Maalaus esitti nuorta Franciskusta, kun hän vihastuneen isänsä, rikkaan kauppiaan edessä, on riisunut vaatteensa ja lausunut olevansa vapaa käymään sitä uraa, jonka isä tahtoi häneltä sulkea. Tämä tapahtuu piispan läsnäollessa hänen palatsissaan. Sen avonaisista akkunoista näkyy maisema vesineen, vuorineen, lehtoineen, näkyy huoneryhmiä taivaan alla, jonka ilmanrannalta sekä pilvien syrjiltä kiillähtelee sitä kultausta, jota Gudmund mestari oli pergamentilleen kipsipohjalle sirotellut. Taulu loisteli selkeissä, pastamaisissa väreissään, jommoisia hän halusta viljeli. Kultavärin rinnalla ei puuttunut taivaansinistä ja purppuraa. Ihmis-olioissa oli enemmän yksinkertaisen luonnollista ja jaloa ryhtiä, kuin sitä kiihkeää elävyyttä, jota esitetty kohtaus näytti vaativan; kasvoissa tunnevireet ilmaantuivat kauniin kohtuullisina. Edemmyyttä ja likemmyyttä viivat eivät virheettömästi mukailleet, mutta katsojain mielestä niissä oli kuitenkin silmää pettävää luonnollisuutta. Ilmain eri etäisyyksien askelointa oli vain heikosti hahmoiltu; näkipä siitä kuitenkin että mestari usein oli silmännyt Vetterillä väikkyviä värivivahduksia ja niitä jäljennellyt Puut, huoneet ja nuo haavemaisiin muotoihin luodut kalliot erosivat jyrkästi taivaan taustalta, kuitenkin kauvempana sameten sakenevaan sini-ilmaan. Kokonaisenaan teos henkäili ehyttä, nuorekasta ja suloista kauneutta.

Väriloisto viehätti kolmen katselijan silmiä. Aine miellytti heitä ja kasvojen ilmeet he oivalsivat. Mutta ainoastaan yksi heistä, Svante tohtori, täydelleen ymmärsi mitä tuntematon pikkukaupungin maalari tässä oli eloon luonut. Svante ei ollut tällä puolen Alppeja vielä missään nähnyt alastonta ihmisruumista niin kaikilta puolin todellisesti ja samalla kauniisti käsitettynä. Mutta hän lausui ihmettelynsä tyynesti punnituin sanoin, koska tämmöiset arvatenkin paremmin rohkaisisivat Gudmund mestarin mieltä kuin intopuheinen ylistys.

Esimunkki sanoi: Veli Gudmund, sinun värisi voivat ilahuttaa murheellistakin, ja sinä osaat siveltimelläsi kertoella niin, että jokainen sen ymmärtää. Minä soisin, että Herra antaisi sinulle aikaa ja halua tehdä kokonaisen biblia pauperum'in, kuvaraamatun niille, jotka eivät ole oppineet lukemaan, sillä helposti ja halukkaasti he tajuaisivat sinun kuvakirjotustesi aatokset ja tarkotukset. Yhdessä seikassa olet sentään erehtynyt. Olet esittänyt Franciskuksen pojaksi. Hän oli kuitenkin tuon tapahtuessa jo nuorukainen. Mutta se erehdys ei ole sattunut yksin sinulle, sillä samoin erehtyi myöskin eräs Giottus eli Jottus niminen maalari, joka on koristanut Assisin, Paduan ja Florensin kirkkoja kuvailuksilla tämän pyhimyksen elämästä. Se nähdään viimeksi mainitun kaupungin Ristin-kirkossa. Pyhiinvaellusmatkallani kävin minä kaikkialla, missä Franciskus on toiminut, ja etsein nähtäviini kaikki kirjat ja maalaukset, joissa hänen elämänsä tapauksia oli esitettyinä. Mutta ihmeen kauniiksi olet sinä pojan kuvannut, ja siinä oikein tehnytkin, sillä aivan erinomainen kuuluu se ruumiin ihanuus olleen, jonka Franciskus laski uhriksi Herran alttarille. Minä pyydän sinua, veli, lainaamaan minulle tämän pergamentin, kun provinsiaalimme tulee luostaria tarkastamaan. Hän tajuaa taidetta ja hänen tarvitsee saada nähdä tämä.

— Veli, sanoi Gudmund mestari, minulle tapahtuu kunnia, jos luostarisi tahtoo ottaa tämän lahjaksi minulta.

— Siitä kiitän sinua. Luostarin varat ovat vähissä. Muuten olisin pyytänyt sinua parantamaan yhtä kappelimme kattomaalausta, jonka Sipillaa ja enkeleitä aika ja kosteus ovat pahoin pidelleet.

— Kai minä sen työn palkattakin teen.

— No sitte ehdottaisin jotakin, sanoi esimunkki. Ehkä antaisit tyttäresi kasvonpiirteet sille enkelille, joka kuiskaa Sipillan korvaan? Ja pikku Gunnar Svantenpojan muodon sille enkelilapselle, joka nostaa tulevaisuuden verhon hänen silmäinsä edestä.

Sven herra otti nuijan ja lausui: Seura todistaa veli Gudmundin lupauksen harmaaveljistön-kodille ja on, toivon ma, vasta todistava samallaisen lupauksen antamista kaupunginkirkollemme, neitsyt Maarian ja pyhän Nikolain kirkolle, jossa pyhän-ruumiin alttari seisoo odottaen hänen moistansa sivellintä. Ja nyt juomme maljan maalarien suojeluspyhän, Luukas evankelistan sekä seppäin suojelushaltian Vidrik Valandinpojan kunniaksi, vaikka tämän kristilliset ansiot näyttävätkin epäiltäviltä; arvattavasti oli hän sentään kunnon mies.

Malja juotiin. Svante tohtori astui nyt hiilipiirustelmiensa ääreen ja piti lupaamansa esitelmän kopernikolaisen oppijärjestelmän perusteista, jotka vielä olivat epäselviä sangen oppineillekin miehille, kosk'ei niistä mikään kirja puhunut, vaan liikkui ainoastaan — suusanallisia juttuja, levinneinä yliopistoluentojen kautta, niissä niitä kiistakannalta esitettiin.

Esitelmää kuunneltiin jännitetyllä tarkkuudella; ja Sven herra kiitteli sen selvää ajatusjohtoa. Mutta se jätti mielet alakuloisiksi ja huolestuneiksi.

— Minä en tiennyt, sanoi esimunkki, että syyt ovat niin tukevia tai — olkoon minun kannaltani sanottuna — niin vietteleviä. Kuinka niiden laita nyt lieneekään, niin en voi pelkäämättä odottaa sitä aikaa, jolloin moni ja ehkäpä selvimmät päät juuri tuon selvyyden takia tulevat suosimaan ja julistamaan tätä maailmankäsitystä ja siten syntyy sota raamatun käsitystapaa vastaan. Ja tuo sota tulee nähdäkseni käymään syviin syihin asti ja koskemaan korkeimpia uskonnon kysymyksiä, semmoisia kuin kuolevaisten pelastusta ja kuoleman kukistamista Herramme Jesuksen kautta. Tämä pelastustyö on, sanoo Paavali, yliyltäinen merkitykseltään ja käsittää itseensä sekä maanyliset että maanalaiset. Mutta jos nyt maa on kiertotähti kiertotähtien joukossa, ja jos lienee olemassa, kuten Svante veli äsken viittasi, lukemattomia aurinkokuntia, joilla myöskin on kullakin omat kiertotähtensä, niin tästäpä liiankin usea meistä johtanee sen päätelmän, että ihmisen Jesuksen kuolema tällä tähtipallolla ei saata koskea noita monia äärettömässä maailman avaruudessa asuvia kuolonalaisia sukukuntia, eipä olla niille tunnettunakaan. Minua hirvittää tämmöinen mahdollisuus, mutta lohdutan itseäni sillä tiedolla, että meidän kohtalomme on Sen käsissä, joka johtaa meitä totuuteen ja on tienä siihen.

