Sitten palasivat he yhdessä kyökkiin. Matildan kädessä oli kirje.
— Luehan nyt, että isäkin vielä kuulee! kehoitti häntä äiti.
Matilda katsoi epäröiden Jaakkoa, mutta äiti sanoi:
— Lue vaan! Eihän siinä mitään salaista ole.
Kirje oli tällainen:
"Hull, lokakuun 23 päivä 1856.
Merimies Jukka Aunola.
Täten syvällä surulla ilmoitan, että t.k. 20 päivänä törmäsi "Tähden" upoksiin Englannin vesillä Pohjanmerellä muuan englantilainen höyrylaiva. Oli ilta ja meri kävi kovasti. Olimme kolilastissa ja meidän laivamme upposi heti. Meiltä hukkui seitsemän miestä, niiden joukossa myöskin Teidän poikanne Matti. Heidän vahtinsa oli silloin alhaalla ja he luultavasti jäivät laivaan. Me muut pääsimme höyrylaivaan, kun se palasi meitä hakemaan. Ottaen syvästi osaa suruunne ilmoitan tämän ja samalla myös, että poikanne jälelle jäänyt palkka on nostettavissa redarilta.
A. Lindman,
'Tähden' kapteeni."
Kun Matilda lopetti lukemisen, istuivat he kaikin aivan hiljaa. Aunolaiska pyyhki esiliinallaan silmiään. Ulkona tohisi myrsky ja pyyhki voimakkain puhalluksin pikkukaupungin mataloita kattoja, niin että savutornit humisivat. Noiden kattojen alla olevat tunsivat olevansa suojassa ja turvassa. Mutta meidän Herramme, joka asuu korkeuksissa, sai sinä iltana ottaa monen sydämen huokauksen vastaan. Sillä tuskin lie kaupungissa ollut montakaan sellaista kattoa, jonka alla syntyneistä ei joku olisi sinäkin iltana ollut myrskyävällä merellä. Aunolaiskakin huokasi sydämensä pohjasta: Herra armahtakoon merellä olevia!… Äijän kulmat olivat tuikeissa rypyissä ja savipiippu oli sammuksissa hänen kädessään. Matildakin unohti pahan tuulensa ja seisoi huolestunut ilme kasvoillaan.
Jaakkoon vaikutti tämä kaikki niin syvästi, että hän koetti pidättää hengitystäänkin, ettei häiritsisi noita, jotka vuosi sitten olivat yhden joukostaan kadottaneet.
Ukko nieleskeli muutamia kertoja kuivalla kurkullaan ja hänen kasvonsa saivat yhä vihaisemman ilmeen.
— Pirun keksintö koko höyrylaiva! tuli häneltä.
— So so, isä! varotti Aunolaiska.
— Mitä muutakaan sanoisi. Ajavat aavalla merellä päälle noki- ja rasvaruuhellaan niinkuin siat… Eihän niissä ole edes oikeita merimiehiäkään… Ottavat ketä saavat. Laivan pitää olla puhtaan, ennenkuin siihen merimies lähtee… Eikä sitten ajeta toisten päälle…
Poikansa hukkumisesta asti oli äijä vihannut sydämensä pohjasta höyrylaivoja. Hän ei löytänyt tarpeeksi voimakkaita sanoja niitä haukkuakseen.
Oli aivan yleistä, että muutkin merimiehet kaupungissa halveksivat höyrylaivoja, eivätkä niissä olevia miehiä pitäneet oikeina merimiehinä… Oli aivan kuin he vaistomaisesti olisivat aavistaneet, että näiden vuoksi heidän kotikaupunkinsa jonkun ajan kuluttua kadottaa vilkkaan elämänsä…
Hetken mietittyään jatkoi ukko:
— Olen minäkin monta kertaa katsonut kuolemaa silmästä silmään ja nähnyt, kun meri on viereltäni miehen vienyt. Mutta silloin siinä tietää tehdä itselleen asian selväksi ja valmistua vähäsen Herramme eteen menemään… Paljon kamalampi on herätä yht'äkkiä nukkumasta, kun nokiruuhi puskee kylkeen ja painua pohjaan heti paikalla… Siinä ei Herramme anna enää armon-aikaa, vaan ottaa sellaisenaan eteensä… Kukapa meistä niin äkkiä on valmis Hänen eteensä menemään, vaikka pitäisikin olla.
Sen jälkeen alkoi ukko riisuskella ja meni tupaan, kamarin ja kyökin välillä olevaan huoneeseen, nukkumaan.
Aunolaiska ja Matilda tekivät kyökkiin Jaakolle vuoteen. Matildakaan ei enää heittänyt niskaansa ylpeästi.
Vielä kauvan makaamaan mentyäänkin valvoi Jaakko ja kuunteli seinän takana käyvän luotikellon harvanverkkaa nakutusta ja myrskyn huminaa… Hetken perästä kuuli hän kellon lyövän heleästi… Sitten kuului tuulen läpi yövahdin yksitoikkoinen huuto kadunkulmasta: "Kello on lyönyt kymmenen"… Sen jälkeen meni sekaisin Aunolan pojan kuolema ja Matilda ja kaikki… Tuli uni ja hän nukkui ensimäistä yötään Aunolalla.
VII.
Perhe-elämää merimiehen talossa.
Syksy tuli tuulisena ja sateisena. Se paljasti alastomaksi kaupungin edustalla olevat lehtevät saaret. Meri möyrysi pilvisen ja sateisen taivaan alla ja pieksi vimmatusti vihaisin aalloin saarien ja mantereen rantoja. Laaja ulappa oli autio. Raahelaiset laivat olivat paenneet lämpimille vesille kotimeren kylmien aaltojen keikuteltavista. — Siellä ne kyntivät mikä Amerikan ja Englannin väliä, mikä Välimerellä ja Mustallamerellä, ja olipa joku kulkeutunut aina päiväntasaajan vesiä viillättämään.
Ne kyntivät talvenkin aikana kultaa, mikä hiljalleen virtasi Raahen laivanvarustajien konttoreihin, mistä se pieninä pisaroina pirskahteli yli kaupungin melkein jokaiseen asumukseen.
Se antoi elämää ja vilkkautta kaupungille, joka oli kuin muurahaispesä, missä asukkaat eivät työn vaivaa valita. Siitä johtivat kovaksi tallatut tiet läpi lumisten maitten kauvaksi sisämaahan. Teillä oli kulkijaa kaikenlaista ja kuormia kuljetettiin kahdakäsin. Makasiineista toiset täyttyivät ja toiset tyhjenivät, ja veistämöltä kuului hilpeä työn kalke.
* * * * *
Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat joka päivä veistämön työssä. Jaakosta kehittyi pystyvä mies ja hän alkoi saada parhaimpia palkkoja. Palkka ei siihen aikaan ollut sangen suuri. Mutta eiväthän menotkaan olleet suuria, joten häneltä jäi osa säästöön. Tämän vuoksi olikin hän Aunolan äijän mieleinen mies; sitä ei ukko salannutkaan.
Syksystä ja alkutalvesta oli Jaakko ollut hiljainen ja ujo. Mutta viikkojen vieriessä alkoi hän saada reippautta ja ryhtiä.
Koko veistämöllä ei ollut muuta savolaista kuin hän. Sen vuoksi sai hän usein kuulla pilkkasanoja leveästä murteestaan. Useimmiten oli pilkka vain hyväntahtoista leikkiä, mutta sentään se ajanoloon alkoi kyllästyttää. Hän koetti totutella murrettaan kiertämään ja onnistuikin, ettei enää kovin leveästi vääntänyt.
Matti Sovion varvissa oli myöskin Launonen työssä. Sen perästä, kun Aunolan äijä oli hänet haukkunut, oli Launonen heittänyt huolettoman talven vieton. Kukaan ei Aunolalla tiennyt, oliko hän enää seurustellut Matildan kanssa. Mutta Jaakko arvasi, että muutos miehessä tapahtui tytön vuoksi. Sen hän tuli selvästi tuntemaan, kun Launonen pyrki hänen seuraansa, kun hän asui Aunolalla, ja johti aina puheen Matildaan.
Mutta samalla tuli hän tuntemaan, että mitä hartaammin Launonen häneltä tytön elämää tiedusteli, sitä vastahakoisempi oli hän hänen uteliaisuuttaan tyydyttämään. Mitä selvemmin hän näki Launosen Matildasta pitävän, sitä sietämättömämmältä hänestä iloinen toverinsa tuntui. Hän alkoi karttaa ja melkeinpä vihata häntä. — Se täytyi hänen itselleenkin tunnustaa, että Launonen oli reima mies niin työssä kuin muuallakin. Hän oli aina iloinen ja omasi merkillisen taidon huvittaa toisia jonkun onnettoman kustannuksella. Kuka milloinkin hänen hammastettavakseen joutui, hänen ei ollut häävi olla. Sen vuoksi ei Launonen ollutkaan kenenkään luotettava toveri, vaan oli useimmilla jotain hampaan kolossa häntä vastaan.
Jaakko oli tähän asti häneltä säästynyt. Hän oli häntä suosinut ja
etsinyt hänen ystävyyttään. Monta monituista kertaa olisi hän ottanut
Jaakon mukaansa huvituksiinsa, varsinkin lauvantai-iltoina, mutta
Jaakko ei hänen seuraansa halunnut.
Tästä ja muutamista muistakin seikoista näki Launonen, että Jaakko ei hänestä välitä. Se johti hänet epäilemään, että mahtaako Jaakollakin olla hankkeita Matildan suhteen. Eikäpä Jaakko enää mikään vaaraton kilpailija ollutkaan.
Näihin aikoihin hankki Jaakko itselleen uuden pyhäpuvun ja alkoi silloin tällöin käydä merimiesten tanssiaisissa. Täällä eivät tyttöset suinkaan olleet hänestä välinpitämättömiä, vaikka hän ei osannutkaan tanssia.
