Hän tunsi, että nyt ei häntä enää mikään sido kotiseutuun; ja se toinen seutu häntä kiehtoo ja kutsuu.
* * * * *
Kun aamulla Hirsikankaan väki tulipalo-yön jälkeen heräsi, oli yksi vuode tyhjä.
Jaakko oli kadonnut eikä kukaan osannut aavistaa, minne hän oli mennyt.
Se vain kaikkia ihmetytti, ettei talon hiljainen emäntä, joka oli kiintynyt Jaakkoon enemmän kuin muihin lapsiinsa, hänen lähdöstään suuriakaan näyttänyt välittävän.
— Hän on tottunut hiljaa kaikki kantamaan, ajatteli vanha ruotilaismuori.
IV.
Harhailemassa.
Muutamana pimeänä syksy-iltana lähestyi Jaakko Raahea. Hän ei tahtonut enää yöpyä ennen kaupunkia, vaikka alkoi jo olla pimeä, kun hän sivuutti viimeiset maalaistalot läheisessä Palonkylässä.
Koko matkan oli hän kulkenut jalkaisin, laukussa jonkun verran evästä ja kukkarossaan jonkun verran rahaa. Näillä varoilla oli hänen äitinsä hänet kotoa lähtiessä varustanut.
Silloin yöllä, tulipalon jälkeen, oli hän ennen lähtöään mennyt äitinsä puheille. Isä oli ollut vielä riihen raunioilla. — Äiti oli ensin vastustanut hänen menoaan, mutta nähdessään, että Jaakko lähtee, kielsi hän tai käski, oli hän varustanut hänelle eväslaukun ja antanut hänelle säästörahansa. Sitten oli poika kenenkään huomaamatta kadonnut.
Oli jo pimeä ilta, kun hän pääsi tullista Kirkkokadulle, joka oli paikkapaikoin aivan pimeä. Ainoastaan siinä näki eteensä, missä valo talojen ikkunoista lankesi kadulle. Siellä täällä vilkkui hänen edessään kaukana häilyviä valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joilla jotkut kadulla kulkevat valaisivat tietään.
Muutaman talon portista tuli kadulle nainen, jolla oli lyhty kädessään. Hän joutui juuri Jaakon edellä kulkemaan. Hänen perässään pääsi Jaakko aina torille asti, jossa näki paremmin puotien ikkunoista virtaavan valotulvan vuoksi. Siellä poikkesi Jaakon edellä kulkenut nainen johonkin kauppaan. Entisestään tunsi Jaakko nyt paikat. Hän päätti mennä ensi yöksi patruuna Sovion pirttiin, jossa hän oli viime talvenakin ollut.
Torilta kääntyi hän Isollekadulle, joka johti rantaan. Tämä katu oli jotenkin valoisa, sillä sen varrella, kummallakin puolen, oli kauppapuoti melkein joka talossa. Kun hän kääntyi sinne, tuulahti häntä vastaan rannalta merituuli; sieltä kuului myös rantaa vasten vyöryvien aaltojen taukoamaton kohina. Hän tunsi tulleensa aavan veden äärelle, sillä noin raskaasti eivät hänen kotirannallaan kovallakaan tuulella aallot jymisseet. Hän tunsi outoa väristystä; yksinäisyyden tunne valtasi hänet hetkeksi. Häntä oudostutti pitkä, puolittain pimeä katu, jonka päästä kuului kumea meren pauhina, ja josta tuuli toi kirpeää meren hajua.
Siinä samassa oli hän Sovion talon portilla, josta poikkesi avaraan pihaan. Se ei ollut aivan pimeä, sillä ison rakennuksen akkunoista lankesi valo melkein pihan perälle, josta loisti myöskin kahdesta ikkunasta tuli. Ne olivat pirtin ikkunat. Pihalla häämötti paljon matkamiesten kuormia ja kärryjä.
Hän astui pirttiin, missä oli joukko miehiä, mikä syömässä evästä laukustaan, mikä juttelemassa kaupunki-asioista. He olivat kaikki maalaisia, jotka olivat tuoneet Sovion patruunan makasiineihin maalaistavaroitaan ja veivät palatessaan tavarakuorman takaisin.
Seinän vieressä pirtin perällä istui Sovion patruunan punakka renki. Hänet tunsi Jaakko viime käymiseltään; mutta renki ei näyttänyt häntä muistavan. Jaakon tulosta eivät muutkaan näyttäneet välittävän; toiset kääntyivät katsomaan, mutta useimmat eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiotaan.
Hetken istuttuaan oven vieressä, siirtyi Jaakko likelle renkiä ja kysyi arasti:
— Saako täällä olla yötä?
— Tietenkin. Pane vaan hevosesi talliin, jos sinne mahtuu. Kuormasi säilyy kartanollakin aamuun asti.
Renki luuli hänen tuoneen tavarakuorman kaupunkiin, eikä Jaakko sen pitempiin puheisiin ruvennut. Hän siirtyi syrjemmälle ja alkoi illasteli laukussaan olevilla evään jätteillä.
Vähän kerrallaan kävivät matkamiehet hevosiaan syöttämässä ja paneutuivat levolle seinäsänkyihin, joita oli joka seinällä päälletysten katonrajaan asti.
Muutamia ylimpiä sänkyjä jäi tyhjäksi ja yhteen kiipesi Jaakkokin, vei mennessään laukkunsa asetti sen jalkapäähän. Sängyssä oli olkipatja ja tyyny. Peitettä ei ollut, eikä sitä tarvinnutkaan korkealla katonrajassa.
Kaikkien asetuttua levolle, sammutti renki lampun ja meni kamariinsa.
Kauvan vielä valvoi Jaakko pimeässä ja mietti uutta, outoa tulevaisuuttaan. Mutta pitkästä kävelystään oli hän väsynyt ja vihdoin alkoi hän hengittää rauhallisesti.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun hän heräsi. Pirtti oli tyhjä; kaikki olivat menneet asioilleen.
Jaakko laskeutui lattialle ja alkoi miettiä, mihin hän ryhtyisi. Oli tuollainen puolipilvinen syksypäivä, jolloin väliin aurinko revähtää äkkiä paistamaan. Hän käsitti, että työtä täytyy hänen saada ja myöskin asunto. Mutta kummankin löytäminen tuntui sangen vaikealta, paljon vaikeammalta kuin hän oli osannut kotoa lähtiessä ajatellakaan. Kenen neuvoon hän turvautuisi aivan oudolla paikkakunnalla? Kuka häntä ohjaisi ja opastaisi?
Ensin päätti hän lähteä kaupunkia katsomaan; ehkä hän matkallaan jonkun keinon pulaansa löytäisi.
Hän tuli kadulle ja lähti rantaan päin. Kadulla oli elämää ja liikettä. Kuormia, täynnä maalaistavaraa: nahkoja, voisaaveja, talia ja jyviä, vieri rantaan. Ihmeissään katsoi Jaakko katua pitkin kulkevia miehiä, joilla oli musta kiiltonahkalakki, sininen villapusero, vyötetty leveällä nahkavyöllä, jossa komeili edessä kirkas ankkuri- tai laivankuvasolki. Heidän hän arvasi olevan merimiehiä, joita hän ei ollut viime talvena nähnyt tuollaisessa pukimessa.
Hän tuli rantaan, jossa oli kymmeniä kauppiasten monikerroksisia makasiineja; useimmissa olivat ovet ja yläluukut auki. Niiden edessä purettiin maalaisten kuormat ja annettiin heidän kärryihinsä suolaa ja muuta tavaraa.
Rannassa, aivan Isonkadun kohdalla, oli laivasilta ja siinä kaksikerroksinen, tiilikattoinen merimieshuone. Jaakko meni sillalle asti. Siinä aukesi hänen eteensä aaltoileva merenlahti, mutta itse isoa merta ei näkynyt, saaret sen estivät.
Rantaan kiinnitettynä keikkui suuri laivavene, jossa oli paljon meriarkkuja ja säkkejä. Joitakin merimiehiä istui juhlapukimissaan veneessä ja rannalla seisoi toisia. He olivat merimiehiä, joitten oli määrä lähteä etemmäksi ankkuroituun laivaan ja sillä pitkälle, vuosia kestävälle matkalle; muut saapuvilla olevat olivat heidän saattajiaan, vaimojaan, morsiamiaan, isiään ja äitejään.
Kun yhä lisää kokoontui väkeä merimieshuoneen rannalle, lähti Jaakko pois. Hän tuli Rantakadulle ja lähti veistämön tielle päin. Kappaleen matkaa mentyään, näki hän tulevan vastaansa saman vanhan miehen, joka häntä oli puhutellut viime talvena. Se oli Björkqvistin Epu.
Häneltä päätti Jaakko kysyä neuvoa pulassaan.
Ukko ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan häneen, vaan olisi mennä köpittänyt sivu, ellei Jaakko olisi sanonut:
— Kuulkaahan!
— Mitä?
— Ettekö tunne enää minua?
— Mistä hitosta minä sinut tuntisin… No tuhannen vietävä!… Olen minä jolloinkin sinut nähnyt… Ethän vain lienekin se samainen savolaispoika, joka talvella istua kökötti sen suunnattoman suuren mastopuun tyvellä… Sehän ryökäle oletkin… Mitä sinä nyt olet tänne tuonut?… Tervaa tietystikin.
— En ole tuonut muuta kuin mitä tässä näette.
— Ettäkö olet lähtenyt kodistasi kaupunkiin? Merimieheksi? No voi sun…
— En tiedä miksi mieheksi pääsen. Lähdin vain tänne… Ettekö tietäisi neuvoa, miten saisin työtä ja asunnon?
— Missä olet yösi viettänyt, vai nytkö vasta olet kaupunkiin tullut?