— Tuo kopernikolainen systeemi, sanoi Sven herra, tahtoo päätäni pyörryttää. Vai ettäkö minun pitäjänkirkkoni, seurakuntani ja rakas lukukammioni ovat erään tomurakeen päällä, joka kiitää kiertelee kuin pyryssä äärettömän avaruuden keskellä! Vähemmästäkin sitä ihmisen päätä huimaa. Tähän asti istua loikoilin niin hauskasti ja mukavasti maailman keskustassa ja annoin tähtisfeerein heilua ympärilläni. Kellä on erikois-oikeus, ei mielellään anna sitä pois, enkä minä näin kalliista edusta luovu, ellei minua siihen pakoteta.

— Niin, meidän vanha maailmankäsityksemme on niin kaunis, sanoi Gudmund mestari. Se on ikäänkuin koristettu lastenkamari, jossa mielestämme olemme niin perehtyneet ja turvalliset isämme armosilmän alaisina ja hänen kaidessaan meitä välittömästi siitä empyreiasta, jonka kaarros kohoo korkealle ylitsemme ja on enkelien ja pyhien taivas. Minä en voi ajatella Herrani Jesuksen taivaaseen nousua muullaiseksi kuin nousemiseksi tästä syntisestä maastamme kunnian valtakuntaan.

— Esiveli veikkoseni, sanoi Svante tohtori, sanoohan pyhä kirja, että Isämme huoneessa on monta asuntoa. Olkoot nämä niin huimaavan etäällä toisistaan, kuin kiertotähdet ovat tuon uuden arvelun mukaan; jos ne huimaavatkin meitä pienuudessamme, niitä ne Jumalan edessä merkitsevät! Voihan kuvitella mielessään silmää, jolle miljoonat aurinkokunnat ovat kuin hiukkanen, ja saattaa kuvitella että tämän silmän omistaja kuitenkin, samoin kuin me, on vain maan mato Jumalan edessä. Mitä merkitsevät suuruus, laajuus, avaruus, etäisyys sille, joka hengellisesti katsoo? Jos ääretön maailma on vapahtajan tarvinnut — että me olemme tarvinneet ja tarvitsemme semmoisen, on varma — miksei hän olisi saanut maapalloa paikaksi siinä suorittaakseen yleistä pelastustyötään, kun se jossain oli suoritettava? Kenties tällä kiertotähdellä elääkin kaikista synnillisin sukukunta ja se on sentakia valittu olemaan kiertotähtien Golgata. Jos meidän maamme olisi pienin, kuten se lienee ollut kelvottomin saamaan maailmanvapahtajan luoksensa, niin muistakaamme, ettei Jesus syntynyt mahtavassa Roomassa eikä tavattomassa Babylonissa, eipä edes Jerusalemissakaan, vaan vähäpätöisessä Betlehemissä. Ja onkohan niin vaikeaa ajatella tietoa pelastustyön suorituksesta levinneeksi kautta kaikkien tähtimaailmojen? Eikö Jumala voi millä tähtipallolla tahansa luoda eloon ennustajia, jotka sielunsa syvyydessä näkevät kaikki pelastustoimen kohdat ilmotuksesta aikain ylösnousemukseen asti selvemmin kuin me ne näemme uuden testamentin kertoelmissa — ennustajia, jotka kukin oman planeettinsa ihmiskunnalle voivat viitata meidän aurinkoa tai aurinkokuntaa kohden, tai siihen suuntaan vaan, jossa tämä liitää, ja sanoa: tuolla etäällä se uhri toimitettiin, joka on saattava sopusointuun keskenänsä Jumalan ja kaikki kuolevaiset sukukunnat? Ystävät, en minä pelkää kopernikolaista hypoteesia. Niitä, jotka tahtovat uskoa, se ei ole estävä uskomasta. Ne, jotka eivät tahdo uskoa, löytävät sen avulla tai avutta epäuskolleen syitä. Arvattavasti tulee näiden seassa olemaan semmoisia, jotka Kopernikuksen mielipiteen vaikutuksen alaisina suosivat sitä oppia, jota eräs joku aika sitten löydetty vanhan roomalaisen runoilijan Lukretiuksen laatima laulu puolustaa, että maailma on saanut alkunsa Kohtalosta, kun ainehiukkaset sikin sokin ajelussaan ovat sattumiltaan yhteen liittyneet. Onhan mielikuvitukselle houkuttelevaa ajatella näitä aurinkoja ja tähtiä satunnaisiksi atoomiyhtymiksi, ainekasoiksi, jotka kiertävät äärettömässä avaruudessa. Niin, tämäpä on kuvitelma, jota on vaikea välttää, mutta se on varmaankin voitettavissa; sentähden se kai onkin ikivanha eikä kuitenkaan pääse juurtumaan. Se hirvittää ihmissydäntä eikä tyydytä järkeä.

Tästä siirryttiin keskustelemaan suurista maanlöydöistä meidän planeettimme pinnalla. Kaikki olivat siinä yhtä mieltä, että ehkä ainoa ihmiskunnan tarjona ollut tilaisuus tehdä suuri koe oli siltä mennyt hukkaan, sittekun valtameren takaisten uusien löytömaiden oli käynyt niin kurjasti, että hurjia seikkailijoita, verenhimoisia kullanetsijöitä oli päässyt niitä polkemaan ja sortamaan. He olivat kaikki kuulleet puhuttavan niistä hirmutöistä, joita oli harjotettu indiaaneja kohtaan, ja siitä lievityskeinosta, jota nyt Las Casas'in neuvosta koeteltiin, siirtämällä sinne neekereitä. "Kuinka surullista", sanoi Gudmund mestari, "ettei uutta maailmanosaa suljettu erilleen vanhan turmeluksesta ja siitä tehty kasvatuslaitos, jossa olisi muodosteltu jalompia sukukuntia, kaukana niistä pahoista esimerkeistä, joita kaikkialla ja yhtenään ryntää meidän lastemme päälle!"

— Ja kaukana niistä säätyetuluuloista, jotka myrkyttävät yhteiskuntaelämää, sanoi esimunkki, ja viivyttävät syntymästä Jesuksen Kristuksen ylhäisöä, hengellisesti köyhäin, kainojen, itsensä alistavain ylimystöä nousemasta! Sen ylimystön on Herra kuitenkin määrännyt versovaksi ja menestyväksi luvatussa jumalanvaltakunnassa maan päällä.

— Minä olisin suonut, sanoi Svante tohtori, että uutisasukkaiksi olisi otettu terveimmät, vahvimmat ja hyvänlaatuisimmat lapset Euroopasta, valittuina perheistä, joiden isistä ja äideistä ei tiedettäisi mitään halpaa, paheellista eikä rikollista, ja että ne olisi pantu parasten opettajaimme ja hurskainten ja ymmärtäväisinten naistemme kaitsennon alaisiksi.

