Aseseppä

XV.

SOITTOKELLO.

Päämajastaan lähtien, isänsä kotoa, ulotutti Lauri maisteri sotivaltaansa yli kaupungin, vaikkei vastustelua kokematta. Hän nousi aamulla aikaisin, pani myöhän maata ja kerkesi kaikkiin: saarnaamaan, opettamaan ja pikkuseikkoihin asti puuhaamaan kodin ja kaupungin asioissa. Näitä viimeisiä oli hänen heimolaisensa pormestari Niilo Arvinpoika tähän asti yksinvaltiaana hoitanut — porvariston kesken hyvin siedetty yksinvaltias, jonka kansansuosio ja hyvä maine ei edes siitäkään haittaa kärsinyt, että hän oli vuokrannut kruununverot Jönköpingistä ja parista muusta kihlakunnasta likitienoilla. Ei kukaan soimannut hänen siinä menetelleen epärehellisesti tai liian kovasti. Hän oli järkevä, käytöllis-älyinen mies ja oivalsi helposti tavallisten ihmisten mielen; mutta tuskinpa hän itsekään aavisti, mikä uskalikko asui hänen omassa povessaan eikä vielä ollut valloilleen päässyt. Älyyn yhtyi ystävällinen olento, hilpeä mieli ja vieraanvaraisuus. Hän ja sukulaisensa, aseseppä, olivat hyvät ystävät, mutta eivät paljo seurustelleet, koska se mikä Gudmundia huvitti ei vähääkään huvittanut Niiloa ja se mikä Niiloa huvitti ei vähääkään huvittanut Gudmundia. Arvi ja Margit olivat oikeastaan yhdyssiteinä heidän välillään. Arvin luonteessa oli paljo isää ja hiukan Gudmundia. Pormestari oli, kuten sanoimme, vieraanvarainen ja hilpeä. Hän piti mielellään kemuja, taritsi tynnyrittäin olutta pyhän Kertun seurapidoissa ja oli suosittu puhuja. Valtikka, jolla hän porvaristoa ja raatimiehiä hallitsi, oli ruusuihin kääritty. Smoolannin ja Länsigöötan aateliston kesken hän nautti suurta arvoa, vaikka asemansa ei ollut peritty, vaan oma hankkimansa. Mutta nyt hänen valtaansa uhattiin. Valtikkaa vastaan kohosi väkivasara väsymättömän jättiläisen kourassa; ennen aivan tyvenissä kaupungin asiain keskusteluissa alkoi salamoida ja jyristä; oli syntynyt puolueita, jotka kiivaasti kiistelivät keskenään pienimmistäkin seikoista. Lutherismieliset liittyivät Lauri maisterin puolelle, eipä kuitenkaan kaikki, sillä useita suututti hänen vihaiset hyökkäyksensä kunnioitettuja miehiä Olaus ja Laurentius Petriä vastaan ja hänen kiukkunsa Gösta kuningasta vastaan, "joka muka enemmän rakastaa kirkon tiluksia kuin puhdasta oppia", ja jotka muutenkaan eivät sietäneet olla hänen kotitekoisen ylemmyytensä ja rautapukuisen erehtymättömyytensä käskettävinä. Että pormestari inhosi häntä, sitä ei tarvitse sanoakaan.

* * * * *

Oli maaliskuu vuonna 1529. Kevään oireita ilmaantui aikaisin. Päivänpaiste ja sade oli sulattanut lumet ja Vetterin jäällä oli arveluttavaa kulkea. Gudmund mestari oli käynyt maalla Kortebossa ja palasi nyt ratsastaen vanhan valkoisen tammansa seljässä, Gorm koira kintereillään, kotoansa kohti. Mestari oli viime vuosien kuluessa väleen vanhennut. Hänen vielä hiljan kastanjaruskea tukkansa oli harmennut, olipa sinne tänne hiuksiin luntakin pirahtanut. Hän istui ikäänkuin uneksien satulassa, mutta rauta-aidalle tultuaan ja kun Gorm haukahti veräjällä, havahti hän ja näki että neitsyt Maarian kuva tiilikartanon päädystä oli poissa. Hän käänsihen satulassa ja näki että Vidrik Valandinpojan kuva niinikään oli kadonnut toisen kartanon päädystä.

Gorm urkki epäilevästi portin ristikosta pihaan. Sen viisas koiranpää oli hitaasti, mutta varmasti ajatellut kokonaisen sotasuunnitelman varjelukseen itseänsä joutumasta Lauri maisterin kepin ja kenkäin kanssa tekemisiin. Jos Gorm olisi nähnyt maisterin lähellä aitaa, olisi se juossut kujaa alas ja sivuportista sisään. Jos se olisi nähnyt hänen keskellä pihaa, olisi se kujalta juossut järveen, uinut pesulaiturille ja rähminyt sieltä ylös vakoilemaan asemaa järviaitan portista. Turvalliseksi se ei tuntenut oloansa missään muualla kuin maalarimajassa. Mutta sielläpä se mielestään olikin kelpo turvassa ja loikoi usein unissaan oven suulla, niin että Gudmund mestarin täytyi astua sen ylitse ulos mennessään.

Nyt ei Lauri maisteria pihassa näkynyt, Margit tuli veräjää avaamaan ja auttoi isäänsä alas hevosen selästä. — Isä kulta, olet kai jo nähnyt?

— Olen, tyttäreni. Minne hän on kuvat asettanut?

— Hän on lyönyt ne rikki ja heittänyt pirstat järveen. Isä parka! Tyttö pani kädet isän kaulalle ja suuteli häntä.

Gorm karkasi käpälämäkeen ja pakeni portaita ylös maalarimajaan. Se oli nähnyt Laurin lähestyvän.

— Tervetultua, isä, hän sanoi. Minä olen nyt vihdoinkin tehnyt sen, josta me keskenämme sovimme: olen toimittanut Maariankuvan ja pirunkuvan pois päädyistä…

— Olemmeko siitä sopineet?

— Kyllä, etkö muista, että minä kohta kotiin tultuani sanoin että se oli tehtävä? Etkä sinä väittänyt vastaan. Etten ennen asiaan ryhtynyt, siihen oli syynä toivoni että sinä itsestäsi ymmärtäisit antaa siitä käskyä; mutta nytpä en saattanut kauvemmin kestää. Kuules, isä, jaksaako tuo hevoskaakki vielä todella sinua kantaa?

— Niinkuin näet.

— Se näyttää minusta niin kankealta kintuistaan. Parasta, että annamme sen kuolla. Minä tapasin eilen nylkyrin kadulla ja sanoin että meillä on työtä hänelle.

— Tässä minä, Margit todistajana, sanon että tamma jää elämään kunnes itse määrään sen kuolemaan. Minä pyydän että sinä pysyt siitä asiasta erilläsi.

Hän silitti elikon kaulaa ja se seurasi häntä, pää likellä isäntänsä päätä, talliin.

* * * * *

Muutaman päivän päästä tuli Margit maalarimajaan, jossa mestari toimi kuppiensa ääressä. Tämä ei paljoa puhunut Arvi Niilonpojalle, joka piirusteli saman pöydän ääressä. Estääkseen mieltänsä surullisia asioita ajattelemasta edes sen hetken päivää, minkä hän oli säästänyt mielitoimelleen, oli hän ottanut mitä vaikeimpia tehtäviä siveltimensä suoritettavaksi, ja hän maalaili kuumeenomaisella innolla sekä jyrkästi eroten entisestä taidetavastaan. Hän kuvasi omaa työhuonettaan, katsottuna milloin niistäkin kulmasta, milloin aamupäivän, milloin pilvisään valaisussa, ja hän asetteli kaihtimia milloin minnekin, niin, että ne loivat varjoja, hämyvaloja ja kummallisia valovaikutuksia. Keskelle näitä pani hän tavallisesti ristiinnaulitun-kuvan. Ja hän maalasi milloin täplillä ja pirskeillä, joita hän näytti huolimattomasti pergamentille pärskyttelevän, milloin levein pensselivedoin. Arvi arveli toisinaan ettei tuo ollut juuri muuta kuin tuhrailua; välimmiten häntä ihmetytti tuhrailun tekemä tenhovaikutus. Hänen käytöksessään mestaria kohtaan oli viime aikoina kunnioitus alkanut vivahtaa hellyydelle. Hän tiesi, mikä mestaria, sekä sen ohessa Margitia, rasitti, ja hän tuumaili turhaan keinoa auttaakseen heitä ahdingosta.