Kun Launonen pääsi tämän käsittämään, oli hänen ystävyytensä lopussa ja
Jaakko sai rauhan.
* * * * *
Muutamana lauvantaipäivänä olivat miehet taasen varvin pirtissä purjeita ompelemassa. Siellä olivat myöskin Launonen ja Jaakko. Launonen sommitteli erään toisen miehen kanssa muuatta pitkää saumaa. Jaakko istui heidän vieressään ja sattui katsomaan heidän työtään. Hän näki, että he erehdyksessä rupesivat kiinnittämään kangaslevyä väärin päin.
— Teillä on vaate väärin päin, huomautti hän.
— Teillä lie, vaan ei meillä, savolaistollisko, äsähti Launonen. Hänen äänensä oli kiukkua täynnä.
— Mitä sinä sanoit? kivahti Jaakko. Hän tunsi poskiansa kuumentavan.
— Sitä, että älä sinä maanmoukka tule merimiehiä neuvomaan! Launonen hypähti Jaakon eteen.
— Ole, rähisijä, hiljaa ja mene minun edestäni pian pois! koveni Jaakko nousten hänkin seisomaan.
Kaikkien huomio kääntyi heihin. Siinä vastakkain he seisoivat katsellen toisiinsa vihaisin katsein. Muut eivät heidän kiukkuaan ymmärtäneet, sillä riitahan alkoi aivan vähäpätöisestä syystä. Mutta kumpikin heistä oli selvillä, ettei todellinen riidan syy ollut se, mistä se alkoi. Syy oli syvemmällä; pitkin talvea kytenyt hiljainen epäluulo ja kateus puhkesi nyt ilmoille kuin äkkinäinen raju-ilma. Syynä oli Aunolan ukon sievä tyttö, jonka suosikiksi he toinen toistaan epäilivät.
— Siirry pois ja pian! kehotti Jaakko.
— Tahdotko, moukka, nähdä, miten engelsmanni antaa "mustat silmät?" kysyi Launonen ivaten ja kääräsi hihansa kyynäspäitä myöten paljaiksi.
Hän oli aika taitava nyrkkeilijä ja oli talven kuluessa kerennyt mukiloida monen merimiehen kasvot verille.
— Asetuhan nyt ja rupea työhön! ärähti Aunolan ukko, joka istui Jaakon vieressä.
Mutta Launonen menetti malttinsa kokonaan, kun ukko äänsi hänelle. Hän muisti miten ukko oli hänet ajanut kotoaan pois ja käsitti, että ukko suosii Jaakkoa, eikä hänestä koskaan tyttärelleen mieheksi mielisuosin huolisi. Hän töyttäsi Jaakkoa rintaan, saadakseen tämän suuttumaan, että saisi sitten oikein perinpohjin antaa hänelle selkään. Mutta ennenkun hän osasi odottaakaan, oikasi Jaakko kätensä ja antoi hänelle olan takaa suoran suomalaisen kämmen-iskun korvalle. Se oli niin raju, että Launonen pyörähti purjepakan päälle ja jäi siihen pyörtyneenä.
Ompelemassa olevat naiset kiljahtivat, ja lähinnä olevat miehet hypähtivät Launosta katsomaan.
— Annoitpa, poika, vähän liian tuimasti, sanoi Aunolan äijä.
Jaakko seisoi säikähtyneenä osaamatta mitään sanoa ja ajatella.
— Ei vaaraa, sanoi Matela, vanha merimies, kohottaen Launosen päätä. —
Kyllä tästä vielä mies tulee, kunhan kerkeää. Noutakaa kylmää vettä!
Sitä tuotiin heti ja kun sillä valeltiin Launosen päätä, virkosi hän verrattain pian. Kukaan ei syyttänyt Jaakkoa. Päinvastoin oli joukossa niitäkin, jotka iloitsivat tapahtumasta.
Heidän mielestään sai Launonen nyt ansionsa mukaan. Sitä hän aina oli ollut vaillakin. — Tämä tapahtuma kohotti Jaakon arvoa paljon. Useimmat arvostelivat hänet nyt parhaimpien miesten vertaiseksi. Samassa suhteessa aleni Launosen arvo. Nyt oli hänkin vertaisensa löytänyt.
Tämän pienen välinäytöksen perästä, jollaiset olivat aivan tavallisia, jatkui työ niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Launonen makasi hammasta purren penkillä ja hautoi kivistävässä päässään kostoa.
* * * * *
Kun Aunolan väki oli illalla palannut rannasta ja he kaikin söivät kyökissä illallista, otti ukko puheeksi päivällisen kahakan.
— Löitpä vähän liian lujasti, arveli hän Jaakolle.
— Tulipa lyödyksi, suutuin. Se on sellainen räyhääjä, aina jonkun silmillä…
— Mistä ihmeestä te puhutte?… Ei kaiketikaan Jaakko ole tapellut? hätäili Aunolaiska.
— Eihän se tappelua ollut… Hän vain hiukkasen neuvoi sitä
Launos-reuhkanaa, selitti ukko.
Sitten kertoi hän Aunolaiskalle ja Matildalle, mitä varvissa oli tapahtunut. Aivan itsestään johtui hän siitä puhumaan, kuinka hänkin ennen nuorempana oli puolensa pitänyt. Seurasi pari kertomusta parhaimmista kahakoista, jotka Aunolaiska ja Matilda olivat jo satoja kertoja kuulleet. Jaakolle ne olivat uusia. — Sietävät ne tuommoiset lurjukset, kuin on tuo Launonenkin, saada vähän nenälleen, lopetti ukko puheensa.
Kun Launosesta mainittiin, näytti Jaakosta, että se teki vaikutuksen Matildaan. Hän oli näkevinään, että tytön kasvot kuumenivat ja helakka poskien puna kävi väkevämmäksi.
Tätä asiaa aprikoi hän vielä maatessaankin sinä hiljaisena lauvantai-iltana.
* * * * *
Vaikka oli sunnuntai-aamu, heräsi Aunolan ukko aikaisin, yhtä aikaisin kuin arkenakin. Häntä ei enää aamuisin unettanut. Lieneekö se johtunut tottumuksesta, hänen kun oli aina täytynyt työhön kiiruhtaa, vai lieneekö jo vanhuus häneltä aamu-unen vienyt ja antanut sijaan ilta-unta. Illalla tahtoi häntä unettaa liiankin aikaisin.
Kun hän heräsi, nukkui eukko vielä sikeästi. Ukko koettamalla koetti saada vielä unen päästä kiinni, vaan se pakeni; silmät tulivat valppaiksi ja ajatukset kaikenlaiset heräsivät. Hän koetti muistaa, että nythän on pyhä eikä ole kiirettä, mutta ei se auttanut, väkevästi vain teki mieli nousta pystyyn. — Siinä hän varoen kääntelihe, ettei eukko heräisi, hänelle kun uni näytti niin kovin makeata olevan… Kello löi neljää. Nyt ei ukko malttanut enää olla kadulle kurkistamatta; sänky oli lähellä kadunpuoleista ikkunaa. Mutta eihän hän nähnyt muuta, kuin talviyön hämärään kääriytyneen kadun… Yhä tukalammalta tuntui olo vuoteessa. Ei hän enää malttanut siinä maata, vaan nousi varoen lattialle. Mutta eihän hän niin hiljaa päässyt kuin tahtoi, vaan eukkokin havahtui ja kysyi unisella äänellä:
— Mitä sinä siinä koliset?
— Enpä häntä muuta, kuin haen piippuani… Nuku sinä vain.
Eukko koetti nukkua. Mutta kun oli kerran valpastunut, niin eihän enää uni tullut. Ukkokin kun rapsutteli ja kyhni…
— Sinä olet, kun pyhänäkään et anna nukkua… Yöhän vielä on…
— Aamu alkaa olla… Siitä on jo kauvan, kun neljää löi… Mutta nuku sinä!… Kun tietäisin, onko siellä poltetuita kahvia, niin menisin keittämään… Nuku sinä vain…
— Saapi sitä sitten sanoa, että nuku sinä, kun ensin valpastuttaa, mutisi eukko, haukotteli makeasti ja kohottelihe istumaan… — Ota nyt tuli lamppuuni. Eihän siitä nukkumisesta enää mitään tule…
Näin he jankkasivat ystävällisesti puoliääneen pukeutuessaan.
— Panetko sinä arkivaatteet pyhänäkin? sanoi Aunolaiska, kun ukko veti liiviä päälleen.
— Panenpahan nyt aamuksi… Kylläpä on sitten päivemmällä aikaa muuttaa.
— Onpa kyllä… Sitä varten sinä nousitkin niin aikaisin…
Ukko teki tulen kyökin pesään ja istui sitten pesän eteen polttelemaan.
Eukko laitteli kahvipannua… Sitä oli niin mukava ukon siinä katsella.
Pian se kiehahtikin. Ja kahvia juodessaan oli Aunolaiskan harmi ja tipotiessään.
— Mitä tässä nyt ruvetaan tekemään, kun näin aikaisin herätit? tiedusteli hän nauraen ukolta.
— Panehan partavesi kiehumaan! kehotti ukko ja haki kintaansa, takkinsa ja lakkinsa ja lähti ulos.
Siellä oli yön aikana hiukan pyryyttänyt. Sen verran vain, että se helposti luudalla lähti. — Ensi töikseen kopisteli äijä porrashaot ja lakaisi porrasten edun. Sitten haki hän huoneen alta uusia hakoja kuluneitten tilalle ja latoi ne sievästi oven alle. Sen tehtyään alkoi hän lakaista tietä porttikäytävää pitkin kadulle, nuuski talvi-aamun raikasta ilmaa ja seisoi ja töllisteli kumpaisellekin suunnalle katua. Kaikkialla oli hiljaista… Katukäytävän talonsa kohdalla puhdisti hän lumesta perin pohjin. Sitten nouti hän huoneen alta hiekkaa ja ripotteli sitä tasaisesti ja sievästi katukäytävälle… Tämä kaikki vei koko joukon aikaa. Ukko ei pitänyt kiirettä, sillä raikkaassa aamu-ilmassa oli niin virkeä oleskella. Hän vain tasaisesti toimitteli näitä aamutöitään ja koetti niitä pitkittää. Hän säästi: työtä aivankuin saituri rahojaan, peläten sen loppuvan. Muutahan hommaa ei pyhänä olisikaan.
