VIII.
Oli synkkä päivä vuoden alulla. Tasainen pilviverho peitti taivahan ja aurinko, joka vasta lähellä kello kymmentä kohosi taivaanrannan yläpuolelle ja moniaan tunnin sitä pitkin hiivittyään, laski, ei edes päiväsydäntä voinut saada niinkään valoisaksi, että helposti olisi voitu lukea akkunan ääressä. Puolihämärässä kamarissaan makasi Lovisa ja katseli harmaata taivasta, mietiskellen, mitä tuon verhon takana mahtaisi löytyä, jos voisi tunkea oikein kauas sen taakse. "Siellä istuu" — hän ajatteli — "Ijankaikkinen ja hänen laumansa häntä ympäröivät ja ehkä minun kohta pitää ilmestymän siellä tekemään tiliä elämästäni. Ja silloin tuon kurjan lesken kyyneleet ja rukoukset asetetaan mun silmäini eteen ja minulta kysytään: 'millä ai'ot nämä maksaa'?"
Niin elävästi nämä ajatukset olivat vallanneet Lovisan mielen, että kauhistuksen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän ajatuksissaan kuuli tuon kysymyksen.
Helena, joka oli ollut kartanolla ja kuullut tuon huudon, tuli kiiruusti sisään, luullen, että äitinsä loppua teki, jota hän, suoraan sanoen, milt'ei olisi suonut, sillä hän suuresti pelkäsi, että Lovisa, jonkun mielenliikutuksen valloittamana voisi Esalle ilmoittaa salaisuuden.
Levottomasti käänsi Lovisa hehkuvat silmänsä tyttäreensä ja sanoi: "Minä tunnen, kuinka lähenemistäni lähenen sitä rajaa, jonka ylitsementyäni en enään voi katua enkä sovittaa osaksikaan suurta syntiäni. Jos sitä ai'on tehdä, on se nyt tehtävä. Kaksikymmentä vuotta olen kantanut kauhean syntiä sydämmessäni: olen vietellyt sinun, olen pettänyt sinun miehesi ja Valpurin ja mitä kauheinta: olen tehnyt yhden ihmisen elämän onnettomaksi. Terveyteni päivinä ei tuo rikos suuresti mua painanut, mutta nyt, kun ei yökään mulle unta suo, kohoaa rikokseni kuin vuori edessäni ja estää mua näkemästä mitään autuuden toivoa tulevaisessa elämässä."
"Te olette, äitini, heikko sairaudestanne ja katsotte tuota asiaa paljoa pahemmaksi kuin se ensinkään on", virkkoi Helena. "Onhan Valpuri onnellinen ja onhan tuo hänen n.k. äitinsä jo kauan sitte hänet unhottanut. Olisi hyvin typerästi mennä mullistamaan jo vakaantuneita oloja kun ne ovat varsin tyydyttävällä kannalla. Ja mitäs Esa siitä sanoisi? Olkaa levollinen, äitini; te ette suinkaan ole mikään niin suuri syntinen kuin luulottelette itseänne ja muita".
"Sinä puhut niinkuin nukkuva omatuntoni mulleki puhui ennen, vaan nytten enään tyydy tuohon puheesen", virkkoi Lovisa.
"Ja mihin te sitte tyydytte? Te olette aina olleet levoton sielu", sanoi Helena.
"Minä noudatan lesken ja tunnustan hänelle tekoni".
"Siitä ei pidä mitään tuleman", virkkoi Helena vihasta punastuen. "Ei niinkauan, kuin minä olen emäntänä tässä talossa".
"Sinä olet luonnoton lapsi, joka et muista neljättä käskyä", virkkoi
Lovisa, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan.
"Ei sitäkään aina voi puustavin mukaan seurata", sanoi Helena. "Jos te nyt käskisitte mun tuoda teille raakaveitsen ja uhkaisitte tappaa itsenne sillä, niin en minä sitä toisi".
"Noin julkeat puhua! Onko se sama tunnustaa syntinsä ja tappaa itsensä?"
"Ei juuri tavallisesti; vaan tosiaanki estän teidät tekemästä hullutuksen, kun vastustan tahtoanne, lesken tänne noutamista. Siitä seuraisi suotta suurin häiriö".
"Kerran sunki silmäsi vielä aukenevat", virkkoi Lovisa. "Kerran tulee sulleki se hetki eteen, jolloin huudat: 'te vuoret, suojelkaa mua'".
"Kauniita puheita, äitini", sanoi Helena. "Minä en kyllä ole niin pakanallinen kuin luulette ja ai'on kyllä pitää huolta tulevaisuudestani", virkkoi hän, puolittain katuen ensi sanojaan. "Mutta mun täytyy koettaa pitää sopu talossamme voimassa, enkä siis voi suostua tuumiin, jotka sitä suorastaan uhkaavat".
"Niin, niin lapsi parka; mailmallinen sopu on sulla päätarkoitus, mutta sopu Luojasi kanssa kautta Vapahtajan, se on asia, joka on toisessa sijassa, jospa niinkään".
"Minä en enään tahdo vaivata teitä saarnaamaan", sanoi Helena ja meni ulos.
Leski katsoi tuskallisesti hänen jälkeensä ja jupisi: "Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen".
Hän kääntyi seinää kohden ja koetti nukkua. Vaan unta ei tullut silmään. Koko päivän hän makasi levottomana. Hän arvasi, että Helena kyllä esti muita käymästä sairaan luona.
Illalla myöhään kulki joku hänen akkunansa ohitse. Lovisa naputti hiljaa akkunalautaan. Kohta astui muuan mies sisään. Lovisa otti valkean kynttilään ja näki mustaverisen, ruokottoman ja ilkeännäköisen miehen edessään, joka sitä paitsi silminnähtävästi oli väkevien liikuttama.
"Minä olen kuullut — hih — että te makaatte kuoleman kielissä — hih — ja Silpon Lauri tuli katsomaan, tekö täällä akkunaan kolahutitte tai keijukaiset", virkkoi mies nikuttaen. "Minä olen nyt sillä tuulella, ett'en pelkää eläviä enkä kuolleita".
"Tahdotko tehdä mulle viimeisen palvelukseni?" kysyi Lovisa.
"Onko siitä paljo vaivaa ja onko siitä mitään palkkaa?" kysyi Lauri.
"Vaivasi palkitsen kyllä. Minä tahdon tavata Takalon Elsaa. Mene häntä huomen aamulla käskemään ja käske hänen tulla puheilleni huomen illalla kenenkään huomaamatta".
"Hm", jupisi Lauri. "Mutta minä tarvitsen jo huomen aamulla rahaa".
"Anna mulle hameeni tuosta tuolilta", käski Lovisa. Lauri ojensi hameen
Lovisalle ja tämä otti taskustaan setelin ja antoi sen Laurille.
"Onko siinä kyllä?" kysyi Lovisa.
"No, suunnille", jupisi Lauri. "Vaan mulla olisi huomenna muutakin toimitusta".
Lovisa laski Laurin kouraan kaksi hopearahaa ja kysyi, "onko nyt kyllin?"
"Nyt on", sanoi Lauri. "Ja nyt saatte uskoa, että minä asiani ajan, vaikka puukkoja satelisi".
Hän meni nyt ulos. Sairas pani kätensä ristiin rintansa yli, heikko hymy ilmaantui hänen huulilleen ja hän lausui itsekseen: "miks'en ole ennen tätä tehnyt? Kunhan ei olisi liian hiljaista nyt. Vaan toivossa koetan elää, että Herra huokaukseni kuulee."
Hän sammutti nyt kynttilän, siunasi ja ummisti silmänsä ja vaipui kohta virvoittavaan uneen. Tosin unta ei kestänyt monta tuntia, vaan nuo kauheat ajatukset eivät nyt häntä vaivanneet, vaan hän näki unta, että valkeasiipinen enkeli seisoi hänen vuoteensa vieressä ja pidätti kiusauksen henkiä lähenemästä sairasta. Nuo henget huusivat raivoissaan: "hän on meidän", vaan enkeli sanoi: "ei hän ole teidän, ennenkun hän kääntää selkänsä armon ovelle".
IX.
Lauri heräsi varhain seuraavana aamuna eikä ollut aivan hyvällä tuulella, koska kohmelo häntä ahdisteli.
"Ylös akka", hän karjasi vaimolleen; "niin totta kuin henkeäsi rakastat, keitä mulle ennen tunnin kuluttua ohravelliä".
Vaimo hiipi tulta virittämään ja pani kattilan tulelle. "Mihin sulla on näin varhain meno?" kysyi vaimo, luoden salaa silmänsä Lauriin.
