* * * * *
"Ino" meni joutuin hyvässä tuulessa ja ilmassa. Oli kirkkaita päiviä, lumoavia auringonlaskuja ja ihania kuutamo-öitä, jolloin suuremmoinen tähtitaivas kuvastelee rajattomalta näyttävän valtameren syvyydessä…
Miehillä ei ollut paljon työtä; samaan suuntaan purjehdittiin vuorokausikaupalla. Silloin oli Vaalan ukollakin aikaa vahtia vaihtaessa nukkuville lauleskella tavallista "purraus"-laulua:
"Styyrpuursvakten reis å på täcken,
En man till rotret, och en tsik på packen!
Se noka sejlaren och se efter lant!
I kuts namn: åtta klass!"
XIII.
Vielä vähän Aunolan ukosta ja Paltsu-herrasta.
Toiselta matkalta palattuaan vietti Jaakko iloiset häät Aunolan
Matildan kanssa. Mutta heti seuraavana syksynä lähti hän "konstapulina"
Fellmanin komeaan ja suureen "Delphin"-frekattiin, joka oli parhaimpia
purjehtijoita Raahen laivastossa. Se lähti neljättä vuodeksi kulkemaan
Englannin ja Amerikan väliä.
Miehensä mentyä aikoi nuori vaimo olla entisessä paikassaan puodissa, mutta se ei käynyt päinsä; hänen täytyi tulla kotiin odottamaan muutaman pienen raahelaisen maailmaan tuloa.
Se oli poika. Hän tuli siinä kevään puhetessa ja vetten auvetessa.
* * * * *
Tähän aikaan alkoi Aunolan ukkoakin jo vanhuus vaivata. Hän tunsi ja tunnusti sen itsekin; ja ettei hän olisi varvissa nuorempien tiellä ja ansaitsematta palkkaa nostaisi, heitti hän varvin työn.
Olihan hänellä vanhanpäivän varaa.
— Jos varat loppuvat, niin tottapahan lapset ja vävy elättänevät, tuumi hän leikkisästi.
Kun sitten tuli toinen kevät ja Matildan poika vaurastui niin, että kykeni ukkoa parrasta vetämään, sai hän hänestä hauskan seuralaisen. Lapsi kiintyikin ukkoon niin kovin, että nuoren äidin kävi toisinaan aivan kateeksi.
— Älähän hätäile! Kunhan puolisen tusinaa saat, niin kyllä sitten jo raskit vaarillekin yhden luovuttaa, lohdutteli ukko. — Mutta eipä taida enää silloin vaaria ollakaan, sanoi hän samassa, muistaen vanhuutensa.
Hän vuoleskeli pojalle kaikenlaisia leikkikaluja; ukkoja, hevosia ja venheitä. Sitten iltasin oli hänellä aikamoinen touhu, kootessaan hujan hajan olevat tavarat laatikkoon.
— Järjestys täytyy kaikessa olla, oli jokaiki-iltainen neuvo naisille. — Täällä maalla se nyt menee, mutta olisittepa merellä, niin oppisitte…
Tämä aina uusiutuva neuvo kyllästytti toisinaan heitä, mutta useimmiten he nauroivat ukolle, vaikka hän tavaroita kokoillessaan oli äreän näköinen.
Kun poika kasvoi suuremmaksi ja taas uuden kevään tullen pääsi ulos, niin oli vanhalla ja varsalla hauska. Varsinkin semmoisina päivinä, jolloin päivä lämpimästi pihanurmelle hellitti, unohti ukko pitkäksi aikaa työnsä ja taipui hevoseksi, elefantiksi, kameeliksi ja vaikka miksi, pojan suureksi riemuksi.
Ukolla oli aina työtä. Hän varasi rakennuksen alustan halkoja täyteen. Tämä into johtui melkein yksinomaan siitä, että hän saisi puun pienimistä. Ovien ja lukkojen piti joka hetki olla hyvässä kunnossa, samaten koko rakennuksen. Kesällä tuoksui aina jokin paikka tärpätin sekaiselta maalilta. Siitä naisväki tahtoi olla kyllissään, kun sai vaatteitaan aina varoa. Mutta kun ukko tahtoi maalata, niin täytyihän heidän hengittää maalin katkua ja varoa vaatteitaan.
* * * * *
Kun poika oli kolmannella vuodella, vei hänen äitinsä hänet kerran rantaan. Siellä näki pikkunen laivoja. Äiti selitti hänelle, että sellaisella isä on mennyt kauvaksi.
Kotiin palattua kiipesi lapsi ukon polvelle ja hetken punottuaan hänen partaansa selitti hänelle lapsellisella kielellään, että vaarin on nyt tehtävä hänelle sellainen, jolla isä on mennyt kauvaksi. Laiva sana oli häneltä unohtunut. Vaari joutui vähän ymmälle ensin, mutta sitten asia heille kumpaisellekin selvisi, ja pojan suureksi riemuksi sanoi vaari:
— Laiva sinulle. Sen sinä olet saapa.
Sen perästä muisti poika aina laiva-sanan.
Ukko muisteli, että vintillä taitaa olla poikien vanha laiva, jota nämä ennen olivat "seelauttaneet" rannassa.
Hän kiipesi sitä hakemaan.
Siellähän se olikin rojun joukossa; mutta missä kunnossa! Keskimasto poikki ja riki aivan rikki.
Ukko kantoi sen alas. Koko päiväksi oli hänelle siinä työtä. Aina väliin piti käydä ison kaapin laatikosta etsimässä aseita, purjenuoraa y.m. Pari kertaa piti ottaa koko laatikko lattialle, niin että poikakin sai kurkistaa sinne ja imeä sisäänsä sen suloista tuoksua, joka tavaroiden mukana oli kokoontunut sinne kaiken maailman ääriltä. Eikä ukko kieltänyt häntä, vaikka hän otti sieltä jonkun esineen käteensäkin ja pyöritteli sitä.
— Menisipä joku muu noin tekemään! suhahti Matilda äidilleen ja he kumpikin naurahtivat.
Illalla oli laiva valmis. Silloin pikkumies jo nukkui. Mutta laiva oli pantava hänen vuoteensa viereen, että hän sen aamulla heti herättyään näkisi.
Mutta seuraavana päivänä oli se ukon mielestä huono. Taklinki siinä meni mukiin, mutta runko oli kömpelö ja liian leveä. Kun he muutamana päivänä sitä pojan kanssa saavissa rännin alla "seelauttivat", näki ukko, että se "makasi" keula pahasti. Se oli merisika.
— Tuolla, sinä poika rukka, kastelet vielä itsesi. Se ottaa vettä sisäänsä. Vaari tekee sinulle uuden laivan.
Ja samana päivänä rupesi hän jo sitä tekemään.
— Mitä se Janne sillä vielä…? Hän on liian kelvoton "seelauttamaan", sanoi Aunolaiska.
— Kylläpä hän siitä kasvaa. Teenpä hänelle vielä viime muiston, ennenkuin kuolen; näkee siitä sitten isompana, että oli se vaari-vainaja merimies, tuumi ukko.
Siitä oli työtä moneksi päivää. Sitä laitellessaan kertoi ukko pojalle ja Aunolaiskalle, kuinka hän kerrankin muutamassa laivassa oli tehnyt kapteenin pojalle laivan sellaisen, että sitä kaikki ihailivat.
* * * * *
Aunolan ukon laivannäpertelystä levisi pian tieto kaupungin pikkumiehille. Ukko sai uteliaita vieraita, jotka hartaasti seurasivat hänen työtään. Ja kun se alkoi valmistua, rohkeni yksi kysyä, eikö Aunola korjaisi hänenkin laivaansa: siinä on taklinki hiukan rempallaan.
Olihan Aunola ennenkin silloin tällöin tehnyt laivoja tutuille pikku pojille, kun oli sattunut muun työn välipäätä. Mutta nyt oli hänellä aikaa antautua melkein kokonaan tähän työhön.
Hänelle syntyi oma varvi, jossa oli katsojia päivät päästään kuin konsanaan "laivanlykkäjäisissä" isossa varvissa.
Mutta pojat tiesivät olla ihmisittäin. Kun vain jotakin sopimatonta tapahtui, niin ukko ärähti ja silloin oli leikki niin kaukana, että poikien piti siksi päiväksi karkkoutua pois. He eivät uskaltaneet muuta kuin lauta-aidan raosta naapuritalon pihamaalta ukkoa kurkistella.
Hyvässä sovussa ollessaan kertoi ukko pojille kummia ja kiehtovia asioita laveasta maailmasta. Silloin saivat pojat purjehtia koko maailman ympäri.
* * * * *
Vaikka "Vällmannin Paltsu" ei ollutkaan Jaakkoa työhön huolinut silloin kun hän oli ensimäisiä päiviä Raahessa, otti hän hänet mielellään merelle "Delphiniin".
Paltsu-patruuna halusi oppia tuntemaan perinpohjin työväkensä ja valvoi heidän elämäänsä silloinkin, kun he olivat ulkomailla. Hän kävi eukoilta tiedustelemassa, lähettääkö mies rahaa, vai ryyppiikö sen suuhunsa. Tämän perusteella tapahtuivat sitten palkankorotukset, joita hän toisinaan miehille antoi. Useasti sattui niinkin, että kun eukko ei saanut säännöllisesti mieheltään rahaa, Paltsu-herra rupesi huikentelevaisen holhoojaksi ja maksoi eukolle kuukausittain suurimman osan paikasta. Mies sai tyytyä satamissa jäännökseen. Kaikki tiesivät, että Paltsu-herra oli tavattoman tarkka. Säästäväisyyteen kehoitti hän työmiehiäänkin, että jäisi pahan päivän varaa.