— Eilen illalla tulin. Yön olin Sovion pirtissä, mutta pitäisi saada vakituisempi asunto ja työtä.
— Etkö ole suuren talon poika?
— Olenhan minä.
— Ja kodistasi tänne läksit! Voi hullua poikaa! Merelle aijot pyrkiä… etkö tiedä, etten koiraanikaan panisi merelle. Ei kukaan sinne lähtisi, joka kerran on saanut siellä käydä, jos ei olisi pakkoa. Kuule poika! Täällä mennään merelle siksi, kun muuten ei eletä… Kas sillä lailla! Etkö kuule, kuinka haikeasti laulavat! He ovat juuri lähdössä neljän vuoden reissulle. Jos rannassa kävit, niin näit suuren joukon ihmisiä. He olivat niitä saattamassa. Moni silmä nyt vettä vuotaa. Kuule, kun haikeasti hurraavat! Kyllä Epu tietää, miltä maistuu, kun kotiranta jääpi ja eukko rannalla itkee. Mutta mikäpä auttaa! Jos tahdot eukollesi ja joukollesi syötävää, niin mene merelle! Semmoista täällä on… Katsohan! Tuolla soutavat! Ajattelin mennä katsomaan heidän lähtöään, mutta enpä kerennytkään. Vaan saman tekevä se. Olen ennenkin nähnyt itkettävän ja olen itsekin itkenyt. Sinunkin täytyy se taito opetella, jos tänne jäät.
He kumpikin katsoivat merelle, jossa iso vene eteni täynnä miehiä. Se oli sama, jonka Jaakko oli äsken rannassa nähnyt. Sitä soudettiin suurta parkkia kohti, joka oli ankkuroinut saarien väliin.
— Niin, poika parka! Palaa nyt sievästi kotiisi, kun olet tämän nähnyt! Täällä on merimiehiä, jotka hartaasti vaihtaisivat elämänsä sinun kanssasi, kun vain voisivat… Niin, mitä tuumaat?
— En palaa, sanoi Jaakko ja pudisti torjuen päätään. Ettekö tiedä neuvoa, miten saisin työtä.
— Menisitkö vaikka merelle?
— Aivan kernaasti, kun johonkin pääsisin.
— Jaa, jaa! Sellaista se on aina: neuvo nuorelle miehelle hyvää, varota häntä, ja hän ei kuitenkaan usko, ennenkuin saapi koettaa. Yhtä on, jos tuota koivua neuvoisin, joka tuossa rannalla kasvaa. Pääsi tietysti sinäkin pidät, puhun mitä puhun. Niinpä siis lähde minun kanssani. Minä osaan ensimäiset askeleesi merielämän viettävillä poluilla oikeaan ohjata. Nyt mennään!
He lähtivät.
Jaakko luuli, että ukko viepi hänet sinne, mistä saisi työtä. He tulivat Isollekadulle. Ukko ei puhunut mitään. Hänen punanen nenänsä tuhisi kuuluvasti, kun Jaakko siinä hänen rinnallaan käveli.
Björkqvistin Epu oli vanha merimies ja aina kova ryyppäämään, josta hänen eukkonsa oli saanut paljon kärsiä. Eikä Epulta olisi joukolleen merisatamissa mitään säästynyt, jos ei vain laivanvarustaja olisi pidättänyt hänen palkastaan joukollekin jotain. Näin oli elämä kuitenkin kulunut. Joitakin vuosia sitten oli eukko kuollut, ja lapset olivat menneet maailmalle. Epu oli nyt yksin. Mutta siitä huolimatta — tai juuri siksi — ryyppäsi hän niinkuin ennenkin. Hän oli alituinen vieras Tuomas Erkkilän kapakassa, joka samalla oli yksinäisten merimiesten majatalo. Ryyppimisellään ei Epu enää itselleen kuluja tuottanut, sillä merimiehet hänen kapakkalaskunsa maksoivat. Epu oli mainion hyvä tarinoimaan, ja siten hän puolestaan korvasi toisten kustannukset. Hänen tarinansa aiheena oli aina meri. Milloin olivat hänen juttunsa liikuttavan kauniita, milloin taasen leikillisiä ja ivallisia. Näin Epu parka ryyppäsi ja kertoi ja oli vielä vanhanakin iloinen ja huoleton. Hän oli ihan rapajuoppo, joka ei päivääkään ollut ilman alkohoolia. Mutta nuo iloiset meripojat eivät osanneet ajatella, että tämä oli ollut aikanaan Epun elämän syvä onnettomuus. Silloin vielä, kun eukko eli, ja lapset olivat pieniä, oli Epu koettanut alkohoolista luopua, mutta ei ollut jaksanut… Vieläkin häntä puistatti, kun hän muisteli sitä aikaa. Nyt ei hän enää välittänyt mistään. Kunhan aika kuluu ja viimeinen lähtöhetki lähenee, silloin täytyy hänen astua tilille sen eteen, jonka oma on meri ja maa. Tehköön hän sitte kullekin ansion jälkeen.
Kenellekään hän ei olisi toivonut samallaista elämää, kuin itse oli elänyt. Jokaista nuorta miestä varotti hän viinasta, mutta kun hän samalla itse ryyppäsi ja otti ryypyn siltäkin, jota varotti, pitivät he hänen puheitaan leikkinä. Ja Epu antoi sen olla semmoisenaan, minkäpä hän sille teki.
Nyt johdatti hän taasen kapakkaan nuorta sydänmaan poikaa. Siinä kävellessään ajatteli hän, että kerran Jaakko kuitenkin menee kapakkaan, samahan on siis, jos hänet viepi nyt ja juottaa, kun hänellä ei ole vielä asuntoakaan — juottaa ja heittää sitten siihen; ehkä hän tämän koettuaan vasta osaa viinaa välttää. Hän tekee nyt yhdellä kertaa hänelle vastenmieliseksi tuon tuliveden, jota hän ei kuitenkaan voi välttää, kun hän merielämään antautuu.
Näin ajatteli ukko, ja Jaakko ei tiennyt, mihin mentiin.
He saapuivat Tuomas Erkkilälle. Portilla ja kartanolla seisoskeli sinipuseroisia miehiä. He ilostuivat ja tulivat Epun perässä sisään.
Se oli suuri huone, jossa oli kuluneita puupöytiä joka puolella. Siitä vei ovia toisiin huoneisiin, joissa asui merimiehiä, joilla ei vielä ollut perhettä ja omaa kotia.
Huoneessa istui pöytien ympärillä miehiä. He tarinoivat juuri äsken lähteneistä tovereistaan. Tuntui kuin olisi iloinen tuulahdus puhaltanut Epun tultua. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan, ja eri puolilta kuului ääniä:
— Tulkaa Epu meidän pöytään!
Epu meni keskilattialle ja seisahtui siihen. Jaakko jäi oven suuhun.
Epu katseli eri puolille ja kaikki odottivat jännittyneenä, mitä hän sanoo. Sitten hän alkoi:
— Te kaikki taidatte olla merimiehiä?
— Aivan kaikki. Ei ole joukossamme yhtään "sinikäpälää" [sinikäpälä = kisälli], eikä ainuttakaan renkiä… Mikä lienee tuo tuossa oven pielessä? vastasi eräs nuori merimies ja osotti Jaakkoa.
— Siitä pojasta vastaan minä. Tule tänne poika! käski hän Jaakkoa.
Jaakko siirtyi vähän lähemmäs ujostelevana.
— Tule vain lähemmäksi! Tähän minun viereeni! komensi Epu.
Kun Jaakko seisoi hänen vieressään, jatkoi Epu:
— Tästä pojasta vastaan minä. Tahdotteko tietää, kuka hän on? Kyllä varmasti. No niin. Viime talvena kävi hän ensi kerran täällä. Hän asui silloin Pielavedellä. Niin. Isänsä ja muutamien muitten Savon ukkojen kanssa toi hän tänne mastopuun, sellaisen mahdottoman suuren jättiläisen. Vaikka hän silloin vielä ei nähnyt merta, meidän peltoamme, tavaraamme ja kunniaamme, vapaana lainehtimassa, pääsi hän kuitenkin meren makuun ja hajuun niin paljon, että hän on nyt karannut kotoaan ja seisoo tässä keskellämme. Arvaatteko nyt pojat, mikä hänestä tulee? Tuleeko hänestä renki, vai tuleeko hänestä "sinikäpälä"?
— Meripoika, meripoika Raahen mahtavaan laivastoon. Hurraa!
Iloiset meriläiset hurrasivat kolminkertaisesti Jaakon kunniaksi.
Kun heidän ilonsa asettui, sanoi Epu:
— Nyt tulen minä niitten pöytään, jotka ottavat myöskin pojan mukaan.
Kaikki tahtoivat sen tehdä. Ja kun ei muuten sovittu, kokoontuivat kaikki suurimman pöydän ympärille ja istuttivat Jaakon ja Epun joukkoonsa.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Hän koetti estellä ja sanoi, että hänen täytyy etsiä työtä. Mutta häntä lohdutettiin, ettei oikea meripoika koskaan maalla ollessaan työtä tee. Kun rahat loppuvat, ottaa hän "hyyryn" ja menee merelle. Sitäpaitsi lupasi jokainen häntä auttaa ja neuvoa, ettei hänelle hätää tulisi. Kaikki kehottivat häntä rauhassa istumaan ja ottamaan mitä annetaan. Ja he antoivatkin. Erkkilällä oli ainoastaan olutkapakka, mutta useimmilla heillä oli rommipullo povessaan ja aina väliin yksi ja toinen Jaakolle tarjosi. Kaikki olivat hänen ystäviään ja hänen huolensa haihtui kokonaan.