Kun hän vihdoinkin oli saanut aamutyönsä tehdyksi, sarasti jo valju kevättalven päivä.
Kun ukko viimein kerkesi sisälle, oli täällä jo paikat puhtaana. Jaakko ja Matilda olivat jo nousseet; ja mikä tärkeintä, parranajovesi oli jo kuumaa. Parranajo pyhä-aamuin oli sangen tarkka ja tärkeä tehtävä Aunolan talossa. Tavallaan se vaikutti kaikkiin, vaikka ainoastaan ukko ajoi partaansa ja vaikka vain ylähuuli ja posket oli ajettava.
Sitä varten piti olla kuumaa vettä astiassa tuolilla, sen vieressä peili ja saippuapala. Sillä aikaa kun eukko näitä varusteluja teki, etsi ukko tuvan kaapin ylälaatikosta veistä, kovasinta ja teroitushihnaa. Se laatikko, missä hän näitä säilytti, oli oikea aarre-aitta, täynnänsä tavaraa. Siellä oli paksukantinen "Se Usi Testamentti", joka uskollisesti oli ollut meriarkussa ukon matkatoverina hänen kaikilla matkoillaan. Lieneekö sitä luettu ja siitä vahvistusta etsitty, vai oliko se ollut "sanattomana" ystävänä, on asia, josta kukaan muu paitsi ukko itse, ei ole selvillä. Oli siellä myös Afrikasta tuodusta ebenholtsista sorvattu pitkänpuikea purjeneularasia, purjekintas, "malspiikki", "prikkari", hohkakiveä, tuotu Välimeren vesiltä, ja sangen paljon muuta tavaraa. Enin osa oli aivan joutavaa rojua, mutta sentään säilytti ukko sitä huolellisesti. Usein kun hän sieltä tavaroitaan etsi, unehtui hän jotain pikku esinettä pitkäksi aikaa hypistelemään. Se muistutti hänelle entisiä matkoja, toi mieleen päivänpaistetta ja myrskyä, nuoruuden ihania aikoja, kaukaisia vieraita maita, joissa hän oli vuosikymmeniä kulkenut; tavaralaatikollaan näki hän sielunsa silmillä meren, tuon rannattoman ja valtavan suuren meren, milloin vihaisin tuulin ja vuorina vyöryvin aalloin, milloin tyvenenä peilikirkkain pinnoin, jolloin aurinko on laskullaan ja purjeet riipuksissa… Ah, hän vanha mies unohtui uneksimaan rojulaatikon ääressä!… Kaiken lisäksi vallitsi laatikossa suloinen epäjärjestys, siellä olivat kaikki sekaisin. Kun ukko rupesi sieltä jotain etsimään, ei sitä heti löytynyt. Silloin hän tuskitteli: Kuka taasen on käynyt minun "lootallani?" Muorilla oli oma käsityksensä äijän laatikosta… Kerran ukon työssä ollessa oli hän ruvennut sitä puhdistamaan ja kantanut mielestään tarpeettoman rojun roskaläjään ulos. Vaan kun sen perästä ukko meni tavaravarastolleen, suuttui hän silmittömäksi. Ei koskaan ennen muistanut Aunolaiska hänen niin vihainen olleen… Yhdessä täytyi heidän rauhan palauttamiseksi mennä roskaläjästä ukon tavaroita etsimään. Ja katso! Täältä löytyi mahdottoman paljon sangen arvokasta rojua, jonka ukko kantoi takaisin laatikkoonsa. Sen perästä sai se eukon puhdistusinnolta rauhan.
Sitten kun ukko sai veitsensä teräväksi ja istui tuolin viereen partaansa ajamaan, piti kaikkien liikkua varoen, eikä kukaan saanut tulla aivan lähelle.
Kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu kaikella perinpohjaisuudella, alkoi jo kevättalven aikainen sarastus ikkunoista sisälle pilkistää.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun kellotapulista alkoi kumahdella pyhäinen soitto.
Ukko ja Aunolaiska valmistelivat itseään kirkkoon. Aunolaiska oli mustissa vaatteissa ja musta silkkiliina päässään. Sen oli ukko tuonut ennenmuinoin ulkomailta. Kädessä oli eukolla suuri virsikirja. Ukko oli juhlallisen näköinen leveälahkeisissa sinertävissä housuissa ja takissa. Puvun oli hän Englannista tuonut, maksaen siitä täsmälleen viisi puntaa… Ukko oli jo monta kertaa hoputtanut eukkoa joutumaan, mutta vielä täytyi Aunolaiskan laskea kirja kädestään ja mennä peilin eteen; liina oli uudestaan solmittava… Vieläkin tuli yksi pysähdys: Kun he jo menivät portaita alas, huomasi eukko ukon takin kauluksessa pölyä. Sitä siinä ei saanut olla. Ukon täytyi vielä pysähtyä ja odottaa, kun eukko kävi noutamassa harjan. Sillä hän hankasi ja ukko ärisi tavallista ärinäänsä akkojen hidastelemisesta.
Pyhäinen rauha ja hiljaisuus vallitsi Aunolalla. Matilda valmisti päivällistä kyökissä. Äiti oli määrännyt tavalliset pyhäpäiväruuat: Perunalaatikkoa ja uunissa paistettua ryynipuuroa ja näiden lisäksi pannukakkua.
Jaakko makaili tuvan sohvalla ja nautti kyökistä leviävästä ruokien tuoksusta. Huone oli tulvillaan kevät-talven päivänpaistetta. Ikkunan valotulvassa seisoi keinutuoli ojennetuin käsivarsin, aivankuin oudostellen, kun ei ukko ollut siinä nytkyttelemässä, vaikka oli pyhäpäivä. Korkean piirongin päällä kimaltelivat monikierteiset simpukankuoret ja niitä vartioi kaksi äkäisen näköistä posliinikoiraa. Ikkunan edessä pöydällä oli paksu kuvaraamattu, saarnapostilla ja muita kirjoja, joita seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva katseli. Toisella seinällä purjehti täysin purjein laiva: se oli puusta veistetty korkokuva.
Kun Matilda oli saanut ruuat uuniin paistumaan, tuli hän lämpöisenä ja pehmeänä tupaan. Jaakko ei hänestä enää tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Hän istahti keinutuoliin ja katseli miten savu pulppusi kadun toisella puolen olevan talon tornista kirkkaaseen talvi-ilmaan.
— Kuulehan! sanoi Jaakko ja nousi istumaan.
— Mitä?
— Sinun pitää opettaa minut kirjoittamaan.
— Ettäkö osaisit sitten, kun merelle menet, kirjoittaa kullallesi kirjeen?
— Niin.
Matilda hyräili hiljaa jotain tanssin säveltä ja sanoi sitten hilpeästi:
— Kyllä minä opetan, kun vain annat opettaa muutakin…
— Mitä muuta?
— Sinut tanssimaan.
Heitä kumpaakin nauratti.
— Missä sinä opettaisit?
— Vaikkapa nyt tässä.
— Eihän ole soittajaakaan.
— Minä suullani soitan… Tulepa koettamaan!… Minun tekisi niin hirmuisesti mieleni tanssia, sanoi tyttö ja tuli Jaakon luo.
— Tuleeko minusta tanssijaa, epäili Jaakko. Mutta nousi kuitenkin seisomaan, sillä tyttö oli niin lämpöisen ja viekottelevan näköinen, että hänen teki mielensä häneen koskea.
Matilda hyräili ja he alkoivat pyöriä. Mutta eihän se käynyt. Nauraen painoi hän päänsä Jaakon rintaan ja työnsi hänet sohvalle istumaan.
— Koetetaan vielä! sanoi tyttö — Nyt se kävikin jo paremmin. Mutta lattia oli umpimatossa ja ne olivat esteenä. Tyttö veti innoissaan matot pois keskilattialta ja neuvoi sitten toverilleen perinpohjin tanssin taitoa.
Väleen pääsi Jaakko alkuun ja tanssi alkoi käydä notkeammin.
— Sinun pitää nyt tänä iltana, kun menemme tansseihin, oikein soiton tahdissa minua tanssittaa! sanoi Matilda, kun he levähtivät.
— Jos vain opetat kirjoittamaan, ilveili Jaakko.
— Ihan varmasti…
He alottivat uudelleen. Matilda ei muistanut ruokia uunissa. Ne paloivat, että savu suitsui. He eivät huomanneet ajan kulkua eivätkä kuulleet, kun Aunolaiska tuli kyökkiin ja siunaili savun paljoutta siellä. Nopeasti pelasti hän ruuat uunista, tuli tuvan ovelle ja löi ihmetellen kätensä yhteen:
— Kaikkea tässä nähdä pitää!… Pyhäpäivänä tuommoista elämää!… Ja ruuat uunissa kartena.
Äkkiä heittivät nuoret tanssin ja Matilda riensi uunin luo. Mutta nähdessään ruuat pelastuneina, rauhoittui hän.
Jaakko seisoi nolon näköisenä keskellä lattiaa. Hän ei tiennyt mihin mennä. Se alkoi Aunolaiskaa huvittaa ja Matildaa toruessaan ei hän sisäiseltä naurun pakotukselta saanut tarpeeksi pontta sanoihinsa.