— Tuo ei tosin, sanoi esimunkki, olisi estänyt perisyntiä pääsemästä heidän mukanaan yli tuohon rauhotettuun maahan. Olisi paha sielläkin näkymättömistä siemenistä itänyt ja taiminut, mutta tarkalla hoidolla olisi rikkaruoho pitänyt säätämän harvenemaan ja hyvä siemen ihanasti versomaan.

— Esiveli, mitä kirjallisuutta sinä olisit suonut mukaan vietäväksi? kysyi Sven herra.

— Kirjallisuutta ja taidetta vaille eivät uudet yhteiskunnat olisi jääneet. Mutta kirjallisuus olisi supistettu käsittämään paraita kristillisiä ja käytöllisesti hyödyllisiä kirjoja, joihin luen matematiset ja kielitieteelliset. Maalaajoita olisi seurannut mukana, semmoisia kuin enkelinvertainen Fra Giovanni Fiesolesta ja — miksei niinkin? — semmoisia kuin mestari Gudmund, ja rakennusmestareita olisi mennyt myötä semmoisia, joista minulle on sanottu, että he, rakentaessaan kirkkoja kristikunnalle, aina pitivät silmällä sitä suurta magisteriumia, jota he koettivat kirkkorakennusten muodoissa eduskuvallisesti esittää ja loivat oman elämänsä vaellusretkeksi taivasta-tavottelevain holvikaarrosten alla, joita ikuisuuden ikävöintä ponnisti ylöspäin. Kuvanveistäjiäkin olisin mielelläni sinne lähettänyt semmoisia kuin Kultaisen-portin mestarin Freibergissä.

— Minä jätän herrain harkittavaksi, sanoi Sven herra, eikö sentään saisi jättää jotain saarta likellä rannikkoa siivojen humanistien turvapaikaksi, jossa Cicero ja Horatiuskin kuritettuna, Virgilius, Seneka ja Lukanus, ehkäpä myös nuo oppineet herrat Skaliger ja Reuchlin saisivat asua. Minä tulisin toimeen lukkarin virassa sillä saarella.

Gudmund mestari oli kuullut mainittavan kirjaa Utopian saaresta, ja kysyi, oliko joku hänen oppineista veljistään lukenut sen tai osaisiko siitä selkoa tehdä. Kyllä, Svante tohtori oli lukenut englantilaisen kanslerin Thomas Moruksen kirjan Paraasta yhteiskuntajärjestyksestä eli siitä uudesta Ei-missälän (Utopian) saaresta.

— Etupäässä haluaisin tietysti tietää, niille kannalle pappien olo siellä on järjestetty — jos siellä pappia on, virkkoi kirkkoherra.

— Pappia siellä on, tiesi tohtori sanoa, vaikka ei paljo. Ne valitsee kansa semmoisien seasta, jotka elämässään ovat osottaneet erinomaista puhtautta ja omanhyödyn pyytämättömyyttä. He ovat velvolliset opettamaan nuorisoa, auttamaan vanhempia ihmisiä neuvoilla, opastamaan esimerkillään kansaa sekä kodillisten että kansallisten hyveiden tiellä. He elävät toimekasta elämää yhteisen hyvän eteen ja lähtevät sotaankin, jos vihollinen uhkaa isänmaata.

— Saavatko he naida?

— Avioliittoon meno on heidän velvollisuutenaan.

— Onhan sillä hyvä puolensa, sen myönnän suoraan, sanoi Sven herra, mutta on sillä vaaransakin. Kellä on omia lapsia, hän on luonnostaan taipuisa katsomaan etupäässä näiden parasta ja kohtelemaan kirkolta saamiansa lapsia isäpuolen tavalla. Mitä uskontoa nämä papit julistavat?

— Valtion uskontoa, jossa on vain kolme uskonkappalta: 1) on olemassa korkein olento; 2) ihmishenki on kuolematon; 3) ruumiillisen kuoleman jälkeen tulee palkka. Muutoin saa kukin vapaasti tunnustaa omaa uskoansa; saarella on paljo kristityltä. Yrityksiä pakottamaan toisen omaatuntoa rangaistaan rikoksina.

— Entäs yhteiskuntarakennus?

— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö. Virkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi. Hallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet, niinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten. Tähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla, syntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä ja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ on järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava, että kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote on yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat tehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä. Lakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.

— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä yhteiskuntalaitoksesta arvelette?

— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa nykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan paljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta rakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi olla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen tokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi, voisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan se ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi, jos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt: anastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä etujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin tai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin naama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän se yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia jäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä. Vaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän siis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole niin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti ja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista vapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän itsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä myöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet ymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella toimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä olisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa oikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää valtiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat alkaneet rakentaa.

Valtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä ja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä valtiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli ollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka näyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä suljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska rikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman vaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin valtiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon otetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta luokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin nouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille jätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa tai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta ei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden perustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut, vaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin, sillä Jumala on ne meille luvannut.

    Veniant modo tempora justa,
    Cum spem Deus impleat omnem.

[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala täyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius Prudentius.]

Svante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että epäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa köyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen edessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille oikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen este olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin määrä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys tavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein tekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole yhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman pienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta [Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin on omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat päättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni, olla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat, vieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella kerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain hyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät joutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä: kutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat? Silloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin ihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta, joka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: meillä on tiedot, meidän tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin tuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä ulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän tietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus eri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen seikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee hallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä unohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan on itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle eikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu itsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia luokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain köyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi tuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy monitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman keskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta ja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen on minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää selvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen jalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata likaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa köyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei tee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen, silloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä hedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.

Ilmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.

Sittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita, päätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta lauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee rauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt laulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen johdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.

Sit laus, honor Deo patri, laus perennis ejus Nato, iubilus Spiritui sancto, salus aeterna defunctis; Pax sit regno Suetie.

[Ylistys olkoon Isälle, ijäinen kiitos Pojalle, ylistys soikoon Hengelle; ikuinen autuus vainaille, ja rauha Ruotsin vallalle!]

Sitten syötiin illallinen tiilikartanon salissa. Svante tohtori ilmotti, että hänen täytyi jo seuraavana päivänä lähteä matkalle, jolla hän oli viipyvä kuukauden tai päällekin. Tämä oli pettymys läsnäolijoille, jotka olivat toivoneet että "Suoraan sydämestä" yhtyisi ensi kokoukseensa Talavidiin. Juotiin mestarin paraasta viinistä sydämellinen malja onneksi matkalle ja onneksi harpulle, josta soi vain ylentäviä, johduttavia ja suloisia säveliä seutujen asukkaille. Vieläpä maljalla toivottiin talon omalle pojallekin menestystä hänen kohta tehtävälle matkalleen saksalaisiin yliopistoihin, sekä vihdoin Margareeta emännälle.

XII.

MARGIT JA ARVI NIILONPOIKA. VELKA LYBECKIIN.

Sill'aikaa kuin "Suoraan sydämestä" jutteli maalarimajassa, astui Arvi Niilonpoika sisään Gudmund mestarin ristikkoportista, huomattuaan sen säleitten välistä kauniin kolmetoistavuotiaan sukulaisensa Margitin istuvan Fabben penkillä lehmuksen alla, jossa tyttö lepäsi seuran aterian valmistuspuuhista, joissa hänkin osaltaan oli ollut apuna, sillä äiti oli aikaisin totuttanut tytärtään ottamaan osaa taloustoimiin, mikäli tämä sitä tarvitsi voidakseen vuorostaan hänkin tulla taitavaksi, kunnon emännäksi.