"Minä menen vaikka h—tiin ja palaan sieltä illalla" sanoi Lauri. Hän otti nyt taskustaan kukkaronsa, otti sieltä markan ja sanoi vaimolleen: "illalla kun palaan, pitää pullon olla täytetyn; ymmärräthän. Minä nostan mörköelämän, jos en saa virvoitusta palattuani".
"Voi Lauri, miks'et osta lapsille" —
"Hiljaa, akka, tai saat vasten kuonoasi, että hampaat kalisevat", karjasi Lauri ja löi nyrkkinsä rahiin, niin että lapset, joita makasi neljä lattialla, heräsivät. Yksi heistä rupesi itkemään.
"Suu kiinni, penikat!" huusi Lauri. "Säästäkää aamuvirtenne siksi kunnes olen ulkona".
Hän puki nyt yllensä, ja rupesi syömään. Kun hän oli syönyt, läksi hän ulos, laski suksensa, jotka olivat seinää vasten pystyssä, pitkälleen maahan ja lähti hiihtämään.
Hän hiihti viistoon jokea ylöspäin ja sen poikki, nousi maalle ja oli parin tunnin kuluttua lesken mökin edustalla.
Lauri jätti sukset oven eteen, meni mökkiin ja koputti sitten lumen jaloistaan mökin lattialle.
"Aumolan vanha emäntä tahtoo sua tavata, ennenkun hän kuolee", alotti
Lauri. "Hän ei enään kauan elä, se vanha veijari".
"Joko se hyvä ihminen kuolee? Kunpa kaikki olisivat niin eläneet kuin hän", huokasi leski.
"Oliko tuo mulle?" ärähti Lauri. "Pidä itsestäsi huoli, kyllä minä pääsen sinne, jonne sinäki".
"En suinkaan sua ole tahtonut loukata", sanoi leski. "Minä tarkoitin, että sairas on mulle paljon hyvää tehnyt ja siis on hyvä ihminen".
"Eikö muut ole hyviä kun ne, jotka sinulle hyvää tekevät?" jupisi
Lauri. "Vaimoihmisillä on pitkä tukka mutta lyhyt mieli".
Ikäänkuin vakuuttaakseen nuo viimme sanansa, Lauri pisti suuren tupakkipurun poskeensa.
"Noh, oletko valmis?" kysyi hän leskeltä.
"Aivan kohta", sanoi tämä. "Mun täytyy vaan pistäytyä Torvelassa".
"Osaathan Aumolaan yksinki", virkkoi Lauri, joka nyt huomasi, että hän yksinään kulkisi mukavammin ja suorempaa tietä. "Minä hiihdän suoraan ilmoittamaan, ettäs tulet. Sun pitää hyvin varoen tulla taloon, niin ettei kukaan näe. Niin sanoi vanha emäntä. Kuuletko: hyvin varoen".
Nyykäyttäen päätään lähti nyt Lauri hiihtämään, vaan kääntyi vielä lesken puoleen ja sanoi: "Tule vasta illalla, niin voit paremmin kenenkään huomaamatta päästä sairaan puheille. — Hiisi tiesi kuolevien salaisuuksia".
Lauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit kotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle.
Vihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle. Päivän kultaterä loimotti vielä lounaiselle taivaanrannalle, vaan vihdoin se vajosi näköpiirin alle. Syntyvän kuun sirppi siinti iltaruskon ylipuolella; vihdoin tähti toisensa jälestä alkoi kiilua avaruuden sinilaelta.
"Enhän minä yötä vasten voi palata kotiini", ajatteli leski, astuessaan alas joelle, "vaan tottahan jossaki yösijaa saanen".
Kohta oli hän kulkenut joen poikki ja läheni varovasti Aumolaa. Vanhan emännän akkunasta loisti valkea.
"Onhan hän nyt yksin?" jupisi leski ja astui hiljaa akkunan luo. Ei mitään ääntä kuulunut sieltä.
Nyt leski rohkeni astua sisään.
Sairas arvasi, kuka oli tulossa. Hän viittasi leskelle tulla lähemmä.
"Kuinka te jaksatte, rakas muori?" sanoi leski, tarttuen sairaan käteen. "Toivoni mukaan te paranette tästä taudista".
"Sitä en usko" sanoi Lovisa. "Sen vuoksi olen sinut tänne kutsunut. Minun tulee täyttää raskas velvollisuus ennen elämästä eroamistani, minun tulee perinjuurin hävittää sinusta kaikki se kunnioitus, joka sinussa on minua kohtaan. Se on raskas tehtävä sille, joka ei vielä ole kenenkään ihmisen edessä tarvinnut julkisesti hävetä.
"Te olette houriossa, muori rakas, kun noin puhutte", sanoi leski, katsoen sääliväisesti sairaasen.
"En ole sinua kutsunut houreita kuulemaan. Minä olen sinut kutsunut, antaakseni sinulle tietoa ryöstetystä lapsestasi", virkkoi Lovisa.
"Ryöstetystä" huudahti leski. — "Niin niin — metsänpedot hänen ryöstivät eikä suinkaan mitään enempää lapsestani tiedetä", hän lisäsi tyvenemmällä äänellä.
"Metsän pedot eivät vieneet lastasi, hänen vei" —
Leski hypähti ylös, hänen silmänsä tuijottivat, hänen jalkansa horjuivat. Hän tarttui Lovisan käteen ja huudahti:
"Kautta kaikkivallan, älkää mua hulluksi tehkö puheellanne. Lapseni on kuollut — oi, hän on kuollut!"
"Kahdenkymmenen vuoden vanha synti painaa omaatuntoani ja nyt tahdon sen tunnustaa. — Lastasi ryöstämään minä kehoitin oman lapseni, joka oli maannut lapsensa kuoliaaksi. — Tuolla pihan toisella puolen elää lapsesi ja Valpuriksi häntä kutsutaan".
Huuto pääsi lesken huulilta ja hän vaipui tainnoksiin lattialle. — —
Sairaskin vaipui hengästyneenä vuoteelleen. — — —
Silloin ovi avattiin ja Helena astui sisään.
"Ahaa, äitini!" hän lausui vihasta kähisevällä äänellä. "Minä näen, että houreenne on enenemään päin!"
"Minä olen totellut omantuntoni ääntä", virkkoi Lovisa.
"Omatunto!" naurahti katkerasti Helena. "Onko se omatunto oikea, joka syöksee onnettomuuteen sen, jonka maan päällä pitäisi olla läheisinnä kulleki, nimittäin oman lapsen? — Te olitte siis leskelle ilmoittaneet asiasta?"
"Niin olen tehnyt".
"Haa!" huusi Helena säihkyvin silmin. "Te ansaitsisitte tulla kuritetuksi, vaan toivon, ett'ei teissä enään paljoa elinvoimaa jäljellä ole. — Miten nyt tuo leski saadaan täältä pois? Tässä talossa ei hän saa olla ja tähän taloon ei hän enään saa tulla".
Näin sanoen hän meni ulos, käski rengin valjastaa hevonen ja viedä Takalon Elsan (joka Helenan lauseen mukaan joko oli saanut halvauksen tai oli juovuksissa) kotiinsa.
Kohta oli renki valjastanut hevosen. Leski alkoi viretä, hän talutettiin rekeen ja vaikka hän mieli tekemään vastarintaa, täytyi hänen matkustaa kotiaan.
Sitten Helena astui äitinsä huoneesen ja sanoi: "Jos te vielä hullutuksianne jatkatte, niin pääsette vapaakyydillä tästä talosta samoin kuiri leskikin".
"Ole huoleti, lapseni; kohta minusta pääset", sanoi Lovisa ja kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä, kun hän lisäsi: "näinkö eroat äidistäsi?"
"Näin", virkkoi Helena ja astui katsomatta Lovisaan, ulos.
Esa ei ollut mitään kaikesta tästä kuullut eikä Helena hänelle mitään ilmoittanut, sanoi vaan: "äiti parka houraa kovasti. Parasta olisi, jos hän pääsisi vaivoistaan".
X.
Aamulla varhain tuli muuan piika kiiruusti Helenan luokse ja ilmoitti, että vanha emäntä teki loppua.
Esa ja Helena riensivät yli pihan toiselle puolelle. Kun he tulivat sisälle, oli jo kalvo peittänyt sairaan silmät; hän vetäsi kolmasti henkeä ja sitten kaikki oli päättynyt.
Valpuri oli myös juossut tänne. Hän polveusi itkien kuolleen viereen.
Siinä lepäsi nyt Lovisa mailman pysymättömistä iloista ja pettyneistä toiveistaan. Kuolon kalpea sinetti oli sitonut tuon ennen niin elävän muodon juonteet.
