Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen.
Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:
— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.
— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin siitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta sinä puhuitkaan?
— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.
— Olitko hänen kumminansa?
— En… Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen äidinvirkaan…
— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan hengellinen puoliso.
— Minä olinkin, sanoi Margit.
— Rakastitko häntä?
— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.
— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät minusta säteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.
Margit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle muinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta. Murehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan rinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan kärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja hyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos liiaksi murehdimme poismenneitä tai kammomme omaa kuoloamme?
Margit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan sinua ja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi Gunnar Svantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle jotakin, joka nyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta kuningas on Niilo Arvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni Gunnarin holhojaksi — sen tiedät — mutta käski samalla että Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on lähetettävä hoviin.
— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen minä kuollut — ja Gunnar myös.
— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!
— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen Noitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä pakanuuden ajoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia. Isäni tietää sen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani nuoruuden ijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada pojan, jossa on yhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo veri. Sitä tahtoo isänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja hyvänä ihminen kuolemaa odottakoon!
XXIV.
LAURI MAISTERI MATKUSTAA ULKOMAILLE
Oli tuskin kuutta viikkoa kulunut Lauri maisterin seikkailusta
Slattelassa, kun hän ja äitinsä olivat matkalla ulkomaille.
Slattelasta palattuaan ei Lauri näyttänyt silmiään Jönköpingin asukkaille. Hän oleskeli Kortebossa Margareeta rouvan kanssa. Saarnaajatoimistaan hän luopui. Ainoat henkilöt, joiden seurassa hän nyt liikkui, olivat pormestari Niilo Arvinpoika ja kirkkoherra Sven, ja näidenkin luona kävi hän iltahämärissä, kartellen kohtaamisia kadulla.
Hän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund mestarin kanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin tullessa sisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.
— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja teidän tulee sanoa se minulle.
— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän matkusti pois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.
— En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut toivomasta voivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan käteen. Jos aikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin suottehan kumminkin minulle sen avun, että toimitatte meidän välillämme kulkevia kirjeitä perille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje, jossa äiti pyytää lupaa saada seurata minua matkalla ulkomaille. Tämä on välttämätöntä, sillä äiti ei saata elää minusta erillään, enkä minä tahdo häntä jättää. Ei kirjeessä muuten ole mitään, josta isän rauha voisi häiriytyä. Se on täynnä kiitoksia ja rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan moittimasta isän itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi. Ja tässä on kirje minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia taloudellisten asiain järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat on muuten Niilo Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän kanssa. Tahdon pois täältä suurten tapausten näkymöille.
Kirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa säyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi hänestä tapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin rehennellyt, ja ääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin muuttunut — eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää, röyhkeää ylpeyttä ei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä hehku, joka Sven herrasta näytti kamalalta.
Sven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä tuli Birgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta — sydämellisiä, herttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri herralle, jonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai isältä ja siskolta onnentoivotuksia matkallensa.
XXV.
SLATTE.
Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe. Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle, istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan. Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.
Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa. Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen, virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään breviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut matkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä oli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat taideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä. "Mutta arvaapas kummastukseni", kirjotti Arvi, "kun breviarion kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin vanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän ne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen Kristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta kotiseudultamme." Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä kotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria, maalarimajaa ja Margitia.
— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa maalarimajaa, huokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa pelkkä ajatuskin nähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan enää minä sinne jalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä samentaa sen entisen olon muistoa.
Se taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli, saatuaan siihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa pihoineen, kadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä kevään vihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi yhdistää "Suoraan sydämestä" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven herran ja esimunkki Mathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan Gorm hieputellen häntää tervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti Margitin päällään nyökyttää jäähyväisiä matkapuvussa olevalle Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi sommitelmastaan, ja suurella innolla hän työskenteli maalauspöytänsä ääressä.
Slattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin he tutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko naurahti joskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin Jönköpingiläiset yleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen hänestä. Senjälkeen Slatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi, mitenkä sille seudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia ihmisiä siinä oli, millä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan ja viihtymään. Tässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä. Vallanpitäjät, sanoi hän, unohtavat liian usein sen säännön, että kaalinkanta on karsittava kasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja rälssimiehet ovat pakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään talonsa ja karkaamaan erämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai itsensä tuominneet kolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja, muut jotenkin siivoja ja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää elossa ketään Slatten läänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen heidät siihen maahan, josta heidän sieluillaan on odotettavana uudestaan pääsö tänne maan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä paremmilla menestyksen toiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä pikemmin ihminen, rikoksiin mielistyttyään, saapuu elämänsä päähän, sitä parempi hänelle itselleen. Pahuus juurtuu sitä syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita. Eikä Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista. Turmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-syntyneen yhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat rikkaruohoa. Huonoista seipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on tässä meneteltävä varovasti ja katsottava eräitä merkkejä lapsessa, sillä toisinaan tapahtuu, että turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu lapsensielu, joka on määrätty luomaan sukuun uutta, virkeää elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta suojeltava perinnäisten tautien leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta laiskuuteen ja maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot ja käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne, joille niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä. Kaikesta tästä haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että Gudmund mestaria värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän kohtalon puhuvan. Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi: Joulf Slatte, ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät maailmaan rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten pakanallisten esi-isäimme oli tapana tehdä?
Joulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme syyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja typeriä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja nunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja kauniina tulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen kuolemaan viallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin sikiön surmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa kovinkin hätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen toivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja kivulloiset lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä ja sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta sitten tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut saattavat, tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon koetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan sanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja kohtaan ole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin toimia ohjaa, joka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä jäseniä.
Slatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli silloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina on lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän itse oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko avaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei kukaan tiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle Smoolannin hovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli asettanut ja jonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten päätökset olivat nerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi Slatte, on varmaan menettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa, joka veltostuneen tai väärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii konnien polkea kirjotettua ja omantunnon lakia.
Mahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin harvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia. Mutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden ääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä ongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin lumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia, maisemia ja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin longobardein sumentuneista satuilmoista, kertoellessaan vaellustansa helvetin ja kiirastulten lävitse.
Kummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut omasta itsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti itsensä ja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa, joita hän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: "Se riimukivi jonka minä pystytin Kortebossa", ja toisen kerran: "se riimukivi jonka pystytin Rökissä".
XXVI.
NOITAKETO.
Dagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla. Kauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää oli taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä täällä pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä ja säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista syysyötä; ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan järvelle, suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman taivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.
— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit
— Mitä niin?
— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne pitkä ole.
— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei kukaan mielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei oikeastaan kukaan paitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan päästetä laitumelle.
— Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?
— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt tietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta höyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta näkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän vaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole muualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.
— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.
— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.
— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean surullinen luulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin samoin. Onko sinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on pakanallista.
— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle vain tarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin, sainhan sieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin: minulle ilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja toistemme seurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen minua. Saattaako sitä sanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa. Kahdeksan rikkaasti elettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin kahdeksankymmentä köyhästi kitkutettua.
— Minä en usko noita ennustuksia. Isäni on suorastaan kieltänyt minun niitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei usko muita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän todistavan, etteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain ennustukset, aina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan itse herramme Jesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika verholla peitetty. Sitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä Poikakaan, vaan Isä yksinänsä. Mahdotontahan on ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä ei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään hetki hetkeltä.
— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo silmämme siihen likemmäs tai edemmäs.
— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta tulevaisuutta ei muisteta.
— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät takkavalkean loistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin saanet parempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä salaperäisistä asioista. Sellainen sana kuin muisti on silta, joka vie tutkimattoman syvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa syvännettä. Mennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole… olet jo unohtanutkin sen olleen… ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo taas arvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta isäni osaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole tyhjiin mennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva aika ei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti. Muuten nykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta nykyinen silmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin viivana menneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön, sillä jos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä, toinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään, ellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni vertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka kieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä, vaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä oleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa. Auki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva puoli saattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle ja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa toimessa, koska tämä on maallista oloamme varten tarpeellista. Ennustuskyky ei ole tarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan muutamissa harvoissa. Tämän puolella rajaviivaa olen nähnyt, milloin Gunnar ja minä tulemme kuolemaan. Ja tämän olen nähnyt, koska minussa on säilynyt vähän isieni ennustajakykyä. Noitakedon usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä ennestään löytyy, saa se niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä. Se päihdyttää, ja perästä särkee päätä ja ellostaa; se on halpa maallinen keino. Tosi ennustus tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla… Mutta tuollapa nouseekin kuu. Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan pimeän helmassa unia näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana? Siellä on Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä, viruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät päänsä siitä ylös?
— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit unissasi?
Ethän koskaan usko minulle mitään.
— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että olen semmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä kukaan heistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni sinulle, mutta en tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin viittasin Gunnarin kuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo paremmin kestävän. No kuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka kaltaalta kaltaalle jyrkästi vietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki kokonaan näköalan lännen puolelta ja sen harjuilla asui lunta ja pilviä. Poveni oli keihään pistämissä ja valui verta. En ollut yksin. Samaa tietä kulki parvittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki kalman kalpeina ja ääneti. Silmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden erästä heidän joukostaan, kun näinkin hänen astuvan aivan edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet, mutta en saanut askeliani nopeammin liikkumaan; puhutella häntä, mutta sain tuskin kuiskeen huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton, selki selällään ammottava portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän, minä ja muut. Vaelsin kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes näin himmeää sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva. En nähnyt ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin kauvan, haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä ja suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus, että joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui minun käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni. Pidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani. Synkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä olisi vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä näin kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte ylempää. Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän, jonka tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti ylös kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin minunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei tiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä, selvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan yhdessä. Se oli uneni… Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä näyttää sinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää, olethan reipas tyttö, sen tiedän…
Äkkiä Dagny hiljensi äänensä:
— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt ne katosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä loiskuta airoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään hiljaa rantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän asti en ole nähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja isäni kesyjä kaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen…
— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle mieluisinta — tai seuraan minä sinua.
