"Maan meren anna kantaa runsaasti lahjojas, tarpeemme meille antaa Sun siunauksestas! Suo suloisuutta maistaa myös sielun sanassas, ain' armos sille paistaa, niin on se autuas."
Loppuvärssyn aikana astui sanaa selittämään kaikille tuttu vanha pastori, joka aina alotti saarnansa tällä merkillisellä rukouksella: "Kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!"
Suvi-illan houkuttelemana eksyi hän varsinaisesta tekstistään ja rupesi puhumaan suloisesta suvesta, johtuen siitä selittämään sitä suvea, mikä kestää ijankaikkisesti.
Mieli herkkänä ja täysinäisenä sekä avartunein katsein solui ihmisvirta jumalanpalveluksen loputtua varjoisasta ja valkoisesta temppelistä ilta-auringon kullassa lepäävään kirkkotarhaan. Siitä hajautui väki pikkukaupungin kaduille, vieden sieluissaan valoisan hohteen koteihinsa.
* * * * *
Tuulen värettä ei käynyt. Meri kimalteli sileänä ja lämpimänä. Illan aurinko loisti kirkkaana lähellä rantaa olevan Fantin saaren yli. Merimieshuoneen seinustalla istui päivänpaisteessa joukko merimiehiä tarinoiden ja poltellen. Katolle nostettu lippu riippui velttona tangossaan. Se oli merkkinä, että merimiesten pestaus oli alkanut. Kirkosta päästyään tuli Jaakkokin tänne. Siihen istui hän miesten joukkoon ja kuunteli heidän jutteluaan. Puhe kosketteli merelle lähtöä, laivaa, kapteenia, muita päälliköitä ja palkkaa. Palkkaa ei kukaan moittinut. Laiva oli myöskin uusi ja hyvä purjehtimaan. Mutta kapteenista puhuttiin paljon. Hän oli pahankurinen ja saita, piinasi miehiä nälällä, kun ei koskaan raskinut hankkia tarpeeksi ruokaa, joka loppui aina kesken matkan.
Muutamia miehiä oli jo mennyt sisään ottamaan pestiä. He olivat niitä, joilta varat oli kaikki, joten täytyi lähteä; muuten saisi joukko puutetta kokea. Paremmin toimeentulevat eivät aikoneet ollenkaan lähteä, kuultuaan lopullisesti, kuka kapteeniksi tulee.
— Joko aiot "herneen" ["herneen"-otto = hyyrynotto: koska pääasiallisimpana ruokana merellä oli hernekeitto] ottaa? tiedusteli Jaakolta se mies, jonka viereen hän istui.
— Niinpä olen ajatellut, sanoi Jaakko. Joko siellä sisällä on ketään?
— Kyllä sinne jo muutamia hätäisempiä meni.
— Odottaisit joitakin viikkoja, että pääsisit paremman kapteenin mukaan, neuvoi mies Jaakkoa vähän ajan kuluttua ja tarjosi tupakkaa.
— Mitäpä se paljon parannee, sanoi Jaakko. Luulisihan tuota toimeen tulevan siinä missä muutkin.
— Miks'eikäs sitä nyt toimeen tule, vaikka onhan sekin monenlaista. — Lupasivathan nuo ensireissun pojillekin hyvänlaisen palkan, joten sen puolesta kannattaa lähteä.
— Aiotko sinä lähteä? tiedusteli Jaakko hetken perästä.
— Pitäisi oikeastaan lähteä, mutta eipä se eukko mielellään päästäisi.
Kohta kuulemma saapi pikkuisia; tahtoisi niin kauvan olemaan kotona.
En taida ainakaan tähän laivaan lähteä. — Sinulla sitä ei vielä ole
eukosta eikä mukuloista huolta, sanoi mies melkein kadehtien Jaakolle.
— Ei ole, sanoi Jaakko. Hän puolestaan kadehti miestä, kun muisti Matildan. Mutta siinä tuli hänen mieleensä taasen Launonenkin, joka hänen luulonsa mukaan tytön viepi. Mitäpä hänellä enää täällä tehdään, mietti hän, ja nyt kypsyi hänen aikomuksensa ottaa pesti varmaksi päätökseksi, oli kapteeni sitten minkälainen hyvänsä.
Samassa tuli sisältä miehiä. He olivat saaneet kuukauden palkan etukäteen ja muuan heistä löi rentona taskuaan osoittaakseen, että siellä on rahaa.
— Ensi reissun poikia siellä kaivattiin, sanoi miehistä yksi. — Mene,
Jaakko, ottamaan "herne", jos aiot lähteä!
Silloin Jaakko meni ottaakseen pestin Välimeren vesille lähtevään laivaan.
* * * * *
Samana iltana makaili Jaakko pihanurmikolla. Avonaisesta ikkunasta kuului vilkasta puhelua ja naurua. Aunolalle oli tullut naapurin eukkoja pyhäiltaansa viettämään.
Aikansa maattuaan ja kun ilta-aurinko painui talojen taa, että piha tuli varjoisaksi, nousi hän ja lähti sisään.
Matilda oli kahvitarjotin kädessään viekaskielisen Aholaiskan edessä, kun hän tuli. Eukko alkoi pärpättää:
— Sieltäpä uusia merimiehiä tulee. Minkälainen merimies sinä olet, kun ei "herne" janotakaan? Meidän poika lienee jo "tuuplokina" ja moni muu. Ei häntä ole sitten kotona näkynyt, kun puolenpäivän jälkeen meni "hyyrynottoon". Kari kävi äsken meillä, ja sanoi, että Jaakkokin otti "hyyryn".
Ukko ja Aunolaiska katsoivat ihmetellen ja kysyen Jaakkoon. Heitä ihmetytti, ettei hän heille ollut ilmoittanut; ei mitään puhunut nytkään illalla, kun oli kaupungilta palannut. Mutta Jaakko ei välittänyt heidän ihmettelystään. Hän katsoi Matildaa, miten tämän käsistä oli tarjotin pudota, kun Aholaiska ilmoitti hänen merelle menostaan. Tyttö karahti punaiseksi ja kiiruhti kyökkiin niin joutuin kuin kerkesi. Ihan selvään näki Jaakko hänen mielenliikutuksensa.
Maailma lehahti hänelle valoisaksi ja hän kiitteli mielessään tuota suulasta akkaa, joka oli asian puheeksi ottanut.
Sitten selitti hän iloisesti Aunolan ukolle, että hän oli ottanut pestin muka aivan ajattelematta, kun olivat muutkin sen tehneet. Siltä se nyt rupesi hänestä tuntumaan.
Koko illan oli hän puhelias ja hilpeä. Hänen oli niin hyvä olla, ettei koskaan ennen Aunolassa.
* * * * *
Oli jo aivan ilta, lämmin, kesäinen sunnuntaista. Matilda istui pihan perällä tuomipensaan alla ja sitoi piharuohosta arpaa. Hän oli alakuloinen ja raukea. Häntä kyllästytti koko maailma. Hän ei ollut osannut aavistaakkaan, että Jaakko niin aikomatta lähtisi. Nyt hän kuitenkin lähtee. Menee, eikä heidän välinsä tule sen selvemmäksi. Tietenkään ei Jaakko pidä häntä sen arvoisena, että pyytäisi vaimokseen. Olisihan hän jo sen kerennyt tehdä. Hän oli tähän asti pitänyt sitä niin varmana, ettei enää ollut epäillytkään; olipa kiusoitellutkin Jaakkoa olemalla toisten seurassa. Ja nyt hän menee merelle.
Hän ei tiennyt että Jaakko istui portailla ja katsoi häntä oven raosta.
Siitä nousi hän äkkiä ja lähti tytön luo istuen hänen viereensä.
— Mitä arvalta kysyt?
— Onhan niitä asioita, sanoi Matilda ja kehitti keskisolmua auki. Kun hän levitti arvan, oli se aivan selvä.
— Niin on kuin ajattelit, sanoi Jaakko.
He istuivat sitten hiljaa. Kumpikin tunsi, että heidän välillään tapahtuu nyt ratkaisu. Matilda näki sen Jaakon päättävästä, aransekaisesta olennosta ja hänen silmänsä loistivat onnesta. Mutta hänkin oli arka ja hänen mielensä oli herkkä. Hän sanoi hiljaa:
— Minkä vuoksi sinä niin sanan puhumatta otit hyyryn? Isäkin sitä äsken ihmetteli.
— Kenelleppäs olisin siitä ilmoitellut? Kukapa minusta välittänee, olin minä merellä tai täällä kotona? sanoi Jaakko puolittain keveästi ja katsoi salavihkaa tyttöä.
Tämä ei osannut siihen mitään sanoa.
— Kenelle minun olisi pitänyt sinun mielestäsi aikeeni ilmoittaa? kysyi
Jaakko aivan hilpeästi.
— En tiedä, sanoi tyttö hämillään. Isällekihän olisit voinut sanoa.
— Ja kenelle myös?
— Olisihan se riittänyt, kun hänelle olisit puhunut, sanoi Matilda aivan hiljaa ja tuli yhä enemmän hämilleen.
— Olisitko sinä sen tahtonut tietää?
— Sinäpä nyt kyselet.
— Sanopas! Olisitko?
— Älä kiusaa!
— Mikset sano, että saman tekevä se minulle on? Sano niin, jos vain siltä tuntuu?
— Ethän sinä puhu mitään, sanoi Jaakko ja siirtyi tyttöä lähemmäs. Hän näki hänen onnellisesti hymyilevän.
