V.

PIENI TILINTEKO SWITHIN HALLIN KANSSA.

1.

Heittäen viimeisen pitkän katseen meren eheään piiriin ympärillään, heilautti David Grief itsensä mastoportaille ja laskeutui hitaasti kannelle.

"Leu-Leu-riutta on uponnut, herra Snow", sanoi hän huolestuneen näköiselle nuorelle perämiehelle. "Jos meritiede mitään merkitsee, niin riutta on varmasti meren pinnan alla, sillä kahdesti olemme sen yli purjehtineet — tai ainakin sen paikan yli, jossa sen pitäisi olla. Joko on niin tai sitten on kronometri sekaisin, tai sitten olen unohtanut läksyni."

"Kyllä se on kronometrissä vika", vakuutti perämies isännälleen.
"Minähän tähystin myös ja tulin samaan tulokseen kuin tekin."

"Niin", mutisi Grief nyökäyttäen päätään jörösti, "ja missä viivamme yhteen sattuvat, siinä piti olla Leu-Leu-riutan keskus. Kronometrissä sen vian täytyy olla — lieneekö haka päässyt irti."

Hän astui partaan lähelle ja loi huolestuneen katseen aluksen, Toby-Sedän, vanaveteen. Vinhassa tuulessa kuunari teki kymmenkunnan solmua.

"Paras laskea ylemmä tuuleen, herra Snow. Purjeet höllälle ja luovitaan parin tunnin aika. Pilvet taajenevat eikä taida tulla mitään tähtihavainnoita tänä iltana; täytyy siis vain pysyttäytyä tuulen mukana, kunnes aamulla saadaan leveysaste selville ja tullaan Leu-Leulle sen omaa latitudia pitkin. Niin tekivät vanhat merimiehet."

Leveäkeulaisena, vankkakaarisena ja korkealaitaisena oli hollantilaismallinen Toby-Setä hitain, turvallisin ja varmin kuunari, minkä David Grief omisti. Sen tehtävänä oli kierrellä Banks- ja Santa-Cruz-ryhmissä sekä luoteisilla riutoilla, joissa hänen alkuasukasvälittäjänsä kokosivat kopraa, nokkakilpikonnia ja jonkun tonnin helmisimpukoita. Kun sen kippari oli tavallista pahemman kuumeen vallassa, oli Grief vapauttanut hänet ja lähtenyt itse mukaan Tobyn puolivuotiselle kiertomatkalle riutoille. Tämä oli hänen ensi matkansa Leu-Leulle, joka oli kauimpana, ja nyt hän huomasikin olevansa valtamerellä eksyksissä ja juonittelevan kronometrin varassa.

2.

Ei näkynyt tähtiä sinä yönä, eikä noussut aurinko seuraavana aamuna. Painava tyven vallitsi, ja sen keskeyttivät vain väliin äkilliset tuulenpuuskat ja raskaat sadekuurot. Ettei mentäisi liian kauas, pidettiin Toby-Setää tuulta kohti. Seurasi neljä pilvienpimentämää päivää. Ei näkynyt aurinkoa, ja jos yöllä joitakin tähtiä pilkistelikin, olivat ne niin himmeitä, ettei voinut niistä saada selkoa. Selvää oli, että elementit olivat pääsemässä valloilleen. Tullessaan kannen alta katsomasta ilmapuntaria, joka yhä pysyi 29.90:ssä, Grief tapasi Jackie-Jackien, jonka kasvot olivat yhtä synkät kuin taivaan pilvet. Tämä kokenut tongalainen merimies oli jonkunlaisena aliperämiehenä ja sekalaisen kanakkimerimiehistön esimiehenä.

"Iso ilma tulee", sanoi hän. "Viis kuus kertaa olen ollut mukana."

Grief nyökkäsi. "Hirmumyrsky, all right. Pian laskee ilmapuntari — pohja putoo."

"Varmasti", vahvisti tongalainen. "Helvetisti puhaltaa vielä."

Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli Snow kannelle.

"Jo alkoi", sanoi hän; "29.85 ja yhä menee alas, ihan loikkauksin. Löyhkäävän tukahduttava ilma — mitä?" Hän pyyhkäisi otsaansa molemmin käsin. "Sairaaksi tämä tekee. Koettamatta tässä pääsee aamiaisestaan."

Jackie-Jackie irvisti. "Sama juttu. Kaikki on sisältäpäin ulos pyrkimässä. Niin on aina ison ilman edellä. Mutta Toby-Setä all right. Se menee läpi mistä vaan."

Kului toinen tunti painavan tyynen yhä kestäessä, ja ilmapuntari laski 29.70:een. Kärsimättömänä ei perämies olisi jaksanut odottaa sitä, mikä oli tuleva. Hän asteli edestakaisin, pysähtyi ja heilautti käsiään.

"Kun on tullakseen, niin tulkoon!" hän huudahti. "Mitä hiton narrittelua tämä on! Kun on paha tulossa, niin tulkoon sitten heti. Hauska asema — eksyksissä ja laivalla hullu kronometri hirmutuulen tullessa, joka taas ei tahdo puhaltaa."

Taivas kävi kuparinväriseksi ja hehkui kuin kuumennetun kattilan sisus. Kukaan ei pysynyt kannen alla. Alkuasukasmerimiehet muodostivat huolestuneita ryhmiä keskilaivalla ja keulan puolella, missä puhelivat matalalla äänellä ja katselivat uhkaavaa pilveä ja yhtä ihmeellistä merta, joka henkäili pitkin, matalin, öljyisin kohoiluin.

"Niin on kuin petroolia ja kastoröljyä", mutisi perämies ja sylkäisi inhonsa yli laidan. "Äitini laittoi tuonvärisiä lääkkeitä, kun olin sairas pentuna. Herra jumala, nyt se käy mustaksi."

Kuparinhehku oli kadonnut, ja pilvi tiheni sekä aleni, kunnes oli pimeä kuin illan suussa. David Grief, joka hyvin tunsi tuulispääohjeet, kuitenkin tutkisteli "Myrskysääntöjä", jännittäen silmiään heikossa valossa. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa tuulta, jotta päästäisiin selville siitä, missä suhteessa oltiin nopeasti kiitävään ja tuhoisaan myrskykeskukseen, joka oli ryntäävä esiin jostakinpäin tuosta pimeydestä.

Kello kolme iltapäivällä oli ilmapuntari laskenut 29.45:een, kun tuuli tuli. He näkivät sen merestä, jonka tummenneesta pinnasta se repi ylös pieniä valkopäitä. Oli kuin vinha vihuri vain, ja Toby-Setä teki höllin myrskypurjein laitasessa neljä solmua.

"No eikö tuon enempää", virnisteli Snow. "Ja sellaisten valmistusten jälkeen."

"Pickaninny-tuuli", selitti Jackie-Jackie. "Isoksi kasvaa pian, saatte nähdä."

Grief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja Toby-Setä paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli kasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli, ja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen kiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita veden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui vettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin. Grief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.

"Keskus on etelässä päin", ilmoitti hän Snowille, "ja me olemme menossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin. Eiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään enää — ja valmistautukaa kääntämään."

Käännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi Toby-Setä pohjoiseen kohti myrskyä.

"Tiukalla tässä ollaan", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin kuluttua. "Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me saatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme. Herran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä, kuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas. Lasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu."

"Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni", kirkui Snow seuraavana aamuna isäntänsä korvaan. "Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton kuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin mailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka tällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani päästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt."

Päivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten ylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä vyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat laaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat hieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi tuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin, patsaiksi meren ylle.

"Pahimmasta on päästy", päätteli Grief. "Lasi näyttää taas nousua. Meri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää silmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös kahdeksan soiton aikaan."

Iltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana vihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen kuunarin. Toby-Sedän painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä he saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen, pyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia kirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: Emily L. N:o 3.

"Hyljekuunari", sanoi Grief. "Mutta mitä sellaisella on näillä vesillä asiaa, sitä en käsitä."

"Aarteenhakijoita ehkä?" arvaili Snow. "Sophie Sutherland ja Herman olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta kirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä selviää, ettei ollakaan perillä."

3.

Saatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että tuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli Toby-Sedän miehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno tuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta tasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä havainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta kronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.

"Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella", huomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan. "Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei saarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa tehtävä tässä on…"

"Maa näkyy, kapteeni!" huusi tongalainen kannelta.

Grief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä ilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.

"Tämäpä on", sanoi hän. "Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme mitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea tuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja menkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa."

"Maata, all right", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. "Kannelta näkyy kookospalmuja — jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu."

Grief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka kohosivat merestä.

"Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten. Eteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen kulmaan joudutaan."