Kerrottiin, kuinka hän kerrankin varvin tiellä oli ruvennut tarkastamaan kahden pienen pojan astioita, kun he veivät isälleen päivällistä. Toisella pojalla oli astiassa lihaperunoita. Sen nähtyään oli Paltsu tyytyväinen. Mutta kun hän aukasi toisen pojan astian, oli hän säikähdyksestä selälleen lentää, sillä astiassa oli — riisiryynipuuroa voisulan kanssa. Se oli hänen mielestään kohtuuttoman suurta tuhlausta.
— Riisiryynipuuroa ja voisilmä arkipäivänä! päivitteli hän haikeasti.
Tämän tähden olivat työmiesten vaimot hänelle vihoissaan. Ei uskaltanut vapaasti lähettää miehelleen makupaloja, sillä eihän tiennyt, millä kerralla Paltsu on tiellä ja vaatii ruuan tarkastaakseen. Hänen menettelynsä ei johtunut yksin itaruudesta. Sitä osoittaa hänen leipäjuttunsa. Hän oli jossain kulkiessaan oppinut perunaleivän valmistuksen. Se tuli halvemmaksi kuin tavallinen leipä. Tämän hyvän tahtoi hän levittää merimiestensä keskuuteen. Hän antoi muutamalle leipurille jauhosäkin ja valmisti yksissätuumin hänen kanssaan perunaleipiä. Aamulla meni hän kadulle ja kun vastaan tuli pieni poika tai tyttö, antoi hän niin monelle kuin kohtasi leivän hinnan ja käski mennä ostamaan leipurilta perunaleipää. Leipä kävi kaupaksi ja Paltsu oli tyytyväinen.
Muutamana päivänä tuli hänen luoksensa erään sukulaisen pikku poika. Hän kertoi sedälle innokkaasti Aunolan äijän varvista. Asian loppu oli se, että setä lupasi hänelle laivan, ihan täysin taklatun parkin, jonka hän itse käypi tilaamassa.
Olihan Paltsun hauska tulla tietämään, minkälainen mies Jaakko Hirsikangas on, koska aivan äsken kuuluivat muutamat "Delphinin" miehet lähettäneen rahaa kotiin.
* * * * *
Oli muuan kaunis kevät-aamu, kun "Paltsu" vääntäysi huohottaen lihavuuttaan Aunolan ovesta sisään.
Aunola näperteli jotain kyökin ikkunan edessä ja pikku Janne seisoi hänen polveaan vasten odottavan näköisenä.
Aunolaiska tahtoi viedä harvinaisen vieraan tupaan, mutta Paltsu-herra istui mieluimmin kyökissä ukon kanssa. Siinä ei auttanut Aunolan muorin päivittelemiset.
Ensimäiseksi rupesi Paltsu pikku pojan kanssa pakisemaan.
— Mikä sinun nimesi on?
— Janne.
— Tämä on vävynne poika?
— Niin on.
— Hän on meidän "Delphinissä"?
— Niin on.
— Tämähän on liian siisti, arveli Paltsu, katsellessaan hyvin puettua lasta. — Onko hän terve?
— Voi hyvänenaika, kun patruuna olisi illalla tullut, niin olisitte nähneet, millaiseksi se oli itsensä sotkenut, ehätti Aunolaiska selittämään.
— Kyllä sinusta sitten mies tulee, arveli Paltsu-herra. — Onko nuorella muorilla ikävä? tiedusteli hän sitten Matildalta veitikka silmässä.
— Ei pahastikaan.
— Etpä taida sanoa totta siinä. Mutta kyllä tulevana kesänä ikävä lähtee. Silloin "Delphin" palaa kotiin, selitti hän.
— Huolitko sinä tällaisesta? kysyi hän pikku pojalta, ojentaen hänelle suurta "rössokeri"-palaa.
Ja vähässä ajassa tuli hänestä pojan kanssa niin hyvä ystävä, että poika kantoi hänen katseltavakseen kaikki tavaransa, kiipesi hänen polvelleen ja sai yhä enemmän Paltsu-herran taskun aarteita.
— Miksi olet noin paksu? kysyi poika yht'äkkiä häneltä, kun oli aikansa katsellut Paltsu-herran pulleaa vatsaa.
— Herran tähden! huudahti Aunolaiska ja löi kätensä yhteen.
Mutta Paltsu-herra nauroi ja kysyi:
— Etkö sinäkin tahdo tulla yhtä paksuksi?
— En tahdo, se on rumaa.
— Voi tuota poikaa! Tule pois höpsimästä! sanoi Matilda ja meni ottamaan poikaa pois.
— Antakaa olla. Kas tästä saat kaikki, mitä minulla on, sanoi Paltsu ja antoi pojalle kourat täyteen "rössokerin" palasia.
Siinä pojan kanssa kujeillessaan johti hän puheen Jaakkoon, tiedusteli hänen elämäänsä ja sai sen ohessa tietää, että Jaakko oli lähettänyt suurimman osan palkastaan kotiin.
Sen kuultuaan nyökytteli hän tyytyväisenä päätään ja sanoi muutaman kehaisevan sanan Aunolan vävystä. Hän tilasi ukolta laivan ja yritti lähteä. Mutta eihän Aunolaiska häntä kahvitta hennonnut päästää.
— Juodaanko teillä kahvia joka päivä? kysäsi Paltsu.
— Monestikin päivässä se eukko sitä tahtoo, sanoi Aunola ja vilkutti silmää eukolle, joka loi ukkoon hätääntyneen katseen. He arvasivat, mihin Paltsu-herra tähtää.
Kaupungissa kerrottiin yleisesti, että Paltsu-herra muka hämärän aikaan kulkisi merimiesten talojen ikkunan alla kuuntelemassa, mistä kuuluu kahvimyllyn ritinä.
— Jaa, jaa. Teillähän lienee varaa juodakin kahvia; mutta kun sitä sellaisissakin paikoissa juodaan, missä ei ole tarpeeksi leipääkään, niin se on jo liikaa.
Sitten seurasi pitkä saarna kahvin tarpeettomuudesta ja sen turmiollisesta leviämisestä maaseudullekin.
— Sitä alkaa olla jo talonpojillakin. Mihin meidän maassamme vielä tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin se käy, voivotteli Paltsu.
— Käyneekö nyt sentään niin hullusti, epäili Aunola.
— Kyllä käy. Meidän pitäisi osata säästää. Pahat päivät tulevat, eivätkä ole kaukanakaan.
— Mitä patruuna tarkoittaa? kysyi Aunola, terästäen kuuloaan.
— Tarkoitan vaan, että pahat päivät kohtaavat meidän kaupunkiamme.
Siitä kuolee kauppa ja liike…
— Aikooko patruuna veljineen lopettaa kauppa- ja laivaliikkeensä? kysyi ukko.
— Emme lopettaisi, jos vain ei tulisi pakkoa. Nyt se juuri ei vielä tunnu, mutta kymmenen, parinkymmenen vuoden perästä meidän on lopettaminen; meidän ja kaikkien muiden, jotka suurempaa liikettä harjoitamme. Me, te ja minä, emme Jumalan kiitos taida olla sitä näkemässä; mutta varma on, että pahat päivät kohtaavat niitä, jotka silloin elävät.
Paltsu-patruuna puhui vakavasti, ja Aunolan väki kuunteli häntä ihmeissään. He eivät vieläkään ymmärtäneet, mitä patruuna tarkoittaa. Ukko kysyi sen vuoksi:
— Mitä patruuna oikein tarkoittaa tuolla puheella?
— Ettekö ole kuulleet, että Saimaan kanava on valmistunut? kysyi Paltsu.
— Niinhän se kuulemma on.
— Se lopettaa meidän Savon kauppamme. Tai jos ei nyt heti sitä kokonaan lopeta, niin ainakin vähentää sen niin vähiin, ettei se tuota mitään. Savolaiset rupeavat viemään tavaraansa Viipuriin ja sinne päin laivoilla. Tänne tuovat mitä tuovat mastopuita tuodessaan. Mutta emme me enää niitäkään kauvan tarvitse.
— Eihän laivaliikettä tarvinne lopettaa? arveli ukko.
— Ei juuri vielä. Mutta jonkun ajan perästä loppuu sekin. Eikö Aunola ole kuullut höyrylaivoista puhuttavan?
— Olenhan noista vietävistä kuullut ja olenhan noita nähnytkin. Yksi niistä lemmoista upotti "Tähden", jonka mukana meidänkin poika hukkui, puhui ukko kiihtyneenä.
— So, so isä! varoitteli muori tapansa mukaan.
— Eihän sitä oikeastaan saisi suuttua, mutta vihaan minä niitä nokiruuhia, että aivan sydämeni vapisee. En tiedä mikä siihen on syynä. Ennen pojan hukkumistakin en niitä tuhannen törötorvia kärsinyt.
— Vihata niitä saattekin, te ja me kaikki. Ulkomailla alkaa jo olla niin, että ne vievät parhaimmat rahdit. Vuosikymmenen, parin perästä jääpi purjelaivoille ainoastaan rahtien jätteet. Silloin ei meidän enää kannata laivoja rakentaa. Vanhat lahovat ja uusia ei lyödä. Se on meidän kaupungissamme kaiken loppu.
— Herra Jumala! Millä täällä sitten eletään; huudahti Aunolaiska.
