Gudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän oli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja pikku Gunnarin kanssa näkyviin.
Mutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului kirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi alastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.
— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä loiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka…
Tähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat, jollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi, saatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko unohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi Niilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?
Lauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä käsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.
Gudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta vastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle päälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään sitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä omaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja tarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni, näkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt. Sillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee esiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain tilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.
Tämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla katseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan. Lauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden nulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn. Hän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää laskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle naulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin, kääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden sälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen valkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla vasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä taltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti nopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin naulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä kerrottiin.
Margit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien ulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa kun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen, kuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan vilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten liikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän mukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin mitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon, käsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä sattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen aikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen astumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään ja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke väreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.
— Svante, hän sanoi, nuo viivat aina minua lumoovat. Kuinka olenkaan päätäni ja kättäni vaivannut jäljitelläkseni niitä, ei se vain ota onnistuakseen. Ne kiemurat, joita maalaan, eivät väkisinkään taivu luomaan ilmi näennäistä liikuntoa. Mutta katsopa noita, kuinka ne sammuvat, viriävät, vaihtuvat eivätkä sittenkään vaihda paikkaa keskenään.
— Sinä yrität mahdottomia, sanoi Svante. Mutta siinä teet oikein, sillä ainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille.
Gudmund mestari istui perämelaa pitämään, teljolla hänen edessään istuivat Margit ja Gunnar. Svante tohtori, jolla oli harppu mukanaan, antoi sen Margitille, pisti airot veteen, ja alkoi soutaa.
— Svante, sanoi Gudmund mestari, etkö kuvittele mitään mieleesi, etkö etsi mitään syvempää, nähdessäsi moisia kultajuomuja aaltoilevan kuin nuo tuolla seinällä veden takana? Minä etsin sitä, kuitenkaan löytämättä. Sillä, Margit, kaikella luonnossa on selityksensä. Luonto on Jumalan suuri kaunis kuvaraamattu. Riimut, jotka vilhuvat tuolla talaan seinällä, tarjoutuvat selitettäviksi, mutta minä tyhmistyn niiden edessä. Jospa edes osaisin niistä kuvan maalata!
— Olethan sen tehnyt.
— Olenko?
— Olet kyllä siinä kuvassa, jossa maalasit Aadamin ja Eevan, kun he seisovat suruissaan ja katselevat taaksensa kadonnutta paratiisia, llotarhan aidansäleet olet maalannut noiden näköisiksi: nekin suikertelevat ja liehuvat.
— Siunatkoon sinua taivas! sanoi Gudmund. Kunpa ne niin tekisivätkin, mutta itse en ole sitä nähnyt. Vaan tässähän saimmekin riimuihin miellyttävän selityksen, vai kuinka, Svante? Ne ovat kajastuksia ilotarhan aidan tulisäleistä, keruubin vartiotulista, jotka sulkevat meidät ulkopuolelle ja kuitenkin viittaavat meitä palaamaan. — Nyt, Svante, laskemme laiturilta, ja jos Margit on samaa mieltä kuin minä, soudamme ensin palasen matkaa suoraan järvelle, levähdämme siinä käsi airon varassa ja silmällemme ympärillemme, sillä täällä on ihmeen kaunista, ja siitä soudamme eteenpäin pyhän-Yrjänän kappelille päin.
Vetteri oli tänäpäivänä niin kirkas ja suli niin sointuvasti taivaan selkeyteen, että ellei vihuri tuolloin tällöin olisi vedellyt hopealle harmahtavia läikevöitä pitkin veden kalvoa ja ellei kultavihmaa olisi välkähdellyt aironteristä, niin olisipa rannalta katsoja saattanut luulla venosen ilmoja viiltävän.
Ei ollut Svante pitkälle soutanut, kun Margit, joka häneltä oli oppinut kannelta soittelemaan sekä taisi monta virttä, joita opettaja oli runoillut, alkoi sormin soinnutella, käsin kaiutella harppua ja lauloi soudun tahtiin, noudatellen keulan edessä solahtavan veden vilpoisia huokailuksia:
Kirkasta maamme nyt, tähti sä Herran, kaukana ilmennyt, loistossas kerran! Lapset ja paimenet johtohos lähti, Betlehem-tähti!
Yössä on Juudanmaa, yössä on Siion. Läntehen merten taa sammuu Oriion. Paimen, kun kaidessaan vuorelle vaipui, lapsi, kun unelmaan liekussa haipui, heräävät virsien vienohon soittoon, katsovat tähtösen kirkkaaseen koittoon, lähtevät etsimään Edenin teitä, Betlehem tähdellään johtavi heitä; maan-alhon esteiden halki ne juoksee Siionin porttien kiiltäväin luokse. Sylit siell' aukenee, puhtoiset huulet armaasti suutelee, kuiskehen kuulet: "Betlemin tähti ei eksytä, kotiin vei!" — Lapset ja paimenet johtohos lähti loistava tähti!
— Voin ymmärtää, virkkoi Gudmund mestari, ja katseli haaveksivin silmin Vetterin rantakukkulain veteen venyviä kuvastuksia, joihin kutoutui teräkselle harmahtavia väikkyviä valeviivoja, — että kun pyhiinvaeltajat pääsevät perille, taivaantarhan aidan luo, siellä heitä vastaanottavat syleillen ja suudellen heidän enkelinsä eli suojelushenkensä, jotka ovat heidän tuloansa ikävöinneet, saadakseen heidän kanssaan leikitellä taivaallisia leikkejä paratiisin kukkanurmilla. Jesuksen sanat uudessa testamentissa antavat uskovaisille varmuutta siitä että näitä henkiä on ja että he erittäin holhovat lapsia. Tämä on ihana ja ylentävä usko. Isävainajani käsitti raamatun sanat lasten kurittamisen tarpeellisuudesta ehkä liian ruumiillisesti, ja minusta näyttää tämä kuritus vaikuttaneen minuun vähemmin kuin äitini sana, kun hän puhui miten lasten valhetellessa tai kadehtiessa, heidän suojelusenkelinsä itkevät. Paratiisin nurmet ajateltakoon armaammiksi kuin mitä ihmiskieli osaa kertoa. Melkein yhtä suloisen niityn olen unissani nähnyt ylhäällä Taborin rinteellä, likellä vuoren huippua; sille pergamentille, jolle olen maalannut Kristuksen kirkastuksen, olen sentähden siveltimellä hahmonnut semmoisen niityn, jättäen katselijan päätettäväksi, onko se kaunis vai eikö. Mutta kuinka ihmisillä on eri silmät! Niin, veli ja sisar saattavat nähdä aivan eri tavalla. Margit oivalsi heti, että minä tarkotin kaunista nurmea. Kun kysyin Laurilta mitä hän siinä näki, vastasi hän: minä näen että olet siihen tuhrinut vähän viheriää. Minä olen niin heikko ihminen, ja Laurin vastaus pahotti mieltäni. Kun itse tuijotan tuohon vihreään laikkaan, olen näkevinäni niityn kukkaset, vaikkei niitä ole sinne maalattu, sillä välimatka on siksi pitkä, etteivät ne voisi näkyä, ja ne näyttävät mielestäni terissään säilyttäneen jotain sitä kirkastuksen valoa, joka sinä pyhänä hetkenä virtaili vuoren ylitse. — Nyt, Svante, lasken minä veneen pyhän-Yrjänän kappelille päin.
VIII.
KUINKA LAURISTA TULI AUKTORITEETTI.