Kun palmut näkyvät kuunarin kannelta katsoen, niin ne ovat hyvin lähellä, ja vaikka Toby-Setä olikin hidas purjehtija, kohosi matala maa nopeasti merestä, samalla kuin yhä useammat kohoavat palmut osoittivat koralliriutan piirin.

"Kaunis on", huomautti perämies. "Täydellinen ympyrä… Näyttää olevan kahdeksan tai yhdeksän mailia läpimitaten. Mahtaako olla väylää… Kuka tiesi? Ehkä aivan uusi löytö."

He lähenivät länsirantaa tehden lyhyitä luoveja rantakuohun ilmaisemiin korallikareihin päin ja poispäin taas. Maston huipusta ilmoitti kanakki, että palmujen yli näkyi laguuni ja saari keskellä.

"Arvaanpa aatoksenne", sanoi Grief perämiehelleen.

Snow, joka oli mutissut ja pudistellut päätään, loi nopean ja vaativan katseen, joka tahtoi ilmaista epäilyä.

"Ajattelette, että väylä on luoteessa", jatkoi Grief. "Kaksi kaapelia leveä, pohjoispuolella kolme erillistä kookospalmua ja etelässä koirapalmuja. Kahdeksan mailia läpimitaten, saari keskellä."

"Niin oli aatokseni", myönsi Snow.

"Ja tuossa on aukko kuten tuleekin…"

"Ja kolme palmua", Snow miltei kuiskasi, "ja koirapalmut. Jos vielä on tuulimylly saarella, on tämä — Swithin Hallin saari. Mutta ei voi olla. Kymmenen vuotta on sitä jokainen etsinyt."

"Se Hall taisi tehdä teille likaisen tempun kerran maailmassa?" kysyi
Grief.

Snow myönsi. "Siksi olen palveluksessanne. Kaikki vei. Puhdasta rosvousta. Ostin Sydneyssä Cascaden hylyn kotoa saaduilla perintörahoilla."

"Joulusaarillahan se joutui haaksirikkoon?"

"Niin, täyttä päätä ylös kuivalle. Pelastivat matkustajat ja postin. Sitten ostin pienen saarikuunarin loppurahoilla, ja viime erää täytyi vielä pesänselvittäjiltä odottaa saadakseni sen kuntoon. Mitäpäs teki Swithin Hall — oli silloin Honolulussa — muuta kuin meni suoraa päätä Joulusaarille. Ei ollut hänellä mitään oikeutta siihen. Mutta vain hylky ja kone jäi minulle Cascadesta. Se oli ollut arvokkaassa silkkilastissa. Eikä se ollut edes turmeltunut. Sain ensi kättä tiedot hänen perämieheltään. Teki kuutisenkymmentä tuhatta dollaria puhdasta."

Snow kohautti hartioitaan ja katsoi kalpeana laguunin tyyneen pintaan päin, jossa pieni viri leikki iltapäivän auringossa.

"Hylky oli minun. Ostin sen julkisessa huutokaupassa. Olin pelannut korkean pelin ja hävinnyt. Kun palasin Sydneyhin, niin miehistö ja jotkut kauppiaat, jotka olivat minulle myöntäneet luottoa, ottivat kuunarin takavarikkoon. Panttasin kelloni ja sekstanttini, lapioin hiiliä otteen, pääsin sitten kahdeksan punnan kuukausipalkalla Uusille-Hebrideille menevään laivaan. Yritin itsenäisenä kauppamiehenä, hävisin; rupesin perämieheksi mustainhaalimislaivaan Tannaan ja Fidshille, pääsin sitten päällysmieheksi saksalaiselle plantaasille Apiaan, ja vihdoin asetuin Toby-Sedälle."

"Oletteko koskaan tavannut Swithin Hallia?" Snow pudisti päätään.

"Well, nähtävästi te pian tapaatte hänet. Tuossa on tuulimylly."

Riuttajarven keskellä, heidän päästyään väylän läpi, avautui taajapuinen saari, jonka puiden välitse näkyi iso hollantilainen tuulimylly.

"Ei näytä olevan ketään kotona", sanoi Grief, "muuten vaikka voisitte karhuta".

Perämiehen kasvot sävähtivät kostonhimoisesti, ja hänen nyrkkinsä puristuivat.

"En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin minä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa. Toivonpa hänen olevan kotona."

"Niinpä toivon sitten minäkin", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen.
"Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan."

"Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi ilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan purjehtivat Gilberteiltä — ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin lienee tullut."

"Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä purjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä. Koetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra Snow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä länsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa ne ovatkin. Mitä sait, Jackie?"

"Yhdeksän syltä."

"Antaa mennä, Snow."

Toby-Setä pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet putosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston purjenuoran kimppuun.

4.

Laivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi perämiehensä kanssa maihin.

"Luulisi paikan olevan autiona", sanoi Grief heidän astellessaan hiekoitettua käytävää huvilalle. "Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka tunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on täynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka kaukana olekaan. Haistakaahan."

Outo oli tropiikin mailla tällainen huvila. Se oli lähetysasemain arkkitehtuuria, ja samaa tyyliä he havaitsivat, sisälle tultuaan, sisustuksenkin olevan. Asuinhuoneen lattia oli hienoimmilla Samoan matoilla peitetty. Olipa siellä myös leposohvia, ikkunanpielipenkkejä ja nojatuoleja sekä biljardi. Ompelupöytä ja sillä ompelurasia, jonka yli oli heitetty hienoa liinaa ranskalaisin koruompelein sekä neula lankoineen, kertoivat naisen asustavan täällä. Säleoven ja kuistin avulla oli häikäisevä päivänvalo vaimennettu viileäksi, tasaiseksi säteilyksi. Simpukanluiset nappulat herättivät Griefin huomion.

"Sähköpattereita, piru vie, ja voima tulee tuulimyllystä!" huudahti hän painallettuaan nappulaa. "Ja verhottu valo?"

Peitetyt lamput hehkuivat, ja huoneen täytti kultainen valo. Seiniä kiersi kirjahyllyjen rivi. Lukenut mies oli Grief itsekin ja hän kiintyi tutkimaan kirjoja. Laaja oli kokoelma ja monipuolisella maulla valittu. Vanhoja ystäviään hän siellä tapasi; toisista oli kuullut, mutt'ei ollut niitä lukenut. Täysin kokoelmin olivat edustettuina Tolstoi, Turgenjev ja Gorjkij; oli Cooper ja Mark Twain; sitten Hugo, Zola ja Sue; vielä Flaubert, de Maupassant ja Paul de Kock. Uteliaana vilkaisi hän Metshnikovin, Weiningerin ja Schopenhauerin sivuja ja ihmetteli Ellisiä, Lydstonia, Krafft-Ebingiä sekä Forelia. Woodruffin "Rotujen leviäminen" oli hänen käsissään, kun Snow palasi tutkimusmatkaltaan toisista huoneista.

"Emaljoitu kylpyamme, eri suihkuhuone ja istumakylpyallas!" hän huudahti. "Kuninkaallisesti sisustettu! Ja kun ajattelen, että minun rahoillani on tätä hankittu. Kyllä täällä on asukkaita. Äsken avattuja voi- ja maitokannuja oli keittiössä ja tuoretta kilpikonnanlihaa riippumassa. Lähden katsomaan mitä vielä löytyisi!"

Griefkin lähti löytöretkille, mutta toiseen suuntaan. Hän joutui ilmeiseen naisen makuuhuoneeseen. Sen toisella puolen hän näki rautalankaisella verkkoseinällä ympäröidyn, himmeän makuukuistin. Leposohvalla siellä nukkui nainen. Näytti varsin kauniilta, espanjalaistummalta. Hänen edessään tuolilla oli avattu kirja, alassuin käännettynä. Naisen poskien väristä Grief päätti, ettei hän ollut pitkää aikaa ollut tropiikissa. Tämän vilkaisun jälkeen Grief vetäytyi hiljaa takaisin tullen seurusteluhuoneeseen, juuri kun Snow tuli sinne vastapäiseltä puolelta. Alastomasta käsivarresta hän riepotti mukanaan ryppynaamaista mustaa, joka irvisteli peloissaan ja teki mykänmerkkejä.

"Tapasin hänet eräästä luolasta pihan puolelta", sanoi perämies.
"Kokki, arvaan ma. Ei saa hänestä sanaakaan irti. Mitäs te löysitte?"

"Nukkuvan prinsessan. S—sht! Nyt tulee joku."

"Jos se on Hall", mutisi Snow pudistaen nyrkkiään.

Grief pudisti päätään. "Ei mitään meteliä. Naisia talossa. Ja jos se on Hall, niin toimitan teille tilaisuuden ennen lähtöämme."