— Sanokaa te! Niin se käypi kuitenkin. Me elämme vanhan ja uuden ajan murroskautta; sen näemme, mitä uusi aika meiltä viepi, mutta emme tiedä, mitä se tuopi, puheli Paltsu-herra.
Painostava ahdistus täytti Aunolan väen mielen. Jokainen heistä kuvitteli sitä aikaa, jolloin ei enää olisi laivoja eikä varvia. Ennen he eivät olleet osanneet tällaista ajatellakaan. Nyt yllätti se heidät yhtäkkiä. He eivät osanneet ajatella mitään elämisen keinoa, jos nykyinen vilkas laivaliike loppuisi. Se olisi kaiken elämisen päätös. Tuntui niin kamalalta, puistatti, kun sitä ajatteli.
— Emme me vanhat sitä aikaa saane kokea. Nuoret sen näkevät. Kylläpä he huolehtinevat sitten elämisestään. Emme huoli sitä surra. Onhan meidän kaupunkimme ennenkin kokenut hyvää jos huonoakin ja kestänyt. Niin se käypi vastakin. Ja mikäpä tietää, vaikka uusi aika toisi parempaa vielä kuin on tämä nykyinen tila. Me emme vain sitä näe.
Aunolaiska oli kahvin tarjoamisen ihan unohtanut. Nyt havahtui hän ja huomasi kahvipannun.
— Tuokin mokoma kaduttaa aivan, kun tuli keitetyksikin, jos siitä vielä niin pahat ajat tulevat, sanoi hän puolittain leikillään, vaikka ei siitä ollut tosikaan kaukana.
— Antakaahan nyt kahvianne. Emme me jätä sitä ryyppimättä, kun se kerran on keitetty, sanoi Paltsu-herra.
* * * * *
Baltzar Fellman asui veljensä Johanin kanssa. Tämä oli häntä muuatta vuotta vanhempi. Hän oli yhtä lyhyt kuin Baltzarkin, mutta ei ollut niin paksu, ja yhtä vähäpuheinen kuin Baltzar puhelias. Hän kuljeskeli aina yksin kaupungilla ja karttoi kaikkien seuraa, kävi jalan joka päivä varvissa ja katseli siellä, mutta ei näyttänyt ketään näkevän. Kukaan ei tiennyt, mitä ajatuksia hän mielessään hautoi. Mutta kaikki merimiehet ja työmiehet päättivät hänen olevan hyvin oppineen, sillä veljesten palvelija kertoi hänellä olevan mahdottoman paljon kirjoja, joita hän alituiseen luki. Hänelle tuli useita sanomalehtiä, jopa englantilaisiakin, joista hän valppaasti seurasi maailman tapahtumia.
Häneltä se Baltzarkin oli saanut tiedot höyryn voittokulusta merellä ja maalla ja synkät ennustuksensa kotikaupungin kohtalosta. Olipa Johan jo kehoittanut lopettamaan koko laivaliikkeen, ennen kuin piti ruveta tappiota kärsimään. Mutta vielä jatkoivat he liikettä, vaikkakin luovuttivat siitä osia muillekin.
Kun Baltzar palasi Aunolasta, tapasi hän veljensä lukemassa juuri äsken postin tuomaa englantilaista lehteä.
— Katsopas, mitä Glasgowissa on tapahtunut! sanoi Johan ja ojensi veljelleen lehden.
— En minä tästä saa oikein selvää; mitä siinä sanotaan? sanoi Baltzar ja antoi lehden pois.
— Glasgowin telakalta on laskettu vesille noin tuhannen lästin suuruinen rautalaiva, johon pannaan niin voimakkaat koneet, että se kulkee toistakymmenen solmun nopeudella.
— Katso hirmua! huudahti Baltzar.
— Niin, sanoi Johan painavasti. Hetken perästä puheli hän;
— Olenhan sanonut, että höyry voittaa. Vielä parikymmentä vuotta, niin meidän kaupungissa ei ole yhtään laivaa. Kauppa loppuu, liike loppuu, satama maatuu ja meidän kaupunkimme on kuin vanha museo.
— Voi, voi ihmisraukkoja! Millä he sitten täällä elävät? sanoi Baltzar surkeasti ja heilutti lihavaa ruumistaan.
— Olisimme vain nuorempia, niin saisimme me eloa! Mutta ei kannata enää yrittää. Ei ole monta vuotta enää elämää jälellä, sanoi Johan synkeänä.
— Kuulehan! sanoi Baltzar vilkkaasti. — Olen monta kertaa ajatellut, että meiltä kun ei jää liikkeen jatkajaa, niin meidän pitäisi jollain tavalla muuten hyödyttää tätä kaupunkiamme. Voisimmehan tehdä jonkinlaisen lahjoituksen, josta olisi pysyväistä hyötyä. Muistaisivathan ihmiset sitten meitä vanhoja poikiakin.
— Sitäpä sopii ajatella; ei olekaan hulluin tuuma, sanoi Johan. — Nyt lähden kävelemään, sanoi hän sitten ja poistui.
Hän meni rantaan päin. Kulki pää kumarruksissa, katse katuun kiinnitettynä, näkemättä ja tervehtimättä ketään. Sitten pysähtyi hän rantaan laiturin partaalle ja tuijotti veteen. Rannalla olevat pikku pojat siirtyivät arkana etemmäksi.
— "Vällmannin kapteeni" tuijottaa, suhisivat he.
— Hän on niin oppinut, että hän pääsisi vaikka sotalaivan kapteeniksi, pihisivät pojat hiljaa.
Mutta kapteeni seisoi nyt tavallista kauvemmin ja tuijotti veteen, mikä läikkyi laituria vastaan; hän mietti veljensä ehdotusta, miten parhaiten voisi syntymäkaupunkiaan hyödyttää.
Sitten lähti hän varviin.
Hänen mentyään juoksivat pojat rantaan ja katsoivat veteen, mistä kuulsi heleä hiekkapohja.
— Mitähän se katsoi? kyselivät he toisiltaan.
Sehän käypi joka aamu tässä seisomassa, selittivät toiset.
Mutta se ei anna milloinkaan "rössokeria".
— Paltsupa antaa.
Samaan aikaan istui Baltzar Fellman konttoorissaan ja kirjoitti
"Delphinin" kapteenille kirjettä, missä hän käski nostaa "konstapuli"
Jaakko Hirsikankaan palkkaa.
* * * * *
Aunolan ukon ei tarvinnut nähdä merielämän loppumista, sillä muutama päivä tämän perästä lähti hän isiensä luo. Se tapahtui hyvin mutkattomasti ja yksinkertaisesti.
Koko edellisen päivän — se olikin lauantai — oli hän työn touhussa. Illalla oli hän saunassa ja pani levolle aikaisin, valittamatta vähääkään sairautta. Mutta sitten sunnuntai-aamuna — ei hän varahin herännytkään, vaan — nukkui sitä pitkää unta, josta enkeli Gabriel torvellaan valveille puhaltaa.
Sitten pääsi hän puistikkoiseen hautuumaahan, syvään hiljaisuuteen ja rauhaan, toveriksi niille monille muille merikarhuille, jotka meri oli säästänyt vaikka he sen pinnalla olivat eläneet suurimman osan ikäänsä.
Haudalle hankki eukko yksinkertaisen rautaristin, jossa oli valkoiseksi maalattu pelti, mihin oli mustilla kirjaimilla merkitty:
"Tässä lepää
Merimies
JUKKA AUNOLA
s. 1782 k. 1861
Odottaen ijankaikkista
kirkastumistaan."
Pään puoleen istutti eukko tuomipensaan samana keväimenä. Siitä puusta oli ukko aina pitänyt; ja vielä viime iltanakin oli hän istuessaan pihaikkunan edessä ihaillut tuomensa tuuhevuutta.
Eukon istuttama pensas rupesi hyvin kasvamaan, ja muutaman vuoden perästä varisti se keväällä kukillaan haudan aivan valkoiseksi…
Siitä on kulunut jo kauvan. Tuomi on kasvanut suureksi puuksi, versoen juuresta uusia, kukkia kantavia haaroja, jotka sulkevat hautaristin sisäänsä. Samaten on käynyt myöskin kaupungin asukkaille: Vanha merimiespolvi on painunut "odottamaan ijankaikkista kirkastumistaan", ja uudet vesat ovat nousseet heidän tilalleen.
Syksy-myrskyt ja kevätsateet ovat liottaneet maalin ja kirjoituksen hautarististä ja vuosikymmenet haihduttaneet Aunolan ukon elämän nuorempien mielestä, niin että tuskin kenkään tietää, kuka sen suuren tuomipensaan alla lepää. Mutta vaikka ajan karkea käsi onkin tämän tehnyt, niin ei ukko siitä huoli, vaan odottaa meritoveriensa kanssa sitä "ijankaikkista kirkastumista", johon hän eläessään vahvasti luotti.
XIV.
Kotiin tulo.
Kävi hienoinen tuulen henki. Ulapalla, saarien ulkopuolella, jymisivät kohtalaisen korkeat aallot, ottaen siellä täällä harjalleen valkoista vaahtoa; meri kimalteli kirkkaana; aurinko paistoi länsi-etelästä, mistä tuulikin puhalsi.