Epu kertoi entisiä seikkailuja, joita jokainen halukkaasti kuunteli. Sitten alkoi muuan nuorista miehistä kertoa tänä aamuna lähteneitten miesten "puuriin" [Puuriin meno = miehet menivät laivaan viimeisiä lähtövalmistuksia tekemään useinkin monta päivää ennen laivan lopullista lähtöä; ei saanut ilman lupaa enää kukaan miehistä käydä maissa.] menosta. Ensin oli rantaan kokoontunut melkein koko laivan miehistö, mutta kun aika toisia odottaissa kävi pitkäksi, olivat he lähteneet näitä kaupungista hakemaan. Haettavat olivat tulleet rantaan ja lähteneet sitten hakijoitaan hakemaan. Näin kiertelivät he toisiaan etsien kaikki kaupungin kapakat. Vihdoin kuitenkin, monen tunnin odotuksen perästä, olivat he kaikki koolla. Sitten pääsivät he lähtemään. Joku oli vielä puhunut tavallisesta "annakan" oston unohtumisesta, mutta perämies oli luvannut sen seuraavana päivänä tuoda.
Ja ennenkuin Jaakko huomasikaan, oli hän tarinoita kuullessaan ja ryyppiessään unohtanut huolensa.
Hän rupesi laulelemaan. Toiset koettivat häntä hillitä. Siitä hän suuttui ja lähti pois. Jotkut olisivat tahtoneet pidättää hänet ja toimittaa nukkumaan, mutta sitä Epu ei sallinut, vaan käski päästää hänet menemään, aikoen itse hänestä huolen pitää.
* * * * *
Aallot jymisivät rantaa vastaan ja mereltä kävi kylmän kolakka tuuli. Oudostellen kuunteli Jaakko meren jyminää, ja kylmä puistatti hänen ruumistaan. Hän ei päässyt heti selville, missä hän oli. Pää oli raskas kuin lyijymöhkäle ja korvissa suhisi… Mutta kylmä tuuli virvoitti hänet väkisinkin ja hän nousi istumaan. Ensin näki hän ruohikkokentän, jolla istui. Kun hän siirsi katseensa etemmäs, näki hän valkoharjaiset aallot, jotka ajoivat toisiaan ja murtuivat rantaa vasten, mihin jättivät vaahtoa, minkä seassa kiikkui rannan roskaa. Syksyn kolakassa iltapäivän valossa näytti meri synkältä ja raskaalta. Jaakkoa aivan puistatti.
Katseltuaan ympärilleen, tunsi hän paikan. Siinä likellä oli merimieshuone ja laivalaituri, jossa hän oli aamulla käynyt. Sitten oli hän… Siinä samassa kirkastui hänelle kaikki. Hän muisti Björkqvistin Epun ja merimiehet… Hyi! Häntä iletti ja suututti. Mutta eihän hän ollut arvannut tällaista tulevan, hän, joka ei ennen ollut vielä koskaan juovuksissa ollut; hän ei osannut varaansa pitää, kun kaikki hänelle kilvan tarjosivat. Se kaikki tapahtui niin yht'äkkiä, ettei hän vieläkään saanut selville, miten se tapahtui. Ei hän sitäkään muistanut, miten hän oli tänne rannalle tullut. Vielä enemmän ihmetytti häntä, kun hän näki kappaleen matkan päässä laukkunsa, jonka aamulla oli jättänyt Sovion pirttiin. Miten se oli tänne joutunut? Tietysti hän oli käynyt juovuspäissään sen noutamassa ja tullut sitten tänne. Nyt ei hän enää ilkeä mennä Sovion pirttiin yöksi, kun ei muista, mitä lie siellä juovuspäissään tehnyt. Hyi, kuinka häntä iletti ja kadutti kaikki! Samalla kouristi häntä pelko, kun ei vieläkään ollut tiedossaan työtä eikä asuntoa. Hän vihasi tuota äijää, Björkqvistin Epua, joka oli hänet kapakkaan vienyt ja päätti, että viimeisen kerran hän siellä kävi.
Mutta vaikka hän oli masennuksissa ja heikko, tunsi hän aivankuin hänen voimansa olisi enentynyt, kuin olisi hän vanhentunut ja viisastunut, ettei enää kaikkiin luota ja kaikkien perään lähde.
Hän nousi seisomaan; maailma musteni hänen silmissään, mutta hän ponnisti voimiaan pysyäkseen pystyssä. Hän meni rantaan ja valeli kasvojaan kylmällä merivedellä. Se vilvoitti hiukan hänen päänsä poltetta.
Syksyinen päivä alkoi kallistua iltaansa. Hänen täytyi lähteä etsimään kattoa päänsä päälle. Hän nousi rannasta Isollekadulle ja lähti kulkemaan sitä. Hänestä tuntui, että jokainen vastaan tuleva tietää® hänen seikkailunsa ja nauraa ja virnistelee hänelle.
Hän tuli Sovion talon kohdalle, mutta sinne ei hän voinut mennä. Ennen viettää hän yönsä taivasalla ennenkuin menee Sovion pirttiin. Hän käveli torille asti ja kääntyi siitä takaisin kadun toista puolta. Nälkä vaivasi häntä ja väsymys horjutti hänen jalkojaan, eikä hänellä ollut tietoa, minne menisi.
Kun hän käveli huolissaan rantaan päin, näki hän etempänä kumman näyn. Siellä seisoi muuan pieni ja paksu ukko pikkupoikien ympäröimänä, jakaen näille taskustaan lakritsapalasia. Sitten järjesti hän heidät riviin edelleen ja asettui itse taakse. Niin lähti poikarivi marssimaan ja ukko käppäsi heidän perässään ja naurusuin komensi: leuvvoi, pravvoi, leuvvoi, pravvoi! Sitä menoa hän tuli Jaakkoa vastaan poikineen ja marssitutti heitä torille asti, jossa vielä antoi heille makeisia ja laski heidät hajalleen.
Ihmeissään kääntyi Jaakkokin kulkemaan heidän jälessään.
Ukko oli Baltzar Fellman, jota yleisimmin kaupungissa sanottiin vain
Paltsu-patruunaksi.
Hän omisti veljensä Johanin kanssa suuren laivanvarustusliikkeen ja kauppapuodin. Veli toimi laivanvarustusliikkeen hoitajana ja piti huolta liikkeen ulkomaan kaupasta. Paltsu, joka oli puhelias ja leikillinen, hoiti puotikauppaa ja laajaa maalaisliikettä.
He kumpikin olivat vanhoja poikia ja asuivat yhdessä ja olivat yhteisesti koonneet suuren omaisuuden. Heidän monihaarainen liikkeensä oli kaupungin senaikaisen vilkkaan elämän synnyttäjiä. Se antoi työtä sadoille kaupungin miehille ja elätti heidän perheitään.
Mutta sentään tämänkin liikkeen johtajat, niin Paltsu-patruuna kuin Johankin, elivät yksinkertaista, työteliästä elämää. Itse valvoivat he laajoja, kaupungin ulkopuolella olevia peltojaan, kauppaliikettään ja veistämöään.
Kun Jaakko näki poikien hajaannuttua Paltsun lähtevän kävelemään takasin ja pujahtavan muutamasta portista, lähti hänkin ukon jälkeen. Tullessaan sen portin kohdalle, minne ukko katosi, huomasi hän täälläkin suuren kauppakartanon, jossa oli maalaisten hevosia ja kuormia. Hän pistäytyi pihalle ja näki tämän perällä samallaisen pirtin kuin oli Soviollakin. — Täällähän ensi yön saaneekin viettää, ajatteli hän ja meni pirttiin.
Yösijan lupasikin hänelle talon renki, joka juuri oli syömässä myöhästynyttä päivällistään. Mutta täällä hänen tulonsa herätti suurempaa huomiotakuin eilen illalla Sovion pirtissä. Se johtui siitä, että renki oli naimisissa ja asui joukkoineen pirtissä ja pirtin perässä olevassa kahdessa kamarissa. Elämä täällä oli sen vuoksi kodikkaampaa ja tulija joutui läheisempään tekemiseen asukkaiden kanssa kuin Sovion yksinäisessä pirtissä, jossa naimaton renki oli valtiaana.
Jaakko sai rengille tehdä selkoa retkestään ja tämä kun kuuli hänen olevan työtä vailla, lupasi puhua hänen puolestaan patruunalle.
Sitten illalla tulikin patruuna pirttiin. Se juuri olikin hänen tapaistaan. Melkein joka ilta kävi hän pirtissä maalaisia puhuttelemassa ja rengin lapsia polvellaan kiikuttamassa.
Nytkin istahti hän penkille maalais-isäntien joukkoon ja pian oli vilkas juttelu käymässä vuodentulosta ja ensitalvisesta puunajosta. Vaikka hän oli suuren pääoman omistaja ja satojen työmiesten isäntä, ei kukaan häntä ujostellut. Kaikkihan tunsivat Paltsun, samaten kuin hänkin tahtoi tuntea jokaisen, jonka kanssa hän pienimpäänkin tekemiseen joutui. Virtanaan herui hänen suustaan puhe, jota hän vähän väliä leikillisillä sutkauksilla höysti.
Ennenkuin renki kerkesi puhua mitään, huomasi Paltsu Jaakon.
— Mistä nuori mies on? kysyi hän ystävällisesti.
Kun hän kuuli sen, sanoi hän ihmettelevän näköisenä:
— Pielavedeltä asti. Kauvaksi jo Raahe kätensä ojentaa. Siellä päin on kaiketi vain Sovion talonpoikia. Meillä ei ole yhtään tuttavaa siellä, vaikka kyllä muualla Savossa on. Mutta mitä varten nuori mies on liikkeellä? Oletko tuonut mitään myötäväksi?