Ei Helenan sydän ollut niin kova, kuin joku ehkä edellä sanotusta olisi valmis päättämään. Mielenkiihkossaan hän oli lausunut nuo kovat sanat äidilleen ja oli kohta niiden lausuttua katunut lausuneensa ne ja päättänyt seuraavana aamuna pyytää anteeksi äidiltään. Nyt oli se liian myöhäistä.
Helenan ensi tehtävä oli nyt tavata renki, joka oli vienyt lesken. Hän kysyi rengiltä, oliko Elsa puhunut mitään käynnistään vainajan luona, johon renki vastasi, että leski oli istua mököttänyt aivan äänetönnä.
"Jos hän puhuu jotakin, niin ei hänen puheesensa ole luottamista", sanoi Helena. "Elsa on aina ollut vähä nöyräpäinen, ja nyt hän näyttää menettäneen vähäisenki järkensä melkein kokonaan".
Nyt alettiin tehdä valmistuksia peijaisiin, jotka eivät olleet ai'otut pieniksi.
Pari päivää oli kulunut kuoleman tapauksesta, kun Helena hämmästyksekseen ja harmikseen eräänä iltapäivänä näki Elsan tulevan Aumolaan ja hän arvasi helposti, missä asiassa.
Kun leski tuli ovesta sisään, kysyi Helena: "minuako haet?"
"Niin juuri teitä", sanoi leski. "Sydämeni ääntä en voi tukahduttaa. Minä tulen pyytämään lapseni takaisin. Vainaja ilmoitti mulle koko salaisuuden".
"Hänen ilmoituksensa ei paljoa merkitse", sanoi Helena. "Ensinkin on se lausuttu semmoiselle, jonka puheesen ei suuresti luoteta, toiseksi se on lausuttu houriotilassa ja mikä pahempi, ilman vieraittamiehittä".
"Ettekö siis myönnäkään Valpurin olevan minun lapseni?" kysyi leski hyvin kummastuen.
"Ajatteletko, mihin asemaan minut asettaisit noilla houreillasi?" virkkoi Helena. "Sitä et varmaan ole ajatellut, ja sen vuoksi annan sulle typeryytesi anteeksi, kun et vasta avaa suutasi tässä asiassa".
"Minä en ajattele muuta kun että minulla on oikeus pyytää lapseni takaisin ja teidän on velvollisuus antaa minulle lapseni, vaikkapa olisitte vielä isomman talon emäntä, kuin olettekaan. Minun lapseni on siis kaksikymmentä vuotta ollut oikeaa äitiään tuntematta! Mutta se ei teidän sydäntänne näy liikuttavan".
"Minä en jouda enkä halua kauan kuulla sinun haaveksimisiasi. Onko sinulla muuta asiaa, niin sano se kohta".
"Muuta asiaa", huudahti leski ja purskahti itkemään. "Muuta asiaa! Eiköhän siinä ole kyllin, että pyytää lastaan, josta on ollut kaksikymmentä vuotta eroitettu".
"Sinä olet parantumaton", sanoi Helena malttamattomasti. "Etkö ymmärrä, ettei sinun puheellasi ole mitään laillista voimaa, kun et voi sitä toteen näyttää?"
"Mutta Jumala tuntee, että puhun totta", sanoi leski ja hänen kyyneleensä valuivat kahta runsaammasti. "Kylläpä te olette hävytön, kun Hänen edessään julkeatte noin valhetella. Sitä en kummastele, jos minulle, köyhälle torpan vaimolle, valhettelette, vaan Hänelle, joka on taivaan ja maan luonut".
"Jo on aika lopettaa nuo kauniit puheesi. Astu nyt tuosta samasta ovesta, josta tulit, ulos", virkkoi Helena.
"Minä lähden, kunhan ensin saan lapseni", sanoi leski.
"Minun täytyy siis taaski rengin avulla saada sinut pois täältä", sanoi
Helena. "Vaan nyt saat semmoisen kyydin, ett'et halua palata".
Helena avasi oven ja käski rengin tulla sisälle. "Sysää tuo vaimo kartanolle, hän on järkensä menettänyt, enkä saa häntä käskemällä menemään", lausui Helena rengille. Tämä tarttui lesken käsivarteen kiinni. Leski rupesi nyt huutamaan. Samassa Esa avasi sisäoven ja katsoi, mikä melun matkaan sai.
"Mielipuoli vaimo on kunniamme solvaissut", huusi Helena ja vihan sekä hävyn kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Minä haen oikeutta", huudahti leski. "Minä en ole mikään mielipuoli", virkkoi hän.
"Mikä vääryys on sinulle tapahtunut?" kysyi Esa tyvenesti. "Ja täältäkö sinä oikeutta haet? Tietääkseni ei sinulle meidän puolelta ole vääryyttä tapahtunut".
"Teillä on minun lapseni, jonka tuo vaimonne ryösti minulta kaksikymmentä vuotta sitten. Minä tahdon lapseni takaisin".
Esa seisoi hetkisen tirkistellen vaimoa, sitten hän jupisi: "mielipuoli raukka" ja lisäsi rengille: "taluta vaimo kartanolle".
Renki teki niinkuin käskettiin.
"Sano hänelle, Esa, ettei hän vasta saa oviamme avata", sanoi Helena rukoillen miehelleen. "Hän häväisee meidät kaikkien silmissä".
"Tuota puhetta älä uudista meille äläkä muille", sanoi Esa leskelle. "Sitä et voi toteen näyttää ja siis saat maksaa sakot kunnianloukkauksesta, sillä en minä ai'o kärsiä syytöntä herjausta".
"Oi isäntä, te ette tiedä", rupesi leski puhumaan, vaan Esa sanoi malttamattomasti: "Ei sen enempää nyt. Pois täältä, ennenkun tuskaun".
"Armollinen Jumala", huokasi leski. "Näinkö piti minun toiveeni toteutuman? Mitä minä heille voin? Enhän voi näyttää toteen syytöstäni".
Katkerasti itkien hän astui ulos pihalta. Ennenkun hän oli joelle laskeunut, tuli häntä vastaan Valpuri.
Raitis talvi-ilma oli neidon poskille ajanut kauniin punan, Hänen suuret, tummansiniset silmänsä katselivat kummastuksella itkevää vaimonpuolta, joka tuli häntä vastaan.
"Mitä itket, vaimoparka?" kysyi Valpuri sääliväisesti.
"Mitä minä itken?" kertoi leski. "Oi sinä viaton olento, sydänverelläni ravittu! Sinä et aavista, kuka —"
Mäeltä kuului samassa huuto: "Valpuri! Tule heti pois!"
Neito rupesi astumaan. Leski juoksi hänen eteensä, sulki hänet innokkaasti rintaansa vasten ja huusi epätoivon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla: "Sinä olet minun — minun — minun!"
Katsoessaan lesken hehkuvia silmiä ja tuntien hänen kuumeellisen syleilyksensä, säikähti Valpuri ja rupesi huutamaan sekä riisti itsensä irti. Samassa Helena huusi talon portilta: "Joudu, joudu Valpuri, hän on hullu, tuo vaimo!"
Valpuri juoksi ylös taloon niin pian kuin kerkesi. Leski vaipui itkien tien viereen. "Oma lapseni luulee minua hulluksi! Oi katkerin kaikista huolistani!"
Hetken hän istui tässä kuin turruksissa. Vihdoin hän nousi ylös ja astui raskailla askeleilla kotiinsa.
Kun Valpuri tuli Aumolaan, onnitteli häntä Helena, että oli päässyt hengissä hullun kynsistä.
"Tiedätkö, kun hän sanoo, että sinä olet hänen lapsensa", virkkoi Helena. "Isäsi kielsi vaimoa, käräjänkäymisen uhalla, asiasta enempää puhumasta, mutta hullua kieltää lie sama kuin seinälle puhua. Tuskin oikeuskaan hullua voi sakoittaa", virkkoi Helena, kääntyen Esaan.
"Toivon kuitenki, että lesken suu saadaan tukituksi", virkkoi Esa.
XI.
Viikon päivät olivat kuluneet kuoleman tapauksesta peijaisiin.
Peijaispäivänä kello viisi iltapäivällä alkoi vieraita saapua Aumolaan. Keltaisessa reessä, vanha savakka valjaissa, tuli Pilveisten väki. Sen jälestä nähtiin rovastin vaimonsa kera tuleskelevan kuomireessä, komea karhuntalja takana riippuen, säveä ruuna edessä. Useita isäntiä emäntineen nähtiin sitten, mitkä komeammilla hevosilla, mitkä yksinkertaisemmilla. Ja vihdoin saapui nimismiehen mainio juoksija, Priapus (tiesi, miten se lie saanut niin omituisen nimen!) ja reessä istui nimismies ja hänen lihava rouvansa. — Vaikka kuulun hevosystäväin yhtiöön, tunnen, että minussa tarvitsisi olla jotaki Pindarontapaista, voidakseni kyllin ylistää tuota oivallista oritta, joka oli juossut radan kolme kertaa 6 minutissa 6 sekunnissa. Olkoon siis yksinkertaisin ylistykseni lausuttu sinulle, joka kaimojesi sekaan voit lukea linnunpeloittajia Roomalaisten yrttitarhoissa!
Arvokkaimmat vieraat asettuivat kamareihin oikealla puolen porstuaa.
Siellä istuivat rovasti, nimismies, lukkari, Tapani, sekä Torvelan ja
Luopion isännät ja Esa toisessa kamarissa; ja heidän vaimonsa toisessa.
Pirtin takaisissa kamareissa oleskeli nuorempi väki ja siellä olivat myös Valpuri ja Hannu.
"Mitä vallesmannille tarjottiin kilpa-ajoissa tuosta oriista?" kysyi Torvela, joka akkunasta silmäili hevosia kartanolla ja tiesi, että hevosasiat olivat arvoisan nimismiehen A ja O.
"Yhdeksänsataa markkaa", vastasi pitkä, hoikka, punatukkainen nimismies, petolinnunsilmillään tuijottaen kysyjään.
"Ettekö myöneet siihen hintaan!" virkkoi suloisella silmän iskulla
Luopion isäntä.
"Siihen hintaan? Olisinpa silloin hullu ollut", virkkoi nimismies, "kun ajattelen mitä juoksijalla voidaan saada". Sytytettyään sikarin, hän jatkoi: "Jaakosta, joka sittemmin oli siitto-oriina ja jonka jälkeläisiä olivat mainiot Ampiainen ja Veikko, saatiin 4,500 markkaa. Se sai sitä paitsi pääkaupunginpalkinnon, 1,000 mk, kruunun palkinnon, 500 ja Hämeenlinnan palkinnon, 500 mk. Summa summarum 6,500 markkaa. Sanoo kuusituhatta viisisataa! Hevoseni on nyt paraillaan 6 vuotias, jota pidetään parhaan voiman ikänä paikottain, vaikka 8. vuosi vasta lienee kukoistuksen aika hevosilla, ainaki Suomessa. Katsokaa tuota hevostani! Sen voima on takaosassa eikä etuosassa, niinkuin vetäjällä. Eikä sen häntä ole kuin saranoilla, joka olisi varman huonouden merkki. Väli, polvesta kavioon on lyhempi kuin polvesta vatsan alaosaan. Niin aina oikealla juoksijalla on. Kaiken tämän johdosta minä sanon, etten paljoa alle kahdesta tuhannesta ai'o myydä Priapustani".
Läsnäolevaiset näyttivät täysin vakuutetuilta yllämainitusta ansioluettelosta ja tyhjensivät kahvikuppinsa miettivällä katsannolla. Rovastin muodossa ilmestyi kuitenki kohta joku tyytymättömyyden merkki ja hän lausui vihdoin, sytytettyään paperiliuskalla pitkäletkuisen piipun: "Hevonen on jalo eläin, vaan kilpa-ajot ovat paholaisen keksintöjä. Mitä todistaa se rautainen marhaminta, joka reen pohjalla romisee. Jos se kielin voisi kertoa näkönsä, niin eläinrääkkäys, yhtä julma kuin milloinkaan ennen, tulisi tunnetuksi".
"Minä en kiusaa Priapusta", ärähti nimismies. "Ei ole rautamarhaminta sen selkää kosketellut sinä ilmoisna ikänä".
"No, no, en suinkaan sitä ole sanonut", jatkoi rovasti. "Vaan moni rääkkää hevosiaan, saadakseen nuo pari, kolme tai neljä sataa markkaa ja kunnian tulla mailmalle julistetuksi semmoisena miehenä, jota hevonen on kunniaan kohottanut. Semmoinen hevoskunnia ei ole suuresta arvosta".
"Minä en halua väitellä asiasta veljen kanssa, joka ei ole hevosmies", vastasi nimismies kopeasti.
"Jumalalle kiitos en toki ole hevosmies", virkkoi rovasti.
"Ja voidaan isänmaa saada kohoamaan sivistyksessä muutoinki kun hevosvoimilla", hän jatkoi.
Läsnäolevat hyvin kummastuivat, kun Priapus samassa hirnui kartanolla, ikääskun olisi se kuullut rovastin puheen. Nimismies tämän johdosta lausui: "Priapus pani vastalauseensa".
Naisten huoneessa oli puheenaine vaihteleva. Nimismiehen rouva puhui miehensä yskästä, joka oli arveluttavan kova, varsinki yöllä. Torvelan emäntä (joka kuului erääsen nykyaikana tunnettuun lahkoon) arveli, että kunki tulee ajatella mitä tietä hän vaeltaapi, leveääkö, vai kaitaista ja lisäsi, moniaat kun hymyilivät, että se asia koski kaikkiin. Luopion emäntä väitti laihuuden vähemmän vaaralliseksi kuin lihavuuden, jonka arvelun nimismiehen rouva jätti arvoonsa. Rovastin rouva mainitsi nyt sanasen kerjäläisten paljoudesta sinä vuonna ja niiden kiittämättömyydestä, lisäten, ettei heitä suinkaan kiitoksen vuoksi autettu. Nimismiehen rouva sanoi, etteivät kaikki, jotka köyhäksi sanovat itsensä, olekaan köyhiä, jonka Luopion emäntä vakuutti aivan todeksi, vaan Torvelan emäntä kielsi, sanoen, että me kaikki olemme hengellisesti köyhiä (jota ei rovastin rouva ollut puheellaan kieltänytkään).
Nimismiehen rouva lähestyi Luopion emäntää ja kuiskasi hänelle: "Onko emäntä kuullut mitään uutta?"
Luopion emäntä, joka oman lauseensa mukaan ei koskaan tiennyt mistään mitään, sanoi hiljaa: "En, en. — No, mitä on tapahtunut?"
"Hm", jupisi nimismiehen rouva. — "Kyllä kaiketi te olette kuulleet
Takalon Elsasta jotaki".
"Takalon Elsasta? En tämän taivaallista", vakuutti Luopion emäntä, lyöden kädellään puuskaan.
"En tahdo täällä kertoa asiasta, joka koskee tämän talon väkeä", virkkoi nimismiehen rouva hiljaa. "Vaan kuulustelkaa Takalon Elsalta asiata, niin kyllä meillä Edvardin päivillä tulevalla viikolla nostetaan kysymys siitä seikasta". Vielä hiljempaa hän lisäsi: "Aumolan emäntä kantaa päätään liian pystyssä ja lukee itsensä rouvien veroiseksi, niinkuin hän äsken muutamassa tilaisuudessa oli sanonutkin".
"Niin, niin, minä sen kyllä uskon", virkkoi hiljaa Luopion emäntä.
"Kyllä minä kuulustelen Takalon Elsalta".
Helenan terävä silmä huomasi jotaki nimismiehen rouvan käytöksessä, joka ei oikein ollut hänestä mieleen. Vaan kun nimismiehen rouva, haudalta palattua, ja Aumolan vierasvaraisuutta nautittuaan muiden kanssa, lopussa muistutti sydämmellisellä äänellä Edvardin päivistä, niin Helenan epäluulo osaksi katosi. Kaikki erosivat sitten, oivallisen illallisaterian syötyään, peijaistalosta, ajatuksissaan ylistäen peijaisien pitäjiä, vaan hyvin vähän muistellen häntä, jonka maahanpaniaisia oli vietetty.
XII.
Kello kolme jälkeen puolenpäivän nähtiin Aumolan akkunoista savakan, keltainen reki perässään, lähenevän taloa. Pilveiset tulivat näin hyvään aikaan, että hyvissä ajoin kerittäisiin nimipäiville, jotka, niinkuin kaikenlaiset ajan vietot maalla, alkoivat paljoa varemmin kuin kaupungissa.
Kello 1/2 4 lähti Aumolan kartanolta kaksi hevosta alas joelle. Keli oli oivallinen. Kun puoli tuntia oli ajettu, käännyttiin maalle ja kohottiin korkeaa mäkeä nimismiehen taloon. Kolme pikku Pilveistä oli jo vieraiden re'issä saapuneet nimipäivätaloon ennen vanhempiaan.
Kohtelias nimismies, pitkäletkuinen piippu hampaissa, tuli avopäin pihalle vieraita vastaanottamaan. Kohta ilmestyi myös nimismiehen lihava rouva vastaanottaman tulijoita. Kun tultiin sisälle, nähtiin salissa jo moniaita vieraita ja nimismiehen poika Herpertti, joka oli kotona käymässä pääsiäisluvalla, koska sinä vuonna pääsiäinen oli niin varhain kuin olla voi. Hän oli lyseolainen, viidennellä luokalla. Tyttäret Josefina, Selma, Emma ja Martta seisoivat myös salissa, odotellen tuttaviaan isänsä nimipäiville.
Vieraita saapui ehtimiseen. Pastori Fidén, tunnettu hajamielisyydestään ja oivallisesta musiikkitaidostaan, tuli vaimonsa ja lastensa kera. Hän oli Aumolan peijaisten aikana sairastanut. Hänen vanhin tyttärensä, Maria, oli kaunis ja iloinen tyttö, joka oli sytyttänyt Herpertin sydämmessä liekin, "joka ei koskaan sammuisi" (Herpertin lausunnon mukaan). Tämän neitosen kunniaksi oli Herpertti tunteittensa ahdistuksesta kirjoittanut neljä runopätkää ja yhden suorasanaisen kappaleen, joista hän tulen jumalalle oli uhrannut ensimainitut, jota hän sitten katui, kun hän, tarkemmin mietittyään, ei halunnut lähestyä neitosta suorasanaisella kirjoituksella.
Kohta saapui myös rovasti rouvineen ja lapsineen sekä Torvelan ja
Luopion perhe.
Miehenpuoliset vieraat asettuivat nyt toiseen kamariin ja vaimonpuoliset toiseen. Nuoriso jäi saliin, jossa pastorin Mari lauloi pianon säestäessä erään romansin, joka pakoitti Herpertin menemään ulos laulun jälestä; siellä hän vannoi kalliin valan, jonka ainoastaan ulkohuoneet kuulivat: elää — tai — jos tarvittiin — kuolla Marin edestä.
Herrain kamarissa selitteli nimismies, kuinka eräs Pietarilainen oli käynyt Priapusta katsomassa ja tarjonnut siitä 1,500 markkaa. Nimismies oli vakuutettu, että venäläinen kohottaisi vielä 300, niin hän möisi rakkaan hevosensa, jota hän rakasti kuin omaa lastansa.
Tähän Pilveisen Tapani huomautti, että hevosta voi rakastaa enemmänki kuin ihmistä, johon lauseesen nimismies suuresti mieltyi.
Sill'aikaa kun näitä kysymyksiä keskusteltiin miehenpuolien joukossa, oli vaimoihmisten puhe kääntynyt tolalle, joka paljoa lähemmin kuuluu aineesemme.
"Elsilässä käydessäni kuulin puhuttavan tapauksesta, joka on niin kummallinen, etten koskaan ole kuullut mitään sen kaltaista", sanoi nimismiehen rouva.
"No mitä sitten?" kysyivät useat.
"Sanotaan Takalon Elsan olleen hävittömän Aumolan emännälle. Mutta siinä ehkä ei ole perääkään. Vaan mitä sanoo Aumolan emäntä?"
"Kertokaa ensin mitä olette kuulleet, niin minä sanon, kuinka suuri osa siitä on totta", sanoi Helena terävänlaisesti.
"Jos joku mulle sanoisi niinkuin Takalon Elsan sanotaan puhuneen teille, Helena; jos joku sanoisi: 'Herpertti ei ole lapsesi', niin minä merkitseisin hänen, joka niin sanoisi, että elinaikansa muistaisi", virkkoi nimismiehen rouva.
"Ettäkö Valpuri ei olisi Helenan lapsi!" sanoi Luopion emäntä, joka juuri miehensä kanssa saapui vieraiksi. "No, Herran nimessä: kenenkä lapsi hän sitte olisi?"
"Tietysti lesken", sanoi nimismiehen rouva, "jos leskeä uskotaan".
"Jonka lapsen metsänpedot veivät", virkkoi Luopion emäntä.
"Mitä te horisette?" sanoi nyt rovastin rouva. "Kaikkia te viitsitte puhua, Leskihän on vähän nöyräpäinen ja semmoisen väitteet eivät paljon merkitse".
"Hän on hyvin selväjärkinen, silloin kun minun kanssani puhuu", virkkoi kiihkeästi Luopion emäntä, joka pelkäsi, että tämä jännittävä huhu raukeaisi sikseen. "Onko emäntä häntä puhutellut?" kysyi nimismiehen rouva hiljaa. "Valitettavasti en ole saanut häntä tavata", virkkoi hiljaa Luopion emäntä. "Mutta kuulkaamme, mitä Helena sanoo", hän lisäsi ääneen.
"Niin, Helena kyllä voipi selittää asian", virkkoi nimismiehen rouva.
"Parasta on, että tuommoiset juorut saadaan selville".
Kaikkien silmät kääntyivät Helenaan, joka kokosi kaiken voimansa, ettei näyttäisi levottomalta. Hän lausui nyt:
"Joka haluaa uskoa lesken puheita, hän niitä uskokoon. Meidän talosta on leski kahdesti ajettu pois ja toisella kerralla hän oli säikäyttämäisillään Valpurin kuoliaaksi ja käytti itsensä kuin hullu. Semmoisen puheet pysykööt arvossaan ja vaativat vähintäänki jotain todistamista, jos mieli niitä korviin ottaa".
"Aivan niin minäki sanon", virkkoi rovastin rouva. "Todistakoon leski puheensa ensin, sitten häntä voidaan kuulla".
Esa, joka oli kuullut puheen loppuosan, tuli ovelle ja sanoi: "Lesken puheisin ei ole ensinkään luottamista. Minä pidän suorastaan loukkauksena, että vaimoni kunniaa epäillään".
"Tietysti ei epäilläkään", huudahti Luopion emäntä ja nimismiehen rouva myös vakuutti, että kysymys oli nostettu juuri sitä varten, että puhdistettaisiin Helena kaikesta epäluulosta.
Esan välitys oli toiselta puolen Helenasta hyvin mieleen, toiselta puolen se taas veti toisessa kamarissa olevien huomion asiaan, jota ei Helena olisi suonut.
Kaikeksi onneksi nyt salissa syntyi melu, koska siellä, rinkitanssia tanssiessa, muuan pariskunta lankesi lattialle.
Tämän tapauksen jälestä pastorin Mari meni kamariin ja kumarsi Tapanille, joka täten tuli vedetyksi tanssin kuiluihin. Sofia kohta huomasi, että miehensä oli joutunut nuorten pariin, vaan luuli hänen sinne käskemättä menneen, josta hänen levottomuutensa lisääntyi. Tyttäret, jotka tunsivat Pilveisten kotielämän, osoittivat ilkeyksillään Tapanille mitä suurinta kohteliaisuutta ja Sofia päätti kohta että Tapani saisi kuulla kotiripityksen kaiken tämän johdosta, johon hän oli niin syytön. Tavallinen kohteliaisuus esti nyt kamareissa olevia jatkamasta arveluitaan lapsen ryöstön suhteen. Vaan Helenan sydän tunsi kipeästi, että hän tuskin oli voinut täydellisesti puhdistaa itsensä läsnäolevien silmissä. Koko sen illan huvi oli jäänyt häneltä tarkkaamatta ja hän toivoi pääsevänsä rauhaan omaistensa luo.
Kun vihdoin nuoriso oli kerennyt illan kaikki lystit läpi, ruvettiin hyvästiä jättämään. Suurella mielenkarvaudella ajatteli Herpertti, että tuskin koko pääsiäisluvalla enään oltaisiin näin lukuisasti yhdessä, vaan hän lohdutteli itseään sillä, että hän kyllä liikkuisi muutamissa paikoin, joissa joku toinenki liikkuisi.
Kohta kajahteli kulkusten ja tiukujen helinä kevät-yön hiljaisuudessa ja tunnin parin kuluttua olivat melkein kaikki sinä iltana ko'ossa olleet vaipuneet unen helmoihin.
Tultuaan kotia sulki Helena Valpurin rintaansa vasten, ikäänkuin peljäten, että tämä häneltä temmattaisiin pois.
"Sinulla on varmaanki, lapseni, ollut rattoisa ilta", sanoi Helena, "ja siinä tapauksessa minäki olen tyytyväinen, sillä sun ilosi on myös minun iloni".
"Rakas äiti", sanoi Valpuri. "Parhaiten viihdyn minä kotona isän ja äidin seurassa".
"Kiitetty ole Jumala, joka minulle olet suonut niin onnellisen kodin", lausui Helena sydämensä syvyydestä.
Valpurin vastauksessa äidilleen ei ollut mitään teeskentelemistä, johon nuori neito ei ensinkään ollut tottunut. Se vastaus yksinkertaisuudessaan ilmoitti paljon; se ilmoitti, että nuorta sydäntä on vaikea taivuttaa rakastamaan jotaki määrättyä henkilöä, vaikka semmoinen taipuminen vanhemmissa ihmisissä, joissa järki suureksi osaksi voi hallita sydäntä, ei ole juuri harvinainen.
XIII.
Pienoisessa mökissään istui Takalon Elsa kangaspuitten ääressä. Hän koetti kutomalla ansaita sen, minkä hän ylläpitämiseensä tarvitsi.
Surut, nuo ihmismuodon armottomat vanhentajat, olivat lesken muotoon piirtäneet katoamattomat merkkinsä. Kun häneltä hänen ainoa lapsensa ryöstettiin, oli hän itkenyt viikkokaudet, yötä päivää. Ja nyt, kun hän oli kuullut, että hänen kauan kaivattu lapsensa eli terveennä ja onnellisena eikä leskellä näyttänyt olevan mitään toivoa näyttää toteen, että Valpuri oli hänen lapsensa, nyt hän taas joutui kuumeentapaiseen levottomuuteen, joka valvotti häntä öisin ja teki hänen päivänsä ikäviksi, niin että hän yöllä toivoi päivän tulevan ja päivällä taas ikävöi yötä, yötä, jolloin ei hän nähnyt kaikenlaisia esineitä, jotka muistuttivat häntä lapsestaan.
Mielikuvituksissaan hän alinomaa ajatteli, mitä hänen rakas lapsensa kullaki hetkellä toimi ja missä hän liikkui. Kun äiti kyynelsilmin luki yön pitkät hetket, iloitsi hän samassa, että hänen valvottinsa, hänen rakas tyttärensä, toivon mukaan saisi nauttia unen virvoittavaa voimaa.
Teräväjärkisempiki ihminen kuin leski olisi ollut saamaton, koettaessaan todistaa omistusoikeuttaan Valpuriin. Kuollut oli Aumolan vanha emäntä, se ainoa, jonka ilmoitus olisi voinut olla jostaki merkityksestä asiassa, vaikka seki todistus olisi ollut la'in edessä vaillinainen.
Leski nousi ylös kangaispuitten äärestä, otti seinään lyödyltä laudalta virsikirjan ja rupesi veisaamaan yhtä virttä. Vaan kun itku uhkasi häneltä äänen salvata, niin hän lopetti tuon koetuksensa.
"Oi Jumala, älä johdata minua kiusaukseen!" huokasi leski. "Älä minua ylitse voimani koettele! Jos ei se ole todellinen etuni, että saan lapseni takaisin, niin tapahtukoon Sinun tahtos. Mutta vuodata kärsimystä sydämmeeni, ett'en epätoivoon joudu".
Hän silmäili nyt akkunasta luontoa, jota aurinko jo osaksi oli herättänyt sen talvi-unesta. Siellä täällä näkyi pilviä ja aurinko niiden alaa alinomaa lisäsi. Leskessä heräsi halu, hetkeksi unhottaakseen huolensa, lähteä hakemaan jotaki seuraa.
Hän puki siis yllensä vähän lisää siihen, mitä hänellä oli, ja läksi astumaan Luopion taloon.
Luopion emäntä otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut joutanut käydä Elsalta tiedustelemassa tuota mieltä jännittävää asiaa Valpurin suhteen ja totta sanoen ei ollut oikein tahtonutkaan, sillä se olisi mahdollisesti ollut hänen arvollensa alentavaista käydä köyhän lesken mökissä.
"Mitäs Elsalle kuuluu?" alotti emäntä puheen. "Onko mikään huoli mieltä rasittanut, koska ulkomuoto näyttää niin alakuloiselta?"
"Minä tulin tänne keventämään sydäntäni. Se on nääntymäisillään surusta. Oma lapseni elää enkä saa häntä tyköni, en saa häntä edes lapsekseni kutsuakaan".
"Mitä kuulen?" huudahti Luopion emäntä. "Onko siis mitä perää siinä kulkupuheessa, että Valpuri olisi lapsesi?"
"Jumala tuntee, etten minä siinä asiassa valhettele", sanoi leski ja rupesi itkemään.
"No, mutta tietysti sinulle pitää oikeus tapahtuman", virkkoi Luopion emäntä. "Sehän on hirveätä, ettei saa omistaa omaa lastansa. Voinethan jotenkin todistaa Valpurin olevan sinun lapsesi?"
"Sitä en voi todistaa ja ainoa, joka sen minulle on sanonut, Aumolan vanha emäntä, on kuollut".
"Asia on hyvin merkillinen ja arveluttava", virkkoi Luopion emäntä, joka alkoi peljätä, että hän ehkä liiaksi rohkaiseisi leskeä. "Ja Lovisa sanoi kuinka tuosta ryöstöstä?"
"Hän sanoi, että Aumolan nuori emäntä oli maannut kuoliaaksi lapsensa ja sitten ryösti multa lapsen".
"Kuka ryösti?"
"Nuori emäntä", vastasi Elsa.
"Tuo siveä, arvossa pidetty Helena", huudahti Luopion emäntä. "Kuka voisi aavistaa semmoisia tapahtuvan? Mutta nyt minä olen kuullut niin paljo, että luulen voivani ryhtyä asiaan ja minä takaan, että jos minä rupean sitä ajamaan. — Kas tuollapa tulee vieraita. Älkäämme puhuko mitään kellekään tästä keskustelusta. Minä voin parhaiten toimia kaikkien tietämättä".
"Jumala teitä siunatkoon", virkkoi Elsa. Samassa ovi avattiin ja
Valpuri astui sisään.
Ilohuudolla hypähti Elsa pystöön ja juoksi Valpuria kohden, vaan tämä väistyi pelvosta huudahtaen.
"Tule rintaani vasten lepäämään, siitä poistamaan surun monivuotista routaa", huudahti Elsa.
"Vaimo-parka!" virkkoi Valpuri. "Miksi noin minua hyväilet? olemmehan melkein oudot toisillemme".
"Sinä et ole minulle outo, joskin minä sinulle. Äidin sydän tuntee lapsensa".
Valpuri katsahti oveen päin, josta Hannu tuli sisään.
"Usko minua lapseni", virkkoi Elsa. "Minä olen äitisi".
Valpuri pudisti surullisesti päätään.
"Tuossa nyt lienee se houraava leski, josta olen kuullut puhuttavan", sanoi Hannu ivaavalla äänellä. "Tulevainen anoppini!"
"Sinun anopiksesi en tahdo tulla, Pilveisten Hannu", virkkoi Elsa.
"Se on kyllä selvintä", sanoi Hannu. "Minä pelkään että me tappelisimme ainaki kerran vuorokaudessa eli 365 kertaa vuodessa".
"Älä mielipuolta viihdi ärsyttää", sanoi Valpuri hiljaa Hannulle.
Elsa kuuli tuon sanan: mielipuoli. "En ole mikään mielipuoli. Oi taivaan tekijä, miksi minua hulluksi sanotaan!" hän huudahti ja katsoi tuskallisesti Valpuriin.
"Me olemme asialla", virkkoi Hannu Luopion emännälle. "Aumolan isäntä pani ostamaan niitä kahta viikatetta, jotka kuuluvat teiltä liikenevän".
"Istukaa nyt hyvät ystävät, niin käyn puodissa ne noutamassa", sanoi
Luopion emäntä.
"Emme halua istua nyt", sanoi Hannu; "lesken seurassa emme viihdy.
Jääkää hyvästi vastaiseksi, anoppini!"
Näin sanoen hän otti Valpuria käsivarresta kiinni ja talutti hänet ulos. Leski jäi yksin huoneesen. Huoaten hänki läksi ulos ja rupesi nyt astuskelemaan kotiapäin, katsomattakaan niihin, jotka niin hänen tunteitaan olivat katkeroittaneet.
"Minä surkuttelen suuresti leskiparkaa", virkkoi Valpuri. "Hän on selvästi mielen viassa ja kaipaa lastaan. En ymmärrä, miten hän minua lapsekseen luulee".
"Tuommoisten ajatusten juoksua ei voi ymmärtää", sanoi Luopion emäntä. "Valpuri hänen lapsensa! Silloin on peipponen korpin poika. Mutta tulkaa, ystäväni, nyt sisälle, minä tahdon välttämättömästi teille tarjota kahvia".
"Nyt tuonne sopii mennä", sanoi Hannu, "kun anoppi on poissa. Tule
Valpuri!"
Luopion emäntä selitti nyt, että leski koetti häntäki seoittaa tuohon ikävään hourelmaan, vaan "kuinka selväjärkinen voi ryhtyä semmoisiin asioihin?" lisäsi hän.
"Kun ette ajaneet lesken ulos?" sanoi Hannu.
"Minä tahdoin vähän kuulla hänen lorujaan, vaan olin jo kyllästymäisilläni, kun te hyvät ystävät, mun pelastitte tuon raukan houreista", virkkoi emäntä.
Kun vieraat hetken olivat istuneet, jättivät he hyvästi Luopion emännälle. Heidän mentyä hän jupisi itsekseen: "Leski voi olla oikeassa, vaan niinkauan kun ei hän voi mitään todistaa, niin kauan vaatii tavallinen järkevyys, ett'en häntä mitenkään puolla. Siitä syntyisi kaikenlaista hankaluutta".
XIV.
Oli kaunis aamu kesäkuun alkupuolella. Luonto oli jo morsiuspukuunsa pukeunut. Mikä elämä maassa ja maan yläpuolella! Talven tainnuksissa olleet lukemattomat itikat olivat auringon tenhovoimasta virenneet uuteen eloon. Muurahaiset häärivät pesiensä ääressä, vetäen sinne hakoneuloja niinkuin rakentaja hirsiä majansa kokoonpanoa varten. Toukkia jos jonkinkarvaisia vilisi puussa ja maanpinnalla. Kukkien terillä liipottelivat perhoset, niiden harvain kukkien, jotka vielä olivat puhjenneet.
Tuomet seisoivat lumivalkeissa kukkaisvaipoissaan, ja pihlajat odottivat kohtatulevata kukkimisvuoroaan. Kuusien latvat ja kyljet punottivat niistä helpeistä, joista oli tuleva oksien jatkoa, sekä pienoisista kävyistä.
Puiden oksilla kilpailivat peipposet, keltavarpuset, pajulinnut; sannikolla ja raunioilla kumartelivat kivitaskut, aidanseipäissä kultasirkat ja västäräkit antoivat kuulla yksitoikkoiset säveleensä. Ja "kaukana korvessa käkönen kukkui".
Aumolan portailla istui Valpuri ja veti mielihyvällä henkeensä suloista kesäilmaa. Hänellä oli helmassaan ryyniä, joita hän heitteli kartanolle, jossa pöyhkeilevä kukko seurueineen nokki ne suuhunsa.
Nopeasti nousi joen rannalta muuan venheellä vasta sinne tullut nuorukainen ja oli kohta ehtinyt pihalle. Hän tervehti Valpuria ja kysyi, oliko isäntä talossa kotona.
"Hän on tuolla kamarissa", sanoi Valpuri, heittäen ryyniä kukon jalkain eteen, joka muka nokki niitä, vaan jätti useimmat hyvin kohteliaasti kanoille.
"Eikö Valpuri minua enään tunne?" kysyi hymysuin nuori mies ja seisahtui pari askelta nuoresta tytöstä, joka vähän ujostellen nyt tarkemmin silmäili reipasta nuorukaista.
"En vaan", vastasi Valpuri.
"Minä olenki monta vuotta ollut poissa tästä paikkakunnasta", jatkoi nuori mies. "Leikimme me piennä yhdessä kunnes minua kiellettiin täällä käymästä".
"Juho!" huudahti Valpuri. Hän punastui, ikäänkuin peljästyen tätä mielenosoitustaan liian eläväksi ja lisäsi tyvenemmällä äänellä: "Missä olet näin monta vuotta ollut?"
"Ensin lähdin merelle", virkkoi Juho, "jossa olin neljä vuotta. Kävin kahdesti Itä- ja kerran Länsi-Indiassa. Mutta tuo merelläolo ei minua miellyttänyt, sen vuoksi tulin taas etelä-Suomeen erääsen tehtaasen, jossa olen työskennellyt viisi vuotta. Siinä olen vieläki ja siinä ai'on pysyä, koska se työ minua miellyttää ja palkka on hyvä. Tulin nyt tänne vähäksi ajaksi tervehtimään äitiäni ja kysymään, eikö hänki seuraisi minua eteläänpäin".
"Kummallista on", lisäsi Juho silmäillen seutuja taloa ympärillä "kuinka nuo lapsuuden muistelmat hälvenemättä säilyvät mielessämme ja kuinka ne kaikki esiintyvät onnen päiväpaisteessa. Tuolla rannassa me usein heittelimme kiviä veteen ja tuossa saunassa me eräänä Juhannusaattona olimme morsiusparina — mutta se ilo oli lyhyt, sillä seuraavana päivänä minua tykkänään kiellettiin käymästä täällä. Muistaako Valpuri sitä?"
"Kyllä sen muistan", virkkoi Valpuri, katsellen hämillään maahan.
"Ja silloin minä itkin monet, monet kerrat ja minä hiivin tuonne metsän liepeesen; josta usein näin sinut (suonet minun vielä lapsuuden tuttavana sinutella) ja erään pojan, joka kelpasi sinulle paremmin leikkikumppaniksi. No, niin, — se ei ollut sinun tahtosi. — Vaan aivanpa minä latelen entisyydestä ja unohutan nykyisyyden. Nyt menen isääsi puhuttelemaan".
Nuori mies astui kevein askelin kamarin ovelle ja siitä sisään. Mikä suloisuus hänen muodossaan, puheessaan ja liikkeissään!
Ajatuksissaan Valpuri asetti vastamenneen sen rinnalle, jota kohtalo oli määrännyt hänet rakastamaan. Huokauksella hän kohta koetti sysätä mielestään tuon vertauksen, ja katso, toinen verrattavista väistyiki helposti mielestä, jonka toinen mieli aivan täyttää. Valpuri nousi paikaltaan ja läksi joen törmää myöten rantaan. Siellä hän liikkui edestakaisin, koettaen liikkumalla päästä vapaaksi ajatustensa nykyisestä juoksusta, jota hän piti aivan luvattomana. Mutta ikäänkuin näkymätön vetovoima suuntasi hänen askeleensa talon pihalle päin ja hän joutui taaski istumaan portaille.
Sisää kuului Esan ja Juhon puhe joka tuntui olevan hyvin elähytettyä laatua. Valpuri oli tottunut tuntemaan isänsä puheesta, milloin tämä oli enemmän tai vähemmän mieltynyt kanssapuhujaansa ja nyt tuntui edellinen mieliala olevan Esassa valloillaan. "Aivan luonnollistahan tuo onki", ajatteli Valpuri.
Kun hän nyt huomasi, ettei hän yksinäisyydessä ensinkään voinut ohjata aatteitaan, joita hän piti syntisinä, koska ne selvästi sotivat hänen vanhempainsa tahtoa ja lupausta vastaan, läksi Valpuri äitinsä luo. Hän istui selin akkunaan, ettei hän näkisi kartanolle, kun joku menisi ulos Esan kamarista.
Hetken kuluttua Juhon ääni kuului porstuasta sekä Esan, joka häntä portaille seurasi.
"Kuka tuo oli?" kysyi Helena, katsahtaen pihalle.
"Entinen naapurin Juho", virkkoi Valpuri ja kääntyi niin kylmäkiskoisesti kuin mahdollista katsomaan menevätä.
"Ahaa", sanoi Helena tyytymättömällä äänellä, "joko se junkkari on tullut kotiaan? Kielsinhän hänen silloin täällä käymästä. Sitä ei hän enään muistane".
"Onhan hän nyt täysikasvuinen eikä hän nyt opettane minulle mitään sopimatonta, jos tuommoinen lasten leikki oli sopimaton", virkkoi Valpuri punastuen.
"Ikäänkuin ei täysikasvuiset vielä paremmin voisi. — No eihän tuo sentään ole vaarallista, jos hän käviki täällä ja vastaki käy jonkun kerran. — Olethan vakuutettu jo. Mutta minä suorastaan tunnustan, etten nytkään juuri haluaisi häntä täällä nähdä".
Nyt tuli Esa sisälle. Hän puolestaan oli erittäin mieltynyt Juhoon ja kehui sekä hänen käytöstään että myös hänen järkeään. Tämä kehuminen ei ollut Helenan mieleen ja hän sanoi suorastaan, ettei ollut aivan sopiva noin kehua vierasta, kun eräs tulevaisuudessa läheinen sukulainen ei ollut lähestulkoonkaan tuommoista ylistyksen tulvaa Esan huulilta saanut vuotamaan.
"Älä minua väärin käsitä", sanoi Esa. "En minä toista kehumalla toista tahdo alentaa".
"Et kyllä tahdo, vaan kuitenki niin teet", virkkoi Helena.
"Jos niin on", lausui Esa hymyillen, "niin jääkööt ylistykset sikseen.
Mutta nyt minun täytyy lähteä Pilveisten luo asialle. Haluatko,
Valpuri, tulla soutamaan?"
Mielellään Valpuri suostui ehdoitukseen ja he lähtivät matkalle.
"Miten voi Esa olla noin varomaton?" jupisi Helena, kun he olivat menneet. "Valpurin koko käytös osoitti levottomuutta, jonka todellisen syyn minä pelkään aavistavani. Nuori kokematon sydän ei älyä oikeassa asiassa pitää varaansa, sen vuoksi on minun astuminen apuun, ennenkun olisi liian myöhäistä. Mikä synti ja häpeä olisi tuo epäluuloni mahdollisuus! Ja kuitenki luulen semmoistaki voivan tapahtua maailmassa".
Näin ajatteli Helena. Vaan joen kirkasta pintaa kiiti venhe ja neitonen keulassa katseli ja kuunteli, ajatuksiin vaipuneena, luonnon kukoistusta ympärillään ja siivillisen laulukunnan sulosäveleitä.
XV.
Muutamana päivänä, kun Esa oli matkustanut hevosella läheiseen kylään, josta hän illalla palasi, tuli Aumolaan Silpon Lauri ja pyysi saada puhutella Helenaa. Tämä, vähän kummastellen tuon inhoittavan ja juopon miehen pyyntöä, käski hänen tulla toiselle puolelle porstuaan. Helena oli nimittäin par'aikaa maitokamarissa voita kirnuamassa.
Laurilla oli tyhjä säkki kainalossa, jonka hän laski porstuan kynnykselle ja istui itse viereen.
"Armollinen emäntä", hän alotti puheensa, "te elätte nyt onnen päivänpaisteessa ja Silpon Lauri on köyhä. Senpävuoksi katson kohtuulliseksi, että ja'atte mulle jotaki yltäkylläisyydestänne ja 'pyydän nöyrimmästi', niinkuin sanotaan, kun oikein hienosti puhutaan, että täytätte tämän, puolen tynnyrin säkin rukiilla tai rukiinjauhoilla".
"Mitä sinä höpiset?" virkkoi Helena. "Taaski olet päissäsi. Lähde kohta kotiisi, ettei mieheni kerkeä tulla kotiin".
"Miehenne ei tule niin pian, ett'ette kerkeä tehdä minulle tuota pientä ystävyyden palvelusta", virkkoi Lauri ja naurahti ilkeästi, kun hän lisäsi: "siitä on teille paljon hyötyä".
"Hyötyä!" virkkoi Helena ylenkatseella. "Sinä et voine minua hyödyttää etkä juuri vahingoittaakaan".
"Noin te nyt puhutte, mutta minä vannon, että te, ennenkun kymmenen minuuttia on kulunut, puhutte eri tavalla", sanoi Lauri uhkaavalla äänellä.
"Kelpaapa koettaa! Jos väkivaltaa ai'ot käyttää, niin minä kyllä löydän apua", sanoi rohkeasti Helena.
"En suinkaan", virkkoi Lauri pilkallisesti. "Minä puhun vaan hyvin siivosti. Mulla on salaisuus, jonka ilmoittamisen olen säästänyt siksi, kunnes tarvis vaatii".
"Säästä se edelleenki", sanoi ylpeästi Helena. "Minä en ole elähytetty sinun salaisuuksistasi".
"Sen uskon", naurahti Lauri. "Mutta maailma on hyvin elähytetty, kun saa täyden tiedon siitä, että te olette ryöstäneet lesken lapsen".
Vavahdus pudistutti Helenaa. Hän tointui ja virkkoi sitten: "Siis sinäki levittelet sitä huhua?"
"Niin voi käydä", sanoi Lauri. "Minä ja Leiviskän Sakari seisoimme oven takana pimeässä, kun äitivainajanne tunnusti yllyttäneensä teitä ryöstöön. Tiedämme jotaki".
"Ja voitko todistaa, etteivät ne sanat olleet kipeän houreita vaan?" virkkoi Helena näennäisellä tyyneydellä.
"Voin, sillä äitivainajanne oli aivan selvällä päällä, kun hän lähetti minun käskemään lesken luoksensa", sanoi Lauri. "Ja vanha äitini todistaa teidän kerran siihen aikaan vieneen arkkusen kirkkomaalle. Luulen tietäväni, mitä se arkku sisälti".
"Kaikkivaltias Jumala, minkä julmurin mielivaltaan olet minut jättänyt!" huudahti Helena ja vaipui, käsiään väännellen, penkille.
"Älkää toki noin valittako! Päin vastoin en ole mikään julmuri, kun lupaan olla asiasta mitään ilmoittamatta, jos pidätte mun hyvällä tuulella. Vaan sen minä vaadin".
"Sinä et siis ilmoita mitään, kun täytän säkkisi", virkkoi häpeän ja epätoivon rajalla Helena.
"Saatte olla aivan huoleti niin kauan kun se säkki sisältää jotaki, vaan kun se tyhjenee, vaatii se täyttämistä", sanoi Lauri, kynsien korvallistaan.
"Oi minua onnetonta!" vaikeroi Helena. Vähän toinnuttuaan lisäsi hän: "Minä olen sun vallassasi. Tule aittaan, niin saat minkä vaatinut olet".
"Nyt te puhutte kuin järkevä ihminen", sanoi Lauri, raakamaisella naurulla, joka tarkoitti kohteliaisuutta.
Helena nouti aitan avaimen ja meni aittaan, jossa hän täytti Laurin säkin.
"Kas niin. Paljon kiitoksia tällä kertaa", sanoi Lauri ja läksi astumaan, säkki selässä.
"Kun vasta vaadit lisää, niin ilmoita mulle äläkä itse tule, kyllä minä lähetän sulle saatavasi", virkkoi Helena menevälle.
"Se on vielä kohteliaammin", sanoi Lauri. "Jos joskus tarvitsisin jotaki muuta, mitä talosta liikenee, niin kyllä annan sanan. Olkaa siis huoleti!"
Tällä röyhkeällä lauseella erosi Lauri Helenasta.
"Minä muistan nyt", mutisi tämä itsekseen "että, ollessani äitivainajani kamarissa, silloin kun leski makasi siellä lattialla, kuulin salin ovea avattavan ja suljettavan ja silloin nuo konnat menivät ulos. Ja koska Lauri oli käynyt leskeä käskemässä, niin on hyvin luonnollista, että hän uteliaisuudesta meni oven taa kuulemaan, mitä salaisuuksia siellä puhuttiin. Oi kurjuutta, oi ääretöntä häpeää, joka riippuu kuin miekka hienolla langalla pääni yli! Kahdenkymmenen vuoden vaivat, kahdenkymmenen vuoden ilot ovat kohta ehkä arvottomat ja minua uhkaa mieheni ja kaikkien ihmisten oikeutettu kauhistus ja inho!"
Näin vaikeroi Aumolan emäntä ja repi hurjan tuskan vallassa tukkaansa. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä tuijottivat kamalasti eteensä, vaan ei mikään kyyneltulva helpoittanut sydämen särkevää vaivaa.
"Minun täytyy tointua", jupisi hän. "Minun täytyy koettaa jatkaa samaan tapaan, kuin olen aloittanut. Miten voisin ilmestyä viallisena niiden silmissä, jotka minua puhtaana ovat pitäneet ja niin hellästi minua rakastaneet? Ah! Sydäntäni vihloo jo mahdollisuus, että he saisivat tiedon tosioloista. Esan oikeuden tunto vaatisi silloin että Valpuri annettaisiin leskelle. Haa! Minun pieni valvottini multa riistettäisiin! Ei, ei, ei!"
Helena viskoi hapsensa, jotka riippuivat epäjärjestyksessä ohimoilla syrjään ja virkkoi kohottaen päätään: "En vielä ai'o alistua kohtalon alle. Tahdon koettaa, mitä voin, kun kaksi minua kaikesta sydämmestään rakastavat. Niin kauan kuin heillä on minuun luottamusta voin yhä vapaasti hengittää".
Samassa näkyi pölypilvi maantiellä ja Esa tuli hyvää vauhtia ajaen. Helena astui sulosilmin ja hymysuin vastaanottamaan miestään, joka ei aavistanut, mikä myrsky juur'ikään oli raivonnut suopean vaimonsa povessa.