— En minä tiennyt sinun siitä välittävän. Olisinhan puhunut ja enkä vielä olisi lähtenytkään… Minusta on näyttänyt ja tuntunut, että sinä välität enemmän jonkun toisen lähdöstä kuin minun ja silti olin hiljaa.
— Ja mökötit. Voi sinua! Matilda nauroi sydämensä pohjasta.
Näin yksinkertaisesti tuli heidän välinsä selville. Kumpikaan ei puhunut rakkaudesta sanaakaan.
Mutta Jaakon mieltä kaiveli eräs asia. Hetken perästä sanoi hän:
— Olisi minun sijassani joku toinenkin luullut ja tehnyt samalla tavalla kuin minäkin.
— Miksi?
— Kun sinä olit liian paljon sen Launosen kanssa.
— Minkä minä sille tein, kun se sitä halusi. Sinä olet jurottanut jo monta kuukautta ja… ja minusta on sentään miesväki niin mieluista, etten malttanut aivan ilmankaan olla… Tahdoin vielä sinua kiusata, kun näin, että se jotakin vaikuttaa. Odotin, että milloin sinäkin heräät. Enhän nyt ruvennut sinua suoraan kosimaan, sanoi Matilda kiusotellen.
— Mitenkäs sinä maltat sitten Launosesta erilläsi pysyä, kun minä menen merelle? sanoi Jaakko.
— Pitääkö minun sitten pysyä aivan erillään?
— Pitää, sanoi Jaakko kiivaasti.
— Launonenhan menee myöskin merelle.
— Ei hän vielä lähde.
— Pelkäätkö sinä, että hän minut sinulta vie?
— Jos sinä et nyt puhu vakavasti, niin… sanoi Jaakko suuttuneena ja nousi seisomaan.
— Kuulehan nyt ja istu vielä! sanoi Matilda ja veti hänen kädestään.
Kun Jaakko istui, sanoi hän:
— Muistatko, kun tässä muutamana iltana tulimme sinua vastaan Launosen kanssa?
— Muistan.
— Arvaatko, mitä hän silloin sanoi?
— Mitä?
— Hän pyysi minua vaimokseen.
— Ja sinä.
— En tietystikään ruvennut, koska muistin, että sinäkin olet olemassa. Vaikka olihan se vaarallista niinkin tehdä, koska et ollut vielä mitään puhunut ja ei ollut tietoa, puhutkokaan.
— Sinä olet aika vekkuli, sanoi Jaakko. Heillä oli niin paljon puhumista, etteivät he huomanneet, miten ilta vaihtui valoisaksi ja varjottomaksi yöksi ja miten kaikki melu tyyntyi hiljaisuudeksi.
— Tuletteko jo sieltä nukkumaan! kuulivat he Matildan äidin porstuan ovelta hiljaa sanovan. Sitten katosi hän äänettömästi sisään.
He nousivat ja lähtivät myöskin sisään. Kun he kiipesivät portaita puolihämärässä eteisessä, kääntyi Matilda äkkiä ja tarttui Jaakkoa kaulaan ja hänen huulensa hakivat kiihkeästi suudelmaa. Sitten riistäytyi hän irti ja juoksi sisälle.
Mutta sinä iltana ei Jaakko tahtonut päästä nukkumaan. Hän valvoi vielä, kun pikku kaupungin kattojen yli ruskotti idästä aamu-auringon punertava sarastus.
* * * * *
Suuri laivavene keikkui merimieshuoneen rannassa. Se oli täynnä koreja, säkkejä ja merimiesten tavara-arkkuja. Väkeä seisoi rannalla muutamia kymmeniä. Kävi hiljainen puheen sorina, ja odotus ja suru kuvastui ihmisten kasvoista.
Oli pilvinen päivä, mutta ei satanut. Tuuleskeli ja harmajat pilvet kiisivät taivaalla ikäänkuin toisiaan ajaen; meri aaltosi ja oli synkän ja pelottavan näköinen. Tuntui aivan kuin olisi ollut syksy, vaikka oli paras kesäsydän.
Miehet siinä rannalla olivat "puuriin" lähdössä. Laiva oli ankkurissa saarten takana, jonne heidän piti soutaa. Se ei lähtenyt vielä päivään pariin, mutta siellä oli töitä, puhdistusta, ruokavarojen sijoitusta, veden-ottoa ja muuta sellaista, jonka vuoksi miesten oli oltava paikoillaan. Tämä lähtö oli kuitenkin todellinen, sillä laivaan mentyä ei sieltä saanut enää maissa käydä.
Muiden miesten joukossa oli myöskin Jaakko. Hän oli nyt ensi kertaa merelle menossa. Kolmeksi vuodeksi ja muutamaksi kuukaudeksi oli hän sitoutunut laivaan.
Heitä oli kaikkiaan kaksitoista miestä, kajuuttapoika kolmastoista. Ensimäinen perämies oli myöskin heidän kanssaan. He kaikin odottivat kapteenia.
Vihdoinkin olivat he kaikki siinä. Usea heistä oli koettanut viivyttää lähtöä, miten oli voinut. Monet olivat aivan juovuksissa koko aamupäivän kaupungin kapakoissa kierreltyään. Lähenevä eronhetki pani monen hakemaan lasista lohdutusta.
Kokolailla juovuksissa hoipertelee siinä Kankaan Antti; vaimo pitää hänen käsivarresta ja varoittelee, että hän muistaisi joukkoaan: viittä lasta ja eukkoa, eikä kaikkea ryyppäisi.
— Kyllä, kyllä; saat nähdä, että joka pennin sinulle lähetän… joka pennin, joka pennin saat, törisee Antti ja sivelee vaimonsa käsivartta.
Siitä siirtyy hän Jaakon luo, jonka vieressä Matilda seisoo. Hetken aikaa katsoo hän heitä ja alkaa laulaa loilottaa:
"Ämmät häijyt ärisee ja nauraa pahat naiset; ja nuo nuoret vaimotkin on juuri samanlaiset."
Sitten vetää hän pullon povestaan ja tarjoaa Jaakolle.
— He! Etkö ota? Häh? Eikö oikea aine kelpaa? Minkälainen mies sinä olet!… Jaa jaa, kyllä huomaan. Siinä akka paimentaa vieressä. Se on aamulla juottanut lämpimällä maidolla ja pitänyt hyvänä… Helkkari! Onhan minullakin akka, mutta minäpä en häntä tottelekaan… Äriseehän se, mutta mitä siitä. Taasen kun palaan, niin hyvänä se pitää, vaikka vähän tämmöisenä iloluontoisena lähden.
— Älä nyt, Antti, tyhjää! Eihän Matilda vielä ole mikään akka, sanoo vaimo ja koettaa vetää Anttia pois.
— Niin, niinhän se onkin. Mutta akka siitä tulee. Helkkarin sievä tuleekin… Ota vain Jaakko ryyppy.
"Mistäpä se joka likka juomattoman ottaa… — — — — —"
Vaimo saapi Antin lähtemään veneeseen, jonne tämä säkkien päälle pian nukkuu.
On rannalla myöskin vanha ja parrakas Kari niminen mies, joka aina lähtee viime reissulle. "Kun tämän matkan teen, niin sitten en enää lähde", sanoo hän joka kerta, mutta sentään hän menee uudelleen. Häntä vanha eukkonsa varoittaa suojelemaan itseään kylmältä, ettei kolotus pahenisi.
Äidit, puolisot ja morsiamet ovat siinä hätääntyneen näköisinä ja koettavat salata mielenliikutustaan.
Matilda puhuu hiljaa Jaakolle. Hän selittää panneensa koriin päällimmäiseksi pannukakkuja ja muuta hyvää. Pohjalla on useita pareja villasukkia ja lankaa, neuloja, sakset ja muita ompelutarpeita, että saapi korjata, mitä rikki kuluu.
— Osaatko sinä? kysyy hän naurussa suin, vaikka silmistä kuvastuu suuri tuska.
— Pitää opetella, sanoo Jaakko ja hymyilee.
Matilda selittää vielä muutakin. Suu puhuu jokapäiväisiä asioita, jotka kyllä osoittavat huolenpitoa ja rakkautta. Mutta sydän on pakahtua. Hän ei voi enempää kuin toisetkaan naiset selittää sanoin, miltä tuntuu, kun pitää päästää rakkaimpansa kolmeksi, neljäksi vuodeksi, eikä tiedä vaikka hänet nyt viimeistä kertaa näkisi. Silmä pyrkii kosteaksi ja huulet vavahtelevat.
Mutta Kankaan Antti ei tiedä surusta. Hän herää, koettaa nousta istumaan ja loilottaa juopuneen veltolla äänellä:
"Tämä poika Raahesta ei tappelua pelkää; raudasta on niskasuoni, teräksestä selkä-ä-ää…"
Vaimo seisoo rannalla ja katsoo huolestuneena häntä. Vesiä pyörii hänen silmissään, kun täytyy tällä tavalla erota.
— Koettakaa te pitää Antista huolta, pyytää hän Karia.
— Aikainen mies. Tottapa itsestään huolehtii, sanoo tämä.
— Se on selvillään niin hyvä, mutta taasen saivat sen narratuksi aivan lähdön edellä, vaikka se eilen lupasi, ettei maistakaan… Koettakaa katsoa ja varottaa sitä satamissa, pyytää vaimo.