Nyt ei Jaakon auttanut muu, kuin selittää seikkailunsa.
Tätä kuunteli Paltsu-herra totisena. Ja kun Jaakko pyysi lopuksi työtä, puisti hän päätään ja alkoi puhella:
— Ne nuoret, ne nuoret ovat huimapäitä! Ei saisi vielä sinun iälläsi ilman isän suostumusta ruveta sellaisiin yrityksiin. Sinulle voi käydä samansuuntaisesti kuin minun vanhemmalle veljelleni. Hänet lähetettiin Englantiin, mutta siellä rupesi hän ominpäinsä merimieheksi muutamaan Länsi-Intiaan menevään laivaan. Täällä suljettiin hänet erehdyksessä kuumesairaalaan, mistä hänen onnistui päästä ainoastaan karkaamalla pois. Vasta monien seikkailujen perästä pääsi hän kotiin. Koeta nyt palata isäsi luo! Sovi hänen kanssaan ja tee niinkuin neljännessä käskyssä neuvotaan! Sitäpaitsi en tiedä, olisiko sinulle nyt sopivaa työtäkään. Varvin työhön sinusta ei heti ole, kun olet tottumaton ja merellekään et enää tänä vuonna pääse, sillä tänä aamuna meidän viimeisen lähtevän laivan miehet menivät "puuriin". — Tulehan nyt huomen-aamulla meidän puotiin, niin koetan varustaa sinut matkarahoilla, että pääsisit kotiisi.
Sen sanottuaan Paltsu-herra lähti. Pimeällä kartanolla kulki hän koperoimassa makasiinien ovia, ettei vain jäisi yhdenkään suulle yöksi avainta.
Mutta Jaakosta tuntui, että hänen tiensä nousee aivan pystyyn.
Huolissaan ja masentuneena kiipesi hän seinäsänkyyn nukkumaan.
V.
Matti-patruuna.
Seuraavana aamuna heräsi hän siihen, että renki tuli panemaan tulta pirtin lamppuun; ulkona oli vielä aivan pimeä.
Maa oli yön aikana kohmettunut ja pakkanen oli ripotellut sen pinnalle valkoisen kuurakerroksen. Kärrykeli oli parantunut ja siitä kuuli Jaakko pirtissä olevien maalaisten iloitsevan. Ne heistä, joilla oli valmiit kuormat ja muutkin asiat ajettuina, kiirehtivät taipaleelle. Toiset taasen, jotka eilen iltapäivällä olivat tulleet, menivät päivänkoitteessa kaupungille.
Jaakko jäi yksikseen. Hän kadehti niitä onnellisia, joilla oli tiedossaan tämänkin päivän toimet ja työt. Häntä itseään poltti epävarmuus ja pakollinen toimettomuutensa.
Renki tuli hevostaan ruokkimasta. Kun hän näki Jaakon mietteissään, istahti hän hänen viereensä ja sanoi neuvovasti:
— Taitaapa olla paras, että teet niinkuin patruuna illalla puhui.
— Enpä sitä vielä tiedä, sanoi Jaakko ja naurahti katkerasti.
Sitä hän oli miettinyt, mutta ei ollut saanut vielä päätetyksi.
— Kyllä se vain parasta on. Nyt on jo puoti auki. Menehän sinne! Sieltä hänet löydät.
Kun Jaakko ei puhunut mitään, jatkoi renki koettaen matkia isäntänsä illallista puhetapaa:
— Kyllä se vain niin on, kun patruuna puhui. Et sinä pääse laivantyöhön kenenkään varviin, kun olet aivan tottumaton. Onhan siellä kyllä semmoistakin työtä, jota osaisit tehdä, mutta taitaa kaikilla olla täydet miehet… Kunpa olisit ennemmin tullut, niin olisit päässyt ensireissun pojaksi johonkin laivaan… Menehän nyt vain noutamaan matkarahat pois!
— Saa nyt nähdä, sanoi Jaakko ja lähti ulos.
Siellä oli jo kirkas päivä. Jaakko meni portille ja katsoi kadulla käyvää liikettä. Hän oli kahdenvaiheilla, mennäkö patruunan puheille ja pyytää häneltä jonkinkaanlaista työtä, vai lähteäkö sitä muilta etsimään. Kotiin paluuta hän ei ajatellutkaan, vaikka tuntuikin elämä niin tukalalta ja tietymättömältä…
Samassa kääntyi joku hevosella portille. Kiireesti hypähti Jaakko siitä kadulle ja lähti kaupungille.
* * * * *
Sillä aikaa, kun Jaakko harhaili kaupungilla, oli patruuna Matti Sovio jo palannut aamukävelyltään ja alottanut työnsä konttorissaan. Hän oli pahalla päällä ja vihelsi istuessaan pöytänsä edessä, joka oli pihanpuolisen ikkunan vieressä. Viheltäminen, mikä suinkaan ei noudattanut tarkasti sävelmää, selvensi aina hänen ajatuksiaan.
Paha tuuli johtui tällä kerralla huonoista uutisista, joita hän oli kuullut torin kulmaan kokoontuneitten herrojen puhuvan. Oli nimittäin siihen aikaan tapana, että melkein kaikki porvarit kävivät ennen aamiaista aamukävelyllä ja melkein säännöllisesti kokoontuivat torin kulmaan tai johonkin muualle hetkeksi juttelemaan. Tällaisessa ulkoilma-kokouksessa olivat puheen-aiheena kaupungin tapahtumat. Mutta toisinaan johtui puhe avarammillekin aloille. Niinpä tänäkin aamuna oli keskusteltu Saimaan kanavasta, jonka kohdakkoin, vuoden parin perästä, oli määrä valmistua.
Jo kauvan, vuosikausia, oli Saimaan kanavarakentaminen uhkaavana pilvenä painostanut Raahen, samaten kuin muidenkin Pohjanmaan kaupunkien porvarien mieltä. Jota likemmäksi sen valmistuminen tuli, sitä uhkaavammalta rupesi asema tuntumaan. Useimmat Raahen toimeliaat porvarit olivat hengessään näkevinään kaupunkinsa kohtalon, sen hiljaisen näivettymisen, kun kanava valmistuttuaan vetäisi Savon kaupan kauttansa Wiipuriin.
He olivat aivan varmoja siitä, että suuri Saimaan kanava synnyttää pienempiä kanavia latvavesille, aina heidän kauppa-alueelleen asti.
Silloin kohtaa kova kaupunkia. Toisen kovan se oli juuri kestänyt. Englantilaiset olivat toista vuotta sitten käyneet polttamassa viisi laivaveistämöä kaikkine huoneineen ja rakennusaineineen. Neljässä oli parhaillaan ollut laiva rakenteella. Sama tuho oli kohdannut useita satamassa olleita laivoja, niin myös pikipolttimoa ja tervahovia, jossa oli tuhansia tynnyreitä tervaa. Kaikkine tuhoineen oli Raahea kohdannut vahinko toista miljoonaa markkaa. Mutta se oli kuitenkin niitä vahingoita, jotka voipi aikaa voittain korjata. Se olikin jo hyvällä alulla, sillä heti seuraavana keväänä oli Raahen veistämöllä jo neljä laivaa vesille laskettavana. Nyt ensi talven ajaksi oli suunniteltu vielä useampia.
Elämä oli vilkasta ja maalaiskauppa kävi laajoilla aloilla. Mutta kaiken tämän yllä leijaili tuhon enteet: Kanavat ja monet uutiset höyryn uusista voitoista ulkomailla ja kotimaassakin olivat niitä. Ainoastaan viisaimmat niihin huomionsa kiinnittivät. Kaupungin monisatalukuinen työväestö ja pikkuporvarit eivät niistä mitään tienneet. Heidän mielestään elämä päinvastoin vilkastui. Niinhän olikin, sillä Itämaisen sodan päätyttyä oli rahtilaivojen kysyntä vilkastunut ja rahdit tuottivat suurempia tuloja laivojen omistajille kuin koskaan ennen. Sitä asiantilaa käyttivät Raahen laivanvarustajat hyväkseen ja "lyöttivät" laivoja minkä ehtivät. Ja niin kohosi lopun edellä elämä kaupungissa hyvinkin vilkkaaksi.
Jotenkin tällaisia mietteitä hautoi mielessään patruuna Matti Sovio, istuessaan tänä varhaisena aamuna konttorissaan. Hänen edessään oli muutamia ulkomailta tulleita kirjeitä, jotka odottivat vastausta.
Hän oli juuri aikeissa käydä niihin käsiksi, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pianon soittoa. Se häiritsi ja suututti häntä ja hän alkoi viheltää voimainsa takaa. Kun siitä ei tuntunut apua tulevan, huusi hän rämeällä äänellään:
— Ole klinkuttamatta siellä ja tule töihisi!
Soitto lakkasi ja pian ilmestyi huoneeseen Matti-patruunaa huomattavasti nuorempi mies. Hänkin oli pitkä ja pysty, mutta hänen piirteensä olivat pehmeämmät ja veltommat kuin Matin. Hän oli Henrik Sovio, Matti-patruunan nuorempi veli, joka asui heidän yhteisessä vanhanpojan kodissaan ja hoiti yhteisesti veljensä kanssa heidän suurta liikettään.
— Älä, veikkonen, vihellä noin julmasti! Aivanhan korvani halkeavat, sanoi hän omituisen pehmeällä äänellä veljelleen.
— Perhanaako sinä klinkutat koko aamun, ettei talosta löydä rauhaisaa paikkaa! murisi Matti.
— Onpa se oikein veljellinen aamutervehdys…
— Ole löpisemättä! Jos olisit herännyt ennemmin ja olisit ollut kuulemassa eräitä asioita, niin etpä sen lämpimämpää tervehdystä odottaisikaan, mampselli.