Se arvo ja kunnia, minkä herra Ture Jönsinpoika Roosin pitoihin kutsu oli tuottanut Arville, ei estänyt tätä useiden sepänsällien nähden juoksemasta kilpaa Margitin kanssa ristikkoportilta pitkää pihaa myöten alas laiturille, jossa hän nosti tytön purteen ja istui airojen ääreen.

— Missä Lauri on? kysyi hän. — Kortebossa. — Se on hyvä. Minun silmissäni hän näyttää kauniilta niin pitkän matkan päästä, ettei häntä näe. Milloin hän lähtee Saksaan?

— Muutaman päivän päästä erään kuormueen mukana, jonka on määrä mennä
Skooneen.

— Entä jos hän ja tuo kuomillekin joutuisi Slatten käsiin! Se olisi ikävä asia tavarain tähden. Anna anteeksi minulle, orpana, että puhun näin sinun veljestäsi ja minun koulukumppanistani! Mutta eihän meillä, sinulla ja minulla, koskaan ole ollut toisiltamme salattavia asioita. Hän on minulle yhtä epämieluinen kuin sinä olet mieluinen, ja näitä makujani en saa mitenkään muutettua.

— Oliko sinun hauskaa herra Ture Jönsinpoika Roosin luona?

— Oli ja ei ollut. Onhan siitä nuorukaiselle oppimista ja kunniaa päästä semmoiseen seuraan. Mutta ei siellä erittäin hupaista ollut. Isäntä ja ylhäiset vieraat kohtelivat minua hyvin ystävällisesti ja antoivat minun varsin varovasti ymmärtää, että olin viidentenä vaununpyöränä ja kutsuttuna isäni enkä itseni takia, jonka tiesin ennestään. Skaran piispa, joka oli siellä, kyseli minulta niitä näitä latinaksi. Minä epäilen, saisiko hänen latinansa parasta arvolausetta Sven kirkkoherralta, ja minä vastasin hienotunteisesti latinalla, jota koetin puhua yhtä huonosti kuin hän. Piispa painoi mieleeni, että Ruotsin aatelisnuorison tulee kaunistaa itseään tiedoilla ja taidoilla, ettei kanslereita ja muita arvonmiehiä tarvitsisi laivoilla tuoda tänne ulkomailta. Sitä on isänikin minulle sanonut, ja sen johdosta olen päättänyt uudestaan ruveta koulupojaksi, ja käydä Sven herran ja, jos hyvä isäsi sen sallii, hänenkin kouluaan. Sven herra opettakoon minulle latinaa joka kelpaa diplomaattien, kanslerien ja ruhtinasten edessä. Gudmund mestarilta tahdon oppia maalaamaan, joka on samalla kaunis ja huvittava taito, mutta etupäässä tahdon häneltä oppia piirtämään linnoja ja sotavarustuksia, sillä surkeaa on mielestäni, että täytyy turvata ulkomaalaisten apuun milloin isompia rakennuksia meillä on tehtävä. Kyllä meissä on siinä älyä ja kykyä kuin heissäkin.

— Arvi, sitte tulet taaskin istuneeksi tuntikausia isän luona maalarimajassa! Sepä hauskaa! Sekös vasta ilahuttaa isää, joka pitää niin paljon sinusta!

— Kun vain Lauri on poissa, ei minun puolestani mikään estä. Mutta mennä sinne hänen kanssaan riitelemään, sitä en tahdo. Tulet kai sitten, kuten ennenkin, aina vähä väliä maalarimajaan katsomaan isääsi ja minua? Tee niin Margit!

— Mielelläni.

— Ollaan kuin lapset taas, sinä ja minä. Lapsihan todella vielä oletkin — ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Vielä on sinulla täysi oikeus suudella minua kainostelematta, ihan kuin ennen.

— Sinähän minua suutelit.

— Me tavattiin toisemme puolivälissä, jos oikein muistan. Niinpä me tuolla rahilla järviaitan seinustalla tapasimme toisemme viisi kertaa peräkkäin, toisinaan kymmenen, kaksikymmentä kertaa luulen ma. Ei mikään estä hyvää jatkoa.

— Estääpä.

— Mikäs niin? kysyi Arvi, käsi airon varassa.

— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.

— Arvon! Mitä tarkotat Margit?

— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.

— Sepä hassua. Sinä saanut hengellisen arvon? Oletko jossain luostarissa apetissana.

— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei, toisen arvon.

— Minkä?

— Se on salaisuus.

— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja minulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.

— Mutt'ei tämä.

— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa tietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme, jolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein salaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo olla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt, eikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni, sillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen ajatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain ajateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä vastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt minulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?

— Isäni.

— Ja sitten?

— Äitini.

— Ja sitten?

— Gunnar Svantenpoika.

— En ole mustankipeä. Entäs sitten?

— Svante tohtori.

— Ai! Sitte?

— Fabbe.

— Sitte?

— Herra Sven ja taatto Mathias.

— Sitte?

— Sinä.

— Kiitos! Toiste kun kysyn tätä, alan alapäästä. Silloin pääsen minä ensisijaan.

* * * * *

Ruotsin velka Lybeckiin oli maksettava, ja kun valtiolta puuttui varoja tähän, täytyi Gösta kuninkaan ryhtyä kirkkojen ja luostarien kalliisiin kaluihin ja tavaroihin. Se oli vaarallinen hanke, mutta ei hätä lakia lue. Vaara oli selvänä jokaiselle ken joutui kuulemaan rahvaan sanoja, näkemään sen silmäyksiä ja eleitä, kun se, kirkkojensa juurille kokoontuneena katseli, kuinka kalkkeja ja öylättilautasia vietiin pois. Sama kansa, joka alttiisti kantoi päivän kuormaa ja hellettä, joka nöyrästi kesti nälkää ja kaikkia litaniassa mainittuja maanvaivoja, nurkui ja puristi nyrkkiään peitsen ja kirveen varren ympäri, kun inhimillinen käskyvalta näkyi sen oikeutta sortavan, ja se halusi heti käyttää aseitaan, kun tuo oikeudensorto lisäksi samalla oli pyhyydensolvausta. Näissä tilaisuuksissa nähtiin milloin milläkin kirkonmäellä Smoolannin, Länsi- ja Itägöötanmaan kihlakunnissa mies jota kansa kummeksien katseli ja kuitenkin melkein kaikkialla ihmeellisellä luottamuksella kohteli, harpunsoittaja Svante. Nekin vanhemmat ja vaikuttavammat maalaisisännät, jotka muuten olivat luonteeltaan epäluuloisia, tahtoivat taata, että hän oli kansanystävä. Liikkui huhuja, että hän oli syntyisin jostakin suvusta, joka ennen oli Ruotsissa pätenyt paljon ja suojellut kansan oikeutta ja maan parasta. Ekesjön seuduilla moniaat luulivat tuntevansa hänet ennestään, nähneensä hänet siellä poikasena linnanpihalla, jolloin häntä muka pidettiin jonakin Sturen suvun jälkivesana. Toiset juttelivat toisin. Samoin kerrottiin, että Jouif Slatte, "Rosvo-Oden", jota moni myös luuli kansanystäväksi, vaikka aivan omituisen, epäkristillisen ja hirveän laatuiseksi, oli henkipatoksi julistanut sen miehen, joka uskaltaisi harpunsoittajan päästä hiuskarvaakaan katkaista.