— Sinä tyttö viettelet toisenkin kanssasi hulluttelemaan… Ja sinäkin mokoma seisot siinä kuin… sanoi hän Jaakolle ja purskahti iloiseen nauruun.
He nauroivat kaikin sydämensä pohjasta.
— Mutta pankaa nyt, hyvät lapset joutuin matot suoraksi, ennenkuin äijä kerkeää! Se jäi vähän jälkeen, sanoi Aunolaiska.
Juuri, kun he olivat saaneet matot suoraksi, tuleskeli ukkokin. Mutta tanssin jäljet olivat häneltä peittyneet.
Kyllä olisikin tyttö kunniansa kuullut ja samaten Jaakko, kun vain äijä olisi pikkuista ennen kerennyt. Äijä kun oli erittäin ankara pyhän vietosta.
* * * * *
Painostava, mutta samalla viihdyttävä oli iltapäivä. Ukko makaili ja imi piippuaan; eukko istui ikkunan edessä ja lehteili virsikirjaa. Välillä pysähtyi hän ajattelemaan: Kunpa tulisi joku vieras, tai: Olisiko lähteä kylään. Matilda istui ikkunassa ja katseli autiolle kadulle, jossa myös näytti olevan pyhäinen rauha, jota kukaan kulkija ei häirinnyt. Jaakko makaili kyökin sohvalla puolittaisessa, unen horroksessa, kuitenkin kuullen pienenkin risahduksen.
Ukko nousi vihdoin ja mennä köpitti pesän luo piippuaan kopistamaan.
Palattuaan istahti hän keinutuoliin ja kehoitti:
— Luehan tämän päivän saarna!
Eukko otti pöydältä suuren saarnapostillan, etsi sieltä päivän saarnan ja alkoi laulavalla äänellä sitä lukea. Ukko keinutteli hiljalleen ja kuunteli. Hän nautti "sanasta" ja viihdyttävästä pyhä-illan rauhasta.
Jaakko makasi kyökin sohvalla ja kuunteli eukon harrasta ääntä. Se tuuditti hänet suloiseen rauhaan. Hän ei kaivannut mitään, hän oli täysin tyytyväinen. Kaikki ajatuksetkin olivat tipotiessään. Hän vain kuunteli Aunolaiskan äänen hyminää ja vähän kerrallaan se kuin unilaulu lapselle, painoi hänen silmänsä umpeen.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että tuvasta kuului vilkasta puhelua ja naurua.
Aunolaiska oli saanut vieraita. Oli tullut Matelaiska ja Rajaniemiskä.
Edellisen poika ja jälkimäisen mies olivat merellä samassa laivassa
kuin Aunolankin toinen poika.
He kaikki olivat äskettäin saaneet omaisiltaan kirjeen. Ne olivat tulleet Englannista ja vastaukset käskettiin osoittaa Portugaliin Lissaboniin. Nyt olivat he tulleet Matildalla kirjoituttamaan yhteistä kirjettä kaikille kolmelle. Matelaiska ei osannut itse kirjoittaa ja Rajaniemiskälläkin oli kirjeen valmistuminen sangen ankaran työn takana. Vaikutti siihen myös toinenkin syy. Postimaksu oli sangen kallis vielä siihen aikaan ulkomaille — nykyisessä rahassa noin nelisen markkaa. Se oli pienistä varoista tuntuva meno, jonka voi tasata kirjoittamalla yhteisen kirjeen, kun miehetkin kerran olivat samassa laivassa. Eihän kenelläkään ollut mitään erikoista asiaakaan. Kunhan vain näkevät siellä ulkomailla, että kotona voidaan hyvin, "jota kallista Herran lahjaa toivotamme sinullekin".
Ennen kirjeen kirjoittamista käski Aunolaiska Matildaa kahvin keittoon. Matilda tuli juuri kyökkiin, kun Jaakko aukoi unisia silmiään ja ihmetteli vilkasta puheen porinaa, mikä tuvasta kuului.
Kevättalven ilta alkoi hämärtyä, mutta vielä ei kuitenkaan tarvinnut tulta ottaa lamppuun. Kahvin tuoksu levisi kaikkiin huoneisiin ja sai eukkojen kielet yhä vilkkaampaan liikkeeseen. Pannu pihisi tulella, laulaen sunnuntai-illan hiljaista ja kodikasta tunnelmaa.
Kun Matilda sai kahvin laskeutumaan, tuli hän Jaakon luo ja puheli hiljaa:
— Pyydä sinä isältä, että minäkin pääsisin tänä iltana tansseihin.
Sinun kanssasi hän minut päästää.
— Niinkö luulet?
— Luulemattakin se on selvää. Sinuunhan se kaikessa luottaa… Saat sitten tanssittaa minua niin paljon kuin tahdot… Vieläkö sinä osaat?
— Koetetaan!…
— Älä höpsi!… Koetetaan sitten illalla… Mitähän, jos se päivällä olisi kerennyt tulla, kun matot olivat läjässä… Olisit sinäkin saanut… Mutta pyydätkö?… Ei hän minua yksin päästä, kun viikollakin olin tansseissa.
— Koetanpa häntä pyytää.
Tytön teki mieli tarttua pojan kaulaan… Mutta hän kieltäytyi siitä ja sanoi hilpeästi:
— Minun pitää viedä akoille kahvia.
Sitten alkoi yhteisen kirjeen kirjoitus… Kun se oli valmis, olikin jo ilta.
Vieraat lähtivät pois. Matilda koetti monilla salaisilla merkeillä kiiruhtaa Jaakkoa kysymään lähtölupaa.
Kun Jaakko esitti ukolle pyynnön, sanoi tämä:
— Se se tanssimista on… Mutta menköön tyttö, jos vain tuot hänet oikealla ajalla takaisin… Ja sinun pitääkin lähteä heti, kun Jaakko tahtoo! sanoi ukko tytölle erikoisesti.
— Kyllä, kyllä, sanoi tyttö ilosta loistavin silmin.
Muutamassa hetkessä joutuivat nuoret lähtemään; ja vanhukset jäivät kahden iltaansa viettämään.
— Hyvä poika se on tuo Jaakko, sanoi Aunolaiska hetken kuluttua.
— Oikein rehti mies, vahvisti ukko.
Se olikin korkein kiitos, minkä hän kenestäkään antoi.
* * * * *
Ilta kului. Ukko istui lampun vieressä ja luki virsikirjan alussa olevaa "Ajantietoa" ties kuinka monetta kertaa. Siinä kerrottiin kuivasti ja yksitoikkoisesti aina Adamista aikain. Oli siinä mainittuna Egyptin faraot ja "Ruomin" keisarit, kuuluisat paavit ja muut merkkihenkilöt; siinä oli "kauheat nälkävuodet", ruttovuodet ja taudin raivot, kaikki asiat aina ukon aikoihin asti. Vaikka se oli kuiva ja mehuton, viehätti se sittenkin. Kun hän sai sen tutkituksi, rupesi hän lukemaan "Sitä Jerusalemin, pyhän kaupungin, kauheata hävityksen historiaa", "kerrottuna Flaavius Joseefukselta" y.m.
Eukko valmisti illallisen. Ja kun se oli syöty, olikin jo ilta. Kumpikin vanhus istui lampun ääressä sen hiljalleen siristessä. Eukko otti virsikirjan ja muistaen poikiaan alkoi lukea "Jokapäiväistä rukousta merellä": "O Herra, tässä me toimimme, tässä me makaamme heikossa haahdessa, joka pian voipi turmeltua; me kiitämme Sinua, ettäs meitä näihin asti niin armollisesti olet ulapalla aukealla johdattanut" j.n.e. Sitten seurasi "Ehtoosiunaus sunnuntaina".
Ukko kuunteli hartaana eukon laulavaa, nuotikasta lukemista. Mutta pian alkoi häntä nukuttaa, vaikkei vielä myöhäinen ollut. Nyt viime vuosina oli hän tullut iltauniseksi; nukkui aina heti, kun sänkyyn pääsi. — Elämän iltahan olikin hänellä käsillä. Aamu oli kulunut ja päivä laskullaan. Hän odotti, milloin meidän Herramme sammuttaisi hänen elämänsä liekin ja kutsuisi hänet eteensä. Ei hän sitä peljännyt, vaan puhui siitä ja toivoikin toisinaan sen pian tapahtuvan. Hänestä se oli luonnollinen asia; yhtä luonnollinen kuin päivän sammuminen, jolloin aurinko painuu mereen ja kultaa ruskollaan taivaan rannan… Siellä sitten Herramme luona hän näkee meren, niin kauniin ja hurmaavan, että kieli ei voi kertoa.
Ennenkuin eukko kerkesi riisuutua, kuorsasi jo ukko. Sitten sammutti Aunolaiska lampun ja meni hänkin levolle. Hiljainen pimeys peitti huoneen. Mutta meidän Herramme valvova silmä näki sen lävitse kaksi ihmistä, joissa ei vilppiä ollut.
VIII.
Keväistä elämää.
Kevät teki tuloaan.
Päivä päivältä kiipesi aurinko yhä korkeammalle. Sieltä valoi se valoa ja lämpöä pikkuisen Raahen matalille ja lumen peittämille katoille, ja suorille, säännöllisesti toisiaan leikkaaville kaduille, jotka olivat paksun lumen alla.
Eipä aikaakaan, kun katoilta alkoi keskipäivillä tipahdella kirkkaita ja välkkyviä pisaroita alla kulkevien niskaan. Iltakylmä ja aamupakkanen valoivat noista tipahtelevista pisaroista pitkiä jääkynttilöitä pikku talojen räystäitä koristamaan. Mutta ne eivät olleet pitkä-aikaisia. Lempeä auringon lämpö tiputteli ne pisara pisaralta pienemmiksi, ja lumikin loppui päivänpuolisilta katoilta kaikki tyyni. Kadut syöpyivät kalteviksi; maalaisten kuormat niillä kaatuilivat. — Meren jäälle kaupungin lahdessa kokoontui kevätvettä niin vahvasti, että työmiesten täytyi ruveta kulkemaan varviin kesätietä.