— Isä, sanoi Margit, Lauri on kieltänyt minua satuja juttelemasta Gunnarille. Hän on kieltänyt minua kertomasta hänelle Engelbrektistä, koska Engelbrekt oli katolilainen, ja Brunkebergin taistelusta.. Hän on kieltänyt meitä lukemasta Pietari Maununpojan kirjaa [arvattavasti tämän n.s. "lastenkirjaa"], jonka sinä olet minulle antanut ja joka niin miellyttää minua. Hän sanoo sen olevan sieluillemme turmiollisen. Ja kun kirja kumminkin oli esillä, kun hän tänään aamupäivällä tuli saliin, repi hän minua tukasta ja antoi Gunnarille korvapuustin. Sitten antoi hän Gunnarille ulkoa opittavaksi tämän (Margit näytti hänelle lehden, jonka Lauri maisteri oli täyteen kirjottanut), ja kun Gunnar kangerteli läksyssään, sai hän maistaa keppiä…

Arvi otti lehden, nähdäkseen mikä se oli! Symbolum Athanasianum.
Quicunque vult salvus esse etc.

— Setä hyvä, sanoi Arvi mestarille, onko Lauri saanut toimekseen opettaa Gunnaria?

— Ei. Sven herra opettaa poikaa kirjatiedoissa; niin ovat hän ja tohtori keskenään sopineet.

— Muistuta Lauria siitä!

— Ei siitä apua mitään, sanoi Gudmund mestari huoaten.

Arviakin huokailutti turha toivomuksensa: voi jospa saisin sen lurjuksen selkää pehmittää!

— Mitä nyt Gunnariin tulee, menen minä tänäpäivänä kirkkoherran puheille ja pyydän häntä ottamaan pojan kotiinsa. Lauantait saa hän, kuten tähän asti, viettää Talavidissa. Sen on Birgit oikeudeksen edustanut. Lähinnä pelkään että Lauri opettaa häntä julmaksi eläimiä kohtaan… Arvi ja Margit, ette ehkä tiedä, että minä olen kovin kiivas mies, jolle luonto ei ole kärsivällisyyttä suonut.

Margit pudisti päätänsä, ja Arvi veti suunsa irviin.

— Niin on. Enkä minä osaa kiivauttani hillitä, vaikka minun olisi pitänyt se oppia autuaan isävainajani nuhteista, autuaan äitivainajani esimerkistä ja ystävä vainajani, esimunkki Mathiaksen seurustelusta sekä lukemalla uutta testamenttia ja Tuomas Kempiläistä. Kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin aikaa on kulunut minun tietämättäni, että tämä intohimo entisellään rehenteli rinnassani. Sen uinutti uneen täällä talossa ennen vallitseva rauha; mutta viime aikoina on se näyttänyt ilkeitä elon oireita. Ja kun en ole laskenut sitä irroilleen, on se ruvennut työntämään juuriaan syvemmälle ja tuntuu usein ikäänkuin kirveltävänä polttona sydämen ympärillä. Näytäpäs nyt minulle, Arvi, piirustustasi. Se on asuinkartano…

— Niin se, jonka aijon rakentaa isäni asumattomalle talontilalle Kortebohon. Siitä tulee minun taloni, on isä sanonut. Tuohon kylkirakennukseen laitetaan maalarimaja, jos suinkin ihan tämän kaltainen, mutta näköala Vetterille päin.

Margit seisoi Arvin tuolin vieressä, laski toisen kätensä hänen olkapäälleen ja seurasi hänen sormensa viitteitä lehdellä.

— Tuohon maalarimajan ovelle, ihan oven ääreen, panen maton Gormille, kun se tahtoo käydä minua katsomassa, ja lupaanpa, setä, varovasti astua sen yli sisään mennessäni. Maalarimajan viereen tehdään vieraskamari Margitille, jossa hän löytää piispa Pietarin pannanalaisen kirjan sekä myös, jos sinä tahdot sen minulle lainata, sinun kokoelmasi Svante tohtorin lauluja, jonka olet niin kauniisti kuvittanut. Tämä pitkäkäs nelikulmio on talli. Siellä seisoo uljaan sotaratsuni vieressä vanha valkoinen tamma, sillä sen henki ei ole täällä eikä Kortebossa turvattuna. Siitä on viimeiseltä tullut seimen pureksija, mutta sen tuntuu olo sentään kärsittävältä, kun usein saa kuulla sinun äänesi ja tuntea kätesi säkeäänsä silittävän.

— Tämä on mielikuvitusta, sanoi Gudmund mestari; mutta hauskaltapa tuntuu saada hetkisen aikaa viipyä mielikuvituksen mailla.

Pajain vasarankalkkeen lomista kuului Lauri maisterin puhetta ristikkoportilta. Margit avasi akkunan pihaan päin, kurkottihe ulos, kuunteli ja sanoi: Isä, minä luulen Fabben olevan portilla.

— Heikki Fabbe! Sepä olisi merkillistä. Mestari laski kädestään pensselin ja lähti ulos Margitin seurassa.

Fabbe siellä oli. Hän seisoi puoliavoimen portin suulla. Hänen edessään seisoi, tietä sulkien, Lauri maisteri ja heidän välillään oli vireillä sanan vaihto, tähän tapaan alkanut: Sinäkö se, maankuljeksija, oletkin? Mitäs täältä tahdot? Etkös muista että olet meiltä erot saanut?

— Maisteri Lauri, tahtoisin puhua muutaman sanan teidän isällenne.

— Aijotko kerjätä takaisin paikkaasi niellopajassa? Siitä ei lähde mitään.

— En minä mitään aijo kerjätä, ilmottaa vain erään asian vanhalle mestarilleni.

Keskustelua jatkui, kunnes Fabbe näki mestarin ja Margitin tulevan. — Tervetuloa! huusi Margit. — Tervetuloa! säesti mestari Gudmund, ja pisti hänelle kättä.

— Ah, mestari, sanoi Fabbe, ette näy tietävän että olen erot saanut.

— Keltä? Täällä on vain yksi joka voi sinun erottaa, ja se olen minä.

— Niin, mestarin se valta on. Mutta avainoikeus joka antaa vallan avata ja sulkea, on pyhän Pietarin ja papiston hallussa. Lauri maisteri on pappi, erinomainen pappi. Enpä nyt tosin tullutkaan siinä toivossa, että pääsisin jalallani talonpihalle, jota yhdentoista vuoden ikäisestä asti olen tottunut pitämään paratiisinani. Ei, sieltä on minun karkottanut se suuri väkevä keruubi. Nyt tulin tänne sanomaan vain kaksi asiaa: ensimmäinen, että olen tullut tänne likelle ratsain, enkä jalkaisin, ja se tietää salaisuutta, joka on aikanaan selviävä; toinen se, että toistaiseksi saan, siitä sovittuani Birgitin kanssa, majailla Talavidissa, jossa saan nielloida mestarille niin paljo kuin vaan halutaan. Tuleehan Gunnar lauantaina maalle Birgitin luo? Jos mestari ja Margit silloin tulisivat mukana, sopisi siellä kuiskata tuon salaisen seikan mestarin korvaan.

— Onko sulla mitään muuta sanottavaa? kysyi Lauri maisteri.

— Tule sisään, Heikki, sanoi Gudmund.

— Kiitos, mestari, mutta minä en tahdo olla minäkään loukkauskivenä ja pahennuskalliona. Kyllähän kärsivällisesti odotan teitä Talavidissa. Heilahuttaen hattuansa sekä tehtyään ylenmäärin syvän kumarruksen Lauri maisterille, poistui Fabbe.

— Isä, lausui Lauri maisteri, sinä kutsuit tuota hävytöntä miestä sisään. Se oli, minun nähteni, epähienosti tehty, kun tiesit etten minä sitä tahtonut. Edelleen panit painoa siihen sanaan, että sinä olet täällä ainoa, jolla on valta eroja antaa. Se on totta, mutta ei ollut hienotunteista sällin läsnäollessa viskata vasten naamaani tämä tarpeeton ilmotus. Sinä olet näinä päivinä tuon tuostakin osottanut mielenlaatua, jota isän ei sovi osottaa sitä miestä kohtaan, joka on hänen poikansa ja on hoitava häntä sekä vastaava hänestä hänen vanhaksi jouduttuaan. Tämä olkoon sanottu kaikella kunnioituksella. Minä en ole sälliä erottanut. Se on oikeus, joka kaikissa tapauksissa muotopuolisesti kuuluu yksin sinulle. Mutta minä ilmotin hänelle, että jos hän edelleen aikoo täällä oleskella, niin äitini ja minä muutamme täällä pois. Minun kieltämätön oikeuteni oli sanoa tämä hänelle äitini ja omasta puolestani.