— Mitä on miehekäs veljeni nyt torikokouksessa nenäänsä saanut? kysyi
Henrik pehmeästi ääntäen.
Matti ei katsonut hänen kysymystään vastauksen arvoiseksi, vaan kumartui työhönsä. Veli istui myös pöytänsä ääreen ja hyräili hiljaa äsken soittamaansa sävelmää. Mutta pian hän heitti sen ja syventyi työhönsä.
Siinä veljekset työskentelivät. He olivat kokonaan toistensa vastakohdat. Matti oli rohkea, suora ja raju, kiroili kuin mustalainen ja kun suuttui, oli hillitön kuin raju varsa. Yleensä oli hän töykeäkäytöksinen ja karkea. Henrik taasen oli pehmeä ja saamattomampi, rakasti musiikkia ja istui mieluummin pianon kuin konttoripöydän ääressä. Hänellä oli siro ja sievistelevä käytöstapa. Hän oli suorittanut perämiehen ja kapteenin tutkinnon ja oli onnellisesti ohjannut pari laivaa — karille. Kolmatta laivaa ei Matti enää hänelle uskonut.
Hetken perästä murahti Matti-patruuna pöytänsä äärestä:
— Saimaan kanava valmistuu ensi vuonna.
— Vai niin, sanoi Henrik välinpitämättömästi.
Hänen välinpitämättömyytensä suututti Mattia, tai liekö hän ajatellut, ettei veli käsitä asian tärkeyttä. Oli miten oli, sähähti hänen suustaan vihasesti:
— Aasi!
— Oliko se uusi kohteliaisuussana? kysyi Henrik sävyisästi.
— Aasi ja vielä sittenkin aasi, kun et käsitä, että se viepi meidän Savon kauppamme aivan vähiin. Ja anna, kun kerkeävät rakentaa Savon ylävesille vielä kanavat, niin me emme saa Savosta mitään.
— Se ei meitä horjuta. Jäähän meille Pohjanmaan laajat pitäjät.
Sitäpaitsi, laivaliikehän meitä nykyisin enin hyödyttää.
— Hyödyttää niin kauvan kun hyödyttää; mutta tiedätkö taata, kuinka kauvan? Kun sekin loppuu, niin silloin ei Savon kauppa olisikaan aivan merkityksetön.
— Mitä tarkotat? Aina vain sinä uskot rautaan ja höyryyn?
— Uskon mihin uskon. Mutta kyllä me ehkä kerkeämme nähdä vielä senkin ajan, jolloin puukaukalot myydään polttoaineiksi…
— Nyt näet kummituksia kirkkaalla päivällä. Saamme huoletta rakennuttaa puulaivoja Suomen hongasta minkä kerkeämme. Varmasti niille rahteja riittää. Emmekö viime postissa saaneet useita kyselyjä, useampia, kuin on antaa laivoja? Niin on vielä pitkän aikaa. Etkö osaa laskea sinä, joka aina kehut pitkälle näkeväsi, kuinka paljon kalliimmaksi tulee rautalaiva kuin suurinkaan puulaiva? Siinä on yksi ja luja syy, minkä vuoksi meidän puulaivamme kestävät kilpailussa.
— Sinä puhut kuin keitetystä lampaanpäästä. Jos olisit enemmän näitä asioita miettinyt, niin et hinnan eroa enää mainitsisikaan. Etkö ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että höyrylaivoista voidaan tehdä vastaisuudessa kymmentä kertaa suurempia kuin puulaivoista; ja sitä, että ne voivat kestää kymmenen kertaa enemmän ja että ne vievät lastin perille kymmentä kertaa varmemmin ja nopeammin kuin mikään purjelaiva. Kuka silloin tarvitsee sinun puukaukaloitasi?
Kun Matti-patruunan jyrisevä ääni lakkasi, istuivat he kumpikin hiljaa.
Henrikin täytyi itsekseen ihmetellä veljensä tulevaisuuden ennustuksia.
— Kaikki loppuu aikanaan, mutta minkä me sille mahdamme, sanoi Henrik pehmeästi.
— Meidän on jotakin voitava. Ajattelen sitä, miten käy meidän kaupungillemme, kun loppuu sen kauppa ja laivaliike?
— Siitä tuskin vielä kannattaa huolehtia, sanoi Henrik keveästi.
— Siitä on nyt huolehdittava. Sitten, kun kaikki muuttuu, on se myöhäistä. Pitäisikö meidän istua kädet ristissä ja katsoa, miten elämä muualla ryöppyää kuin kohiseva koski eteenpäin?
— Koski purkaa ryöppynsä suvantoon ja tyyntyy. Anna ryöpytä muualla! Onhan meidän kaupungilla nyt niin vilkas liike kuin monella suuremmallakin. Turha on sinun pelkosi vielä, sanoi Henrik.
— Pöllö! ärähti Matti. Siihen heidän keskustelunsa taasen katkesi.
Samassa katsahti Matti-patruuna ikkunasta kartanolle. Siellä näki hän muutaman laukkuselkäisen nuoren miehen juttelevan renkinsä kanssa. Se oli meidän tuttavamme Jaakko.
Renki puhdisti kartanoa maalaisten hevostenjätteistä ja roskasta. Äsken aamukävelyltään palattuaan oli Matti-patruuna haukkunut hänet pahanpäiväiseksi juuri siitä, että kartano oli vielä puhdistamatta.
Matti-patruuna näki renkinsä nuorelle miehelle jotakin neuvovan. Sitten lähti poika konttorin ovea kohti.
— Mitä perhanaa hän tänne saapastaa? Työtä on varmaankin vailla, murisi patruuna itsekseen. Samassa vilahti hänen kasvoillaan hymyn tapainen ja hän jupisi: Työhön sinut panen.
Samalla astui Jaakko sisälle ja pysähtyi ujosti ovensuuhun. Hän kävi hämilleen, kun kaksi komeata herraa tarkasteli häntä pöytiensä takaa. Toisen heistä hän heti tunsi viime talviselta kaupunkiretkeltään. Sen pöydän vieressä makasi suuri newfoundlandilainen koira, joka irvisteli julmasti ikeniään; kidasta tuli kumea murina kuin maanaita.
— "Kaima", hiljaa siinä! ärähti Matti-patruuna koiralleen.
Melkein yhtä ystävällisesti murahti hän Jaakolle:
— Mitä asiaa?
— Olisin työtä vailla, sai Jaakko sanotuksi.
— Minkälaista työtä sinä osaat tehdä?
— En tiedä oikein mitä osaisin…
— Et tiedä ja tulet sentään kysymään. No minulta saat sellaista työtä, jota osaat tehdä, kun vain viitsit… Nouda nyt tuolta meidän rengiltä rautakanki ja tule sitten takasin!
— Tänne sisällekö? kysyi Jaakko ihmetellen.
— Tänne, tänne ja pian!
— Älä nyt taasen hulluttele! sanoi Henrik Jaakon mentyä.
— Ole hiljaa, äläkä sekaannu minun asioihini! murahti Matti.
Veli keikautti tyytymättömänä päätään, mutta piti parhaana olla hiljaa. Hän arvasi, että tämä homma oli taasen hänen rajun veljensä omituisia päähänpistoja, joihin hän oli kerennyt jo tottua. Useasti ennenkin oli Matti-patruuna menetellyt samalla tavalla kuin nytkin työhön pyrkivien kanssa, varsinkin silloin, kun kysyvä oli arkaileva, eikä osannut heti sanoa, mihin hän kykenee.
Tämän huomasi myöskin renki, kun Jaakko tuli häneltä kankea tahtomaan.
Jaakko ihmetteli miksi hän kankea antaessaan naurahti niin omituisesti.
Kanki kädessä astui hän konttoriin ja pysähtyi ovensuuhun.
— Jaha! Panehan nyt kanki olallesi! komensi Matti-patruuna.
— Miksi?
— Tee niinkuin käsken!
Jaakko teki työtä käskettyä, vaikka häntä tämä kaikki kovasti ihmetytti.
— Nyt marssit kartanolle ja kävelet kanki olalla ympäri kartanoa niin kauvan, kun tulen kieltämään. Mars eteenpäin!… Mitä töllötät! Etkö ollut työtä vailla?
Mutta Jaakko seisoi paikallaan. Vihan puna karahti hänen kasvoihinsa. Hänen mieleensä tuli miten Björkqvistin Epu ja merimiehet olivat häntä petkuttaneet ja nyt tämä suorastaan pitää häntä hulluna. Maailma musteni hänen silmissään väkevän suuttumuksen vaikutuksesta, ja hän paiskasi raskaan kangen lattiaan, että rakennus jyrähti. Newfoundlandilaiskoira karahti pystyyn ja pakeni isäntänsä turviin, joka kunnioittavasti silmäili nuoren miehen vihaa.
— En piru vie minä mikään hullu ole. Mene itse kanki olalla kävelemään! ärjäsi Jaakko ja ojensi nyrkkinsä patruunaan päin. Sitten lähti hän pois ja paiskasi oven mennessään kiinni, että rakennus tärähti.
— Siitä sait! ilkkui Henrik ja nauraa hihitti. Vähällä oli, ettet itse kangesta saanut.
— Kas, siinä pojassa oli sisua enempi kuin osasin odottaakaan, sanoi Matti-patruuna. Sen me otamme työhön. Hänenlaisiaan miehiä me tarvitsemme!
Sitten riensi hän portaille Jaakon jälkeen.
— Hullu poika! Palaa takaisin! Saat oikeaa työtä.