Sitten tuli pilvisiä päiviä. Niitä seurasivat leudot yöt. Silloin loppui pohjanpuolisiltakin katoilta lumi; kadut muuttuivat sohjuisiksi ja kevätvesi lisääntyi meren jäällä. — Pikku talojen miehet aukoivat illoin työstä palattuaan talojensa kohdalla lumeen ojia, joita pitkin vesi iloisesti lirisi. Pojat tekivät kaarnalaivoja, joita katuojissa uittelivat.
Taivas kävi yhä sakeampaan pilveen; ja vihdoinkin puhkesi ensimäinen kevätsade, joka sulatti viimeisenkin lumen ja lisäsi vettä kaduille ja kartanoille. Sitä karttui niin paljon, että se valui kellareihin ja muihin matalampiin paikkoihin. Silloin pikku talojen miehet kantoivat hiki päässä vettä kellareistaan, ettei se pilaisi siemenperunoita.
Alkoivat puhaltaa kevään myrskytuulet. Ne rikkoivat hauraaksi pehmenneen meren jään. Meri rupesi jymisemään ja aallot nakkelivat jäätelejä suuriin kasoihin aukeille rantamille. Silloin olivat jo kadut lumetonna ja tiet kärryillä ajettavia.
* * * * *
Kunnon raahelaiset tuskin joutivat keväimen vaihteluja tarkkaamaan. Kaikilla oli kiire ja varsinkin varvissa kävi vilkas hyörinä. Siellä tuoksui terva ja piki.
Rakenteella olevat alukset kohosivat tapuleissaan korkealle. "Timpermannit" tekivät niissä sisustöitä: silittivät "täkkiä", laittivat "skanssia", kajuttaa y. m. Toiset miehet tilkitsivät saumoja rohtimilla, pikesivät ne ja sitten pohja tervattiin. Sitä ennen oli vettä ruiskuamalla koetettu pitäväisyyttä, ettei vain jäisi salaista reikää minnekään.
Olikin jo pitkät päivät, joten voi työskennellä ulkosalla koko päivän. Kaikilla oli työtä. Mikä ei muuhun kyennyt, pantiin laivan pohjaa tervaamaan. Tervaa upposikin kevätpaahteella honkapuuhun niin paljon kuin sitä hirvesi panna.
Tehtiin myös valmiiksi mastot ja raa'at, jotta ne heti laivan vesille laskettua olisivat nopeasti paikoilleen pantavissa.
Talvea kotona olleet laivat lähtivät ulkomaille. Ensimäiset lähtötanssit pidettiin ja ensimäiset erokyyneleet vuosivat. Mutta myöskin iloisesta odotuksesta sykki monen sydän. Olihan tiedossa, että taasen moni laiva tulee kotikaupungissa käymään.
Silloin moni vaimo saapi miehensä ja moni morsian sulhasensa usean vuoden pitkän odotuksen jälkeen.
Mutta kevät oli kylmä. Tuuli pysytteli pohjoisessa ja luoteessa, pyörähti väliin lännelläkin. Sieltä se jäiden päältä toi kylmää. Ei satanut moneen viikkoon; maa oli mustana talven jäleltä. Pohjatuuli alensi merestä veden, että matalilla rantamilla pohja paistoi.
Se oli oikea rantamaan kolkko ja kylmä kevät. Kaikki odottivat tuulen kääntymistä etelään. Silloin puhkeaisi puihin lehti, ruoho peittäisi kedot ja kentät. Tuomi ja pihlaja aukaisisivat tuoksuvat kukkansa. Silloin myöskin nousisi vesi meressä.
Tuulen kääntymistä odottivat teloillaan olevat laivat, nuo koko talven yhteisen työn saavutukset; sitä odottivat laivain isännät, "timperit" ja merimiehet. Etelätuuli kohottaisi veden, sillä matalan veden aikana ei laivoja voinut vesille laskea, ne kun karahtaisivat pohjaan kiinni.
Mutta tuuli pysyttelihe vain pohjoisessa, viikkokaudet se puhalsi, vaikka koko kaupunki hartaasti toivoi sen kääntymistä.
* * * * *
Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat työssä varvissa. He olivat kantaneet rakennuksen alustan lastuja puolilleen. Koko kesäksi oli niistä keittopuita. Siitä ukko oli erinomaisen tyytyväinen.
Oli muuan ilta kesäkuun alkupäivinä. Työväki oli tullut varvista kaupunkiin. Mutta sentään oli siellä vilkas liike. Sinne oli kokoontunut kaupungin nuoriso huvittelemaan. Valmiiden laivojen uudet ja sileät kannet olivat kuin tehdyt mainioksi tanssipaikaksi. Ei ollut esteenä se, että terva ja piki tuoksui, eikä myöskään se, että sinne korkealle kannelle oli tyttö-ihmisten hiukan vaikea nousta. Siellä oli raitis ilma; ja meri välkkyi suurenmoisena laskevan auringon valossa.
Tänä iltana oli taaskin kokoonnuttu varviin. Oli valittu tanssipaikaksi Matti Sovion toinen rakenteella oleva laiva. Se alkoi ollakin aivan valmis. Kunhan vain olisi vesi kohonnut, että olisi saanut päästää sen mereen.
Jaakko ja Matildakin olivat nuorten joukossa. Jaakko oli oppinut jo taitavaksi tanssijaksi ja myöskin — kirjoittamaan. Näistä kumpaisestakin taidosta oli hän kiitollinen Matildalle. Oikeastaan tunsi hän muutakin kuin kiitollisuutta tyttöä kohtaan, vaikkei ollut saanut sitä vielä hänelle sanotuksi.
Siinä laivan ympärillä hääri nyt nuorten joukko. Ketään ei ollut kiivennyt vielä kannelle. Tytöt estelivät sinne menoa, kun telineetkin oli otettu jo pois, eikä ollut muuta menotietä kuin jyrkät tikapuut.
Silloin tarttui Launonen reippaasti muutamaan, otti hänet kainaloonsa ja talutti sillä tavoin kannelle. Toiset pojat tekivät samoin ja pian oli ilakoiva nuorten joukko ylhäällä.
Sitten alkoi tanssi, mikä antoi lämpimän, vaikka kylmä merituuli tuolla ylhäällä tuntui sangen kovin.
Heti alussa otti Launonen Matildan haltuunsa, eikä päästänyt häntä vapaaksi koko iltana. Tyttö puolestaan näytti olevan iloisesta merimiehestä niin huvitettu, ettei hän Jaakkoa ollut huomaavinaankaan.
Se teki Jaakon mielen apeaksi ja hän vetäytyi syrjään vannoen mielessään, että hänen puolestaan saapi tyttö ilakoida Launosen kanssa vaikka ikänsä. Muiden huomaamatta nousi hän laidan yli ja laskeutui erästä tukea myöten alas. Sitten lähti hän hiljalleen kulkemaan kaupunkiin, koettaen olla tyttöä ajattelematta. Hän mietti, että heti kun ensimäinen "hyyrynotto" tulee, ottaa hän pestin. Sitten lähtiessä sanoo hän tytölle hyvästit ijäksi… Ei hän saanut tyttöä mielestään pois. Hän vihasi tuota heilakkaa. Tyttö teki hänen mielestään äärettömän pahasti, kun ei totellut isäänsä, vaan liehakoi Launoselle, vaikka ukko oli sen kieltänyt. Vihasta puristi hän nyrkkejään, mutta jos tyttö olisi ollut siinä, niin olisi hän hänet ihan kuoliaaksi tukehduttanut rakkaudellaan.
Hiljalleen kävellen läheni hän kaupunkia.
Mutta tällä välin oli ilmassa tapahtunut äkkinäinen muutos. Jotenkin voimakas pohjatuuli oli tyyntynyt ja ilma tuoksui lämpimältä ja sateelta. Siinä oli kevättä, tuota maan, veden ja metsän tuoksua, mikä panee keuhkot laajenemaan ja silmät loistamaan, mikä ihan ilosta pyörryttää.
Kun Jaakko saapui Aunolan kartanolle, näki hän ukon paitahihasillaan kaivolla. Hän oli perunamaansa kastelupuuhissa. Aunolaiska seisoi porstuan ovella käsivarret rinnan päällä ristissä ja kehoitteli ukkoa sisälle. Mutta ukko oli iloissaan ilmanmuutoksesta ja oli kepperä kuin nuori poika.
— Tule, tule jo nukkumaan, kun koko päivän olet työssä ollut!
— Kylläpä sitä aina nukkua saa… Perunan taimet kaipaavat vettä…
— Minäkin tulen kantamaan, ehdotti eukko ja astui kynnykseltä porrashaoille.
— Älä tule! Kohta onkin perunamaa kasteltu, sanoi ukko, tarttui ämpäreihin ja kiidätti niitä juoksujalkaa perunamaalle.
Kevät karkoitti ukonkin silmistä tavallisen iltaunen ja teki hänet niin virkeäksi, että hän olisi voinut valvoa koko yön.
— Etkö tunne, kun ilma tuoksuu? kysyi hän eukolta palatessaan ja tyhjiä ämpäreitä tuoden.
Silloin juuri Jaakko tuli portista pihaan.
— Mihin tyttö jäi? kysyi äijä.
— Sinne jäi varviin, sanoi Jaakko. Hänen mielensä teki sanoa, että Launosen seuraan jäi, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Olisi pian voinut käydä niin, että ukko olisi heittänyt perunamaansa ja vesiämpärinsä ja mennä köpittänyt tyttöä hakemaan. Se olisi ollut liian suuri häpeä tytölle, vaikkakaan ei liian suuri rangaistus Jaakon mielestä.