Nämä sanat sanottuaan Lauri maisteri meni ylös tiilirakennuksen saliin ja valmisti itseään siihen hartaushetkeen, jonka hän oli päättänyt pitää perheelle.

Mestari oli tuskin ehtinyt uudelleen ryhtyä maalaustyöhönsä, kun kello alkoi soida. Tyytymättömän näköisenä pani hän siveltimen pois.

— Arvi, tuletko mukaan tuonne ylös?

— Enpä tulekaan, jos kuinka kunnioitankin Jumalan sanaa. Uskallanpa muuten erottaa Jumalan sanan ja Laurin sanan toisistaan. Menen nyt Sven herran luo kuulemaan kaunista ja runsasaatteista luentoa De amicitia tai De senectute kirjoista. [De amicitia: ystävyydestä. De senectute: vanhuudesta. Ciceron teoksia] Tahdonpa kuvitella mielessäni että setäni Gudmund ja minä molemmat olemme vanhoja miehiä ja vanhoja ystäviä. Silloin luento soveltuu meihin. Minä sanon nyt teille jäähyväiset viikon päiviksi tai kauvemmas, sillä aatelkaapas, mestari, isäni ja minä olemme taaskin pyydetyt vieraiksi herra Tuure Jönsinpoika Roosin luo. Mutta älkäämme siitä asiasta puhuko!

* * * * *

— Isä, eihän minun tarvitse mennä tuohon hartaushetkeen, joksi hän sitä nimittää? pyysi Margit astuessaan isänsä kanssa alas maalarimajan portaita; en ole siellä koskaan tuntenut mielenylennystä.

— Enpä minäkään, päinvastoin olen vain tuntenut vastaanväittö-halua ja surumielisyyttä, vastasi Gudmund mestari; mutta olen mennyt sinne säilyttääkseni sopua ja näin aijon tehdä, kunnes mitta on kukkurallaan. Ymmärräthän, Margit, että kotirauhaa sitä mielii jos kalliistakin hinnasta, enkä tässä ajattele ainoastaan Lauria vaan enemmän, tuhannen kertaa enemmän äitiäsi.

— Mahdotonta on, isä, saada kotirauhaa ostetuksi. Myöntyväisyys ei hyödytä mitään. Sen tiedät. Minun tulee äitiäni sääli, mutta, isä kulta, häntä olisi sinun pitänyt käännyttää, sen olisin suonut.

— Häntä käännyttää? Mitä sanot?

— Niin, käännyttää häntä. Nyt on liian myöhäistä. Jos sinä korkeissa asioissa ja sielun tärkeissä kysymyksissä olisit jutellut hänen kanssaan yhtä paljon kuin lapsuudestani asti olet minulle niistä puhunut, olisi ehkä kaikki toisin.

— Taivaan Herra! huudahti Gudmund mestari, seisahtui ja löi otsaansa;
Margit, luulenpa että olet oikeassa.

— Hän ei olisi sitten niin joutunut Laurin yksinvallan alle kuin nyt. Sinä olet jaloluontoinen mies. Lauri ei ole. Äiti olisi helpommin tullut sinun vaikutukseksi alaiseksi kuin hänen, sillä äiti on jalo hänkin, mutta hän ei tule toimeen ilman miehen johtavaa arvostelua.

— Taivaan Herra! sanoi mestari, istausi alimmalle porrasistuimelle, ja löi taaskin otsaansa. Margit, Margit, sinä puhut oikein. Mutta mitä nyt on tehtävä?

— Ei minun ymmärtääkseni muuta, kuin että heität menemään kaikki arvelemiset, sanot ja teet minkä tiedät oikeaksi, ja jätät seuraukset Jumalan käteen.

— Kuinka vanha sinä, Margit, olet? Täytithän hiljan seitsemäntoista vuotta?

— Niin, mutta minusta tuntuu kuin olisin melkein yhtä vanha kuin sinä. Olen elänyt sinun ajatuksistasi niin pitkältä kuin muistan, ja sen jälkeen myös tohtori Svanten, herra Svenin ja esimunkin ajatuksista. Olettehan minulle puhuneet, ikäänkuin olisin kuulunut teidän seuraanne; te olette kuka kulloinkin kertoneet minulle haasteluistanne "Suoraan sydämestä" liiton iltahetkinä. Mitä äiti näistä ajatuksista tietää? Ei mitään. Siinä vika on. Entäs ehtoovartiokävelymme, isä!

— Voi minua, voi minua! Oikeassa olet äitiin nähden.

Soittokello kalisi rajusti ja häikäilemättä, ikäänkuin sen käden hermot, joka kiskoili kellon nuoraa, olisivat siirtäneet soittajan sydämensisua kellon vaskeen. Gudmund nousi pystyyn mennäkseen.

— Isä, luuletkos meidän siltä olevan kiirettä, että kello soi? Lauri sitä salinakkunasta kalistelee, eikä minulle soittokellon äänessä, ole enempää isännyyttä kuin hänenkään äänessään. Isä, minulla on jotain muutakin sinulle sanottavaa, kun näin saamme tuttavallisesti jutella eikä minun tarvitse sinun edessäsi hävetä. Etpä tiedä, että Lauri on antanut minulle vitsaa…

— Mitä sanot?

— Niinkuin tiedät, rääkkää hän minua kyllä muutenkin, mutta näin häpäisevästi se ei vielä ole tapahtunut. Hän tuli eilen aamulla, äiti mukanaan, minun makuukammiooni, juuri kun nousin vuoteelta. Hänellä oli raippa kädessä. Hän lausui latinaisen sananparren, jonka hän selitti niin, että ynseitä naisia parannetaan selkälöylyllä; hän sanoi kirkkoisäin neuvoneen naisille selkäsaunaa, ja hän tahtoi kristillistä ja veljellistä rakkautta noudattaen ajaa ulos minusta ynseyden perkeleen. Sitten… minä pyysin turvaa äidiltä, mutta turhaan. Koetin puolustaida, mutta mitäs minä lapsi hänen väkevissä kourissaan mahdoin! Hän pieksi minun..

— Se roisto!… Anna anteeksi minulle, Jumalani! Ken sanoo veljellensä: sinä katala! joutuu velkapääksi suuren neuvoskunnan eteen, ja joka sanoo: sinä konna! on velkapää gehennan tuleen. Sitä enemmin jos isä niin pojallensa sanoo. Margit, luulen havainneeni jotain joka selittää paljon: Lauri on taitava väittelijä ja huomattava saarnaaja ja kuitenkin — hän on yksinkertainen.

— Arvi sanoo että hän on — pöllöpää.

— Se on liikaa sanottu. Tules nyt!

Hartaushetkellä oli saapuvilla mestari, Margareeta rouva, Margit ja Gunnar. Esityksen aineena oli ikuiset helvetinrangaistukset ja se päättyi seuraaviin sanoihin:

— Perkeleen valtakunta ei tule häviämään, silloin kuin maailma tuleen häviää. Se on pysyvä, vaikka uudet taivaat ja uusi maa syntyvät, ja mitä se on saaliikseen saanut, sen pitää se ijäti. Mutta kuinka ikiautuaat saattavat autuuttansa nauttia, nähdessään tuolla alhaalla kadotettujen vaivan ja surkeuden ja alati kuullessaan helvetissä olevain isäinsä, äitiensä, veljiensä, sisartensa, lastensa parkua ja hammastenkiritystä? Aivan hyvästi. Jos lapsia ei hemmotella, voivat he nautinnolla katsella kun elukoita kiusataan. Tämä kyky autuaissa niin varttuu ja täydellistyy, että he riemuun remahdellen katselevat kadotettujen tuskia, muiden kurjuutta nähdessään tuntevat he oman onnellisuutensa monin verroin enenevän…

Gudmund mestari nousi ja sanoi pontevalla äänenkorolla, vaikka kiivaudetta: Poikani, tämä on inhottavan kauhea oppi ja ääreti vahingollinen nuorten sielujen kuulla…

— Mitä uskallat sanoa? keskeytti häntä Lauri maisteri. Rouva Margareeta kohotti kätensä ja loi puolisoonsa peljästyneen katseen.

— Mitä olen sanonut. Margit ja Gunnar kielletään käymästä sinun esitelmiäsi kuulemassa. Itse en aijo tästälähin niitä kuulla.

Hän läksi. Margit otti Gunnarin kädestä ja seurasi perään. He kuulivat takanaan Margareeta rouvan itkua ja Lauri maisterin huudahtavan: tämä on kapinaa Jumalaa vastaan!