— Kyllä koetan, jos se vain auttaa, sanoi Kari.
Kapteeni ja perämies ajoivat "redarin" kanssa rantaan. He juttelivat hetken, sitten "redari" kättelee perämiestä. Kapteeni jää vielä maihin. Nyt on lähtöhetki. Vaihdetaan kädenpuristuksia ja hiljaisia sanoja. Sitten kiiruhtavat miehet veneeseen, joka heilahtaa aina, kun toinen toisensa perään siihen astuu… Vene päästetään irti ja työnnetään rannasta. Airot lasketaan sivuun ja keula kääntyy ulappaa kohti. Aallot lyövät sen laitaan ja voimakkain vedoin alkaa se rannasta loitota.
Silloin vuotavat rannalle jääneiden silmistä kyyneleet; sydäntä kouristaa nähdessä omaisensa etääntyvän; vielä hänet näkee, mutta ei enää ylety koskemaan.
Veneessä alottaa joku laulun:
"Ei ollut mun majani mantereell'…" — —
Toisetkin yhtyvät lauluun. Siihen sulautuu heidän yhteinen kaihonsa ja katkera erontunne kotirannan jättämisestä.
Laulu jatkuu ja vene etenee. Fantin saaren nokalla nostavat soutajat aironsa pystyyn ja hurraavat kolme kertaa rannalla oleville hyvästiksi. Nämä vastaavat siihen samalla tavalla. Vielä kerran kuuluu veneestä hurraa-huuto, niin haikeasti ja viiltävästi. Sitten katoaa vene Fantin suojaan.
Rannalle jääneet lähtevät kulkemaan kaupunkiin…
Nyt oli heidän vuoronsa surra; huomenna toisten. Kesässä kerkeää lähteä ja tulla kymmeniä laivoja. Suru ja ilo vuorottelevat pienessä kaupungissa.
X.
Ensi matkalla.
Eivät ainoastaan rannalle jääneet kyyneliä vuodattaneet, vaan sitä tekivät myöskin miehet veneessä. Toiset heistä saivat estetyksi sen näkymästä, mutta oli joukossa sellaisiakin, joitten silmät olivat kyynelsumussa.
Kolakka merituuli alkoi selvitellä Kankaan Antin humalaista päätä. Hän istui teljolla veneen laidalla ja valeli merivedellä poltteista otsaansa. Aivot alkoivat toimia selvemmin, ja mieleen tuli apeita ajatuksia… Hän muisti, että lapset jäivät aamulla kotiin, kun hän lähti kaupungilla käväsemään. Tarkoitus oli palata vielä syömään ja tavaroita noutamaan. Vaimo lupasi laittaa juhla-aterian, ja lapset varoittivat vielä ikkunasta, ettei isä viipyisi kauvan… Ruoka on tainnut jäähtyä, ja lapset… saavat he isää odottaa. Hän tapasi kaupungilla hyviä tovereita eikä muistanutkaan palata. Aika kului kapakoissa, ja toverit toimittivat hänet rantaan… Hän katseli siinä ympärilleen ja näki veneessä omat tavaransa…Vaimo oli ne kulettanut sillä aikaa kun hän itse juopotteli… Antin mieli kävi yhä apeammaksi. Hän ei muistanut, sanoiko hän hyvästikään vaimolleen, vai jättikö hän hänet niinkuin vieraan ihmisen rannalle itkemään… Hänen mieltään viilsi niin kipeästi, että katkerat nyyhkytykset alkoivat häntä puistattaa.
Hiljaisina olivat kaikki muutkin. Perämies istui ruorissa ja soutajat kiskoivat tasaisessa tahdissa. Vanha Kari penkoi koriaan ja Vaalan ukko, "seelimaakari", leikkasi uutta tupakkaa suuhunsa. Jaakko istui aivan kokassa ja katsoi vakaisena veneen vanavettä… Joku alotti taasen laulun, johon melkein kaikki yhtyivät:
"Kuule sinä merimies, minä kirjoitan sinun ties. Sinun ties on onnetoin ja muista verratoin.
Sinä nuoren ikäsi,
iloiset päiväsi,
kulutat yksinäs,
näet harvoin ystäväs.
Et unta silmään saa,
kun kuuluu huuto taas:
Nyt sukkelana vaan,
te, pojat, reivaamaan!"
Sillä ilma yltyypi
ja aallot vyöryypi.
Niin reippahasti taas
te, pojat, reivatkaas!
Harvoin saat lautoja,
kun menet hautahan.
Tuoll' pahain kalain kidas
on sinun kirkkomaas.
"Ei ole siellä sulla ystävää yhtäkään, ken heittäisi haudan päälle muistoksi kukkaisen."
Kun laulu loppui, olivat he lähellä laivaa. Perämies huudahti:
— Hei, pojat! ja kohotti kättään. Silloin raikui reipas hurraa-huuto alukselle tervehdykseksi. Se kohotti koko paljon miesten painunutta mieli-alaa.
Vene laskettiin laivan sivuun ja miehet kiipesivät kannelle. Siinä oli heidän kotinsa, jossa heidän oli määrä viettää monet vuodet. He kiertelivät ympäri laivaa ja kurkistelivat laidan yli mereen.
Sitten ryhtyivät he nostamaan tavaroitaan kannelle ja sijoittamaan niitä "skanssiin". Juhlapuku heitettiin pois, ja jokainen pukeutui työtamineisiin: siniseen puseroon, pien tahraamiin housuihin ja raskaisiin merisaappaisiin.
Kokki rupesi illallista keittämään, ja muun miehistön komensi perämies työhön. Sitä olikin paljon. Varvin kaivosta piti vesisäiliöt soutaa vettä täyteen ja joitakin venelasteja oli noudettava keittopuita.
Työssä reipastui miesten mieli, ja lähtö-ikävä alkoi haihtua.
* * * * *
Saapui ilta. Tuuleskeli navakasti ja meri kävi. Perämies lähti yöksi kaupunkiin. Miehistön piti jäädä laivaan "konstapulin" kanssa. Perämies, nimeltään Anders Hultman, oli vielä nuori, ensi kertaa tällä paikalla. Hän oli vakavaluontoinen, ja miehistö piti häntä muutenkin kelpo miehenä.
Kankaan Antti istui laivan syrjällä, jalat ulos päin ja katsoi, kun perämies veti veneessä purjeita ylös. Äkkiä juoksi hän veneen kohdalle ja pyysi lupaa päästä kotona käymään. Hänen teki hartaasti mieli nähdä vielä vaimo ja lapset, heittää hyvästit selvillä päin… Toiset kuuntelivat uteliaana, mitä perämies tekee. Hän vain pudisti päätään ja sanoi:
— Kankaanpää on vieläkin sekaisin aamullisesta ryyppimisestä. Kyllä se riittää.
Antti aukaisi huulensa selittääkseen mieli-alaansa, mutta kun oli niin paljon muita miehiä ympärillä, ei hän puhunutkaan mitään, vaan siirtyi syrjemmälle.
Perämies irroitti veneensä ja käänsi sen tuuleen. Kateellisin silmin katsoivat miehet hänen menoaan.
Taivas oli vaan yhä pilvessä, meri myllersi synkkänä ja tuuli valitti taklaasissa.
Vanhemmat miehet menivät "skanssiin" nukkumaan. Ainoastaan nuorempia jäi enää kannelle. Mukana oli neljä ensi reissun poikaa: Jaakko, Kamutta, Luoto ja Mattila. He katselivat oudostellen kamalan korkeita mastoja ja lukuisia köysiä. Tottuneemmat toverit selittivät heille eri kohtia köysistössä ja kertoivat seikkailuistaan. Samalla kehottivat he poikia menemään mastoon. Sillä heti kun kapteeni tulee laivaan, täytyy heidän käydä ylhäällä.
Kankaan Antti oli jo ihan selvä. Hän rupesi poikia opastamaan. Hän kiipesi kuin orava märssykoriin ja huusi sieltä, että jokainen voi ensi yrityksellä sinne tulla. Pojat alkoivat kiivetä vantteja ylös, hiljaa ja varoen. Lujalle se otti, varsinkin Mattilan, joka oli vasta maalta tullut. Hän ryömi vantteja pitkin kuin mato. Puttinkivanteille hänkin pääsi niinkuin toisetkin. Siinä he kaikin pysähtyivät miettimään, uskaltaako puttinkivantteja pitkin, vai meneekö koiranreijästä. Kaikki muut, paitsi Jaakko, valitsivat koiranreijän, sillä tuntui kamalalta heittäytyä selkä alaspäin puttinkivanteille.
— Sinusta tulee pian merimies, kehasi Kankaan Antti Jaakkoa, kun he sitten kaikin seisoivat märssykorissa.
Siitä alkoi Antti mennä ison raa'an pärttiä pitkin raa'an nokkaan. Luoto ja Mattila jäivät märssykoriin, mutta Jaakko ja Kamutta seurasivat. Sieltä tulivat he takaisin ja alkoivat kiivetä pramsaalingeille. Sitä ylemmäksi ei Kamutta enää lähtenyt, vaan jäi siihen istumaan. Antti ja Jaakko menivät puuvenprammille asti.
— Kun kerran on lähdetty, niin mennään perille asti, sanoi Jaakko ja alkoi touvia pitkin kiivetä toppiin.