Ovi aukeni, ja sisään astui iso, vanttera mies. Vyössä pitkäpiippuisia colt-pistooleja. Epävarman ja huolestuneen vilahduksen jälkeen tuli hänen kasvoilleen ystävällinen ilme ja hän ojensi kätensä.

"Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää, kuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni."

"Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme", selitti Grief heidän kättä lyödessään.

"Nimeni on Hall, Swithin Hall", sanoi toinen ojentaen kätensä Snowille. "Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä koskaan ovat saarellani käyneet."

"Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut kaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi", vastasi Grief. "Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää."

"Mikäs se on?" kysäisi Hall nopeasti.

"Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota sitten vain kookospuiden nousua vedestä."

"Entä nimenne?" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.

"Anstey — Phil Anstey", vastasi Grief nopeasti. "Matkalla Toby-Sedällä Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta etsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin minä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa."

Grief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut äkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että täällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin Hall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja naururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut tuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin petollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden todellisen taustan.

"Mitäs te minun kokilleni teette — omanneko mennyt ja veisitte tämän?" sanoi Hall. "Parempi kun laskette hänet menemään, jos illallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan kutsua teidät — päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen vanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse nuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy. Katsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira — sukellusjoukon mukana — simpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte."

5.

Snow selitti häntä tarvittavan kuunarilla ja lähti. Paitsi vastenmielisyyttä istua samassa pöydässä sen miehen kanssa, joka hänet oli rosvonnut, oli välttämätöntä mennä takomaan Griefin valheet kanakkien päähän. Kello yhdeltätoista Grief tuli kuunarille, jossa perämies odotti häntä.

"Jotakin täällä on tapahtumassa, täällä Swithin Hallin saarella", sanoi Grief päätään pudistellen. "En saa selville, mitä se on, mutta tunnen sen nahassani. Minkä näköinen on itse Swithin Hall?"

Snow pudisti päätään.

"Tuo mies tuolla ei ole koskaan itse ostanut niitä hyllyllä olevia kirjoja", selitti Grief vakaumuksella. "Eikä hän ole sitä valaistusta laitattanut. Kyllä hän koettaa olla päältäpäin silkoinen, mutta alta on karkea kuin kavioraspi. Liukas veijari hän on. Ja seuransa sitten — Watson ja Gorman nimeltään; tulivat sinne teidän lähdettyänne — oikeita merikoiria, keski-ikäisiä, arpisia perhanoita, likaisia kuin ruosteiset rautanaulat ja kahdesti niin vaarallisia; pirulaisia, joilla on revolverit vyössä — merkillisiä ne Swithin Hallin parhaat naapurit. Entä se nainen? Hän on lady. Tarkoitan mitä sanon. Tuntee koko joukon Etelä-Amerikan ja Kiinankin asioita. Espanjalaista rotua; puhuu luonnollista englanninkieltä. Matkustellut. Puhelimme härkätappeluista. On nähnyt niitä Guayquilissa, Meksikossa, Sevillassa. Tuntuu myös tietävän yhtä ja toista hylkeennahoista.

"Nyt minä mietin muutamia pykäliä. Hän harrastaa musiikkia. Kysyin soittaako hän. Asuvat palatsissa. Mutta miksi ei ole pianoa? Sitten: nainen on sukkela ja eloisa, ja mies vahtii hänen joka sanaansa. On kuin neuloilla ja yhtä mittaa puuttuu puheeseen saadakseen sitä johtaa. Oletteko koskaan kuullut, että Swithin Hall olisi naimisissa?"

"En tiedä siitä mitään", vastasi perämies. "Ei ole pistänyt päähäni sitä ajatella."

"Hän esitti naisen rouva Hallina. Ja Watson ja Gorman nimittivät häntä Halliksi. Kaunis pari, ne miehet. En ymmärrä tästä mitään."

"Mitä aiotte tehdä?"

"Roikutaan tässä nyt muutama päivä. Lueskelen joitakin kirjoja sieltä. Otatte ison maston alas ja tarkastatte paikat. Olemmehan olleet myrskyssä. Laittelette rikiä kuntoon. Aikaa kyllin."

6.

Seuraavana päivänä Griefin epäluulot saivat uutta virikettä. Aikaisin aamulla hän asteli omia aikojaan yli saaren, sukeltajain parakeille. Olivat juuri veneisiin menossa hänen saapuessaan, ja häntä ihmetytti, että niitä kohdeltiin kuin vankeja. Kolme valkoista miestä siellä oli ja jokaisella pyssy. Hall tervehti häntä kylläkin iloisesti, mutta Gorman ja Watson murisivat jörösti hyvänhuomenensa.

Hetkeä myöhemmin eräs kanakeista, kumartuessaan asettamaan airoaan, teki merkin Griefille. Miehen naama oli tuttu; joku niistä tuhansista merimiehistä ja sukeltajista, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan meren eri äärillä.

"Älä sano niille kuka minä olen", sanoi Grief Tahitin kielellä.
"Oletko ollut laivoillani?"

Mies nyökäytti päätään ja avasi suunsa, mutta ennenkuin hän ennätti ääntäkään päästää, kuului "suus kiinni". Sen sanoi Watson, joka asettui perätuhdolle.

"Anteeksi", sanoi Grief. "Minun olisi pitänyt tietää."

"Oh, all right", keskeytti Hall. "Niitä on vain kielletty lörpöttelemästä, ettei työ häiriintyisi. Täytyy pitää niitä kovassa kurissa, että saavat ylös simpukoita ruokansa edestä."

Grief nyökkäsi ymmärtävästi. "Tunnen ne kyllä — laiskoja sikoja. Kohdeltava kuin neekereitä, jos mieli saada niistä puolen päivän työ irti."

"Mitä te niille puhuitte?" kysäisi Gorman järeästi.

"Kysyin, millainen on simpukansaanti ja kuinka syvälle on sukellettava."

"Paksulta niitä on", kävi Hall asiaan. "Kymmenen sylen syvällä ollaan nyt. Aivan tuossa, vajaan sadan yardin päässä. Haluatteko tulla katsomaan?"

Puolen päivää Grief oli veneissä ja söi välipalan huvilassa. Iltapäivän oleskeli jouten, levähti isossa seurusteluhuoneessa, luki hiukan, jutteli puolen tuntia rouva Hallin kanssa. Päivällisen jälkeen hän pelasi biljardia hänen miehensä kanssa. Sattumoisin ei hän ollut koskaan tavannut Swithin Hallia, mutta tämän maine erinomaisena biljardinpelaajana oli kuuluisa Levukalta Honoluluun. Tämä mies ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan piittaavan koko pelistä. Hänen vaimonsa sen sijaan piteli paljoa kätevämmin sauvaa.

Palattuaan Toby-Sedälle Grief herätti Jackie-Jackien, kuvaili tälle parakkien aseman ja käski uiskentelemaan niiden lähimailla sekä pyrkimään puheisiin kanakkien kanssa. Kaksi tuntia mies viipyi. Pudisti päätään seistessään vettä valuen Griefin edessä kannella.

"Merkillinen paikka", ilmoitti hän. "Valkoinen mies siellä koko aika. Iso pyssy. Vahtii, vahtii. Kello kaksitoista tulla toinen valkoinen mies. Ottaa pyssy. Ensimmäinen mies mennä nukkumaan. Toinen mies vahtii. Ei hyvä tämä. Ei voi puhua kanakin kanssa. Minä tulla pois."

"Perhana!" sanoi Qrief Snowille tongalaisen mentyä laverilleen. "Minä haistan nyt muutakin kuin simpukan hajua. Nuo miehet vahtivat kanakkejaan. Eikä se mies ole Swithin Hall enempää kuin minäkään."

Snow vihelsi uuden aatoksen syttyessä.

"Arvaanpa!" hän huudahti.

"Ja minä sanon sen", jatkoi Grief. "Arvaatte, että Emily L. oli näiden kuunari?"

"Juuri niin. Nämä mädättävät simpukoita ja se oli hakemassa lisää sukeltajia tai eväitä tai kumpiakin."

"Niin arvelen minäkin." Grief silmäsi kelloaan ja alkoi laittautua levolle. "Hän on merimies. Ne kolme ovat. Eivät ole saarelaisia. Outoja ovat näillä vesillä."

Taaskin Snow vihelsi.

"Ja Emily L. on mennyt kaikkineen", hän sanoi. "Me tiedämme sen. Ja he ovat täällä vankina, kunnes Swithin Hall tulee. Silloin hän saa heidät käsiinsä simpukkoineen."

"Tai ne ottavat hänen kuunarinsa."