Gudmund mestari oli aamuisin yhtä varhain liikkeellä kuin hänen sällinsäkin. Heti kun vasarain ensi kalkutuksia alkoi kuulua, teki hän kiertokävelynsä pajoilla, neuvotteli työnjohtajan ja sällienvanhimman Aadam Klasen kanssa päivän työsuunnitelmasta, katsasteli kaikkea, suurta ja pientä, ja meni sitte nielloimis-kamariin, jossa hän suvikuukausina työskenteli yksin, mutta muina aikoina piti Heikki Fabbea kumppalinaan ja työtoverinaan. Ammattitoimi Gudmundin talossa oli jo vuosikymmeniä käynyt koneiston tapaan, joka hyvän johdon ja säännöllisen silmälläpidon alaisena sujui tasaista tarkkaa menoansa tuottaen tuloja tarpeeksi, niin että työmiehet saivat jokapäiväisen leipänsä ja turvatun toimeentulon vanhoillakin päivillään, samalla kun mestarin varallisuus kohtuullisesti karttui karttumistansa.
Eipä kuitenkaan olisi mestaria oikein tuntenut, jos olisi luullut että ainoastaan isännänvirka ja peräänkatsonnan huoli ajoi hänet anivarhain ja ilomielin vuoteeltaan. "Aamuhetki on kullan kallis!" Se kulta, mikä mestaria houkutteli, ei ollut suinkaan vähimmin aamuruskon ja nousevan auringon valama. Osansa tästä peri hän useimmiten rannassa laiturilla, jossa hän aina yhä nauttivalla hartaudelIa katseli valoa, kuinka se koitti, selkeni ja leimuten valui yli vesien ja rantojen. Jos oli aamu sateinen, kuunteli hän putoilevan veden suhinaa, ja se oli hänestä aamuisin toista tarinaa juttelevinaan kuin iltahämyssä. Jos Vetteri myrskyili, oli hänellä laiturilla tuulensuojansa, jossa hän katselemalla vaahtoavain laineitten pärskymistä sillanpäähän sai minuuttikausiksi silmälle ja ajatukselle tointa. Jos oli pyryttänyt lunta nietoksiin, oli mestarin etuoikeutena, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, luoda lapiolla polkua järviaitalle. Tässä toimessa hän omituisen arastelevasti ja hellivästi — jota tunnetta tuskin kukaan muu olisi älynnyt — kohteli hohtavaa valkovaippaa, johon lumi oli pihamaan peittänyt. Turhaan Margareeta rouva oli hänelle sanonut, että renki paremmin kuin hän olisi tuohon tehtävään omiansa. Vasta viime talvena renki sai lumenajon huolekseen.
Kun Gudmund tänä päivänä meni niellokamariin, seisoi Lauri ikkunassaan ja samassa kuin isä sulki oven peräänsä, pani poika merkin tiimalasiin. Lauri oli sanonut äidilleen mestarin työskentelevän tuolla ainoastaan tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Hän tahtoi varmemmakseen tarkistaa lausettansa, voidakseen sitä oikaista, jos siihen oli sattunut liikaa päälle tai vaille ja oli senvuoksi päättänyt salaa pitää varalla ja panna muistoon, paljonko aikaa isä käytti herra Ture Jönsinpojan sotisovan valmistamiseen.
Mestari huoahti kamariin astuessaan. Hän kaipasi iloista, taitavaa Fabbeansa, joka osasi kaikki niellotyön temput, paitsi etevämpäin kuvain piirrostelua jalometallisiin osiin. Mestari oli vuosikausia yritellyt opettaa Fabbea ihannemuotoja piirustamaan, mutta yritykset olivat heitä kumpaakin väsyttäneet ja niistä oli aikaa sitten luovuttu. Fabbe oli kyllä muuten näppärä sormistaan; mutta liekö syy ollut silmässä vai sielussa, aina hänen elokuvansa saivat kummanmoisen, miltei hullunkurisen ilmeen, joka ei ollut opettajalle mieleen. Koristekuvia laati hän sen sijaan oivallisesti, ja ne kissat ja ankat, ketut, hanhet ja oravat, joita mestari antoi hänen sovitella sinne tänne lehtien ja kukkasten väliin, olivat luontevia teoltaan ja hupaisen näköisiä. Nyt oli Gudmund mestarin omana työnä sekottaa hopea ja vaski, sulattaa seokseen tulikiveä, jauhentaa täten syntynyt niello, sulana valaa tätä sysimustaa ainetta piirrosten uurrelmiin ja niellon hyydyttyä hioa se sileäksi. Aina hädissään, kun pelkäsi ettei tilattu kapine valmistuisi määräajaksi — semmoista ei saanut tässä työpajassa tapahtua — työskenteli Gudmund mestari perin ahkerasti, niin että hiki valui. Hän puuhasi sitä ahkerammin, kun tahtoi itseltään salata ettei sydämensä lempinyt tätä tointa vaan ikävöitsi maalarimajaan. Ponnisteltuaan hikipäissään lähes kaksi tuntia, tuli hän ulos ja sulki peräänsä niellopajan oven. Lauri, joka urkki akkunan ääressä, kirja edessään, näki tällä kertaa mielihyvällä, eikä suuttuen, ettei isä ollut kahden tunnin määrän yli mennyt. Hän oli sanonut: "enintään kaksi tuntia"; näin oli käynyt, Lauri oli oikeassa. Hänestä oli tullut auktoriteetti, joka ei kärsinyt että hänen mielipidettään kumottaisiin.
Hetken perästä näki Lauri isänsä istuvan hevosen selässä. Gudmund mestarin tapana oli joku kerta viikossa ajaa ratsain Kortebohon, Gorm koira mukanaan, ja pian palata sieltä. Hänen ratsunsa oli valkoinen, isokasvuinen, lauhkea ijäkkäänpuolinen tamma, jonka älystä hän ajatteli suuria. Hän luuli tamman tajuavan melkein kaikkea niitä hän sille sanoi, rohkenipa tätä luuloansa puolustaakin, vaikka Lauri oli sitä ankarasti moittinut muka halventavaksi ihmisen Jumalalta saamaa paremmuutta eläinten edellä. Yleensä mestari oli halukas omistuttamaan talonsa elukoille, poislukien sentään muutamia, melkoisen määrän älyä ja tunnetta. Gormista hän puhui ikäänkuin nerosta ja kutsui sitä uskolliseksi ystäväkseen. Tallijäärä kyllä hänestä oli typerä. Mutta kottaraisista ja pajukertuista, jotka asuskelivat hänen holhokkipuissaan pihamaalla, ja pääskysistä ja västäräkeistä, jotka oleksivat järviaitan katolla ja joita kaikkia hän melkein luki sukulaisikseen, näistä hän tiesi kertoa kummia juttuja, sillä hän oli lapsesta asti noiden lintujen eloa ja oloa katsellut. Näillä kertomuksillaan hän nyt enää kuitenkin vain huvitteli Margitia, sillä esittämällä niitä Laurille olisi hän vain tuottanut itselleen ikäviä luentoja tältä, ja mitä hänen vaimoonsa tuli, niin tämän harrastukset ja mielipiteet olivat kaikessa, paitsi emännän askareissa, tuon rakkaan pojan määrättävinä. Mitä poika moitti tai ei viitsinyt kuulla, sitä ei äitikään hyväksynyt.
Laurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että äiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän noudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut sitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan yksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä kaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa, tarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka lahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta rouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen katolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä rippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan paavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset uskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma säädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta rouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä miesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin, yhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja ja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin syytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut uskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä eikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä asiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä kävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan entistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä menettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä rukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän rukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä luopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti häntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään lausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan kysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat tointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän erehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä, ei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli Margareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien, joissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita synninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi franciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi paavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi ja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi miehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä rakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä Margareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti hukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä moisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt — ja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen se vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut luoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin lausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa vastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä, jotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2) sitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä tästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin paheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen kirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta mitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne kristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät, sekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin; 4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka luonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja itsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja, joilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen kuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista jumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen eri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se hänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se auktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon, ettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin huolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä lohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin hän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri omassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.
Jos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän täydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen tulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän joka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen vääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja pistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos toisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella eläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa, isäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla oli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt (ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli asioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka suosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli sellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen helvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa kuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin. Mitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista vastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen olleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli kiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja siveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin mielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.
Laurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan selvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä. Missä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka on Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa ole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla selittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita toisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis hengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen vaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty: Athanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa lähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian todisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden testamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin ylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja perkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton menestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee väitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja evankeliumin miekalla.
Lauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen logiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti kätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan näköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan rouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun erehtymätön selittäjä.
Margareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan silmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka vakuutti: "Luther on erehtymätön!" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon ja nosti hänen huulilleen vastakaijun: "Luther on erehtymätön".
Laurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat olisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään vaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän arveli tahtovansakin niin tehdä:
Tästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän suotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain väittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein pitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan sepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä koetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun varalle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat virhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat, arveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin syllogismi cornuti ("sarvipäätelmiä"), joissa vastustajain valittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi nahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan ollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita joka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta lahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja hänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä kömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi täydellä isännänvallalla.
Keksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja, tunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta sitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra Svenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä iloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian kartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies, mutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä asioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi hän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä että tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli Sven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan kanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän itsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa, kilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen säkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa paraiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa Arville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri luki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä mitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin tavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan jossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti, että Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä saadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä löytyvään substantiiviin, niinkuin esim. rapti Ganymedis honores; arveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa rapti kuuluvan Ganymedis sanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan honores sanaan, ja hän jankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.
Svante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset ajatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante ollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut Pragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja loihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta sielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia että luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka kanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran vastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante tohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista, Erasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja tiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui keskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa petturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti löytymän luettavina tämän kirjassa Enchiridion militis christiani [Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin mainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin kuin hän oli sen maininnut.
— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.
— En, enkä aijo koskaan lukea mitään sen miehen kirjottamaa, mutta sitaatti on oikea, sillä olen saanut sen luotettavasta lähteestä — samalta oppineelta kirjottajalta, joka tietää kirkkoisäin järjestänsä julistaneen helvetinrankaisut ijänkaikkisiksi.
— Se on varmaankin epäluotettava lähde, koskapa useat kirkkoisät eivät usko niitä ikuisiksi.
— Niin, Origines ja semmoiset, mutta ne eivät ole kirkkoisiä, vaan vääräoppisia, kerettiläisiä.
— Entäs sitte Gregorius Nyssalainen? Sanoohan tämä, että Jumalan tuomio ei tarkota kidutusta, vaan ensiksi hyvän erottamista pahasta, joka ei voi tapahtua kivutta, ja sitten pahan täydellistä hävittämistä.
— Sitä minä en usko hänen sanoneen, mutta jos hän sen on sanonut, on hän kerettiläinen.
— Ovatko Gregorius Naziansilainen ja Theodorus Mopsuestialainen myöskin kerettiläisiä?
— Ovat, jos mitään semmoista väittävät.
— Onko Hieronymuskin kerettiläinen? Hän sanoo, kun ikuisia helvetinrankaisuja saarnataan, sitä tehtävän kasvatusta silmällä pitäen, huomaathan: kasvatusta, ja semmoisia varten, joita tarvitsee pelottaa syntiä tekemästä.
— Sitä hän ei ole koskaan sanonut
— Oletteko Hieronymusta lukenut?
— En, mutta tiedän sen sittenkin.
— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat… quibus timor utilis est, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant [= joille pelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä tekemästä].
— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen teoksiaan, Lauri arveli.
Tähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun nähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja kaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.
Lauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat sellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän lisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.
— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa väitettä; saatte lainata minulta hänen De civitate Dei kirjansa, jossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu vakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi saatavissa.
— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.
— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.
— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.
Svante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen sananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten välistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan, voitonriemun loisto kasvoissaan.
IX.
GUDMUND MESTARIN ILTAVAHTIKÄVELY.
Gudmund mestarin varhaisimpia lapsuuden muistoja oli erään lyhdyn valo, joka pimeinä iltoina liikkui ovelta ovelle pitkin avaraa talontilaa. Vanhan puurakennuksen pihanpuolisessa päädyssä oli yksi akkunoista lastenkamarin, ja kun poikanen makasi siellä vuoteellaan, oli hänestä hauskaa, ennenkuin uneen uinahti, silmin seurata lyhdyn valon vaellusta, sen katoamista ja näkyviin palaamista. Lyhdynkantaja oli hänen isänsä, joka omalta isältään oli perinyt tavan aina iltaisin ennen makuulle menoa katsoa, että kaikki talossa oli paikallaan. Oli sää mikä hyvänsä, joko myrsky vinkui Vetteriltä ja sataa solisi virtanaan, tai kuutamo valoi hopeitansa lumiselle pihamaalle — harvoin tai ei koskaan lyhdynvalo jäänyt ilmestymättä. Pojan mielikuvitus katsoi tätä hänen iltarukoukseensa kuuluvaksi, näki siinä maallisen merkin, jolla taivaallinen isä ilmaisi valvovansa maailmansa ja lastensa parasta. Ja tähän taas liittyi armaan äidin muisto, jonka kuolo korjasi pojan ollessa kuuden vuoden ijässä, mutta jonka kasvot, vartalon, äänen ja arkipuvun hän oli muistavinaan tai todella muistikin; ja äidin kuvaa, semmoisena kuin se hänen mielessään häämötti, hän ei koskaan jättänyt panematta piirustelmiinsa, johonkin sopivaan kohtaan, viimeiseksi siihen maalaukseen, joka esitti kirkastusta Taborilla. Vuoren juurelle oli hän esittänyt ryhmän polvillaan rukoilevia henkilöitä, joiden kasvojen piirteet olivat hänelle rakkaita: näiden joukossa nähtiin Margareeta rouva, Margit, Svante tohtori harppuineen, pikku Gunnar, Arvi Niilonpoika, kirkkoherra Sven ja esimunkki. Mathias, joka viimeksimainittu oli oivallisin rukoilijanmalli, mitä saattoi haluta. Isällistä oikeudentuntoa noudattaakseen pani hän ryhmän sekaan myös erään ihmisolion, jonka piti oleman Lauri, mutta oli niin kaunistettu ja ihannoitu Lauri, ettei häntä enää tuntenutkaan.
Tietty asia oli, ettei Gudmund mestari luopuisi peritystä talonsa iltatarkastuksen tavasta. Sitä toimitettiin kuitenkin nykyään oloissa, jotka entisiin verraten olivat joinkin määrin muuttuneet; sillä vaikka Lauri pahottelikin sitä, miten mestarin muinaismuistot muka estivät kaikkia korjauksia ja parannuksia, oli asianlaita kuitenkin se, että tämmöisiä tehtiin paljon, jos kohta kaikkea vanhaa mikäli mahdollista säästellen ja hellin käsin muutellen, ja että uusia korjauksia ja parannuksia tuumittiin. Yksi noista talonkorjauksista muutti iltatarkastuksen luonteen. Kaikki huoneet tontin itäpuolella oli näet keskenään yhdistetty, toisin paikoin katetuilla käytävillä, jotka johtivat seinästä seinään tai parvesta parveen, toisin paikoin myöskin pienillä laskusilloilla, niissä mestari pelkäsi valkeanvaaraa syntyvän kiintonaisista liitinlaitteista. Mestari saattoi siis lyhtyineen kävellä melkein kauttaaltaan katosalla aina järviaitalle asti. Viime kuukausina oli Margit tässä toimessa aina seurannut hänen mukanaan. Hän ja Margit toimittivat iltakierron. Margareeta rouva salli sen. Kun hänellä oli Laurinsa, näytti hänestä kohtuulliselta että mestarilla oli Margitinsa, vaikka asialla kyllä Laurin mielestä oli arveluttavat puolensa ja hän oli päättänyt Wittenbergistä palattuaan kieltää Margitia seuraamasta isäänsä noilla iltakiertokävelyillä, jos niitä silloin vielä jatkuisi. Lauri oli saanut päähänsä, että isän vaikutus tyttöön ei ollut terveellistä laatua. Isänsä syyksi luki hän, tietysti välillisesti, että Margit ei osottanut veljelleen, lain ennalta määräämälle holhojalleen ja naittajalleen, velvollista nöyryyttä ja kunnioitusta. Milloin hän ei kohdellut veljeään välinpitämättömästi, saattoi hän kapinoidakin. Saattoipa puraista, kynsiä ja potkia, kun veli käsivoimin koki käyttää valtaansa, ja tätä hän vielä välisti koettikin kun ei isä tai äiti nähnyt. Hän sanoi pirun riivaavan tytön tenavaa, silloin kun hän, Lauri, kasvattaakseen häntä kristilliseen naisellisuuteen nipisteli ja tukisteli ja löi häntä korville.