Gudmund mestari meni pajoille ja kutsui yhtä sälleistä. — Kuulepas, sanoi hän, ota alas tuo soitinkello! Sälli tuli tuoden tikkaat ja työkalut ja oli juuri alkamaisillaan, kun Lauri maisteri, joka salin ikkunasta näki mitä oli tekeillä, riensi alas ja asettausi hänen tiellensä.

— Takaisin mies!

Sälli väistyi takaperin ja heitti mestariin kysyvän katseen.

— Ylös ja toimita mitä minä olen käskenyt! sanoi Gudmund ja kohotti kumaran selkänsä suoraksi.

Sälli astui askelen eteenpäin. Lauri kourasi häntä niskasta, nosti hänet suoraan käsivartensa päässä ilmaan ja paiskasi hänet maahan niin rajusti, että mies parka pyörähti maassa.

Työ pajoissa oli seisahtunut. Sällit, työnjohtaja Klase etupäässä, seisoivat ovien ääressä katsellen kohtausta.

Jaloilles, koira! ärjähti Lauri ja potkasi kaatunutta. Silloin Klase kohotti äänensä ja huusi: Maisteri Lauri olkaa siivolla ja malttakaa mielenne! Me emme salli että vapaata sälliä näin pidellään.

— Menkää te pajoihin! karjaisi Lauri, muuten…

Hän astui nyrkit ojossa Klasea kohden. Mutta tämä juoksi pajaan ja tuli ulos heiluttaen vasaraa, valmiina lyömään. Silloin kajahti Gudmund mestarin ääni, kaikuvammin kuin milloinkaan ennen hänen eläessään:

— Takaisin, Klase! Takaisin poika! Takaisin sanon sulle, Lauri, ja ellet tottele, niin eipä sua auta maisterin, ei papin nimet. Niin kauvan kuin asut isäsi huoneessa, olet sinä hänen käskynalaisensa, ja sinä tottelet… muuten!

Lauri peräytyi askeleen, kääntyi ja silmäili isäänsä ikäänkuin hän ei olisi konnaan uskonut.

Gudmund mestari otti työkalut ja nousi tikapuita ylös. Muutaman tuokion päästä putosi soittokello maahan. Rautakannatin ja suojuskatto tulivat saman tien perään.

Rouva Margareeta, joka akkunasta katseli tapausta, istui kalmankalpeana tuolissaan, kun Lauri tuli hänen luoksensa.

Isä meni maalarimajaan. Hänen vapisi joka jäsen, ja tuntikausiin hänen oli mahdoton pitää sivellintä kädessään.

XVI.

VIIMEINEN ILTAVAHTIKÄVELY.

Gudmund ja Margit saattoivat seuraavana lauantai-iltana Gunnar Svantenpoikaa Talavidiin, jonne hänen oli määrä jäädä sunnuntaiksi Birgitin luo. Fabbe odotti heitä veräjällä. Hän vei Gudmundin majatalon vähäiseen pajaan, näyttääkseen tälle, kuinka taitavasti hän vähin varoin oli pannut sen kuntoon, ja arveli että mestari voisi muuttaa sinne nielloverstaansa suvikuukausiksi. Silloin tahtoi Fabbe supistaa kulkurielämänsä neljäntoista päivän mittaan. Pajasta vei hän mestarin talliin ja näytti hänelle siellä Smoolannin hevosen, nuoren ja somamuotoisen, mutta muuten samaa näköä kuin sen rodun hevoset. — Mestari, hän sanoi, tämä on se hevonen. Tulin silloin Slatten luota. Ei haluta minua käydä uudestaan siellä. Joka jäseneni tärisi, kun hän iski toisen terävän silmänsä minuun… Vieläkin värisyttää ajatellessani.

— Onkos hän silmäpuoli?

— Väliin silmäpuoli, väliin kaksisilmäinen.

— Kummallista. Mitäs sulia oli hänen luonaan asioitavaa?

— Kuljeskelin korpimaita ja oli multa todella asiaakin hänelle, mutta luullakseni se oikeastaan oli kohtaloni, joka joudutti minut hänen luoksensa. Tahdon vain nyt sanoa, että Slatte lähetti teille hevosen viimeisenä maksueränä siitä asekuormasta, kuin tiedätte.

— Ei se vaihtokauppa ole minulle mieleen.

— Mutta hevonen on teidän pidettävä, vaan älkää sanoko mistä se on saatu. Sillä on kaksi arvokasta ominaisuutta. Se osaa tien Slatten linnaan, jonne minä en osaa, vaikka olen siellä ollut, ja sen on korvissa Slatten merkki — näettehän tuossa ristin, poikkiviiva kummassai sakarassa. Torinmerkiksi hänen väkensä sitä sanoo. Saatte luottaa siihen, että tällä hevosella saa ratsumies turvallisesti ajella Slatten seuduilla. Saankos minä nyt kysyä yhtä asiaa? Vierastavassa kuulin jonkun vapaasukuisen Hjon seuduilta kehuvan hankkineensa kartanonsa eteen ehkä kauniimman rauta-aidan Ruotsissa, sen joka seisoo aseseppä Gudmund Gudmundinpojan talon edessä Jönköpingissä. Onko tosi, että olette sen myynyt?

— En minä ole sitä myynyt enkä aijo myydä.

— Sitten kai Lauri maisteri on sen myynyt.

* * * * *

Ehtoopuoleen palasivat Gudmund ja tyttärensä kaupunkiin. He vaelsivat ääneti Länsi-ahteita alas. Taivas asui raskaana ja synkkäpilvisenä Vetterinlaakson päällä, ja ison järven pinnalla, jolta kevätmyrsky hiljan oli jään murskannut, vivahtivat valontaitteet mustaan ja harmahtavaan, olivat usvaisen ja kalsean näköiset Metsä toisella puolen alannetta näytti mestarin mielestä siltä kuin sen olisi leveällä siveltimellä vetää sivahuttanut joku päiviinsä kyllästynyt maalaaja, suuttuneena muuta väriä vetelemään kuin tummaa tummalle. Kaupunki, jonka nähdessään hän ennen aina riennätteli askeliaan onnellisen kodin suojaan ehtiäkseen, makaili siinä mykkänä ja viehäkettä vailla; solakka kirkontorni häämöttää sojotti aavemaisena hämärtävässä utuilmassa. Junebäckille tultua seisahtui Gudmund ja katsahti tuonnemmas pyhän Pietarin kappelille ja hautausmaalle päin. Hänellä oli siellä sukuhautansa. Vaaleansinervä usma uhuten suoperäisestä alangosta kattoi kalmiston ja häälyi siekaleina jalavain ja vahterien oksista. Maahan tuijotellen asteli mestari raskain askelin Bylidin mäkeä ylös kaupunkiin. Hän piti Margitin kädestä ja haaveksi: tämä käsi oli hänestä ikäänkuin menemäisillään olevan onnen jäännös sekä uskollisuuden lupaus kolkkojen vaiheiden tullessa. Kun hän seisahtui porttinsa eteen, seisoi siinä Gorm koira, kurottaen kuonoansa rautapienojen välistä, ja tervehti isäntäänsä hiljaa uikuttaen. Mestari silitti hyväillen koiran päätä ja katsoi sen silmiin. Mitä murhetta ne lausuivatkaan!

Talonrenki tuli avaamaan. Hänen näytti olevan mielensä kuohuksissa.

— Mikä sinua vaivaa? Onko mitä tapahtunut?

— On, mestari Gudmund. Valkoruusua (se oli tuon valkoisen tamman nimi) ette enää koskaan saa nähdä.

— Mitä sanot?

— Teidän mentyänne tuli koninylkyri ja pyysi saada puhua poikanne kanssa. Lauri maisteri tuli pihalle, meni talliin ja talutti ulos Ruusun. Kyllähän se tepasteli ja koetti tehdä vastarintaa, sillä se on häntä aina pelännyt. Mutta maisteri otti rautahangon tallin oven vierestä ja lyödä huimaisi sillä kerran hevosta poikki selän. Luulen että selkäranka katkesi, sillä tammaa täytyi vetää ulos marhaminnasta askel askelelta, ja joka askelella se parahti niin surkeasti, ett'en voi sitä eläissäni unohtaa. Kun taluttaminen kävi niin hitaasti, juoksi Lauri maisteri pajaan, otti ahjosta tulisen raudan ja poltti sillä tammaa takaapäin.

Margit kirkaisi kauhusta. Gudmund mestari pyysi:

— Vaiti, vaiti! ei enää sanaakaan!

— Näkikö sitä äiti? kysyi Margit.

— Näki ja itki, kun Ruusu parkui, ja hän sanoi Lauri herralle: tiedäthän varmaan että teet oikein?