Kannella olevat alkoivat hänelle hurrata… Palatessaan pysähtyi hän Kamutan luo pramsaalingille. Siinä istuen katselivat he kuohuvaa merta ja pilvi-ilman hämärässä olevaa kaupunkia. Sinne ei enää pääse, tiesivät he, vaan tuonne on mentävä aavalle merelle, joka myllersi Kraaselin takana mustana ja valkoisena pilvisen illan hämärässä.
— Tällaistako tämä onkin, sanoi Jaakko hiukan ylpeänä, tultuaan kannelle.
— Sitten sen vasta tiedät, kun olemme merellä, naurahti Kankaan Antti, joka alakuloisena seisoi laivan parrasta vasten ja katseli kaupunkiin päin.
* * * * *
Aamu valkeni kirkkaana.
Jo aikaisin tulivat kapteeni ja perämies kaupungista. Laiva oli lähtövalmis; levitettiin purjeet ja nostettiin ankkurit.
Pian olivat he aavalla merellä, ja kotiranta jäi.
Päästyään rantavesistä, saivat he kääntää piilivinniin ja lähteä navakassa länsipohjoisessa merenkurkkua kohti, jossa he tiesivät saavansa peräntakaisen, jos vain tuuli piti suuntansa.
Kapteeni Kanniainen, tuikea ja lihava merikarhu, seisoi peräkannella ja komensi nostamaan purjeita toisen toisensa perään, kunnes joka repale oli levällään.
Mastot taipuivat, taakit ja köydet pingottuivat, vesi alkoi kohista koskena kokassa.
* * * * *
Kaikki miehet olivat kannella. Useampien silmät seurasivat kauvaksi haipuvaa kotikaupungin kirkontornia. Kapteeni ja perämies kävelivät ja juttelivat peräkannella. Vanha Kari oli ruorissa.
Kapteeni Kanniainen oli karaistu merimies, kuljettanut jo kauvan kotikaupunkinsa laivoja. Nykyinen parkki "Aalto" oli melkein uusi ja hyvässä maineessa. Kapteeni tahtoi matkan alussa koetella sen kuntoa ja siksi hän heti lähtiessä panetti kaikki "seelit" auki. Siitä he perämiehen kanssa juttelivat.
Kaikki miehet olivat työssä. Kokki keitti herneitä pehmeäksi. "Timperi" näperteli "täkillä", ja "seelimaakari", vanha Vaalan ukko, veti "pakan" alta poikien kanssa purjevaatepakkoja esiin. Hän oli pieni ja sangen musta ukon käppyrä. Kerrottiin, että hänen tapanaan oli aina lämpimille vesille päästyä tervata ruumiinsa ylt'yleensä ja sitten paahdattaa pintaansa päivänpaisteessa. Muuten oli hän hauska ukko, harvasanainen, mutta silti innokas juttelemaan. Hän neuvoi mielellään ensi reissun poikia ja kertoi heille monia seikkailuitaan. Toisinaan ne olivat niin hullunkurisia, että pojat tahtoivat nauruunsa pakahtua. Mutta ukon naama pysyi muitten nauraessakin totisena. Totuuden nimessä on myöskin sanottava, että tuskin toista parempaa valehtelijaa eli hänen aikanaan.
"Timperin" kanssa oli toimessa muuan Rusin Samppa, jolle kerrottiin Odessassa kerran kuumana kesäpäivänä käyneen niin hullusti, että hän maista palatessaan kaatoi juovuspäissään pikipytyn kannelle ja lankesi siihen selälleen. Siinä pysyi hän sitten niin kauvan, kunnes toverit hänen tilansa huomasivat ja tulivat pelastamaan.
Maa alkoi häipyä näkyvistä. Silloin tuli kapteeni kannelle ja komensi:
— Pojat vanteille! Hirsikangas ja Kamutta isoon mastoon, Mattila ja
Luoto keulamastoon! Teidän jokaisen pitää käydä märssykorissa.
He olivat siellä jo eilen illalla käyneet, joten se nyt kävi melko reippaasti.
Kapteeni Kanniainen oli merimiesten mielestä pahankurinen ja ilkeä. Hän antoi väelle huonoa ruokaa ja teetätti ankarasti työtä. Mutta kun merimiehiä oli runsaasti tarjolla, ja laivanvarustajat pitivät hänestä, sai hän aina niinkuin muutkin, täyden miehistön. Hän oli sellainen kapteeni, että hän teki matkat paljon nopeammin kuin kukaan toinen; hän ei säästänyt purjeita eikä mastoja; muuten piti hän laivan hyvässä kunnossa. Harvoin sentään repi myrsky häneltä purjeita, vaikka hän oli sangen hidas niitä vähentämään. Sen johdosta sanoivatkin merimiehet hänen myyneen sielunsa pirulle. Siihen puheeseen antoi aihetta sekin, että hän kuului vapaamuurareihin; Englannissa tai missä lie heihin liittynyt. Kaiken lisäksi oli hän vähäpuheinen, eikä koskaan seurustellut tuttavallisesti miesten kanssa. Hän käski ja häntä oli toteltava.
Kaikkien kapteenien tapana oli heti matkan alussa totuttaa ensi reissun poikia merityöhön. Mutta kukaan ei liene ollut niin ankara siinäkään kuin Kanniainen. Poikien oli joka päivä käytävä mastossa harjoittelemassa kaikkea työtä. Useinkin, alkumatkasta ihan syyttä suotta komensi kapteeni reivaamaan purjeita saadakseen pojat siihen harjaantumaan. Mutta tästä oli se seuraus, että pojat aivan pian kykenivät menemään sinne, minne milloinkin miestä tarvittiin ja tekemään pahallakin ilmalla matruusin työn. Ensi reissun tehtyään pääsivät he täydelle palkalle, ja heitä otettiin kilvan merelle.
Muutaman tunnin perästä komensi kapteeni pojat taasen ylös. Nyt täytyi heidän käydä alimmaisten raakain nokalla. Päivällisaikaan ei ollut pitkästi. Siihen mennessä piti jokaisen tehtävänsä tehdä, jos vain aikoi syödä. Se, joka siihen asti ei kerkeäisi alas, ei saisi ruokaa ennen iltaa.
Kaikki muut, paitsi Mattila, kerkesivät alas ennen syöntiä. Kun ruualle huudettiin, yritti hänkin tulla raa'an tyveltä vanteille. Mutta silloin kapteeni kielsi sen jyrkästi. Mattila-paran täytyi jäädä miettimään, mennäkö, vai ei. Päätä huimasi, mutta mennä täytyi. Vihdoin uskalsi hän mennä pärtin päälle ja alkaa hivutella raa'an nokkaan.
Vielä samana päivänä täytyi poikien käydä saalingilla asti.
Ja kun kolmantena päivänä päästiin Itämerelle väljemmille vesille, komensi kapteeni pojat tekemään puuvenprammia kiinni. Kankaan Antti sai mennä heille opastajaksi.
Antti meni juoksujalkaa vantteja ylös. Jaakko seurasi hänen kintereillään. Hän koetti panna parhaansa näyttääkseen mastossa oikealta merimieheltä. Yht'aikaa pääsivät he perille ja rupesivat työhön, toiset olivat tulossa vasta puolivälissä.
Kaikki muut pääsivät oikealla ajalla ylös, paitsi Mattila, jonka päätä rupesi pyörryttämään. Hän jäi valkoisena kasvoiltaan vapisemaan pramvanttein puoliväliin. Kapteeni kiroili alhaalta hänelle ja aikoi ampua hänet kuin variksen ja sitten hirttää ison raa'an nokkaan. Mattila-parka ei uskaltanut ylös eikä alas, kun kuolema uhkasi häntä kumpaisellakin suunnalla.
Toiset tekivät puuvenprammin kiinni ja sitten auki, ja palasivat tyytyväisenä alas.
— Tulehan mukaan! Ei se ukko sentään hirtä, vaikka se uhkaa, sanoi
Kankaan Antti Mattilalle, joka nolona vapisi pramvanteilla.
Kun he pääsivät kannelle, meni kapteeni Mattilan eteen, polki jalkaa, karjui ja kiroili hirmuisesti.'
— Sinä p—u saisit ruveta kokiksi, mutta et sinä siksi kykene. Minä teen sinusta laivakarhun. Timperi saa tehdä täkille häkin, johon sinut pannaan ja ruokitaan, pauhasi kapteeni.
* * * * *
Muutaman päivän päästä tultiin Tanskan vesille. Lähestyttiin Collen'in saarta. Tässä tapahtui aina "raakaaminen". Joku miehistä pukeutui Collen ukoksi, pitkään tappurapartaan ja viittaan. Hänellä oli ämpärissä tervan rapaa ja muuta moskaa ja puinen veitsi vyöllä. Hän tiedusteli, onko laivassa "raakattavia". Kysyttiin ensi reissun miehiltä, taipuvatko he maissa antamaan koko miehistölle ryypyt, vai ei. Jos oli sellaisia äkäpäitä, jotka ryyppyä eivät luvanneet, he joutuivat Collen ukon "raakattavaksi". Siinä ei auttanut rimpuileminen, sillä ylivoiman edessä oli jokaisen alistuttava. Tapa oli vuosikymmeniä vanha ja niin syvälle syöpynyt, ettei siinä usein auttanut kapteeninkaan kielto.
Oli raikas aamu. Collen'in saari oli näkösällä. Mennä rynkytettiin vastahankaan tyyrpurin halsseilla pohjoislänsipohjoiseen.