"Toivonpa niiden tekevän sen!" mutisi Snow kostonhimoisesti. "Jospa joku rosvoaisi hänetkin. Tahtoisinpa olla heidän saappaissaan. Ottaisin kaiken sen kuudenkymmenentuhannen edestä."

7.

Viikko kului, jonka lopussa Toby-Setä taas oli merikunnossa. Sillä aikaa oli Grief poistanut kaikki epäluulot. Gorman ja Watsonkin pitivät häntä sinä, miksi hän oli itsensä ilmoittanut. Koko viikon rukoili Grief heiltä saaren pituusastetta.

"Ette kai tahtone lähettää minua merelle eksyksiin", hän vihdoin sanoi. "En saa suuntaa kronometrini avulla, jos ette ilmoita pituusastetta."

Hall kieltäytyi nauraen.

"Olette liian hyvä merimies, herra Anstey, jottette pääsisi
Uuteen-Guineaan tai johonkin muuhun korkeaan maahan."

"Ja te olette myös niin hyvä merimies", sanoi Grief, "että tiedätte minun voivan milloin tahansa löytää tälle saarelle tulemalla sen leveysastetta pitkin".

Viimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai nähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan pyytänyt miestään näyttämään niitä "helyjä" ja kulutti puolisen tuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi. Ihmetteli komeaa saalista.

"Laguuni on ihan koskematon", selitti Hall. "Näitte itse, että useimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme saaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta yhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti olevan täysi — siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista moitteettomista ovat useimmat siitä paikasta."

Grief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista tuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla yli siitä.

"Kuinka kauniita ne ovat!" huudahti rouva Hall kumartuen niitä suutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.

"Se merkitsee hyvästi", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. "Me lähdemme aamun koitossa."

"Niinkö pian!" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief näki tyytyväisen vilahduksen.

"Niin", jatkoi Grief. "Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa teidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen heltyvän."

Hall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti hän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja tarinoiden.

"Paljoksiko itsenne arvioitte?" kysyi Grief viitaten helmikasaan.
"Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?"

"Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta", sanoi Hall huolettomasti.

"Pelkäänpä, että arvioitte liian alhaiseksi. Tunnen hieman helmiasioita. Katsokaahan tuota isoa esimerkiksi. Se on täysin virheetön. Ei senttiäkään alle viidentuhannen. Joku monimiljonääri maksaa siitä kaksin kerroin sen, kun kauppiaat ovat kuorineet saaliinsa. Eikä huolta noista siemenhelmistäkään. Niitä soikeitahan on litroittain. Ovat juuri tulossa muotiin. Vuosi vuodelta kohoaa niiden hinta." Hall katseli aarrettaan tarkemmin ja laski ääneensä yhteen.

"Olette oikeassa", hän myönsi. "Kyllä ne tuossa satasen tuhatta vastaavat."

"Ja paljoksiko arvioitte työkulunne?" jatkoi Grief. "Omanne ja miestenne sekä sukeltajain ajan?"

"Viisituhatta kai siihen menee."

"Siis nettoa yhdeksänkymmentäviisituhatta."

"Niillä main. Mutta miksi olette niin utelias?"

"Niin, minä vain tässä…" Grief pysähtyi ja tyhjensi lasinsa. "Minä vain tässä mietin kohtuullista kauppaa. Mitäs sanoisitte, jos antaisin teille ja koko väellenne matkan Sydneyhin ja ne viisituhatta dollaria — tai sanotaan seitsemäntuhattaviisisataa. Te olette raataneet kovin."

Lihasten liikahtamatta kävi toinen teräväksi. Hänen hilpeytensä sammui äkkiä kuin niistetyn kynttilän liekki. Ei näkynyt naurun jälkiä silmäin nurkissa, ja niiden syvyydestä katsoi miehen vaarallinen sielu. Hän puhui matalalla, pakotetulla äänellä:

"Mitä helvettiä te tällä kaikella tarkoitatte?"

Grief sytytti sammuneen sikarinsa.

"Miten tässä aloittaisin", hän sanoi. "Tämä tilanne on hieman — tuota noin — hieman nolo — teille. Nähkääs, minä koetan olla kohtuullinen. Kuten sanoin, olette raataneet kovin. En halua ottaa noita helmiä takavarikkoon. Minä maksan aikanne ja vaivanne ja kulunne."

Äkillinen älyäminen jäykisti toisen kasvot.

"Ja minä kun luulin teidän olevan Euroopassa", hän mutisi. Toivo vilahti vielä hetkiseksi. "Te kai laskette leikkiä. Mistä minä tiedän, että te olette Swithin Hall?"

Grief kohautti olkapäitään. "Sellainen leikinlasku osoittaisi huonoa makua teidän vieraanvaraisuutenne jälkeen. Eikä ole oikein sopivaa sekään, että on kaksi Swithin Hallia samalla saarella."

"Kun te siis olette Swithin Hall, niin mikä perhana minä sitten olen?
Tiedättekö senkin?"

"En", vastasi Grief vapaasti. "Mutta haluaisin tietää."

"Se ei kuulu teille."

"Niinpä niin. Eipä kuulu. Sitäpaitsi tunnen kuunarinne ja siitähän kyllä saan nimenne tietää."

"Mikä sen nimi sitten on?"

"Emily L."

"Oikein. Minä olen kapteeni Raffy, sen omistaja."

"Hylkeenpyytäjä? Olen kuullut puhuttavan. Mikä hitto teidät toi tänne minun aarteilleni?"

"Tarvitsin rahaa. Hylkeet lopussa."

"Ja muilla saarimailla on parempi poliisivartio? Mitä?"

"Sinnepäin. Ja nyt taas asiaan, herra Hall. Minä voin panna toimeen pienen tappeluntapaisen. Mitäs sen suhteen teette?"

"Minkä jo sanoin. Paremminkin. Minkä arvioitte Emily L:n hinnaksi?"

"Sillä on ollut paremmatkin päivät. Kymmenentuhatta olisi jo vähän rosvousta. Kovassa meressä pelkään sen lähettävän painolastin läpi pohjan."

"On tehnyt sen, kapteeni Raffy. Näin sen pohja pystyssä. Jos nyt arvioisimme sen seitsemäksituhanneksiviideksisadaksi. Minä maksan viisitoistatuhatta ja matkan. Älkääpäs liikuttako käsiänne." Grief nousi ja otti häneltä revolverin. "Pieni varovaisuustoimenpide, kapteeni. Nyt lähdemme laivalleni. Tuon myöhemmin tiedon rouvalle ja saatan hänet luoksenne."

"Te käyttäydytte kohteliaasti, herra Hall, se täytyy myöntää", sanoi kapteeni Raffy, kun vene saapui Toby-Sedän kylkeen. "Mutta varokaa Gormania ja Watsonia. Ne ovat hieman kovia sällejä. Ja sivumennen sanoen, olen luvannut vaimolleni neljä-viisi helmeä — te olette tavannut hänet. Watson ja Gormankin suostuivat."

"Älkää siitä huolehtiko. Ne ovat hänen. Tekö siellä, herra Snow. Täällä on naapuri, jonka otatte haltuunne — kapteeni Raffy. Minä menen maihin hänen vaimoaan hakemaan."

8.

David Grief istui kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä huvilan isossa huoneessa. Aamunkoitto sarasti ulkona. Oli ollut touhun yö. Rouva Raffy oli tarvinnut kaksi hermostunutta tuntia pakatakseen omansa ja kapteenin tavarat. Gorman oli tavattu nukuksissa, mutta Watson, joka vahti sukeltajia, yritti tappelua. Ei kuitenkaan päästy ampumiseen asti, sillä hän antautui, kun todistettiin, että on turha tapella vastaan. Toistaiseksi olivat hän ja Gorman kahleissa perämiehen kopissa. Rouva Raffy oli Griefin hytissä ja kapteeni Raffy oli kytketty kajuutan pöytään.

Grief laittoi valmiiksi kirjelmän ja luki sen läpi:

Swithin Hall saapa hänen laguunistaan otetuista helmistä (arviolta) ………………………. 100,000 doll.

Summa 100,000 doll.

Swithin Hall maksava:

Herbert Snowille, "Cascaden" lastista helmissä (arviolta) ……………………….. 60,000 doll. Kapt. Raffylle, helmien kokoamisesta …………. 7,500 " Kapt. Raffylle, korvausta kuunari "Emily L":stä .. 7,500 " Rouva Raffylle, hyvästä tahdosta, viisi helmeä (arv.) ……………………………………. 1,100 " Matkasta Sydneyhin, neljältä hengeltä ………… 480 " Lyijyvalkoisesta, jolla on maalattu kaksi Swithin Hallin venettä ……………………… 9 " Swithin Hallille tasausta helmissä, kirjastopöydän laatikossa (arv.) …………………………. 23,411 "

Summa 100,000 doll.