Tuon tuostakin keräytyi kansaa kirkonmäille tämän ympäri kuulemaan, mitä hänellä oli päivän tapauksista sanottavaa. Hän ei koettanut vähentää sen merkitystä mitä oli tapahtunut ja ehkä vasta tapahtuisi; päinvastoin sanoi hän arvaavansa, että sittenkun rahoja, ehtoolliskalkkeja ja öylättiastioita oli otettu, piakkoin taitaisi tulla kirkonkellojenkin vuoro, sillä peräti köyhtyneen maan velka oli suuri ja paljo kulunkeja kysyi valtakunnan järjestäminen ja suojeleminen. Hän ei yrittänyt heikontaa sitä vaikutusta, jonka pakolliset kirkonryöstöt tekivät rahvaan mieliin; hän paremmin puheilla ja lauluilla syventeli tätä vaikutusta, mutta muunteli sitä samalla sen kaltaiseksi, mitä hän itse tunsi. Seurattuaan kirkolta kotia jotakuta etevämpää isäntämiestä, jolloin tavallisesti monta seudun miestä ja naista yhtyi samaan joukkoon, lauloi hän siellä ensin virsiä ja hengellisiä lauluja, jotka olivat heille tuttuja ja rakkaita, sitten Engelbrektinlaulun tai jonkun muun semmoisen, mikä herätti mieliin isänmaallisia muistoja, sen perästä jonkun laulun, jonka hän tekaisi hetken herättämäin tunteiden vallassa.

Milloin lauleli hän ehtoollismonstransista, josta sukupolvi toisensa jälkeen oli pyrkinyt Nasaretilaisen kansanvapahtajan jumalallisuuden yhteyteen; josta mies miehen, nainen naisen perästä oli saanut salaperäisen voiman halulla ja toivokkaana lähtemään siihen maahan, niissä poismenneet odottavat maailman uudestiluomisen päivää…

Milloin kirkonkelloista, jotka sointuisalla soitollaan julistavat jumalanpalveluksen ja levon päivät; joiden soidessa vastasyntyneet tuodaan kasteelle ja kuolleet viedään haudan lepoon.

Pian ne ehkä vaikenevat, vuosisatoja heläyteltyään malmihuuliltaan soinnukkaita ajanrenkaita luomaan liittoa täältä pois liiteleväin ja tänne saapuvain sielujen välille.

Mutta entä sitten?

Painanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi kunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti. Velka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä. Alentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin mies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen sarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.

Säilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää idinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet jänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat sinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita lyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja verestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu sato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä ja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —

Tämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas Hjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin tämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka oli uhannut ruveta riehumaan.

NELJÄN VUODEN KULUTTUA.

XIII.

MAISTERI LAURI.

Lauri Gudmundinpoika eli Laurentius Gudmundi oli palannut Jönköpingiin saatuaan Wittenbergissä maisterinarvon sekä runsaan laihon kunnialaakereita, joita hän oli korjannut kokouksissa ja väittäjäisissä moniaalla Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään Tukholmaan asti, jossa paremmin kuin hänen pienessä syntymäkaupungissaan tiedettiin, että hänestä Saksan yliopistopiireissä oli paisunut aika mies, jota huomattiin, jollei juuri humanistisen oppinsa vuoksi, sillä sitä hänellä oli ainoastaan vähin välttämätön määrä, niin ainakin hehkuvasta teologisesta innostaan ja verrattomasta taistelukyvystään katederissa. Hän oli voitolla lähtenyt julkisista kiistoista katolilaisten, salakatolilaisten, kalvinistein ja zwingliläisten kanssa; useimmiten hän jollakin äkkiarvaamattomalla johtopäätöksellä onnistui ällistyttämään vastustajansa ja saattamaan heidät siksi kertaa sanattomiksi. Ankara hän oli saarnamies; täysinäiset kirkot pohjois- ja keski-Saksassa olivat hartaalla hämmästyksellä kuunnelleet tuon hartevan pohjoismaisen jättiläisen jyriseviä soimaussaarnoja ajan moninaista harhaoppia vastaan ja hänen kauheita ennustuksiaan niiden johdosta. Eipä korkeimmanarvoisia lutheris-mielisiäkään opettajia säästetty, jos Lauri luuli heidän mielipiteissään vainunneensa edes vienointakaan vivahdusta, joka poikkesi siitä mitä hän oli puhdas-oppisuudeksi säätänyt. Kirkossa samoin kuin oppisalissa riippui hänellä pitkä miekka vyöllään — ei aivankaan harvinainen tapa sen ajan saarnaajilla ja oppi-istuinten isännillä, jota oikeutti yhtä yleinen tarve käyttää itsepuolustusta persoonallista väkivaltaa vastaan. Lauri maisteri itse vakuutti varustaneensa miekan itselleen ainoastaan sentähden, ettei se ollut niin hengenvaarallinen ase kuin hänen nyrkkinsä. Häntä huvitti näytellä voimaansa, esimerkiksi taittamalla poikki paksuja rautoja ja vetämällä hevosenkenkiä oikoisiksi. Mutta niissäkin tiloissa, milloin hän suvaitsi antaa urheilunäytteitä, osotti hän olennossaan majesteetillista mahtavuutta ja käskevää ylhäisyyttä, jonka nähdessään jopa vanhat kunnianarvoisat professorit ja tohtoritkin tunsivat jotakin hädän ja levottomuuden tapaista ja heidän oli mielestään pakko myöntyä, etenkin koska sitä säesti kaksi kylmää, harmaata käskevää silmää, joista puhui horjumaton itsevarmuus.

Olisipa luullut Laurin näinä opintojen, kiistojen ja voittojen vuosina kaukaisilla mailla unohtaneen tuon vanhan vihreäniljaisen pölkyn isänsä laiturissa. Eipä suinkaan! Hän oli ajatuksissaan tuon tuostakin hautonut sitä sotaretkeä, jota hän ennen lähtöään päätti käytäväksi Gudmund mestarin "muistoja" vastaan, hänen tuhmia tapojansa ja kerettiläisiä luulojansa vastaan, ja rynnäkkö mainitun pölkyn kimppuun oli oleva ikäänkuin sodan alkajaisleikkinä.

Gudmund mestari myöntyi kuin myöntyikin kohta, vaikka kyllä huokaillen, kun Lauri nyt uudelleen väitti, että pölkky ei enää kelvannut virkaansa ja pitäisi poistettaman. Niin tapahtuikin. Fabbe, joka oli mukana puuhassa, hakkasi kirveellään pari kertaa puuhun ja näytti, että tämä rakas muisto Pietari Maununpojan ja mestari Gudmundin nuoruuden ajalta vielä oli sisältä terve. Mutta Lauri maisteri lausui ehdottoman päätelmänsä, että pölkky oli laho, koska sen täytyi olla laho, se kun oli maannut vedessä sata vuotta ehkä enemmänkin. Fabbe tahtoi väittää vastaan; mutta "vaiti mies!" ja ojennettu koura tukki häneltä suun.