Kiertokävely alotettiin puukartanosta, tuosta ikäkulusta, jonka kilpimerkkinä loisti Vidrik Valandinpojan kuva. Sen alikerrassa oli iso perhesali huonekaluineen isän ja isoisän ajoilta sekä merkillisille seinämaalauksilleen, joissa oli kuvattuina niitä näitä Tidrik kuninkaan, kääpiöseppä Albrianin ja Vidrik sankarin seikkailuja. Salia — "isien salia", kuten Gudmund sitä nimitti — käytettiin erittäin niihin sukujuhliin, joita mestari vietti kahdesti vuodessa ja joissa puhujanvirkaa toimitti Pietari Maunonpoika, ennenkuin hän siirtyi piispaksi toiseen hiippakuntaan, ja senjälkeen Niilo Arvinpoika, sillä mestari itse ei rohjennut maljapuheita pitää, sen koommin kun hän kerran pyhän Kertun seurassa, jonka kunniajäsen hän oli, juhlaa vietettäissä oli heti puheensa alussa sekaantunut sanoihinsa eikä sen pitemmälle päässyt. Yläkerrassa oli entinen lastenkamari, jääneenä melkein samaan asuun mikä sillä oli mestarin piennä läsnä ollessa; lisää oli sinne vain tullut alttarimainen esine, jonka ääressä mestari aina sunnuntaisin rukoili esi-isäinsä ja vanhempi-vainajainsa sielujen edestä. Oli siellä myös kokoelma kirjoja. Mestarilla oli niitä ruotsin, tanskan ja saksan kielisiä, sisällykseltään historiallisia, taloudellisia, runollisia tai hartaudellisia ja hän oli kaikki kirjansa lukenutkin. Eri vihkoon oli hän kauniisti kirjotettuina koonnut ne runot, jotka Svante tohtori siihen asti oli Margitille laulanut. Tämä käsikirjotus oli hänelle kallis. Hän aikoi koristella sitä pienoismaalauksilla.
Puukartanosta pääsi portaita myöten muurattuun käytävään, joka suoraa tietä pihan alatse yhdisti tämän talon tiilitaloon. Molemmin puolin käytävää oli ovia kellariholveihin, joissa olutta, kotipanoista tai Saksasta saatua, säilytettiin astioissa, jotka tuottivat tynnyrintekijäammatille kunniaa. Oli siellä viinejäkin, noita kaupassa yleisemmin tavattavia lajeja, tarjona juhlatiloja varten tai ystävysten yhtyessä. Tiilitalon vahvoista seinistä aukeni sarja hauskoja ikkuna-aukkoja, järjesteltyinä melkein samaan tapaan, kuin nähdään Hugo van der Goes'in maalauksissa. Tästä kulki vartia ohitse lähemmin katsastamatta. Seurasi sitten silmättäväksi yhtä perää nämä: vaatekamari jykevine kaappeineen ja kirstuineen; huonekalusäiliö, sen vanhat ja uudet hopeiset ja tinaiset pöytäastiat, sen kolpakot, sarkat ja pokaalit, joita oli monenmuotoisia, eri ajoilta ja eri maista; ruoka-aitta, juomanpano-kota, leivintupa, varastohuone, edelleen muuan kurkihirsitupa lakkoineen parvineen, sitten maalarimaja, joka oli mestarin mieluisin olinpaikka, sekä sen vieressä savupirtti, pesä permannossa, repijänä katossa. Vartiain tie kulki ylös ja alas portaita ja tikkaita, milloin maakerrosten läpi, missä ainoastaan lyhdyn valjakka liekki näytti tietä, milloin tilavain ullakkojen läpi, joiden räystäsaukoista hämärtävä valo häämötti sisään ja eri vivahduksin ohenteli pimeätä, milloin silloille ja solaparville, joiden pylvästen välistä paikoittain pilkisti taivasta tähtinensä. Kauniintansa kävely tarjosi kuutamolla. Kamalaa se oli ja kuitenkin se Margitia houkutteli, silloin kun myrsky riehui ja Vetterin aaltojen hurjasti ärjyvä ja samassa kuitenkin tahtimääräinen pauhina sekaantui viimojen vinkunaan ja suhinaan, niiden puhaltaissa tiilipaanujen, katonkaarien ja ruoderistikkojen välitse. Jönköpingissä uskottiin yleisesti, että Gudmundin talon alalla asusteli ja oli jo vuosisatoja asustellut haltioita, jotka toivat taloon rikkautta. Samaa uskoi talon oma väki. Jopa Fabbekin, vaikka hän pohjaltaan oli epäilijä, monasti ja varsinkin raastuvankellarissa tai sällimajatalossa ryypiskeltyään, vakuutti nähneensä tonttuäijän punahiipan ja kumman kurttunaaman kurkistavan jostain nurkasta tai aukosta. Kyllä Margitkin, vieläpä itse mestarikin, luulivat nähneensä jotain sentapaista vilahtavan milloin mistäkin kolosta tai sopesta tai ylhäältä kattomalkojen takaa. Mestari arveli tonttujen olevan ystävällisiä ja Jumalalle mieleisiä olentoja, jotka muuttuvat enkeleiksi sittenkun ovat lakanneet talonpuuhistaan täällä maan päällä, joihin heitä viehättää erinäinen luonteentaipumus. Lauri sitävastoin luuli niitä jonkinlaisiksi piruiksi ja oli kehunut Fabbelle aikovansa manata ne menemään talosta, sittenkun olisi papiksi vihitty ja saanut oikeuden ja vallan toimittaa pahanhengen-manausta. Fabbe arveli ettei Lauri tarvinnut papiksi vihkimystä karkottaakseen lempoja kotoaan; olipa hänessä muka muutenkin miestä niitä kiristämään.
Iltavahtikävelyyn saattoi kulua hyvä puolitunti jopa enempikin, sillä mestari malttoi harvoin olla istahtamatta missä näki mukavan istumasijan. Siinä hän kietoi käsivartensa Margitin vyötärölle ja jutteli kauniin tarinan, ihmeellisen sadun, tai soman seikkailun, taikka jonkun elämänsä kokemuksen, tai mitä oli kirjoista lukenut. Nämä olivat isälle ja tyttärelle onnellisia hetkiä. Jos taivas oli tähdessä, pysähtyivät he lakkaparvelle ja mestari näytti sormellaan tähtisikermiä ja kertoili niistäkin tarinoita. Tänä iltana joutui hän astrologian alalle.
"Tähdet ihmistä ohjaavat, Jumal' tähtiä ohjaa."
Mestari lausui tämän säkeen ja sanoi, että jos tähtien asema lapsen syntyessä vaikuttaa jotain sen kohtaloihin, on se siitä syystä, että kaikki esineet ja asiat tässä maailmassa ovat keskinäissuhteessa ja vaikuttavat toisiinsa. Mutta ihmisen kohtalot eivät suinkaan ole tähtien määrättävissä, vaan ainoastaan ne olosuhteet, joissa hänen on taisteltava, kärsittävä ja pyrittävä Jumalan valtakuntaan evankeliumin ohjeitten mukaan ja käyttämällä sitä määrää tahdon vapautta, minkä hän on saanut. Ihminen on töistään vastuunalainen.