— Vaiti, vaiti! toisti Gudmund mestari ja pusersi kouraansa suonenvedon-tapaisesti yhtä rauta-aidakkeen pertuskan vartta.

— Margit, kuiskasi renki, Gormi ulvoi hirveästi järviaitan portissa
nähdessään tätä. Valkoruusu ja hän olivat aina niin hyvät ystävät.
Lauri maisteri uhkasi tappaa Gormin ja hän tekee aina mitä hän uhkaa.
Koeta pelastaa Gorm! Kortebohon lähettämisestä ei ole mitään apua.

— Antti, mene sinä nyt heti — viipymättä, kuuletkos! — pormestarille Gormin kanssa ja sano minulta terveisiä Arvi Niilonpojalle. Kerro hänelle mitä on tapahtunut ja pyydä häntä suojelemaan koiraa. Hän sen tekeekin. Hän ei anna sitä suojastaan pois. Minä menen huomenna Gormia katsomaan.

* * * * *

Illallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla. Naispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei ollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi sen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan, saamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka muuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti hän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt. Mikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle elonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden kevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan pontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä poika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä kannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta näkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään? Ja kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi päivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan, karttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä isällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka olikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta vastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa äskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli Lauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin toimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä suinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin viittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä vaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.

Aina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä ateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä, ja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin surunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime aikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi. Lauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei pahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä näillä retkillä keskenään juttelivat.

Mestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon läpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai pilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia myöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund asteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti hän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa jonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen valojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen silmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän jälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää nähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään aukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului mieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä mestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa käsiinsä.

Margit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen piti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun toimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä ollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli näet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen tulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia ääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut isälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä oikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan isä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt, isältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa sen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua siellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu paavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin Martti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain onnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden, melkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä saadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri antaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi hänen sieluansa.

— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se ystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä näillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut sen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni olevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja kiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka eloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä, jota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä minulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus siihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.

Ja nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen sointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui Jumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli saanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja iankaikkisen elämän.

Noustuaan pystyyn hän lausui: Margit, olkaamme huoletta. Minun on valittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin kanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut ajatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta kuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa taistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska kotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se on jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun täytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin sydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö etupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja kärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.

* * * * *

Työmestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän kerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui siihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä Jonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki… Mutta pelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat… Siionin lippu… On Jumala ennenkin ihmeitä tehnyt… Kirje Knipperdollingilta… Entäs sitte vaikka kaadumme?… Kehnoja liittolaisia… Ne potkaisemme tieltä… Kumma, ettei huhua ole levinnyt… Niilo Arvinpoika sukkela mies ja osaa uskottunsa valita.

* * * * *

Päivänä edellisen perästä, kun Gudmund mestari niellopajasta lähdettyään oli tullut maalitupaansa, tapasi hän siellä Lauri maisterin sijottuneena pöydän ääreen, jolle oli kasattu kirjoja ja kirjotuskaluja. Pöytä oli nostettu siihen, missä päivän valo sopivimpana suosi mestarin sivellintöitä. Maalauspöytä oli siirretty toisen akkunan alle, ja Gudmund näki siinä joukon puupiirroksia kuvaten Martti Lutheria ja paavikalaa, sekä läjän kulta- ja hopearahoja.

— Mistä nämä rahat? kysyi mestari.

— Ne ovat sinun omiasi. Tiedät että rauta-aidake tulee poistettavaksi. Jo aikaa sitten osotin minä asian toivottavaksi, enkä muista että sinä väitit mitään pätevää sitä vastaan. Se otetaan tänään pois ja talletetaan kalustoaitassa, kunnes ilmaantuu sopiva tilaisuus saada se laivalla viedyksi Hjohon. Sen on ostanut ritari Pietari Ulf. Rahat pöydällä ovat siitä maksua. Me panetamme lauta-aidan sen sijaan.

— Mitä tarkotat näillä puupiirroksilla?

— Että sinä ne värität, koska et näy pääsevän voitolle tuosta maalaamisen halustasi. Näitä värittämällä et ainakaan tee syntiä.

— Ne ovat rumia, sangen rumia nähtäviä, sanoi mestari, otti ja pani ne sille pöydälle, jonka Lauri maisteri oli itselleen anastanut; jos ne ovat väritettävät, saat itse tai joku muu sen tehdä.

Lauri ei sanonut mitään, mutta ajatus että hän tuhrisi väreillä tuntui hänestä liian hävyttömältä.

Valkoruususta ei virketty sanaakaan.

Mestari ei ollut siinä mielentilassa, että häneltä olisi maalaustyö sujunut. Hän otti Arvi Niilonpojan piirustuksen ja paranteli sitä minkä taisi, sillä hänen värisi kätensä, ja se sisäänpäin kääntynyt kiivaus, josta hän oli puhunut, kirvelteli sydämen seutua. Puolen tunnin äänettömyys. Lauri maisteri kirjotti. Lakattuaan kirjottamasta sanoi hän: Olen kutsunut entisen suojattisi, ystäväni ja kumppalini Wittenbergistä, maisteri Drysiuksen Rogbergasta, tulemaan meille päivällistä aterioimaan jonakin päivänä. Se on minun mieleisen! mies. Kutsun tarkotus on se että hän näkisi Margitin. Tämä tarvitsee semmoisen aviomiehen. Kuta pikemmin Margit tulee pois talosta, sitä parempi hänelle itselleen.

— Vai niin? Aikooko Drysius pyytää minun suostumustani, vai luuleeko hän ilman sitä tulevansa toimeen?

— Tietysti hän pyytää ja saa sinun suostumuksesi.

— Minä puhun asiasta Margitille.

— Hänellä ei ole, minun ymmärtääkseni, asiaan mitään sanomista.

— Niinkö luulet. — Äänettömyyttä.

Lauri maisteri nousi ja lähti. Hänen piti panna kirje menemään ja hänellä oli paljo puuhattavaa kaupungilla.

* * * * *

Mestarilla ei nyt ollut silmänräpäyksen rauhaa maalarimajassa, eipä Laurin poissakaan ollessa, sillä ihmisiä, jotka tahtoivat puhella tämän kanssa kaupungin, kirkon tai omista asioistaan, haki häntä ehtimiseen sieltä, ja välipäillä istui mestari kuunnellen, eikö poikaa tai niitä, jotka häntä hakivat, kuuluisi portaista. Maalata yritteli vanhus aikansa ratoksi, mutta huomasi etteivät aatokset ja tunteet seuranneet horjuvan käden käyteltävää sivellintä. Hän siirrätti maaluupöytänsä ja värikulhosensa "isien saliin", toivoen työn siellä paremmin menestyvän. Mutta eipä vaan: ei hän sielläkään muuta voinut kuin istua ja puolittain uneksia. Ja tästä tilasta hän muutamana päivänä heräsi asekalinaan. Lauri astui sisään, perässään miehiä, jotka toivat sylyksittäin kypäreitä, rautapaitoja, pertuskoja ja miekkoja.

— Tulitupa joutuu, kuten tiedät, purettavaksi, ilmotti Lauri, ja sinä olet kai samaa mieltä, kuin minäkin, että täällä salissa sopii paraiten tallettaa näitä aseita.

Mestari muutatti maalaripöytänsä ylös vanhaan lastenkamariin. Siellä sai hän toistaiseksi olla rauhassa.

Hänen juolahti mieleensä, että hän kun ei voinut maalata, huoltensa huventamiseksi voisi katsella ja tarkastaa kaikkia mitä hänen siveltimensä oli luonut niinä kolmena vuosikymmenenä, jolloin hän oli tätä jaloa taidetta harjotellut. Kaikkein useimmat pergamentit olivat tallella hänen kaapissaan maalarimajassa. Lauri istui siellä ja kirjotti. Mestari avasi yhden kaapeista eikä löytänyt mitään.

— Etsitkö jotain? kysyi Lauri.

— Maalauksiani.

— Ne minä olen polttanut, Jumalalle kunniaksi. Tässä talossa ei saa piileytyä mitään paavinuskoa.

— Oletko ne kaikki polttanut?

— Kaikki. — Lauri jatkoi kirjottamistaan. Jotain kaatua jysähti laattialle. Lauri katsahti ylös työstään ja näki isänsä makaavan pyörtyneenä. Hän otti vettä ja valeli hänen päätänsä, ja kun mestari loi auki silmänsä, auttoi hän hänet jalkeille.

— Kuinkas jaksat, isä?