Laiturilta tultaessa sanoi Lauri maisteri Gudmund mestarille: Sinä rupeat nyt käymään vanhaksi, isä, ja minä ajattelen että lepo vanhuuden päivillä tekisi sulle hyvää. Olen ajatellut, että möisit tai vuokraisit pois pajat, mutta pitäisit niellotehtaan. Niellotaidossa olet sinä mitä etevin. Se työ huvittaa sinua ja tuottaa sinulle kunniaa ja rahaa. Niin, arvelenpa että se tulee sinua huvittamaan yhä enemmin ja että kyllästyt tuohon maalustelemiseen, joka vaan kiusaa vanhoja silmiäsi.

— En suinkaan, sanoi Gudmund; värit ilahuttavat ja luullakseni virkistävätkin silmiäni.

— Se on mahdotonta, sanoi Lauri; väreistä ne pilaantuvat, siitä emme huoli kiistelläkään.

— En voi vuokrata pois enkä myydä pajojamme, jakamatta tonttiamme tai saattamatta tänne vieraita ihmisiä, ja sepä, pelkään mä, vähentäisi kotihauskuuttamme. Sitä paitsi talo on isäin perintöä, jota en tahdo hajottaa.

— Eihän se sen arvoa enennä, että se on isiltä peritty. Talonala on niin tilava, että siihen mahtuisi ruhtinaallinen linna. Näkisitpä vaan, kuinka ahtailla tonteilla Saksan kaupungeissa rikkaimmatkin porvarit tulevat toimeen. Meidän, jolla prameilee kaksi kartanoa kadun puolella rautaristikkoineen, joka on tuhlausta, näyttää suorastaan ylpeältä ja muistuttaa minulle sananpartta, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se kerskaa jokaiselle joka astuu tästä ohitse: "tässä asuu Jönköpingin rikkain porvari". Minun on vaikea saarnata ylpeyttä vastaan, niin kauvan kuin me näin uljaasti asumme. Vaikea on minun myöskään saarnata Herran käskyä Sinailta: "älä tee itsellesi kuvia", niinkauvan kuin näen neitsyt Maarian kuvan ja Vidrik Valandinpojan päädyillämme. Olen tiedustellut Vidrik Valandinpojan elämäkertaa ja oppineesta lähteestä saanut tietää, että hän enemmän oli joku pakanain epäjumala, toisin sanoen siis perkele kuin kristitty ihminen. Mutta siitä saamme puhua enemmän toiste. Ymmärrät sen kyllä itsekin, ettei kristitty pappi ja pilaantumattoman opin tunnustaja tahdo pitää perkeleenkuvaa seinällään kummittelemassa. Siitä olemme kaiketi yhtä mieltä. Mitä nyt tulee talon alaan, on sinun paras jakaa se pitkinpäin ja myydä läntinen puolikas ynnä siinä vanha puinen asuinrakennus pajoineen. Itäinen puolikas jää sinulle, ja olkoon se entisellään, paitsi että teet maalarimajan niellopajaksi ja revität tulipirtin, joka on pakanain pesä.

— Jos talontila jaetaan pitkinpäin, miten silloin käy vanhan hoitopuumme keskellä pihaa?

122

123

— Hoitopuun, mitä sillä nimellä tarkotat?

— Perhepuumme.

— Perhepuu! Olemmeko lähemmin sukua sille puulle kuin mille muulle tahansa tässä maailmassa? Isä hyvä, kyllä sinä jo joutaisit peseytyä puhtaaksi pakanallisesta taikauskosta. Ei mitään saastaista pääse taivaanvaltakuntaan. Tuo vanha lehmus on seisonut siinä jo liiankin kauvan ja sille on suotu kunnioitusta semmoista, joka ei sovi maallisille ja sieluttomille kappaleille. Tietysti on puu kaadettava.

— Ei koskaan, niinkauvan kuin minä elän.

— Minä toivon Jumalalta, isäni, että sinä saat elää kauvemmin kuin tuo puu, sanoi Lauri maisteri hymyillen, taputti isäänsä olkapäälle ja meni.

Gudmund mestari seisoi tuijottaen eteensä. Hänen silmänsä eivät tähystelleet mitään erityistä esinettä, mutta niiden edessä häämötti ikävä tulevaisuus.

* * * * *

Oltiin talven lopulla. Seura "Suoraan sydämestä" oli viime kuluneina vuosina vasta elänytkin varsinaista kukoistuskauttansa. Useimpina talvikuukausina oli silloin Svante tohtori päässyt sen kokouksiin, mutta nyt hän oli vaellusmatkoillaan. Hän oli Talavidissa itseänsä varten vuokrannut isomman parvihuoneen ja sisustanut sen hauskasti ja mukavasti. Sen salissa seisoi kirjakaappi, hyllyillään monta merkillistä teosta: niissä myös italialaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pienoiskuvilla koristeltuja, jotka hän oli hankkinut yhtä paljon Gudmund mestarin kuin omaksi silmänhuvikseen. Tämän taulu "Kirkastus Taborilla" riippui siellä upeissa kehissään, joihin mestari oli koristekuvat piirtänyt ja Fabbe varsin taitoisasti ne perään leikellyt. Kehä oli tehty vanhaan tyyliin käyttäen suippokaaria ja fialeja, joita mestari ei tahtonut jättää, vaikka hän kyllä tajusi uuttakin tyyliä, etenkin sen koristetapaa. Sen, hänen mielestään, luonnottoman lihavia, siivekkäitä poika palleroita hän ei kaunoksunut; hän suosi solakoita vartaloita, viehkeitä kasvoja, kainoa ja samassa notkeaa ryhtiä, ja sellaisiksi oli hän tehnyt ne enkelipojat ja enkelitytöt, joiden kasvot pilkistivät kehyksen syvänteistä ja lehväkkeistä.

Eipä nyt enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan pormestari Niilo Arvinpojalle, mistä lähteestä Svante tohtorille vuoti ainakin suuri osa hänen rahojansa. Säännöllisesti joka kolmas kuukausi lähetti Gösta kuningas hänelle määrätyn erän, joskus pormestarin välityksellä, ja eräästä kirjeestä, johon tämä luvalla tai luvatta oli tullut silmäilleeksi, ilmeni että rahalähetykset olivat alhaalle laskettuja korkoja eräästä pääomasta, jonka kuningas oli tohtorilta lainannut. Herra Niilo Arvinpoika oli vielä saanut tietää että tohtorilla oli Tukholmassa talo ja että hän siellä oli kirjoissa nimellä herra Svante von Reichenbach, saksalainen nimi, vaikka tohtori epäilemättä oli ruotsalaista syntyperää. Mutta hän oli kauvan oleskellut ulkomailla, ja hänen vaimo-vainajansa oli kuulunut erääseen mahtavaan sukuun lounais-Saksassa, joka omisti isoja maatiluksia. Lisättävä on, että pormestarin lukemasta kirjeestä päättäen näkyi lainanantaja kuninkaan rahapulan takia tarjonneen hänelle tilaisuuden jättää korot maksamatta soveliaampaan aikaan tai antaa koron käydä pääoman vähennyksen verosta.