— Pysy sitten hiljaa! Me kiipeemme lähinnä olevan kallion takapuolta ylös ja piiloudumme pensaisiin, niin on meillä niityn notko allamme.
* * * * *
Drysius ja tuo saksalainen maankuljeksija olivat iltayöstä — kuun nousuun oli vielä runsas tunti — alottaneet työtänsä Noitakedolla. Olipa jo työn alustus kysynyt kyllin vaivaa ja puuhaa. Ken hiipii Slatten mailla, piileksien päivät varvikoiden varjoissa, yöllä varovasti ryömien korvenkulmia ja ojan reunoja pitkin, alati ajatellen, että hirsipuuhun saattaa retkensä perältäkin päättyä, hän ei tee huvimatkoja, vaikkei kaataisikaan selässään semmoisia taakkoja, kuin nämä herrat kantoivat. Kun loihduilla aijotaan aarteita saada, tarvitaan loihtujen lisäksi jos jonkinmoista taikakalua. Mutta mitäs siitä! Loihtukalut tyhjennetään säkeistä ja sijaan saadaan kultaa ja hopeaa säkit täyteen! Siitäkös hauska tulevaisuus syntyy!
Mutta niitä opintoja, töitä ja toimia, joiden täytyi olla tehtyinä, ennenkuin edes tähän alkuun pääsisi! Täytyi osata ulkoa pitkän pitkät rukoukset, esiinmanaukset ja kiistosanat, osata ne niin varmasti ja keskellä hornan vaaroja lausua ne niin sujuvasti ettei takerru sanaankaan tuossa latinan, kreikan, heprean, arabian, mesopotamian sekasotkussa; sillä hornanhenget ovat ankaria saivartelemaan muotoseikkoja ja, jos teet vähimmänkin virheen, näyttävät ne piankin pitkää nokkaa kaikille pauloille, joihin Faustin "kolmikertainen hornanväkivipu" tahtoo ne kietoa. Loihtimisen päivää ja hetkeä ei määrätä, ennenkuin on selville saatu kiertotähtien myötä- ja vasta-asennot sekä niiden haltiain niinet ja nimimerkit, jotka ovat vuorovaikutuksessa niiden kanssa.
Ja entäs kaikki ne hankittavat kapineet! Mestausmäeltä Jönköpingin länsipuolelta täytyi varastaa kuolleitten pääkalloja ja luita, rautarenkaita, nauloja. Eräs viralta pantu pyövelinmiekka, joka oli riippunut ainakin sata vuotta raastuvan eteisessä, oli kadonnut. Kuinka, sen tiesi Drysius. Apteekkein rohdoista ja kedon yrteistä oli suitsutuksiin tenho-aineet saatu. Taikakapineita ja rintakilpiä jos jonkin metallisia oli kulkuri tuonut Saksanmaalta. Itse kertoi hän ostaneensa ne perityn talonsa myymähinnalla Faustin famulukselta Kristoffer Vagnerilta.
Ja vihdoin puhdistustemput! Täytyy paastota, täytyy kylpeä vedessä — minkä kulkuri mieluummin olisi ollut tekemättä — ja antaa lahjoja köyhille, vähintäin kolme täydellistä uutta pukua kolmelle köyhälle lapselle — lahja jota Drysius paljoksui ja moitti turhan tarkkuuden vaatimaksi. Antoi hän sen kuitenkin ja piti päälle kauniin saarnan Rogbergan kirkossa, jolloin lapset vasta saaduissa vaatteissaan näytettiin seurakunnalle.
Hornanvipu-luvut olivat ulkoa osattavat. Mutta ei siinä kyllä. Piti myös ristinmerkit tehtämän määrättyjen sanain välissä. Monta kymmentä tuntia meni harjotuksiin, ennenkuin merkkien tekeminen sujui virheettömästi.