Jaakko oli jo portilla menossa ja pysähtyi, mutta ei näyttänyt palaavan takaisin. Silloin meni patruuna hänen luoksensa ja taputti häntä olalle ja puheli:
— Tule, tule! Kyllä me vielä sovimme. Sinä hän taidat ollakin oikean miehen alku. Minä erehdyin.
Kun he pääsivät konttoriin ja juttelivat, selvisi siinä muunmuassa, että Jaakko oli tottunut hevosia hoitamaan ja ajamaan. Silloin näytti äkisti juolahtavan jotakin patruunan mieleen ja hän sanoi veljelleen:
— Tuossa pöydälläni on muutamia kirjeitä, joihin olisi vastattava. Tee sinä se. Minä lähden varviin.
— Nyt, poika, saat näyttää mihin kykenet. Mene valjastamaan minulle hevonen! Ottakoon renki kärryt liiteristä!
Tallissa oli kaksi hevosta. Toinen suuri ja raskas työhevonen, toinen patruunan välkkyväkarvainen musta ori, yhtä raju ja hillitsemätön kuin herransakin.
Jaakkoa hiukan pelotti mennä tuon villikon parteen panemaan valjaita sen selkään. Mutta hän karkaisi luontonsa, eikä valjaitten laittaminen tuottanut mitään vaikeuksia. Hänhän oli kotonaan tottunut hevosiin.
Kun hän oli saanut valjaat oriin selkään ja suitset sen suuhun, mietti hän, veisikö sen tallista taluttamalla kartanolle, vai suitsillako ajaisi. Mutta sitten päätti hän, että on kunniakkaampaa viedä se taluttamalla.
Hän päästi oriin irti ja lähti. Mutta kun ori pääsi ovesta ulos, kiljasi se ja kohosi takajaloilleen. Jaakko nousi ilmaan, ja näytti, että ori tallaa hänet jalkoihinsa.
Matti-patruuna oli tullut portaille ja huusi:
— Päästä irti!… Hullu poika, päästä irti! Ja hän juoksi apuun.
Mutta Jaakko ei heittänyt, vaan tarttui, kun ori laskeusi etujaloilleen, sitä toisella kädellään sieramiin. Se yritti uudelleen kohota, mutta tunsi samassa vihlovaa tuskaa ja taipui nöyrästi Jaakkoa tottelemaan.
Kun ori oli aisoissa, sanoi patruuna:
— Hulluhan sinä olit, kun lähdit sitä taluttamalla tuomaan.
— Olen minä kummempiakin kuljettanut taluttamalla, sanoi Jaakko ylpeästi.
Se vastaus miellytti patruunaa; hän nousi kärryihin ja sanoi Jaakolle:
— Tulehan ajamaan, niin lähdemme sinulle työtä katsomaan!
Jaakko nousi, ja patruuna antoi ohjakset hänelle. Kun ori tunsi ohjaksien kiristyvän, porhalsi se täyteen lentoon, mutta tottuneesti Jaakko sen hillitsi. Heidän kadulle päästyään sanoi patruuna:
— Anna mennä!
Ja Jaakko antoikin mennä, että pienet kivet rattaitten alta sinkoilivat.
Aurinko valaisi syksyistä ilmaa ja aaltoilevaa merta, kun he pitkin Rantakatua huristivat veistämön tielle päin. Suuri "Kaima"-koira seurasi läähättäen perässä.
Matti-patruuna istui kärryissään ja katseli tyytyväisenä ja ihaillen Jaakon varmaa ja tottunutta ajamista. Kaikki huolet ja harmit olivat häneltä haihtuneet syksy-aamun kirkkaaseen ilmaan.
Kun he pääsivät kadulta veistämön tielle, niin yllytti Jaakko oriin yhä tulisempaan juoksuun. Tiellä kulkevat naiset, jotka veivät miehilleen veistämölle ruokaa, väistyivät kiljahtaen kauvas syrjään ja siunailivat oriin hurjaa menoa.
He ajoivat myöskin Paltsu-herran sivu, joka mennä kykytteli jalkaisin varviinsa. Hän huusi:
— Hei, Savon poika…
Muuta he eivät kerenneet kuulla. Mutta Matti-patruuna kysyi Jaakolta:
— Tunsiko hän sinut?
Jaakko selitti lyhyesti, miten Paltsu-herra toimitti häntä kotiin.
— Hulluhan se on! Niin reippaita poikia kuin sinä, me tarvitsisimme oikein paljon.
Jaakko naurahti tyytyväisesti ja ymmärsi, että nyt on hänellä tiedossaan työtä ja edessään se vilkas ja kiehtova elämä, josta hän viime talvesta alkaen oli uneksinut.
VI.
Merimies Aunola ja hänen perheensä.
Kun Jaakko ja patruuna tulivat varviin, oli juuri aamiaisen aika.
Jaakko sitoi oriin pirtin seinään ja meni sitten patruunan perässä sisään. Se oli avara ja valoisa huone. Siellä tuoksui terva ja piki. Oven edessä oli useita hakkuupölkkyjä, joiden vieressä oli lastukasa. Niiden päällä oli puhdetyönä veistelty vaarnoja ja tehty muita laivarakennuksessa tarvittavia pienempiä töitä. Keskemmällä oli purjeiden ompelijain matalat jakkarat ja niiden vieressä monen muotoisiksi leikattuja purjekankaan palasia. Seinämillä oli isot kasat purjevaatepakkoja ja lattialla ja pitkissä nauloissa suuria köysirullia: tervaköyttä; paksua ja ohkasta, sekä aivan hienoa ja valkoista liinaköyttä ja vielä lisäksi kaikki maailman köysilajit niiden väliltä.
Näinä päivinä oli alotettu purjeiden teko kahteen uuteen keväällä valmistuvaan laivaan.
Huoneessa istui muutamia kymmeniä ihmisiä, miehiä vanhoja ja nuorempia ja jokunen nainenkin joukossa. Naisiakin oli purjetyössä ja toiset heistä vetivät vertoja parhaimmille miesompelijoillekin. — Muutamat olivat saaneet syödyksi ja istuivat poltellen lyhytvartisilla savipiipuillaan, joita olivat ulkomailta tuoneet.
Patruunan tulo ei ketään häirinnyt. Likempänä ovea olevat vastasivat hänen tervehdykseensä. Hän haki katseellaan jotakin miesjoukosta ja kun ei häntä havainnut, kysyi:
— Missä Aunola on?
— Taisipa mennä puukantamusta kokoamaan. Olen luvannut hänelle lastuni, kun en viitsi niitä itse kotiini asti kantaa, arveli muuan vanhanpuoleinen mies, joka lykki kovaa leivän syrjää höylän pohjaa pitkin. Leivän murenet tippuivat höylän silmästä alla olevaan kuppiin.
— Johan Makkonen on ruvennut sellaiseen työhön, jota en ennen ole nähnyt tehtävän, sanoi patruuna hymyillen.
— Mikä muu auttaa, kun ei ole hampaita; täytyy höylätä.
— Pitäisi syödä pehmeää leipää.
— Ei passaa; pehmeä leipä pehmittää miehen. Kovaa sen olla täytyy.
— Makkonen on Makkonen ainapa syödessäänkin, sanoi patruuna nauraen ja löi häntä olalle.
— Mihinkäpäs nahastaan pääsee… Mutta on tähän kätketty vielä toinenkin asia…
— Mikä, vanha veitikka?
— Se, että jos pehmeää purisin, niin silloin kotonakin puolikymmentä patakettua tekisi samaten ja se loppuisi pikemmin. Mutta kun jyrsimme kovaa leipää, niin se riittää pitempään… ja…
— Ja pojista tulee yhtä kovia kuin isästäkin, sanoi patruuna nauraen.
— Aivan niin. Heistä saa patruuna vielä sitkeitä miehiä.
— Tuokaahan pari niistä jo tänne työtä oppimaan, jos ovat jo niin kykeneviä, että kulkea jaksavat; koetan katsoa, että he leipänsä ansaitsevat, sanoi patruuna.
— Suuri kiitos! Olenpa tuota miettinyt, vaan ei ole vielä tullut kysytyksi, kun ovat olleet mielestäni liian kelvottomia.
Makkonen oli Pattijoelta, läheltä kaupunkia. Hän oli taitava "timperi" ja oli ollut rakentamassa kymmeniä laivoja.
— Mennäänpäs nyt Aunolan puheille! sanoi patruuna Jaakolle.
He menivät rantaan, missä oli kaksi laivatapulia rinnakkain. Ne oli tehty paksuista pelkoista mereen päin viettäviksi. Kumpaisenkin päällä oli parhaillaan laivan emäpuu tekeillä.
Rannassa tapasivat he Aunolan, joka oli vanha, harmaatukkainen ja -partainen, tuikean näköinen äijä. Parta hänellä oli niin pitkä, että se oli pistetty puseron kauluksen alle. Hän seisoi aivan rannassa ja varjosti kädellään silmiään, katsoessaan aaltoilevalle merelle.
— Tekeekö Aunolan äijän mieli vielä merelle, kun on tullut sitä ruoka-aikana katselemaan? huusi hänelle patruuna.
— Ei tee vanhan mieli enää. Olen saanut siitä neljässäkymmenessä vuodessa tarpeekseni. Katsonpahan vain noiden lähtöä.
Siellä oli lähdössä se parkkilaiva, jonka miehistön Jaakko oli eilen kaupungin rannasta nähnyt lähtevän. Ankkuria juuri nostettiin ja levitettiin purjeita. Sitten kääntyi laivan keula ulapalle ja tuuli pullisti purjeet. Hyvässä tuulessa se eteni joutuin.
— Kuulkaa nyt, Aunola! Tässä tuon teille nuoren miehen, jota te saatte ruveta neuvomaan. Ottakaa hänet toveriksenne purjeita ompelemaan!