Kuitataan.

Grief pysähtyi ja lisäsi alle:

    Lisäksi lainattu Swithin Hallilta kolme kirjaa: Hudsonin
    "Fyysillisten ilmiöiden lait", Zolan "Paris" ja Mahanin "Aasian
    pulmat". Nämä kirjat tai niiden täysi arvo nostettavissa David
    Griefin konttorista Sydneyssä.

Hän sammutti sähkövalon, otti kirjapinkan, sulki huolellisesti oven ja asteli veneensä luo rantaan.

VI.

YÖ GOBOTOLLA.

1.

Gobotolla kauppamiehet astuvat maihin kuunareistaan ja viljelijät tulevat kaukaisilta, raaoilta rannoilta, pukeutuvat kenkiin, valkoisiin housuihin ja muihin sivistyksen merkkeihin. Siellä on posti, siellä maksetaan laskut ja saadaan lehtiä, jotka eivät ole viittä viikkoa vanhempia, sillä tuo pienoinen, koralliriuttain ympäröimä saari on hyvä ankkuripaikka ja koko hajallisen saariston postikeskus.

Elämä siellä on kuumeista, epäterveellistä ja kolkkoa, ja siellä ilmenee saaren kokoon nähden enemmän alkoholimyrkytystapauksia kuin missään muussa maailman paikassa. Guvutu, Salomoninsaarilla, voi kehua, että heillä ryypätään ryypynväliajoillakin. Goboto ei kiellä sitä, mutta huomauttaa, että sen aikakirjoissa ei tällaisia väliaikoja ole. Tilastoilla se voi myös osoittaa tuonnin olevan päätä kohti paljoa suuremman. Guvutu selittää tämän sanomalla, että Goboto harjoittaa laajempaa liikettä ja että siellä käy enemmän vieraita. Goboto vastaa, että sen vakinainen asujamisto on pienempi ja vieraat janoisempia. Ja riita jatkuu yhä, pääasiassa siksi, että riitelijät eivät elä kyllin kauan lopettaakseen riitansa.

Goboto ei ole iso. Saari on vain neljännesmailin läpimitaten, ja sille on sijoitettu amiraliteetin kivihiiliasema (jossa joitakin hiilitonneja on ollut parikymmentä vuotta koskemattomina). Vielä on parakkeja mustille työläisille, iso peltikattoinen varastohuone ja bangalo, jossa asuu saaren hoitaja ja pari konttoristia. He muodostavat valkoisen väestön. Keskimäärin on yksi näistä kolmesta aina kuumeessa. Työ on kovaa. Yhtiön politiikkana on pitää hyvänä liiketuttaviaan, kuten kilpasille yrittäneet yhtiöt ovat saaneet selville, ja liikkeenhoitajan kuten hänen konttoristiensakin tehtävänä on johtaa tarjoilua. Läpi vuoden tulee kaupankävijöitä kaukaisilta kuivilta merimatkoilta ja plantaasiherroja yhtä kaukaisilta ja kuivilta rannikoilta tuoden mukanaan mahtavan janon. Goboto on juomaveikkojen Mekka, ja saatuaan mekastetuksi he menevät taas aluksilleen ja tiloilleen voimia kokoamaan.

Hieman heikommat tarvitsevat kuusikin kuukautta vierailujen väliaikaa. Mutta liikkeenhoitaja ja konttoristit eivät mitään loma-aikoja tunne. He ovat paikoillaan, ja viikko viikolta monsuunin tai kaakkoisen tuomina tulee kuunareita, joilla on lastina kookoslihaa, pähkinöitä, simpukankuoria, kilpikonnia ja — janoa.

Työ on kovaa Gobotolla ja palkka myös kaksinkertainen muihin asemiin verraten, ja yhtiö valitsee tänne vain rohkeita ja pelottomia miehiä. Enempää ne eivät kestä kuin kaksi vuotta suunnilleen; sitten kuljetetaan niiden raadot Austraaliaan elävinä tai haudataan kuolleina saaren hietaan sen tuulenpuolelle. Johnny Bassett, Goboton miltei legendamainen sankari, löi kaikki rekordit. Hän oli vankkaruumiinen kauppamies ja kesti seitsemän vuotta. Hänen konttoristinsa täyttivät tarkalleen hänen viimeisen toivomuksensa ja panivat hänen ruumiinsa rommitynnyriin (maksaen rommin palkastaan) ja lähettivät sen hänen kotiväelleen Englantiin.

Eipä silti, kyllä Gobotolla koetettiin olla gentlemanneja. Ja vaikka heissä jotakin vikaa olikin, niin gentlemanneja he olivat tai ainakin olivat olleet. Ja siksi oli Goboton kirjoittamaton laki, että kaikkien vieraiden oli puettava ylleen housut ja kengät. Vyöhysvaatteita ja paljaita sääriä ei suvaittu. Kun kapteeni Jensen, hurjin merikarhuista, vaikka vanhaa newyorkilaista Knickerbocker-sukua, tuli maihin puettuna miehustavyöhön ja aluspaitaan, vyössä kaksi revolveria ja väkipuukko, niin hänet pysäytettiin rannalle. Tämä tapahtui Johnny Bassettin päivinä, sillä hän oli tarkka etiketin mies. Kapteeni Jensen nousi veneensä kokkatuhdolle ja vakuutti, että hänen aluksessaan ei ole housuja. Ja kun hänet vihdoin laskettiin maihin, niin heti ensi päivänä Johnny Bassett ystävällisesti mutta varmasti vaati vieraansa pukeutumaan talosta saamiinsa housuihin. Tämä oli suuri ennakkopäätös. Seuraavina vuosina sitä ei koskaan rikottu. Valkoiset miehet ja housut kuuluivat yhteen. Neekerit vain alastomina juoksivat. Housut merkitsivät korkeampaa kastia.

2.

Tänä yönä olivat asiat kuten muulloinkin, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Heitä oli seitsemän miestä, jotka loistavin silmin ja varmajalkaisina olivat viettäneet päivänsä skottilaisen whiskyn ja repäiseväin cocktailien ääressä, ja nyt he istuutuivat aterialle. Jokainen oli puettu takkiin, housuihin ja kenkiin: Jerry McMurtrey, liikkeenhoitaja; Eddy Little ja Jack Andrews, konttoristit; kapteeni Stapler, työläisten pestauslaivasta Merrystä; Darby Shryleton, plantaasiherra Tito-Itolta; Peter Gee, puoliverinen kiinalainen helmenostaja, jonka retket kulkivat Ceylonilta Paumotu-saarille, ja Alfred Deacon, vieras, joka oli tullut viime höyrylaivassa.

Ensin tarjosivat mustat palvelijat viiniä niille, jotka sitä joivat, mutta pianpa kaikki siirtyivät takaisin skottilaiseen ja soodaan, valaen syödessään ruokansa väkiviinalla, ennenkuin se meni heidän korvennettuihin mahoihinsa.

Kahvin ääressä ollessaan he kuulivat ankkuriketjujen räminän, joka merkitsi laivan saapumista.

"David Grief", sanoi Peter Gee.

"Mistä te tiedätte?" kysyi Deacon ylimielisesti ja ryhtyi heti halventamaan puolirotuisen tietoja. "Luulette puijaavanne vierasta. Mutta olen minä purjehtinut itsekin, ja tuollainen laivan nimittäminen, kun sen purjeet vasta häämöttävät, tai omistajan muka tunteminen ankkurin äänestä on pelkkää hölynpölyä."

Peter Gee sytytti juuri savuketta eikä vastannut.

"Jotkut neekerit tekevät siinä suhteessa ihmeitä", huomautti
McMurtrey säveästi.

Tuo vieraan käytös huolestutti isäntää. Jo Peter Geen tulosta asti oli Deacon osoittanut halua näykkiä tätä. Hän oli väittänyt kaikessa häntä vastaan ja ollut yleensä raaka.

"Ehkäpä se johtuu toisen kiinalaisverestä", oli Andrews arvellut.
"Deacon on austraalialainen, ja siellä eivät siedä värillisiä."

"Taitaa niin olla", oli McMurtrey myöntänyt, "mutta me emme voi sallia mitään nokittelua Peter Geen laista miestä vastaan, joka on valkoisempi kuin kukaan valkea mies".

