaan sekä lisäksi tuhat kultaflorinia.
GIAN MARIA."
Hänen lukiessaan leimahti hänen silmiinsä riemuinen välke. Gian Marian ehdot olivat kovin auliit. Hän hyväksyisi ne, ja Valentina oivaltaisi liian myöhään, millaiseen katkenneeseen ruokoon hän oli nojannut luottaessaan herra Francescoon. Pelastaisiko Francesco hänet nyt, kuten hän niin suurisuisesti kerskaili? Eikö tosiaankaan syntyisi kapinaa, kuten hän oli niin itsevarmasti ennustanut? Gonzaga hihitti pahanilkisesti itsekseen. Valentina saisi opetuksen, ja Gian Marian vaimona ollessaan hän kenties katuisi sitä, että oli kohdellut Romeo Gonzagaa sillä tavoin.
Hän naurahti hiljaa itsekseen. Sitten hän äkkiä jähmettyi ja tunsi ihonsa menevän kanannahalle. Hänen takaansa kuului hiipiviä askelia.
Hän rypisti herttuan kirjeen kädessään ja hetken levottomuudessa tipautti sen muurin toiselle puolelle. Turhaan koettaen saada rauhallisiksi kasvonpiirteitään, joita hyytävä pelko nyt rumensi, hän kääntyi katsomaan, kuka tulija oli.
Hänen takanaan seisoi Peppe juhlalliset silmät oudon tarkkaavasti suunnattuina Gonzagan kasvoihin.
"Etsitkö minua?" kysäisi Romeo, ja hänen äänensä värinä sopi huonosti hänen röyhkeyteensä.
Narri kumarsi omituisesti.
"Monna Valentina haluaa teitä seuraansa puutarhaan, teidän korkea-arvoisuutenne."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Salahanke ja vastajuoni
Peppen kerkeä silmä oli havainnut Gonzagan rypistävän ja pudottavan paperin samoin kuin hän oli pannut merkille Gonzagan hätäytyneen ilmeen, ja hänen epäluulonsa olivat heränneet. Hän oli luonnostaan tiedusteluhaluinen, ja kokemus oli hänelle opettanut, että sen tietäminen, mitä ihmiset koettivat salata, oli tavallisesti juuri kaikkein tärkeintä. Niin ollen narri, sittenkun Gonzaga oli noudattanut Valentinan kutsua ja poistunut, tirkisteli tarkasti muurin toiselle puolelle.
Aluksi hän ei nähnyt mitään ja aikoi pettyneenä päätellä, että Gonzagan viskaama esine oli kadonnut suojakaivannossa kohisevaan veteen. Mutta äkkiä hän huomasi rypistetyn paperipallon, joka oli ulkonevalla kivellä kuohuvan virran partaalla ja jonka ihme näytti estäneen putoamasta veteen. Tyydytyksekseen hän pani merkille, että se oli noin kolmen metrin päässä suoraan nostosillan vieressä olevan sivuportin alapuolella.
Salaa, sillä Peppen tapana ei ollut ottaa ihmisiä uskotuikseen, jos sen suinkin saattoi välttää, hän hankki nuorakiepun. Laskeuduttuaan alas ja hiljaa avattuaan sivuportin hän sitoi köyden toisen pään kiinni ja laski toisen pään veteen äärimmäisen varovasti, jotta ei sysäisi sillä paperia ja siten menettäisi sitä.
Varmistuttuaan taaskin, ettei häntä kukaan tarkkaillut, hän laskeutui köyttä myöten alas, siirrellen apinan tavoin käsiään vuorotellen ja nojaten jalkojaan karkeapintaiseen graniittimuuriin. Hieman heiluttamalla köyttä hän sitten pääsi likemmäksi rypistettyä palloa ja kurottautumalla niin rajusti, että oli suistumaisillaan jokeen, hän sieppasi paperin ja vei sen hampaittensa väliin. Siirrellen taaskin käsiään vuorotellen hän kapusi takaisin sivuportille vimmaisen hätäisesti, sillä hän ei pelännyt ainoastaan linnan vahtisotilaiden, vaan myöskin piirittäjäin leirissä olevien tähyilijäin mahdollisesti huomaavan hänet. Sinne päästyään hän oli riemuissaan siitä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt, ja tunsi halveksumista niiden miesten valppautta kohtaan, joiden olisi pitänyt hänet havaita.