— Aivanko merimiesten työhön suoraa päätä! Siinä kuluu aikaa meiltä kummaltakin ja jälkeä tulee vähäsen, sanoi Aunola ja loi tuuheitten kulmiensa alta katseensa Jaakkoon.
— Ei sillä väliä! Te olette jo eläissänne kerenneet saada paljonkin jälkeä; neuvokaahan poikaa joku päivä, että nähdään, tuleeko hänestä miestä.
— Onpa tullutkin, niinkuin patruuna sanoi, minulta jälkeä jo eläissäni paljonkin. Olen ommellut jo monet purjeet, jotka Jumalan ilma on säpäleiksi repinyt. Samaten on käynyt monelle muullekin työlleni. Ei ole jälellä muuta kuin vanha äijän käppyrä, jonka kohta on astuttava Herramme eteen tekemään tiliä töistään. Olen omiani nuorempia neuvomaan.
Silloin loppui ruoka-aika, ja miehiä tuli laivatapulien luo työhön. Alkoi taasen pauke ja kalkutus. Sen alotti iloinen raudan kilinä pajasta; siihen vastasivat raskaat jysähdykset tapulien päältä, missä laivan emäpuita valmistettiin. Siinä samassa hetkessä syntyi eloa toisissakin varveissa. Ja ennen pitkää kohosi koko veistämö-alueelta kirkkaalle syksytaivaalle hilpeä työn melu.
Aaltoileva meri kimalteli ja kaukana ulapalla näkyivät äsken lähteneen laivan pullistuneet purjeet.
— Nyt, nuori mies, me lähdemme ompelemaan, sanoi Aunolan äijä; ja hän lähti Jaakon kanssa pirttiin.
Mutta Matti-patruuna kuljeskeli varvissaan ja iloitsi vilkkaasta kalkkeesta.
Hän oli hyvällä päällä ja kaikki näytti paljon valoisammalta kuin aamulla. Raskaat ajatukset olivat menneet; ne olivat paenneet työn iloista pauketta.
— Ehkä ei sittenkään höyry niinkään pian jaksa tuulta voittaa, mietti hän katsoessaan etenevää laivaa, joka vilkkui vain pienenä pisteenä aaltojen yli.
Sitten lähti hän pirttiin. Täällä oli Jaakko jo täydessä toimessa.
Aunolan ukolle ja muille vanhoille miehille jakoi patruuna taskussaan olevan hollantilaisen pikanellin ja jutteli heidän kanssaan iloisesti. Työväki piti hänestä, vaikka hän toisinaan suuttuikin ja kiroili kauheasti. Mutta siihen olivat kaikki tottuneet, samaten kuin siihenkin, että raju-ilmaa seurasi aina kaunis sää, jolloin hän taasen oli miesten parhaita.
Mutta äkkiä nousi hän, meni ulos, päästi oriin irti ja lähti huristamaan kaupunkiin.
* * * * *
Saapui ilta ja hämäryys tiheni niin, että se pakotti lopettamaan työt ulkona. Miehet kokoontuivat pirttiin… Illan tullen yltyi tuulemaan ja meri alkoi kumeasti jyristä veistämön rantaa vasten.
Miehet juttelivat aamulla lähteneestä laivasta ja ihastelivat sen hyvää onnea, se kun pääsi heti hyvään tuuleen. He koettivat arvioida, missä asti se jo mennee, sillä matka oli melkein kaikille tuttu; useimmat olivat sen kymmeniä kertoja kulkeneet.
Pian tuli kello kahdeksaan. Silloin lopettivat kaikki työnsä ja alkoivat etsiä eväslaukkujaan ja takkejaan… Melkein kaikki kokosivat laivatapulien vierestä lastukantamuksen itselleen. Kaikki lastut, mitä kirves irti sai, kuuluivat laivan rakennusmiehille. Nyt olikin niitä suuret kasat, kun tehtiin suurta emäpuuta ja kaaripuita kahteen laivaan… Useimmat kirvesmiehistä antoivat osastaan myöskin niille, joitten työ ei lastuja tuottanut.
Aunolan äijä ja moni muu oli jo päivän näöllä koonnut kantamuksen itselleen. Mutta paljon miehiä oli sentään siellä pimeässä lastuja kokoomassa. Oli siellä vielä Aunolan äijäkin ja Jaakko, sillä he olivat sopineet, että Jaakko saisi heille tulla yöksi, ja hän tahtoi viedä Aunolalle kantamuksen.
Pian vallitsi veistämöllä hiljaisuus. Meri kohisi raskaasti pimeydessä. Työväki painui kaupunkia kohti, mistä vilkkui syyspimeän läpi kirkkaita tulia. Tyytyväinen puheen sorina kuului pitkin tietä. Kaikki olivat levollisia ja rauhallisia, niinkuin aina sellaiset ihmiset, jotka ovat tehneet päivän työtä ja tietävät todella ansainneensa yön suloisen ja virkistävän levon. Sen perästä tulee taasen aamu, jolloin alkaa työteliäs päivä uudelleen. Tällaista elämää olivat useimmat nuo tiellä kulkevat miehet vuosikymmeniä viettäneet. Eivät he muuta kaivanneet. Mitäpä he olisivat olleetkaan vailla, kun elämä oli antanut heille parhaimman osan: työtä ja työn tuottamaa tyytyväisyyttä.
Sama tunne tarttui Jaakkoonkin, kun hän siinä Aunolan äijän rinnalla astui, kantaen selässään raskasta lastutaakkaa.
Kaupunkiin tultuaan hajosi työväki eri suunnille. Kukin riensi pieneen kotiinsa, missä odotti lämpöinen illallinen ja raukea, rauhallinen lepo.
* * * * *
Aunolan pieni, tuohikattoinen asunto oli uudessa kaupunginosassa, mihin monet muutkin merimiehet olivat viime vuosina vähäiset talonsa rakentaneet.
Heidän kartanolle päästyään kehotti äijä Jaakkoa laskemaan lastutaakkansa maahan. Oman kantamuksensa aikoi hän viedä kyökkiin.
Sitten nousivat he jyrkkiä portaita sisään. Äijä laski kantamuksensa loimuavan pesän eteen ja oikasi huoahtaen väsyneen selkänsä.
— Käyhän istumaan! kehotti hän Jaakkoa ja meni itse pöydän viereen, missä kahvikupit kerma- ja sokeriastioineen häntä odottivat.
— Mihinkähän muori on livistänyt? sanoi hän. Mutta silloin kaivattu tuli, kantaen täysinäistä vesiämpäriä. Hän oli vanhahko, pyöreäksi lihonut, kirkassilmäinen eukko, äijän monikymmenvuotinen elämäntoveri, joka oli saanut useimmat vuosikymmenet elää yksin, kun mies enimmän osan oli ollut merellä; käynyt väliin olemassa jonkun viikon kotona ja sitten taas mennyt. Tällä ajalla oli heille kuitenkin syntynyt useita lapsia, jotka nyt vuorostaan olivat menneet isänsä polkuja polkemaan. Ainoastaan yksi heistä oli enää kotosalla — hänkin siksi, että oli tyttö. Hän oli puotilaisena ja kävi kotonaan yötä, kun äijä ei tässä merimiesten kaupungissa antanut hänen asua puotikamarissa.
— Johan tänne äijä on tullut. Pistäysin vettä noutamassa. Tuon kahvia…
— Panehan toinenkin kuppi pöydälle! Me kumpainenkin toimme sinulle vankan kantamuksen lastuja.
Aunolaiska katsoi kysyen äijään, odottaen selitystä, kuka vieras on.
— Toin hänet meille. Hän on minun kanssani samassa työssä; vasta maalta tullut.
— Kun et nyt Marjelunskan mukana laittanut sanaa, kun hän toi varviin ruokaa, että olisin tiennyt ottaa makuuvaatteita vintiltä… ja ruokaakin enempi laittaa…
— Enpä tuota huomannut… No, makuuvaatteet saamme nytkin alas ja onhan sitä jotakin hampaan rakoonkin… Ne ovat nuo akat niin kovin suuri-aikeisia… Ne luulevat, että mies nyt kovinkin isoja valmistuksia vaatii… Eri elämää se merellä on. Siellä mies saa minuutissa laitetuksi sen, mihin akat täällä kotona tarvitsevat tunnin…
— Paremmaksipahan sanot toisinaan täällä oloa, vaikka merielämää mulle aina kehut.
— Parempihan täällä on. Mutta sitähän tarkotan, että ei täälläkään tarvitsisi niin suuria laittoja olla… Nyt näinä vuosina olet totuttanut minut elämään kuin keisari…
— Älä sinä aina lorise! Elä vain niin hyvästi kuin minä osaan laittaa. Emmehän me nyt merellä olekaan; meillä on enemmän aikaa kuin siellä, sanoi Aunolaiska hilpeästi.
Hän oli sangen nopeakielinen eukko. Pian sai Jaakko tehdä hänelle selon vaiheistaan. Ja ennenkuin kului pitkästikään, olivat he sopineet, että Jaakko jääpi heille vakituisesti asumaan.
Pian sen jälkeen, kun miehet olivat varvista tulleet, saapui Aunolan tytärkin kotiin. Hän oli vielä aivan nuori, alle kahdenkymmenen, sirkeäsilmäinen, vähän lihavahko tytön tyllerö, nimeltä Matilda. Jaakkoon hän teki omituisen vaikutuksen. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän ennenkin nähnyt saman tytön… Hänen mieleensä tuli ensi matkansa kaupunkiin, jolloin hän oli istunut mastopuun tyvellä ja katsonut, kun muuan tyttö oli keikutellut katua pitkin… Olisikohan tuo sama?