Ensi reissun pojat näkivät, että muulla miehistöllä oli jotain salaista keskenään; Rusin Samppa oli kadonnut jonnekin laittautumaan Collen ukoksi. Kapteeni ja perämies olivat myöskin tulleet kannelle leikkiä katsomaan. Mutta ensi reissun miehet olivat yhteisesti päättäneet, etteivät he taivu ryyppyjä antamaan eikä "raakattavaksi".
Silloin ilmestyi Collen ukko kannelle. Hänellä oli vyötäröille ulottuva parta ja pitkä, vettä valuva tukka. Yllään oli hänellä purjevaatekauhtana vyötettynä köydellä; vyöllä oli pitkä puuveitsi ja kädessä vanha pikipytty, täynnä ilkeää moskaa.
— Onko tässä laivassa "raakattavia"? kysyi hän juhlallisesti.
Kaikki väki kerääntyi ukon ympärille. Ensi reissun pojat vain pysyivät työssään. Jaakko sieppasi kaiken varalta rautaisen piikin käteensä ja päätti, että vasta viime tingassa hän taipuu toisten leikkikaluksi.
— Miten on, pojat, annatteko maissa ryypyt, vai "raakataanko?" huusi pojille Vaalan ukko.
— Ei tule kumpaisestakaan mitään! karjasi Jaakko, joka oli hypännyt reelingille isonmaston vanttien viereen istumaan.
— Sitten ukko "raakaamaan"! Saippuapensseli valmiiksi! huusivat miehet.
Kolme neljä heistä juoksi Jaakkoa kohti. Mutta hän näytti heille piikkiä ja uhkasi halkaista kallon jokaiselta, joka vain käy häneen käsiksi.
Eiväthän miehet säikähtäneet, vaan kävivät häntä kiinni ottamaan. Lepistö-niminen, aika veikale, tarttui häntä jalkaan ja rupesi vetämään alas. Mutta silloin iski Jaakko hänen käteensä, että käsi retkahti hervottomaksi. Hän oli osansa saanut ja huusi, että kalvonen meni rikki. Toiset säpsähtivät, ja Jaakko kohosi muutamia tikkaita ylemmäksi.
— Odotahan siellä! huusi hänelle Kankaan Antti.
Kapteeni siveli mielihyvästä partaansa, sillä leikistä näytti tulevan jännittävämpi kuin tavallisesti.
Tällä aikaa olivat toiset miehet menneet vantteja vartioimaan, etteivät muut ensi reissun pojat päässeet ylös.
Kamutta joutui ensimäisenä kiinni, ja tappeli vimmatusti, kun häntä vietiin Collen ukon eteen. Ylivoima voitti hänet, ja ukko siveli hänen kasvonsa pensselillään perinpohjin, säästämättä silmiä ja suutakaan. Sen tehtyään ajoi hän puuveitsellä Kamutan kasvot. Toiset pitivät kiinni, ja Kamutta vannoi ja kiroili tappavansa Collen ukon, kun irti pääsee. Mutta irtipäästyään oli hänellä kiire kasvojaan pesemään. Sillä aikaa saatiin Mattila kiinni. Hän taipui lupaamaan ryypyt ja säästyi "raakaamisesta". Viimeksi joutui Luoto kiinni ja hänelle kävi niinkuin Kamutallekin.
Jaakko oli vielä "raakaamatta". Hän istui vanteilla, ja kaikki kokoontuivat hänen alleen.
— Lupaa ryypyt ja tule alas! kehotti häntä Kankaan Antti.
— En koskaan, vastasi Jaakko jyrkästi.
— Et sinä ole sen parempi kuin muutkaan. "Raakattavaksi" joudut lopulta kuitenkin, ilkkui Lepistö käsi siteessä.
— Sinuthan minä jo "raakasin" ja teen saman jokaiselle, joka vain koskemaan tulee, uhkasi Jaakko.
— Saat sinne nälkään kuolla, jos et taivu. Ennen et alas pääse, huusi
Lepistö.
Vaalan ukko puheli hiljaa miehille:
— Mitä siinä muuta kuin toiset menevät tyypurin vantteja märsrangin yli ja toiset paapurin puolelta vastaan. Silloin ei pelasta miestä mikään.
Tehtiin niin.
Mutta Jaakko huomasi miesten aikeen. Hän kapasi märssykoriin ennenkuin tyypurin puolelta kiipeävät miehet kerkesivät perille.
— Syyttäköön itseään jokainen, jos huonosti käy, uhkasi hän sieltä ja jatkoi vihan vimmassa:
— Minä olen vapaa mies, enkä taivu koskaan ketään juottamaan, enkä liioin anna itseäni sotkea.
— Pojat, varokaa päätänne! Hän näyttää olevan vihassa! huusi kapteeni.
— Yksi jo sairastaa; varokaa, ettei kenellekään toiselle käy samoin.
— Ei vaaraa, kapteeni! kuului huuto vanteilta. — Ei hän ole parempi jäämään "raakaamatta" kuin toisetkaan.
Miehet alkoivat lähetä joka puolelta märssykoria. Jaakko seisoi valmiina iskemään jokaista, joka vain tekee hänelle väkivaltaa. Hän oli suutuksissaan, sillä leikki tuntui hänestä tyhmältä, siinä kun väkivallalla vapautta rajoitettiin. Hän ei ajatellutkaan taipua.
Jatkola, suuri ja voimakas mies, pisti ensimäisenä päänsä koiranreijästä ja tarttui Jaakkoa jalkaan.
Silloin iski Jaakko häntä hartioihin, että häneltä salpautui henki ja hän jäi vanteille retkottamaan. Jaakko sai häntä niskasta kiinni, ettei hän päässyt putoamaan. Puttinkivanteilla näkyi muutamia käsiä ja päitä. He koettivat kurkottaa Jaakkoon. Hän näppäsi muutamien kynsille ja ne heltisivät. Sitten käski hän toisia auttamaan Jatkolaa, ettei tämä putoaisi.
Kaikki näkivät, että Jaakko oli suutuksissaan ja etteivät he häntä alas saa, hänellä kun on niin hyvä ase ja hyvä puolustuspaikka. He laskeutuivat alas ja veivät mennessään Jatkolan, joka kannella alkoi pian hengittää.
Collen ukko istui ja odotti. Miehet kokoontuivat hänen ympärilleen. Kaikki olivat neuvottomia mitä tehdä. Olisi häpeä antaa yhden miehen voittaa koko väestön, mutta kenenkään mieli ei tehnyt mennä noutamaan Jaakkoa alas, kun näkivät miten Lepistölle ja Jatkolalle kävi. Collen ukko ei voinut kovin kauvan odottaa; eikä hänelläkään ollut halua Jaakkoa "raakata", kun näkyi olevan niin tulinen mies; ei tiedä, mitä tekisi jälestä päin… Hän lähti vehkeineen sinne, mistä oli tullutkin, ja muut miehet hajaantuivat kiroillen ja uhkauksia syytäen töihinsä.
Samassa käski kokki eineelle.
Kapteeni ja perämies menivät kajuuttaan. Kapteenia nauratti Jaakon menettely ja mennessään viittasi hän Jaakkoa alas.
Mutta Jaakko ei lähtenyt ennenkuin näki Rusin Sampan olevan tavallisissa vaatteissaan.
Sitten vasta kapusi hän kannelle ja jäi "raakaamatta".
Hänen arvonsa kohosi paljon tämän tapahtuman kautta.
Kun he muutaman päivän perästä menivät Pohjanmerellä, olivat Lepistö ja Jatkola hänen kanssaan yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin ja kehuivat Jaakon sisua. Mutta Jaakko lupasi vapaaehtoisesti kaikille ryypyt, että vanha tapa tulisi edelleenkin voimassa pidetyksi, vaikkakin jalommalla tavalla.
Hyvässä tuulessa menivät he jonkun ajan perästä Gibraltarin läpi
Välimerelle, tuodakseen Odessasta nisulastin Englantiin.
XI.
Pikainen kotonakäynti.
"Aalto" kävi Odessassa. Nisulastissa pääsi se onnellisesti Välimerelle. Mutta Balearien eteläpuolella yllätti sen äkkinäinen myrsky, joka tuhosi sen hylyksi. Muuan englantilainen höyrylaiva toi miehistön Englantiin. Osa heistä otti pestin ulkolaisiin laivoihin. Päällystö ja osa miehistöäkin pyrki kotiin; he saapuivat Raaheen syksyllä. Palaavien: joukossa oli Jaakko ja toiset ensi reissun miehet.
* * * * *
Oli varhainen aamu.
Kapteeni Kanniainen oli menossa Sovion veljesten konttoriin. Perämiehen ja miehistön oli myöskin määrä tulla sinne tilille.
Heti Englantiin päästyään oli kapteeni antanut merivahinkoselityksen ja sähköttänyt isännistölle onnettomuudesta.
Hän käveli hitaasti katua pitkin ja mietti, millähän tavalla Matti-patruuna ottaa hänet vastaan. Hänellä oli puhdas omatunto, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa viimeiseen asti. Ei häntä juuri pelottanut, mutta kuitenkin oli hän hiukan levoton, sillä hän tunsi Matti-patruunan ja tiesi, että hänen läheisyydessään voi maallakin nousta myrsky.