Tässä suhteessa ei johtaja ollut ollenkaan väärässä. Peter Gee oli harvinainen luomus, yhtä hyvä kuin mikä euraasialainen tahansa. Tosiaankin, hänen suonissaan virtaava veri oli onnellinen yhtymä kiinalaisen virheetöntä jämeyttä ja isältä perittyä brittiläistä huolettomuutta ja häikäilemättömyyttä. Sitten hän oli saanut paremman sivistyksen kuin kukaan läsnäolevista, puhui paremmin englanninkieltä kuten useita muitakin kieliä ja tunsi sekä noudatti useampia heidän gentlemanni-ihanteitaan kuin he itse. Lisäksi hän oli ylevämielinen. Ei harrastanut väkivaltaisuutta, vaikka olikin aikoinaan kyllä miehiä tappanut. Meteliä hän inhosi. Vältti sitä kuin ruttoa.

Kapteeni Stapler astui auttamaan McMurtreytä: "Muistanpa, kun vaihdoin alusta ja tulin Altmaniin, niin tunsivat neekerit heti, että minä olin tulija. Minua ei odotettu, ei varsinkaan toisella aluksella. He sanoivat kauppamiehelle, että minä olin tulossa. Hän katsoi kiikarilla eikä uskonut. Mutta ne tiesivät. Sanoivat jäljestäpäin, että koko kuunarin olemuksesta he näkivät, että minä sitä johdin."

Deacon ei ollut kuulevinaan, vaan kävi yhä helmenostajan kimppuun: "Kuinka te ankkurin äänestä voitte tuntea sen miehen, minkä nimen mainitsitte?"

"Monet seikat vaikuttavat siihen arviointiin", vastasi Peter Gee.
"Vaikea selittää. Siihen tarvittaisiin kokonainen käsikirja."

"Sitähän minäkin", ilkkui Deacon. "Selitys, mikä ei mitään selitä, on helppo."

"Kuka tulee bridgeen?" keskeytti Eddy Little, konttoristi, katsellen kysyvästi ympärilleen ja alkaen sekoittaa kortteja. "Pelaattehan, Peter?"

"Tottahan hän nyt, kerskailija", ehätti Deacon. "Tämä humpuuki alkaa kyllästyttää minua. Herra Gee, teette minulle palveluksen ja saatte itsenne parempaan valoon silmissäni, jos selitätte, miten tunsitte, kuka ankkurin laski. Sitten tulen kanssanne pikettiin."

"Minusta bridge on parempi", vastasi Peter. "Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, niin se oli äänestä päättäen pieni alus; ei pilliä, ei sireeniä. Se tuli likelle rantaa — isot jäävät kauemmaksi. Sitten on väylä mutkikas. Näillä mailla ei ole värväys- eikä kauppakapteenia, joka uskaltaisi tulla pimeässä. Ei kukaan muukalainen ainakaan uskaltaisi. Kaksi poikkeusta oli. Mutta Margonvillen teloitutti Fidshi-saarten korkea oikeus, niin että jäi vain David Grief. Yöllä tai päivällä, missä ilmassa tahansa hän sen tien kulkee. Tämän kaikki hyvin tuntevat. Jos nyt Grief olisi muualla, olisi sitä voinut yrittää joku hurjapää nuorukainen. Mutta minä en sellaista tunne eikä kukaan muukaan. Sitten, David Grief on näillä vesillä, purjehtien Gungalla, jonka on määrä pistäytyä täällä matkalla Karo-Karoon. Kolme päivää sitten puhuttelin David Griefiä Sandfly Passagella. Hän oli juuri sijoittamassa välittäjää uudelle kauppa-asemalle. Hän ilmoitti menevänsä Babolle ja tulevansa sitten tänne. Hänellä on ollut riittävästi aikaa. Kuulen ankkurin rasahtavan. Kuka muu kuin David Grief olisi tulossa! Tunnen Gungan kapteenin Donovanin ja tiedän, että hän ei tulisi väylästä pimeällä, jos ei omistaja olisi laivalla. Jonkun minuutin kuluttua astuu David Grief tuosta ovesta sisään ja sanoo: 'Guvutussa juodaan ryyppyjen välilläkin.' Siitä lyön viisikymmentä puntaa vetoa."

Deacon oli täksi kertaa nolattu. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen.

"Vastauksen saitte", nauroi ystävällisesti McMurtrey. "Ja minä panen hänen vetoonsa lisäksi muutaman sovereignin."

"Bridgeä! Kuka rupeaa?" kysyi kärsimättömästi Eddy Little. "Käykää tänne, Peter."

"Te muut saatte pelata", sanoi Deacon. "Me pelaamme hänen kanssaan pikettiä."

"Minä pelaan bridgeä mieluummin", sanoi Peter Gee suopeasti.

"Ettekö pelaa pikettiä?"

Helmenostaja nyökäytti päätään.

"No tulkaa sitten. Ehkä voin osoittaa ymmärtäväni peliä paremmin kuin ankkureita."

"Oh, vai niin…" alkoi McMurtrey.

"Te voitte pelata bridgeä", keskeytti Deacon. "Me pelaamme pikettiä."

Vastahakoisesti Peter Gee taipui peliin, jonka tiesi tulevan ikäväksi.

"Yksi kerta vain", sanoi hän nostaessaan.

"Paljonko?" kysyi Deacon.

Peter Gee kohautti olkapäitään. "Kuinka tahdotte."

"Sata ylös — viisi puntaa peli."

Peter Gee suostui.

"Kaksinkertaisella panoksella kymmenen, tietysti."

"All right."

Toisen pöydän ääressä pelattiin bridgeä. Kapteeni Stapler, joka ei ollut kortinlyöjä, katseli ja täytteli pitkiä skottilaislaseja, jotka olivat kunkin oikealla puolella. McMurtrey seurasi huonosti salatulla tarkkuudella pikettipöydän tapahtumia. Muitakin englantilaisia huoletti tuon austraalialaisen käytös, ja kaikki he pelkäsivät hänen tekevän jotakin varomatonta. Että hän kiihotti itseään tuota puoliveristä vastaan ja että räjähdys voi tulla milloin tahansa, se oli kaikille selvillä.

"Toivonpa Peterin häviävän", sanoi McMurtrey matalalla äänellä.

"Ei häviä, jos on hiukankin onnea", vastasi Andrews. "Hän on piketissä ihan tietäjä. Olen kokenut."

Deaconin ärtyisyys osoitti Peter Geen olevan voitolla. Austraalialainen käytteli lasiaan taajaan. Oli menettänyt ensi pelin ja oli juuri menettämässä toisen, kun ovi avautui ja David Grief astui sisään.

"Guvutussa ryyppäävät ryyppyjen välilläkin", hän lausui, ennenkuin tervehti isäntääkään. "Halloo, Mac! Laivurillani on tuolla veneessä silkkipaita, kravatti ja tenniskengät, kaikki täydelliset, mutta hän pyytää, että lähettäisitte hänelle housut. Minun ovat liian pienet, mutta teidän sopivat. Halloo, Eddy! Kuinka voi ngari ngari? Liikkeelläkö, Jack? Ihme tapahtunut. Ei kukaan kuumeessa eikä kukaan huomattavan humalassa." Hän huoahti. "Mutta onpa yö vasta alulla. Halloo, Peter! Saitteko sen ison ryöpyn niskaanne tuntia jälkeen lähtönne? Me saimme heittää toisen ankkurin."

Sill'aikaa kuin hänet esiteltiin Deaconille, lähetti McMurtrey pojan viemään housuja, ja kun kapteeni Donovan hetken kuluttua astui sisään, oli hän moitteettomassa valkoisen miehen asussa — Goboton mittojen mukaan.

Deacon menetti toisen pelin, ja sisunpurkaus julisti sen maailmalle.
Peter Gee sytytti savukkeen ja oli rauhallinen.

"Mitä? — vai te luovutte pelistä, kun olette voitolla?" ärsytti
Deacon.

Grief kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, ja McMurtrey tulkitsi muristen tyytymättömyyttään.

"Johan se tuli täyteen", sanoi Peter Gee.

"Kolme siihen kuuluu. Minun työni. Tulkaa."

Peter Gee tuli, ja kolmas peli alkoi.

"Pentu — sietää opetuksen", mutisi McMurtrey Griefille. "Lopetetaan, pojat. Tekeepä mieleni pitää silmällä tuota nulikkaa. Jos hän käy kovin koppavaksi, heitän hänet rannalle — huolimatta yhtiön ohjeista."

"Kuka hän on?" tiedusteli Grief.

"Jäi viime höyrystä. Yhtiön määräys on kohdella häntä hyvin. Katselee plantaasin paikkaa rahoja sijoittaakseen. — Kymmenentuhannen punnan paperi sillä on yhtiöltä. Päässään näkyy olevan 'Austraalia valkoisille'! Luulee saavansa olla törkeä, kun on pintansa valkea ja isänsä oli ylisyyttäjä. Siksi nokkii Peteriä, joka taas viimeisenä rettelöön antautuu, kuten tiedätte. Piru vieköön yhtiön. En minä ole ruvennut tähän toimeen imettääkseni sen pankkitileillä varustettuja pentuja. Täyttäkää lasinne, Grief. Tuo mies on tuhannen tulimmainen."