Hiljaa suljettuaan pikku portin, lukittuaan sen ja työnnettyään kiinni sen sekä ylä- että alareunassa olevat telkeet hän kävi vahtihuoneessa, jonka hän tapasi tyhjänä, panemassa avaimen paikalleen, sille varattuun naulaan. Senjälkeen hän salaperäinen kirje kädessään pinkaisi pihan ylitse ja talouspuolelle vievän eteishuoneen lävitse eikä pysähtynyt ennenkuin keittiössä, jossa veli Domenico paistoi sinä aamuna teurastamansa lampaan lapaa. Nyt, piirityksen alettua, ei nimittäin enää saatu kaloja purosta eikä jäniksiä eikä sirkkusia ympäristöltä.
Munkki sadatteli narria voimaperäisesti, kuten hänen tapansa oli kaikissa tilaisuuksissa, sillä hän ei suinkaan ollut liian pyhä kammotakseen lievempimuotoisia kirouksia. Mutta Peppellä ei tällä kertaa ollut purevaa vastausta valmiina, mikä sai dominikaanin tiedustamaan, oliko narri sairas.
Välittämättä hänestä mitään narri levitti ja silitti rypistyneen paperin takan viereisessä sopessa. Luettuaan sen hän vihelsi ja työnsi sen sitten eriskummaisen ihokkaansa povelle. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi munkki. "Mikä sinulla oli kädessäsi?"
"Munkinaivoista valmistettavan ruokalajin ohje. Perin harvinainen herkku, jonka siihen tarvittavien ainesten niukkuus tekee kalliiksi." Ja sen vastauksen säväytettyään Peppe katosi, jättäen munkin silmiin häijyn ilmeen ja kielelle lausumattoman kirouksen.
Narri meni kirjeineen suoraa päätä Aquilan kreivin puheille. Luettuaan sen Francesco kyseli häneltä tarkoin, miten se hänen tietojensa mukaan oli joutunut Gonzagan haltuun. Muuten ne rivit eivät suinkaan tehneet häntä levottomaksi, kuten Peppe oli odottanut, vaan näyttivät herättävän hänessä tyydytystä ja varmuutta.
"Hän lupaa tuhat kultaflorinia", jupisi hän, "Gonzagan vapauden ja suosion lisäksi. Enpä siis puhunut muuta kuin totta vakuuttaessani miehille Gian Marian vain turhanpäiten uhkailevan meitä pommituksella. Pidä tämä asia salassa, Peppe!"
"Mutta pidättehän silmällä herra Gonzagaa?" huomautti narri.
"Häntäkö? No, mutta mitä varten se olisi tarpeen? Et kai luule häntä niin halvaksi, että tämä tarjous saattaisi hänet kiusaukseen?"
Peppe katsahti ylöspäin, ja hänen isoilla, kujeellisilla kasvoillaan oli ovelan epäilyn ilme. "Ettekö usko hänen pyytäneen sitä?"
"Häpeä toki sellaista ajatusta! Herra Gonzaga saattaa olla tyhjänpäiväinen luutunhypistelijä, arka pelkuri; mutta kavaltaja —! Ja pettää monna Valentina! Ei, ei."
Mutta narri ei suinkaan rauhoittunut. Hän oli tuntenut herra Gonzagan kauemmin, ja hänen tarkka silmänsä oli jo ammoin nähnyt, mikä keikari oikeastaan oli miehiään. Francesco sai halveksuen sivuuttaa sen ajatuksen, että Romeo olisi kavaltaja; Peppe vaanisi hovimiestä varjon tavoin. Niin hän tekikin sen päivän loppuosan, pysytellen Gonzagan läheisyydessä ikäänkuin olisi häntä hellästi rakastanut ja salavihkaa pitäen silmällä miehen käytöstä. Hän ei kuitenkaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi vahvistanut hänen epäluulojaan, paitsi hovimiehen hajamielistä juroutta.