Hän meni auttamaan ukkoa veden kantamisessa. Mutta tämä sanoi:
— Heitetäänhän nyt tältä illalta… Eukkokin tahtoo nukkumaan… Ja tuntuu kuin tulisi sade… Kastelkoon Jumala perunamaan. Se paraiten vaikuttaa.
He menivät sisään.
Ukko päivitteli, kun tyttö taasen jäi. Mutta eukko sanoi:
— Mikä hätä sillä on. Tottapahan tulee sitten kun toisetkin… Riisuhan nukkumaan, että heräisit aamulla ylös! pisti hän piloillaan.
Ukkoa nauratti, kun eukko heräämisestä puhui.
* * * * *
Jaakko jäi valvomaan. Häntä jo kadutti, että tuli lähdetyksi varvista ennen muita. Mutta kun tyttö kiemaili Launoselle, ei hän jaksanut sitä nähdä… Hän istui ikkunan pielessä ja katsoi kevätyön valaisemaa katua, missä ei ollut ainuttakaan sielua liikkeellä. Taivas oli lientynyt pilveen ja tummeni yhä sakeammaksi. Näytti hankkivan sadetta… Hän avasi akkunan. Ulkoa tuulahti lämpöinen ja sateelta tuoksuva ilma. Eikä aikaakaan, niin alkoi tipahdella joitakin pisaroita. Hetki hetkeltä niiden tulo tiheni ja niistä syntyi lämpöinen ja suhiseva sade. Sitä hän katsoi ja kuunteli ja hengitti keuhkojen täydeltä kosteata sadeilmaa. Hän ei hennonnut sulkea ikkunaa ja mennä nukkumaan, vaan silmäili kadun hiekkaa, miten se sateessa muuttui tummemmaksi ja alkoi ahnaasti imeä vettä sisäänsä. Siitä sivu kulki yövartia niska kyttyrässä. Hiekkaan jäi hänen mentyään valkoiset jäljet, jotka vähän kerrallaan hävisivät, kun pisaroita niihin tipahteli… Sitten alkoi etempää kuulua iloista hälinää ja naurua. Sade oli ajanut nuoret varvista pois. Hälinä läheni ja kävi kuuluvammaksi. Nopeasti sulki hän ikkunan ja vetäytyi syrjemmälle. Hän näki heitä olevan suuren lauman. Nyt tulee Matilda, mietti hän, eikä ollut enää hänelle ollenkaan suutuksissa. Mutta sitten huomasi hän, että heidän joukossaan oli Launonenkin, vaikka hän olisi päässyt toisia katuja suorempaan. Siis sittenkin lähentelee hän taasen Matildaa. Ei epäilemistäkään. Se näyttää olevan tytöstäkin mieluista. Mutta olkoon! Mitä se minuun kuuluu, mietti Jaakko.
Pian kuului oven takaa naputus. Hän meni avaamaan.
— Miksi lähdit pois aikaisemmin kuin me? kysyi Matilda iloisesti.
— Rupesi nukuttamaan, sanoi Jaakko jurosti.
— Mutta ethän sinä ole vieläkään nukkumassa; et riisunutkaan.
— Jaakko ei vastannut mitään, vaan käänsi tytölle selkänsä.
— Miksi mökötät? kysyi Matilda ja yritti kurkistaa Jaakkoa silmiin.
Tämä murahti jotain kärsimättömästi ja siirtyi etemmäksi. Silloin tyttö keikautti ylpeästi niskaansa ja meni pois. Ovessa katsoi hän vielä ihmeissään suuttuneen näköistä poikaa.
* * * * *
Tuli muutamia sateisia päiviä. Mutta sade oli niin lämmintä ja leppoisaa, että teki mieli seisoa taivaan alla ja antaa sen kastella ja liottaa märäksi. Se oli todellinen kesän tuoja, tuo suhiseva sade. Se kasteli maan perinpohjin ja liotti roudan pois. Parissa päivässä alkoi maa vihoittaa ja puut puhkaista lehteä. Ilma oli lämmintä ja kesän tuoksuista.
Kun muutamia päiviä oli satanut, alkoi tuulla. Aallot kohisivat ja vesi nousi. Sitä oli koko kaupunki odottanut.
Tuuli repi taivaan pilvipeitteen repaleiseksi. Sitten se äkkiä lakkasi ja taivas kirkastui kokonaan. Oli miltei täysi kesä.
* * * * *
Aurinko paistoi täydeltä terältä. Aunolan pihalla oli lämpöistä kuin etelän maissa. Rakennukset ja lankkuaita suojasivat, ettei tuulen väre päässyt kuumuutta hälventämään. Pihan perällä oli tuomipensas melkein täydessä kukassa. Kärpäset surisivat sen ympärillä; räystään alla tirskuttivat pääskyset ja katolla kurnutti lihavia kyyhkysiä.
Suurimman osan pienestä pihamaasta täytti perunamaa, jossa voimakkaita taimia siellä täällä penkeissä vihoitti. Perunamaata ympäröi vihertävä piennar, missä keltanot ja voikukat loistivat. Muutamia penkkejä oli mullattu; tuore ja muheva multa tuoksui väkevältä.
Aunolan äijä multasi parastaikaa perunamaataan. Hitaasti ja huolella teki hän työtään, koettaen varoa, etteivät taimet vahingoittuisi.
Tänään oli hän jäänyt varvista pois, osaksi perunamaan tähden ja osaksi siksi, kun oli juhlapäivä. Hän oli jo vanha ja hidas, sen hän tunsi itsekin; tunsi, ettei hän tänä päivänä, jolloin laiva vesille työnnettiin, olisi paljoakaan apuna, vaan päinvastoin toisten tiellä. Olkoot nuoremmat nyt toimessa, mietti hän aamulla herätessään ja jäi perunamaataan multaamaan.
Hiki valui hänen otsaltaan, kun hän kumarruksissaan loi multaa. Vaon päähän päästyään istahti hän pientareelle tuomipensaan alle. Sen oli hän itse istuttanut silloin, kun oli talonsa rakentanut. Tuomi tuoksui ja aurinko hellitti; äijä pyyhki paitansa hihaan hikeä. Hän mietti, lähteäkö katsomaan laivan "lykkäystä", vai jäädäkö multaamaan perunamaataan. Jos jääpi, tulee peruna mullatuksi, muuten siirtyy se tältä päivältä.
Eukkokin ilmestyi porstuan ovelle kesäpukimissa, valkoinen "röijy" ja vaalea liina päässään. Nähdessään ukon pientareella, lähti hän vakoa myöten hänen luokseen. Aina vähän väliä kumartui hän katsomaan perunan taimia. Kun hän tuli ukon luo, sanoi tämä hänelle iloisesti:
— Antoipa Luoja oikean kesän.
— Kyllä peruna nyt kasvaa, iloitsi myös eukko.
— Ei viivy monta viikkoa ennenkuin saat uutisperunoita keittää.
— Ei viivy, ei.
— Kyllä on tuo tuomi kaunis. Tuoksuu niin voimakkaasti… Pitäisi ottaa joitakin oksia sisällekin, sanoi eukko.
— Varo, ettet vain suurempia taita! varoitti ukko. Samassa kepsahti hän seisomaan ja taittoi itse joitakin terttuja, antaen ne eukolle. Hän suojeli kaunista tuomea kuin silmäänsä.
— Etkö uskaltanut antaa minun taittaa? pilaili eukko. Sitten hän sanoi:
— Siellä olisi kahviakin.
Yhdessä lähtivät he sisään. Ovi jäi auki, auki oli myöskin ikkuna. Kesäinen ilma leyhki läpi puhtaan ja siistin kyökin… Eukko laitteli tuomen oksia vesilaseihin joka huoneeseen. Sitten kaatoi hän kahvia.
Vanhukset olivat kahden kotona. Jaakko oli varvissa ja Matilda puodissa…
Kun puolenpäivän aika lähestyi, ei ukko malttanut jäädä perunamaalleen, vaan hankki varviin lähtöä.
Tuli taasen jankkina vaatteista. Eukko olisi vaatinut ukon pukeutumaan puolittain juhlapukuun, kun ei kerran ollut työssäkään. Mutta eihän ukko nyt arkipäivänä sellaiseen taipunut. Vaivoin sai eukko hänet vaihtamaan puhtaan puseron ylleen.
Sitten pantiin ovet lukkoon ja he lähtivät veistämölle.
* * * * *
Koko kaupunki oli liikkeellä: herrat, työmiehet, kotona olevat merimiehet, naiset, lapset, vanhat ja nuoret, kuka vain kykeni ja pääsi, riensi veistämön tietä yhteistä työn juhlaa viettämään. Puolenpäivän aurinko hellitti täydeltä terältä, meri välkkyi, ja tuoreen lehden lemu täytti ilman. Ilo ja odotus loisti ihmisten silmistä; olihan juhla kaikkia koskeva. Olihan vesille laskettavaan laivaan sen omistaja uhrannut rahaa, työmiehet työtä; ja vesille jouduttuaan tuottaisi se kaikille hyötyä: varustajalle rahtimaksuja, merimiehille ansiota ja heidän perheilleen elannon, tai myöskin — onnettomuuden, jos meidän Herramme sen myrskyn kautta upottaisi. Mutta sekin olisi yhteinen onnettomuus, se koskisi kaikkiin. Silti tämäkin juhla oli kaikkien yhteinen.
Kun Aunolan vanhukset ehtivät veistämölle, oli täällä jo laivatapulin ympärys väkeä mustanaan. Tuoksui terva ja piki, meri läikkyi rantaa vasten ja iloinen hälinä kohosi kirkkaaseen ilmaan.