* * * * *

Valtiolliset ja kirkolliset tapaukset näinä vuosina olivat kovasti koskeneet esimunkin ja samoin Sven kirkkoherran mieltä. Esimunkki ei enää todella ollut esimunkki eli gardiani, vaikka häntä vielä tavan vuoksi siksi nimitettiin; hän oli vain veli Mathias, ja esimunkin nimen oli perinyt yksi hänen alaisistaan, veli Johannes. Nimen, vaan ei virkaa, sillä tämä jäi vain nimeksi olemaan. Kruunu oli haltuunsa korjannut luostarikappelin kalleudet, samoin kuin kaikki luostarinkin rahavarat, sitä kovempi kolaus luostarille, koska se oli hiljan myynyt talonsa Stigamossa Linköpingin piispanistuimelle ja tiluksensa Munkkijärven rannalla kaupungille. Eikä esimunkilla enää ollut isäntävaltaa edes luostarin seinäin sisäpuolella. Hän munkkeineen eivät enää muuta olleet kuin kruunun vaivaisia, jotka siellä saivat asunnon ja ruoan. Ja kruunun valtuuttama mies oli jättänyt Lauri maisterille vallan mielin määrin menetellä ja toimia sekä luostarikappelin että pyhän Yrjänän, pyhän Pietarin ja pyhän Kertun pikkupyhäkköjen kanssa. Lauri maisterin ehdotuksesta oli toistaiseksi tehty uusi seurakunta, linnanseurakunta nimeltään, jäseninään kruununkäskyläiset kaupungissa perheineen. Lauri oli suostunut palkattomasti rupeamaan sen sielunpaimeneksi, ja luostarinkappeli, joka nyt sai linnankappelin nimen, oli annettu hänen käytettäväkseen. Hänen hallussaan oli myöskin kapitulisalin avaimet. Hän oli pengastanut siellä vanhat kaapit pohjia myöten ja muun hänestä hävitettävän rojun seasta löytänyt sen maalausjakson, jossa Gudmund mestari oli pyhän Franciskuksen elämän esittänyt. Mestari ei tosin ollut siveltimensä esitettäväksi arvannut ottaa mitään niistä ihmeistä, joita luultiin tuon hurskaan miehen tehneen; semmoiset aineet panivat pikemmin hänen luontoansa vastaan, eikä Laurilla sen puolesta ollut syytä moittia isänsä taidetuotteita. Ne olivat historiallisia, aineeltaan yleisluonteisia ja kuvaannollisia tapahtumia, joita tuo taiteilijakykyänsä tajuamaton pikkukaupunginmaalari oli käsiteltäväkseen ottanut: seikkoja jotka ilmaisivat Franciskuksen hengellistä pelottomuutta, hänen kykyänsä onnellisena ja ilomielin kestää kovimpia kieltäymyksiä; hänen laupeuttansa kurjia, hänen armeliaisuuttansa eläimiä kohtaan. Mutta tämäpä armeliaisuus näyttikin Laurista arveluttavalta. Hän vainusi siinä jotain pakanallista. Hän oli laatinut itselleen oppisäännön, jonka mukaan eläinten sääliminen osottaisi pakanallista mieltä. Pakana-ajanhan saduissa sitä juteltiin kuinka sankarit ja heidän hevosensa olivat toisiinsa suostuneita. Pakanuus-ajalta periytyi tapa antaa ihmisille eläinten nimiä, semmoisia kuin Björn (Karhu, Otso), Ulf (Susi) y.m. Pakanuudesta peräisin oli se usko, että muutamat eläimet olivat pyhiä. Mutta kristinusko opetti, että luonnon kirous oli osaltaan kohdannut eläimiäkin, ja eläimen haamussa perkele petti Eevan. Eläimillä ei ole osaa Jesuksen Kristuksen ansiosta. Tätä viisautta, jota hän vähitellen oli eriseikkoja myöten perustellut, oli hän jo pojasta asti alkanut aprikoida, sittekun isältään tuon tuostakin oli saanut kuritusta eläinten rääkkäyksestä. Tästä oli kovan onnen hedelmiä kasvanut. Poika, joka mielikarvautta tuntematta muisti äidin kädestä saamiansa kurituksia satunnaisista hairahduksista, tunsi vaistomaisesti että, kun isän ruoska rankaisi eläinrääkkäystä, sen iskut löivät itse hänen luonnonlaatuansa ja lausuivat sille tuomion, ja tästä tunnosta kasvoi rankaisijaa kohtaan salaviha, jopa kostonhalukin, jota Lauri ei itsetutkistelun suorimpinakaan hetkinä tahtonut myöntää olevaksi, mutta joka kuitenkin oli hänessä. Mutta siitä oli hän kuitenkin selvillä, että uusi teoriiansa antaisi hänelle hyvitystä oman itsensä edessä sekä takaisi hänelle itsensä-kunnioitusta. Sitä kalliimmaksi se hänelle kävi, eikä hän, ollessaan Sven kirkkoherran oppilaana, saattanut olla sitä hänelle esittämättä, nähdäkseen minkä vaikutuksen se tämän mieleen tekisi. Vaikutus oli peittelemätöntä inhoa, kuitenkin Sven herra voitti halunsa suoraa päätä ajaa oppilaansa ulos, hän toivoi voivansa häneen istuttaa parempaa ajatusta. Hän toi esiin raamatunlauseita, jotka käskevät armeliaasti kohtelemaan eläimiä; mutta nämä olivat kaikki otetut Mooseksen kirjoista, Sananlaskukirjasta ja Siirakista, ja Lauri intti etteivät ne olleet kristityille päteviä. Sven herra mainitsi silloin apostoli Paavalin syvät sanat luontokappalten huokauksesta; mutta Lauri oli niistä juontanut omat johtopäätöksensä: että meillä ei ole oikeutta lieventää Jumalan eläimille panemaa kovaa kohtaloa; että meidän päin vastoin on tehtävä tämä kohtalon kovuus niille niin tuntuvaksi kuin suinkin voimme, mitään muuta rajaa noudattamatta kuin minkä oman etumme katsominen meille määrää, käyttäessämme niiden työvoimia. Kun kirkkoherra vetosi evankeliseen mielenlaatuun, väitti Lauri sen olevan petitio principii [todistettavan käyttämistä todistusperusteena], jonka jälkeen kirkkoherra vihdoin vetosi argumentum in hominem todistukseen [mieskohtainen l. miehenmukainen todistus] ja ajoi Laurin ovesta ulos.

Lauri maisteri heitti maalaukset ja koko joukon kirjotettuja, suurilla sineteillä varustettuja pergamentteja kapitulisalin pesään. Kantoi sinne vielä muutamia rukous- ja messukirjoja, iski tulta, viritti kynttilän ja sytytti siitä ahjonsa palamaan. Seisoessaan siinä tuleen tuijottaen, tuumiskeli hän saarnaa, jossa tahtoi näyttää että maisteri Olaus Petri oli salapaavilainen. Mitä Lauri nyt oli tehnyt, sen hän piti niin kokonaan omana asianaan, ettei hän siitä maininnut kellekään mitään.

Kun Gudmund mestari eräänä päivänä tuli niellopajasta kauniille pihallensa, joka nyt oli talven valkoverhossa, näki hän poikansa ja rengin, joka piti pystyssä pieniä tikkaita, katselevan jotain esinettä puutalon pihapäädyssä. Se oli soitinkello, äsken sinne nostettu suojuksen alle rautakannattimesta riippumaan.

— Kuka sen on sinne pannut? kysyi mestari.

— Minä sen sinne panetin, vastasi Lauri.

— Ja miksi?