Sinä iltana Gonzaga illallispöydässä valitti hammassärkyä ja poistui Valentinan luvalla pöydästä ihan aterian alussa. Peppe nousi seuratakseen häntä, mutta hänen ennätettyään ovelle tarttui hänen luonnollinen vihamiehensä, munkki — aina innokkaana tekemään tyhjäksi hänen aikeensa, milloin vain voi — hänen niskaansa ja viskasi hänet muilta mutkitta takaisin huoneeseen.
"Vaivaako sinuakin hammassärky, kelvoton?" ärähti frate. "Jää sinä vain tänne avukseni palvelemaan seuruetta!"
"Sallikaa minun mennä, hyvä veli Domenico!" kuiskasi narri niin vakavasti, että munkki jätti hänen tiensä avoimeksi. Mutta nyt käski Valentina hänen jäädä heidän seuraansa, ja niin oli hänen tilaisuutensa mennyt.
Hän liikkui huoneessa narriksi kovin alakuloisena ja nyrpeänä, eikä hänellä ollut pistosanoja kenellekään, sillä hänen ajatuksensa kohdistuivat kaikki Gonzagaan ja kavallukseen, jota hän varmasti uskoi keikarin hautovan. Mutta uskollisena Francescolle, joka istui ihan huolettomana, ja haluamatta tehdä Valentinaa levottomaksi hän nieli huulilleen pyrkivän varoituksen, koettaen vakuuttaa itselleen, että hänen pelkonsa ehkä johtui liiallisista epäluuloista. Jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteelliset ne todella olivat, olisi hän saattanut hillitä itseään vähemmän.
Sillä aikaa, kun hän jörösti liikkui huoneessa, auttaen veli Domenicoa järjestelemään ruoka-astioita ja lautasia, käveli Gonzaga pohjoisella muurilla Cappoccion vierellä, joka oli siellä vahdissa.
Hänen asiansa ei vaatinut suurta valtioviisautta, eikä Gonzaga sitä paljoa käyttänytkään. Mutkattomasti hän lausui Cappocciolle, että viimemainittu kumppaneineen oli sallinut Francescon liukkaan kielen pettää heidät sinä aamuna ja etteivät Francescon heille antamat vakuutukset ansainneet järkevän miehen harkintaa.
"Sanon teille, Cappoccio", lopetti hän, "että tänne jääminen ja tämän toivottoman vastustuksen jatkaminen maksaa sen, että menetätte kurjat henkenne pyövelin käsissä. Kuten näette, olen avomielinen teitä kohtaan."
Siitä huolimatta, että se, mitä Gonzaga puhui, saattoi hyvin sopia hänen omiin hautomiinsa ajatuksiin, Cappoccio oli luonteeltaan epäluuloinen, ja hänen epäluulonsa kuiskivat hänelle nyt, että Gonzagaa kannusti joku tarkoitus, jota hän ei osannut arvata.
Hän seisahtui, nojasi molemmin käsin pertuskaansa ja koetti erottaa hovimiehen piirteitä nousevan kuun himmeässä valossa.
"Tarkoitatteko", tiedusti hän, ja hänen ääntänsä väritti se hämmästys, jota Gonzagan omituinen puhe oli hänessä herättänyt, "että teimme typerästi kuunnellessamme herra Francescoa ja että tekisimme viisaammin, jos marssisimme pois Roccaleonesta?"
"Kyllä; juuri sitä tarkoitan."
"Mutta minkätähden", tiukkasi mies yhä hämmästyneempänä, "kehoitatte te meitä sellaiseen menettelyyn?"
"Sen tähden, Cappoccio", kuului uskottavalta kuulostava vastaus, "että minut kuten teidätkin houkuteltiin tähän puuhaan salakavalilla vääristelyillä. Samaa, mitä vakuutin Fortemanille ja minkä perusteella hän pestasi teidät palvelukseensa, oli vakuutettu minullekin. En suostunut sellaiseen kuolemaan kuin se on, joka täällä meitä odottaa, ja myönnän teille suoraan, ettei se minua miellytä."