Eerikkilä, entinen merimies, nykyisin luotsi, istui Kraaselin majakkatornissa puolenpäivän jälkeen. Hän tähysteli autiolle merelle. Ihan silmiin koski veden kimallus aurinkoon päin katsoessa. Sieltä antoi hän katseensa liukua maan puolelle. Siellä oli lahti jotenkin tyven. Sen rannalla oli kaupunki, josta hän oli tänne vuorolleen aamulla tullut. Mutta siitä ei näkynyt muuta saarien yli kuin hoikka kirkontorni ja sen vierellä kellotapuli, jonka ikkunat välkkyivät auringon paisteessa. Varvista päin kohosi pikipolttimon korkea torni, joka syöksi mustaa savua kirkkaaseen ilmaan.
Vanhaa Eerikkilää raukaisi meren kohina, päivän paiste ja yksinäisyys. Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja oikaisi komeronsa penkille hetkeksi pitkäkseen. Vanhuus jo alkoi vaivata ja jalkoja kolotti. Toista olisi olla kotona, kyhniä siellä kaikenlaista pikkutyötä. Monta kertaa oli Eerikkilä aikonut heittää toimensa, mutta aina kesän tultua tuli lähdetyksi tänne. Vaikka eihän se olisi niin pakollista ollut, sillä olihan hänellä siksi varoja, että olisi jo voinut huolettomia vanhuuden päiviä viettää. Mutta Eerikkilään oli elämän varrella tarttunut hiukkasen ahneuden syntiä. Onhan hyvä, että raha säästyy ja elelee palkalla; eihän tiedä, kuinka kauvan vielä pitää elää ja vaikkapa säästöt tulisikin tarvituksi ennenkuin elämä loppuu.
Hän nousi taasen katsomaan merelle. Hänen tottunut silmänsä havaitsi kaukana pienen pisteen. Siinä samassa oli raukeus pois pyyhälletty, eikä tuntunut kolotustakaan. Hän otti hyllyltä kiikarin. Ja aivan oikein! Siellä oli laiva tulossa. Mutta se oli niin etäällä, ettei vielä selvään erottanut, tuleeko se kaupunkiin, vai meneekö sivu. Tunnin, toistakin piti hän sitä silmällä. Sitten näki hän, että tulija suuntasi kaupunkiin johtavalle väylälle. Silloin vetäisi hän kiiruusti lipun tankoon. Tuulen henki tarttui siihen ja se hulmahti iloisesti elämään.
Sitä katsoessaan meni Eerikkilän suu hymyyn: Hän oli näkevinään, mitä hänen tekonsa saapi aikaan kaupungissa. Ensin huomaa sen kirkontapulissa palovartia. Hän ilmoittaa siitä sivukulkijoille. Silloin syntyy elämää ja liikettä.
Eerikkilä katsoi uudelleen kiikarilla. Nyt hän jo tunsikin tulijan. Sehän oli "Delphin", aivan entisellään. Tasaisessa tuulessa läheni se aika nopeasti. Hän muistutteli mieleensä, ketä miehiä siinä olikaan. Muistikinhan hän ne melkein kaikki. Kyllä ovat äijäparat nälkiintyneitä. Sellaisen kapteenin, kitupiikin kanssa he ovatkin olleet. Hyi! Homehtunutta ja toukkaista leipää ovat saaneet purra monta vuotta. Kun leivän syrjää on pöytään kopistanut, niin niitä on aivan tippunut. Ja entäs se liha! Se on melkein itsestään liikkunut. Ja herneet! Hyi! Mutta mitäpäs siitä. Kapteeni on saanut halvalla sellaista ruokaa. Pistänyt rahan jäännöksen taskuunsa. Senhän olisi tehnyt moni muu. Itseään ei Eerikkilä pitänyt ollenkaan parempana, sillä jos hänellä olisi ollut semmoinen tilaisuus, niin pikemmin olisi hän sitä käyttänyt kuin käyttämättä jättänyt. Vaikka eihän se oikein ole. Kaukana siitä! Mutta kun ihminen on kerran ihminen, niin ei saa tuomita.
Mutta sitten vetäytyi Eerikkilän suu taasen hymyyn. Kylläpä eukot nyt koettavatkin ukkoja hyvänä pitää. Varsinkin nuoret. Hän oli näkevinään, miten pikku taloissa oli iloinen touhu. Onhan nyt jo kaupungissakin joku tuntenut laivan… Ketäs siinä taasen tuleekaan?… Se ja se… Nuoria miehiä melkein kaikki… Kylläpä muijat liehuvat… Pesevät ja puhdistavat, keittävät ja paistavat. Laittavat itsensä niin helkkarin nätiksi. Ja sitten rantaan… Sieltä kotiin… Ja sitten siellä… Eerikkilä muisteli nuoruuden aikaa ja melkein kadehti tulijoita.
* * * * *
Tapahtuikin niinkuin hän mietiskeli.
Ukko Pellikka, palovartia, istui kellotapulissa vahtikamarissaan. Melkein heti, kun Kraaselin torniin kohosi lippu, huomasi hän sen, samoin myöskin laivan. Kiikarilla tunsi hän sen "Delphiniksi", joka oli ollut neljättä vuotta matkalla. Hän katseli vahtikoppinsa ikkunasta alas kadulle, näkyikö ketään kulkijaa, että saisi ilmoittaa laivan tulon. Siinä sivussa piti hän silmällä kirkonkelloa. Samassa osoittikin se viittä. Pellikka otti rautatangon, aukaisi seinässä olevan luukun ja löi sen edessä riippuvaan kolmirautaan viisi heleätä lyöntiä. Se kaikui yli kaupungin. Kaduilla kulkevat merimiehet vetivät taskustaan kellonsa, nähdäkseen, käykö se oikeassa. Pellikan lyönneistä kantautui ääni aina varviin asti. Siellä pysähtyivät miehet työssään kuunnellakseen "kirkonkellon" lyöntiä.
Mutta Pellikka ei sulkenutkaan luukkua, vaan jäi kurkistelemaan kadulle. Hän toivoi, että saisi ensimäisenä ilmoittaa laivan tulon, mikä olikin oikeus ja kohtuus. Vanhaa Pellikkaa harmitti aina sangen kovasti, jos vain joku kaupungissa sattui ennen häntä huomaamaan laivan tulon. Hänen täältä korkeudesta oli niin mukava antaa sytyttävä tieto ja katsella, mihin liikkeeseen kaupunki joutuu.
Eipä aikaakaan, niin hän näkee kadulla tulevan nais-ihmisen. Kuka hän lienee? Jo hän tuntee tulijan. Sehän on Matilda, naapurin tyttö. Hän on menossa apteekkiin noutamaan Aunolaiskalle sydämenvahvistustippoja, kun "järtskotit" yhä vaivaavat. Jopa sattui sopivasti! Saan ilmoittaa, että mies on tulossa. Saan sanoa, että jo tänä iltana saat sen viereesi. Pellikka ihan innosta vapisee. Ja kun Matilda kerkeää hänen alapuolelleen tapulin juureen, huutaa hän täysin keuhkoin:
— Hoi, ho-hoi! Matilda hoi!
Tämä pysähtyy kuuntelemaan ja kohottaa katseensa.
— "Delphin" tulee! kuuluu ylhäältä.
Matilda on katuun lysähtää. Kuuliko hän oikein? Sydän rupeaa lyömään kiihkeästi, ja polvet notkahtelevat. Ääretön riemu täyttää hänen mielensä.
Kun hän siitä selvenee, on hänen ensimäinen ajatuksensa mennä tapuliin näkemään varmuudella se asia, minkä hän kuuli.
Nopeasti rientää hän tapuliin, juoksee portaita, ohi kellojen, aina Pellikan komeron ovelle, jonka ukko on aukaissut kuullessaan kolinan portailta.
— Onko se "Delphin"? kysyy hän hengästyneenä rientäen ikkunaan.
— Katso itse! Mutta eihän nyt sellaista hätää, ei, ei! Vielä ne viipyvät monta tuntia, ennenkuin ankkuriin pääsevät.
— Missä se tulee?
— Tuolla. Katso minun kättäni pitkin merelle! sanoo Pellikka ja ohjaa
Matildaa hartioista oikealle suunnalle.
— Tuoko! huudahtaa Matilda. Mistä sen tuntee, onko se "Delphin", vai joku muu? kysyy hän pettyneenä.
— Etkö näe. Luulisihan tuon nyt tuntevan, kun Jaakkokin seisoo fokkaraakan nokalla ja heiluttaa lakkiaan, virnistelee ukko.
— Te olette, kun viitsitte narrata, sanoo Matilda pettyneenä.
— Katsopas tällä! sanoo Pellikka ja ojentaa hänelle kiikarin.
Matilda katsoo. Mutta eihän hän tunne muuta kuin että se on laiva.
— Onko se todella "Delphin"?
— On se, sanoo ukko mahtavasti.
— Mistä te sen tunnette?
— Tunnenpa hyvinkin. Enhän kehtaisi tällä tavoin narrata. Ymmärräthän sen. Mene vain laittamaan Jaakolle illallista! Hänellä on nälkä.
Matilda lähti rientämään alas jyrkkiä portaita.
— Sanohan muillekin, että tietävät! huutaa hänen jälkeensä Pellikka.
Sitten asettui hän taasen katsomaan luukusta. Ja aina, kun joku tuttava käveli päivänpaisteisella kadulla tapulin juurella, huusi hän:
— Hoi, ho-hoi! "Delphin" tulee!