"Ehkä vain nuori", huomautti Grief.

"Ei kestä päihtymystään — se on selvä." Isäntä osoitti ilmein inhoaan. "Jos se kohottaa kätensä Peteriä vastaan, niin minä pieksän hänet."

Helmenostaja levitti kortit pöydälle ja nojasi taaksepäin. Oli voittanut kolmannen pelin. Silmäsi Eddy Littleen ja sanoi:

"Olen valmis tulemaan bridgeen."

"En minä toki peliä karttaisi", intoili Deacon.

"Vai niin. Minä en nyt välitä", sanoi Peter Gee yhtä tyynenä kuin tavallisesti.

"Tulkaa vain peliin", penäsi Deacon. "Vielä kerta. Ette voi viedä rahojani noin. Olen menettänyt viisitoista puntaa. Kaksinkertainen tai loppu!"

McMurtrey aikoi keskeyttää, mutta Grief pidätti häntä silmin.

"Mutta vain sillä ehdolla, että se on viimeinen", sanoi Peter Gee kokoillen kortteja. "Minun työni kai. Siis viisitoista puntaa. Joko maksatte minulle kolmekymmentä tai tulee tasapeli?"

"Niin on, poikaseni. Joko menee tasan tai minä maksan kolmekymmentä."

"Jokos kiihdytään", muistutti Grief vetäen esille tuolin.

Toiset olivat myös sen pöydän ympärillä, ja Deaconia kohtasi taas kova onni. Selvää oli myös, ettei hän sitä tyynesti kestänyt. Hän kiroili, noitui ja manasi järkähtämätöntä pelikumppaniaan. Vihdoin Peter Gee lopetti, ennenkuin Deaconilla vielä oli viittäkymmentä pistettä. Tämä tuijotti sanattomana vastapelaajaansa.

"Taisi tulla pietti", sanoi Grief.

"Kaksinkertainen", myönsi Peter Gee.

"Ei sitä tarvitse minulle opettaa", kähisi Deacon. "Olen opiskellut laskuoppia. Olen teille maksava viisikymmentäviisi puntaa. Tuoss' on." Se tapa, millä hän heitti yhdeksän viiden punnan seteliä pöydälle, oli jo loukkaus itsessään. Peter Gee oli sitäkin tyynempi, ei osoittanut pienintäkään hermostumisen merkkiä.

"Teillä on pirunmoinen onni, mutta te ette osaa korttia pelata, sen sanon", jatkoi Deacon. "Kyllä minä voisin teille pelaamista opettaa."

Puolirotuinen hymyili ja nyökkäsi myöntävästi kääriessään rahat kokoon.

"On muuan pelilaji, kasino — olettekohan siitä koskaan kuullut puhuttavan — lasten leikkiä."

"Olen nähnyt sitä pelattavan", mutisi puolirotuinen ystävällisesti.

"Vai niin", kahahti Deacon. "Ehkäpä luulette osaavanne sitä pelatakin?"

"Ei, enpä tietenkään. Ei taida olla päätä siihen."

"Se on miesten peliä, kasino", sanoi Grief innostuen. "Minä pidän siitä paljon."

Deacon ei ollut häntä huomaavinaan.

"Minä pelaan teitä vastaan kymmenen guineaa peli — kolmekymmentäyksi pistettä", haastoi Deacon Peter Geelle. "Ja näytän, kuinka vähän te kortinpelistä tiedätte. Tul' pois!"

"Ei kiitos", vastasi puoliverinen. "Odottavat tuolla bridgeen."

"Niin, tulkaa nyt mukaan", pyysi Eddy Little hartaasti. "Tulkaa että päästään alkuun."

"Vai pelkäätte pikku kasinoa", irvisteli Deacon. "Kai oli rahamäärä liian korkea. Minä suostun pelaamaan pennyistä — tai lanteista — jos haluatte."

Tuon miehen käytös oli loukkaus heitä kaikkia vastaan. McMurtrey ei voinut pidättäytyä kauempaa, vaan sanoi: "Lopettakaa jo, Deacon. Kun hän ei tahdo pelata, niin jättäkää hänet rauhaan."

Deacon kääntyi raivoisana isäntäänsä vastaan; mutta ennenkuin hän ennätti purkaa kiukkuaan, astui Grief esiin ja sanoi: "Haluaisin pelata kasinoa kanssanne."

"Mitä tiedätte siitä?"

"Oh, en paljoa, mutta haluaisin opetella."

"Hyvä, mutta minä en aio antaa opetusta penneillä tänä yönä."

"Se on all right", vastasi Grief. "Kyllä minä voin pelata miltei mistä summasta tahansa — järjen rajoissa tietysti."

Deacon yritti iskeä tämän tunkeilijan maahan yhdellä iskulla. "Pelaan sata puntaa pelin, jos teille sopii."

Grief loisti riemusta. "Mainiota, aloitetaan."

Deacon hätkähti. Hän oli luullut murskaavansa gobotolais-kauppiaan heti tuollaisella esityksellä.

"Luetaanko tasalaskut?" kysyi Grief.

Andrews oli tuonut hänelle uuden pakan.

"Ei tietenkään", vastasi Deacon. "Noloa peliä se."

"Sepä hyvä, en minäkään pidä nolosta pelistä."

"Vai ette, no sittenpä sanon jotakin. Pelataan viisisataa puntaa peli."

Taas sai Deacon kömmähtää, sillä Grief kortteja sekoittaen sanoi: "Suostutaan. Padat ensin ulos, tietysti, sitten pikku ja iso kasino ja ässät bridgen arvojärjestyksessä. Niinkö?"

"Olettepa te leikkisiä täällä", nauroi Deacon, mutta nauru oli väkinäistä. "Mistä minä tiedän, saanko rahat?"

"Yhtä vähän minä tiedän teistä. Mac, kuinka suuri on luottoni täällä?"

"Niin suuri kuin ikinä haluatte", vastasi yhtiön edustaja.

"Te vastaatte siitä mieskohtaisesta?" tiukkasi Deacon.

"Varmasti", vastasi McMurtrey. "Luottakaa siihen. Yhtiö hyväksyy hänen papereitansa teidän talletustodisteenne määrään ja yli sen."

"Ottakaa", sanoi Grief, asettaen kortit Deaconin eteen. Tämä viivytteli vielä ja katsoi epäröiden toisten kasvoihin. Kaikki nyökäyttivät päitään.

"Te olette kaikki minulle tuntemattomia", väitti Deacon. "Mistä minä tiedän? Paperille kirjoitettu ei aina ole rahaa."

Silloin Peter Gee veti lehtiön taskustaan ja lainasi McMurtreyltä säiliökynän. Sanoi: "Minä en ole ostanut vielä, niin että tilini on koskematon. Minä siirrän sen teille, Grief. Viisitoistatuhatta. Tuossa."

Deacon silmäsi paperiin sen mennessä hänen ohitseen ja sanoi: "Onko se hyvä?"

"Yhtä hyvä kuin teidänkin", vastasi johtaja. "Yhtiön paperit ovat aina hyvät."

Deacon nosti, sai korttinsa ja asetti ne. Mutta onni oli yhä vastainen ja hän hävisi.

"Uusi peli", sanoi hän. "Ei sovittu siitä, kuinka monta, ettekä te voi jättää minua hävinneeksi."

Grief sekoitti ja ojensi kortit.

"Pannaan peliin tuhat", sanoi Deacon, menetettyään toisen pelin. Ja kun oli mennyt ne kaksi puolituhantista samaa tietä, ehdotti hän kahtatuhatta.

"Sarja kohoaa nopeasti", muistutti McMurtrey ja sai halveksuvan silmäyksen palkakseen. Mutta johtaja intti yhä: "Älkää kohottako tuossa tahdissa, jos ette tahdo olla hullu."

"Kuka tätä peliä pelaa?" heitti Deacon isännälleen. Ja Griefille sanoi hän: "Olette saanut kaksituhatta. Panetteko kaksituhatta peliin?"

Grief nyökkäsi, ja neljäs peli alkoi. Deacon voitti. Tuollaisen pelin kohtuuttomuus oli kaikille selvä. Vaikka Deacon oli menettänyt kolme peliä neljästä, ei hän ollut menettänyt yhtään rahaa. Lapsenkin laskutavan mukaan hän aina voittaessaan sai menettämänsä rahat takaisin. Nyt hän näytti haluavan lopettaa, mutta Grief ojensi hänelle korttipakan.

"Mitä?" huusi Deacon. "Vieläkö haluatte?"

