Aseseppä

Kun matkustajat olivat päässeet alas polun päähän, ratsasti heitä vastaan nuori nainen. — Se on Slatten tytär, sanoi Fabbe Margitille, se on Smoolannin herttuatar.

Hän oli Margitin ikäinen neitonen, vaaleaverinen, hieman kalpea; somatekoisen suun seuduilla eleli lujatahtoinen, melkein kova mielenilme. Hän istui miehensatulassa, ja punahousuihin puettuja norjia, notkeita sääriä näkyi polviin asti. Punaisen kultakirjatulla nauhalla reunustetun lakin alta joka töin tuskin peitti päälaen, vaaleanruskea tukka kimaltain aaltoili olkapäille ja selälle. Vaikkei vuodenaika vielä liikaa lämmintä suonut, ei hänellä sen enempää pukua ollut kuin valkoinen liinapaita, kaulus sirosti neuloksittuna, kaitainen punaliivi, tumma hame ja vyötäröllään metallihelainen vyö, josta riippui kukkaro ja veitsi, tämä lähinnä lyhyen miekan näköinen, jonka kahvan Gudmund mestarin silmä heti äkkäsi omituisen kauniiksi taostyöksi.

Ensi silmäykseltä neitonen Margitista näytti siltä, että tuo yhtä hyvin olisi saattanut olla seitsentoistavuotias sorjakasvuinen poika, kovaluontoinen junkkari, lapsesta asti tottunut käskemään. Sillä eipä sen kasvoissa näkynyt kainoutta, hempeyttä, arastelua merkiksikään. Puku ei eronnut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään senpuolen talontytärten tavallisesta kesäpuvusta; mutta puvunpitäjä liikkui siinä, Margitin mielestä, ikäänkuin jos uljas junkkari olisi sen ylleen ottanut; ryhdissä ja eleissä ilmeni sama varmuus kuin kasvoissakin. Samaa soi äänikin, vaikka kyllä naisen sointisävyllä.

Hänen ensi silmäyksensä, pikainen ja tutkiva, tarkotti Margitia. Mahdotonta arvata, mihin päätökseen tutkimus tuli. Sen jälkeen ojensi hän Fabbelle kättä ja puhutteli häntä nimeltä. Kääntyessään sitten Gudmund mestarin puoleen, paljasti hän päänsä, kumarsihe kunnioittavasti hänelle ja sanoi:

— Mestari Gudmund Gudmundinpoika aseseppä! Isäni, Joulf Slatte, olisi ollut teitä vastassa, jos olisi ollut kotona; mutta minä, Dagny Joulfintytär, olen saanut käskyn lausua teille hänen tervehdyksensä. Hän on pahoillaan, että teillä ja hänellä on välillänne ratkaisematta jäänyt juttu, vaan ehkä vielä ehditte siitä suullisesti sopia; hänen asiansa lievenee kumminkin varmaan siitä, että hänen väkensä tarvitsee paljon aseita, ja että ne aseet, jotka hän vei teiltä väkikaupoilla, muuten olisivat joutuneet petturin Bernt von Mählen'in käsiin. Yömajanne on teille kuntoon-laadittuna Skyttetorpin talossa; ja isäni, saatuaan kirjeen talon omistajalta, ilmottaa että tämä mitä sydämmellisimmin ja pareilla onnentoivotuksilla lausuu teitä tervetulleiksi majansa suojiin. Minua on käsketty antamaan teille apua, mitä sattunette tarvitsemaan, ja huomenaamulla esiytymään eteenne. Lopuksi täytyy minun mainita, että näinä päivinä on Smoolannissa ilmaantunut levottomuutta, että ulompana isäni valvottavissa olevaa aluetta maanteillä on vaarallisempi liikkua kuin muuten, ja että te olette Joulf Slatten vankeina niinkauvan kuin tätä tilaa kestää. Teillä on Skyttetorpissa mies- ja naispalvelijoita varallenne hankittuina. Talo on tuolla lehdikön takana. Jumalan haltuun!

Hän heitti hyvästit ja heilahtihe polulle kankaan harjua ajelemaan. Matkustajat pääsivät muutaman minuutin päästä Skyttetorpiin. — Me ollaan Joulf Slatten vankeja — huomatkaa se, mestari! sanoi Fabbe. — Niin, sitähän minä aavistin, huokaili vanhus. Mutta lohdullista ja turvallista on tietää, että talonomistaja on tohtori Svante.

Margit oli, niin pitkälle kuin voi, silmin seurannut Dagny Joulfintytärtä. Margit tunsi itsensä melkein loukatuksi. Dagnyn silmä oli pikimmältään vilaissut häneen… siinä kaikki! Oliko Dagny kaunis? Toisen kaunis, toisen ruma, kuinka kunkin aisti vaatii; mutta kieltämättä hän viettelee silmän puoleensa. Minnäköinen hänellä oli nenä? Sitä ei Margit ollut havainnut, vaikka siirolla silmin katseli tyttöä kaiken aikaa. Hänen nenänsä lienee ollut sitä laatua, joka ei tee melua kasvoissa. Mimmoiset silmät? Margit ei tiennyt, olivatko ne ruskeat vai siniset, mutta hänestä ne näyttivät semmoisilta, että äkäinen koira heti paikalla olisi niiden edessä nöyränä köyristynyt.

XIX.

KAPINA JÖNKÖPINGISSÄ.

— Mitä kummia?… Haloo! Vahti ulos!

Näin huusi sotamies, joka ohjesäännönmukaisesti kävi vartioiden Jönköpingin linnan vallikehällä, milloin hän ei, yhtä ohjesäännönmukaisesti, poikennut tyhjään vankityrmään. Huuto oli karjahdus, joka kerrassaan ajoi unen vartiopäällikön ja noiden kolmen muun vallisankarin silmistä. He karkasivat ylös vallille jousipyssyt ja miekat käsissään ja näkivät aamunkoitteessa aseellisen joukon samoovan kangasta eteenpäin. Mitä joukkoa tuo olikaan? Eipä suotta surtavia! Näkyyhän siellä joukossa monta tuiki tuttua naamaa. Jönköpingiläisiähän ne ovat ja etupäässä käy Aadam Klase, vaikkei häntä ennen ole nähty näin ylellisissä asetamineissa. Seppiähän ne ovat kaupungista. Ja siinä astelee tynnyrinvannehtija sälleineen. Mutta tuommoinen liuta talonpoikia keihäineen, kirveineen! Kai tässä sentään piru on irralla. Nostosilta ylös! — Ei se olekaan tänä yönä ollut laskettuna. — Onko portti lukossa? — On, mutta lukko on huono. — Jousipyssy vireille, vasama varalle! Tähtää Aadam Klasea, mutta älä ammu ennenkuin minä annan merkin!

Vartiopäällikkö juoksi vallipyssylle, joka lataamatta ulkoni portin päältä. Hän karjaisi jyrisevällä äänellä:

Ystävät tai viholliset, kumpia lienettekään, tutut ja oudot, mitä te tahdotte?

Aadam Klase vastaa hänkin jyryäänellä: Avaja portti!

— Vai vielä! ärjäisi vartiopäällikkö; onko kuninkaan portti sun käskyvaltasi alla? Sano selvään, mitä tahdotte, sinä ja te muut, tai lähtekää tiehenne täältä!