Tämän lausui mestari sivumennen, täytettyään sormellaan erästä kaunista tähteä, jonka hän sanoi olevan kiertotähden, Jupiter nimisen, ja jonka arveltiin olevan lempeimmän ja onnea tuottavimman kaikista kiertotähdistä. Kauvemmin viivyttiin tällä erää vasta tiilimajassa. Tämä oli salvettu tavattoman paksuista hirsistä ja luultiin sen olevan Jönköpingin kaikkein vanhimman rakennuksen. Nyt siinä säilytettiin aseita. Tähtien valossa, joka pilkisti lakeisesta, ja lyhdyn liekissä välähteli himmeästi heijastaen jousipyssyn nuolia kimputtain, ruusunmuotoon asetettuja kannuksia, veitsiä ja tikareita, suoria miekkoja ja lainemaisia flambergi-säiliä, kahvat sveitsiläistä tai saksalaista tekoa, pistimiä ja piilukeihäitä, vanhoja basinetteja, siroja bourgignot-kypäriä, maljamaisia sotalakkeja kummannäköisine silmikkoineen, ryntökypäriä, hevosten kuve-, kaula- ja otsavaruksia, säärisuojuksia, käsivarsivaruksia, rautakäsineitä, nahkasiteisiä rengashaarniskoita, jommoisia vanhemmat miehet vielä käyttivät Gudmund mestarin isän aikana, panssaripaitoja, erilaisia rautalevyhaarniskoja, koko- ja puolirävättejä aina uusimpaan sotisovan muotoon, maksimilianiseen asti, joita kaksi täydellistä kappalta, äsken pajasta lähtenyttä, riippui siellä odottaen tilaajiansa noutamaan itseään. Gudmund mestarin haarniskat olivat maan mainiot Hän oli kolme vuotta ollut työssä Kollmanin luona Augsburgissa.
Mestari istahti isolle kiuvaskivelle, joka luultavasti oli vuosisatoja siinä paikassa ollut, ja otti tyttärensä polvelleen. Lyhdyn oli hän pannut viereensä. Vetäen pesän yli riippuvasta vitjasta, joka oli myöhempänä aikana tuohon pantu, siirsi hän syrjään reppänän luukun, joka sekin oli myöhemmän aikuinen, niin että useampia tähtiä pilkisti aukosta alas heihin.
— Margit, hän lausui, sanotaan että tämä huone on pakanallisten esi-isäimme laatima. Missä he ovat nyt? Eläissään he eivät koskaan kuulleet herrasta Jesuksesta puhuttavan. Olisikohan heitä tästä tahattomasta tietämättömyydestä tuomittu tuskiin, jotka kestävät ijankaikkisesti? Ei suinkaan, Margit! On elänyt pakanoita, jotka, vaikkei heillä ollut lakia ulkonaisessa muodossa, kuitenkin tekivät mitä laki käski, sentähden että Jumala — huomaa se: Jumala itse — oli kirjottanut lakinsa heidän sydämiinsä ja omiintuntoihinsa. Tätä pyhää sydämen ja omantunnon-kirjotusta ei ole helvettiin heitetty siellä palamaan. Ei, tyttäreni, nämä pakanat ovat siellä, missä kaikki ikimenneet sukukunnat, kaikki lapset, vieläpä kastamattomatkin, ovat, ja minne me itsekin vielä kootaan: he ovat tuonelassa, sen paratiisissa tai sen vankilassa, aina kuinka kunkin sieluntila ja ijäinen hyöty vaatii. Autuus tässä paratiisissa ei ole ylintä autuutta, Margit, sillä siihen sekottuu kaihoa ja ikävöimistä, samoinkuin sitä sekaantuu muutamain sielujen, kenties kaikkienkin, mutta ainakin minun sieluni maalliseen onneen. Tuon paratiisin valo ei myöskään ole se ääretön, joka taivaassa loistaa, vaan siihenkin on ikäänkuin kaihoa ja ikävöimistä sekottunut. Sen vertauskuvana on ehkä tähtien kirkkaus tuolla ylhäällä. Tuo ikävöiminen ei ole toivotonta, siitä asti kuin ne, jotka siellä istuivat, saivat nähdä suuren valkeuden. Se valo säteili ihmisen pojan otsalta, joka saapui sinne alas kuolon synkkää polkua ja julisti kaikille siellä olijoille lunastusta. Hän julisti sitä kaikille, Margit kulta, eikä ainoastaan paratiisissa olijoille, vaan vankilankin asukkaille, ja jos oikein tunnen hänen sydämensä laadun, lienee hänellä ollut lohdullisimmat ja suloisimmat sanansa sanottavina juuri niille, jotka näitä kipeimmin kaipasivat, vankilan asujamille. Kun Kristus, elämämme, jälleen ilmestyy, silloin he kaikki hänen kanssansa jälleen ilmestyvät kunnian kirkkaudessa. Hän on itse sanonut, että kristitty väärintekijä on kärsivä kovemman rangaistuksen kuin pakanallinen väärintekijä. "Se palvelija joka tiesi Herransa tahdon, eikä tehnyt sitä, pitää monella lyömällä rangaistaman. Ja se joka ei sitä tiennyt, mutta teki rangaistavia, pitää harvoilla lyömillä rangaistaman." Ylistetty olkoon Jumala, joka on ankaruudessaan oikea, armollinen ja sangen laupias.
Mestari nousi seisaalle ja kävelyä jatkettiin, kunnes oli ehditty järviaittaan. Siellä oli luukku auki laiturille päin. Mestari tahtoi vilkaista järvelle, mutta kuuli ääniä laiturilta ja vetäytyi heti takaisin, koska hänestä oli rumaa asianomaisen tietämättä kuunnella sanoja, jotka ehkä lausuttiin luottamuksen nojassa.
X.
KASTEEN UUDISTAJAT.
Laiturilla puhelijat olivat Gudmundin työnjohtaja Aadam Klase ja eräs Jönköpingiin hiljan tullut saksalainen rihkamoitsija ja kirjakauppias, jonka nimi oli Knipperdolling. Ainoastaan yksinäisiä sanoja oli Gudmund mestari saattanut erottaa. Enimmästään he kuiskasivat istuessaan siinä rahilla järviaitan seinustalla. Knipperdolling oli nuori mies, kaunis ja sorjavartaloinen. Hänellä oli kasvojen sävyssä, jollei piirteissäkään, vähän tuon ruotsalaisen sepänsällin näköä, joka kuitenkin oli keski-ikäinen mies.
— Lienee kai jo aika lähteä liikkeelle? kysyi Knipperdolling.
— Ei vielä, vastasi Klase. Kokouspaikka koivistossa Munkkijärven töyryllä ei ole etäällä täältä; mutta me menemme sinne eri polkuja, välttääksemme ihmisten huomiota. Pari kymmenkunta uskovaisia, kas siinä se piskuinen lauma, joka halajaa kuulla sinulta lohdutuksen ja vahvistuksen sanoja. Sinä puhut ruotsia ihmeen hyvin. Missä sitä olet oppinut?
— Lybekissä ja muissa Itämerensatamissa. Olen tuntenut jonkun voiman vetävän itseäni tänne pohjoismaille teidän tykönne. Teidän maassanne on pienet kaupungit, joissa ei ole suuria tuloksia toivottavissa, ellei Tukholmassa; mutta täällä ovat talonpojat vapaat, tottuneet aseita käyttämään ja halukkaat kuulemaan, mitä sanomia näinä aikoina julistetaan. Olen nähnyt unta että pohjolasta on saapuva kristikunnan suuri pelastaja, eikä se uni ole tyhjä, koska myös Israelin profeetat ovat samaa unta nähneet. Minä uskon, niin, sisällinen ilmestys vielä enemmän kuin ulkonainen varmistuttaa minua siitä, että Ruotsin metsien helmasta on se mies astuva ilmi, joka hävittää Antikristuksen ja perustaa Messiaan valtakunnan. Niinkuin sen sinulle sanoin: siitä aijon tänä iltana puhtia ystävillesi. Apostoleita on lähetettävä ilmottamaan samaa salaisuutta teidän maaväestöllenne ja kastamaan niitä, jotka sydämiinsä suovat sijaa pyhälle tulelle, asiamme marttiiroiksi ja voitonsankareiksi.