Sataa tihuutti, ja syksyn tuntu oli ilmassa. Katukivitys oli märkä ja kadut autioita. Hän oli vasta eilen illalla tullut kaupunkiin ja katseli hiljaisella ilolla tuttuja taloja ja puistikoita. Kaikki oli kotoista. Hän tunsi joka kivenkin talojen kivijalassa, sillä ennen lapsena oli hän toisten poikain kanssa kellarin luukkuja ja ilmareikiä niissä kaivellut… Karaistunut merikarhu tunsi mielensä heltyvän…
Etempää kadunkulmasta pujahti muuan kulkija näkösälle. Kapteeni tunsi hänet heti; sehän oli Björkqvistin Epu. Mutta paljon oli hän vanhentunut sitten viime näkemän… jalka oli kankea ja raskas, askelet lyhyet ja hitaasti eestyi taival.
— Mahtaneeko äijä tuntea? Pitää koettaa, ajatteli kapteeni ja yritti mennä äänettömänä ohi.
Mutta pari askelta astuttuaan pyörähti Epu äkkiä ja tarttui hänen takkiinsa.
— Ohhoh! Kovinpa olet ylpistynyt, kun et vanhoja tuttaviasi tunne… Kyllä kannattaakin, kun seilaa laivansa vesisankkiin, puhui Epu loukkaantuneena ja läähätti väsymyksestä.
— Terve, terve! Ei se ylpeyttä ollut… Koetin vain, että tunnetteko te minut… Vielähän Epu-vaari elää entisellään, puheli kapteeni ja puristi äijän kättä.
— Mikäs pahan tappaa… Etteikö tuo nyt ylpeyttä ollut? sanoi Epu epäillen ja katsoi tutkivasti hämärtävillä silmillään.
— Ei ollut, uskokaa pois! vakuutti kapteeni.
— Johan ajattelinkin, että olisiko oman kaupungin poika ja vielä naapurin poika niin pilalle mennyt…
— Miten olette jaksaneet? .. Terveenä vain ja…?
— Eipä tahdo olla enää hääviä… jalat kangistuvat, henkeä ahdistaa, vanhuus tulee ja maa vetää puoleensa… Loppu on käsissä; kohta Epu-parka lusikkansa ja pikarinsa jättää.
— Mistä te nyt tuleskelette?
— Sieltä vanhasta helvetistäni… Kävin Erkkilällä aamunaukuilla… Siellä on turkasen paljon poikia, niin rikkaita nyt syksyllä, niinkuin ymmärrät… niillä on tuhannen hyvää rommia… No etkö sinä aijo tuloryyppyjä antaakaan?
— Eihän minulla tässä ole. Ja ei ole aikaa minnekään lähteä, kun pitää joutua konttoriin… Mutta tulkaa illalla meille! Älkää nyt tänä päivänä menkö enää Erkkilälle, että olette kunnossa, kun tulette… Se meidän mamma on niin…
— Se taitaa pitää sinut kovassa kurissa?
— Aivan tarpeeksi lujalla. Mutta hyvähän se on…
— Hyvinkin hyvä… Kunpa minunkin eukkovainajani olisi ollut sellainen!
— Teillä on tallella entinen luonto… ja muistatte hauskoja juttuja?
— Luonto on entinen, vaikka ruumiista ei ole paljoa jälellä.
— Pitää lähteä…
— No älähän vielä! .. Kuulehan! Miten teille oikein siellä
"Metelhaavissa" kävi?
— Puhutaan siitä illalla.
— Sinä menet konttoriin!
— Niin.
— Varohan päätäsi! Siellä on Matti pahalla päällä. Kartanolta kuului kamala noituminen, kun siitä sivu tulin, kertoi Epu.
Sitten hän lähti hiljalleen hissuttamaan. Kapteeni Kanniainen katsoi taakseen. — Ei ole Epusta paljoa jälellä, ajatteli hän.
* * * * *
"Aallon" miehet seisoskelivat Sovion portilla, kun kapteeni tuli. He kertoivat, että kun olivat konttoriin yrittäneet, oli Matti-patruuna kiroillen keppi kädessä ajanut heidät ulos… Perämies istui eteisessä kapteenia odottaen.
— Tulkaa vaan sisälle! kehotti kapteeni ja meni edellä konttoriin.
Matti-patruuna istui pöydän edessä ja nähtyään tulijat, heristi hän nyrkkiään; Kaima-koira hänen jalkainsa vieressä irvisteli ja murisi kumeasti.
— Sieltäkö te perkeleen laivanupottajat tulette… Palkkaa perimään tietenkin… Ette saa penniäkään… Teidän pitää maksaa laiva minulle! ärjyi hän.
— Herra Patruuna, puhumallahan asiat selvenevät. Minä tulin sitä varten…
— Puhu pukille!… Sinä juuri heitit minun laivani.
— Englannissa annoin meriselityksen. Se on oikeaksi todistettu. Siitä näette, etten minä eikä miehistö ole syypäät… Miehiltä jäi palkka tänne, ja me tulimme sitä nostamaan, puhui kapteeni Kanniainen hätäilemättä.
— Vielä te perkeleet palkkaa… Menkää ulos ja joutuin! Älkääkä tulko yksikään sorkka minun nähtävilleni!
— Pitäisihän siinä palkkaa olla, kun hukutitte laivan, sanoi
Henrik-velikin, joka tähän asti oli ollut hiljaa.
— Onko niin, ettei patruuna maksa miehille palkkaa? kysyi kapteeni.
— En penniäkään.
— Silloin maksan minä heille sen omistani. Tulkaa, miehet, iltapäivällä meille, sanoi kapteeni.
— Millä sinä maksat?… Köyhä kuin kirkon rotta, ärjyi Matti-patruuna.
— Köyhä olen, mutta rehellinen. Menkää miehet kotiin ja tulkaa iltapäivällä meille! sanoi kapteeni ylpeästi.
Miehet alkoivat poistua, mutta silloin karjasi Matti-patruuna:
— Seis! ja ärjyi kapteenille: Sinäkö minun miehiäni komennat? Et olekaan nyt laivassa! Istukaa miehet!
Miehet istuivat ja odottivat. Matti-patruuna haki tilikirjan ja alkoi luetella, mitä mikin on saapa.
— Onko niin? karjasi hän sitten. Miesjoukosta kuului hyväksymisen murina.
— Vanhimmalle ensin, sanoi patruuna ja käski Vaalan ukon eteensä.
Sitten sai Kari.
Vaalan ukko tuli paikalleen ja luki rahojaan, ihmetteli ja luki uudestaan. Sitten hän sanoi:
— Herra patruuna! Taisi tulla erehdys… Tässä on rahaa kaksinkerroin.
— Niin on minullakin, sanoi Karikin.
— Olkoon vaan, sanoi Matti-patruuna lyhyesti ja maksoi edelleen kaksinkerroin kaikille.
— Mitä sinä taasen hulluttelet! hätäili Henrik hämmästyneenä.
— Ole hiljaa ja painu hiiteen! murahti Matti-patruuna.
Henrik luikki joutuin toisiin huoneisiin.
Mutta kapteeni hymyili miehille, ja miehet hänelle. Taisi
Matti-patruunankin jämeröillä kasvoilla väreillä leppeä ilme.
Taivas oli seestynyt ulkonakin, ja samassa pilkahti aurinko paistamaan… Pilviä ja myrskyä seurasi kirkas syksypäivä.
* * * * *
Syksykesällä oli varvissa valmistunut uusi laiva. Se oli Fredrik Sovion lähemmäs neljänsadan lästin suuruinen "Ino"-fregatti. Siihen pestattiin miehistö saman viikon lopulla, jonka alkupäivinä "Aallon" miehet olivat koteutuneet.
Kävi niin, että "Inon" kapteeni sairastui juuri muuatta päivää ennen lähtöä. Sentähden tarjottiin päällikön paikkaa Kanniaiselle. Hän oli päättänyt olla talven kotona ja keväällä lähteä johonkin Matti Sovion laivaan, mutta tarjous ja hyvä palkka viekotteli hänet rupeamaan "Inon" päälliköksi.
Jaakko Hirsikangas oli kahden vaiheilla, ottaako pesti, vai ollako talvi varvin työssä. Jos hän jäisi kotiin, niin voisi olla mahdollista, että hän menisi jo talven kuluessa naimisiin. Sitä tahtoi Matilda; mutta Jaakko ajatteli, ettei hänellä vielä ole varoja niin paljon, että voisi kunnolleen perheestä huolehtia. Varvin työssä ansaitsisi niin niukasti, että hädintuskin sillä eläisi; säästöä ei karttuisi ollenkaan. Hän tahtoi tulla omillaan toimeen heti alunpitäin. Merellä ansaitsi enemmän talven aikana, ja sitten palatessa voi perustaa kodin. Voisihan kyllä mennä naimisiinkin, mutta vajaassa viikossa — jos hän "Inoon" lähtee — ei sitä kerkeäisi.
Aunolan ukko hyväksyi hänen tuumansa, vaikka naisväki koetti inttää vastaan.
Muutaman päivän kotona oltuaan ottikin Jaakko pestin "Inoon".
Oli niin kiire lähtö, että heti pestatessa tehtiin merimiesvala.
Aamulla aikaisin oli mentävä "puuriin".
"Ino" meni Ouluun noutamaan sekalastia, jonka se veisi Englantiin, ja rupeaisi kulkemaan sitten Amerikan ja Englannin väliä.
XII.
Myrskyssä.
"Ino" oli matkalla Montrealista puulastissa Englantiin. Mentiin kohtalaisessa tuulessa S:t Lawrence-lahdella.
Kapteeni Kanniainen oli Montrealista ostanut muonaa laivaan: lihaa, leipää, voita, herneitä ja muitakin ruoka-aineita. Saadakseen hiukan omaan kukkaroonsa, oli hän ostanut halvinta, mitä oli löytänyt. Mutta tästä oli seurauksena, että keulassa kiroiltiin hirmuisesti joka syöntikerta. Kokkiparka oli lujalla, ja uskalsipa jokunen moittia Kariakin, joka oli "konstapulina" ja jakoi ruoka-annokset miehille… Miehet näkivät, että kokki kantoi perän puoleen kelvollista ruokaa, hyvästä aineesta keitettyä… sitä siis oli laivassa… katkeruus ja kiukku yltyivät.
Oli aamiaisen aika; viikon ruoka oli jaettu miehille. Keulan puolessa oli aika myräkkä. Voi oli haisevaa, melkein mädännyttä, leipä toukissa, että aivan tippui, ja liha samanlaista. Hirmuinen porina kävi "skanssissa"; jokainen huusi, että on mentävä "äijän" puheille, sillä ruoka oli aivan kelvotonta.
Jaakolla samaten kuin muillakin, oli verinen nälkä; Montrealista lähdön jälkeen hän ei ollut saattanut tarpeekseen syödä. Hän nousi yht'äkkiä, otti voi-annoksensa käteensä, juoksi portaita kannelle ja lähti perään päin. Melu hiljeni, sillä kaikki näkivät, mikä hänellä on mielessä.
Tulisissa tauloissaan meni hän kajuuttaan. Kapteeni, perämies ja "konstapuli" olivat juuri syömässä. Heidän edessään oli kunnollista ruokaa. Se kuohutti vielä enemmän Jaakon sisua. Hän löi voi-annoksensa, pilaantuneen ja ilkeän moskan, keskelle pöytää, mistä se räiskyi ympäriinsä, ja sanoi:
— Sinä syötät miehille kaikki moskat… emme me sikoja ole… haistele ja maistele nyt meidänkin ruokaa!
Kapteeni ja toisetkin ällistyivät tästä äkkinäisestä raju-ilmasta niin, että olivat kotvan aivan äänettömänä… Oli aivan kuulumatonta raahelaisissa laivoissa, että merimies tulee päällikkönsä kimppuun…
Kapteeni nousi suuttumuksesta punaisena, löi nyrkkiä pöytään, astui Jaakon luo ja kävi häneen käsiksi… Suuttumus salpasi häneltä hengen. Mutta Jaakko, nuori, notkea ja voimakas kun oli, otti kapteenia niskasta kiinni ja väänsi hänet lattiaan. Silloin kävivät häneen takaapäin kiinni perämies ja "konstapuli". Kapteeni pääsi seisaalleen, ja kolmen miehen he saivat Jaakon alleen.
Kapteeni haki käsiraudat ja kytki Jaakon niihin. Sitten talutettiin hänet kannelle ja kutsuttiin kaikki miehet kuulemaan Jaakon tuomiota. Kapteeni määräsi hänet kolmeksi vuorokaudeksi rangaistuskoppiin vedelle ja leivälle ja ilmoitti panevansa Jaakon mainekirjan kelvottomaksi.
Miehistö seisoi äänetönnä. Kunnioitus päällikköä kohtaan oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut tyytymättömyyttään ilmaista, eikä kättään kohottaa.
* * * * *
Oltiin New-Foundlandin matalikon eteläpuolella. Kapteeni Kanniainen koetti oikaista matkaa ja mennä niin läheltä matalikkoa kuin suinkin. Montrealista lähtien oli ollut tuulta vähänpuoleisesti; oli hitaasti päästy eteenpäin.
Kapteeni oli pahalla päällä ja oli harmissaan naukkaillut itsensä puolihumalaan. Hänestä tuntui kaikki menevän päin hiiteen. Miehet olivat laiskoja ja hitaita; eikä perämiehelläkään mitään tehnyt, hän kun oli uskovainen, mikä lie ollut, ei edes ryypystä huolinut.
Perämiehenä oli Anders Hultman, sama kuin "Aallossakin". Miehistö oli myöskin osaksi sama. Mukana olivat Vaalan ukko, Rusin Samppa, Kankaan Antti, Kamutta ja joitakin muitakin.
Kankaan Antti oli ruorissa. Vaalan ukko ompeli Jaakon kanssa purjeita; muut miehet olivat mikä missäkin töissä. Jaakko oli äsken päässyt rangaistuskopista ja saanut enimmän kiukkunsa puretuksi.
Oli kirkas keskipäivä. Meri välkkyi päivän paisteessa ja tuulta oli lännenpuoleisesta etelästä vain siksi, että purjeisiin otti.
Perämies istui Vaalan ukon vieressä jutellen kaiken maailman asioista. Puhe johtui siinä kotiin, jonne tiettiin päästävän heti sen perästä, kun he tekevät vielä yhden matkan Englannista Amerikaan.
Yht'äkkiä tohahti ilman läpi tuulen henki. Se tarttui purjeisiin, laiva kallistui hiukan ja keulasta rupesi kuulumaan kohina. Mutta pian meni se ohi, laiva kohosi ja etempänä värehtivä meren pinta näytti tuuliaisen kulkusuunnan.
— Mitä se merkitsi? huudahti perämies.
— Tuota olen odottanutkin, sanoi Vaalan ukko.
— Arveletko tulevan toista perässä? kysyi Jaakko.
— Tulee lisän kanssa. Ennenkuin on ilta, emme tarvitse muuta kuin märssyt ja liivarit… Tuskin niitäkään kaikkia… Pari päivää on oikeata ronkkaani kolottanut niin vietävästi… Katsokaa, pojat, tyyrpurin puolelle!
Sieltä tuli toinen vihuri, edellistä voimakkaampi. Se jo vingahteli taklaasissa, pullisti purjeet ja napsutti prosseja ja kuutteja. Laiva kallistui enemmän kuin äsken, ja keulasta alkoi kuulua kovempi kohina.
— Sietäisipä "ukolle" huomauttaa, että ottaisi suunnan itä-etelään, niin pääsisimme ennen yötä selvälle vedelle. Tässä matalikkojen likellä ei kohta ole häävi olla, puheli Vaalan ukko.
— Tuollahan tuo ahterin puolella näkyy ilmaa nuuskivan, sanoi Jaakko.
Tohinan kuultuaan oli kapteeni tullut kannelle, avopäin ja liivisillään. Hänen pitkä, punertava partansa liehui tuulessa, kun hän kurkisteli ylös purjeisiin. Hetken töllisteltyään meni hän kajuuttaan, missä panihe pitkälleen ja nukahti rauhallisesti.
Kaikki tiesivät, että hän on liian uhkarohkea. Hän tahtoi säästää aikaa, ja purjehti täysin purjein niin kauvan kuin sieti. Useinkaan ei hän ennen myrskyn voimaa uskonut, ennenkuin jotkut purjeet menivät säpäleiksi.
— Eipä se näyttänyt hätäilevän, naurahti perämies.
— Ei se poika hätäile, sanoi Vaalan ukko. Kova pää sillä on. Kerrankin — siitä on jo kymmenkunnan vuotta — olimme matkalla Etelä-Ranskaan puulastissa niinkuin nytkin. Olimme menossa Biskajassa yksin matkoin muutaman norjalaisen parkin kanssa. Nousi aika Jumalan ilma — se onkin Biskajassa ilkeä kun sattuu — ja Norjalainen teki melkein alussa purjeet kiinni; koetti rynkyttää vain prammeilla ja liivareilla. Meidän ukko ei hätäillyt, teettihän näön vuoksi ylimmät purjeet kiinni. Puolessa päivässä jätimme norjalaisen näkösältä. Se oli menoa. Vasta kun mesaanin prammit repi rikki, ja mastot alkoivat rusahdella, teetti ukko muutkin prammit kiinni. Sen vähemmällä se ei riisunut. Me melkein lensimme… Vasta kahta päivää jälempänä pääsi norjalainen Marseilleen… Kyllä he siellä ihmettelivät meidän menoa.
— Meidän mastot eivät rusahtele, sanoi Jaakko, mennen isonmaston juureen ja alkaen sitä kädellään taputella.
— Mistä tiedät taata? kysyi perämies.
— Miksi en tietäisi, kun se on minun kotitaloni maalla kasvanut ja olen sen itse kaatanut ja varviin tuonut.
— Tehän olette sitten sukulaisia, nauroi perämies.
— Se oli vasta puu! Siitä tuli tämä alamasto ja märssytanko; taisivat saada latvasta vielä puuvenpramraakankin, selitti Jaakko.
— Näyttää siltä, että kohta saatte kumpainenkin kuntoanne osoittaa, sanoi perämies.
Tyyrpurin puolelta tuli kolmas vihuri, joka jo kohotti aallot vaahtopäiksi ja koetti purjeiden kestävyyttä. Se oli kuin myrskyvihollisen etujoukko ennen päähyökkäystä.
— Kyllä joku toinen jo vähentäisi purjeita,-sanoi Vaalan ukko vakavana.
Tuulen perälle ilmestyi pilviä, jotka sakenemistaan sakenivat… Tuuliaiset muuttuivat yhtäjatkoiseksi tohinaksi, joka kohotti aallot yhä korkeammiksi. Aurinko meni piiloon, meri synkkeni, ja köydet alkoivat laulaa.