"Alan ymmärtää", jupisi Cappoccio, huojuttaen viisaan näköisesti päätänsä, ja hänen sävynsä ja esiintymisensä olivat ovelan röyhkeät. "Kun lähdemme Roccaleonesta, tulette te mukaamme."
Gonzaga nyökkäsi.
"Mutta minkä tähden ette puhu kaikesta tästä Fortemanille?" tiedusti
Cappoccio, yhäti epäillen.
"Fortemanille!" kertasi Gonzaga. "Hitto vieköön, en puhukaan! Se mies on tuon hyväpuheisen Francesco-veijarin lumoissa. Hän ei suinkaan ole suuttunut siltä miekkoselta saamastaan kohtelusta, vaan seuraa häntä ja tottelee hänen jokaista sanaansa, mokomakin raukkamainen koira."
Taaskin Cappoccio koetti tarkastaa Gonzagan kasvoja, mutta valaistus oli hämärä.
"Oletteko minua kohtaan vilpitön?" kysyi hän. "Vai piileekö joku syvempi tarkoitus sen toivomuksenne takana, että kapinoisimme neitiä vastaan?"
"Hyvä ystävä", vastasi Gonzaga, "odottakaa vain siihen saakka, kunnes Gian Marian airut tulee saamaan vastausta huomenaamulla. Silloin kuulette uudelleen, mitä ehtoja teille tarjotaan pelastaaksenne henkenne. Mutta kun kuulette teitä uhattavan hirttonuoralla ja teilausrattaalla, miettikää, mitä menettelyä teidän olisi viisainta noudattaa! Kysytte, mikä tarkoitus minua kannustaa. Olen jo ilmoittanut teille — sillä olen teitä kohtaan avoin kuin kirkas päivä — että minua innostaa tarkoitus pelastaa oma kaulani. Eikö siinä ole tarkoitusta kylliksi?"
Sellaisen ymmärtämyksen nauru, joka olisi saanut paremman miehen tulistumaan harmista, oli hänen saamansa vastaus.
"Niin, kyllä; siinä on enemmän kuin kylliksi. Huomenna siis kumppanini ja minä marssimme pois Roccaleonesta. Luottakaa siihen!"
"Mutta älkää te uskoko minun sanaani! Odottakaa, kunnes airut tulee taaskin! Älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet hänen tuomansa ehdot!"
"Emme toki, varmasti emme."
"Älkääkä ilmaisko kumppaneillenne, että tämä ehdotus on lähtöisin minulta!"
"En, en. Pidän sen salassa", lupasi lurjus, nauraen loukkaavasti, nosti pertuskan olalleen ja lähti jälleen astelemaan vahtipaikallaan.
Gonzaga meni makuulle. Hänen mielessään riehui raju riemu, koska hän oli niin taidokkaasti suunnitellut Valentinan turmion, mutta hän ei halunnut enää sinä iltana joutua neidon seuraan.
Mutta kun airut seuraavana aamuna taaskin töräytti torveaan linnan muurien juurella, oli Gonzaga mukana monna Valentinaa saattavassa pienessä ryhmässä. Aquilan kreivi oli valvomassa työtä, johon hän oli määrännyt kymmenkunta miestä. Hyvin touhuisesti ja niin meluisesti kuin mahdollista — millä Francescon tarkoitus oli vaikuttaa airueen — he vierittivät esille neljä pientä ja kolme isompikaliberista tykkiä ja sijoittivat ne niin, että ne näyttivät uhkaavilta muurinharjan pykälissä.
Tarkkaillessaan ja ohjaillessaan miesten puuhaa hän piti korvansa avoinna, kuunnellen airuen sanomaa, ja kuuli viimemainitun uudelleen sanelevan varusväelle tarjotut antautumisehdot sekä sen uhkauksen, että jokainen linnan muureilla oleva mies hirtettäisiin, jos he pakottaisivat herttuan nujertamaan heidät asevoimalla. Hän lopetti tiedotuksensa ilmoittamalla Gian Marian äärimmäisessä lempeydessään myöntävän heille vielä puoli tuntia miettimisaikaa, jonka kuluessa he saisivat päättää menettelystään. Jos he sen ajan loputtua vielä olisivat uppiniskaisia, alkaisi pommitus. Sellaisen sanoman oli Gonzaga uudessa, nuolen viemässä kirjeessään kehoittanut Gian Mariaa lähettämään.