Jonni Torstinpoika, sepänsälli, levitti liehumaan lipun, jonka valkopohjalla oli sinikirjaimissa luettavana sana „Sion“. Tämä oli rynnäkön merkkinä uudestikastajain, pikkuparvelle, joka kulki kapinajoukon etuväkenä. Aadam Klase, perässään muut, riensi esiin, hyppäsi alas valliojaan, kiipesi ylös toiselta puolen ja nosti juuri päätänsä ja rintaansa maapenkereen takaa, kun vasama singahti hänen kaulansa läpi, ja mies kuolemaisillaan vierähti ojaan. Sinne myös valkoinen lippu pysähtyi, kun sen kantaja vaipui polvilleen kaatuneen ystävänsä viereen ja huudahti: Aadam, Aadam, Jumalan pyhä marttiira! — Aadamin kuolemaan sammui se hurja toivo, että seitsenkunta anabaptistia jumalallisen ihmeen kautta saisi aseman haltuunsa.

Mutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle paljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja muiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se lentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin syöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.

* * * * *

Jönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen portaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään sulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia Länsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja heidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa oli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka olivat linnaa rynnäköimässä.

Raatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty herra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota tuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän lausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki, sen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen oma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti niitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa kuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli maksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti rahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja oli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty, piispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää, maasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy nälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen alle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on yhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa ennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas on häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä samoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa Jönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia ja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä ylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi odottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun lisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin Göötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina kapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että se oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot ja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi turvallisen ja joutuisan voiton.

* * * * *

Jönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo Arvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja hänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin sen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla kuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari päivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei aikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin mielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas, ellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään tekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää iestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla pilkkaajat istuvat.

Tämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin harvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan että hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli kaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään, ja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä hän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka pitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli hänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän hallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa. Laurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti, joka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän tarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.

Lauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen valmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka hänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan uskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt ainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella panna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja omaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi kävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään sotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen sitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut, että kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin tahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin kaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä. Sellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet roomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa hänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa. Kirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi ja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan opetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja tarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus — moittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon pitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella kansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai ruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi olla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska nämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin läheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä valtio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja valtiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon papiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen kansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla pienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty dogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi samalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas mahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun korjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa oikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän suorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto yleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi ensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka saaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan. Mutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä, ja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien edestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista hajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin sveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?

Semmoisia tuumia Lauri maisteri itsekseen hauteli, ja hän toivoi päivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä hengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja saarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa koura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon viehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä Drysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja murskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita, olutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia esineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna vankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli taottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen kimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen pituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt, kaataisivat kaikki allensa.

Hänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä oli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja ajattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan ukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka tahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä kääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta puhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli nyt paraikaa erästä uskontunnustusta, Confessio Innecopensis, jossa oli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon jos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille istumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan näitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja Lauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa viipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.

* * * * *

Ensi päivinä siitä kun Jönköpingissä kapina syntyi, näytti pormestari huolettomalta ja voiton toivossa iloitsevalta. Tuli kirje hänen Arvi pojaltaan, että tälle oli onnistunut eräs kapinallisten virittämä juoni: Gösta kuninkaan sisaren, Hoyan kreivinnan, joka oli paluumatkalla Lauenburgista Tukholmaan, oli hän siepannut vangiksi seurueineen sekä kuninkaan sihteerin Wolf Gylerin. Vartioväen saatteissa oli tuo nyt matkalla Tuure Jönsinpojan taloon Lindholmiin. Olipa siis saatu arvokas panttivanki, jos vasta sellaista tarvittaisiin, vaikkei se ensinkään luultavalta näyttänyt. Kirje kertoi edelleen, että talonpojat tahtoivat surmata tuon vihatun vallasnaisen ja että Arvi hädin tuskin sai hänet heidän raivoltaan suojatuksi. Hän oli kaikittain koettanut ritarillisesti kohdella ylhäistä vankiansa, oli koettanut häntä rauhottaa, vieläpä huvitellakin, ja hän tunsi mielestään siinä joinkin määrin onnistuneensakin. Erottaissa oli kreivinna kiittänyt ja vakuuttanut hänelle suosiollisuuttansa.

Kahdentenatoista päivänä kapinan alusta lukien tuli Arvi itse Jönköpingiin. Hän toi hämmästyttäviä ja masentavia tietoja. Hänen olisi pitänyt tulla parintuhannen talonpojan etupäässä, samotakseen, herra Tuure Jönsinpojan sotatuuman mukaan, näiden kanssa Itägöötanmaahan kapinan lieskaa laajemmalle lietsomaan. Miehiä olikin jo lähtenyt liikkeelle Tvetan, Vistan, Östbon, Sunnerbon, Vestbon, Vestran sekä pohjois- ja etelä-Vedbon kihlakunnista yhtyäkseen sovitulla paikalla; mutta useimmat olivat palanneet puolitiestä ja hajonneet kotipuolilleen. Syynä tähän käänteeseen oli Slatte — Slatte, josta herra Tuure Jönsinpoika vakuutti, että hän oli saatu kapinan puolelle ja että hän tulisi kaikella voimallaan sitä tukemaan! Slatte ja hänen alipäälliköltään oli nähty liikkuvan kihlakunnissa, mukanaan vahvasti asestettuja metsänkävijäjoukkoja, ja selvin sanoin oli hän ilmottanut aikovansa sammuttaa kapinan, ellei se itsestään sammuisi. Taikauskoinen kunnioitus tai kammo Slattea kohtaan ja järjettömät luulot hänen mahtavuudestaan olivat yleisesti juurtuneet Smoolannin rahvaan mieliin.

Saamatta oli vain enää sanoma Länsigöötanmaalta. Siellä olivat raatiherrat ja muut etevimmät aateliston miehet olleet koolla Skarassa, silloin kun tuo Niilo Arvinpojan laatima kirje smoolantilaisilta sinne saapui. He olivat heti vastanneet, että kirjeen sisältö otettaisiin punnittavaksi Larvin nummella 20 p. huhtikuuta pidettävässä kokouksessa, jonne saapuisi Länsigöötanmaan koko aatelisto sekä kaupunkilaisia ja yhteistä kansaa sieltä. Kuinka vastaus tulisi kuulumaan, siitä ei pormestari vähääkään ollut epäilyksissään, kun miehet semmoiset kuin piispa Harald Maunonpoika, valtioneuvokset ja läänitysmiehet Mauno Bryntenpoika Liljehöök, Tuure Erkinpoika Bjelke, Tord Bonde ja Aksel Posse, puhumattakaan herra Tuure Jönsinpojasta, olivat hänelle varmaksi väittäneet että tie oli valmiiksi tasotettuna. Länsigöötan vapaasukuiset, kaupungit ja talolliset vastaisivat yksimielisesti myöntämällä.

Mutta jo kokouksen edellisenä päivänä toi pikalähetti pormestarille lentokirjeen, jossa hän kummeksien näki allekirjotuksen: "Svante von Reichenbach, harpunsoittaja". Siinä oli muun muassa luettavana: "Minä tiedän, mitä Länsigöötan maakansa on vastaava: jyrkästi ei!"

— Kuinka se on mahdollista! huudahti pormestari kelmeten.

— Ehkä Svante tietääkin asiat tarkemmin, kuin korkeat aatelisherrat, sanoi Arvi; onhan hän jo kuukausittain vaeltanut Länsigöötan tiet ja polut ristin rastin, keskustellen talonpoikain kanssa. Jos nyt käy kuten hän ennustaa, on hän itse enemmän kuin kukaan muu ollut siihen syypäänä. Hän on Gösta kuninkaan miehiä ja kiihottelee mieliä tämän eduksi. Olisinpa minä hänet kohdannut, olisi mies, paraiten käyden, saanut lähteä Hoyan kreivinään matkassa Lindholmiin. Mutta mitäs hän muuta kirjottaa?

— Sanoo lähettäneensä Gösta kuninkaalle supliikin, anoen siinä armoa minulle, sinulle ja Jönköpingin asujaimille yhteisesti. Onko minun lukeminen tätä hävyttömyydeksi vai… vai ansaitsemattomaksi armeliaisuudeksi?