Pian on tapulissa kuin markkinat. Portaat jymisevät tulijain ja menijäin alla. Kaikki katsovat merelle, missä komea laiva levitetyin purjein lähenee. Jokaiselle selittää Pellikka mielellään:
— Kun minä satuin vilkaisemaan merelle, niin näin Kraaselissa "flakun". Silloin oli kello justiinsa viisi. Sitten minä aloin kiikaroida ja heti tunsin, että sieltä tulee "Delphin". Sitten sattui Aunolan tyttö tästä alta menemään, niin minä sille huusin, — sen mies kun on "Delphinissä" — että "Delphin" tulee. Se tahtoi siihen paikkaan tupertua. He heh! Se juoksi tänne ja luuli, etten minä muka laivaa tuntisi. Minä sanoin hänelle, että juokse vain joutuin puuroa keittämään! Uskoi se ja lähti; meni kuin noidan nuoli, he heh!
Vihdoin loppui ihmisten tulva tapulissa. Jo aikoja oli Pellikka sulkenut vahtikoppinsa oven. Ihmiset pääsivät ainoastaan kelloihin asti ja sieltä luukuista merelle katsomaan. Pellikan kammiossa oli muutamia ukkoja ja hänelle tuttuja pikku poikia. He pitivät silmällä laivan tuloa; sen saattoikin jo paljaalla silmällä helposti tuntea. Oli jo ilta. Aurinko oli melkein laskullaan ja loi välkkyvään mereen punertavan juovan, mikä näytti ulottuvan auringosta rantaan asti.
Yhä lähemmäksi tuli laiva. Aavaa, silmänkantamatonta ulappaa laski se pullistunein purjein. Se toi riemua ja onnea moneen taloon kaupungissa; sen ohessa toi se makeita pisketeitä, savipiippuja, silkkihuiveja ja paljon muuta. Ihmekö olikaan, jos sitä katsottiinkin. Nyt oli se kohta perillä. Tapulissa olevat näkivät sen pääsevän Raskan "redille". Se teki komean kaaren, purjeet rupesivat lepattamaan ja ankkurit laskettiin. Se oli perillä.
Sitten reivattiin purjeet. Se tuli alastomaksi. Kaupungista ajoivat varvin tietä lääkäri, redari ja tullarit Maivaperään. Hetken perästä laskettiin laivasta kapteenin vene sivuun ja se lähti noutamaan herroja laivantarkastukseen.
Siinä viipyi kappaleen aikaa.
Sitten laskettiin suuri laivavene veteen. Siihen alkoivat miehet kantaa arkkujaan ja säkkejään. Pian irtautui vene laivasta ja lähti hyvää vauhtia kaupungin rantaa kohti, missä laituri oli väkeä mustanaan.
* * * * *
Päästyään tapulista kadulle, lähti Matilda kiireesti kotiin. Vaikka apteekki oli kirkon vieressä, ei hän muistanut asiaansa.
Kotiin palatessaan tuli hänen mieleensä, että mitähän, jos laivalla olisi tapahtunut jokin onnettomuus; jos se olisi kohdannut Jaakkoa! Pohjanmerikin on aina myrskyinen, ja heidän Englannista lähdettyään ei kukaan ole voinut heistä tietoa saada. Hän tunsi suurta tuskaa ajatellessaan tätä mahdollisuutta.
Kotinsa portille päästyään tyyntyi hän ja sai pahat ajatukset karkoitetuksi. Juoksujalkaa kiiruhti hän sisään.
— "Delphin" tulee. On jo lähellä. Kävin tapulissa, puhui hän huoneeseen rynnättyään.
— Voi hyvänen aika! Nytkö se tulee! alkoi Aunolaiska päivitellä.
Lattialla leikki poika. Hänet Matilda otti syliinsä ja loruili onnellisena:
— Isä tulee. Ymmärrätkö, että isä tulee. Sinä et ole sitä vielä nähnyt, eikä hän sinua… Saapa nähdä, tunnetteko toisenne? Vai rupeatko huutamaan, kun isä ottaa sinut syliinsä? Isä on semmoinen suuri mies, partasuu… Saat vetää sitä parrasta… Voi, kun meillä on lysti! Minä panen päällesi pyhäpuvun.
— Aivanhan sinä olet hupsu. Sehän kerkeää sotkea vaatteensa moneenkin kertaan, ennenkuin isä tulee. Mutta missä on pullo?
— Voi herran tähden! En minä muistanut koko tippoja, kun kuulin, että
Jaakko tulee…
— Semmoista se on! Lähti noutamaan, eikä tuonutkaan.
— Ihmekö tuo.
— Ihme se on, kun noin mieli menee. Aivanhan sinä olet sekaisin päästäsi, kun panet pojan puhtaalle sängynpeitteelle.
— On teidänkin päänne sekaisin ollut, kun isä ennen on mereltä palannut.
— En minä noin hupsuna sentään. Minä rupesin laittamaan ruokaa, puhdistamaan huoneita ja kävin pyytämässä Erkkiläiskää saunaansa lämmittämään. Siitä ukko piti. Ja luulen, että niin tekee Jaakkokin. Ei hän loruilemisesta välitä, vaan hän tahtoo jotakin suuhun pantavaa.
— Kyllä me Jannen kanssa sen teemme. Emmekö teekin? Mummu saa ottaa Jannen, että äiti saa ruveta isälle keittämään ja hakea puhtaat vaatteet.
— Missä asti laiva tuli? kysyi Aunolaiska.
— Siellä se merellä tuli. Kaukana oli vielä.
— No eivät he sitten kerkeä ennenkuin iltayöstä kotiin, sanoi
Aunolaiska. — Onpa sitten aikaa laittaa vaikka mitä.
Äiti ja tytär rupesivat tuliseen touhuun. He alkoivat tuulettaa ja puhdistaa joka paikkaa talossa, sillä kodin piti olla puhtaan ja siistin, kun mies monen vuoden matkalta tulee. He pölyyttivät katot ja seinät, pesivät lattiat ja muuttivat ikkunoihin uudet verhot.
— Minkä liinan panen tähän "klahvun" päälle? kysyi Matilda ja nosti kaksi suurta, monikierteistä simpukan kuorta tuolille. Kuoret oli ukko ennen meriltä palatessaan tuonut. Ne, samaten kuin kaksi hollantilaisesta posliinista tehtyä koiraa, olivat peilin kahta puolta piirongin päällä.
— Anna hyvä ihminen nyt sen "klahvun" päällystän olla! Särjet vielä ne ukon tuomat koirat ja simpukat, kun olet niin kiihdyksissä, sanoi Aunolaiska ja tuli itse piirongin päällystää puhdistamaan. Kaikki, mikä muistutti ukkoa, oli hänestä niin pyhää, että hän varjeli sitä kuin silmäteräänsä.
— Ala jo joutua rantaan! Kyllä minä saan täällä työt tehdyksi, kehoitti hän Matildaa.
Kaikki olikin jo kunnossa. Puhtaus tuoksui kilpaa ruokien kanssa. Tuvassa piirongin päällä irvistelivät posliinikoirat tyytyväisinä, ja monikierteisissä simpukoissa ei ollut pölyn hiventä. Pihan puoleisella seinällä purjehti laiva täysin purjein päivänpaisteessa. Kadunpuolisista ikkunoista paistoi aurinko. Laiva oli korkokuva, puusta tehty ja maalattu; se oli pantu kehyksiin ja lasin alle. Kadun puolisella seinällä oli lempeässä kesä-illan varjossa ristiinnaulitun kuva. Hän oli punaisessa purppuravaipassa, ruoko kädessä, orjantappurakruunu päässä; veripisarat tipahtelivat hänen päästään vaipalle. Mutta hänen kärsivät kasvonsa olivat lempeät ja hän katsoi hyväksyen äidin ja tyttären iloista touhua. Hänkin näytti ikäänkuin kehoittavan, kiirehtivän Matildaa: Riennä, tyttäreni häntä vastaan, jota olet hartaasti päivällä ja yöllä muistellut! Mielelläni suon sinulle tämän illan riemut.
* * * * *
Merimieshuoneen rannassa oli paljon väkeä. Jokaisen kasvoilla oli jännittyneen odotuksen ilme. Kaikkien katseet oli suunnattuna merelle, joka lepäsi melkein tyvenenä kesäisen illan kuulakkaassa valossa. Fantin saari sulki näköalan, ettei nähnyt sinne, minne jokaisen oli halu. Veneitä vilisi lahdella; toiset olivat lähteneet "Delphinin" miehistöä vastaan, toiset pyöriskelivät huvikseen lahden sileällä pinnalla, josta kuvastuivat hymyilevät rannat.
Rannalla olijain kesken vallitsi iloinen mieliala. Kokkapuheet ja sanansutkaukset sinkoilivat, nauru helähteli, silmät loistivat ja huulet herkästi värähtelivät onnekkaassa hymyssä. Siinä oli niitä, jotka odottivat omaistaan, oli siinä paljon niitä, jotka huvikseen olivat tulleet katsomaan merimiesten tuloa.
Tyttöset olivat kesäpuvussa; ja monen sydän sykähteli tavallista nopeammin; silmät halusivat nähdä mielitiettyä, jota ne olivat monta vuotta ikävöineet. Nuoret vaimot, joiden miehet olivat tulossa, eivät tienneet, olisivatko itkeneet vai nauraneet. Kumpikin oli yhtä lähellä. Sydän oli onnea täynnä; jos sitä olisi ollut enempi, niin se olisi pakahtunut.
Nyt pujahti ison laivaveneen keula Fantin nokan suojasta. Miehet nostivat airot pystyyn ja iloinen, kolminkertainen hurraahuuto raikui. Lehtevät rannat kaiuttivat sen moninkertaiseksi ja siihen yhtyi rannalla seisova väkijoukko.