Siinä oli joukossa Björkqvistin Epu persomassa ryyppyjä, kun niitä työmiehille jaettiin, oli siinä monta muutakin vanhaa merimiestä, poikia, tyttöjä, ukkoja ja akkoja. Muutamilla akoilla oli ämpäri ja kauha kädessään, että he heti laivan vesille mentyä saisivat kootuksi tapulin ränneihin jääneen lipeän ja saippuan. Oli siinä itse Matti-patruunakin veljensä ja muutamien toisten herrojen kanssa.
Joukko pikkupoikia ja merimiehiä oli kiivennyt laskettavan aluksen kannelle, saadakseen siellä hauskan kyydin, kun alus vesille keikahtaa.
Siinä lepäsi se valmiina, odottaen irti päästämistä. Kahta puolta sen pohjan alla oli tapulissa mereen asti ulottuvat rännit, joiden vieressä oli parikymmentä syltä pitkät, pelkoista pultatut kelkat. Parast'aikaa valutettiin ränneihin liukasta lipeää ja leikattiin saippuaviiluja. Nyt alettiin kiilata paksuilla puukiiloilla alusta sen pohjan alta. Vähän kerrallaan kohosi se ja pystyssä pitävät sivupönkät kaatuivat. Kun se oli saatu tarpeeksi koholleen, vyöräytettiin kelkat ränneihin ja särjettiin sen alta pölkyt, ja silloin laskeusi laiva kelkkojen kannatettavaksi. Väki kävi ympärillä hiljaiseksi ja kaikki odottivat jännittyneenä viimeistä toimitusta. Laivan rakentajamestari loi tarkastavan silmäyksen, että oliko kelkkojen edessä olevissa pönkissä köydet paikoillaan ja miehet köysissä, että ne heti, kun komennetaan, vetäisivät pönkät pois. Sitten hän huusi: Lukot auki! Silloin vetäistiin kelkkojen edestä olevat pönkät pois ja katkaistiin kirveellä laivasta maahan kiinnitetty paksu köysi; kajahti voimakas isku perävanaan ja silloin lähti laiva kelkkojen kannattamana liukumaan mereen. Sen vauhti; kiihtyi, tapuli rusahteli ja monikymmenkertainen, eläköön-huuto täytti ilman juuri silloin, kun aluksen keula puski voimakkaasti eteensä suuren aallon, joka alkoi uutta meren kyntäjää keikutella. Siitä luisui alus etemmäs, jättäen kelkat sivulleen kellumaan. Sen vauhdin pysähdytti maalle kiinnitetty kettinki, joka pingahti lujalle aluksen ehdittyä niin kauvaksi.
Kauniisti makasi vesirajaansa myöten uljas alus, kiittäen sillä rakentajiaan. Eläköon-huudoista ei tahtonut loppua tulla. Sitä huusivat Aunolan ukko ja eukkokin ja kaikki, niin että se kiiri kaupunkiin asti. Mutta ämpäri kädessä olevat eukot eivät joutaneet enää huutamaan, vain riensivät kilvan kokoamaan ränneihin jäänyttä lipeää ja saippuaa.
"Timpermannit" soutivat ruoria paikoilleen panemaan. Valmiiksi tehdyt mastot ja raa'at saivat odottaa toisia päiviä. Niiden pystyttäminen kuuluikin merimiehille. Rakentajat olivat ruorin paikoilleen saatuaan työstään irti, vapaat juhlimaan. Juhla-ainetta olikin Matti-patruuna varustanut pirttiin ämpäreittäin. Silloin juhlittiin, että vielä huomennakin olivat päät sekavina.
Katsoja-joukko hajausi. Heiltä oli sen päivän juhla lopussa. Mutta huomenna, tai ehkä jonain muuna päivänä, oli toinen samallainen, sillä teloillaan odotti vielä viisi alusta vesille pääsemistä.
Aurinko paistoi, meri kimalteli ja leppoinen etelä leyhki lauhaa.
Kun Aunolan eukko ja ukko palasivat tietä pitkin muitten kanssa kaupunkiin, juoksi heitä vastaan pikkupoikia, jotka huusivat: Kraaselin tornissa on "flaku". Se vaikutti kuin sähkö-isku. Syntyi hälinä ja kiire. Ensimäinen laiva tänä keväänä oli kaupunkia lähestymässä. Kukaan ei vielä tiennyt, mikä laiva se oli, ja kenen omaiset olivat monen vuoden matkalta kotiutumassa. Toiset palasivat takaisin varviin, toiset kiiruhtivat kaupunkiin rientääkseen kirkon tapulista tulijaa tunnustelemaan.
— Älähän nyt jätä! kielteli Aunolan ukko eukkoa, joka melkein juosten meni.
— Ajattele, jos meidän Kalle tulisi! sanoi eukko ja kiirehti läähättäen.
— Eikä tule. Nehän lähtivät vasta muutamia viikkoja sitten Amerikasta
Englantiin.
— Eipä tiedä, vaikka jo olisivat kerenneet tänne…
— Lossata ja lastata… ja lentää, ärisi ukko.
— Mitähän, jos Kalle tulisi… enkä ole tiennyt ollenkaan…
— Höppänä, kun ei ymmärrä, etteivät he ole vielä mitenkään kerenneet, murisi ukko koettaen tulla perässä. Eukko meni kuin siivillä, kuvitellen saavansa poikansa kotiin.
Taasen juoksi muutamia poikia heitä vastaan.
— Se on "Norden", huusivat pojat ohi juostessaan. — Kirkon tapulista on
Pekuri sen tuntenut.
Silloin pysähtyi Aunolaiska. Siinä laivassa ei hänen poikansa ollut… Hän tunsi väkevää väsymystä, sydän löi, henkeä ahdisti ja hiki helmeili otsalla… Hänen poikansa ei siis vielä tullutkaan.
— Istutaan tähän tien viereen, sanoi hän ukolle ja istahti ja läähätti.
— Joko maltat istua?… Höppänä!… Johan heti sanoin, etteivät he vielä olisi kerenneet, murisi ukko ja istui hänen viereensä.
— Niin mutta kun minä luulin…
— Kyllä ne tulevassa kuussa kukaties tulevat, sanoi äijä vähän päästä eukkoa lohduttaen.
— Niinkö luulet, ilostui Aunolaiska, ja äskeinen pettymys väistyi toivon tieltä.
— Parempihan on hyvä päivä edessä, myhähti ukko tavallista leppoisammin ja katsahti lämpimästi eukkoa. Sitten jatkoi hän:
— Vaivansa ne ovat täällä maalla olevillakin.
— Sano sinä!… vahvisti Aunolaiska.
Sitten lähtivät he hiljalleen kulkemaan kaupunkiin, mikä laivan tulemisen vuoksi oli kuohuksissaan.
IX.
Merelle.
— Lähde nyt Jaakko sinäkin!
— Enpä viitsi.
— Tule nyt! kehoitti vielä ovella Matilda.
— Lähde pois! kehoitti Matildan velikin.
— En viitsi, sanoi Jaakko ja heittäytyi sohvalle kyljelleen. Heidän mentyään kavahti hän pystyyn ja meni ikkunasta katsomaan. Hänen mielensä teki nyt mennä heidän peräänsä, ottaa Matilda syliinsä ja kantaa hänet sisälle ja selittää hänelle kaikki, mitä hän tunsi. Kun hän lakkasi heitä näkemästä, istui hän sohvalle ja puristeli nyrkkejään. Tämä oli erilaista, kuin ennen kotona Latolan Leenan tähden. Leena haihtui hänen mielestään, mutta Matilda ei koskaan unohdu. Häntä täytyy hänen aina muistaa, tahtoi hän sitä tahi ei, joko rakastaa tai vihata, riippuen siitä, miten asia lopulta kehittyy.
Tämä tapahtui Aunolan kyökissä kesäpäivän iltana. Aurinko oli jo alennut kadun takana olevan talon harjan tasalle ja valaisi kirkkaan iloiseksi kyökin.
Aunolaiska oli saanut Kalle-poikansa kotiin. Oli iloa ja riemua näinä päivinä. Täksi illaksi olivat kotiutuneet merimiehet hommanneet komeat tulotanssit. Sinne lähtivät Matilda ja hänen veljensä!
Ukko ja Aunolaiska olivat perunamaataan kitkemässä. Jaakko jäi yksin kyökkiin.
Hänen ei haluttanut lähteä. Mitäpä hän siellä… kun Matilda toisten kanssa liehuu. Sitä hän kuitenkin tekee, vaikka hänkin on mukana. Tekee niin kipeää, varsinkin se, kun hän Launosen kanssa tanssii ja käypi vilvoittelemassa.
Nämä ajatukset häntä vaivasivat, kun hän siinä istui.
Näitä asioita hautoen oli hän viime viikkoina vetäytynyt nuorten joukosta erilleen jurottamaan.
* * * * *
Ne viikot olivat iloisia viikkoja kaupungissa. Laivoja tuli ja toisia lähti. Silloin saivat pikkukaupungin asukkaat kuulla kaukaisten maiden asioita, maistella etelänmaiden hedelmiä ja poltella ulkomaan tupakkaa. Ja myöskin nähdä merkillisiä kaukaisten maiden eläimiä, strutsin munia ja vieläpä villien ruumiin verhojakin.
Pidettiin iloisia tulotansseja ja surunsekaisia lähtötansseja. Oli häitä ja kuuliaisia, kun meriläiset valitsivat kaupungin tyttäristä itselleen vaimon, jättääkseen hänet lyhyen ajan perästä yksin muistelemaan alkuunsa loppunutta onnen aikaa. Mutta olihan tiedossa, että kun mies muutaman vuoden perästä palaa, on nuorella vaimolla näyttää hänelle pieni poika tai tyttö, joka isän poissa ollessa on tähän maailmaan tullut.