Vastaamaan astui Francesco. Hän oli ollut kumartuneena tykin ylitse ikäänkuin varmistuakseen sen tähtäyksen tarkkuudesta, ja oikaistessaan vartalonsa suoraksi hän ilmoitti olevansa tyytyväinen niin kovalla äänellä, että airut sen kuuli. Sitten hän eteni Valentinan vierelle eikä seisoessaan ja vastatessaan airuelle lainkaan huomannut, että sotilaat hiljaa poistuivat muurilta.
"Kertokaa hänen korkeudelleen Babbianon herttualle", vastasi hän, "että hän muistuttaa meistä sadun poikaa, joka liian usein huusi: 'Susi!' Kertokaa hänelle, etteivät hänen uhkauksensa tehoa tämän linnan varusväkeen sen enempää kuin hänen lupauksensakaan. Jos hän tosiaankin aikoo pommittaa meitä, alkakoon hän viipymättä! Olemme valmiit siltä varalta, kuten näette. Kenties hän ei otaksunut meillä olevan tykkejä; mutta tuossa niitä on. Nuo tykit on tähdätty hänen leiriään kohti, ja ensimmäinen hänen tänne ampumansa laukaus on sellaisen vastauksen merkki, jollaista hän ei ole uneksinutkaan. Kertokaa hänelle myöskin, että emme odota armoa emmekä sitä anna. Emme halua verenvuodatusta, mutta jos hän pakottaa meidät siihen toteuttamalla aikeensa käyttää tykkejä, ovat seuraukset hänen vastuullaan. Viekää hänelle se vastaus ja ilmoittakaa hänelle, ettei hänen enää pidä lähettää teitä hokemaan tyhjiä uhkauksia!"
Airut kumarsi hevosensa pään ylitse. Vastauksen röyhkeä, kylmän käskevä sävy teki hänet mykäksi hämmästyksestä. Häntä kummastutti myöskin se, että Roccaleone oli varustettu tykeillä, kuten hän oli omin silmin nähnyt sen olevan. Että ne tykit olivat tyhjiä, sitä hän ei aavistanut eikä sitä aavistanut Gian Mariakaan kuultuaan siitä tiedon, joka vimmastutti häntä ja olisi häntä pelästyttänyt, jollei hän olisi luottanut kapinaan, jonka Gonzaga oli sitoutunut nostattamaan.
Airuen lähtiessä ratsastamaan tiehensä pääsi kreivin takana seisovalta
Fortemanilta juro naurahdus.
Valentina kääntyi Francescon puoleen, ja hänen silmistään säihkyi ihailua ja verratonta hellyyttä.
"Oi, mitä olisinkaan tehnyt ilman teitä, herra Francesco!" huudahti hän ainakin kahdennenkymmenennen kerran kreivin saapumisen jälkeen. "Minua vapisuttaa, kun ajattelen, miten kaikki olisi käynyt, jolleivät teidän älynne ja kuntonne olisi olleet apunani." Hän ei lainkaan huomannut Gonzagan kauniilla kasvoilla väreilevää pahansuovaa hymyä. "Mistä löysitte ruutia!" tiedusti hän viattomasti, sillä hänen aivonsa eivät vielä olleet käsittäneet sitä tilanteen huumoria, joka oli houkutellut naurun Fortemanilta.
"En olekaan sitä löytänyt", vastasi Francesco, hymyillen kypärinsä varjosta. "Uhkaukseni" — hän heilautti kättänsä peloittavaan tykkiriviin päin — "ovat yhtä turhanpäiväiset kuin Gian Mariankin. Luulen kuitenkin niiden tehoavan häneen paremmin kuin hänen uhkauksensa tehoavat meihin. Vastaan siitä, madonna, että ne säikyttävät hänet luopumaan meitä pommittamasta — jos hän on sitä milloinkaan aikonut. Siispä menkäämme syömään aamiaista hilpein mielin!"