— Hyvin. Kiitos! — Gudmund mestari horjahteli ulos. Hän aikoi mennä laiturille ja levätä siellä rahilla, sillä siellä puhalsi raikkaasti ja virkistävästi, arveli hän. Mutta se oli jäätävän kylmä ahava, ja Margit, joka samalla kohtasi hänet, saattoi hänet ylös lastenkamariin.

* * * * *

Kummallista, huomautti mestari Margitille, kun he muutaman päivää jälestäpäin istuivat tuolla ylhäällä ja kuiskien juttelivat, samalla kuin talttuvan hajottamisesta syntyvää kolinaa vähä väliä kuului vasarainpauketten lomasta pajoista — kummallista, oloni alkaa tuntua terveemmältä ja turvallisemmalta samassa määrin kuin vauriot minua kohtaavat. Yksi asia vain vielä huolestuttaa minua.

— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!

— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla pidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin äänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt myötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että Lauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme tuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta siitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka näkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin huipun tasalle… jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta on levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen tuoksulla… Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja joka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun vaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä pahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja kukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he joskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan ja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan katsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy pakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi, että se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut tulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme ne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan varemminkin.

* * * * *

Drysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä. Drysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja hän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat kirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus vaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius polveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas kultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka keskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli suku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian entiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin käymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet ja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä muitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla, tulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt Quem pastores laudavere ja Puer natus in Betlehem. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina toisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja lannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin käytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien, ryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko poikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas itse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen käyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis antamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten hyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän oli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri puolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota pikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita harjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja huvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen varttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla panssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan leivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta kerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä toista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti suunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa. Laurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.

Kulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä nuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman, hankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi saanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita, myydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin kalliista hinnasta kuin suinkin sai.

Laurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi myös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin useammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön. Silloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä maineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan anteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan hän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja latinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi ja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää käsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut. Saarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös hänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili valmistavia esitöitä "Perkeleen historiaan". Lauri vakuutteli että miehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.

Margitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä virkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi olevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli Margareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund mestaria hän kunnioitti "jalon hyväntekijänsä" nimellä, mutta muuten heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.

Pöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita keksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele niin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan epäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla. Naista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista tai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa perkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen naista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius lausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut kauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä, niinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän siellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata, ei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja vaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä kuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden liekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä siis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan uskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa järkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä viisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle. Tästä keksinnöstään Drysius sitte johti sensus moralis päätelmänsä tähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten yrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu hän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo alistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee hänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.

Margit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle avioliitto-ohjelmansa.

Oppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta madellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se vietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli pystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että käärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös tuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa…

— Jos osaat sitäkin syillä perustaa, keskeytti Lauri, niin huudanpa plaudite!

— Kaikki auktorit ja saamamiehet sanovat yksimielisesti, että roimahousut ovat pirun keksimät ja että hän on itsekin niitä pitänyt. Kysymys laatiutuu siis tähän muotoon: onko ajateltava, että perkele, joka tällä keksimällään eritoten tähtäsi naisten viettelemistä, olisi itse luopunut sitä käyttämästä tuona valtakuntansa maan päälle perustamisen perin tärkeänä hetkenä, jolloin hän vietteli Eevan? Minä vastaan: ei, se ei ole ajateltavissa. Tähän tulee lisäksi yksi todistus. Aadam ja Eeva kulkivat paratiisissa alasti. Miksi? Siksi että alastomuus silloin oli viattomuuden leima, viattomuuden aateliskilpi. Olisikohan asiain näin ollen käärmekin, viattomuuden vihollinen, kulkenut alastonna? Mahdotonta. Hänellä oli yllään puku, mutta ei hameen liepeet, sillä ne ovat Jumalan keksimät, sen tiedämme. Mikäs hänellä sitten oli pukuna? Jos tahdomme ajatella, mitä pukua perkele lienee käyttänyt, on meidän valittavanamme joko hänen oma häjy keksintönsä taikka inhimillisten rättiseppäin toisinaan kevytmieliset, mutta ei koskaan niin hävyttömät keksinnöt. Tästä vaihtopuolisesta päätelmästä on helppo selvitä. Ergo: perkeleellä oli yllään roimahousut, kun hän vietteli ensimmäiset vanhempamme.

— Lauri maisteri seurasi toteennäytön johdejonoa ihastuksella, Margareeta rouva kituutteli sitä hurskaalla opinhalulla. Margit epäili Drysiuksen tarkottavan Arvi Niilonpoikaa. Gudmund mestari sanoi itsekseen: inhottaa kuulla tuommoisia selityksiä. Ne tuntuvat mielestäni solvaisevan kaikkein pyhintä. Pyhän raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta sisältää pohjattoman syvyyden hengellistä totuutta. Käsittämätöntä, ettei jokainen meistä sitä tajua. Tässä oppinut mies seisoo syvyyden partaalla, ja tuijottaa sinne, mutta ei näe edes pintaakaan semmoisenaan, vaan ainoastaan oman hulluutensa kuvastuksia.

XVII.

AARTEENKAIVAJA.

Mestari Gudmund oli lakannut maalaamasta. Aamulla aikaisin teki hän kiertokäyntinsä pajoissa ja vietti tunnin tai pari niellopajassa; sen tehtyään hän tavallisesti joka päivä lähti ratsastaen Kortebohon ja sieltä Talavidiin, jonka pajassa hän kahden kesken Fabben kanssa jutteli pitkät jutut Olipa hän tämän kanssa niinikään pakinoinut talontilansa kujalla, jolloin Fabbe oli häneltä huostaansa saanut niitä näitä lippaita, jotka hän vei Talavidiin talteen paikkoihin, jonne oudon ei ollut helppo osata.

Sinä päivänä kuin Drysius oli kutsuttu vieraaksi Gudmund mestarin pöytään, istui Talavidin arkituvassa renttumainen mies, joka puhua sokerteli saksanvoittoisesti, pyytäessään ruokaa ja olutta. Hän oli puettu niinkuin kuljeksiva saksalainen scholaris (koululainen) ja miekka oli vyöllä, joka kiersi likaisen, kuluneen, paikatun ylioppilaslevätin. Reppu, jonka hän oli pannut laattialle viereensä, oli suuri ja näytti täyteen sullotulta. Ei hän puhunut mitään kellekään niille matkamiehille, joita tuli ja meni, ja päivän laskiessa hän maksoi ja lähti astumaan Jönköpingiin päin. Ulkopuolella kaupungin itätullia hän istahti ojaan, josta hän nähdessään ratsumiehen tulevan kaupungista päin, nousi ylös. Ratsumies oli Drysius. Tämä astui maahan hevosensa selästä ja talutti sitä ohjista, sillä välin kuin hän keskusteli kuljeksijan kanssa. He olivat nähtävästi sopineet yhtyäkseen.

— Olen nyt kyllästynyt kiertelemään Ruotsin maata, virkkoi kulkijain. Sinä minun tänne pohjan perille viekottelit tulemaan. Sinä minulle Wittenbergissä kehuit Ruotsissa olevan tuhansittain muinaisaikuisia hautakumpuja aarteita sisässään. Sinä kehuit Valandin ja Albrianin ja herelingien aarteiden olevan tänne maahan kaivettuina. Olkoon niinkin; mutta hautakumpuja ja kalmankoloja olen sadottain suurella vaivalla, useinpa hengenkin vaaralla tutkinut, ja paraissa tapauksissa löytänyt jonkun pahanpäiväisen korukapineen miestä, naista tai hevosta varten, niitä näitä vanhoja aseromuja, mutta tuskin enempää kuin mitä olen tarvinnut maksaakseni olveni, leipäni ja jalkineeni matkoillani. Anna nyt minulle rahaa, jotta pääsisin täältä pois!

— Enpä annakaan, sanoi Drysius. Ole kärsivällinen ja pitkitä kaivamisiasi! Joka etsii, hän löytää.