Eipä mennyt montakaan päivää, niin Svante tohtorin ennustus kävi toteen, ja tiedon siitä todisti juuri se mies, jota herra Tuure Jönsinpoika oli kuninkaaksi ehdottanut, herra Mauno Bryntenpoika Liljehöök. Yötä päivää yhtäpäätä oli hän ratsastanut tuomaan hirmusanomaa Jönköpingiin. Hän tiesi lisää että herra Tuure Jönsinpoika ja Mauno piispa jo olivat matkalla Tanskaan, siellä saadakseen turvaa.

— Entäs te itse? kysyi pormestari, seisoen salissaan pesävalkean ääressä.

— Kohtaloni on teidän vallassanne, Niilo Arvinpoika. Minun teille kirjottamani kirjeet todistavat osallisuuttani tässä asiassa, mutta ne ovatkin ainoat todisteet. Parasta olisi sekä minulle että teille; jos polttaisitte ne. Kas tässä teidän kirjeenne minulle; jätän ne takaisin vastikkeen verosta. Syöttäkää ne samoille liekeille! Kun se on tehty, ei ole minulla enää paon syytä. Vaadin herrainpäivät kutsuttaviksi ja vetoan niiden päätökseen. Tehkää te samoin!

— Kiitos neuvosta, sanoi Niilo Arvinpoika kuivasti. En aio minä sitä noudattaa. Ja pitäkää te nuo kirjeet! Olkoot kirjeet olemassa tai olematta, rikollisuuteni — jos se sana sopii — on sittekin täydelleen todistettu. Herra Tuure Jönsinpoika ja te olette siitä kyllä huolta pitäneet. Olette lykänneet minut eteenne. Olette valheilla ja olemattomia uskotellen viekotelleet minut asettumaan hurjan hankkeen etupäähän. No niin. Aikeeni ei suinkaan ole purkaa parjauksia teidän silmiinne ja syytää syy kokonaan teidän päällenne. Minä olen mies itse puolestani ja vastaan teoistani.

— Sanoin kohtaloni olevan teidän kädessänne. En voi teiltä vaatia ystäväpalveluksia, muita kysyn kuitenkin toistamiseen, tahdotteko polttaa kirjeeni ja pelastaa minut! Ette tekisi sitä turhaan.

— En arvatenkaan, vastasi Niilo Arvinpoika ivallisesti. Te olette rehellisyydessä herra Tuure Jönsinpojan vertainen. Joka teihin kahteen luottaa, se ei petteeseen joudu. Mutta tahdon kuulla rukouksenne niinkuin semmoista sopinee kuulla.

Pormestari meni viereis-huoneeseen ja tuli hetkisen perästä, kantaen kopallista papereita. Hän tyhjensi kopan takkavalkeaan.

— Teidän kirjotuksenne samoin kuin Niilo Olavinpojan [Vingen] ja Tuure
Erkinpojan [Bjelken] ovat nyt hyvässä tallessa.

— Ikuinen kiitos!

— Ei kannata kiittää.

Niin, eipä todella kannattanutkaan. Pormestari polttikin vain vanhoja raastuvan-asiakirjoja ja kirjeitä, jotka eivät rahtuakaan koskeneet puheenalaista juttua. Mutta mainittujen herrain kirjeet säilytti hän tarkassa tallessa ja lähetti ne Gösta kuninkaalle sekä samassa kirjotuksen, jossa hän tunnusti itsensä täysin syylliseksi, anoi armoa ja lupasi omasta sekä Jönköpingin raatimiesten ja väestön puolesta uutta, vilpitöntä uskollisuutta. Vastaukseksi hän ja he saivat kuninkaalta suosiollisuuden ja suojeluksen lupauksen. Mutta Mauno Bryntenpoika sai kuten tiedetään, päällänsä sovittaa syyllisyytensä ja yrityksensä valhettelemalla päästä syyttömäksi.

XX.

HARPUNSOITTAJAN VIIMEINEN RETKI.

Oli kaunis ilta lopulla huhtikuuta. Harpunsoittaja Svante vaelsi, niinkuin alussa kertomustamme, tietä Laga-laakson läpi, mutta nyt eteläänpäin. Hän oli viipynyt muutamia päiviä Talavidissa, jossa tapasi Fabben, sattumalta tulleena, tai liekö tuo tahallaan tulonsa siihen aikaan sovittanut. Fabbella oli hänelle paljo salaista kertomista Gudmund mestarista ja Margitista. Pormestari Niilo Arvinpoika oli käynyt terveisillä Svante tohtorin luona, sydämellisesti kiittänyt häntä oivain palvelusten teosta ja saanut häneltä Arvia varten matkasuunnitelman, sillä päätetty asia oli että Arvi oli lähtevä pitemmälle ulkomaan matkalle. Gunnarin hoitajan ja opettajan, Sven kirkkoherran seurassa oli tohtori viettänyt hauskan, rauhallisen päivän, puhellen kaikkea muuta, paitsi valtioseikoista. He olivat jutelleet klassillisista kirjailijoista ja niiden selittelijöistä, olivat kilvan kiitäneet ihailemaan kauniita kohtia Rooman runouden alalla; luostarin kirkkotarhassa, joka, vaikka Laurin toimesta hautapatsaistaan paljaaksi riistettynä, kuitenkin suloisella salavoimalla viehätti sydäntä, olivat he ääneti istuneet esiveli Mathiaksen haudalla, jonka ystävät olivat keväänkukkasilla somistaneet.

Heidän sieltä lähtiessään, sanoi tohtori: Jos, veli Sven, kohdakkoin saanet kuulla, että neljäs jäsenemme "Suoraan sydämestä" seurasta ja hänen tyttärensä eivät enää ole Veksjössä, niin ole aivan huoleti ja luota minun sanoihini, että he ovat hyvässä turvassa, jossa saavat kylläkseen levätä. Jos tahdot ilahuttaa heitä kirjeellä, niin jätä se osotetta vailla Talavidin Birgitille. Kyllä se sitte saapuu määränsä perille.

— Hyvä! Kylläpä Gudmund veli tosiaan lepopaikkaa kaipasikin.

Svante oli tavannut poikansa terveenä ja iloisena. Gunnar oli nyt kahdentoista vuotinen, mutta näytti neljäätoista lähenevältä. Vaaleanverevä, sorja, solakka, tiedonhaluinen poika. Hän mieli seurata isäänsä matkalle joka oli edessä, ja hän pääsi mukaan sitä kernaammin, koska harpunsoittaja itse halusi hänen seuraansa.

Mikä ihana päivä! Kuukausia oli kulunut Svantelta ankaran, hellittämättömän, vaarallisen työn puuhissa teillä ja poluilla, kirkkomäillä, taloissa ja tuvissa Länsigöötan ja Smoolannin maakunnissa. Mutta niinpä olikin mitä sukkelimmin suunniteltu kapinanjuoni saatu alkuunsa tapetuksi, juoni jota tuki moni valtakunnan mahtavin aatelismies, jota piispain valta julki tai salaa suosi, joka vetosi uskonnollisiin tapoihin ja kiihkoihin. Vaikka harpunsoittaja omaksi ansiokseen tuskin luki muuta kuin hyvän tahtonsa osaltaan toimia kapinan ehkäisemiseksi ja kiitti yksistään Gösta kuninkaan urhoutta ja älyä asian hyvästä päätöksestä, oli hän kuitenkin onnellinen tietäessään velvollisuutensa täyttäneensä. Hän kulki reippaasti, pontevin askelin, ja saattoi, mitä ei ollut aikoihin voinut, taaskin koko sydämellään antautua näköjen viehätyksille, joita silmänsä kohtasi. Hänestä oli toisinaan, ikäänkuin koko sielunsa olisi niihin sulanut: se kevätelämä, joka pyrki, ponnisti, nautti ja iloitsi yläilmoissa, salossa, nurmella, oli ikäänkuin uhkuvinaan hänen povensa pohjasta, ja entäs kun hänellä oli armas, kelpo Gunnarinsa vieressään!

Gunnarilla oli paljo havaittavaa ja kyseltävää. Siinä lensi varis oljenkorsia nokassa. Taisipa pesää laatia. Tuolta ylhäältä kuului mäkätystä, ja samassa nuolen nopsana laskea sujahti jotain vinoon vetiselle luhdalle. Mikä se oli? Taivaanvuohi, liukas lintu, jolle ainoastaan nimeltään oli sukua se vilkas nelijalkainen, takkukarvainen elukka, joka iloisena ja rajunakin hyppelee köyhän mökin ympärillä kivikosta ruokaansa etsien — maa-vuohi. Vuohien ääntä, mäkättäköön yläilmoissa tai määkyköön kivimäellä, sointuisampi oli käen kukunta, joka juuri kuului kuusen latvasta. Nurmella vilkkuu visertäviä keltapallosia: ne ovat keltavästäräkkejä. Leivonen lennähtää ylös ruispellosta ja livertelee ihan matkamiesten päiden kohdalla. Kuinka se iloinneekaan elämästä! Tätyruoho tuikkii tummansinisillä silmillään nuoren nurmi-oraikon keskeltä, joka on nähdä kuin viheriää utua. Lieneekö kukilla vaistoa olemisestaan? Kaukaa ylhäältä torvien ääntä. Monisiipinen lumiaura viiltelee valkoharmaiden utupilvien halki. Siellä tulee parvi muuttolintuja Egyptin maalta — kurkia. Poika laskee niitä kaksiviidettä. "Vilu! vilu!" kuuluu kirkuvan kukkivasta haavasta. Gunnar hiipii puun alle ja näkee kirjavapilkkuisen pikkulinnun vääntelevän kaulaansa joka suunnalle. Se on käenpiika, joka muistuttaa paljo vilua, nälkää ja puutetta kärsittävän, muistuttaa meitä huojentamaan köyhyyden kärsimyksiä, vaatettamaan kerjäläisiä, lohduttamaan murheellisia. Tietäneekö lintu itse tätä sanovansa? Siinä kyllä, että me tiedämme hänen sitä sanovan. Luonto lausuu templistään salaviisauden sanoja, jotka hän jättää pappinsa, ihmisen selitettäviksi.

Gunnar tuntee, ettei pidä alituisilla kysymyksillä isää vaivata. Hän antaa hänen väliin olla itsekseen. Harpunsoittaja käy silloin uneksien valveillaan; tuntee vajonneensa maailmansielun sisään tai itsetajuisena hiukeena heiluvansa auringonvalon tuoksussa, joka asuilee pilvien edustalla, joiden harsossa tuo suuri tähti nyt verkalleen vaipuu näköpiirin taa. Tai hän oleskelee muistelmissaan. Tänään niitä tulee virtanaan ja, ihme! ne tulevat järjestetyin sarjoin puolimuistelon ja unheen salaperäisiltä seuduilta, olottomuuden äärimailta. Ne tulevat juhlakulkueessa, useat säteilevä kirkkaus kehänään, toiset verhottuina harsoon, joka ohenee ja haihtuu. Nuoruuden muistot tulevat, poika-ijän muistot, ja mitä hän vähimmin vartoikaan, saapuu muisto, hahmoltaan lapsi, joka osottaa kehtoa äsken jättämäänsä, ja tuonnempana jotain, joka ei ole valoa eikä pimeää, vaan on näköjään kuin sokean pilkun valaisematon, väritön, eikä siltä tumma pinta.

Auringon laskiessa istuivat levähtämään isä ja poika kalliolle maantien vierelle. Harpunsoittaja kiertää käsivartensa Gunnarin kaulalle, poika panee kätensä isän vyötäisille. Molemmat katselevat kauvas eteensä sitä kulta- ja purppurakaistaa, josta metsä laskee osan loistamaan näkyviin, tuolta missä tie katoo kuusikon rinteeseen. Kultarinta-kerttu visertelee surumielistä virttään, lehtokurpan omituisen miellyttävä ääni kajahtelee puiden väliin kuulumattomiin. Mutta mitäs tuo on? Se soipi syvää säveltä, kajahtelee kaukaa kuin hopeakellon helinä henkimaailman kupukaarrelmista. Se virtaa hiljaa helisten lännen auterista, vilkkaista valonväreistä joita niissä kimaltelee. Onko tuo kuulonharhaa vai tapahtuuko, mitä satu kertoilee, että aurinko joskus laskiessaan soinnahtelee, että sen viime säteet jousina juoksevat edestakaisin näkymättömäin sädekielten poikki, maan päivän ja yön rajaviivalla? Harpunsoittaja sen kuulee; Gunnar kuulee myös, sillä toisen tunne-vaistoilla on sointipohjansa toisen sielussa.

Harpunsoittaja näkee valonheijastusten elelevän poikansa kasvoilla, sillä välin kuin tämän silmä etsii taruja iltaruskosta. Ilmiö ihana nähdä, mutta ihanuuteen sekaantuu murhemieltä. Tämä, kuten kaikki hänen syvällisemmät tunteensa, elävämmät hengen näkönsä, sääntyy säveliksi, huokuu virtenä povesta:

Oi luonto, kärsivällisyytes on, kuin aalto, josta luot sa, pohjaton. Mut eikö kätes vihdoin väsy vain mukailemaan tääll' ajan saarella, mit' ihaillen näit aatteen maailmassa, kun kuolla täytyy luomais kauneimpain? Mitenkä kätes empimättä vois kuvuille kukkain, lapsen kasvoille valella taivaan hohtoa, kun se pois, nopeemmin illan ruskoa, hälvenee? Nuo hennot kaunistit sa enkeliks' — vaan tuoni vei ne, äiti, saalihiks'! Oi näitkö alla kuolon seppeleen otsalla kuihtuneella säilyneen, miehen tai naisen, loistos armaan? Ei! Nuo taivaan taimet tuonen halla vei. Luot taimen taimen viereen yhtenään, ne kuihtuu ehtimättä hedelmään. Sä kudot; yhä pärköö kankahas, vaan juoksemast' ei taukoo sukkulas. Kas, ettei aikaa mieles muuttunut ja julmaan, turhaan leikkiin suuttunut, et toivotonna luomisistas' laannut — ja kuolon tyhjyys vaan ois vallan saanut!

Pian tulevat ne vaaralliset vuodet. Ylevin ja suloisin ihmiskauneus — se jonka vienoissa suonikudelmissa veri soluu puhtaana kuin taivaan mesi, levitellen lämpöä, joka ei ole eläimellisen himon hehkua — se on riutuva pois. Ja sen mukana riutuu sydämen itseään tajuamaton viaton puhtaus. Ne ovat kuihtuvia kevätkukkia. Missä hahmossa on naisenlempi ensinnä kohtaava Gunnaria? Siitä paljo riippuu. Harpunsoittaja muisteli iltaa, jolloin hän, tähtien säkenöivä valo korkealla yllänsä, kanniskeli poikasta käsivarrellaan, ja hän muisti miten laulu silloin itsestään valahti hänen huulilleen:

Kohtalo yökuilustaan monen lähteen luopi': murheen karvas lähde vaan terveyttä tuopi. Siitä siekin, poloinen, juomaan joudut — tiedän sen. Herra, synnin soista varjele pojoista!

He alkoivat astella eteenpäin. Oli vain puolen tunnin matka jätettä majapaikkaan. Kuu, joka auringon laskiessa nosti tuhankarvaisen muotonsa kukkulain takaa idässä, kumotti jo valjusti yli seutujen. Kuusen latvasta vähän matkaa korven sisältä viritti laulurastas virttänsä, siksi sulavaa että täytyi seisahtua kuuntelemaan. — Voiko kukaan noin laulaa, ellei hänellä ole sielu — sielu, jota Jumala rakastaa? — Minä uskon, poikani, että sillä on sielu ja Jumala rakastaa sitä. — Kuolematon sielu? — Kaikki sielut ovat kuolemattomat; kaikki, mikä on, on katoamatonta. Kuolema on muutos, muotojen hajotus, ei olinosien häviö, joista muodot syntyivät. Elementit ovat sieluja.

He jatkoivat kulkuaan. Takaa kuului hevosten nelistystä. Illan valot olivat himmenneet tai harmahtivat hopealle. Esineiden ulkohaamu ei enää näyttänyt pyöreältä, vaan ne seisoivat varjokuvan kaltaisina, milloin reunat revittyinä teräviin särmiin, milloin hiljakseen himmenevin viivoin, ikäänkuin varjonäytelmässä. Tie häämötti paikoin viluisessa valossa, josta se äkkiä hukkui ammottavaan pimeään kuiluun. Kavionkapse läheni lähenemistään; Gunnar kääntyi taaksensa ja nähdessään kuun kuultavan mustan monikärkisen metsänreunan kohdalta, oli tämä hänestä livahtavinaan likemmä ja kuiskivinaan hänelle jotain, saamatta sitä sentään kuuluviin.

Yötuuli viuhui heikosti metsässä, sen huokaus kuului kuin tuskaisen valittavalta. Hevosjuoksu läheni. — Isä, mitähän nuo ratsumiehet lienevät, jotka perässämme ajavat? — Markkinaväkeä, jotka tapansa mukaan kulkevat useampia yhdessä, tai ehkä muutamia Slatten miehiä kiertoajollansa.

Usmasta, joka sankkana uhui rämeestä, kurottelihe pojan mielestä ruumiskääreliinoja, tyhjin hihoin varotellen tai uhaten. Nyt ilmestyivät etummaiset ratsumiehet tienpolvessa heti heidän takanaan. Toisia tuli jälestä. Kuutamo välähteli asepuvuille, miekantupille, keihäänkärjille. Satulat ja aseet kalahtelivat. Harpunsoittaja, pitäen poikaa kädestä, pysähtyi nähdäkseen ratsumiesten ohiajoa.

Jalkamiesten kohdalla pidätti ensimmäinen miehistä, nykäisemällä suitsesta hevostaan ja käännähtihe satulassa: Totta jumaliste! Herra Tuure Jönsinpoika, tässä se mies on!

— Kuka? kysyi toinen ääni.

— Se jonka soisitte syvimpään helvettiin. Harpunsoittaja… Ettekö häntä tunne?

— No taivahan isä! ärjähti roteva, rautapukuinen miehen olio harvinaisen korkean hevosen selästä. Se on hän. Sainhan nyt kumminkin vähäisen virvotusta matkallani.

Herra Tuure Jönsinpoika ajoi ihan Svanteen kiinni, kallistihe satulasta alaspäin ja lausui melkein kuiskien: Tässä olen nyt — maankarkulaisena sinun toimistasi ja oman sääliväisyyteni tähden, sillä montakin kertaa on henkesi ollut minun käsissäni. Etkö luule, että tiedän kuka olet? Etkö luule, että tiedän mitä tahdot? Hiljakseen hiivit kansan suosioon ja leveältä, vankalta pohjalta pyrit halutun vallan perille. Minä seisoin tielläsi ja sinä syöksit minut kumoon. Nyt on lähinnä tielläsi Gösta Erkinpoika, ja hänenkin sinä kumoat — jos vain enää ehdit siihen, mutta siit' en ole varma…

Hän ratsasti taaksepäin pari askelta ja antoi lähinnä oleville sotamiehille merkin. — Seiso takanani, Gunnar! huudahti harpunsoittaja, asettui pojan eteen ja veti miekkansa, kun ratsumiehet tempasivat omansa. Neljä paljastettua kalpaa välkkyi kuutamossa, yksi alempana, kolme ylempänä… yksi hyökkääjistä keikahti satulasta… epätoivon kirkaus kuului pojan suusta… ryhmä, jossa iskuja ja pistoja oli vaihdellut, hajautui, ja tiellä, askelen päässä kaatuneesta soturista, makasi harpunsoittaja, verissä päin ja rinta lävistettynä, kumnoonajetun poikansa päällä, vielä kuolemassa suojellen häntä ruumiillansa.

* * * * *

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun talonpoikaispukuinen, vahvasti asestettu mies, ajoi paikalle selkähevosella etelästä päin. Hän tiesi, keitä kohtasi, sillä hän ratsasti suoraan Tuure herraa kohden, mainitsi hänen nimensä, viittasi edelläajajaa, joka tahtoi häneltä tien sulkea, väistymään, ja sanoi pontevalla äänenpainolla, osottaen oikealle päin: poiketkaa tästä syrjäpolulle ja heti! Muuten hukka perii teidät. Neljännespenikulmaa tästä on Slatten väki sulkenut tien, ja toinen, hevosilla ajava joukko on siinä paikassa kintereillänne!

— Kuka sinä olet?

— Metsäläinen, jonka Slatte tänään ajoi luotansa, ja kerran se mies, joka riistää Smoolannin Slatten kynsistä. Taidatpa jo tietää kuka olen nimeltäni ja mikä kyvyltäni. Minulla on vyössäni sinulta kirje.

— Niilo Dacke!

— Sama mies. Seuraa minua!

Dacke ratsasti metsäpolulle. Herra Tuure Jönsinpoika miehineen seurasi hänen jälkiään.

XXI.

LAURI MAISTERI SLATTEN LUONA.

Gudmund mestari ja hänen tyttärensä eivät tulleetkaan Veksjöhön. Se tiedettiin kirjeistä, joita sieltä oli tullut. Näyttipä siis luultavalta, että he olivat joutuneet Slatten haltuun. Stigamon isäntä luuli nähneensä heidän kulkevan siitä sivutse kolmannen matkalaisen seurassa. Sen koommin heistä ei ollut kuulunut ei näkynyt mitään.

Margareeta rouva oli hädissään heidän kohtalostaan, ja vielä suurempi hätä hänelle tuli, kun Lauri lausui velvollisuutensa vaativan häntä lähtemään heitä etsimään.

Arvelu, että Slatte oli heidät vienyt, varttui pian huhuksi, joka varmaan vakuutti näin käyneen. Mutta mistä saataisiin opas osottamaan tietä rosvo-Odenin pesälle? Lauri muisti, että Fabbe, kesäkiertolainen, tarkemmin kuin kukaan tiesi erämaat ja kulmakunnat penikulmain laajalta Jönköpingin ympäristöillä, muistipa hänen kehuneen kerran käyneensä Slattenkin tykönä. Lauri lähti Talavidiin ja kuulosti sepänsälliä. Birgit ilmotti, ettei häntä ollut viime viikoilla näkynyt, mutta arvatenkin hän oli pian takaisin odotettavissa. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän tuli; mutta tuli hän sentään, jopa ajaen Slatten älykkään Stig hevosen selässä. Ja kun Lauri äänellä semmoisella, ikäänkuin hän osottaisi Fabbelle erityistä armoa, lausui tahtovansa häntä oppaaksensa matkalle tuon kuuluisan rosvopäällikön luo, sanoi Fabbe siihen suostuvansa, mutta lisäsi, etteivät kaikki Slattelassa käytyään kiitelleet kauppojansa.

Kauniina toukokuun aamuna nousivat he hevosten selkään Gudmund mestarin pihalla. — Ohoh! kuinka kaunista tääll' on tehty, sanoi Fabbe ja katseli ihmettelevin silmin ympärilleen. Vanha lehmus on korjattu tuosta pois romustamasta ja kesän virkistävää päivänpolttoa vähentämästä. Poissa on se vanha tulitupa, joka seisoi siinä kerskuen jykevimmillä seinähirsillä mitä milloinkaan olen nähnyt. Kai ne vain pakanain noitaluvut saivatkin muinaisaikana hirttä niin vankaksi kasvamaan. Poissa on myös kopeilemasta se rauta-aitaretkale ja sijalla seisoo yksinkertainen, aistikas lauta-aita. Älkää millään mokomin maalauttako sitä, herra maisteri! Koirat viihtyvät yhtä hyvin maalaamattoman aidan laidalla, eivätkä ihmiset tahraa maaliin vaatteitaan. Neitsyt Maaria, Vidrik Valandinpoika ja luultavasti myöskin kodon tonttuäijät ovat menneet matkoihinsa. Täytyikö teidän kiistää ne luvuilla menemään, vai muuttivatko ilmankin? Vai menivät lukematta! Ja pajatko nyt tyhjinä? Olipa jo aikakin, kun vasarat tääll' ovat jyristelleet pari sataa vuotta… Niin, senpä sanoitte oikein, että sälleistä enimmäkseen oli tullut kelvotonta väkeä, uudestakastajia j.n.e. Ei semmoinen joukko sopinut olemaan teidän kattonne alla. Kiitos, hyvä rouva Margareeta, hyvästä eväskontista, joka mukaan saadaan! Kyllä sen kanssa juttuun tullaan… Kiitos, että teidän siunauksistanne pirahtaa piskanen mullekin kelvottomalle! Älkää olko levoton! Kyllä Lauri maisteri, jos Jumala suo, palaa eheänä ja terveenä ja toimitetuin asioin, joskin vähän matkasta rasittuneena.

* * * * *

Maisterin matkasta Slattelaan kerrottakoon vain että hän lyhenteli sitä niillä näillä ajatuksilla ja pitensi sitä lintuja ammuskelemalla. Niihin kysymyksiin, joilla hän Fabbelta tiedusteli Slattea ja hänen olokohtiaan, sai hän tyydyttämättömiä vastauksia. Rosvopäällikön uskonnosta Fabbe ei tiennyt sen hituistakaan, mutta otaksui hänen aina sunnuntaisin käyvän kirkkoa. Juttu, että kaarneet mielellään laskeusivat istumaan hänen olkapäilleen ja raakkuivat hänen korviinsa, oli arvattavasti totta; ne tahtoivat kai tällä tavalla kiittää häntä kaikesta hyvästä mitä hän niille hirsipuihin ripustaa. Mitäkö ihmisiä hän hirttää? Keitä konnina pitää, vaikka ne tuomarien, lautamiesten ja muitten kunniallisten mielestä näyttävätkin siksi kunniallisilta että ovat rauhaan jätettävät. Kuinkako suuria lunnaita tuo vaatinee Gudmund mestarista ja Margitista, jos ovat hänellä vankeina? Siitä ei voi arvata mitään, saadaan nähdä. Kuinkako vanha hän on? Hän näyttää ikivanhalta, mutta ei vielä saamattomalta. Josko hänen käytöksensä on tavallisen talonpojan ja häntä on semmoisena kohdeltava? Hänellä on talonpojan, mutta harvinaisen talonpojan käytös, ja hän tyytyy kyllä antamaan ja saamaan talonpoikain kesken käypää kohteliaisuutta — siis kohtalaisen karkeaa ja suoraa.

Lauri ajatteli itsekseen: jos minä voin hänen mieleensä vaikuttaa… jos saan hänet taivutetuksi puolelleni… jos saan käytettäviini hänen valtansa vaikuttaa kansaan, mitä kykenenkään vasta toimittamaan kirkon ja pyhän opin hyväksi! Silloin pyhyydenraastaja Gösta Erkinpoika vaviskoon!

Lauri oli taitava ampumaan sekä jousella että pyssyllä. Kolmantena matkapäivänä ajoi hän lammikon reunaa, jonka ruovostossa nokikana kutsueli puolisoaan, ja kohta nähtiin ne uivan riki-rinnoin. — Nuo kaksi ovat kylläkin onnelliset, sanoi Fabbe. Lauri astui satulasta maahan, heitti ohjakset sepänsällille ja koppasi kaarensa. — Maisteri Lauri, lupaatteko minulle opastajaisten verosta säästää nuo aviopuolisot?

— Huuti! Sanotko sinä elukoita aviopuolisoiksi?

— No, olkoot sitte aviottomia puolisoja. Säästäkää ne! Ne tarvitsevat toisensa metsän yksinäisyydessä. Mutta jos teidän välttämättä täytyy ampua, niin tappakaa molemmat ja älkää jättäkö toista eloon toisen jälkeen.

— Huuti, mies! Älä hassutuksias jaarittele! Ei mikään Lauria pahemmin kiukuttanut kuin puhe armeliaisuudesta eläimiä kohtaan. Hän näki siinä kiellettävän oppia luonnon kirouksesta sekä sala-iskulla tähdättävän ijäisiä helvetinrangaistuksia — ja häntä itseään. Yhäti karvasteli hänen mielessään kuritus, jonka hän pienenä poikana oli saanut isänsä kädestä eläinten hätyyttämisestä.

— Maisteri Lauri, minulla on jotain teille sanomista. Slatte on rauhotetuiksi julistanut kaikki vahingottomat eläimet näillä tienoin. Hän pitää siitä ankarasti kiinni. Varokaa! Hän saa tietää mitä teette. Ettekö kuule? Ettekö näe? Tarkotan tuota ääntä krak, krak kuusen latvasta. Tarkotan kaarnetta, joka istuu siellä ja tähystää teitä silmillään. Se on Slatten kaarneita. Slatte saa tietää mitä teette.

Lauri nosti ruoskaa, mutta hillitsi itsensä. Hän hiipi lammikon rantaan. Nuoli singahti ja tappoi naaraksen.

Matka jatkui. Seutu kääriytyi sumuverhoon, josta sadetta herana tihkuili. Oikealta puolen polkua kuului aina ehtoopuoleen yötä surullinen — Fabben mielestä sydäntävihlova — vaikertelu ikäänkuin nokikanan "niak". Olikohan leskeksi jäänyt lintu lähtenyt lammikolta ja ruvennut heidän suuntaansa lentämään?

Samaa sumua kesti vielä, kun ratsumiehet, saaden siitä kiittää Stigiä, mitään vaarallisempia seikkoja kokematta, pääsivät hyvin asuttuun Slattelan laaksoon. Oli yö, eikä maisteri nähnyt ympärillään juuri mitään. Olisi ollut täysin hiljaa, ellei joku koiran ulvahdus silloin tällöin kuulunut sumun läpi. Kun Fabbe ilmotti: nyt ollaan perillä, kuului huuhkajan ulisevaa huutoa.

Joku mies astui esiin pimeästä ja otti hevoset huostaansa. Fabbe käveli Laurin edellä tuvan ovelle ja avasi sen. Takalta oven vieressä huohotti pesävalkea, puolittain hiiltyneenä, vaisusti valaisten pöytää jolle oli pantu ruokaa ja juomaa, kaappisänkyjä eli laskupenkkejä, joille turkkia oli vuoteiksi levitetty, savipermantoa ja alastomia hirsiseiniä.

— Tässä tulee meidän yötä viettää, sanoi Fabbe. Tämä on yksi vierashuoneista.

— Näyttää siltä, kuin meitä olisi odotettu, muistutti Lauri; vai onko täällä aina vierasten vara valmiina?

— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.

— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!… Aijotko syödä?
Minua ei maita ruoka.

— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen toiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa edes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain samaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan oven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä pilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja sen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt. Sieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs kädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.

— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon nousun aikaan olet seisova hänen edessään.

— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä Margit? kysyi Lauri.

— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.

Mies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan, käsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti itseään ja kömpi verkalleen pystyyn.

Lauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa esinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun käärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. — Kuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.

— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin hirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.

— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö täällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?

— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan, ennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!

Lauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän koetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei käynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa eräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille ja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut silloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri heräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat tupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli paraiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein yhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti Slatten odottavan.

* * * * *

Keskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää hirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto rohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo miehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja, arveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi. Tyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä nuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle, jonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen saatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.

Hän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä korotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi kattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä vieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat kuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen auringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja sotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia? Kumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa. Pöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta. Yläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.

Oliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin. Yhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla, vanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita vaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa, juovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin turkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta, jäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.

Lauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta nyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta — keveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: "Jumalan rauha!"

Tervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti toisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin tuimuus oli yhdistynyt.

Ilkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri tunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin käsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan edun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin tietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut täysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.

— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.

Ei sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.

Päivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä kattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja kurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas pöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa, purppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät istumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin. Varsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka melkein kuului kuin koiranhaukunnalta.

— Minä olen Laurentius Gudm…

— Minä tiedän kuka olet.

Puukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa sointuisakin, vaikkei lempeä ääni.

— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia, joista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella, että ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen kysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä he nykyään ovat olentaa.

Lauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.

— Seisahda, käski Slatte.

Laurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:

— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista epäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy näin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan sopua itseni ja sinun välillä.

— Kunniavieras!

Omituinen ivaava kaiku yläistuimelta oli toistanut tämän sanan. Lauri kävi taas kolme neljä askelta eteenpäin otsa pystyssä ja lausui, pannen painoa sanoihinsa: Sinä kuulet mitä etupäässä tahdon tietää: onko isäni ja sisareni täällä?

— Takaisin sille paikalle, johon käskin sinun seisahtaa! Minä en koskaan käske samaa asiaa toistamiseen.

— Huuti, äijä! Luuletkos minun olevan sinun renkisi, hävytön moukka? Vai luuletko kenties minun pelkäävän, sentähden, että sinulla on ympärilläsi aseellisia pahantekijöitä? Silloin et tunne minua. Ole siivolla ja puhukaamme järkevästi asioista! Se on meille kummallekin parasta.

Slatte nousi seisaalle istuimeltaan ja astui alas salin lattialle. Hän oli jättiläinen — puolta päätänsä pitempi jättiläistä Lauria. Hän meni tämän luo. Kummankin kädet nousivat ja iskivät toisiinsa, sormet sormien lomahan. Näytti siltä kuin olisivat keskenään päättäneet eräällä tutulla tempulla koetella toistensa voimia. Lauri, joka pystyi taittamaan poikki rautaa, teki pienen ponnistuksen, painaakseen alas ukon käsiä. Ei onnistunut. Hän pusersi kovemmin. Ei onnistunut vieläkään. Hän ponnisti kaikki käsivoimansa. Ei sittenkään. Hänen täytyi supistaa tehtävänsä puolustukseen, ja minuutin tai pari voimat molemmin puolin pysyivät tasapainossa. Miehet ovella katselivat kohtausta, mielenjännitykseltä melkein hengittämättä. Vähitellen maisterin kädet raukeina herposivat, ja tuskissaan purren hampaitaan hän painui itsekin, ensin hiukan erältään, sitte äkkipikaa kerrassaan, polvilleen.

— Noidanjuonta! karjasi hän. — Sinä olet itse perkele.

Slatte piti häntä kiinni siinä asennossa ja viittasi ovenvartioille. He tulivat tuoden kahleet, kytkivät niihin tuon polvilleen painetun kädet ja jalat oikaisivat hänen lattialle pitkäkseen, työnsivät kapulan suuhun, viilsivät veitsellä auki hänen vaatteensa pitkin selkää ja paljastivat sen. Slatte vihelsi ja kävi takaisin istuimelleen.

Sivuovesta tuli mies, vitsakimppu käsissään.

— Lauri Gudmundinpoika, sanoi Slatte; — minä olen tarkoin tutkinut töitäsi, siitä asti kun ulkomailta palasit. Minä tunnen sinun paremmin, paljo paremmin kuin luuletkaan. Sinä olet kauvan ollut syytteenalaisena, juttusi on kauvan ollut esillä. Olen kuulustellut puolueettomia todistajia ja arvoisan isäsi takia toivonut, että ainakin joku niistä olisi kyennyt esiintuomaan lievittäviä asianhaaroja toisellaisia, kuin mitä voidaan mainita minkä pahantekijän tahansa puolusteeksi. Sillä kaikki pahantekijät ovat tyhmiä, silloinkin kun ovat viekkaita kuin ketut, ja heillä on orjistunut tahto silloinkin kun heidän tahtonsa on jättiläisvoimainen. Sinä olet tyly ihminen, ja tylyytesi on etupäässä kohdannut isääsi. Sinua riivaa ylpeyden ja vallanhimon pääperkele ja sinä vihaat rauhamielistäkin, kun et saa häntä kukistaa. Olen sentähden tuominnut sinun hirtettäväksi. Mutta isäsi tähden pääset nyt menemään tämä tuomio taskussasi, saatuasi neljäkolmatta paria raippoja: kaksitoista isänrääkkäyksestä, joka on likeltä lähennyt isänmurhaa; kuusi katalasta eläinten rääkkäyksestä, kuusi siitä että olet hävitellyt muistomerkkejä, joita isät ovat jälkeisilleen jättäneet hoidettaviksi ja opiksi. Säälien sukuasi olen käskenyt rankaisua salassa pidettäväksi. Saat hiljaisuudessa niellä häpeäsi, ellet halua itse julki jutella tästä ateriastasi.

Tuomio pantiin toimeen. Toinen ovenvartioistä laski lyömät. Sitten sanoi Slatte: Kiinnittäkää sen hirtetyn isänrääkkääjän nahkakaapu tuon olkapäille, köyttäkää hänet kiinni hänen hevosensa selkään ja viekää hänet välissänne sellaiseen paikkaan, josta hän osaa mennä valtatielle!

Näin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.

XXII.

ITÄMAILLE.

(Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu sinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin jalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii:)

    Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin?
    Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin.
    Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois.
    Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois.
    Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan.
    Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan.
    Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan.
    Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean.
    Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon,
    mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on.
    Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan,
    mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan.
    Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten,
    jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen.
    Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan:
    voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan.
    Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan.
    Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.

XXIII.

NUORTA LEMPEÄ.

Dagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa leppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili järvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa ja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä, oli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen, mutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä alussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla, joka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä syvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.

Heleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä järvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina näköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka kehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja allansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.

Ruusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle päivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa. Ympäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään varotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka poikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon reunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja Gunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen kaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti lentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.

Kasvot, niskat ja kädet ruskettuneina, muuten hehkivalkoisina, kahlasi nuorta immen ihanuutta ja pojan soreutta laitoon rantaveteen, joka päivänpaisteessa kimalteli kellervällä hiekkapohjalla. Margit seisahtui, kun vellova vetonen valeli hänen vyötäisiään ja suortuviaan. Dagnyn ja Gunnarin olkapäät peittyivät välkkyvään vihmatyrskyyn, kun he, ripeillä kättenvedoilla halkeillen veden kiiltokalvoa, uivat yhä ulommaksi.

— Mitä? Uskallatkos tulla näin kauvas, Gunnar! Se on oikein, reipas poikani! Vielä vähän edemmäs! Mutta pysy likellä minua. Jos väsyt, pane kätes minun hartioilleni.

He pitkittivät. Dagny näki pojan pystykkäästä asennosta, tyynestä hengityksestä ja vilppaasta katseesta, että uintia vielä voitaisiin jatkaa vähän matkaa.

Mutta Margit, joka jäi seisomaan hietapohjalle, katseli uintia enenevällä levottomuudella ja häntä suututti Dagnyn kehotus, joka selvänä kajahti hänelle ääntäjohtavaa vesikalvoa myöten. Hän huusi: Gunnar, käänny!… Käänny takaisin!… Etkös kuule?… Käänny takaisin! Jollet kohta käänny, niin, totta Maarian, minä annan sinulle selkään… niin, selkään, kuules!

— Ohoh, kuules vaan Margitia! Katso taakses Gunnar! Kas vaan kun se siellä seisoo ja räpyttelee käsivarsillaan, niinkuin kana siivillänsä, kun sen kasvatti, ankanpoika, on karannut siltä vesilätäkköön eikä eukko tohdi mennä perään! Oikein naurettavaa! Mutta käännytäänpäs takaisin, ettei tuo suutu!

Kun heitä alkoi pohjata, sanoi Margit nyreästi: — Dagny, sinä teet rumasti siinä, että houkuttelet lasta niin kauvas syvälle ja niin kauvas minun luotani.

— Lasta! Onko neljäntoista-vuotias poika lapsi?

— Ei hän ole vielä kahtakaantoista täyttänyt

— Sen tiedän, mutt'en välitä, milloin hän on syntynyt Olen nähnyt neljäntoista-vuotisia poikia, jotk'eivät ole niin suuria ja edistyneitä kuin hän. En minä häntä houkutellut; hän tuli itse. Ja kaiketi hänen pitää oppia uimaan.

— Kyllä sitä matalassakin vedessä oppii. Samahan se on, onko jalkain alla vettä kyynärän verran vai sadan.

— Mutta hänen pitää myös oppia jotain jota ei opita matalalla uidessa.
Hänen pitää oppia uskaltamaan ja koettelemaan voimaansa vaaran tilassa.

— Sinäkös osaat viisastella! Sen minä vain tiedän, että jos tähän tapaan jatketaan, ei minulla ole mitään iloa uimisista. Onko se kilttiä sinulta jättää minut yksin tänne? Olihan meidän niin hauska ensipäivinä, kun ilakoimme ja loiskimme täällä yhdessä kolmisin. Voiko kauniimpaa permantoa ajatella kuin tämä hietapohja? Niin pehmoinen, vieno ja puhdas, ja katsos päivän valokiemuroita, jotka siinä vilotteievat!

— Hauskaa oli, sanoi Gunnar, mutta nyt tekee kuitenkin mieleni uimaan ulommas. Minä tahdon uida yhtä hyvin kuin Dagny ja paremminkin.

Tänään uimatoverit eivät kirmailleet päälleen pukiessa, niinkuin muulloin tekivät, kun lähtivät juoksemaan siepaten vaatteita toisiltaan tai tekivät milloin mitäkin kujeita. Gunnar kun näki tyttöjen olevan pahalla tuulella ja kina mielessä, heitti verhot ylleen ja kiirehti pois polkua myöten pitkin puron pengertä ja heilimöivän ruispellon reunaa, jossa sinikaunot koreilivat ja Gorm tuli häntä vastaan, häntäänsä hieputellen.

Lähtiessään rannalta, tytöt eivät kävelleet käsikädessä eikä pitäen toistaan vyötäisistä.

— Dagny, kun näin sinut ensikerran, näytit mielestäni jäykältä, ylpeältä poikanulikalta, joka tahtoo muka miehenä uljastella.

— Vai niin! Hyvänpä vaikutuksen teinkin minä mieleesi. Ja kun minä sinut ensikerran näin, näytit sinä minusta tyttömäiseltä, ja koska luonnossani on joku määrä poikaa, pelästyin sitä mahdollisuutta, että ehkä vielä rakastuisin sinuun. Olinkin jo rakastumaisillani, mutta onneksi siitä ei sen enempää tullut.

— Seuraavana yönä uneksin sinusta, Dagny. Olimme seisovinamme järven rannalla. Sinulla oli tuo punalakki päässäsi ja lyhyt hame ylläsi; kasvosi, käsivartesi ja sääresi olivat ruskeat kuin intiaanin. Sinä vedit kaksi piirtoa hietaan ja kysyit, jaksaisinko minä hypätä yli välimaan. En jaksanut, mutta sinä otit kädestäni ja me lentää harppasimme siitä yli kauvas toiselle puolen. Mitä se uni merkinnee, en tiedä, mutta sitten olin rakastua sinuun. Voi kuinka ikävää, ettei siitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä. Missä ne ovat?

— Varmaan Jumalan luona.

— Ovatko ne kuolleet?

— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia näiden sortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme toisen kirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille. Toista ei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä saanut tietää, että hänkin on kaatunut.

— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?

— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi vuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta, söi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin hänen iloitsevan, ilostuin minäkin.

— Olivatko veljesi kauniita?

— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti koskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria näkemään.

— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus Gunnariin, kuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös häpee semmoista tunnustaa?

— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös ole sitä huomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa.

— Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on ilmeinen asia.

— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin vilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.

— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja nähnyt. Sillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja olet siksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi hullastumaan. Aijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se tapahtuu kai viivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.

— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on tarpeeton.

— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?

— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan tavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen poikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko hänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen häntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen ei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen ja vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että tietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan. Tällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en laske häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja ohjaan häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja ja muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä, osaan panna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten tekemiä haavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille, osaan metsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä miekkaa ja keihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan ampua nuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli, osaan uida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin että hän, vetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä oppii hän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä sepäntöihin, nikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa häntä kanteloa soittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa häntä piirustamaan ja maalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa hänelle hyviä esimerkkejä puheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä karttuvan yltäkyllin tointa sekä meille että hänelle. Hänen pitää olla alati toimessa — kuitenkin niin että hän joka päivä saa olla vähän aikaa omin päin, voidakseen omin silmin nähdä ja havaita mitä maailmassa hänen ympärillään on merkillistä sekä sen johdosta ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän sanoo isäni olevan hyödyllistä.

— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven hänelle opettanut. Sitä sinä et osaa.

— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:

    Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae
    Najades, indigno cum Gallus amore periret?

— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.

— Arvaa!

— Isältäskö? Osaako hän latinaa?

— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä häneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?

— En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! Amabo, amabis, amabit, amabimus. Keltä luulet minun sen oppineen!

— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran kuulusteltaviksi.

— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai kangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain ääressä ja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee, kun sinä vain siellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana…

— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.

— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?

— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään.
Luulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.

— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän käsittää kyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä isänsä lauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on minua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä virheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista. Sinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.

— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin hänen edessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa ollessani hänen lähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen tarttua, sanoo isäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia ajatuksiaan toisten sieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin tahtoo. Täällä meidän luonamme Gunnar paremmin kuin muualla säilyy tahrautumasta likaan. Tiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina kuin minä muistan, hirtättänyt kolme miestä siitä että lauloivat siivottomia lauluja…

— Herra varjele! Ainoastaan siitä?

— Onko se sinusta "ainoastaan"? Yksi ainoa semmoinen laulu riittää todistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa, jota rivous hauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken Gunnarin aikana päästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta mutkitta kuristan kuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa naurun-alaiseksi ja tahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden. Minä tahdon omakseni puolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas, tahdon jaloja syleilyksiä.