— Kutsuakseni kokoon perhettä hartaushetkiin, joita olen päättänyt pitää. Soitinkello tarvitaan sitä varten, koska olemme niin hajalla. Sinä ehkä istut maalarimajassasi, äiti hommaa aitassa ja ruokakammiossa, Margit ehkä laiskottelee laiturilla ja Svanten Gunnar telmii vallatonna ullakoilla jossakin tai häiritsee pajoissa seppäin työtä. Siis: Soitinkello on tarpeen.

— Pitäisipä mielestäni minultakin kysyttämän, ennenkuin tuommoisia puuhataan, muistutti mestari.

Lauri maisterin katse näytti ylhäisen nuhtelevalta ja hän vastasi: Ennenkuin mitään uutta täällä talontilalla pannaan alkuun, ilmotetaan siitä aina sinulle, enkä tiedä jättäneeni sinulle selittämättä syitä, perusteita ja tarkotuksia silloin kun arvaan, ettet, omasta älystäsi niitä tajua. Mutta tässähän asia on selvä. Soitinkello on sitä varten että sillä soitetaan, ja tarkotuksena on, kuten sanoin, perheen kokoominen hartaushetkiin.

Vähän myöhemmin päivällä seisoi Lauri maisteri luostarikappelissa porrastelineitten edessä, joille kiipesi mies kädessään sanko ja liimasuka. Yhdessä kappelin nurkassa istui kyyryksissään pieni laiha ihmishaamu munkinviitta yllään. Hän yski välisti ja yskä kuului kuivan kolahtavalta. Se oli Mathias.

Mies kastoi sukansa maalisankoon ja nosti sen kattoa kohti.

— Varros vähän, kuului munkin murheellinen ääni; ole hyvä ja odota hetkinen! Maisteri hyvä, onko tarkotus silata kattoa valkoisella? pitääkö sen oikein jäädä valkoiseksi? Vai tuleeko se saamaan uusia maalauksia? Jos niin, pyydän saada sanoa että yksi kattosaroista on hiljan uudestaan maalattu — se on teidän oivan, taitavan isänne maalaama — tuo sarka, joka esittää sipillaa. Ja eihän sipilla ole, Lauri maisteri, mikään pyhimys, vaan semmoinen, jota kaikenuskoiset kristityt saattavat kunnioittaa Jumalan pakanamaailmalle lähettämänä sanansaattajana. Älkää suinkaan pahaksuko minun muistutustani! En sillä pahaa tarkota.

Lauri maisteri seisoi selin Mathias veljeen eikä viitsinyt kääntyäkään, kun vastasi: Koko katto on valkoiseksi vedettävä ja jää valkoseksi. Ala, mies!

Maalinpyyhkijä kohotti sukaa uudelleen, kun taaskin kuului tuo heikko ruikuttava ääni: Ei, vartokaa hiukan, vaan hiukan! Kunnon maisteri Laurentius Gudmundi, näettehän kenen näköinen tuo kaunis enkeli on, joka kuiskaa sipillan korvaan. Se on sisarenne Margit, oma sisarenne, jonka teidän taitava isänne on maalannut niin herttaisen kauniisti. Iloitsin ajatellessani, että, sittekuin Margit itse Herran armosta olisi tullut taivaassa enkeliksi, hänen lapsensa ja lastensa lapset täällä voisivat nähdä kuinka hyvältä ja suloiselta hän näytti maallisen lapsuutensa aikana. Ja se pienempi enkeli, hyvin kaunis sekin, on, kuten näette, Gunnar Svantenpoika.

— Minä näen sen. Ala, mies, työtäsi toisti maisteri Lauri, ja siihen katosi kohta sipilla ja enkelit.

Kun Lauri muutamia päiviä perästäpäin katseli työtänsä, iloitsi hän ja lausui esimunkki Johannekselle: Kappeli on nyt kuin morsian hääpuvussansa.

XIV.

„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.

Kuinka vilvottavaa mielille, joita kiusaa päivän melu ja humu ja joita sen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan johonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot eivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen olisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä saisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä "Suoraan-sydämestä" seurassa. Kirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla, että kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli kainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset. Gudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta, karttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille, että seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante tohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi kirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa lausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin varten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli pöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli präntännyt: Poissa ollen olet luonamme.

Mitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei veli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen kajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun Arvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan paikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan ullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon huolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän itkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.

Sven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa oli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja puheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu luostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen aineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi. Hän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä näkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla, kehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.

Mathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan vahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että Jumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa monijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä aikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.

Kirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta lähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa, miten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan. Hän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista pontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen että Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut totisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin sanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista sekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on todenmukainen.

Kirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti. Ja hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund mestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten perehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos "Jumalan yhteiskunnasta" ja Tuomas Kempiläisen "Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli sangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on urkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää jalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi ulkoa.

Eneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan Kuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa hänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään sen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla astua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi saattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu myrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä matkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee metsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää kelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne ovat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden, kalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla piileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä hullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä, gorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä nähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain olevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan esikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron. Sivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat sellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta vilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin paljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka silmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä vastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä ylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan lautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen piirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on temmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset eivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan. Lähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä syyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas on itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka vapaaehtoisesti lyhensivät.

— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se saattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän Jumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista ja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon Jumalan oikeamieliseksi.

— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja, sitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli naturaliter christianus. Mutta juuri se on varmistanut uskoni, että tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja luulenpa nyt tietäväni asian laidan.

— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.

— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin sinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas, Gudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi, ja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii kurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei epäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen itsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen elämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon. Voi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen vaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä, oman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen lapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos Jumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa elämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä kärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja rikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä lapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon, kahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille kuolleitten lasten piiristä… Ja kun Virgilius sanoo, etteivät viattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä ole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin vastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä harjottavat… Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että tuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten tai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei ole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa puhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen, taikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta ja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat otolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.

— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen niin jaloja ajatuksia.

— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun kenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat puhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta sitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole vaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää yksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut sukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan, joita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä löysivät toisensa…

Pitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään astui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten tuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle lapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään munkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä terävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi maisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?

Sven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä päättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan isäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet häiriintymättä yhdessä viettää.

Lauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin, juteltiin tai jupakoitiin.

Sven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti kokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat seisaalle.

Vähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin, Sven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan tai oikeammin kannettavan ylös luostariin.

* * * * *

Kului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi kuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään ja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani makasi kuoleman kielissä.

Hän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari seisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki Johannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran mielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine silmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen näköinen.

Saatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään Gudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien, "Suoraan sydämestä" seuralla on kokouksensa tänään minun luonani. Minä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys tärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta. Saako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa? Voinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on vastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin ole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä minä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen jäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat jäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat yhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää harpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen äänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat veljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos, veljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki eivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli Gudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan! Tervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa, jossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen täydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen terve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna… Hän pani kädet ristiin ja rukoili ääneti.

Ovi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään, hikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös luostarinpolkua.

— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta, vuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.

— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua ijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla pirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan sillä ehdolla sullo avoinna…

Kuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi istualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja kuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa Gudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän heitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle ja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja suuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku huokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli mennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun puolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.

* * * * *

"Suoraan sydämestä" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä luostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja jalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin päin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja eduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia ritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman, puhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti ja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita. Kirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra Sven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti Gudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua, harpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin hautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin tähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa toimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.