— Vuosi aikaa sitten sain tietää, mistä voisin löytää — jopa löytää äärettömän paljokin. Mutta ensinkin se aarre ei ole saatavissa lapiolla, ellen saa kaivaa vapaasti ja käyttää palvelukseeni sata miestä? Kenties en löydä sitä sittenkään, sillä en tiedä kuinka syvällä se piilee. Mutta kaikki velhojen kirjoissa ja kirjotuksissa sekä kansantarinoissa mainitut merkit ovat siellä minulle ilmestyneet, ja seudun asukkaat ovat monessa miespolvessa perättäin tienneet, että aarre on olemassa. Mutta ilman loihtulukuja on mahdoton saada sitä ilmiin. Täytyy kiristää haltioita kantamaan aarretta luokseni. Ja tiedänkin, miten siinä on meneteltävä. Faustin "Kolmikertainen hornanväkivipu" on minulla täällä levättini alla, ja noitapiiriin sekä suitsutuksiin tarvittavat aineet ynnä turvakeinot, mitä loitsija tarvinnee, on minulla osaksi täällä repussani, osaksi kaivettuna sen tien viereen, josta paikalle päästään. Mutta loihtumies ei saa mennä sinne yksin, ja parasta on, jos hän saa apurikseen papin ja paholaisen manaajan, sillä yhtä varmaan kuin tiedän voivani itse kutsua esiin ja pakottaa henkiä, ylitä epätietoinen olen kykenenkö häjyläisiä karkottamaan pois…

— Missä tuo paikka on?

— Noitakedolla.

— Missä Noitaketo on?

— Slatten maalla.

— Sepä ikävää…

— Ja vielä ikävämpi, että kun kävin siellä paikkoja urkkimassa, jouduin Slattelaisten kouriin. Veivät mun Slattelaan, jossa sain kaksinkertaisen tuomion.

— Mitä sillä tarkotat?

— Minut tuomittiin raipoilla piestäväksi ja kamalasti ne minua hosuivatkin. Sitten hirtettäväksi — niin nimittäin, että hirsipuu on varma osani, jos palajan ja minut tavataan töistäni.

— Olet siis Slatten nähnyt?

— Enkä olekaan. Yksi hänen väestään, luultavasti joku alipäällikkö, julisti tuomioni Slatten nimessä ja valvoi rankaisun toimeenpanoa.

— Kovin arveluttava asia. Mutta kaiketi tiedät, että pahain henkien manaukset, oikein toimitettuina, siinä aikeessa että perkeleet saataisiin nöyryytetyiksi sekä aarteet, joita ne kateellisesti vartioivat, kristinuskoisille hyödyllisiksi — että tämmöiset manaukset eivät suinkaan ole syntiä, vaan päinvastoin ovat kiitettäviä?

— Tahtoisin sen mielelläni uskoa…

— Ja kyllä kai myöskin tiedät, ettei Slatte ole kaikkitietävä ja kaikkinäkevä.

Puhetta jatkettiin, kunnes päästiin päätökseen;

XVIII.

GUDMUND MESTARIN MATKA SLATTELAAN.

Jotain kummallista liikkui kaupungin ilmapiirissä. Vaistottiin, arvattiin jotain tulevaksi, mutta mitä? Ne, jotka eivät mitään tienneet, tunsivat kuitenkin ikäänkuin vainuten että heidän ympärillään oli ihmisiä jotka jotain tiesivät. Pormestari Niilo Arvinpojan nähtiin paljo liikkuvan ulkona kaduilla ja tuhka-tiheään poikkeavan parempain porvarien kodeissa. Lieneekö hän jotain tiennyt? Hänen poikaansa Arvia sitä vastoin ei nähty ollenkaan.

Puolenpäivän aikaan 3 p. huhtikuuta levisi huhu, että aseseppä Gudmund Gudmundinpoika oli kadonnut tietämättömiin ja hänen kanssaan tyttärensä Margit. Ehtoopuoleen oli kuitenkin kaupungin asukkaita rauhottanut vakuutus, että tuon katoomisen alla ei piillyt mitään salaperäistä. Pormestaripa itse riensi iimottamaan, että Gudmund mestari Margitin seurassa oli matkustanut Veksjöhön, saatuaan sinne kutsun vanhalta ystävältään, piispa Ingemarilta, joka tahtoi kehottaa häntä koristamaan hiippakuntakaupungin pääalttaria yhtä ihanilla maalauksilla, kuin ne, mitkä piispa viimen Jönköpingissä käydessään oli nähnyt kaupunginkirkon Pyhänruumiin alttarilla. Lauri maisteri vahvisti tätä tietoa ystävilleen, ja Margareeta rouva kaikille niille naisystäville ja juorukaisoille, joita pitkin päivää juoksenteli häneltä utelemassa — edes joinkin määrin huolestuttavia juttuja. Hän näytti heille piispan kirjeen; mutta sekä hän että Lauri maisteri jättivät mainitsematta, että Gudmund mestari ja Margit olivat lähteneet sitä ennen sanaakaan hankitusta matkastaan sanomatta. Siitäpä Lauri aavistikin pahaa, vaikkei hän vielä ollut huomannut isän ottaneen arvopapereita ja melkoisen määrän rahoja mukaansa. Hän päätti kirjottaa piispa Ingemarille ja lähti kaupungille kuulustelemaan tilaisuutta, jolla sopisi saada kirjeensä lähetetyksi.

Samana päivänä istuivat iltahämärissä Gudmund mestari, Margit ja Heikki Fabbe räiskyvän honkavalkean ääressä talonpoikaistalossa Byarumin kylässä. Gorm koira oli mukana. Matkueen kuusi hevosta, joiden joukossa ennenmainittu Slattenhevonen, seisoi katoksen alla pureksien heiniä ja kauroja. Talonisäntä istui vierastensa luona veistellen. Emäntä tyttärineen ja palvelusneitoineen askarteli kehruu- ja ruoanlaittohommissa.

Fabbe meni ulos hevosia katsomaan. Tultuaan takaisin ja ruvettuaan istualle sanoi hän nähneensä jotain merkillistä. Joukko talonpoikia, aseinaan keihäitä ja kirveitä, muutamat myöskin rautalakit päässä ja kilvet kädessä, oli aivan meluttomasti astunut ohitse. Niitä lienee ollut pari sataa miestä. Heidän keskellään ratsasti mies puettuna rautaan kiireestä kantapäihin ja höyhentöyhtö liehuen kypärin harjalta. Fabbe jätti mainitsematta sen mikä olisi ollut Margitille ja Gudmundille tärkeintä: että rautapukuinen ratsumies oli Arvi Niilonpoika. Hän luuli tunteneensa tämän kasvonpiirteet ja oli varmaan tuntenut hänen asepukunsa, joka oli taottu Gudmund mestarin pajassa ja Fabben itsensä koristelema.

Talon isännästä tapaus oli tosin kyllä huomattava, vaan ei niinkään kummastuttava. Ympärisseuduilla vallitsi nykyään levotonta liikettä, ja maantiellä oli kulku kylläkin vaarallista, ainakin etelämpänä, tuonnempana Svenarumin ja Vernamon puolia.

— Ystäväni, virkkoi Gudmund mestari talonpojalle, minusta tuntuu melkein ikäänkuin olisit tietänyt meidän olevan tulossa.

Isäntä nyökäytti päätään ja oli hiukan aikaa vaiti. Sanoi sitte: teidän täytyy heittää mielestänne Veksjön matka, ellette tahdo kulkea kiertoon Slatten oikean kulmakunnan kautta.

— Sehän olisi joutumista tuhasta tuleen.

— Minä en tiedä toista seutua niin turvallista ja rauhallista kuin oikea Slattenmaa. Siellä ovat polut kunnon ihmisille turvallisemmat kuin Jönköpingissä kadut. Sen uskallan vakuuttaa teille, aseseppä Gudmund.

— Samaa Fabbekin sanoo. Ja kuitenkin… Ilkeää olisi joutua vangiksi ja täytyä maksaa lunnaita. Ja immen, Margitin moisen joutua rosvojen käsiin…

Talonpoika pudisti päätänsä ja sanoi toistamiseen: kulkekaa kiertoteitä!

* * * * *

Päivän koitteessa sanottiin jäähyväiset ystävälliselle, mutta hieman umpimieliselle isäntäväelle. Kiertotietä oli päätetty kulkea, ja pikkuinen Slattenhevonen, jolla Margit ratsasti, hirnahti tyytyväisesti, kun sai kääntää päänsä tutulle polulle, joka johti niille niityille, missä se oli varsana tepastellut ja piehtaroinut. Byarumin isäntä oli osottanut tielle päin ja lisännyt: luottakaa tuohon (samalla taputellen Margitin ratsua), kyllä se tien tuntee perille saakka, minä osaan sitä vain kappaleen matkaa erämaihin.