— Entäs jos alkaisimme Slattesta! Se mies voi nostaa liikkeelle puolet
Smoolantia, jos tahtoo. Mutta hänen uskostaan en tiedä mitään sanoa.
Toiset sanovat häntä selväksi pakanaksi. Ehkä sinä, jolla on sujuva
kieli vallassasi, etsisit hänet käsille?
— Minun on ensin mentävä Tukholmaan, jossa olemme sopineet yhtyäksemme minä ja Kristuksen hurskain palvelija, turkkuri Melchior Hoffman. Jahka ensin saamme pääkaupungin haltuumme, niin työmme maaseuduilla, joka on tärkeintä, sujunee helpommin. Lieneeköhän Lutherilla paljokin liittolaisia näillä tienoin?
— Puolinaisia on hänellä niitä kyllä koko joukko. Mutta semmoisia, jotka tahtovat panna verensä ja varansa alttiiksi hänen oppinsa eteen, niitä ei varmaankaan monta ole.
— Minä vihaan Martti Lutheria, tuota köyhien ja sorrettujen pyöveliä, sanoi Knipperdolling. Hän nousi seisaalle, puristi nyrkkiään ja hänen silmänsä sälähtivät puoli pimeässä. — Sinä tiedät, Klase, että useimmat talonpojat tuossa pyhän nimellisessä, mutta perin epäpyhässä rooman-valtakunnassa, se on minun isänmaassani, ovat perinnäisen maaorjuuden alaisia; mutta sitä et varmaankaan tiedä, miten heidän isäntänsä ovat heitä kohdelleet ja yhä kohtelevat. Kauhean ilkeästi. En rupea sitä kertomaan, sillä ajatellessani että nämä isäntäherrat kuitenkin itselleen anastavat kristityn nimen, tekee mieleni itkeä raivosta. Ja noita ilkitöitä tehdään munkkien ja pappien nähden, jotka herkuttelevat heidän pöydissään ja juovat heidän maljoistaan, eivätkä nuo siitä välitä että ihmiset evankeliumin opin mukaan ovat veljeksiä ja sisaruksia, että Kristus on meidät kaikki verellään ostanut vapaiksi, että se valtakunta, jossa mahtavat ovat käskijöinä ja suuret väkivallan tekijöinä, on perkeleen valtikan alla; mutta että tuommoinen meno ei kelpaa siinä valtakunnassa, jonka Jumalan poika on meidän keskellemme perustanut ja jossa olemme veljesvelvollisuuksilla toisiimme liittyneet. Alkoi soida sanoja evankeliumin vapaudesta. Ne tulivat Lutherin ja hänen puolellaan olevien suusta; ne kaikuivat orjien kuuluviin, noiden Kristuksen pyhän ruumiin hengellisesti köyhäin ja ruumiillisesti runneltujen jäsenten kuuluviin, ja virittävät toivon heidän sydämiinsä. Tiedätkös, mitä he pyysivät nylkijöiltään ja verensä imijöiltä? Niin peräti vähän siitä mitä heidän kristityn oikeudella oli saatava, että titaanien olisi pitänyt ihmetellä. Luther itse myönsi heidän pyyntönsä oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja hän kehotti herroja siihen suostumaan. Kenen olisi ollut helpompi kuin hänen ymmärtää, että moiset kehotukset ovat tuiki turhia, etenkin kun niiden perässä pauhaa nuhdesaarna noille nöyrästi anoville orjille? Ja sittenpä samainen Luther poloisten ihmisparkojen päälle usutti nuo haarniskoidut verikoirat luvaten näille taivaan palkinnoksi verenvuodatuksesta. "Ken teidän puolellanne kaatuu", hän kirjotti, "on oikea marttiira Jumalan silmissä; ken talonpoikien puolella kaatuu, on helvetinkekäle." Niin, sanoipa hän, että ruhtinas voipi vuodattamalla sotivain orjien verta paremmin ansaita autuuden kuin muut voivat sitä rukouksillaan.
— Sepä hirmuista! sanoi Klase. Ehkäpä Luther tahtoi terottaa sorrettujen saksalaisten veljieni mieliin, että pahaa ei pidä vastustaa väkivallalla, vaan voittaa paha hyvällä.
— Sitä hän tahtoi, mutta hän ei tahtonut sortajille samaa oppia saarnata. Näitä hän suojaa esivallan verholla ja vaatii ehdotonta kuuliaisuutta heille, vaikkei hän itse taivu tottelemaan hengellistä esivaltaansa paavia ja maailmallista esivaltaansa keisaria. Kun Reinicke Fuchs saarnaa hanhille, varottaa hän niitä aina pahaa vastustamasta. Klase, pidä ammattiasi arvossa! Sinä olet aseseppä, ja aseita tähän aikaan tarvitaan. Pahaa tulee hyvällä voittaa, missä siitä on vähäkään mahdollisuuden toivoa. Mutta tässä on mahdottomuus ilmi selvänä emmekä siis saa unohtaa että Kristuskin on miekasta ennustanut ja on itse ruoskaa käyttänyt. Elkäämme unohtako, kuinka Herran ja Gideonin miekka helähti. Luemmehan raamatussa, miten Jumala käskee taivaan lintujen syödä pahain ruhtinasten lihaa ja kedon eläimiä juomaan tirannien verta.
Knipperdolling istausi jälleen.
— Oletko ajatellut, jatkoi hän, että meille kasteenuudistajille on ehkä käyvä samoin kuin kävi Saksan maaorjille?
— Minä toivon, että meidän pyrintömme pääsee voitolle.
— Ihan varmaan… mutta koska? Me emme tiedä sitä, mutta meidän tulee olla valmiit kaikkea kohtaamaan mikä tulleekin. Me olemme enimmästä päästä käsityöläisiä ja köyhää väkeä eikä meillä ole monta haarniskaa eikä hevosta asettaa noiden toisten lippukuntia vastaan. Onhan mahdollista, että mekin vielä elävin silmin näemme voiton päivän, mutta mahdollista sekin, että voitto vielä viipyy sata, kaksisataa, ehkä montakin sataa vuotta. Jähtyykö intosi niin pitkää viipymystä ajatellessasi?
— Ei suinkaan, vastasi Klase. Päinvastoin aavistan minä iloiten, että meidänkin seurastamme karttuu monta marttiiraa lisäämään niiden pyhäin laumaa, jotka viidettä sinettiä auki murrettaissa huutavat korkealla äänellä: "Kuinka kauvan sinä, pyhä ja totinen Herra, viivyt tuomitsemasta ja vaatimasta vertamme niiltä, jotka maan päällä asuvat?" Onhan heitä ja meitä käsketty kärsivällisesti odottamaan, kunnes veritodistajain luku tulee täydeksi. Vähemminhän me oikeastaan taistelemme omaksi hyväksemme kuin jälkeentulevaisten hyväksi pyhän kristikunnan helmassa.
— Hyvin puhuttu. Mutta kuinka kauan meidän liekään vielä voiton juhlaa odotettava, sen vain tiedämme, että rankaisu ei enää montakaan aikaa viivy kohtaamasta häntä, joka poloiset veljensä petti. Se tähti, niissä hän olisi saattanut voittaa, oli rasitettujen tähti. Sen hän on sotkenut vereen, polkenut jalkainsa alle. Siitäpä syystä hän ei pääse Rooman kirkosta voitolle. Jos hän onnistuu rakentamaan seurakunnan, kutistuu tämä — sen minä ennustan — kääpiöksi, joka koko elinikänsä on kuolon kammolla katsova Rooman jättiläistä ja alati on kaipaava sen lähteen virvottavaa vettä, jota vartioi se enkeli, jonka nimi on Vanhurskaus, ja se enkeli, jonka nimi on Sääliväisyys sorrettuja kohtaan.