Kolmella airoparilla, voimakkain vedoin, saapui vene rantaan ja liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät veneestä maalle, tunsivat lujan kotirannan jalkainsa alla, omaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa lujia kädenpuristuksia. Mies kohtasi vaimonsa, isä lapsensa, sulhanen morsiamensa ja kaikki rajattoman suuren onnen hetken, jolloin täysin sydämin riemuitsee elämästä.
Mereltä tulleet katselivat ihmeissään väkijoukkoa; oli siinä tuttuja, tuntemattomiakin; he katsoivat kaupunkia ja rantaa. Kaikki oli tuttua ja kuitenkin tavallaan uutta. Heidän silmänsä olivat tottuneet toisellaisiin oloihin, näköaloihin ja luontoon. Jokaisen silmäin edessä oli ollut rajaton meri ja satamissa suuret kaupungit. Mielikuvituksessaan olivat he säilyttäneet kotikaupungin kuvaa, mutta se oli ajanoloon hiukan muuttunut, tullut suuremmaksi ja saanut jokaisen sielussa siihen sopivia lisäpiirteitä, joita ei todellisuudessa ollut. Nyt täytyi ne karistaa pois ja katsoa kotikaupunkia sellaisenaan kuin se siinä kesä-illan valossa oli. Se oli oikea, todellinen synnyinpaikka, pienuudessaankin rajattoman rakas, sellainen sopukka, mitä ei missään maailman äärillä tapaa.
Mutta tulleilla oli kiire kotiin. Raskaat vaatesäkit ja arkut pantiin merimieshuoneen alakertaan. Mukaan otettiin vain keveä kantamus, missä olivat kotiväen merituliaiset. Pian hajautui väkijoukko rannasta kaupungin pieniin taloihin.
Matilda riensi miehineen joutuin. He eivät paljon puhuneet, vaan arastelivat hiukan toisiaan ja tunsivat, että täydellinen ilo ei sanoja löydä; sitä saattaa vain elää.
— Sinä olet vähän muuttunut, sanoi Matilda.
— Miten päin?
— Olet miehistynyt. Et ole enää poikasen näköinen.
— Sinä olet myös muuttunut.
— Olenko?
— Olet tullut niin… komean ja arvokkaan näköiseksi, että oikein pelottaa.
— Älä sinä. — Mitä sinulla on siinä korissa?
— Sinulle tuliaisia.
— Mitä? Sanopas!
— En sano, ennenkuin kotona.
— Onpa minullakin sinulle tuliaisia.
— Mitä?
— Kotona näet, sanoi Matilda ja hänen silmänsä loistivat.
He olivatkin jo kotiportilla. Sitten pihalla ja pian eteisessä.
Aunolaiska löi kätensä yhteen, taputteli ja hyväili Jaakkoa.
* * * * *
— Tahdotko nähdä, mitä olet minulta saanut? kysyi Matilda, kun he olivat hiukan tyyntyneet.
Hän vei Jaakon kamariin.
— Tuossa se on! sanoi hän onnesta ylpeänä ja osoitti sänkyyn, missä poika nukkui. — Älä herätä häntä! sanoi hän ja meni hillitsemään, kun Jaakko yritti ottaa poikaa syliinsä.
— Anna herätä! sanoi toinen ja pyrki lapsen luo.
— Se säikähtää.
— Eihän se ole sitten mieskään, jos se omaa isäänsä säikähtää.
Hän otti lapsen syliinsä ja toi sen tupaan. Tämä on siis hänen poikansa. Noin suuri, ja hän ei ole ennen sitä nähnyt.
Mutta poika ei pitänyt ollenkaan siitä, että hänen untansa häirittiin. Hän alkoi huutaa tavattomasti, huomatessaan olevansa oudon miehen sylissä.
— Mihin minä tämän panen? hätäili isä, pitäen kömpelösti lasta sylissään.
— Pane mihin tahdot ja tyynnytä se nyt, kun herätitkin, sanoi Matilda.
Isän täytyi antaa lapsi äidille, joka torui onnellisena heitä kumpaakin.
Aunolaiska seisoi ovella, ja vaikka aurinko jo oli laskenut, loisti lämmin päivänpaiste hänen kasvoistaan katsoessaan noita kolmea… Posliinikoirat näyttivät ilosta irvistelevän piirongin päällä ja puuttui vain, että ne olisivat haukkuneet. Kuulakka kesäyön valo täytti puhtaan huoneen ja ristiinnaulittu seinällä katsoi lempeästi täydellistä iloa — nuoren isän ja äidin iloa.
XV.
Isä ja poika.
Tähän aikaan, kun "Delphin" tuli kotiin, oli puute, hätä ja kurjuus Suomessa suurimmillaan. Olivat nuo kamalan kuuluisat nälkävuodet, jolloin ihmiset lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Mutta saavuttihan se pakenevan, ja moni sai kamppailla kuoleman kanssa oudoilla teillä, metsätaipalilla ja löytää viimeisen leposijansa vieraan seudun mullassa, yhteishaudassa, jonne kymmeniä nälän ja taudin tappamia joutui toisilleen toveriksi. Varsinkin sisämaassa, pitkien taipalien takana, oli puute ja kurjuus kamala. Sieltä pakenivat ihmiset kyläkunnittain vauraampiin rantamaihin ja rannikkokaupunkeihin, joita vaikea aika ei niin pahoin kolhinut kuin ylimaita.
Raahessa, samaten kuin useissa muissakaan rantakaupungeissa, ei ollut aivan huutavaa hätää. Tarmokkaat porvarit ja laivanvarustajat antoivat väestölle työtä ja ansiota ja kuljettivat omilla laivoillaan viljaa ulkomailta. Tänä aikana oli asia kääntynyt niin päin, että kaupungeista vedettiin viljaa maalle; ennen oli ollut päinvastoin. — Suurin osa merimiehiä oli matkoilla ja he eivät tienneet kovasta ajasta muuta kuin mitä omaistensa kirjeistä näkivät ja kuulivat palattuaan kerrottavan.
* * * * *
Jaakko Hirsikangas jäi loppukesäksi kotiin ja oli kotona vielä talvenkin. Hän kulki varvin työssä, sillä uusia laivoja aina vain rakennettiin.
Muutamana aamuna kun hän oli varviin menossa, näki hän eräässä kadunkulmassa pienen, kuivan äijän käppyrän seisoskelevan. Hän ei tahtonut silmiään uskoa, sillä niin odottamaton oli kohtaaminen. Siinä oli ihan ilmielävänä hänen isänsä.
Monenlaiset ajatukset risteilivät Jaakon päässä. Hänen mieleensä tuli riihen palo ja isänsä kiivas kiukku, jonka vallassa hän käski poikansa poistua silmiensä nähtäviltä. Vihaa ja katkeruutta hän ei tuntenut isäänsä kohtaan, sillä aika, lähemmäs kymmenkunnan vuotta, oli ehtinyt vihan tunteen haihduttaa. Mutta ei hän juuri isäänsä kaivannut. Mieluimmin olisi hän huomaamatta mennyt sivu, vaan sekään ei käynyt päinsä, kun ukko oli kerennyt jo hänet tuntea. Jaakko lähti hänen luokseen; olihan hauska kuulla kotiseudun asioista, kuulla miten äiti ja muu väki voi. Hän ei ollut sen perästä kuin kotoa lähti heistä mitään tietoja saanut.
He tervehtivät toisiaan kylmästi ja kiihkotta, aivankuin eilen olisivat eronneet. Ukko oli entisenlainen, kuiva ja tyytymätön elämään; marisi kaiken menevän takaisin päin, kun nyt tuli niin ankara aikakin. Vanhentunut hänkin oli silminnähtävästi; oli saanut kuivan yskän, ja rinta oli entisestään alemmaksi painunut. — Jaakko sai tietää, että kotona voivat kaikki hyvin; ahtaasta ajasta huolimatta oli syötävää tarpeeksi asti. Kova puute oli yleensä sielläkin; köyhemmät talollisetkin olivat lähteneet kerjuulle. — Ukko kertoi myös, että hän oli päättänyt luopua isännyydestä, antaa talonsa Matille ja ruveta emännän kanssa elatukselle; mutta ei ollut vielä sitä tehnyt, teki mieli hiukan miettiä.
Sitten kyseli hän Jaakon elämää, ja kuultuaan hänelle hyvin käyneen nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään. Soihan hän sen hyvän omalle pojalleen.
Hetken juteltuaan päätti Jaakko jättää varviin menon siltä päivältä ja pyysi isäänsä kotiinsa. Ukko taipuikin tulemaan.
Matkalla valitti hän vaivojaan ja huoliaan. Oli kerran ihmeeksi tyytymätön Mattiinkin, vanhimpaan poikaansa, joka oli jo naimisissa Latolan Leenan kanssa ja oli muutaman vuoden totutellut ominpäinsä isännöimään. — Rukiit olivat näinä vuosina olleet kamalan kalliita. Viime vuonna oli Matti rahan persolla myynyt jyvät niin tarkoin, että nyt alkoi olla itsellä puute. Tänä kesänä ei ollut toivoakaan saada viljaa, sillä keväthalla oli kaiken kaatanut. Siemen oli kyllä itsellä ja osaksi syötävääkin, mutta kaiken varalta olisi hankittava lisää. Ukko oli raivauttanut suuren kasken ja aikoi kaiken uhallakin koettaa ensi kesänä saada runsaasti jyviä; sillä eihän toki nyt aina kato tulle. Hän oli tullut kolmella hevosella hakemaan Raahesta jyviä, mutta kaupungin porvarit eivät olleet halukkaita niitä etempimatkalaisille antamaan. Oli hän tuonut tullessaan myöskin voita, nahkoja ja talia, mutta tavarat olivat vielä myömättä. Kunhan saisi jyviä joltakin kauppiaalta, niin hänelle luovuttaisi tavaransakin.