Kaikki tämä oli edeltäpäin suoritettu. Onni näytti erittäin suosivalta. Nuo lempeät kiertotähdet Jupiter ja Venus katselivat toisiaan suopein silmin. Mars viipyi kotosalla eläinradassa, jossa se tekee vähimmin tuhoa. Kuu oli vielä ensi neljänneksessään, vaikka jo pyöreäksi paisumaisillaan. Päivä oli ollut kaunis, taivas oli kirkkaassa tähdessä, ilma oli tyyni ja kaikki hyvää ennustavia seikkoja. Parasta olisi saada loihdut loppuun, ennenkuin kuu ehtisi taivaalle 45:n asteen korkealle. Eikä se vielä kasvojaan näyttänyt taivaanrannalla, kun taikapiiri jo oli vedetty, kuolleitten luita, pääkalloja, hirsipuun-nauloja pantu piirin ulkoreunalle ylt'ympärinsä, sen sisään piirretty pentagrammoja (viisikulmioita), näiden sisälle asetettu kaksi kabbalistisilla taikakuvioilla merkittyä salalyhtyä, alttari (laakea paasi) asetettu paikoilleen ja suitsukkeet sirotettu risuläjään, jossa oli keisoja, konnanmarjoja ja villikaalia. Koska oli tiistai, joka on Mars'in vallan ja vaikutuksen alainen päivä täytyi suitsutusten olla väkeviä. Niihin oli sekotettu bdelliumia, euforbiaa, ammoniakkia, maneettikiveä, rikkiä, sudenkarvoja, muumiaa, kaarneen-aivoja, ihmisverta ja mustan kissan verta ynnä niitä näitä. Ihmisveren oli Drysius saanut talonpojasta, jonka suonta oli isketty. Mustan kissan oli maankulkuri varastanut ja tappanut. Bdellium oli tavallista pihkaa, mutta sitä ei saanut siksi nimittää, sillä latinainen nimitys tehoo paremmin kuin ruotsalainen; heprea on latinaakin tehokkaampi, mutta heprealaista sanaa ei siihen tiedetty.
Alttarin taa oli piirretty kaksi isompaa pentagrammaa. Toisen sisässä piti Drysiuksen, toisen sisässä kulkurin seisoa. Pahan hengen on vaikea päästä hyvin piirretyn pentagramman sisään; kyllä hän asiaa miettii kerran ja toisenkin, ennenkuin tuon tekee, sillä jos hän kerran joutuu sen sokkeloon, ei hän sieltä helposti selviä. Drysius oli tuiki tarkasti veitsellä viiltänyt viisikulmionsa ruohokamaraan; samoin kulkurikin. Turvakapineet ja rintavarukset, täyteen tuhrittuina heprealaisia kirjaimia, ladottuina ympyröiksi ja kolmikulmioiksi, olivat esillä, ollakseen tarvittaissa ylle otettavissa, ja varmemmakseen oli Drysius, joka vihasi paavilaista vihkiveden käyttämistä kirkoissa, ottanut mukaansa tätä pullollisen ja pirskottanut sitä päällensä sekä noitakehän alueelle.. Saipa kulkurikin siitä ripsauksen.
Näin pitkälle oli päästy, kun kuu nousi näkyviin. Tämän jälkeen loihtijain ei ollut luvallista hiiskua sanaakaan toisilleen. Kun Dagny ja Margit varvikossa kalliolla kyykistyivät maahan pani Drysius rinnalleen kilpensä ja kulkuri iski tulta piikivestä sytyttääkseen risut alttarilla palamaan. He kävelivät muutaman kertaa noitapiirin ympäri, tarkastivat taivasta ja ympäristöä, nyökyttivät rohkaisevasti toisilleen ja astuivat empivästi kumpikin pentagrammansa sisään. Kulkuri piti pyövelinmiekkaa kädessään.
Drysius oli ennakolta ottanut rukousten lukemisen toimekseen. Näissä noudatettiin moitteettoman hurskasta lausetapaa, eivätkä ne siis saattaneet vahingoittaa, vaan paremmin tuottaa turvaa ja apua. Kulkurin piti lukea loihdut, ja toimituksen päätteeksi piti pahat henget kiistettämän menemään — Drysiuksen tehtävä työ, hänellä kun oli kirkollinen oikeus toimittaa exorcismia. Drysius toivoi sentähden, että, jos paholainen veisi jommankumman heistä, niin kulkuri se silloin joutuisi häjyn saaliiksi.
Kuten sanottiin: he seisoivat vierekkäin, molemmat kalpeina kasvoiltaan kuin palttina, molemmat suoden että olisivat kaukana sieltä, kaukana — mutta aarteet mukanaan. Pitkä vaitiolo. Kulkuri nyökkäsi Drysiukselle, että nyt pitäisi kai alettaman. Ja Drysius alotti kolkolla äänellä, jota hän itsekin säikähtyi, tuota "kolmikertaisessa hornanvivussa" säädettyä rukousta, että Kaikkivaltias antaisi apuansa tekeillä olevaan työhön ja lähettäisi enkelinsä Rafaelin ja Mikaelin suojelemaan hornanhenkien masentajia.
Risut alttarilla palaa rätisivät ilmiliekissä. Ohut savu kääri harsoonsa noitapiirin. Hyvältä ei suitsutus lemunnut. Sen tunsivat Dagny ja Margitkin ylös piilopaikkaansa. Kun Drysius vaikeni, ojensi kulkuri pyövelimiekan loihtupiirin kehää kohden ja lausui: Minä manaan tätä piiriä mahtisanoilla Tetragrammaton, Adonai, Agla, älköön mitään vahinkoa tapahtuko tai turmaa tulko minulle ja tälle toverilleni! Amen. — Herrat kumpikin ristivät silmiään kolmasti.
Vähä lomaa, jonka jälkeen kulkuri jatkoi hiukan korottaen ääntänsä:
Anzilu aiuha cl Dschenni ona el Dschemum
Anzilu betakki matalahontonhon aleikum
Taricki, Anzillu, taricki.
Monta ristinmerkkiä. Nyt tuli tärkeä silmänräpäys. Kiertotähtien asennosta ja muista seikoista oli johdettu varma päätös, että pahahenki Aziel oli loihdittava esiin, ja tämä, niin taikojen tuntijat vakuuttavat, on pimeyden henki muita hirmuisempi, muodoltaan kamala katsella. Häntä voi kuitenkin välttää näkemästä, jos velhot vaativat häntä ilmestymään siivossa ihmishaamussa. Tavallisesti jättävät he hänen itsensä valittavakseen, tahtooko ilmestyä sorean tytön tai viattoman pojan muotoisena.
Suitsutus tuprusi nyt alttarilta mustina paksuina kierukkoina, jotka täyttivät ilman poppamiesten ympärillä pahanhajuisilla huumaavilla höyryillä, joihin sekaantui Noitakedon pyörryttävää usvaa.
— Aziel! kuului kulkurin ääni melkein kuiskaten.
Pitkä lomahetki. Drysiuksen mielestä metsässä niityn taustalla näkyi levotonta liikettä, nousua ja laskua. Liikunto levisi maahan, joka tuntui keinuilevan. Kulkurin päätä alkoi särkeä. Mutta hän jatkoi ensimmäistä hengen liikkeellenosto-lukua, tehden ristinmerkin joka toisen sanan perästä: Han, Xatt, Aziel, Adfai, Jad, Uriel, Ady Akrasa, Andionna, Dabuna, tule, tule, tule!
Tienoon täytti kummallinen ääni; kuului siltä kuin kuormallinen rautakankia olisi ajaa kalistellut kehnosti kivitettyä katua pitkin loihtijain päiden yläpuolella. Se oli kyllä vaan kehrääjälintu, joka veteli yksitoikkoista virttänsä, mutta siinä tilassa, missä nämä kaksi seikkailijaa nyt olivat, olisi sirkankin sirinä heidän korvissaan kajahtanut myrskyn pauhulta ja seinätoukan tikutus pyssyn paukkeelta. Kehrääjälinnun kirkunaan yhdytti huuhkaja kolkon huutonsa. Se ilmotti Azielin tulevan, perässään koko lauma rajuja ilmapiruja.
— Aziel! kuului toistamiseen kulkurin vapiseva ääni, minä Hannu Zenner.
— Ja minä Jonas Drysius, lisäsi tämä mieli synkkänä…
— Me vaadimme, kiistämme, loihdimme ja manaamme sinua, ett'ei sinun pidä rauhaa saaman ilmassa, pilvissä, Gehennassa eikä missään muualla, ennenkuin olet tullut pesästäsi ja valtakunnastasi, kuulemaan meidän sanojamme ja nöyrästi tahtoamme tottelemaan. Sinun pitää asettuman tämän piirin ääreen sievämuotoisen pojan tai tytön haamussa, pitämättä kavalaa juonta tai pahoja aikeita, jyrisemättä ja salamoimatta, tahtomatta vahingoittaa ruumista tai sielua. Sinun pitää puhua sellaista kieltä, jota me ymmärrämme, ja nostaa kaikki aarteet tämän maapaikan alta ja panna ne tämän piirin eteen. Eje, eje, eje, kados, kados, kados, akim, akim, mermata, abin, yeya…
Edemmäs ei kulkuri ehtinyt. Hän mykistyi ja hoiperteli pää huumeissaan. Ääni, entisiä kamalampi, rämähti ilman halki. Se oli tosin vain Dagny jolta pääsi aivastus, kun tuo inhottava suitsutuksen käry kutkutti hänen sieraimiaan; mutia Drysiuksen mielestä tuntui se siltä kuin maailman perustus olisi tärähtänyt Tähdet kasvoivat tulisoihduiksi, jotka tanssivat taivaalla. Kuu kurotti hänelle pitkää pyrskivää kärsää ja samassa pamahti kuin sadasta tuomion torvesta hänen oma nimensä Jonas Drysius.
Margit oli tuntenut hänen ja sanonut Dagnylle, kuka mies oli. Dagny oli käyristänyt kätensä torven muotoon suunsa eteen ja huutanut hänen nimensä siitä. Drysius vaipui maahan, mutta nousi jälleen ja juoksi kuin henkensä edestä. Kulkuri seurasi häntä kintereillä.
XXVII.
ARKKIPIISPA LAURENTIUS GUDMUNDI.
Saksassa samoili Lauri yliopistosta yliopistoon, piti esitelmiä ja keskusteli uskonpuhdistuksen johtavain miesten kanssa. Hänellä oli suuri tehtävä silmämääränään: hän tahtoi saada toimeen suuren luterilaisen kirkolliskokouksen, joka julistaisi itsensä yleiskirkolliseksi (ekumeeniseksi) ja pyhänhengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi. Tässä kokouksessa oli uusi uskonkappale voimaan pantava: että Jumala ajottaisin lähettää kirkollensa sen ahdingossa erehtymättömiä sanansa tulkitsijoita, ja että viimeksi lähetetty on Martti Luther. Ellei tätä oppia julisteta, ei vastasyntyneellä kirkolla ole perustaa, jolla se voi seisoa. Raamatun perustaksi paneminen on ilmeisesti riittämätön, koska kukin lukee ja selittää raamattua oman mielensä mukaan:
Hic liber est, in quo qvaerit sua dogmata quisque.
Invenit et pariter dogmata quisque sua.
[Tämä on kirja, josta kukin etsii omia oppejansa ja löytääkin siellä kukin omat oppinsa.]
Lauri puhui mahtipontisesti ja terävällä loogillisuudella tämän tärkeän asian puolustukseksi. Tosin ei Luther itse tahtonut, että häntä erehtymättömänä pidettäisiin, mutta sepä Laurin mielestä juuri todistikin hänet erehtymättömäksi — nimittäin mikäli hän puhui in cathedra ["virka-istuimelta"], muuten tietysti ei. Kirkolliskokouksen määrättävä olisi, milloin hän on puhunut in cathedra. Lauri ei tähän aikaan mitään muuta ajatellut. Päivän mentyä pelkissä esitelmissä ja sanakiistoissa tästä tuumasta, huvitteli hän vielä kotiin tultuaan Margareeta rouvaa juttelemalla siitä puoliyöhön. Rouva kesti helposti matkan vaivat. Hän oli onnellista onnellisempi aavistaessaan poikansa suurenmoista toimisuuntaa ja nähdessään niitä huomiota hän herätti. Sepä toista elämää kuin istua kotona Jönköpingissä ja nähdä Laurin tyhjään kuluttavan voimiansa tuon itsepäisen ukon taivuttamiseen.
Omituinen seikka oli vaan, ettei Lauri saanut ketään puolelleen, vaikka useimmat hänen vastustajansa salaa myönsivät, että hän teoriian kannalta oli oikeassa. Mutta nämä älysivät yhtä hyvin kuin toisetkin, että tähän kohtaan oli vaarallinen koskea, että siitä sangen, helposti voisi syntyä kautta maailman mainittava julkipahennus. Yritettiin siis sekä hyvällä että pahalla saada häntä vaikenemaan; mutta eivätpä nuo yrittäjät tunteneet Lauri Gudmundinpoikaa. Kerrankin oli oppisali miltei täynnä ylioppilaita, sinne lähetettyjä mellastamaan. Siellä huudettiin, naurettiin, vihellettiin, matkittiin jos joitakin eläinten-ääniä, mutta kaikkia kovemmin kuului kuitenkin ärjäys: "vaiti, lurjukset!", ja kun ei ärjäisijää heti toteltu, karkasi hän alas istuimelta, tarttui kummallakin kourallaan yhteen rähisijään ja viskasi tuon koko joukon ylitse, jonka jälkeen hän tempasi käsiinsä pitkän penkin ja ajoi sillä koko kuulijakunnan ulos akkunoista ja ovista tai penkkirivien alle.
Se yleinen vastustus, joka häntä kohtasi Saksan protestantti-maissa, tuotti seurauksen, jota ei kukaan aavistanut, tuskinpa hän itsekään, ennenkuin se tapahtui. Dogmirakennuksen täytyy seisoa erehtymättömyyden pohjalla, eikä ainoastaan erehtymättömän raamatun, vaan erehtymättömän raamatuntulkinnankin pohjalla. Muuten on se laadittu juoksevalle hiekalle, ja tuulenpuuskat ja rankkasateet kaatavat sen kumoon. Jos Lauri muuten moittikin paavinuskoa, mistä lieneekään moittinut — se hyvä sillä kumminkin oli, jota hän piti kirkon lujana perustana, nimittäin johdonmukainen erehtymättömyyden oppi, ja saattoihan tuleva aika tuon kirkon puutteet parantaa, jahka joku rohkea parantaja ehti paavinhiipalla päänsä kruunata. Mitäs sitä epäiltäisiin? Lauri lähti Roomaan, hylkäsi julkisesti lutherinopin ja esitettiin paaville, joka vastaanotti hänet kunnioittavasti. Hänen tosin kuiva, mutta pauhaava ja järisyttävä kaunopuheisuutensa — ukkosen jyrinä sateen vilvotusta vailla — hänen häikäilemätön vakivarmuutensa, johon nyt yhtyi mittamääräinen ja tavallaan vaikuttava nöyryys häntä ylempiä kohtaan, hänen muhkea muotonsa ja uljas ryhtinsä, jotka paraiten tekivät tehonsa kun hän juhlapuvussa alttarilta toimitti papinvirkaa, jopa hänen ääretön väkevyytensäkin, josta juteltiin monellaista niin ylhäisten kuin alhaisten kesken, ne vetivät hänen puoleensa kaikkien huomion ja jouduttivat hänen nousuaan kirkkovallan yläasteille. Hänellä oli toivossa piispanistuin ja hän saikin sen kymmenen vuoden päästä.
Mutta näiden vuosien kuluessa liikkuivat hänen ajatuksensa entistään enemmin isänmaassa ja sikäläisten tapausten keskellä. Hän oli valmis milloin hyvänsä lähtemään matkalle, rientämään Ruotsiin heti ensi sanan saatuaan rauhattomuuksien synnystä siellä, valmis rupeamaan kapinan johtajaksi Gösta kuningasta vastaan. Päivisin oli tämä mies se, jota hän pahimmin vihasi, ja vanhan opin palauttaminen se, mitä hän etupäässä harrasti. Öisin ilmaantui unelmissa muita vihattavia, muita innon harrastettavia. Silloin seisoi Slatte kuningas Göstan paikalla. Laurin nyrkit puristuivat unissa, hänen rintansa läähätti, hänen otsaltaan valui hiki, milloin tämä haamu ilmestyi hänelle. Hän ähkyi tuskissaan: kostoa! kostoa!
Kolmasti oli tullut liioitelevia huhuja levottomuuksista Taalainmaalla ja Smoolannissa, houkutellen Lauria Ruotsiin. Minne hän silloin lähti, sitä ei Margareeta rouvakaan saanut tietää. Kun hän Ruotsista palasi, tiesi tuskin kukaan hänen siellä käyneenkään. Toimetonna hän ei kuitenkaan siellä ollut.
* * * * *
Slatte oli lähettänyt enimmän osan sotakykyistä väkeänsä Arvi Niilonpojan johdolla Blekingen rajalle. Sinne oli ilmaantunut sissijoukkoja, jotka polttaen ja havitellen levittivät pelkoa ja kauhua lavealti ylt'ympärilleen. Niiden johtajana sanottiin olevan Niilo Dacke ja eräs Jon Antinpoika niminen mies. Nämä olivat edeltäpäin lähettäneet kirjeitä, joissa rahvasta kehotettiin nousemaan kapinaan, jolla tyranni Gösta Erkinpoika saataisiin karkotetuksi, vanha usko maahan palautetuksi, verot alennetuiksi, verottomat maatilat kirkon huostaan korjatuiksi, sekä saataisiin toimeen valtakunnanneuvosto, jäseninä hengellisiä miehiä, ja valtiopäivät, säätyinään talonpoikia ja porvareita. Kapinoitsijat menettelivät alussa maltillisesti; mutta missä rahvasta ei haluttanut heihin liittyä, siellä hävitettiin ja poltettiin.
Muutaman päivää Arvi Niilonpojan lähdön jälkeen tuli tietoja Slattelle, että kapina oli levinnyt myöskin pohjois-Hallannin ja eteläisen Länsigöötanmaan rajaseuduille, ja, että monimiehinen joukko oli tulossa Slatten maakuntaa hätyyttämään. Pari sataa miestä ehti Slatte kiireessä koota. Ehtoopäivällä tuli sanoma. Illalla lähes puoliyöhön asti kajahteli kautta metsien torvien ääni. Päivän valjetessa seisoi joukko aseissa Slattelan pihalla, ja sen edessä odottivat ratsun selässä Gunnar Svantenpoika ja hänen vaimonsa Dagny Joulfintytär, samalla kuin vanha päällikkö istui tyttärenpoikansa Sten Gunnarinpojan kehdon vieressä, katsellen nukkuvaa lasta, ja kohotetuin käsin rukoili ylhäältä siunausta lapselle.
Gunnar Svantenpoika oli harteva, solakka nuorukainen, isäänsä mittavampi, mutta hänen näköisensä kasvoiltaan ja yhtä norja vartaloltaan. Kasvojen iho oli lapsellisen hieno ja hehkeä, ja poskilla oli vielä poikuuden piirteet, vaikka hän oli yksikolmatta vuotta täyttänyt. Dagny ei ollut juuri yhtään muuttunut, siitä kuin Margit näki hänet ensi kerran. Siinä oli pariskunta, joka helotti raikasta nuoruuden soreutta.
Tultuaan pihalle meni Slatte Dagnyn eteen. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät merkitsevästi. — "Sinun siunauksesi lapselle on oleva sen paras perintö, isä." — "Pienokainen saa elää", sanoi Joulf, "sen tiedän, ja hänen suvustaan syntyy monta, joista tulee suvulle kunniaa, kansalle hyötyä ja kunnon elämälle karttumusta". — "Kuinka onnelliset olemmekaan olleet sinä, minä ja Gunnar!" kuiskasi Dagny. — "Niin, onnelliset", toisti vanhus.
* * * * *
Aurinko valosti suurena ja kalpeana idän taivaalla, kun naiset ja lapset majoissa Slattelan ympäristöllä näkivät miesjoukon astuvan ohi ja katoavan metsän helmaan länteenpäin. Taivaan vihreälle vivahtava karva, harkkosyrjäisten pilvien vaihtelevat väriväikkeet ja äkilliset muodonmuunteet ennustivat myrskyä. Ja puolipäivän tienoilla se pauhasi vimmoissaan havusalon pimennoissa, huojuttaen kuusia ja petäjiä. Pilven siekaleita ajeli notkuvain puunlatvojen päällitse, samaan aikaan kuin puiden juurella puolihämärässä riehui vihollisjoukkojen välillä tappelu, jossa tapeltiin, siltä saattoi tuntua, ääneti, sillä kaikki muut äänet hukkuivat myrskyn pauhinaan, lltapuoleen taivas lieskahteli punaiselle, punakellervälle ja kullalle. Slatten kartano paloi, Skyttetorp paloi, seudun kylät ja yksinäiset talot paloivat kaikki, ja myrsky hiljeni antaakseen vain surkean epätoivon huutojen ja voivotusten kohota korkeuteen.
Tappotanterella makasi Joulf Slatte pitkänään, otsa halki. Ase, josta hän oli surmaniskun saanut, oli vieressä — tappara tavattoman iso, varsi merkitty kirjaimilla L. GS. [suomeksi: L. GP]. Muutamain askelten päässä siitä lepäsi Dagny peitsen lävistämänä, käsivarrellaan vielä halaten sydämeen pistetyn Gunnarinsa kaulaa. Muutaman päivän perästäpäin eräs naisihminen Slatten mailta, Sten Gunnarinpojan hoitaja, laski tuon laski tuon pienen pojan Margit Gudmundintyttären, Arvi Niilonpojan puolison syliin.
* * * * *
Lapsiparvi kasvoi Ison-Kortebon talossa, jonka isäntä oli Arvi Niilonpoika. Hauskinta oli lapsille saada telmiä maalarimajassa Gudmund vaarin ympärillä, kun hän istui siellä leppeänä, hopeahapsisena, kastellen sivellintänsä koreihin väreihin ja kirjaillen sillä kuvia pergamentille. Haluisa olinpaikka oli niille myös niellopaja, jossa Heikki Fabbe johti puhetta ja jutteli tarinoita. "Suoraan sydämestä" oli uudelleen vironnut henkiin. Se kokoontui kerran kuukaudessa ja vietti sitä paitsi muistojuhlia esimunkki Mathiaksen ja harpunsoittaja Svanten kuolemain vuosipäivinä. Seuran jäseninä olivat Gudmund mestari, kirkkoherra Sven, ritari Arvi Niilonpoika ja hänen vaimonsa Margit.
Kirkkoherra pysyi entisellään. Ikä säästi hänen terveytensä ja hilpeän mielensä. Hän saarnasi lutherinmukaisesti muuten kaikin puolin, paitsi että hän viimeisten tapausten opissa noudatti vanhaa apostolien aikaista ajatustapaa ja julisti sitä. Hän kirjotteli rakkaasen Virgiliukseensa selityksiä, joissa oli viljalti älykkäitä huomautuksia. Kirjalleen sai hän kustantajan Hollannissa.
Margareeta rouvalta saapui joku kerta vuodessa kirje, jossa kerrottiin pojan suuruutta ja hellästi varotettiin puolisoa ja tytärtä ajattelemaan autuuden ehtoja. Kuullessaan Laurin luopuneen Lutherin-opista virkkoi Sven herra vaan, ettei se häntä ensinkään kummastuttanut. Margareeta rouva sai vielä elää niin kauvan, että näki Lauri poikansa ylenevän arkkipiispaksi sekä ottavan osaa Tridentin kirkolliskokoukseen.
* * * * *
— Kometiiaa, paljasta kometiiaa, sanoi Heikki Fabbe Birgitille, kun he eräänä kauniina kevätpäivänä juttelivat Talavidin veräjällä. — "Heikki, minä luulen parasta olevan, että jäät tänne", sanoi Birgit. Ei, sitä ei Fabbe tahtonut; hän tahtoi tehdä kevätretkensä, niinkauvan kuin voimat myönsivät. Ja jäähyväiset ullakon parvelta ne hän tahtoi saada lähtiessään.
Hän sai ne. Seisoessaan mäen harjulla vanhan halavan juurella heilautti hän hattuansa ja Birgit nyökäytti valkokutreillaan hänelle jäähyväiset. Mutta hän ei kadonnut näkyvistä tuonne mäenharjan taa. Hän istui tien reunalle halavan juurelle ja jäi sinne. Tästä Birgit kävi levottomaksi ja lähti mäelle astumaan. Fabben pää oli vaipunut rinnalle; Birgit nosti sen ylös ja nähdessään kuolleen kasvoilla tyytyväisen mielenilmeen, kiitti hän Jumalaa. Fabbe sai viimeisen leposijansa Gudmund mestarin sukuhaudassa pyhän Pietarin kappelin vieressä.
* * *
Koska "Asesepän" ensi painos ilmestyi jo v. 1895, on suomennoksen tarkastaminen ja korjaaminen uutta painosta varten ollut tarpeen vaatima, jonka vuoksi suomennos nyt esiintyy jonkun verran uudessa asussa.
Runoissa "Harpunsoittaja ja hänen poikansa", "Betlehemin tähti" ja "Itämaille" on osittain noudatettu Walter Juvan suomennosta hänen v. 1906 julkaisemassaan valikoimassa Viktor Rydbergin runoja.
Suomentaja.