XI.
SEURA "SUORAAN SYDÄMESTÄ".
— Hyvä ystäväni, sanoi kirkkoherra Sven rouva Margareetalle, minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Jos Lauri aikoo tulla siihen iltaseuraan, johon Gudmund mestari tänään on kutsunut pienen akatemiansa, saa hän istua minun paikalleni, sillä kyllä minä sen jätän avoimeksi hänelle.
— Minä en käsitä, vastasi rouva, kuinka Laurin oma opettaja saattaa puhua noin. Mutta kyllä Lauri pysyy erillään teidän seurastanne eikä tunkeudu sinne, missä häntä ei suopein silmin katsota.
— Se on helppo käsittää, vastasi Sven herra; seuran ensi sääntö määrää sille toimeksi keveitä, huolettomasti hyöriviä ajatusleikkilöitä, mutta ei kiistoja. Se on ottanut nimekseen "Suoraan sydämestä", koska ainakin siellä, ellei muualla maailmassa, pitää saaman lausua mielensä vapaasti ja arastelematta, joutumatta kinaan ja toraan. Nyt ymmärrätte, miksi seura lakkaa olemasta, jos Lauri suvaitsee valita itsensä siihen jäseneksi.
— Kyllähän Lauri on kovin vakava mieleltään ja harras ohjaamaan muiden ajatuksia harhateiltä oikeaan. Hetken aikaa sitten lähti hän veneessä soutamaan Kortebohon. Hän otti mukaansa raamatun ja muita kirjoja eikä palaa ennen huomista, niin ettei hänestä ole seurallenne haittaa. Lähden minäkin sinne illalla. Mutta olen huolehtinut kaikki teille entiseen tapaan laitettavaksi.
— Kiitos, Margareeta rouva. Kyllä sitten kaikki on hauskasti laitettuna, sen tiedän.
Gudmund mestari istui kellarissa ja laski juomaa. Mitä tapin takana parasta oli, sitä kumminkin tarjottiin vieraille noina kokousiltoina, jotka olivat hänelle juhlahetkiä. Jäseniä ei seurassa ollut useampia kuin neljä: Svante tohtori, kirkkoherra Sven, esimunkki Mathias ja hän itse. Kokouksia pidettiin harvoin, paitsi niinä aikoina jolloin Svante oli saapuvilla. Silloin niitä oli vuorotellen mestarin kotona ja harpunsoittaja tohtorin luona Talavidissa. Oli sää ja keli kuinka huono tahansa: kun Svante oli pyytänyt seuran luoksensa majataloon, silloin nähtiin kirkkoherran, esimunkin ja asesepän hevosella tai jalkaisin pyrkivän Länsi-ahteita ylös ja suistavan pihaan tuosta Fabbelle niin muistettavasta veräjästä.
Gudmund mestari istui nyt yksin aamiensa keskellä kellarissa ja hyräili hilpeästi jotain sanatonta säveltä. Muuten Fabbe tavallisesti oli hänen apunansa juomaa laskemassa ja silloin apuri lauleli tilaisuuteen sopivia loiluja, tämmöisiä kuin
On pakanan pesä tää kellari, tuon nimi on Muskatelli; hän on mehevä, rehevä, pullollaan, ja loikoo, tynnyri takkinaan. Muut hyvät saakoon pakana tuo, vesikastetta vain en hälle suo. Sen munkkikin Muskatellista ties: se kastamatta on kelpo mies; ei kristityksi hän kelvata vois, ihan kelvoton anabaptistina[2] ois.
[2] Kasteentoistaja.
Svante tohtori saapui vähän aikaisemmin kuin kokous oli aljettava, kohta sen perästä kuin Margareeta emäntä oli lähtenyt Kortebohon. Hänellä oli ollut monellaista puuhattavaa kaupungissa, ennenkuin asesepälle lähti. Olipa hän muun muassa käväissyt linnassakin ja jättänyt linnanvahtimestarille kirjeen toimitettavaksi Tukholmaan, sittekun vahtimestari itse edellisenä päivänä oli ratsain käynyt Talavidissa, tuomassa tohtorille kirjeen pääkaupungista, jonka luettuaan Svante oli Birgitille ilmottanut, että hänen taas pian oli lähdettävä harpunsoittomatkoilleen.
Nyt istui Svante tiilirakennuksen hauskassa yläsalissa laskien pilapuheita Margitin kanssa.
Tyttö istui häntä vastapäätä ja katseli häntä silmiin. Hänen mielestään tohtori oli kaunis.
— Miksei sinulla ole äitiä Gunnarille? hän kysyi.
— Hänen äitinsä on kuollut, tiedäthän sen.
— Miksei hän saa toista äitiä?
— Siksi että se äiti, kuoltuaankin, on hänen ja minun luonani. Niinkauvan kuin tunnen hänen läsnäolonsa, en voi antaa Gunnarille toista äitiä.
— Mutta Gunnar ei näe häntä, ei voi hänen kanssaan leikitellä, eikä se äiti voi häntä hoitaa.
— Sen saan minä tehdä, ja sinä ja Talavidin Birgit.
— Jos minä saisin olla hänen äitinsä?
— Taikka hänen sisarensa, tahdotko sitä?
— Kyllä, mutta mieluimmin hänen äitinsä. Veli ja sisar eivät aina ole ystäviä keskenään. Laulaisitko nyt jotain minulle?
— Mistä?
— Jotain enemmän ilotarhasta, jonne Betlehemin tähti osottaa.
— Minä en osaa sepittää semmoista laulua, jota luulen sinun haluavan, Edenin ilotarhasta. Saanen sen tehdä toiste. Mutta tahdon kuitenkin laulaa jotain siitä tai sen kajastuksesta — siitä kuinka itse erkanin sieltä.
Svante otti harpun.
Viel' Eden vihannoi — ma muistan vielä, ett' itse kerran olen ollut siellä.
— Milloin? Margit kysyi.
— Lapsena. Sattuu joskus niin että
Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen, keruubin miekan sivuu lieskaavaisen se riemutarhan vartian ohi entää, laps' siivellään, elon aamumaille lentää.
— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.
— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut sinulle vertauskuvallisista totuuksista?
— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään jonkun verran lattiaa ylempänä.
— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan käsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan päälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä hengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan maallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä, vaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden saaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin. Gunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä siellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on ihanaa!
Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat! Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat, puun oksat hehkuu kultaomenoita, ahoilla loistaa mesimansikoita.
— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun aikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa portille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:
Nyt poikani, sua kovin koitellaan, kun paratiisi sulta suljetaan; merillä myrskysäällä keinuu laivas — vaan merten takaa loistaa toinen taivas. Kai monta kovaa sattuu etehesi; jos sivaltaa sua joku korvallesi, niin käännä toinen korvas ainoastaan, tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan! Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa, jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa. Nyt, virpi, riennä tielles iloiten! Unohda itses, kuole taistellen!
— Ah Margit!
Tään neuvon sain, kun jätin riemutarhan; taas sinne mielin, mutta kuljen harhaan; Kopernikuksen maailman unhottaisin, jos Edenissä vielä olla saisin. Mut eespäin mennään, ei oo elo unta: käy eespäin ihminen ja luomakunta! Sä aattein, miekoin esteet tieltäs poista! Perillä Eden korkeampi loistaa. Unohda itses, kuole iloiten! On maailma oiva urhollisillen.