"En ole vielä saanut mitään", heitti Grief. "Siitä viisisatasestako aloitetaan?"

Häpeä äskeisen johdosta lienee aiheuttanut sen, että Deacon sanoi:
"Ei, pannaan rahat. Ja sitten. Eikö 31 pistettä ole liian pitkä?
Riittää kai 21 — jollei ole teille liian nopeata?"

"Siitähän tulee pieni sievä peli", suostui Grief.

Taas uudistui sama temppu. Deacon menetti kaksi peliä, kohotti panoksen kaksinkertaiseksi ja pääsi tasalle taas. Mutta Grief oli kärsivällinen, vaikka sama uudistui usean kerran seuraavan tunnin aikana. Sitten tapahtui mitä hän odotti — Deaconin menestysten sarjat pitenivät. Tämä kahdisti panoksen neljääntuhanteen ja hävisi, kohotti kahdeksaan ja hävisi ja ehdotti sitten kuuttatoista.

Grief pudisti päätään. "Ette voi. Teillä on vain kymmenentuhannen tili yhtiön kanssa."

"Tarkoitatteko, ettette anna minulle enää tilaisuutta?" kysyi Deacon käheänä. "Aiotteko jättää pelin saatuanne minulta kahdeksantuhatta?"

Grief hymyili ja pudisti päätään. "Se on rosvousta, selvää rosvousta", jatkoi Deacon. "Te otatte rahani ettekä sitten suostu jatkamaan."

"Te olette väärässä. Minä olen aivan valmis tulemaan peliin kanssanne. Teillä on kahdentuhannen punnan edestä tilaisuutta vielä."

"Ne pelataan sitten", sanoi Deacon. "Te nostatte."

Peli pelattiin ääneti, lukuunottamatta ärsyttäviä huomautuksia ja kirouksia, joita Deacon heitteli. Ääneti katselijat täyttivät korkeita whiskylasejaan ja maistelivat niistä. Grief ei välittänyt vastapelaajansa purkauksista, vaan keskitti huomionsa peliin. Hän pelasi tosissaan, ja viisikymmentäkaksi korttia oli mielessä pidettävänä, ja hän piti. Kun viimeistä jakoa oli päästy kaksi kolmannesta, laski hän kätensä.

"Kortit kiertävät minut pois", sanoi hän. "Minulla on kaksikymmentäseitsemän."

"Mutta jos erehdytte", uhkasi Deacon kasvot kalpeina ja vääntyneinä.

"Sitten lienen menettänyt. Luetaan."

Grief ojensi hänelle pinkkansa, ja Deacon totesi laskelman värisevin sormin. Hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin ja tyhjensi lasinsa. Hän katseli ympärillään olevien kasvoihin, joissa ei myötätuntoa ollut havaittavissa.

"Luulenpa, että on lähdettävä ensi höyrylaivalla Sydneyhin", sanoi hän ja ensi kerran oli hänen puheensa tyyni ja kerskailematon. — Grief sanoikin toisille jäljestäpäin: "Jos hän olisi ruikuttanut tai ulvonut, en olisi antanut hänelle sitä viime satsia. Mutta kun hän otti lääkkeensä kuin mies, niin täytyi."

Deacon silmäsi kelloonsa, teeskenteli väsynyttä haukotusta ja alkoi nousta.

"Odottakaas", sanoi Grief. "Vieläkö haluatte yrittää?"

Toinen painui takaisin tuoliinsa, yritti puhua, mutt'ei voinut, nuolaisi kuivia huuliaan ja nyökäytti päätään.

"Kapteeni Donovan purjehtii päivänkoitossa Gungalla Karo-Karoon", aloitti Grief näennäisen huolettomasti. "Karo-Karo on hietarengas meren keskellä, ja siellä on joku tuhat kookospuita. Pandanus kasvaa siellä, mutta makeita perunoita ei voi kasvattaa eikä taro-juurta. Siellä on noin 800 alkuasukasta, kuningas ja kaksi pääministeriä, jotka kolme viimeksimainittua ovat ainoat pukuja käyttävät siellä. Se on pieni jumalan hylkäämä maailmankolkka, ja kerran vuodessa lähetän kuunarin sinne Gobotosta. Juomavesi on suolansekaista, mutta vanha Tom Butler on siellä elellyt toista kymmentä vuotta. Hän on ainoa valkoinen mies siellä, ja hänellä on venekuntana viisi Santa Cruzin poikaa, jotka menisivät tiehensä ja tappaisivat hänet, jos voisivat. Siksi heidät onkin sinne lähetetty. Mutta karata ne eivät voi. Hänellä on aina riittämiin visaisia juttuja plantaaseilta. Lähetyssaarnaajia ei ole. Kaksi samoalaista opettajaa nuijittiinkin kuoliaaksi rannalla, kun ne muutamia vuosia sitten sinne yrittivät.

"Ihmettelette kai, mihin tällä kaikella tähtään. Mutta kärsivällisyyttä. Kuten sanoin, lähtee kapteeni Donovan vuotuiselle matkalleen Karo-Karoon aamunkoitossa. Tom Butler on vanha ja käy voimattomaksi. Olin aikonut siirtää hänet Austraaliaan, mutta hän haluaa elää ja kuolla Karo-Karolla, ja ensi vuonna kai se tapahtuukin. Hän on vanha jörö. Nyt on aika lähettää joku hänen työhönsä valmistumaan. Mitähän te pitäisitte siitä toimesta? Kaksi vuotta olisi teidän oltava siellä.

"Älkäähän huoliko! Odottakaa, kunnes lopetan. Olette koko illan toistanut juttua siitä, että haluatte saada tilaisuuden koettaa. Ei se mitään koetusta ole, kun pelaa menemään omaisuutta, jota kootakseen ei ole hikeään vuodattanut. Minulle menettämänne summan olitte perinyt isältänne tai joltakin muulta, joka sen oli kaapinut kokoon. Mutta kaksi vuotta kaupanhoitajana Karo-Karolla, kas se olisi jotakin! Minä panen peliin teiltä voittamani kymmenentuhatta teidän kahta vuottanne vastaan Karo-Karolla. Jos voitatte, on raha teidän. Jos häviätte, lähdette aamunkoitossa Karo-Karolle. Tätä voi sanoa tosi-tilaisuudeksi. Pelataanko?"

Deacon ei voinut puhua. Hänen kurkussaan oli kuin iso möhkäle, mutta hänen päänsä nyökkäsi myöntävästi, ja hän ojensi kättään kortteja kohti.

"Vielä yksi seikka", lisäsi Grief. "Voin parantaa ehtojakin. Jos häviätte, on kaksi vuottanne minun — tietysti ilman palkkaa. Mutta minä maksan palkan. Jos työnne tyydyttää, jos noudatatte ohjeita, niin maksan viisituhatta puntaa vuodessa näiltä vuosilta. Raha sijoitetaan yhtiölle maksettavaksi teille korkoineen, kun aika on täysi. Kelpaako?"

"Se on liikaa teiltä", änkytti Deacon. "Tavallisestihan kaupanhoitaja saa 10-15 puntaa kuussa."

"No, koetetaan sitten", sanoi Grief. "Mutta ennenkuin aloitamme, sanelen minä muutamia ohjeita. Nämä teidän on kerrattava joka aamu näiden kahden vuoden kuluessa — jos häviätte. Ne ovat tarkoitetut sielunne terveydeksi. Kun olette ne kerrannut seitsemänäsatana ja kolmenakymmenenä Karo-Karon päivänä, niin uskonpa niiden pysyvän päässänne. Lainatkaahan kynäänne, Mac. Kas niin…"

Hän kirjoitti tasaisesti ja nopeasti jonkun minuutin ja luki sitten ääneensä seuraavaa:

"Minun on muistettava, että mies on yhtä hyvä kuin toinenkin, paitsi milloin hän pitää itseään parempana.

"Vaikka olisin kuinka juovuksissa, en saa lakata olemasta gentlemanni. Se on, minun on käyttäydyttävä ihmisiksi. Huom.! Muutamien on paras olla juopumatta.

"Kun pelaan miesten peliä miesten seurassa, niin minun on pelattava kuin mies.

"Hyvä voimasana oikein ja harvoin käytettynä, on varsin vaikuttava. Kovin taaja kiroileminen pilaa kiroilemisen. Huom.! Kiroileminen ei muuta korttien asemaa eikä vaikuta tuulen puhaltamiseen.

"Ei ole miehellä lupaa alentaa arvoansa. Kymmenentuhatta puntaa eivät tuota sellaista oikeutta."

Hänen alkaessaan lukea oli Deacon kalpea kiukusta. Sitten kohosi niskasta kasvoille punastus, joka loppua kohti kävi yhä tummemmaksi.