Oli kesäinen sunnuntai-aamu. Pikkukaupungin yllä väreili lämmin ilma ja taivas oli kuultavan kirkas. Juhlatunnelma ja pyhäinen rauha oli laskeutunut taivaasta alas. Se tuntui hienoisessa tuulen väreilyssä ja lämpöisessä päivänpaisteessa; sitä heijasti tyven meri ja rauhaisat rannat. Se täytti myöskin ihmisten sydämet ja teki heidät raukeiksi ja rauhallisiksi. Pikku talojen pihanurmella paistattivat päivää viikon työtä tehneet miehet; rauhallisina, paitahihasillaan he lepäilivät. Se oli todellista lepoa, sellaista, mikä vaikuttaa sieluun ja ruumiiseen, mitä voi tuntea ainoastaan sellainen ihminen, joka on koko viikon tehnyt ahkerasti työtä. Laiskurit ja ajantuhlarit eivät sitä tunne, sillä heidän ruumiinsa ei lepoa kaipaa ja heidän sielunsa on rauhaton. Mutta niitä ei liene ollut monta koko kaupungissa.
Pyhäinen rauha oli myöskin Aunolassa. Ukko ja hänen äsken mereltä palannut poikansa makasivat tuomipensaan kalveessa. Jaakko oli siinä lähellä lauta-aidan varjossa ja kuunteli, kun Kalle kertoi ukolle viime matkalla heille sattunutta onnettomuutta Pohjanmerellä. Se oli vienyt yhden miehen…
Silloin kajahti tyvenen ilman halki kellon kumahdus. Alettiin ensi soittoa kirkkoon. Aunolaiska tuli kiirehtimään miehiä.
Matilda jäi kotiin päivällistä laittamaan. Kun nyt poika oli ensimäistä pyhää tulonsa jälkeen kotona, niin eihän sopinut ilman juhla-ateriaa olla.
Poikansa kanssa vanhukset lähtivät. Jaakko tuli portille ja katsoi heidän peräänsä. Melkein joka talon portista pujahteli ihmisiä kadulle ja he lähtivät hiljalleen kulkemaan kirkkoa kohti. Tuttavat nyökäyttivät tervehdyksiä toisilleen ja liittyivät yhteen matkaan. Naisilla oli virsikirja kädessään; useimmat miehet olivat ilman sitä. Kaikkien olennosta kuvastui pyhäinen hartaus. Kirkkoon menevien joukossa oli useita sellaisia, jotka vasta olivat mereltä palanneet, ja hartain, juhlallisin mielin kulkivat he tuttuun kotikaupungin temppeliin, johon liittyivät monet nuoruuden ajan valoisat muistot.
Jaakko seisoi ja katsoi päivänpaisteiselle kadulle niin kauvan, kunnes viimeiset menijät katosivat kirkkoon johtavalle poikkikadulle.
Hänen mielialansa oli herkkä ja kaipaava.
Hän lähti sisään, missä Matilda oli. Tämä hymyili iloisesti ja lupasi keittää makean kahvin. Mutta Jaakko oli tavallista vähäpuheisempi ollen omissa mietteissään. Se johtui siitä, että hän muutamana päivänä luuli tulleensa näkemään, ettei Matilda välitä hänestä muualla kuin ainoastaan kotona. Asia oli näin: Eräänä iltana edellisellä viikolla oli hän työstä palattuaan lähtenyt kaupungille. Hänen matkansa oli kulkenut Rantakadulle. Siellä olivat Launonen ja Matilda tulleet häntä vastaan. He juttelivat niin hartaasti, etteivät havainneet häntä ennenkuin aivan lähellä. Hänet huomattuaan karahti Matilda punaiseksi ja Launonen naurahti niin merkillisesti. Tämän tapahtuman yhdisti hän tansseissa ja monissa muissa tilaisuuksissa näkemiinsä seikkoihin. Olihan Launonen liian paljon Matildan kanssa, ollaksensa aivan vieras. Sen hän kyllä ymmärsi, etteihän Matildalla ollut mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, sillä eihän hän ollut sanallakaan hänelle rakkaudesta puhunut. Launosen kanssa oli Matilda ollut tuttava jo kauvan. Mutta kun ukko ei Launosta sietänyt, niin olivat koettaneet olla salaa yksistä tuumin. Launonen oli hänet voittanut ja pitää Matildan. Hänen on väistyttävä.
Hetken istuttuaan vetäsi hän takin päälleen miettien lähteä kaupungille. Tytön kanssa kahdenkesken oli olo liian tukalaa. Mitäpä hän ilakoi toisen oman kanssa. Jos hän jää, niin pian Matilda saapi taasen hänet asian unohtamaan, ja hän rupeaa luulottelemaan tytön hänestä pitävän.
— Minne sinä lähdet? kysyi Matilda.
— Menenpähän vähän kävelemään.
— Oletko sinä kauvan? Kahvi joutuu tuossa paikassa.
— En tiedä, vastasi Jaakko tylysti ja painoi oven kiinni.
Kun hän käveli katua pitkin rantaan, oli hänen mielessään epämääräinen tunto siitä, että hän ovea kiinni painaessaan oli nähnyt Matildan kasvoilla tuskallisen pettymyksen ilmeen. Se häntä kiusasi.
* * * * *
Hän vietti koko päivän ulkona, kuljeskeli rannoilla ja makaili puitten varjossa.
Ennen hän ei vielä ollut käynyt Pitkänkarin takarannalla. Nyt lähti hän joutessaan sinne. Hän haki syvempää yksinäisyyttä ja rauhaa kuin mitä likempänä kaupunkia sai, saadakseen miettiä, mitä tekisi.
Lahden yli johti silta Pitkällekarille. Siitä alkoi kapea ja suora polku, tuuhean kuusikon läpi. Kun hän pääsi niemen poikki polun päähän, aukeni hänen eteensä saareton ja avara meri, joka aivan tyvenenä kimalteli puolenpäivän auringon paahteessa. Ranta oli kivikoista ja karua. Hän istui muutamalle kivelle lähelle vedenrajaa. Hänen takanaan oli tumman viheriä kuusikko ja edessään sinertävä ulappa. Hän antoi katseensa liidellä aavaa selkää aina sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hiljaisena kuin erämaa lepäsi meren rannaton ja kimalteleva pinta. Se tuoksui voimakasta tuoksuaan ja läikkyi hiljalleen rantaa vasten, vaikka olikin aivan tyven. Rauha ja yksinäisyys aivan huumasi hänet. Ei koskaan ennen hän ollut merta noin suuremmoisena nähnyt. Levossaankin se oli voimakas ja pelottava. Sen hiljaisuus oli äärettömän totinen niinkuin ijankaikkisuus, jonne se ajatukset johtaa. Sitä katsoessaan unohti hän huolensa. Rajattoman voimakkaasta, väkevätuoksuisesta merestä imi hän itseensä sen suurta voimaa, mikä huolet vaimentaa. Hän katsoi taivaanrantaa ja ajatteli: Tuonne minä menen. Kun sinne pääsen, en näe muuta kuin rannattoman ulapan ja sen yli kaartuvan taivaan. Silloin pienen tyttölapsen tuottama mielenapeus haihtuu.
Siinä istuessaan päätti hän sinä iltana mennä merimieshuoneelle ja ottaa pestin parin viikon perästä lähtevään laivaan.
* * * * *
Soitettiin iltakirkkoon.
Taasen kulkivat pienen kaupungin asukkaat päivän lämmittämiä katuja valkoiseen ja viileään Herran huoneeseen. Se oli vanhan, puistikkoisen ja jo täyteen haudatun kalmiston keskellä.
Jaakko oli käynyt päivällisellä kotona ja lähtenyt uudelleen kaupungille, mennäkseen sitten illalla merimieshuoneelle pestin ottoon. Vanhan tavan mukaan tapahtui tämä toimitus vasta iltakirkon jälkeen.
Odottaessaan kulki Jaakkokin kirkkoon.
Kun hän tuli sinne, oli se väkeä täynnänsä. Entisiä raahelaisia ei sovi syyttää siitä, etteivät he kirkkoaan käyttäneet.
Korkeista, pyöreäkaarisista ikkunoista virtasi ilta-auringon punertava ja lämpöinen valo; sen säteet välkkyivät valkoisen saarnatuolin runsaskoristeisissa kultauksissa ja monissa katosta riippuvissa kristallikruunuissa. Valkoisessa laessa riippui viheriäksi maalattu kirkonlaiva. Se johdatti ajatukset meren myrskyihin ja muihin elämän vaaroihin ja korkeimman kapteenin puoleen apua anomaan.
Alhaalla penkeissä istui harras väki. Siinä oli monenlaista ihmistä: Vanhoja merenkulkijoita, jotka olivat asettuneet kotiinsa odottamaan viimeistä matkaansa. Oli myös äsken mereltä tulleita, jotka jälleennäkemisen ilolla antoivat katseensa liidellä pitkin valkoisen temppelin seiniä ja kattoja. Oli joukossa myös sellaisiakin, jotka aivan ensi päivinä olivat aikeissa lähteä monen vuoden matkalle. He istuivat vakavina miettien, että he voivat ehkä olla viime kertaa tässä huoneessa.
Muutamia ikkunoita oli auki ja niistä leyhki kesä-illan leppoisa ilma sisään ja kuului lintujen liverrys.
Jaakko istui seinän vieressä olevalla penkillä ikkunan alla ja katsoi noita tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä.
Häneenkin tarttui harras, ihmeellisen valoisa ja rauhoittava tunnelma.
Urut alkoivat soida ja täysistä sydämistä kaikui kaunis suvivirsi kantautuen avonaisista ikkunoista kesä-illan loisteeseen. Se johdatti ajatukset ihmeelliseen, päivänpaisteiseen Itämaahan, missä kasvoivat Saaronin liljat ja tuoksuivat Libanonin ruusut ja missä syntyi se ruusu, jonka tuoksu ja kauneus on kestänyt vuosituhansia antaen armoa ja lohdutusta miljoonille ihmisille. Ja sitten kaikui herkän tunteen kannattamana tuolle ruusulle pyyntö: