XVI.
Eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, oli kansaa tavan mukaan kokoontunut M:n pitäjän padolle. Lohensaaliin katsominen oli muuan vaikuttava syy näihin kokouksiin, sillä kun ei patoa pyhäaamuna koettu, oli lohia kokoontunut "pöhniin". Mutta löytyipä muitaki syitä tänne kokoontumiseen. Täällä olivat vanhemmat ihmiset tilaisuudessa purkaa viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulijoille ja vuorostaan taas heiltä kuulla jotakin uutta. Siellä neitoset näyttivät uusia vaatteitaan ja rohkaisivat silmäyksillään nuoria miehiä, jotka kaikenlaisissa kilpaleikeissä osoittivat ruumiinsa notkeutta ja voimaa.
Täällä tapaamme useat tuttavamme. Tapani, erittäin siistitty, istui arvoisan puolisonsa vieressä ja heitteli helliä silmäyksiä nuoriin tyttölöihin, jotka, nykästen toisiaan hiasta, olivat nauruun purskahtamaisillaan, katsoessaan Sofian uhkaavaa muotoa. Tuolla istui Esa ja Helena ja Valpuri ja pastorin Mari ja tuolla tulee vihdoin nimismiehen Herpertti, joka oli kohonnut kuudennelle luokalle ehdoilla latinassa ja matematikassa.
"Mihin Hannu jäi?" kysyi Tapani Sofialta.
"Olenko minä hänen paimenensa?" sanoi Sofia puol'ääneen. "On minulla kyllin sinunkin paimentamisessasi".
"Joko taas?" sanoi Tapani. "Mitä olen tehnyt?"
"Sinä rikot silmilläsi kuudetta käskyä vastaan", sanoi Sofia, vaivaloisesti hilliten vihansa. "Siitä puhutaan enemmän kotona. Mulkoile nyt niin paljo kuin silmistäsi lähtee".
Näin sanoen Sofia lähti kävelemään. Hän tuli kohta muutaman ladon luo, jossa muutamat pojat palvelivat neljää kuningasta eli löivät korttia. Näiden joukkoon kuului myös Sofian toivorikas poika, Hannu.
Muuan sämpylänkauppias, joka istui ladon ovella ja katsoi karsaasen, sanoi, nähdessään Sofian, hiljaa Hannulle: "Pane paperit syrjään! Äitisi on kohta ovella".
Hannu pisti kortit naapurinsa saappaan varteen, nousi polviltaan seisoalleen ja, juurikuin Sofia saapui ovelle, virkkoi kortinlyöjille: "Eikö teillä ole parempaa ajanviettoa pyhäpäivänä? Kas äitini! Minä nuhtelen näitä poikia, vaan he ovat paatuneita".
"Tule pois sieltä", sanoi Sofia vähän malttamattomasti.
Hannu seurasi äitiään jokitörmälle, jossa nuoret miehet patovaajoja viiputtivat, heidän joukossaan huomattiin myös Juho.
Vaadittiin taitoa ja voimaa saadessa viisi, kuusi syltää pitkät patovaajat viiputetuiksi ympäri, varsinki jos se tapahtui niin, ettei vaajan pää koskenut maahan.
"Huonojapa te olette", huusi Hannu ja tarttui suurimpaan vaajaan sekä heitti sen helposti ympäri.
Ei keltään se niin komeasti mennyt kuin Hannulta.
Rohkaistuna tästä voitosta, kysyi Hannu, halusiko joku nostella tervatynnyreitä kilpaa hänen kanssaan.
Oli kaksi riviä tervatynnyreitä päällekkäin, jotka muuan lähellä patoa asuva oli tuottanut tänne, lastatakseen ne tästä kolmilaitoihin. Hannu otti muutaman tynnyrin kummastakin uurteesta kiinni ja nosti tynnyrin helposti päänsä päälle ja taas takaisin paikalleen, ryvettämättä itseään.
Tapani ja Sofia katselivat ylpeydellä poikaansa.
"Nyt painimaan", virkkoi Hannu. "Se on viimeinen koetus. Toivonpa siinäkin puoleni pitäväni".
Hän katseli ympärilleen, etsiskellen vastustajaa. Juho astui esiin.
Nuoret miehet ottelivat lujasti. Vihdoin Hannu keijahti alle.
"Hurraa", huusivat läsnä olevat nuoret miehet.
Vihasta väristen nousi Hannu. "En ole tässä pitäjäässä löytänyt vertaistani painimisessa. Mistä asti olet?"
"Tästä kylästä ollaan", virkkoi Juho.
"Sen valhettelet!" huusi Hannu.
"Minulla ei ole sitä tapaa", sanoi tyvenesti Juho. "Olenhan Inkolan
Juho".
"Inkolan Juho!" huudahti Hannu. "No, kaikista tulee miehentapaisia.
Mutta vielä täytyy neljäs koetus tapahtua. Tule sormikoukkusille".
Juho ojensi sormensa ja kumpikin nuori mies nojasi jalkansa kantoa kohden. Kumpiki punotti ja suonet kohosivat heidän otsassaan.
Vihdoin Hannun sormi oikeni, niin että pamahti.
Silmät vihasta säihkyen ja ruumis vavisten meni Hannu ääneti isänsä viereen istumaan,
Juho loi silmänsä Valpuriin ja näki hänen istuvan kalpeana, alakuloisena. Oliko Juhon voitto loukannut nuorta tytärtä, jonka ylkä oli voitettu?
"Minä olen häväisty!" jupisi Hannu hampaittensa välistä. "Mutta kyllä kostan, kunhan tilaisuus tulee", hän ajatteli itsekseen. "Tätä häpeää en anteeksi anna".
"Tuleeko tuo heittiö kauan viipymään täällä?" kysyi Sofia hiljaa
Helenalta, osoittaen Juhoa.
"Sitä en tiedä", virkkoi Helena. "Soisin, että hän pian täältä lähtisi.
Hän voi jotakin ikävää täällä matkaan saada".
"Koskeeko se meihin?" kysyi uteliaasti Sofia.
"Juuri meihin", virkkoi hiljaa Helena. "Vaan toivotaan, ett'ei mitään ikävää tapahdu. — Minä olen varoittanut ja vieläki varoitan Valpuria tuosta miehestä".
"Valpuria!" huudahti Sofia. "Miten se olisi mahdollista? Onhan sovittu —"
"Naisen sydän ei aina huoli vanhempain sopimisista. — Vaan jättäkäämme tämä asia. Valpuri on hyvä, siveä tytär. Minä toivon, että hän on varoillaan".
Hetken kuluttua lähdettiin padolta kotiin. Valpuri oli hyvin harvapuheinen. Kun Pilveiset olivat eronneet Aumolaisista, kertoi Sofia Helenan epäluulosta ja sanoi, että Juho tavalla tai toisella olisi karkoitettava seudusta ja etenkin Aumolasta.
"Siis Valpuri olisi niin keveäkenkäinen —", alotti Tapani. "Kuin sinä", jatkoi Sofia. "Jaa! — kyllä se onkin arveluttava asia, kun jo ennen häitä katsellaan parempaa kumppania".
"Olkaa huoleti!" sanoi Hannu. "Kyllä minä hoidan Juhoa, niin että hän sen tuntee. Aumolan omaisuus ei jouda semmoisen roiston käsiin".
Tapani ja Sofia menivät nyt kotiinsa, vaan Hannu läksi vielä tapaamaan muutamaa tuttavaa.
Kun Pilveisten isäntäväki tuli sisälle, alkoi Sofia purkaa pahan tuulensa puuskat Tapanille, kutsui häntä houkkioksi ja saamattomaksi raukaksi ja ärsytteli miestään niin kauan, että tämä, vihan vimmassa, tarttui vaimonsa tukkaan ja veti hänet yli lattian. Tästä Sofia rupesi huutamaan että miehensä hänet tappaa. Oli pyhä-ilta ja väkeä kokoontui talon läheisyyteen. Tulipa vihdoin Hannukin ja oli erittäin kärtyisellä tuulella. Hän oli tuon tuttavan luona rohkaissut mieltään parilla viinaryypyllä ja parilla olutlasilla. Kun nyt Sofia hänelle valitti Tapanin väkivaltaa, rupesi poika isäänsä nuhtelemaan ja uhkaamaan. Nyt muuan ulkopuolella olevista meni sisään ja puheli, mikä häpeä oli pyhäiltana riidellä noin julkisesti, kehui kutakin sisällä olevista hyväksi ihmiseksi ja käski heidän sopia. Täten eripuraisuus saatiin päättymään ja kohta riitelevät puhuivat ystävällisesti toisilleen ja nauroivatkin, sanoen kaikkea tapahtunutta enemmän leikiksi kuin todeksi. Muisto tästä torasta ei kuitenkaan hälvennyt muuta kuin hetkeksi ja kun tulevaisuudessa taas riita syttyi, oli tämän pyhä-illan tapaus sytyke, joka paljon joudutti riitaa ja lisäsi sen voimaa.
XVII.
Se ahdasmielisyys eli alhainen henki, jonka lukija on huomannut vallitsevan Pilveisten perheessä, tuotti mukanaan alinomaisen levottomuuden ja kärtyisyyden, varsinkin Sofiassa. Muutamana päivänä hän päätti lähteä Aumolaan, saadakseen ainakin yhden noista uhkaavista vaaroista, nimittäin tuon kylmäkiskoisuuden nuorten väliltä, poistetuksi. Hän käski Hannun seurata muassa ja kohta olivat äiti ja poika Aumolassa.
Sofia oli edeltäpäin tarkoin miettinyt, miten hän ajaisi asian ja käskenyt Hannun olla ääneti. "Kyllä minä toimitan niin, että Valpuri kaulassasi riippuu, ennenkun Aumolasta erkanemme", oli Sofia sanonut. Hän tiesi, että Esa olisi poissa kotoa sinä iltapäivänä ja pitikin tätä poissaoloa tarpeellisena.
Ei monta minuuttia ollut Sofia istunut, ennenkuin hän, pari kertaa ryväistyään, rupesi puhumaan näin:
"Minä ja useat muutkin ovat huomanneet, että teidän nuorten väli (hän katsoi ensin Valpuriin, sitten Hannuun) ei ole ollut semmoinen kuin kihlattujen tavallisesti on. Syytä tähän on minun ollut vaikea arvata, sillä aina olen pitänyt sinua, Valpuri, oivallisena tyttärenä ja poikani puolesta voin myös ta'ata. Jonkun arvelu, että vastatullut muuan maan kuleksija olisi Valpurin mielen muuttanut, ei ole mikään pääsyy, sillä semmoinen mielen muutos ei voisi tapahtua, jos ei jotakin vieraantumista edeltäpäin löytyisi. Sydäntäni pakoittaa, kun ajattelen, mihin tuommoinen kylmäkiskoisuus voi johtaa, ell'ei se aikoinaan tule estetyksi. Olen siis tullut tästä tärkeästä asiasta tuumailemaan ja käsken nyt kunkin puhua suunsa puhtaaksi, niin voi vielä toivoa apua löytyvän tässä ikävässä seikassa".
Valpuri seisoi punoittavin poskin kuullen tätä puhetta.
"Miten on oikeastaan tämän asian laita?" kysyi Helena. "Mitä vastaat,
Valpuri?"
"Minä vastaan", virkkoi nuori tyttö, joka juuri oli odottanut tämmöistä tilaisuutta, "että samoin kuin ystävyys vaatii kummankin puolista myötävaikutusta, niin vaatinee myös rakkaus. Minun on työlästä pitää semmoisesta, joka useat kerrat on osoittanut, ett'ei hän minusta pidä ihmisenä, vaan ainoastaan ison talon tyttärenä, ja tuskin sinäkään".
"Kuulkaat, kuulkaat!" sanoi Hannu. "Vihdoin hän suoraan lausui ajatuksensa. Mitä te nyt sanoisitte, jos olisitte minun paikallani?"
"Minä tosiaanki olen hyvin kummissani siitä, mitä nyt sain kuulla. — Voiko Valpuri vetää esiin esimerkkejä siihen väitökseen, jonka hän on tehnyt? Muutoin hänen puhettaan on vaikea ottaa korviin".
Näin puhui Sofia, koettaen niin paljon kuin mahdollista poistaa sanoistaan kaiken katkeruuden, joka niissä asui.
"Esimerkkejä en erityisesti tahdo vetää esiin", virkkoi punastuen Valpuri, "sanonhan vaan, että luontomme ovat aivan vastakkaisia, että hänen käytöksensä ja sanansa usein ovat minua syvästi loukanneet ja että luultavasti eivät minunkaan puheeni ja käytökseni liene hänelle mieleen".
Läsnäolevien muodoissa kuvautuivat hyvin erilaatuiset mielenliikutukset, vaan hämmästys oli kaikille yhteinen tämän rohkeuden johdosta, jota ei kukaan ollut aavistanut. Helenan muodossa kuvautui suru. Hannu veti suunsa ivalliseen hymyyn, mutta Sofian silmissä näkyi lähestyvän myrskyn enteet.
"Minä takaan", hän kiljasi, "että jos mun tyttäreni tuommoista puhuisi, niin piiskat olisivat hänelle valmiina. Onko kuultu hävyttömämpää kuin että nuori tyttö julkisesti ylenkatsoo vanhempainsa ja heidän lähimpäin ystäväinsä tahdon, joka hänen todellista parastansa edistäisi? Mutta semmoinen on nykyajan nuoriso; ei ole neljäs käsky enään sen muistossa. Luuletko sinä tyttö, että tässä asiassa olemme velvolliset sinun oikkujasi noudattamaan? Raukkoja olisimme, ell'emme näyttäisi, että vanhempain tahto on lasten laki. — Tiedätkö tyttö, mitä sinun nyt pitäisi tehdä?"
"Teidän käskystänne en aio mitään tehdä", virkkoi Valpuri; "ensin pitää isäni ja äitini minua käskeä".
"Herra Jesta! — Kuule, Helena, tuota puhetta!" huusi Sofia ja löi kätensä yhteen.
"Tulkaa pois äitini", sanoi Hannu kylmästi. "Ei suinkaan ole suotava, että minä tuohon tulen liitetyksi".
"Mutta harmissanikin minä toimitan niin, että hän tulee sinun vaimoksesi", huudahti Sofia. "Kyllä hän tasaantuu, kun kerran sinun tahtosi alle tulee. Minulla on Esan ja Helenan lupaus liittoonne ja Luopion väki on vieraina miehinä. Siitä tulee käräjäasia", virkkoi Sofia kiihkeästi. "Ja sinä, Helena, seisot noin ällistyneenä. Eikö asia koske sinunki kunniaasi?"
"Tosin kyllä", virkkoi Helena, "vaan nyt olemme liioin kiihoittuneet päättääksemme mitään. Suokaa mun puhua Valpurin kanssa asiasta, niin luulen että vielä voidaan sopia".
"No, niin", virkkoi Sofia, joka oli jotenkin tyyntynyt, "sovinto on kyllä parempi kuin riita. Minä vähän kiivastuin äsken, vaan suru niin valtasi sydämmeni. Unhottakaamme se! Minä olen kyllä valmis ojentamaan käteni sovintoon, kun vaan muut sopivat. Mutta nyt lähtekäämme, Hannu, kotia. Anna meille, hyvä Helena, sana, kun asiat selvenevät, niin tulemme taas iloisina tähän taloon, joka on meille niin rakas".
Näin sanottuaan ja hyvästin jätettyään Sofia ja hänen toivorikas poikansa lähtivät paluumatkalle.
"Nyt olen kerran saanut puhua suuni puhtaaksi", virkkoi Sofia. "Olisin varmaan tuon tyttötolvanan tukkaan lentänyt, vaan täytyy malttaa mielensä. Mutta kunhan sinä hänen käsiisi saat, niin eiköhän hän taivu?"
"Niin luulisi", naurahti Hannu. "Kyllä minä häneltä luonnon otan; olkaa siitä huoleti. — Niin lienee muutenki parasta, ett'en hänestä luovu, ettei hän Juhoa saa. Se Juho, kyllä hänet vielä merkitsen!"
"Tietysti tyttö ei saa omin päinsä päättää tässä asiassa", virkkoi
Sofia. "Minun tulevainen miniäni! Kyllä häntä pehmitämme!"
Näin äiti ja poika puhelivat kotimatkallaan.
Aumolassa Valpuri, kun Pilveiset olivat menneet, heittäysi itkien äitinsä syliin ja sanoi: "Pelastakaa lapsenne suurimmasta onnettomuudesta!"
"Toinnu rakas lapseni", sanoi Helena ja silitteli Valpurin tukkaa. "Sinun parastasi minä tahdon ennen kaikkea. Mutta ikävä oli äskeinen kohtaus. Toivokaamme ajatustemme selviävän huomiseksi".
"Meidän täytynee puhua isällesi tästä asiasta", virkkoi Helena hetken mietittyään.
"Puhutaan vaan", sanoi Valpuri. "Minä tiedän, että hän on viisas ja suo minulle mitä parhainta".
XVIII.
Helena ja Valpuri katselivat akkunasta kujalle ja näkivät Esan tulevan, ja hänen rinnallaan astui vaimonpuoli, jonka he kohta tunsivat Silpon Laurin vaimoksi. Kuoleman kalpeus peitti Helenan posket ja hän oli pyörtymäisillään. Käskettyään Valpurin tuoda hänelle vähän raitista vettä, hän tointui kiihoitetusta mielentilastaan ja astui portaille, heti johtaakseen asiain menoa miten parhaiten voi.
"Tämä vaimo", alotti Esa puheensa, "sanoo itsellään olevan asiata sinulle, eikä tahdo sitä minulle ilmoittaa. Niinkuin tiedät, en minä milloinkaan ole udellut yksityisiä asioitasi, kummastelenhan vaan, mitä sinun ja Silpon Laurin välillä mahtanee olla, sillä Laurin asiaksi hän sanoo sanottavaansa".
"Se on vähäinen asia vaan", virkkoi Helena, "jos suot, niin kohta lähetän tämän vaimon takaisin".
"Tee kuten tahdot", virkkoi Esa ja meni sisälle.
"Sano miehellesi", lausui kiiruusti Helena, "että hän liian vapaasti käyttää sitä oikeutta, jonka hänelle olen suonut. Nyt jo hän vaatii uutta — ja näin varomattomasti! Tällä kertaa ei minun sovi antaa mieheni läsnäollen, vaan ensi tilassa lähetän teille. Jää hyvästi!"
Näin puheli Helena vaimolle puoleksi ajattelematta, sillä koko hänen ajatuksensa koski sitä, miten häh selittäisi asian Esalle.
Vaimo lähti pois. Helena seisoi hetken miettien. Sitten hän meni sisälle.
"Tuommoisen roskaväen kanssa on pääsemättömissä!" jupisi Helena ikäänkuin itselleen, vaikka tarkoitus oli, että Esaki sitä kuulisi. "Kun heille kerran antaa vähän, niin he sitte ovat aina kärttämässä. — Vaan minä käskin vaimon mennä enkä antanut mitään", hän lisäsi kovemmalla äänellä.
"Jopa on Laurinki ylpeys masentunut, kun kerjätä täytyy", virkkoi Esa. "Mun puoleeni ei hän uskalla kääntyä, sillä hän tietää, ett'en häntä suvaitse. Oletko useinki häntä auttanut?"
"Yhden ainoan kerran vaan", virkkoi Helena.
"Armeliaisuus on hyvä asia, kun sitä oikein harjoitetaan", sanoi Esa. "Vaan tässä tapauksessa luulen olevan viisainta, että ei totuteta tuota ilkiötä juoppoa saamaan ilmaiseksi. Tehköön työtä, sitten voidaan antaa. Roteva, terve mies hän on".
"Se on totta", sanoi Helena, joka tuskin voi salata mieltymystään, kun asia näin onnellisesti päättyi. "Mutta nyt meillä on vähän ikävä asia ilmoitettava", jatkoi Helena, katsoen Valpuriin. "Äsken täällä kävi Pilveisen Sofia ja Hannu, ja Sofia tuli valittamaan, ettei nuorten väli ole niinkuin kihlattujen pitäisi oleman ja kysyi meiltä syytä ja neuvoa siihen. Me päätimme odottaa, kunnes saamme kuulla sinun lauseesi".
"Ei ole tarvinnut liian terävää silmää, huomatakseen, että asia valitettavasti on, niinkuin Sofia on sanonut", virkkoi Esa, nojaten otsansa kämmentään vastaan. "Hyvin vastahakoisestihan myönnyin Sofian esitykseen kaksikymmentä vuotta taapäin. Muistan silloin sanoneeni: 'tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatki toisiaan?' ja Sofia vastasi jotenki niin, että hän kyllä pitäisi huolen siitä, että he rakastaisivat toisiaan. Eikö ollut se niin?"
"Niin sinä sanoit ja niin Sofia sanoi", virkkoi Helena.
"Sanoinpa myöski: 'onnettomuus lankeaa sinun päällesi, jos tämä liitto vie onnettomuuteen'".
"Kyllä se oli niin", todisti Helena.
"Mutta sinä pyysit minua tuohon esitykseen suostumaan", virkkoi Esa.
"Se on totta", sanoi Helena hämillään. "En voinut aavistaa —"
"Järkevintä on aina olla suostumatta siihen, jota ei voi aavistaa", virkkoi Esa vähän tyytymättömästi.
Nyt seurasi äänettömyys, jota kesti hyvän aikaa.
"Sinä et siis, Valpuri, rakasta häntä?" kysyi Esa Valpurilta, joka punoittaen istui akkunan ääressä.
"Me olemme niin eriluontoiset, ett'emme voi tulla onnellisiksi", virkkoi Valpuri. "Hän on usein loukannut minun pyhimpiä tunteitani ja ehkä olen minä tehnyt samoin hänen suhteensa". Lähestyen Esaa, hän lisäsi: "Oi, rakas isäni, älkää suostuko tuohon liittoon, koska jo sitä solmitessa puolittain olitte sitä vastaan".
"Valitettavasti minä vihdoin ehdottomasti myönnyin, kun Sofia ei tahtonut kuulla mistään ehdoista. On kuitenki kamalata tuolla tavalla myydä lastensa tulevaisuus! Ah! kuinka kadun, ett'en ollut jäykempi niinkuin nyt oisin. Vaan kaksikymmentä vuotta olen sen ajan jälkeen kerennyt ihmiskuntaa tutkia".
Hetken ääneti oltuaan Esa jatkoi: "Niin, mitä siis nyt on tekeminen? Lupausta on vaikea rikkoa ja kahden onnettomuuteen on vielä vaikeampi suostua. Voisinhan sanoa: hoitakoon Sofia asian, kun hän lupasi pitää huolta siitä, että nuoret toisiinsa mieltyvät; vaan vähäinen lohdutus siitä olisi. En siis ensi aluksi tiedä muuta kuin jättää asiain meno sikseen; ehkä joku sattumus voisi muutoksen aikaan saada".
"Sitä sattumusta ei taida tulla", virkkoi huo'aten Helena.
"Ei se ole mahdotonta", virkkoi Esa painavasti. "Kuitenki en tahdo olla käyttämättä kaikkia tilaisuuksia, jotka voivat tarjoutua, saadakseni tuon luonnottoman liiton ehkäistyksi", hän lisäsi, akkunasta silmäillen uhkaavata taivasta.
Ilma oli koko päivän ollut helteinen. Nyt iltamalla alkoi kuulua ukkosen majesteetillista ääntä. Häikäiseviä leimauksia välähti aina tiheämpään raskaista pilvistä. Helena ja Valpuri menivät kamariinsa, pannakseen levolle. Kumpikin oli päivän kuluessa ollut kiihotetussa tilassa ja siis heidän hermostonsa oli tavallistaan arempi. He istuivat vuoteensa laidalla ja katselivat pelvolla leimauksia ja virtana taivaasta valuvata sadetta. Muuan kymmenkunta syltää heistä seisova kaunis riippakoivu, jota Helena enin ihasteli kaikista puista Aumolassa ja nimitti omaksi puukseen, joutui ukon-ilman uhriksi ja meni pirstaleiksi. Helena lausui tästä Valpurille pahan aavistuksen; vaan Valpuri koetti lohduttaa levotonta.
Sydän-yön aikana ilma vihdoin asettui. Silloin vasta Helena ja Valpuri pääsivät levolle ja edellinen päätti heti aamulla lähteä Silpon Laurin puheille ja asettaa suhteensa tuohon ilkeään mieheen, josta hänen kohtalonsa aivan riippui, luotettavammalle kannalle kuin tähän saakka.
XIX.
Seuraavana aamuna, kun Aumolan isäntä ja emäntä nousivat, kuulivat he porstuasta pahaa elämää. Silpon Laurin ääni kuului sieltä. Hän pyrki väkisten sisälle ja sanoi tahtovansa puhutella emäntää. Muuan renki koetti estellä päihtynyttä sisälle pääsemästä. Tästä vastustelemisesta vielä enemmän hurjistuneena Lauri huusi ja elämöi niin, että Esa vihdoin avasi pirtin oven ja käski Laurin tuossa tuokiossa painua tiehensä, muutoin hän saisi tuntea mitä moinen meluaminen maksaa.
Silpon Lauri, joka oli aivan päissään, rupesi vielä enemmän äyäämään, kunnes Esa vihastuneena astui porstuaan, otti Laurin niskasta kiinni ja heitti hänet koppina pihalle.
Helena seisoi kuin naulattuna kamarin lattialla. Kun hän näki Laurin keijahtavan pihalle, hän vihdoin pääsi liikkumaan, riensi porstuan läpi pihalle ja kuiskasi Laurille; "Jumalan nimessä, mitä ajattelet! Älä tee minua onnettomaksi!"
"Eilen vaimoni lähetettiin täältä tyhjillä terveisillä ja tänä päivänä minut heitetään kartanolle. Semmoista nuhtelua en aio sietää. Minä ilmoitan kaikki".
"Herran nimessä, ole hiljaa!" virkkoi Helena.
"Minä en ole hiljaa!" huusi Lauri. "Minua on loukattu sisimmäiseen sydämmeen ja minä tahdon kostaa".
"Pyydä mitä tahdot, kun vaan olet hiljaa", rukoili Helena käsiään väännellen ja katsellen taakseen, näkisikö Esa hänen tuskansa.
"Miks'ette minua ole kohdelleet kuin ihmistä", huusi Lauri. "Kyllä nyt taas olette nöyrä, kun uhkaan ilmoittaa kaikki".
Esa oli juuri astunut porstuaan ja kuuli viimeiset sanat. Hän astui pihalle ja sanoi Laurille: "Korjaa kohta luusi täältä! Mitä sinä höpiset ilmoittamisesta?"
"Hän on järjeltään", virkkoi tuskissaan Helena. "Oi, toimita hänet kohta pois täältä!"
"Vai niin, sinä suopea emäntä! Kyllä minä lähden, vaan ensin valmistan sinulle lähtiäiset, kosk'et minulle tarjoa mitään muuta kuin sanoja", kähisi Lauri ja nousi seisomaan. "Nyt minä lähden täältä. Ei kunnian kukko laula sille vaimolle, joka on varastanut toiselta lapsen, kun ensin on maannut omansa kuoliaaksi".
Kaikki elon väri katosi Helenan kasvoista. Hänen käsivartensa vaipuivat hermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja hän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan.
"Helena, mikä sinua vaivaa?" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. "Mitä tämä merkitsee?"
Samassa tuli Valpuri juosten portaille.
"Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Valpuri, polveutuen
Helenan viereen.
"Häntä vaivaa se, ett'ei hän ole sinun äitisi", sanoi Silpon Lauri, joka oli tyyntynyt vihastaan ja nyt taas tavallisella, pistävällä tavallaan rupesi puhumaan. "Jos joku sitä epäilee, niin minä ja Leiviskän Sakari sen todistamme valallamme. Heijuu!"
Nyt hän läksi astumaan, laulaen:
"Ei auta viipyä,
Sillä laivat on rannalla;
Mun täytyypi lähteä sotaan
Isänmaatani varjelemaan".
"Helena! Mitä Jumalan nimessä tämä tietää?" virkkoi Esa, tirkistellen kalpeaan vaimoonsa. "Tuo kamala huhu taaskin soipi korviini".
"Minä olen kipeä — viekää minut sisälle", änkytti Helena, painaen kättään sydäntä vastaan.
Esa ja Valpuri taluttivat onnetonta sisälle, jossa hän vaipui vuoteelle.
Siinä hän lepäsi hetken, levottomasti heitellen itseään edestakaisin; sitten hän hyökkäsi ylös Valpurin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja virkkoi: "He ovat kaikki liittouneet ryöstämään minulta sinut. Vaan eivät he sinua saa, eivät!"
"Mutta tuo kamala huhu?" sanoi Esa, joka, kuullessaan vaimonsa puheen, heräsi ikäänkuin unesta. "Sinun täytyy jotenkin selittää se asia. Sinä olisit pettänyt meitä molempia! Puhu, puhu!"
"Mitä äitivainajani mahdollisesti on puhellut, siihen perustuu tuo huhu. Hän oli viime vuorokauden houriossa ja silloin kerrotaan lesken käyneen hänen luonaan — niin — ja näinhän minä itse lesken makaavan äitivainajani kamarinlattialla, josta renki hänet korjasi —"
"Ja mitenkä olisi anoppini juuri tuonkaltaista houreissaan puhunut?" virkkoi Esa, tarkasti silmäillen vaimoaan.
"Tiedänkö minä, miksi joku hourailee niin, toinen näin", virkkoi Helena malttamattomasti.
"Mutta jos Silpon Lauri ja Leiviskän Sakari todistavat" —
"Silpon Lauri!" huudahti Helena. "Tuommoinen juoppo ja roisto! Luuletko hänen todistuksensa kelpaavan oikeuden edessä?"
"Vaikkapa hän on juoppo ja roisto, ei häntä ole ennen sakoitettu ja siis hänen lauseensa kelpaa", sanoi Esa.
"Vai niin! Näyttää siltä kuin sinua lohduttaisi se, että minua saadaan oikeuteen", virkkoi Helena katkerasti.
"Siinä olet aivan väärässä", sanoi Esa, luoden surullisen silmäyksen Helenaan. "Mutta minä vaadin, että tulet puhdistetuksi tuosta kamalasta syytöksestä, jos et muutoin, niin oikeuden edessä. Kun olet syytön, sinun ei tarvitse peljätä julkisuutta".
"Rakastatko minua?" kysyi Helena, katsoen vakavasti mieheensä.
"Miksi sitä kysyt?" vastasi Esa.
"Siksi, että haluan tietää, rakastatko minua vai etkö. Jos minua rakastat, niin et ota korviisi mailman kulkupuheita, et salli kummankipuolisen luottamuksemme, joka kolmattakymmentä vuotta on pysynyt aivan rikkomatonna, hetkisen ilkeyden ja kateuden aikaansaaman häiriön kautta tulla rikotuksi. Mutta jos et minua rakasta — no niin — mene silloin etsimään niitä, jotka haluavat syyttää vaimoasi oikeuden edessä. Joskin eivät he mitään voi todistaa, niin ovathan ainakin hetkeksi saaneet minua häväistä".
Näin lausuttuaan Helena puhkesi itkemään, peitti käsillään silmänsä ja istui hetken näin. Kyyneleet vuotivat myös Valpurin silmistä.
"Minun armas Valpurini", sanoi Helena nyyhkien, "sinä rakastat minua sydämmestäsi, sen osoittavat nuo kyyneleesikin, vaan sitä tunnen myös sydämmessäni".
"Tämä tila tulee kärsimättömäksi", jupisi Esa. "Tuo huhu vie minulta yölevon. Minun täytyy kohta koettaa saada se asia selvilleen".
Hän nousi, meni ulos ja astui kohta kujalla.
Helena likisti Valpuria lähemmäs itseään ja virkkoi: "Nojaa pääsi rintaani vasten! Kas niin! Nyt on hyvä. Sydäntäni palelee, vaan sinä ainoa nyt enään sitä lämmität".
XX.
Leiviskän Sakari oli seppä, joka, niinkuin sanotaan, "oli tyhjästä alkanut", vaan ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli ko'onnut jonkinmoisen omaisuuden. Kaikenlaiset nautinnon himot oli hän kukistanut itsessään: ei hän juonut muuta kuin vettä ja kahvikupin aamulla, eikä hän tupakoinut. Yksi ainoa himo oli sitä vastoin (niinkuin usein tapahtuu) vallannut sen sijan, jonka muut ennen olivat omistaneet, ja se himo oli ansion himo. Raha oli Sakarin A ja O.
Ei hän kuitenkaan ollut katsonut naimista kovin kalliiksi asiaksi. Vaan vuoden kuluttua kuoli hänen vaimonsa ja jätti jälkeensä pienen, elävän muistin, joka, kertomuksemme tähän saakka ehdittyä, oli täyttänyt 7 vuotta.
Sakari oli pojalleen laittanut pienoisen alasimen, pihdit ja vasaran, jolla tämä pajassa kalkutteli nauloja y.m. omaksi suureksi ilokseen ja isänsä ratoksi.
Kun Esa läheni pajaa, kuuli hän sieltä kaksinkertaiset vasaran kalkutukset. Sitten kuului sähinä, kun Sakari karkaisi rautaa.
"Miks'ei minulla sihise?" kysyi Väinö, pistäen rautanaulan, jota hän pihdissä piteli, veteen.
"Siksi, ett'ei naulaa ole kuumennettu", vastasi Sakari. "Pistetäänpä naula vähäksi aikaa ahjoon, sitten se sihisee".
Kun Sakari juuri oli tehnyt, mitä pojalleen vasta sanoi, ilmestyi Esa pajan ovelle.
"Hyvää huomenta, Sakari!" hän virkkoi.
"Huomenta, huomenta", sanoi Sakari ja rupesi taas kalkuttamaan.
"Maltappa, seppä, vähän työssäsi", sanoi Esa, "minulla on asiaa enkä saa sanojani kuulumaan, kun kalkutat".
Puolittain vastahakoisesti pani Sakari vasaran alasimelle, pani kätensä ristiin rinnan yli, nojausi seinää vasten ja sanoi: "Noh?"
"Oletko sinä viisi kuukautta sitten Silpon Laurin kanssa kuullut anoppi vainajani sanovan Takalon Elsalle, että vaimoni — on ryöstänyt lesken lapsen?"
"Kas sitä Lauria, kun ei voinut olla ääneti", jupisi Sakari ja lisäsi: "No, jos se asia on tunnustettava, niin sen olen minä kuullut. Minä näin lesken menevän emäntävainajan luo ja silloin Lauri, joka oli käynyt leskeä käskemässä, veti minua hihasta sisälle ja me seisoimme pimeän salin nurkassa ja leskeltä jäi ovi ra'olleeen, kun hän meni kamariin ja me hiivimme oven luo ja kuulimme koko puheen".
"Mitä he? — kerro heidän puheensa lyhykäisesti", sanoi Esa, muristaen kulmiansa.
"Emäntävainaja sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään lesken lapsen. Silloin leski kaatui lattialle ja vaimonne tuli juuri sisään, jolloin me vetäysimme syrjään. Ja vaimonne nuhteli ankarasti äitiään, kun hän oli asiasta ilmoittanut ja uhkasi ajaa hänet pois talosta, jos hän vielä menisi puhumaan siitä asiasta. Ja sitten renki tuli ja korjasi lesken rekeen ja vei hänet kotiaan. Vaimonne sanoi, että leski oli joko saanut halvauksen tai oli juovuksissa. Niin sen asian oli. Sepä on kyllä ikävä seikka; mutta jos vähän maksatte leskelle, niin voi vielä kaikki tulla reilaansa".
"Onko kaikki mitä puhuit totta? Voitko sen valallasi todistaa?" kysyi
Esa, synkästi katsellen Sakaria.
"Miksi valhetteleisin kun minulta kysytään? Muutoin olisi tuo asia saanut jäädä salaisuudeksi — ainakaan minä en olisi suutani aukonut", virkkoi Sakari.
"Hyvästi seppä!" lausui Esa lyhyesti ja lähti astumaan.
"Herran nimeen!" sanoi Sakari. "Hän näytti niin kummalliselta. — Kyllä nyt Lauri on pahan asian alkuun pannut. Pitäneeköhän mennä oikeuteen? No kulungithan tuosta tulevat", hän lisäsi, pyyhkien suutaan.
Hän oli taas tarttunut vasaraan ja alkoi kalkutella. Sepän talo oli samalla puolen virtaa kuin Aumola, mutta ylempänä. Esa laskeusi pajasta lähtien joen törmää alaspäin, tapasi pienen tytön ja käski tämän viedä hänet yli. — Kohta oli hän joen toisella puolen ja lähti astumaan. Yhteenpuristetuilla huulilla, levoton tuli tuijottavissa silmissään ja lyhyesti hengittäen kulki Esa eteenpäin. Hän ajatteli, mitä hän tänä päivänä oli kuullut. Sanomaton raskasmielisyys tahtoi ikäänkuin painaa hänet maan alle.
Kun Esa oli saapunut Elsan mökin luo, pysähtyi hän ja katseli hetken ympärilleen. "Täällä olisi hän liikkunut siinä kamalassa toimessa! — ah! — päätäni pyörtää sitä ajatellessa".
Hän astui mökin ovesta sisään ja vaipui, melkein lankesi, penkille istumaan.
Leski tirkisteli Esaa eikä tiennyt ensin, näkikö hän oikein.
"En mielelläni astuisi sen kynnyksen yli, joka on talostani poisajettu", alotti Esa. "Mutta asia, joka meitä kumpaaki koskee, on pakoittanut mua tänne tulemaan".
Hän piti väliä puheessaan ja hengähti syvään.
"Minä olen sattunut kuulemaan, ettäs ennen anoppini kuolemata olit hänen puheillaan. Mikä sinut hänen luokseen sai menemään?" kysyi Esa, tarkoin silmäillen seinää edessään.
"Silpon Lauri kävi minut käskemässä", sanoi leski.
"Siis se on totta!" jupisi Esa ja jatkoi ääneen: "Ja mitä anoppivainajani sinulle sanoi? Kerro niin tarkoin, kuin muistat".
"Hän sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään minulta lapsen, kun vaimonne oli maannut lapsensa kuoliaaksi. Nyt oli vanhan emännän omatunto herännyt; mutta mitäpä se minua auttaa; tai miksi tätä kyselette?"
"Ja mitä sinä siihen sanoit?" kysyi Esa kolkosti.
"Minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa ja silloin vaimonne tuli sisään".
"Mutta sinä olit maannut lattialla" — virkkoi Esa.
"Lienenkö maannutkin; en tuota oikein muista; ja sitten minut vietiin
Aumolan hevosella kotiini".
"Olisitko valmis vannomaan totta puhuvasi?" kysyi Esa.
"Vaikka heti", huudahti leski, "kautta taivahan Jumalan vannon, että olen totta puhunut. — Mutta mitä tämä merkitsee? Tehän kiellätte lapseni olevan Valpurin. — Voitteko pahoin?" hän äkkiä kysäsi.
"Täällä on — tympistynyt ilma — tule huomenna Aumolaan — noutamaan lapsesi!" soperti murtunut mies.
Esa nousi. Hänen silmäinsä edessä pyöri kamari ja hän kiiruhti ulos vapaasen ilmaan.
Kuin pilvistä pudonneena seisoi leski. "Tule huomenna Aumolaan — noutamaan lapsesi", kertoi hän. "Lapseni — ah!"
Hän rupesi itkemään, polveusi ja koetti kiittää Luojaa, vaan ei hän sen enempää voinut ajatella ja sanoa kuin: "lapseni". Vihdoin hän hyppäsi seisoalleen, tarttui mustaan kissaan, joka uinaili pankolla, sulki sen syliinsä, pyöri ympäri kuin väkkärä, itki ja nauroi. Kissa ei mieltynyt tähän pyörryttävään iloon, vaan kynsäsi leskeä poskesta, vaan leski painoi taas kissan rintaansa vasten ja virkkoi: "vaikka silmäni roukkisit, niin sinua syleileisin nyt. Oi, kun koko maailma mahtuisi syliini!"
"Mutta — voinko täydellisesti luottaa tuohon lupaukseen", alkoi leski ajatella, vähän toinnuttuaan. "Olenhan aina ennen tullut petetyksi. Oi Jumala! Älä minua toivolla elähytä, jos se toivo taaskin raukeaa".
Seuraavana yönä leski tuskin malttoi nukkua ja varhain aamulla hän pukeutui huolellisesti, ajatellen, olisiko hän Valpurin mieleen, tämmöinen surkastunut ja köyhä leski. Kevein askelin hän suuntasi matkansa Aumolaa kohti.
XXI.
Päivä oli jo enemmän kuin puolissa, kun Valpuri, joka istui akkunan ääressä, ilmoitti Helenalle, joka levotonna oli levännyt sängyllä ja taas vuorottain astuskellut edestakaisin lattialla, että Esa tuli. Kuin sähkön satuttamana Helena kuuli tämän ilmoituksen. "Älä minua hylkää", hän virkkoi Valpurille, eikä enempää kerennyt sanoa, kun Esa, kalpeana ja muuttuneen näköisenä, astui sisään.
"Mikä sinua vaivaa?" alotti Helena ja läheni miestänsä, vaan tämä sysäsi vaimonsa syrjään semmoisella voimalla, että Helena hoiperrellen vaipui penkille.
"Pois luotani, sinä onneton, joka vielä viimme hetkellä olet minua koettanut pettää, joka olet köyhältä leskeltä ryöstänyt hänen lapsensa ja, kun äitisi katui tuota kurjaa neuvoaan, et sittekään korjannut vääryyttäsi sen verran, minkä sitä korjata voi".
"Minä kysyn sinulta", huudahti Helena vihasta ja hävystä värisevällä äänellä, "onko sinulla oikeus tämän syyttömän tyttären läsnäollessa, joka minua vielä äidiksi nimittää ja jonka olen kasvattanut, näin häväistä minua? Jos sinulla on vähänkään häpeää ja miehuutta, niin puhut minulle kahden kesken sanottavasi".
Esa viittasi Valpurille joka meni ulos.
"Nyt voimme puhua vapaasti", virkkoi Helena, joka, kuta arveluttavammaksi hänen tilansa tuli, sen enemmän saavutti luonnollisen rohkeutensa.
"No niin", sanoi Esa. "Mitä on sinulla vastaamista? Minä tiedän, että olet syyllinen ja jos koetat kuinka päästä epäluulostani, niin ei se enään onnistu. Minä tiedän kaikki".
Helena istui sängyn laidalle.
"Kaksikymmentä vuotta olemme eläneet onnellista elämää", aloitti Helena. "Valpuria olemme kasvattaneet, hänestä olemme nähneet vanhempain huolet ja ilot. Hän on oppinut meihin katsomaan suuremmalla luottamuksella kuin keneenkähän muuhun. Ja nyt nuo kummankipuoliset hellät siteet pitää revittämän! — Minä olen syyllinen. Se tunnustus olisi jo aikoja sitten lähtenyt huuliltani, vaan minä olen peljännyt sen seurausta, nimittäin että menettäisin hänen, joka minua on aina suurimmalla rakkaudella kohdellut, joka on katsonut minuun kuin korkeampaan olentoon. Oletko itse ajatellut, miltä se tuntuu, kun rakkahin meiltä ryöstetään?"
"Ja oletko sinä ajatellut, onko oikein iloita ryöstetyn tavaran omistamisesta? Oletko sinä ajatellut, miltä se on tuntunut leskelle, kun häneltä ryöstettiin lapsi? Ja miltä se lie tuntunut, kun hän sai kuulla, että hänen lapsensa eli eikä ollut toivoa saada häntä omakseen?" virkkoi Esa, katsoen terävästi vaimoon.
"Minä ryöstin lapsen rakkaudesta sinuun ja väärästä hävystä, jota ei tarvinne kummastella löytyneeksi suurimmassa määrässä siinä ijässä, jossa silloin olin ja siinä tilassa. Ja sinä minua vaan armottomasti tuomitset!"
"Minä en tahdo sinua armottomasti tuomita", virkkoi Esa hellemmällä äänellä kuin tätä ennen. "Mutta yhden asian minä vaadin: että Valpuri annetaan äidilleen. Niin vaatii sinunki omatuntosi, jos se ei ole aivan paatunut. Jumalan ja ihmisten edessä olisi väärin tehty enään pidättää häntä luonamme".
Helena hyppäsi seisoalleen. Hänen poskensa punottivat ja hän polki jalkaa, huutaen Esalle: "Sinä olet luonnoton aviomies ja suuri raukka! Minun tuskistani sinä et huoli ja mailman edessä sinä olet siten jalomielinen. Jää hyvästi, Aumolan isäntä! Menköön nyt kahdenkymmenen vuoden rakkaus ja sopu pirstaleiksi!"
Säihkyvin silmin ja pää pystyssä astui Helena ovesta ulos. Kohta hän näkyi kartanolla Valpuri rinnallaan. Esa avasi akkunan ja huusi: "Valpuri! Jos vaimoni tahtoo sinua mukaansa, niin et saa mennä, vaan saattaa kyllä häntä saat".
"Vaimoni!" sanoi Helena, kertoen Esan sanat. "Sinun vaimosi en tahdo olla, ell'en saa Valpuria lapsenani pitää", lisäsi hän kopeasti.
He eivät olleet menneet monta askelta, ennenkuin näkivät rovastin tulevan heitä vastaan. Hän tervehti heitä ja kysyi oliko Esa kotona ja, saatuaan myöntävän vastauksen, hän meni taloon.
"Parasta on että palaat, lapseni", sanoi Helena. "Minä lähden erään tuttavan luo yöksi. Huomen-aamulla tulen vielä viimmeistä koetusta tekemään. Jos ei se onnistu, lähden ijäksi täältä. Mieti nyt huomiseksi, seuraatko minua tai et. Siitä riippuu koko tulevaisuuteni".
Helena painoi suudelman Valpurin huulille, nyykäytti hänelle näennäisesti iloisena päätään ja meni eteenpäin. Valpuri katsoi hetken hänen jälkeensä. — Helena kääntyi vielä kerran, nyykäytti päätään ja kääntyi sitte menemään. Kyyneltulva herahti hänen silmistään ja hän huokasi: "Oi Jumala! Kahdenkymmenen vuoden muistelmat minua seuraavat!"
Sill'aikaa kuin naiset olivat ulkona, olivat rovasti ja Esa sisällä heti tulleet puhumaan siitä asiasta, joka nyt on pääkysymys Aumolassa. Rovasti oli saanut kuulla leskeltä Esan käynnistä ja tuli kysymään, oliko lesken puheessa perää. Esa kertoi lyhyesti asian ja lausui vaikeimman kohdan olevan saada Valpuri erilleen Helenasta.
"Tuollapa tytär tulee", sanoi rovasti Esalle. "Kyllä minäkin koetan puolestani jotakin vaikuttaa".
Kun nyt Valpuri tuli sisälle, astui rovasti paikaltaan, tervehti häntä ystävällisesti ja kun Valpuri aikoi mennä ulos, käski rovasti hänet istua, sanoen tahtovansa puhua pari sanaa hänen kanssaan. Punehtuen Valpuri asettui oven viereen, vaan Esa vei hänet ystävällisesti istumaan.
"Kummallinen sattumus", aloitti rovasti, "jonka sivukohtia en nyt huoli kertoa, on tehnyt sen, että sinä olet kasvatettu perheessä, johon et oikeastaan olekaan kuuluva. Sinun isäsi ei ole tuossa ja sinun äitisi ei ole hän, josta vasta erosit. Se leski, joka sinua on lapsekseen sanonut ja jota on hulluksi luultu eli oikeammin syytetty, hän on sinun äitisi".
Valpuri katseli laattiaan. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi vakavasti rovastiin.
"Kaikkeen tähän sinä olet syytön", virkkoi rovasti. "Mutta nyt, kun Helenan osa tässä surunäytelmässä on päättymäisillään ja kun hän, jota isäksesi olet sanonut, myös on ruvennut suorittamaan tehtäväänsä, nyt on sinunkin velvollisuutesi astua taisteluun, elämän taisteluun ja seurata omantuntosi ääntä. Sinun nyt ei ole kuuleminen muuta kuin sitä vaan, sinun ei ole ajatteleminen: miltä tuntuu eroaminen hänestä, jota äidikseni olen sanonut, vaan sinun pitää ajatella: jos joku nuori tytär olisi minun asemassani ja minä olisin hänen tuomarinaan ja minulla olisi elävä Jumalan tunto; miten tuomitsisin?"
"Minä ymmärrän velvollisuuteni", sanoi Valpuri. "ja koetan toimia sen mukaan — mutta vaikea on erota täältä. Eihän minulla ole isääkään enää!"
Esa käänsi puolittain pois kasvonsa ja pyyhkäsi kyyneleen silmistään, vaan hänen tunteensa hänet valtasi, hän levitti kätensä ja sanoi: "Jos minua vastakin tahdot isäksi nimittää, niin on se suloisin sana, minkä keltään ihmiseltä kuulla voin!"
Valpuri läheni Esaa ja vaipui hänen rintaansa vasten.
"Nyt sinulla on kaksikin isää", sanoi rovasti. "Etkös äsken muistanut sitä suurta isää, joka on meistä niin kaukana ja kuitenkin samassa niin likellä? — Mutta aika on jo kulunut. Jääkäät hyvästi, rakkaat ystävät! Herran voimakas käsi siunatkoon kohtalonne niin, että kuolemattomat sielunne perisivät ijankaikkisen elämän".
Rovastin mentyä asettuivat Esa ja Valpuri levolle. Valpuri muisteli eilis-iltaa, jonka hän vietti äitinsä seurassa ukon-ilman raivotessa. Esa toivoi, että mahdollisesti Helena, oltuaan poissa yön, malttaisi mielensä ja mukaantuisi asiain nykyiseen tilaan. Kumpikin tunsivat, että huomispäivä oli ratkaiseva heidän ja etenkin Helenan kohtalon.
XXII.
Varhain aamulla nousi Valpuri ja meni portaille istumaan. Hän oli aamulla herätessään niin katkerasti kaivannut häntä, joka joka aamu niin ystävällisesti oli hänelle hyvää huomenta lausunut ja kyyneleitä vuodattanut, muistellessaan menneitä aikoja. Viileä ilma ulkona raitistutti Valpurin raskasta päätä ja hän odotti nyt levotonna kahden äitinsä tuloa, sillä olihan Esa käskenyt lesken tulla Aumolaan noutamaan lastansa ja tästä myös antanut tiedon Valpurille. Kujalla näki hän nyt Helenan tulevan. Hän aikoi syöstä häntä vastaan, vaan joku outo tunne pidätti hänet paikallaan.
Katkeralla tunteella näki Helena Valpurin istuvan paikoillaan. "Olisko hänkin jo muuttunut?" jupisi Helena ja saapui kohta kartanolle.
Hän meni portaille päin. Valpuri nousi samassa ja Helena katseli häntä tarkoin.
"Sinä olet itkenyt!" virkkoi vastatullut, jonka tottunut silmä huomasi vähimmätkin muutokset Valpurin muodossa.
"Ette sitä voi kummastella tämmöisessä tilassa", sanoi Valpuri, katsoen ujostellen äitiinsä.
"Onko sinua nuhdeltu tai koeteltu pakoittaa minusta luopumaan?" kysyi
Helena.
"Ei", sanoi Valpuri, joka pelkäsi lisätä mitään sanoihinsa.
"No, Jumalan kiitos, sitten olet minun", virkkoi Helena ja toivon tuli leimahti hänen silmissään. "Ja onko Esa muuttanut ajatustaan lesken suhteen; vaatiiko hän että sinun pitäisi lähteä lesken luo?"
"Ell'ei hän yöllä ole ajatustaan muuttanut, niin hän vaatii minua menemään", virkkoi Valpuri.
"Siitä ei tule mitään", sanoi Helena. "Me pakenemme vaikka Amerikaan ja tulemme kyllä toimeen".
Kovassa sielun tuskassa seisoi nuori tytär Helenan edessä. Hän katseli hellyydellä ja säälillä noita kalliita kasvoja, joista vieläkin toivo loisti, ja hän ajatteli minkä musertavan vaikutuksen hänen sanansa teki.
"Koetan hänelle niin varovasti kuin mahdollista, ilmoittaa päätökseni", mietti Valpuri.
"Rakas kasvattajani", sanoi hän, "eivät mitkään maalliset myrskyt ole voineet vähentää rakkauttani teihin. Kuitenkin minun velvollisuuteni on osoittaa lapsellista rakkautta häntä kohtaan, joka on oikea äitini. Vaikka hän on köyhä, ottaa hän minut niin mielellään luokseen ja minä tyydyn vähempiinkin oloihin, kun oikeus niin vaatii. Kun minä siten täytän oikeuden vaatimukset, niin teidän, joita vieläkin vanhempinani rakastan muistella, välinne paranee ja minä puolestani pidän suurimpana ilonani usein saada tulla käymään luonanne".
Viimmeiset sanat lausuessaan Valpuri purskahti itkemään. Helena nousi.
Kuolon kalpeus peitti hänen kasvonsa. "Olenko teitä loukannut, niin
Jumalan nimessä antakaa minulle anteeksi", virkkoi Valpuri rukoillen.
"Oletko minua loukannut!" kertoi Helena ivallisesti. "Sydänvereni sinä noilla sanoilla panet vuotamaan! Minä onneton olento olen toivonut, ett'et ainakaan sinä minusta luopuisi ratkaisevalla hetkellä! Oi kuinka katkerasti, kuinka katkerasti olen erehtynyt! Laupias Jumala! Iske minua salamallasi ja pelasta minut hengittämästä ilmaa, jota kamalin kiittämättömyys on saastuttanut!"
Näin sanottuaan Helena läksi kujaa astumaan. Valpuri huusi häntä takaisin, vaan Helena ei katsonut taakseen, vihdoin hän tien mutkassa katosi nähtävistä!
Samassa venhe laski Aumolan rantaan ja leski hyppäsi keveillä askeleilla matalaa mäkeä ylös taloon.
Esa tuli samassa portaille, nosti Valpuria, joka puolitainnuksissa istui portailla, ja talutti häntä lesken luo. Ilosta itkien sulki tämä syliinsä kauan kaivatun lapsensa. Hän oli kuin houriossa, itki ja nauroi vuorotellen, pani kätensä ristiin, hieroi ohimoitaan ja, luoden silmänsä Valpuriin, lausui: "kuka olisi uskonut — minulla tuommoinen tytär — miten sovit nyt matalan majan asukkaaksi?"
"Minä olen miettinyt", sanoi Esa, "että myömme mökkisi ja sinä muutat asumaan tuonne pienelle puolelle, anoppivainajan kamariin, ja toinen kamari vieressä siistitään Valpurille. Ehkäpä Helenakin tulee lepytetyksi, kun kuulee Valpurin pysyvän täällä".
"Te olette yli tavallisen järjen mitan!" sanoi leski, katsoen ihmetellen Esaa. "En ainakaan minä ole koskaan kuullut enkä nähnyt mitään tämänkaltaista".
"Tämä päätöksemme kuitenkin, muutamasta erityisestä syystä, pidetään aluksi salassa ja sinä Valpuri muutat viikon ajaksi mökkiin".
"Nytkö heti?" kysyi leski.
"Sen parempi kuta ennemmin", sanoi Esa.
"No, lähtekäämme heti", sanoi leski. "Minä käskin Antin ja Sannan tulla tervehtimään sisartaan heidän vanhaan kotiinsa. — Niin —- et suinkaan heitä ujostele, Valpuri? Ovathan he sinun veljesi ja sisaresi".
"Valpuri ei ole niin kasvatettu, että hän olisi ylpeäksi käynyt", sanoi Esa vakavasti. "Minä lähden teitä saattamaan. Tulkaa jo huomenna täällä käymään ja viikon päästä ainaiseksi".
Leski ei ottanut sen enempää miettiäkseen, miksi Valpurin piti viikon päivät olla mökissä. — Kohta venhe lipui joen kirkasta pintaa ja noustiin toiselle puolen maalle. Sitten Esa palasi ja antoi toisten jatkaa matkaansa. Metsän liepeessä oli kaksi hehkuvaa silmää nähnyt venheen kulkevan yli joen. — Kun Helena sen näki, vaipui hän pyörtyneenä puun juurelle.
Hetken näin maattuaan hän heräsi ja katsoi kummastellen ympärilleen.
Sitten hän vaivaloisesti nousi ja läksi astumaan pois Aumolasta päin.
Esa istui jonkun ajan kotona. Sitten hän lähti ulos kujaa kävelemään. Salainen toivo eli hänessä, että Helena kohta palaisi, sillä mihinkäpä hän menisi. Esa käveli pelloillaan ja niityillään. Päivä kului ja viileä ilta tuli. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ilma tuntui nyt kolkommalta kuin pariin viikkoon.
Vihdoin Esa palasi kotiinsa ja istui akkunan ääreen odottamaan, eikö vaimonsa tulisi. Kummallinen, outo tunne täytti hänen rintansa.
Kello löi 10, löi 11 ja 12. Esa heittäysi täysissä vaatteissa sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, vaan unta ei hän saanut. Hän nousi, astui jonkun ajan edestakaisin huoneessa ja heittäysi taas maata.
Niin vienosti paistoi akkunasta täysikuu Esan vuoteelle heikontuneella valolla, ikääskuin hälvenevä muisto menneistä ajoista! Niin monta onnellista hetkeä hänen elämässään oli se valaissut!
Vihdoin hän vaipui levottomaan uneen. "Ehkä hän huomenna on sänkyni vieressä!" oli hän toivonut. Aamu tuli, mutta — Helena ei tullut.
XXIII.
Seuratkaamme nyt Helenaa hänen matkallaan. Kun hän hetken oli kulkenut tietä, poikkesi hän pienoisen metsän kautta niitylle ja tuli taas, sen yli mentyään, metsään, jota hän sai kävellä pari tuntia, ennenkuin sen läpi oli kulkenut. Nyt hän saapui metsäjärven luo, jonka rannalla hän sammutti polttavan janonsa. Hetkisen hän päätti levähtää tässä.
Hän katseli järven pintaa, johon leijailevat pilvenhattarat kuvausivat.
Hänen ajatuksensa johtuivat ylöspäin; hän oli niin vieraantunut maasta.
"Kaikki maan päällä on pysymätöntä", hän ajatteli. "Lieneekö tuolla ylhäällä paremmat olot? Tuskin minulle, kurjalle. Pieni lapseni on siellä, minun oma lapseni, vaan mistäpä hän minua rakastaisi? Siitäkö, että synnytin hänet tähän kurjuuden maailmaan? Ja laitin hänet täältä ennen aikojaan pois. Oi, oi; kaikki elämäni on ollut turha!"
Hän otti vierestään kukan, katseli sitä ja virkkoi:
"Sinä olet minua onnellisempi, sillä sinä täytät tarkoituksesi. Ainakin olet minua parempi".
Hän nousi ja rupesi taas astumaan. Kuljettuaan hyvän aikaa samaa suuntaa, hän kuuli rattaiden kolinaa. Hän kiipesi aidan yli ja saavutti kohta ajajan.
"Kas! Aumolan emäntä", sanoi ajaja. "Mihin matkanne? Ettekö halua kärryihin nousta? — Ptruu!"
Helena seisoi hetken epäröiden; sitten hän noudatti kutsumusta.
"Oletteko hyvin väsynyt tai kipeä?" kysyi ajaja.
"Vähän kumpainenkin", virkkoi Helena.
Mies kärryissä rupesi nyt ajamaan kovemmin. Hän ajatteli, että Helena oli menossa tohtorin puheille. Äänetönnä ajettiin nyt eteenpäin. Kun oli saavuttu lähelle X:n kaupunkia, kysyi mies kärryissä: "missä on majatalonne?"
"Majataloni?" kertoi Helena kuin unissa. "Minä nousen tullin kohdalla ja kävelen sitten majatalooni".
Kun oli saavuttu tullin tykö, Helena laskeusi maahan, avasi kukkaronsa ja antoi miehelle moniaita hopearahoja. Sitten hän meni tullista oikealle kädelle ja saapui kohta kirkkomaalle.
"Tääll' on minun majataloni", hän jupisi ja heittäysi erään haudan viereen asetetulle sohvalle istumaan.
Aurinko laski ja viileä ilma ilmoitti kohta, että päivän ruhtinas oli mennyt mailleen. Eräs nainen istui penkillä, joka ei ollut kaukana Helenasta. Hän kohautteli olkapäitään, haukotteli ja lähti astumaan.
"Minkähänlainen koti tuollakin on?" ajatteli Helena katkerasti ja lisäsi: "ainakin parempi kuin minulla".
"Tämä on kuolleiden valtakunta", jupisi Helena hetken perästä. "He eivät ainakaan minua karsaalla silmällä katso, jotka lepäävät maan povessa".
Koillisesta kohosi nyt metsän takaa kuu ja valaisi puiden läpi kirkkomaata osittain. Niin kaamialta alkoi olo tuntua Helenasta täällä yksinäisyydessä, kuolleiden seurassa. Ja vilun väreet alkoivat häntä pudistuttaa.
Äkkiä kuului maan alta häntä lähellä ikäänkuin joku olisi potkaissut lautaan. Veri virtaili Helenan sydämmeen. Hän hypähti ylös ja huudahti sekä lähti juoksemaan. Kirkkomaan portille ei hän osannut, vaan kiipesi kiviaidalle ja aikoi siitä hypätä alas, vaan jalkansa suljahti ja hän pitkänään maahan syöksähti, lyöden oikean ohimonsa kiveen, niin että hän pyörtyi. Kun siitä virkosi, nousi hän ja tunsi väristyksiä ruumiissaan sekä päänkolotusta. Vaivaloisesti hän astui kaupunkiin ja ensi portista sisään.
Hän kopautti muutamalle ovelle.
"Kuka p—le siellä kolisee?" ärjäsi muuan karkea bassoääni.
"Suokaa leposijaa kipeälle", virkkoi Helena, joka tuskin jaksoi puhua.
"Tämä ei ole mikään lasareti!" karjasi nyt hieno naisääni edempänä.
Helena hoiperteli kadulle. Päivä jo koitti. Muuan vaimonpuoli kulki kadulla ja näki Helenan.
"Te olette kipeä", hän virkkoi. "Olette kai kaupunkilainen?"
"En ole", sanoi Helena. "Viekäät minua johonki. En jaksa enään seisoaltaan".
"Tuossa asun", virkkoi vaimo. Hän astui Helenan luo, otti häntä kädestä ja talutti häntä kotiin.
"Saanko kysyä, mistä vieras on ja nimen", virkkoi vaimonpuoli. "Kaiketi omaisenne ovat levottomat, kun ei teistä ala kuulua mitään".
"Minulla ei ole omaisia", virkkoi kuumeellisella innolla Helena.
"Eikö ole? Ovatko he sitten kaikki kuolleet?" kysyi vaimo. "Sittenhän olette niinkuin minä. Isäni on kuollut, äitini on kuollut, veljeni ja sisareni ovat kuolleet, setäni ja enoni ovat kuolleet ja minä olen naimaton. Oli minulla ylkä — hm — mutta hän minut petti — maailma on petollisuutta täynnä".
Helena ei vastannut mitään, vaan kääntyi seinää kohden. Kova päänkivistys häntä vaivasi.
"Mikähän tuo mahtaa olla?" jupisi vaimo, katsellen Helenaa. — "Ei hänen puvustaan luulisi häntä köyhäksikään". — Ääneen hän lisäsi: "haluatteko tohtoria tänne?"
"En, en", virkkoi Helena. — "Minä tahdon kuolla."
"Eikö hän liene houriossa?" jupisi vaimo itsekseen ja virkkoi sitten: "ei sitä jouda kuolemaan. — Vaikka minua on petetty eikä minua kukaan kaipaisi, niin en, kies auta, haluaisi kuolla. Tiedetään missä ollaan, vaan ei tiedetä mihin tullaan".
"Pane vaatetta ylleni — huu! — minua vilustaa", virkkoi Helena ja hänen huulensa lokattivat, vaikka kasvonsa hohtivat punaisina.
"Kas tuossa", sanoi vaimo. — "Odottakaapa kun minä keitän kahvia.
Siihen ottaisin vähän apteekista. Onko teillä mitään rahaa?"
"Kas täällä", sanoi Helena ja otti taskustaan kukkaron. "Pidä se ja pane siitä tautiini". Itsekseen hän jupisi: "Ovathan nämä rahat yhdessä Esan kanssa ansaittuja eikä hän pahastune, jos niitä käytän. En minä häneltä enään mitään tahtoisi, en näitäkään rahoja".
Leski avasi kukkaron ja katseli sisältöä: "viisi, kymmenen, viisitoista, kuusi — seitsemän — kahdeksantoista markkaa ja viisikymmentäviisi penniä. — Hyvä!" Itsekseen hän jupisi: "jos vaimo kuolee, niin minä pidän nämä rahat. Pankoon köyhäinhoitohallitus hänet hautaan".
"Nyt panen kahveen tulelle", virkkoi hän tytyväisellä äänellä, "ja sitten juoksen noutamaan vähän rohtoja. Minä olen jo monet taudit parantanut reseptilläni". Ovessa hän vielä virkkoi: "miks'ei vaimonpuolikin kelpaisi tohtoriksi? Kansan seassa parantavat viisaat akat ihmisiä yhtä paljon kuin viisaat miehetkin".
XXIV.
Ennenkun huhu siitä, mitä Aumolassa tapahtunut oli, kerkesi levetä pitäjäälle, oli Pilveisten Hannu tullut tilaisuuteen toteuttaa kostonhankkeensa tuota vihattua Juhoa vastaan.
Iltaa ennen kuin Helena oli lähtenyt Aumolasta, oli Juho käynyt toisella puolen jokea ja kulkenut sivu Hannun kodin. Hannu oli heti lähtenyt tähystämään, mihin toinen meni, ja nähnyt Juhon kääntyvän Torvelan kujalle. Hannu arvasi, että Juho ei Torvelassa kauaa viipyisi ja asettui eräälle kankaalle, jossa ei taloa ollut lähellä, odottamaan Juhon palaamista. Koston tuli paloi Hannun silmissä, kun hän malttamattomasti katseli sinne päin, josta hänen vihattunsa oli tuleva.
Hyräillen Savolaisen marssia, astuskeli Juho surutonna eteenpäin kaitaista metsäpolkua, kun hän äkkiä tunsi kaksi kättä takaa tarttuvan hänen kaulaansa ja riuhtasevan hänet seljälleen. Niin odottamaton oli tuo hyökkäys, että oli mahdotonta keretä vastarintaa tehdä.
"Nyt me olemme täällä kahden kesken", kähisi Hannu. — "Minulla on sinulle vähän sanomista ja koska pelkäsin, ett'et saapuisi puheilleni käskemällä, niin täytyi minun tällä tavalla sinua saada tavata".
"Tämmöistä tapaa ei oikea mies käytä", sanoi Juho. "Tämä on häpeällistä kaikkien mielestä, joilla kunniantuntoa on".
"Ole huoleti; ei sinun tarvitse hävetä", sanoi Hannu pilkallisesti, "koska ei kukaan ole tässä näkemässä eikä kuulemassa. Niin, minä ai'on sinulle nyt sanoa, että sinä kuulut kertoneen pitäjäällä minun naivan Valpurin ainoastaan rahan vuoksi. Luuletko minua semmoiseksi mieheksi?"
"Luulen kyllä", sanoi Juho ja koetti samalla hyökätä ylös, vaan Hannu arvasi pitää varansa eikä päästänyt häntä altaan.
"Mutta nyt minä aion sinulle opettaa, mitä maksaa noin mennä pilaamaan miehen mainetta", sanoi Hannu, polkasi oikealla polvellaan Juhon vasenta käsivartta ja otti oikealla kädellään tupesta puukon. Hän puristi sen peukalon ja nuolusormen väliin, niin että puolen tuuman verta terästä jäi näkyviin ja vihloi sillä Juhon vasenta kuvetta.
"Älä pahastu, tämä on Härmäläisten leikkiä vaan", sanoi Hannu.
Juho tunsi kupeensa kosteaksi ja lämpymäksi verestä, joka alkoi tihkua haavasta.
"Joko sait kyllisi?" kysyi Hannu. "Ai'otko vielä minun mainettani heikontaa?"
"Minä en sitä niinkään kykene heikontamaan kuin sinä itse", virkkoi
Juho. "Päästä minut!"
"En vielä", sanoi Hannu ja vihlasi toisen kerran.
"Sinä kunnoton raukka!" huudahti Juho ja sylkäsi Hannua naamaan.
"Vai sinä tässä!" karjasi Hannu ja vihlasi vielä kolmannen kerran.
"Nyt on kerraksi kyllä", sanoi hän, nousi ja läksi juoksemaan kotiaan päin, verinen veitsi kädessään. Ennenkuin hän kerkesi sen pistää tuppeen, näki hän syrjätieltä kahden henkilön tulevan, jotka hän tunsi Luopion emännäksi ja piiaksi. "Lempo vieköön!" murisi Hannu hampaittensa välistä, "kylän ensimäinen juoruakka näki minun". — "Emäntä on varmaan meille menossa?" hän lisäsi ääneen, pistäen tuppeen puukon. "Niin, Sofia lupasi ostaa minulle lohen padolta", virkkoi Luopion emäntä. "Mistä Hannu noin kiiruusti tulee?"
"Käärme minua pisti", sanoi Hannu, "ja minä koetin puukolla leikata myrkytettyä lihaa, vaan en sitä kauan sietänyt."
"Oih! — taaskin pistokset minua ahdistavat!" uikutti Luopion emäntä. "Hannu on hyvä ja kiiruhtaa apua hakemaan, sillä käärmeen purema ei ole leikkiasia. Minä tulen, kunhan vähän levähdän", hän lisäsi ja istahti kivelle.
Hannu mietti hetken, vaan kun hän ymmärsi, että Juho menisi oikotietä rantaan, tuli hän levolliseksi ja lähti astumaan.
Tuskin oli Hannu nähtävistä kadonnut, ennenkun Luopion emäntä hypähti jalkeille.
"Täällä on jotakin tapahtunut. Seuraa minua Elsa!" He lähtivät astumaan sitä tietä, jota Hannu oli juossut, ennenkun heidät tapasi. Juho oli juuri noussut ja aikoi lähteä rantaanpäin, kun hän näki Luopion emännän ja hänen piikansa.
"Tuliko se paholainen teitä vastaan?" kysyi Juho.
"Kuka paholainen?" kysyi Luopion emäntä, joka oikein oli piintynyt siihen katsantotapaan, ettei hän mitään tiennyt.
"Pilveisen Hannu se konna, hän minua puukolla vihloi; kas kuinka läpi vaatteenki on vuotanut!"
"Mutta miten se olisi mahdollista? Mehän tulemme tuoltapäin; olisihan hänen pitänyt tulla meitä vastaan, virkkoi Luopion emäntä kummastellen.
"Hän on varmaankin juossut syrjään, kun teidät huomasi", sanoi Juho. "Sen kalu, kun ette nähneet häntä! Olisipa sopinut haastattaa hänet käräjiin."
"Jumala varjelkoon, poika, mitä puhut! Noin nuori jo käräjiä kävisi! Ei; minä olen jo näin vanha enkä ole käräjiä käynyt. Kun elää rehellisesti, niin ei ole sinne asiaa", sanoi Luopion emäntä. "Tule Elsa!" Vaimonpuolet kääntyivät samaa tietä menemään kun olivat tulleet. Juho katseli kummastellen heitä, miettien, miksi he palasivat hänen luotaan, vaan lähti sitten astumaan, jupisten: "Nyt on tämä asia kohta ympäri pitäjän enkä voi Hannulle mitään. Häpeä on minun".
Juho oli Luopion emännästä liian vähäpätöinen henkilö, että häntä kannattaisi auttaa. Sitä vastoin vaati selvä järki, että Hannun rikoksesta piti olla tietämättä, sillä ilmivihollisuus Pilveisten ja Helenan kanssa olisi voinut seurata siitä, jos hän olisi ilmaissut mitä tiesi. Kun siis Luopion emäntä tuli Pilveisten luo ja tapasi Hannun, sanoi hän, silmää iskien; "Poika, poika, sinäkö vanhaa ihmistä narraat; näytäpä se käärmeen pistos". Hannu kalpeni nyt, vaan Luopion emäntä lausui, taaski silmää iskien: "Luuletko, että tuota mökin poikaa puolustaisin? Ole huoleti! Minä en tiedä mitään siitä, että häntä mökyytit".
Hannu ihastui tähän vapaasen katsantotapaan ja vaati äitiään olemaan ottamatta maksua lohesta, johon Sofia suostui, kun hän sai kuulla rakkaan Hannunsa viimmeisen urotyön. Tapanikaan ei moittinut poikansa tekoa. Molemminpuolisilla muuttumattoman ystävyyden vakuutuksilla erosi Luopion emäntä Pilveisten väestä ja varoitti kotimatkallaan piikaansa "tietämästä" mitään tämän illan tapauksista.