Matka kävi kaiken päivää havumetsässä, johon harvakseltaan sekaantui koivulehdikköjä. Nämä enimmältään vesoivat vanhoilla kaskimailla. Kuuset, jotka olivat kasvaneet ikäänkuin sankoiksi läpitunkeviksi soturiryhmiksi ja harvempaan, ikäänkuin pylvässarjoittain sijottuneet petäjät yhdyttelivät viheryyttänsä harvavaiheisiin vivahdelmiin. Kevätviimojen suhina niiden korkeissa lakoissa viritti Gudmundin sielun juhlamielelle, mutta pianpa korva tottui tuohon metsän virteen niin, että tuskin kuului ääntäkään missä ei puron lorina kuiskinut salon hiljaisuudessa. Vaan äläpäs! — tuolla kuuluu kottarainen. Se on siis jo tullut. Ja tuolla ylhäällä korkean petäjän latvaoksilla leviävässä punervan ruskeassa valossa tikka nakuttelee puun kylkeä. Tuon tuostakin kuvastuu taivas ja auringonsäteitä välähtää esiin taittuen tummaan kivirantaiseen metsälampeen, josta kuuluu kuikan valittava uikutus.

Pidetään hetkinen lepoa ja syödään päivällinen silmikoillaan olevien orapihlaitten katveessa nurmella, jonka kevätruohikossa komeilee sini- ja keltavuokkoja. Hevoset talutetaan juotolle ja syötetään heinillä ja kaurakakuilla satulasäkeistä. Siitä taas matkaan. Ei ole monta matkustajaa vastaan tullut. "Hyvän päivän!" tervehdykseen vastasivat "Jumal' antakoon", ja vaikka heillä ratsastaessaan riippui jousipyssy tai tappara satulansakarasta, ei kukaan heistä näy rosvoretkillä liikkuneen tai varoneen joutuvansa rosvojen kanssa tekemisiin. Harvoin on ihmisasumus tai pellontilkku vilahtanut puiden välistä näkyviin; useammin ammunnat ja määkynät sekä niiden seassa karjakellojen kilinä peremmältä metsää ilmaisivat takamailla karjoja käyvän ja ihmisiäkin asuvan. Illemmällä helähtelee kultarintakertun alakuloisen suloinen viserrys honkasalojen helmasta, yökehrääjä kehrää hyrryttelee, ja — tuolla välkkyy valkeaa pirtistä. Fabbe tietää välkkeen toivottavan heitä tervetulleiksi. Siellä on toinen yömaja.

Kolmas päivämatka oli väsyttävä. Nousua ja laskua, ylös ja alas hietaharjuja tai vuoria myöten, joiden syrjiä hujan hajan reunusti kalliolouhet, ikäänkuin hiidet huvikseen olisivat niitä paiskineet tai niistä latoneet luolia ja sokkeloita. Slatten antama hepo tiesi tiensä näiden ja orjantappura-pensasten läpi; se sekä toverinsa askeloivat vakavin jaloin, kavioiden luiskahtamatta, kosteita, liukkaita, luisuja jyrkkämiä, jotka juovittain välkkyivät lasin lailla päivänpaisteessa, ja hepo löysi polun siinäkin missä se katosi hakoihin, kanerviin, puolan- ja mustikan varsien sekaan. Notkojen pohjilla norui puroja ja vesiluomia. Slatten hepo tiesi kahlauspaikat. Muutamissa alhoissa oli kallioseinäin väli heteikköä, petollista hyllyvää lettoa peittonaan. Näissä se käveli pää painuksissa koperoiden kavioilla tietä edessään, sen jäljissä askelsivat toiset perässä. Tunturikurmitsa ruikutteli soilla, harmaanvalkoista sumua vierieli vitkaan norojen yli. Iltapuoleen kuljettiin pitkin kangaspolkuja ylöspäin ja kun päästiin harjanteen huipulle, levisi, juuri auringon laskiessa, heidän allansa ja edessään myhäilevä maisema, jota lännestä päin penikulman pitkältä rajotti järvi saarineen, salmilleen haimeten heleän sinitaivaan ja ilta-auteren sekahäiveihin.

— Tuolla on Slattenlinna, sanoi Fabbe ja viittasi kädellään saareen päin, joka sillalla yhdistyi rantatöyrämään ja valliensa takaa näytti haamulleen muutamia kattoja; tämä on nyt Slatten oikea maakunta. Viisikolmatta vuotta sitten oli tämä, niin olen kuullut, asumatonta erämaata. Täällä oli silloin yksi ainoa talo, Skyttetorp'iksi ["Joutsila"] sitä sanottiin, ja sekin on ränstynyt Mutta katsokaas nyt! Täällä asuu väkeä yhtä paljo kuin kokonaisessa kihlakunnassa.

Taloja sijaitsi pienten lehdikköjen keskellä hajallaan pitkin tasankoa, kahdella kohtaa yhtyen kyliksi. Savua kohoili tulisijoista. Niittyjä ja vainioita vuorotteli keskenään ja pelloilla tehtiin jo kevättöitä. Lehmiä oli joukottain ajettu koolle majojen lähelle ja kaukaa kiilteli kirjavia naisten pukuja. Vuorten rinteiltä, pohjoispuolelta, ajettiin kotia lammaslaumoja koirain vartioimina. Satojen karjankellojen kilinä, karjan äänet, koirain haukunta, tyttöjen huutelut eläimille ja huikkaukset toisilleen, paimenpoikain vihellykset ja hoilotukset kohoilivat harjua kohden ja sulivat Gudmund mestarin korvissa somaksi iltasoitoksi. Kedolla Slattenlinnan edessä seisoi muutamia mustervia ryhmiä, joista väliin auringonsäteissä välähteli jotain.

— Siellä välähtelee aseita, sanoi Fabbe! Slattenlinnan luona on aina isompi tai vähempi luku aseellisia miehiä; muutamat torventoitotukset, jatkaen toinen toisensa kajahdusta halki seutujen ja metsien, tuovat pian tähän joukkoon monia satoja lisää.

Fabbe lausui lisäksi: Skyttetorpissa, jonka Slattelan ääressä oleva koivikko kaihtaa näkyvistämme, saamme kolmannen yömajamme, Gudmund mestari, ja jos siellä viihdytte, sopii teidän luullakseni viipyä siellä jonkun aikaa ja levätä vaivoistanne. Tiedättekö kuka Skyttetorpin omistaja on? Ette saata sitä tietää ettekä arvata. Sen on jo pari vuotta omistanut tohtori Svante…

— Ohoh! mitä sanot?

— Joka osti sen Gösta kuninkaalta, sittenkun Gösta kuningas käräjöityään perinnöstä herra Tuure Jönsinpojan kanssa oli Tuure herralta vaihtokaupassa saanut tämän talon ja antanut hänelle sijaan erään talon Länsi-Göötanmaalla, joka, oltuaan Tuuren hallussa, oikeudessa oli tuomittu tältä pois. Kuningasta ei juuri helposti petkuteta, mutta sillä kertaa viekas Roos hänet kumminkin peijasi. Skyttetorpin talo oli rappiolla eikä muuta voinutkaan olla, sillä Slatte oli hirtättänyt isännöitsijän, se kun oli rahvaankiusaaja ja väkivaras, ja kaiken talonväen hän ajoi mäelle, koska se hänen luultensa oli pilaantunutta eikä hän tahtonut että se jäisi hänen omaa väkeänsä turmelemaan. Nyt talo pannaan uudestaan hyvään kuntoon, ja väentupa on sellainen, että siellä voisitte asua jos kuinka kauvan tahansa.

— Ellen väärin ymmärrä, ovat kai sitten Svante tohtori ja Slatte ystävyksiä taikka ainakin on heillä välttävä naapurusten sopu.

— He sopivat hyvin keskenään.

— Mutta onhan Svante Gösta kuninkaan ystävä ja Slatte kapinoitsija.

— Mestari, minulle on eräs asia selvinnyt. Slatte on Gösta kuninkaan päällysmies, vaikkei olekaan nimitetty ja tekee muuten mitä tahtoo. Mutta tähän asti ovat hän ja kuningas olleet melkein yhtä mieltä ja sentähden on kuningas kiitollinen siitä, että Slatte pitää varresta kiinni, kun kirveestä iskuja lyödään. Slatte se on joka tällä puolen Smoolantia pitää vouteja silmällä, sekä kuninkaan että yhteisen kansan parasta valvoen. Slatte tarkastaa voutien tilit ja lähettää keräytyneet verot kuninkaalle. Ketkä kuninkaalta ja kansalta varastavat, ne hän hirttää; hirsipuu on hänen parannuskeinonsa kaikkeen pahaan.

— Ankara mies, virkkoi mestari, mutta tästä päättäen, oikeutta harrastava. Merkillinen rosvo!

— Ankara muutamille ja kauhea toisille… Otanpa nyt, Gudmund mestari, Gormia nuorasta kiinni, ettei meidän tarvitse alottaa elämäämme Slatten maassa koirain tappelulla.