He tulivat Aunolalle.
Aunolan muori otti ukon hiukan kylmästi vastaan, sillä hän oli ollut kyllissään kaiken aikaa sellaiselle äijälle, joka oli ajanut poikansa pois, puhumatta perinnöstä mitään. Matildalle uhkasi hän löylyyttävänsä ukkoa ennenkuin hän heiltä lähtee. Matilda kielsi häntä ja passasi ukkoa kuin piispaa pappilassa.
Ukko olikin oloonsa sangen tyytyväinen ja lupasi olla yötäkin.
Sitten päivemmällä lähti Jaakko hänen kanssaan Fellmanin veljesten puheille, että ukko saisi näiltä ostetuksi haluamansa jyvät. Asia onnistuikin hyvin, ja seuraavana aamuna aikoi ukko lähteä kotiin.
* * * * *
Illalla istuivat Aunolan väki ja Hirsikankaan Matti-vaari Aunolan tuvassa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Ukko puheli kotiseudun kuulumisia ja mainitsi jossain yhteydessä kehuvasti Matti-poikaansa.
— Ei se ole parempi kuin tämäkään poikanne, sanoi Aunolaiska tarkoittaen Jaakkoa.
— Miten lienee… Matti on kova työmies ja tottelevainen… Hyvä mies.
— Työmies Jaakkokin on. Noin nuorena pääsi jo viime reissulla "konstapuliksi". Siksi ei kelvoton kelpaa.
— Onko siinä toimessa hyvä palkka? kysäsi ukko.
— Toista sataa sai Jaakko kuussa; siinä on jo palkkaa.
— Onpa kyllä… Vai tuli siitä semmoinenkin mies, sanoi ukko hyvillään.
— Mies siitä on tullut. Ja siksi te teitte aivan väärin, kun panitte Jaakon tyhjänä niin isosta talosta lähtemään, sanoi Aunolaiska korottaen ääntään.
— Voi tuota äitiä! päivitteli Matilda.
— Ole sinä hiljaa ja anna meidän puhua! sanoi Aunolaiska ja jatkoi: —
Ettekö tehneet väärin?
— Enpä häntä tiedä, arveli ukko.
— Nyt te aijotte antaa talonne Matti-pojalle. Oletteko ajatellut antaa
Jaakolle mitään? kysyi Aunolaiska tiukkana.
Matilda lähti toiseen huoneeseen, sillä häntä hävetti, kun äiti otti tuollaisen asian puheeksi. Mennessään sanoi hän:
— Eihän Jaakko tarvitse mitään. Meillähän on jo säästössäkin.
— Nyt ei olekaan kysymys siitä, tarvitseeko vai ei; nyt puhutaan siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin… Niin, oletteko aikonut antaa Jaakolle mitään?
— Enpä häntä ole ajatellut, kun se hänen kotoa lähtönsä oli niin äkkinäistä… Enhän ole tiennyt, minkälainen mies hänestä on tullutkaan.
— Niin, ajatelkaahan nyt mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teette oikein, niin teidän on hyvä olla; mutta jos teette lapsianne kohtaan vääryyttä, niin kyllä sen tunnette. Senkin puolesta pitää teidän miettiä… Kun olette jo noin vanhakin…
Sitten piti Aunolaiska vielä pitkän saarnan puheliaiden kaupunkilaismuijien tapaan. Ukko koetti sanoa jotakin väliin, mutta hänen huomautuksensa hukkuivat kuin pisara virtaan Aunolaiskan runsaaseen sanatulvaan.
Jaakko istui ja keikutti tuolilla itseään kuunnellen vanhusten puhetta. — Ukolle ei ole ollenkaan liiaksi, vaikka hänkin on kerran löylyytettävänä oikean kielevän kaupunkilaismuijan kynsissä, mietti hän.
Sitten taasen kääntyi puhe muihin asioihin. Syötiin illallinen ja juteltiin. Sitä vain Jaakko ihmetteli, että isä ei suuttunut ja lähtenyt pois, kun Aunolaiska häntä rökitti. Matti-vaari oli niin miettivän näköinen koko illan.
* * * * *
Aamulla sitten, kun Jaakko oli työhön lähdössä ja aikoi heittää hyvästit isälleen, sanoi tämä harvakseen hiukan epäröiden:
— Kuulehan… tuota… että eikö sinun sopisi olla vielä poissa työstä, että…
— Aijotteko te vielä jäädä kaupunkiin?
— Enhän minä enää… Mutta minä ajattelin nyt yön aikana, että kun sinustakin nyt kerran on tullut tuommoinenkin mies, ja kun olet minun poikani, ja minä alan olla jo näin vanha ja työhön kykenemätön, niin eiköhän olisi parasta, että tekisimme jonkinlaisen selvityksen, että kukin saisitte osanne. Enhän sinua tahdo ilman jättää enempää kuin toisiakaan… Minä rupean elatukselle… On sitten samantekevää kuka teistä maan ottaa… vaikkapa sinäkin… Niin eikö sinun sopisi nyt lähteä kotiin… tehtäisiin asia valmiiksi.
— Se oli hyvä päätös, isäntä! Nyt te teette oikean teon! sanoi
Aunolaiska hilpeästi.
— Niinhän tuo lienee, tuumi ukko.
Jaakko lähti samana päivänä isänsä mukana synnyinseudullaan käymään.
* * * * *
Kun hän muutaman viikon perästä palasi, tiesi hän milloin hyvänsä kykenevänsä lunastamaan muilta perillisiltä Matildan syntymätalon.
XVI.
Parinkymmenen vuoden perästä.
Parikymmentä vuotta on ihmis-elämässä pitkä harppaus. Keski-ikäisestä se tekee vanhuksen, nuoresta keski-ikäisen; lapsen se muuttaa nuorukaiseksi ja vanhuksen se pyyhkäisee elävien joukosta nurmen alle.
Silloin, kun Jaakko tuli "Delphinillä" toiselta merimatkaltaan, olivat hän ja Matilda vielä nuoria. Mutta nyt, jolloin kertomuksemme siirtyy ajassa parisenkymmentä vuotta eteenpäin ja lähenee loppuaan, oli se aika tehnyt Jaakosta täysi-ikäisen miehen, joka oli kerennyt kokea myrskyä jos päiväpaistettakin. Melkein koko ajan oli hän, niinkuin ennen Aunolan ukkokin, ollut kotoa poissa. Tuskin karttuisi kolmea kokonaista vuotta, jos pantaisiin yhteen kaikki ne päivät, mitkä hän oli kahdessakymmenessä vuodessa kotonaan ollut.
Muilta Matildan sisaruksilta oli hän lunastanut itselleen Aunolan ukon talon. Kuollessaan oli ukko jättänyt sievoisen omaisuuden, josta jokaiselle perilliselle oli karttunut osa. Sen lisäksi oli Jaakko kotoaankin saanut perintönsä, joten hän oli pikkuvarakas mies.
Parikymmentä vuotta ei ollut myöskään kulunut jättämättä jälkeä Matildaankin. Hänestä oli tullut pyylevä ja arvokkaan näköinen merimiehen emäntä, nopeakielinen, päättäväinen ja itsetietoinen, joka kykeni pitämään kurissa kuutta lastaan ja tarpeen vaatiessa myöskin miestään, silloin kun tämä oli kotona käymässä.
Aunolaiska oli päässyt ukon viereen hautuumaahan, sen saman tuomen alle, minkä hän oli istuttanut. Siitä oli kasvanut tuuhea pensas, mikä voi antaa viileän varjon kahdellekin nurmen alla nukkujalle.
Ja Janne, joka oli "Vällmannin Paltsun" polvella kiikkunut, oli mennyt ensi merimatkalleen, polkemaan vaarinsa ja isänsä polkuja. Ukon tekemä laiva oli jäänyt nuorempien "seelautettavaksi". Niitähän oli tullut se määrä, minkä ukko oli ennustanut.
* * * * *
Parinkymmenen vuoden aika oli jättänyt hävittävän jälkensä myöskin kaupunkiin kokonaisuudessaan. Raahe oli nyt niinkuin kuiva kivi tulvaveden jättämän virran rannalla. Liike, joka ennen oli virrannut poikki maan rantakaupunkeihin, oli suunnattu nyt pitkin maata kulkemaan. Saimaan kanava oli synnyttänyt muita pienempiä kanavia latvavesille ja imi niiden kautta kaiken Savon liikkeen etelään. — Höyry, vanhojen raahelaisten pelkäämä peikko, oli ruvennut maallakin rytyyttämään. Länsirannikolle rakennettiin Pohjanmaan rautatie, joka ylpeästi jätti Raahen kolmisen peninkulman päähän itsestään. Se vei viimeisenkin tulevaisuuden toivon, sillä Pohjanmaan sisäpitäjätkin hylkäsivät nyt Raahen ja antoivat liikkeensä suuntautua etelään ja pohjoiseen.