— Niin, kuten sanoin, tätä laulua en tehnyt sinua varten, Margit, ja kuitenkin sinä siihen aiheen annoit, kun sanoit tahtovasi olla Gunnarin äiti. Gunnar oleskelee vielä paratiisin valonkajastuksessa ja soisin että hän saisi siellä viipyä, niinkauvan kuin hänelle on siitä hyötyä. Mutta jos minun pian on lähdettävä matkalle — siihen maahan, josta ei enää palata — kuinkas silloin Gunnarin käy? Silloin tarvitsee hän, Margit, äidin, ja sinä, joka olet isäsi tytär ja sielultasi jotenkin tuon jalon ystäväni kaltainen, olisit ehkä paras maallinen ystävä, minkä poikani voisi saada. Sen takia minä nyt, suutelemalla sinua näin otsalle, teen sinut hengelliseksi vaimokseni ja Gunnarin hengelliseksi äidiksi, joka asia — huomaa se, Margit — ei estä sinua koko sydämelläsi antaumasta sen maallisen yljän omaksi jonka Jumala lie sinulle katsonut.
Margitin silmät säteilivät vakaamielistä onnellisuutta. Hän tarjosi Svantelle huulensa. Harpunsoittaja ei ollut sitä näkevillään, vaan painoi tytön pään poveansa vastaan. Ajatellen mihin kieltäymykseen hän oli sydämensä pakottanut, hän ei voinut olla huoahtamatta.
* * * * *
"Suoraan sydämestä" seura oli koossa. Istuntoa pidettiin nyt niinkuin ennen Gudmund mestarin tilavassa, somasti sisustetussa maalarimajassa. Maalikupposet, siveltimet ja muut maalarinkalut oli korjattu pois omaan kaappiinsa, jonka ovilautaan joku tuntematon taiteilija edelliseltä vuosisadalta oli kuvannut Luukas evankelistan paraillaan tekemässä pyhän neitsyen muotokuvaa. Toiseen isoon, runsailla veistokuvilla koristettuun kaappiin oli mestari pannut ne pergamentit, jotka hän viimeksi oli maalannut siellä ennestään säilytettyjen lisäksi. Hän oli aina ollut ujo näyttämään teoksiaan; nyt oli Lauri puheellansa "tuhrimisesta" saanut hänet kauhistumaan sitä.
Ison tammipöydän ympäri oli asetettu neljä mukavaa tuolia ja joka tuolin viereen vähäläntä pöytä, joka pöydälle komeat täysinäiset juoma-astiat ja herkullisia leivoksia, leimattuina perheen puumerkillä ja muilla korukuvioilla. Isolla pöydällä oli muutamia lehtiä, jotka Svante tohtori oli äsken tuonut ja antanut isännälle pienen palkinnon verosta, kuten hän sanoi, siitä että hän muutamia vuosia sitte, ulkomaille lähtiessään, oli puolittain kiristämällä saanut Gudmund mestarilta viisi miniatyyrikuvaa. Augsburgissa oli hän tehden vaihtokauppoja venetialaisen rihkamoitsijan kanssa saanut kuvien sijaan, kertoi hän, eräitä arvokkaita kirjoja sekä sen soman kaulakoristeen, jota Margit nyt juhlina ja sunnuntaisin piti kirkossa käydessään.
Lehtien joukossa oli puupiirros "Ilmestysraamatun neljä ratsumiestä" Albrekt Dürer'in Nürnbergissä tekemä, kaksi saman taiteilijan tekemää vaskipiirrosta "Ritari, kuolema ja perkele", sekä "Synkkämielisyys" (Melancholia), jopa vielä Gudmund mestarin ihastukseksi kolme vesimaalilla oivasti jäljennettyä kohtausta van Eyck veljesten alttarista Gentissä.
Seinillä sekä jykevän tulisijan hyllyillä ja komeroissa seisoi aseita, kaluja ja jos jonkinmoisia haavekapineita, jommoisia Gudmund mestari ilokseen katseli ja saattoi käytellä kuvaesityksiinsä, hän kun niihin huolellisesti ja vähimpiä erikoiskohtia myöten kuvaili ne esineet, joita näkyi etualalla.
Nyt oli yksi seinistä täynnä hiilipiirroksia, joissa ei näkynyt muuta kuin ympyröitä ja kiertotähden merkkejä. Ne oli Svante tohtori siihen vedellyt, saatuansa tietää että "Suoraan-sydämestä" seura halusi häneltä kuulla mihin tosisyihin Kopernikus perusti oppinsa maailmanrakennuksesta, josta maine oli tännekin levinnyt.
Täksi iltaa oli puheenjohtajaksi määrätty kirkkoherra Sven. Hän oli luonteensa ja tapansa mukaan istunut tuoliin mitä suinkin mukavimpaan asentoon, joka ei kuitenkaan estänyt hänen isokokoista, lihavahkoa tomumajaansa muhkealta näyttämästä; hänen kasvoillaan paistoi juhlallinen viihtymys, ja hilpeä iloisuus vilkkui hänen sinisistä silmistään, kun sai näin istua hyväin ystävien kesken ja olo tuntui niin hauskalta ja kodikkaalta. Papin vieressä nähtiin hänen vastakohtansa, pieni kalpea laiha esiveli Mathias harmaassa kaapussaan ja nuora vyöllä. Hän nojasi tavallisesti toista kyynäspäätänsä pöytään ja painoi toisinaan otsansa käteen. Ei hän siltä suinkaan jöröltä näyttänyt. Usein hymyili hän näissä kokouksissa, ja hänen hymynsä oli henkevää. Vastapäätä häntä istui Svante tohtori, keskikasvuinen mies, valkoverinen, ylimyksellisen hieno kasvonpiirteiltään, vartaloltaan ja ryhdiltään, ja vastapäätä puheenjohtajaa istui talon isäntä. Hän istui kumartuneena "synkkämielisyyden" kuvan ylitse ja näytti miettivältä.
Lauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt maalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli osunut "Melancholiaan". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön moukka tuon on tehdä hötöstänyt? — "Ei se ole mikään tietämätön moukka, vaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer", — "Se on tietämätön moukka, olkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se Melencolia. Tuommoisesta annetaan koulussa patukkaa." Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt vaskipiirrosta mietiskelemään.
Sven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset lauseparret, joilla istunnot avattiin: "Ylistys ja kunnia pyhälle Kolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas Aqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville mielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat Jumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle kokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan irroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden maljan!"
Sven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän taidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä meille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka sopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan vakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä kumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.
— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut enkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada tämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan ei minään muuna.
Sven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:
— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on harkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että me meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me papit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein etsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin, ymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden minä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä olenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten selittää.
— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä kaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen kuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta polvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan, jonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on polvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen pilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin ylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea symbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata sitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi kaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon minulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti…
Gudmund mestari osotti "Melancholiaa". Hän tahtoi todistaa, että tämä taideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän esitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät, tuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten yläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja muut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen ympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa nelikulmatauluakin ("tabula magica") sekä sen kuuttatoista numeroruutua
16. 3. 2. 13. 5. 10. 11. 8. 9. 6. 7. 12. 4. 15. 14. 1.
Mestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34, luettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan, tai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen numeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en ole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin kirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista ja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä oppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette, joita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin, olemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna. Neljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän hebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa Jumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä, kiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden aikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa, neljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel näki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä. Tämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä ruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna antaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen verhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee sen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle perustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on kristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät katedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä, hukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä, palamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi ja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa ja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta silloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan tulevaa ylkäänsä!
Tähän hurskaaseen toivomukseen Gudmund mestari päätti puheensa, josta Sven herra seuran puolesta kiitti. Sitte juotiin seuran suojeluspyhäin malja, ja senjälkeen malja isänmaalle, vapautetulle.
Esimunkki pyysi nyt puheenvuoroa lausuakseen toivomuksensa, että pöydällä olevain maalausten ja piirustusten lisäksi tuotaisiin se Gudmund mestarin viimeksi maalaama taulu, jossa oli esitettynä pyhä Franciskus, hänen veljeskuntansa perustaja. Sven herran ja Svante tohtorin mielestä tämä oli toteutettava toivomus, ja Gudmund mestari toteutti sen, vaikka sydän peloissaan ja posket punastuen ujoudesta.