Sitä hän ei varmasti uskaltanut päättää, vaikka siltä tuntui.
Tyttö katsoi häntä oudostellen. Ja kun hän kuuli, että Jaakko asettuu heille asumaan, nirpisti hän nenäänsä aivan kuin sanoakseen: maalaismoukka.
Pian hänen jälkeensä tuli Aunolalle nuori merimies Launonen. Hän oli juhlapukimissa. Heti huoneeseen tultuaan kävi hän Jaakkoa kättelemään, sillä hän oli yksi niistä, jotka olivat Tuomas Erkkilän kapakassa silloin, kun Jaakko juhli siellä Björkqvistin Epun kanssa. Mutta Jaakko kohteli häntä kylmästi, sillä hän ei ollut vielä unohtanut silloista pettymystään. Hän epäili, vaikkakin syyttä, että merimiehet olivat pitäneet häntä hiukan pilkkanaan.
Pian huomasi hän, että iloinen merimies kulki Matilda-tytön vanavedessä.
Talvehtimaan jääneet merimiehet olivat näet täksi illaksi toimittaneet kutsutanssit. Matildakin oli pyydetty sinne Launosen toimesta ja nyt oli hän tyttöä hakemassa.
Olikin jo kiire, sillä tanssit olivat alkaneet jo tuntia ennemmin, mutta Matilda ei silloin vielä ollut puodista päässyt.
Merkeistä päättäen ei hänen pääsemisensä ollut vieläkään aivan varma. Sillä heti Launosen tultua olivat ukon tuuheat kulmakarvat käyneet niin ryppyyn, että hänen tuikeat silmänsä melkein peittyivät niiden taa.
Tyttö seisoi kuin tulisilla hiilillä, mennäkö muuttamaan vaatteita, vai ollako kotona. Vuoroin katseli hän äitiään, jonka kanssa Launonen huolettoman iloisesti jutteli. Sille suunnalle uskalsi hän toivon kipinän asettaa. Vuoroin katsoi hän isäänsä, joka istui kulmat rypyssä ja vihaisen näköisenä kuin äkäinen kartanokoira. Kun ukko oli tuollaisena, niin silloin hänen kanssaan ei ollut leikittelemistä. Sen oli Matilda tottunut tuntemaan. Vavistuksella odotti hän, milloin Launonen kysyy ja mitä äijä sanoo.
Taitavasti käänsi Launonen puheen tanssiaisiin ja kysäsi sivumennen
Aunolaiskalta, sopisiko Matildan lähteä.
— Mitä ukko tuumannee, sanoi tämä ja vilkaisi äkäisen näköiseen äijään, ja sitten melkein säälien Matildaan, aivankuin tahtoen sanoa, että kyllä minun puolestani, mutta ukko taitaa nostaa myräkän.
— Pysyköön tyttö kotona, jyräytti ukko.
— Mutta olettehan te aina ennenkin minut päästäneet, jupisi Matilda itkun sekaisella äänellä ja katsoi kiusautuneena Jaakkoa, aivan kuin mielisi sanoa: Tuonkin piti sattua tätä näkemään.
Iloinen Launonen istui nolon näköisenä pyöritellen merimieslakkia käsissään.
Hän huomasi että ukolla oli jotain hampaan kolossa häntä vastaan ja näki että on parasta olla häntä enempi kiusaamatta, vaikka tyttö oli niin houkuttelevan näköinen. Siksi kysyi hän Jaakolta:
— Sinä ainakin lähdet? Minä kyllä toimitan, ettei sinua pois ajeta, vaikk'et olekaan vielä meidän pelissä mukana.
— Enpä taida. Pitää herätä aamulla aikaisin työhön, sanoi Jaakko hiukan vahingoniloisena, sillä hänestä ei ollut ollenkaan liiaksi, vaikka ukko hiukan Launosta nöyryyttikin.
— Se on oikeaa puhetta se. Ne, jotka työtä tekevät, eivät jouda alituiseen tansseissa kulkemaan, sanoi ukko.
— Eiköhän Aunolakin ole aikoinaan joutanut? arveli Launonen.
— Nyt ei ole siitä kysymys. Olen aina tehnyt työtä, jos joskus olen talven kotona ollut. Niin tekivät kaikki muutkin minun nuoruuteni aikana. Pidettiin tanssejakin, mutta ei niin paljon kuin te. Silloin ei kukaan ollut koko talvea laiskana niinkuin nyt monet nuoret merimiehet. Minua aivan kyllästyttää teidän elämänne. Hyi perhana! Ollaan muka niin suuria herroja, ettei kotona saateta työhön ruveta. Juodaan ja pidetään tansseja koko talvi ja sitten kevätpuoleen tehdään velkaa… Miten sinäkin aijot elättää akkasi ja joukkosi, jos naimisiin menet?
— Kylläpähän itse siitä murehdin, sanoi Launonen ylpeästi.
— Niin se näyttää. Mutta nyt meillä pannaan nukkumaan ja ovet lukkoon, sanoi äijä kärtyisästi.
Selvempää käskyä ei Launonen enää odottanut, vaan lähti nopeasti pois.
Portailta kuului hänen iloinen viheltämisensä, kun hän meni.
Merimies Launonen oli iloisimpia ja pidetyimpiä poikia tyttöväen keskuudessa. Sinä syksynä ilmaantui hän kaupunkiin, jossa aikoi odottaa ensi kevättä.
Matildan mieli oli aivan katkera isänsä menettelyn vuoksi ja vihaisesti sanoi hän isälleen:
— Te olette hupsu!
— Mitä varten sinä hänet suututit? kysyi Aunolaiskakin.
— Sitä varten, ettei meidän tytön jälessä toista kertaa tule. Minua suututtavat tuommoiset rentut… Täällä niin herroina eletään ja tehdään velkaa… Ollaan hyviäkin muka… Ulkomailla on tuokin kuin pakana… Kulkee kaikki ilopaikat ja rypee kuin sika… Vielä tämä sitten meidän viattomia tyttöjä kuljettaisi!… Tiedä tyttö, ettet päästä enää häntä kintereillesi! Tai jos sen teet, niin ei ole kotiisi asiaa…
— Mistä sinä tiedät hänen tapansa? epäili Aunolaiska. Onhan hän niin siisti poika.
— Varvissa tässä yhtenä päivänä tuli hänestä puhe. Siellä on työssä eräs hänen kumppaleitaan. Hän tietää teille sanoa sellaista, mitä ette osaa ajatellakaan… tästä lurjuksesta ja monesta muustakin, joita te täällä pidätte kuin kukkaa kämmenellä.
— Vai on tämäkin sellaisia… Minä kun olen pitänyt häntä oikein siistinä poikana… Olipa hyvä, että tulin tietämään…
— Sen minä olen nähnyt ja olen ajatellut, että odotahan, kun tulee sopiva tilaisuus… Tuskinpa se enää meille nokkaansa pistää…
Äijän tiukat rypyt silenivät; hyvillä mielin istui hän pesän eteen polttelemaan lyhytvartisella piipullaan. Se oli sekin omituinen kapine: Ruskeaksi palanut savipiippu, varsi katkaistu runsaan tuuman pituiseksi. Savipiippuja oli äijä tuonut viime matkaltaan koko tusinan. Aina kun yksi joutui hukkaan — mikä vahinko kuitenkin harvoin tapahtui — haki hän kätköistään uuden ja katkaisi siitä siron varren lyhyeksi. Vaikka hänen partansa oli monta kertaa vaarassa palaa, piti piipussa kuitenkin olla lyhyt varsi, että se sopi hyvin liivin taskuun, missä hän oli tottunut sitä pitämään. Uuden piipun vuoksi oli hänellä kuitenkin aina suuri puuha, viikkokausien vaiva, kun piti saada se entisen veroiseksi ja läpi ruskettuneeksi. Tämä touhu oli nyt vast'ikään loppunut, ja piipun ansio oli osaltaan, että äijä Launosen karkoitettuaan istui siinä sangen tyytyväisenä ja katsoi, kun eukko ja Matilda laittivat illallista.
Matilda ei sen sijaan ollut ollenkaan tyytyväinen. Puhumattomana ja ylpeästi niskaansa keikautellen auttoi hän äitiään. Mutta mukista ei hän uskaltanut, sillä sitä hän ei koskaan ollut ukon kuullen saanut tehdä.
Heti illallisen jälkeen meni hän kamariinsa, missä nukkui, harmittelemaan huonoa onneaan, kun ei päässyt hauskoihin tansseihin…
Vanhukset jäivät vielä kyökkiin Jaakon kanssa juttelemaan.
Ulkona oli syntynyt aika myrsky. Se ihan ulvoi pimeässä.
Kun äijä palasi ovia lukitsemasta, puheli hän:
— Enpä totta vie tahtoisi nyt olla "Tapiossa". Siellä on oikein koiran ilma ja ovat pian kurkun kohdalla menossa.
Hän tarkoitti aamulla lähtenyttä laivaa.
Silloin havahtui Aunolaiska äkkiä ja kysyi äänen omituisesti värähtäessä:
— Muistatko, mitä viime vuonna tänä päivänä tapahtui?
— Mitä? kysyi ukko.
— Etkö muista?… Nyt on lokakuun 20 päivä…
— Onko siitä jo vuosi kulunut!… Silloinhan se englantilainen höyry törmäsi "Tähden" pohjaan Pohjanmerellä. Äijän kulmat rypistyivät taasen.
— Olen muistanut sitä koko päivän… Hain kapteenin kirjettä, mutta en löytänyt… Sen kaiketi on Matilda korjannut taiteensa piirongista… Olisi se vielä luettava… sanoi Aunolaiska ja meni Matildan luo kamariin.