— Taitaa olla parasta, että venytämme nämä vehkeet pakan alle, sanoi
Vaalan ukko, osottaen keskentekoisia purjeita.
— Viekää aika kyytiä ja laittakaa valmiiksi varapurjeet! sanoi perämies.
Meri yhä synkkeni ja vettä tuli tuulen kanssa yhtenä ryöppynä.
— Eiköhän äijä aijo muuttaa suuntaa etemmäksi matalikolta? puheli perämies.
— Tietenkin se aikoo yrittää niin suoraan kuin pääsee. Säästämmehän siinä päivän, pari…
— Tai menetämme laivan, jatkoi perämies Vaalan ukon lausetta.
Tuuli yhä yltyi. Myrskyn päävoimat alkoivat saapua, jymisi, vinkui ja vonkui, aallot kohosivat monen sylen korkuisiksi, ja laiva kallistui yhä enemmän ja lensi aaltojen halki kuin lintu.
Perämies meni kajuuttaan ja herätti kapteenin, joka vihaisena murisi tultuaan unesta häirityksi.
— Olisi syytä vähentää purjeita, sanoi perämies.
— Mitä perhanaa! Sinäkö minua neuvot! Mene hiiteen! karjui kapteeni, mutta seurasi kuitenkin perämiestä kannelle.
Kun hän näki, miten meri myllersi ja mastot sujuivat, käski hän reivaamaan. Kaikki miehet olivat valmiina. Mutta käsky tuli liian myöhään. Tuskin pääsivät miehet lähtemään, kun alkoi kuulua kovia paukahduksia ylhäältä… Sitten näkyi purjeen palasia ilmassa; ne kohosivat levällään kuin suuret lokit, pyörivät tuulen kynsissä ja katosivat… Sitten paukahti taasen ja kuului kolinaa. Mesaanimaston kaikki purjeet menivät, ja prammitanko tuli jyristen alas. Sitä pidättävät köydet täytyi hakata poikki ja antaa sen mennä mereen.
Myrsky yhä yltyi. Komentosanoja ei kuulunut. Kaikki näkivät, että fokkamasto murtuu, jos purjeita ei saada kiinni. Jokainen meni sinne. Muutamat purjeet saatiin tehdyksi, toiset repi tuuli. Masto jäi pystyyn, mutta se oli saanut vian.
Kaikki tiesivät, etteivät isonmaston purjeetkaan kauvan kestä, sillä ilmassa ei enää käynyt tuuli, vaan se oli vihaisten voimien ulvontaa, lyöntiä ja repimistä. Mies ei enää sen edessä irtaallaan kestänyt, vaan jokaisen täytyi pitää kynsin hampain kiinni pysyäkseen laivassa. Aallot vyöryivät vuorina ja menivät jymisten kannen yli, vieden mennessään pelastusveneet ja kaiken, mikä vain löysemmässä oli.
Jaakko seisoi isojen vanttein puolivälissä ja katsoi myrskyn myllerrystä. Vettä tuli taivaastakin ihan syytämällä. Masto oli sujuksissa, sillä uudet purjeet olivat ihmeen kestäviä. Mutta sentään piti vähentää ison maston purjeita. Miehet nousivat sinne, minkä tuulelta pääsivät… Vaan ennenkuin he kovinkaan korkealle kerkesivät, alkoi ylhäältä kuulua ankaroita paukahduksia niinkuin kanuunalla olisi ammuttu. Kiihtyvä myrsky repi kaikki purjeet rikki ja särki samalla märssyistä prossit ja muut köydet. Ylimmäisistä raa'oista särkyivät rakkiraudat ja raa'at tulivat kolisten alas ja menivät mereen. Tavaton Jumalan ilma alkoi muokata irralleen päässeitä märssyjä, että masto huiskahteli… Mutta Korkeankankaan jättiläinen seisoi itse pystyssä vankkana ja vakavana. Se oli voittanut valtameren myrskyn äärettömän painon ja oli laivan viimeisenä turvana, kun molemmat sen pienemmät veljet olivat vioittuneet.
Nyt oli laivan kohtalo uhkaava. Se ei totellut ruoria, kun ei ollut purjeita. Vuorina vyöryvät aallot paiskoivat sitä hirmuisella voimalla. Jokainen tiesi, että muutaman tunnin ajelehdittuaan se joutuu matalikolle ja pirstoutuu. Oli kysymys elämästä.
Kapteeni seisoi komentosillalla ja syyttävät ajatukset ahdistivat häntä. Hän oli taasen ollut liian kovapäinen ja antautunut taisteluun voimakkaamman kanssa. Jos hän myrskyn alussa olisi reivauttanut ja ohjannut etemmäs matalikolta, niin hänen vastattavanaan ei olisi nyt niin monen miehen kuolema, eikä laivan tuho.
Pelastuminen riippui siitä, kerettiinkö saada purjeita ylös ennen matalikolle ajautumista, että laiva tottelisi ruoria. Purjeiden saantia vaikeutti se, että raa'at olivat irti ja muokkasivat taklaasia, minkä ne jo osaksi olivat särkeneetkin.
Alimmaisesta märssystä oli paapurin puoleinen prossi poissa. Raaka keikkui vain toisen prossin ja rakki-raudan varassa. Rakistakin oli muuan rauta vääntynyt väärään, ettei raakaa saanut pystyyn. Piti saada viedyksi toiseen päähän prossi, mutta se oli äärettömän vaikeaa, kun pärttiköysikin, jota pitkin sinne kuljettiin, oli rytäkässä mennyt rikki.
Useimmat olivat rohkeita, ja jokainen tiesi, että kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä, sillä joka silmänräpäyshän se vierellä irvisteli. Mutta tuntui kaksin kerroin kamalalta lähteä viemään köyttä heiluvan raa'an nokkaan ilman pärtti-nuoraa tällaisessa tuulessa, missä irtonaiset köydet ja purjeenrepaleet muokkasivat ja pitivät helvetillistä melua. Se teko olisi enemmän kuin kuoleman odottaminen paikallaan.
Jaakko huusi vieressään oleville, että he menisivät noutamaan köyttä; hän lähtee viemään sen paikoilleen.
Prossi-köysi saatiin raa'an päälle ja Jaakko lähti hivuttelemaan sen kanssa nokkaan. Kukaan ei uskonut hänen perille pääsevän, sillä joka silmänräpäys oli hän vaarassa tipahtaa mereen. Mutta meni hän kuin menikin ja sai kiinnitetyksi köyden ja antoi merkin. Silloin kiinnittävät toiset prossin ja raaka lakkasi heilumasta. Ennenkuin hän tuli takaisin, korjasi hän vielä pärtinkin, niin että toisten oli parempi tuoda käärittyä purjetta.
Tässä työssä viipyi kauvan. Monta kertaa tahtoivat hänen voimansa loppua. Mutta hän teki työnsä, jota tavallisissa oloissa olisi sanottu sankarilliseksi; merellä myrskyn kynsissä ei kuitenkaan joudeta sellaisista välittämään. Siellä tavallaan on julmalla ilmalla joka mies sankari, vaikka se sitten kauniilla ilmalla unohdetaan.
Saatiin purje auki; se rupesi kestämään. Laiva alkoi totella ruoria ja päästiin onnellisesti väljemmille vesille.
* * * * *
Kolmen vuorokauden kuluttua asettui ilma. Tuli päiväksi melkein tyven. Miehet olivat nihki väsyksissä, sillä kolmeen vuorokauteen ei kukaan ollut silmää ummistanut, eikä paljon syönytkään. Nyt tarkastettiin laivan vauriot ja koetettiin niitä korjata parhaan mukaan.
Silloin huomattiin, että oli mennyt myöskin mies: vanha Kari, "konstapuli", oli kadonnut. Hän oli aina aikonut viime reissulle, kun kolotus oli jäytänyt hänen vanhaa ruumistaan. Tämä ainakin oli hänen viimeisensä; kolotuksestaan oli hän vihdoinkin päässyt ja odotti satojen peninkulmien päässä sitä viimeistä suurta päivää, jolloin "meri antaa ylös kuolleensa ja ruostuneet ankkurinsa".
Kun kaikesta oli selvitty, kutsui kapteeni miehistön perään. Silloin oli hyvänpuoleinen tuuli; päivä paistoi ja meri kimalteli. Kapteenin teki mieli kiittää kaikkia, mutta hän ei ollut mikään puhuja. Sentähden kävi hän suoraan asiaan ja sanoi:
— Me menetimme "konstapulin". Olen ajatellut yhtä teidän joukostanne hänen sijaansa. Luulen, että kaikki ovat valintaani tyytyväisiä… Hän pysähtyi, ja kaikki odottivat jännittyneenä; sitten hän jatkoi: Ilman häntä voisimme ehkä olla siellä, missä on Kari-vainajakin… Sen vuoksi olkoon merimies Jaakko Hirsikangas "Inon" "konstapulina"… Ja nyt hänen ensimäinen tehtävänsä on antaa meille kaikille kelpo ryyppy.
Sitten ojensi kapteeni Jaakolle ruokasäiliöiden avaimet.
Hyväksymisen murina kuului miesjoukosta. Kaikki ymmärsivät, mitä kapteeni tarkoitti, kun hän ruuanjakajaksi pani saman miehen, joka muuan päivä sitten oli hänen kimppuunsa käynyt. Nyt he kaikki saivat mieluisan hyvityksen…