Olihan Raahella vielä merensä; mutta sekään ei enää kyennyt antamaan muuta kuin — kaloja. Sielläkin raivosi höyry täydellä voimalla. Se alensi rahdit ja totutti liikemiehet vaatimaan nopeata ja täsmällistä tavaran kuletusta. Siihen eivät raahelaiset laivat enää pystyneet, niiden kulku kun oli ilmoista riippuvainen. Höyry ja rauta voittivat tuulen ja järjestivät liikenteen maallakin. Se oli Raahen vilkkaan elämän loppu. Muutamat laivanvarustajaliikkeet menivät vararikkoon ja suuret vakavaraiset liikkeet lopettivat toimintansa, ennenkuin kerkesivät kärsiä suurempia tappioita.
Varvi jäi autioksi. Tapulit, joitten päällä oli monta laivaa tehty, purettiin ja mahtavat väenpirtit jätettiin kylmilleen. Laivat myytiin, mikä ulkomaille, mikä Ahvenanmaalle. Väki sai palata hiljaiseen kotikaupunkiin. Toiset merimiehet ottivat hyyryn ulkolaisiin laivoihin, englantilaisiin, norjalaisiin ja mikä mihinkin, jatkaen siten merielämää. Toiset asettuivat kotiin, ruveten kalastajiksi ja maata viljelemään. Entiset porvarien suuret pellot kaupungin likellä myytiin heille pieninä palasina.
* * * * *
Muuan laivoista, jossa Jaakko Hirsikangas oli "konstapulina", myytiin ahvenanmaalaiselle. Laivalla oli lasti Helsinkiin. Kun sinne päästiin, tuli laivaan toinen päällikkö ja toinen miehistö. Entiset saivat lähteä pyrkimään Pohjanmaalle. Eihän mitään estettä ollut sinne päästessä; höyrylaivallahan sinne mentiin pitkin Pohjanlahtea. Mutta minkälainen tulo se oli! Ei enää lippua Kraaselissa, eikä kaupunkia kuohuksissaan. Höyrypurtilolla tultiin aina Tervahoville asti. — Kotiinpalaavat näkivät ihmeekseen varvin autiona. Heidän ei tehnyt mielensä iloisesti hurraamaan. Vaiti oli myöskin vastassa oleva kansa. Höyrylaiva yksin uskalsi päästää käheän, korvia särkevän huudon. Muuan vanha, Aunolan tapainen merikarhu murisi väen joukosta: "Vielä se piru kehtaa!"
* * * * *
Oli muuan kesä-ilta.
Monta viikkoa ei ollut kulunut siitä, jolloin Jaakko Hirsikangas oli palannut mereltä.
Hänen talonsa, Aunolan ukon entinen, oli sisältä melkein samassa kunnossa kuin ennenkin. Tapeeteilla vain oli peitetty muinoin liitujauhoilla valkaistut seinät. Joka huoneessa oli sama kalusto kuin ennenkin; laivankuva oli vanhassa paikassaan tuvan seinällä ja sitä vastapäätä toisella seinällä riippui ristiinnaulitun lempeä kuva.
Ulkopuolena olivat muutokset suuremmat. Tuohikatto oli tuomittu revittäväksi ja sijaan oli pantu pärekatto. Seinät oli laudoitettu ja maalattu keltaiseksi. Katu oli kivetty ja pihatuomi oli kasvanut korkeutta ja versonut uusia haaroja.
Jaakko oli juuri tullut rannasta venettä tervaamasta. Hän oli ajatellut ruveta kalastajaksi ja oli sitä varten hankkinut veneen ja joitakin verkkoja.
Lapset olivat ulkona; isommat olivat rannassa ja pienemmät olivat menneet naapurin lehmiä noutamaan.
Jaakko istui portaalla mietteissään ja tyytymättömän näköisenä.
Matilda raotti kyökin ovea. Sitten hänkin tuli käsitöineen portaille.
— Meillä aikoi tulla käymään tänä iltana Kankaan Antti, sanoi Jaakko ja vilkaisi hyvinvoipaan vaimoonsa, joka istui siinä kukoistavana ja hymyilevänä. Näytti kuin vuodet olisivat hyppineet hänen ylitsensä, jättämättä minkäänlaista jälkeä hänen ulkomuotoonsa. Hän oli entinen iloinen Matilda, oli tullut vain pyöreämmäksi ja arvokkaamman näköiseksi.
— Mitä hän meille tulee? kysyi hän, laski työnsä helmaansa ja odotti vastausta.
Jaakko mietti ennenkuin vastasi. Sitten sanoi hän epäröiden:
— Meillä oli vähän aikomusta, että jos tuota lähtisimme yksin matkoin… merelle.
— Mihin laivaan?
— Siitä nyt ei ole vielä tietoa… Jos menisimme Liverpooliin ja sieltä sitten ottaisimme hyyryn johonkin ulkolaiseen…
— Siitä ei tule kerrassaan mitään… Kaikkea tässä nyt kuulee! Pyh! sanoi Matilda hyvin halveksiva väre äänessään niinkuin ainakin sellaiselle, joka esittää aivan hullua tuumaa.
— Miksei?
— Siksei. Onhan hulluutta lähteä syyttä pakotta sinne retuuttamaan.
— Mutta ei tämäkään täällä vetele.
— Miksei vetele?
— Kun ei ole mitään työtä eikä ansiota. Saan vain sinua paimentaa…
— Kuka sinun on käskenyt minua paimentamaan? Mene työhön, niin ei tule aika pitkäksi!
— Ei ole mitään sen määräistä työtä, jota kannattaisi tehdä…
— Kyllä tekevä työtä löytää. Mutta taitaa jo miestä kyllästyttää tämä rauhallinen elämä. Tekee mieli mennä sinne maailman rantoja koluamaan… Mitä sinä minua vastuksiksesi otitkaan ja lapsia laitoit, kun et meidän kanssa olisi ollenkaan? Mene ja älä tule takaisinkaan! kivahti Matilda suuttuneena ja kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä.
— So, so! Eihän tuosta nyt tuommoista elämää…
— Parikymmentä vuotta olet siellä ollut. Kotona olet ollut vain käymäseltään, sen verran vain, että olet lähtiessä muistanut minne palaat. Minä olen saanut lasten kanssa täällä olla niinkuin ei miestä olisikaan. Ja nyt vielä aijot, vaikka minä luulin, että se meno on jo loppunut… Eiväthän lapsetkaan tiedä, että heillä isää on olemassakaan…
— Tiesitpä sinäkin sen, vaikka ukko oli aina menossa!
— Mutta sinun menosi pitää tähän loppua!
— Eihän sitä tiedä… Enhän minä muuten, vaan kun tuntuu täällä aika hukkaan kuluvan… Kun ei saa työtä minkäänlaista…
— Mikset sitä saa… Pyydä kalaa, tai osta maata, tai tee mitä hyvänsä. Mutta mennä et saa! Jos lähdet sinne maailman rantoja kiertämään, niin pysy siellä! Minun luokseni sinulla ei sitten ole asiaa, sanoi Matilda, keikautti päätään ja lähti kyökkiin. Mennessään löi hän oven kiukkuisesti kiinni.
Jaakko jäi istumaan ja ihmettelemään hänen kiukkuaan. Hän alkoi vihellellä. — Hän oli eukkoonsa hiukan tyytymätön, kun se tuommoisen elämän nosti ja tahtoi vallan viedä; mutta samalla oli hän hyvinkin tyytyväinen siitä samasta syystä.
Häntä tosiaankin oli kotona olo alkanut kyllästyttää, kun ei ollut mitään säännöllistä työtä. Olihan syynä myöskin se, että hän kaipasi sitä elämää, jota oli parikymmentä vuotta elänyt. Tämä nykyinen tuntui liian rauhalliselta ja hiljaiselta. — Mutta kunhan siihenkin tottuu… Kun on tuommoinen eukkokin, mietti hän, eikä saanut päätetyksi, mitä Kankaan Antille sanoo, kun hän tulee.
* * * * *
Illalla tuli Antti vaimonsa kanssa.
Jaakko oli kartanolla.
— Mitä tuumaat? kysyi Antti heti.
— Taitaa puhaltaa aivan vastaan, sanoi Jaakko. — Eukko löi maahan koko aikeen.
— Niin on meilläkin, nauroi Antti. — Mutta mitä me heistä. Muuten taitaa leipä oheta, jos emme lähde. Ei täällä perhanassa saa enää mitään työtä… Sinullehan se ei haittaa tee, kun sinulla on varoja, että voit jotain hommata; saat edes kalanpyydykset… Mutta minulla on eri asia. Kohta loppuvat viime reissun rahat… Lähdetään! Sanokoot eukot mitä hyvänsä.
— Kyllähän niitäkin on kuultava. Minun ei luvattu enää kotiin palata, jos vain lähden, nauroi Jaakko.
— Vai otti niin kovalle…
Miesten jutellessa oli Antin vaimo mennyt sisään.
Hän oli rasittuneen näköinen. Heillä oli paljon lapsia, ja se asia oli Antilta monta kertaa unohtunut satamissa. Palkka oli jäänyt sinne ja vaimo oli saanut tulla toimeen lasten kanssa miten oli voinut.
Kun miehet kerkesivät siitä sisään, ryöpsähti heitä vastaan sellainen sanaryöppy, että he eivät kerenneet muuta kuin kuunnella. Matilda soitti pää-ääntä ja Antin vaimo auttoi häntä. Siinä saarnassa oli kovuutta ja hyvyyttä niin runsaasti, että Jaakko päätti jo luopua matkasta. Mutta kuitenkin sanoi hän vielä: