II. KEVÄTKAUSI.

VUONNA 1899.

Helsinki…

Vastoin sydämmeni tunteita läksin maaseudulta, jossa olin suurimman osan joululomastani viettänyt. Minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne Karjalaan, jossa vinttikamarini ikkunasta näin laajalti sinertäviä vaaroja ja jonka humisevissa havumetsissä joka päivä hiihtelin. Hiihtomatkoillani sain aihetta pieniin lauluihin, jotka sitten taloon tultua kirjoitin paperille. Mutta helisivätpä ne korvissani öisinkin. Viimeinen yö, jonka siellä nukuin, oli oikea laulun yö. En tahtonut tehdä lauluja, mutta ne tulivat itsestään eteeni, soivat korvissani ja ellen niitä olisi paperille purkanut, olisin siitä äärettömästi kiusautunut. Makasin vuoteellani ja tahdoin nukkua, mutta sanat soivat sielussani ja minun täytyi vähä-väliä sytyttää kynttilä ja kirjoittaa… Minusta tuntui silloin että laulujen kirjoittaminen on kummallinen tauti tai sairaus niinkuin mikä ruumiillinen tauti tahansa. Tahi paremmin: runoileminen on pahe. Pahetta tyydyttäessä tuntee nautintoa ja hekumallista onnea, mutta sitten — joskus jälestäpäin — seuraa kipu, kärsimys ja tyhjyyden tunne… Voi laulajapoikaa! Paljon hänellä on iloa ja autuutta laulunlahjastaan, mutta suruisia hetkiä on hänellä enemmän. Mutta minulle oli runopaheeni sangen rakas. Tosin kesken parasta nautintoani täytyi minun lähteä tänne Helsinkiin, tähän helvetilliseen Helsinkiin, missä vuosia olen surrut, missä usein olen kärsinyt kamalia hetkiä tuntiessani itseni täällä niin yksinäiseksi ja orvoksi.

Niin, tänne taas.

Ja alkoi se ikävä huoneenhaku. Kaksi vuorokautta laukkasin yksikseni ylös ja alas kymmeniä pääkaupungin portaita enkä mistään mieluisata suojaa löytänyt. Ehkä mieluisan olisin saanut, mutta tavattoman kallishintaisuuden takia ei sopinut ottaa. Vihdoin muutin erääseen pieneen puutaloon (Freedrikinkatu 21), tein kontrahdin ja noudin kapsäkkini asemalta. Mutta heti tunsin itseni levottomaksi ja yksinäiseksi… Ei! en viihdy tässä paikassa! Miksikä en? Tuolta seinän takaa kuuluu puhetta ja tunnen että se on sellaisten henkilöiden puhetta, joiden kanssa en sympatiseeraa. Tuotako räkytystä minun nyt täytyy kuunnella kevääseen asti?… Ja mitä tämä on? Loksutus, naksutus, räikeä raksutus seinän takaa? Minä hiivin sille kohdalle, josta se kuuluu. Jospa sen edes näkisi, mutta näkymättömänä ja kuuluvana on se kauhea. Se on suuri seinäkello, joka lyöpi tuntinsa kumea-äänisellä helinällä. Minä en voi olla sitä kuuntelematta! Tulee yö ja minä koetan nukkua ohuen peiton alla. Eikö vain käyne uhokin joka nurkasta? Minua vilustaa, minä värisen kuin koira ja kääntelen itseäni tuskissani vuoteella. Uneni on katkonaista ja kolkkoa. Kello 3 yöllä herään seinäkellon lyöntiin. Se riivattu kapine! Niin, niitä on vielä kaksi, toinen toisen seinän takana, mutta onneksi helisee ja raksuttaa toinen hiljemmin. Tätä en voi sietää, se minua kiusaa ja ärsyttää. Kuuntelen päivän valkenemiseen asti kellon lyöntejä… ja värisen vilusta. Ei, tämähän on surkeaa. Ja sisäovesta on ulko-avain poissa niin että on täytynyt heittää se auki, jotta palvelijatar aamulla pääsisi sisään… kummallinen järjestys — minun täytyy käydä nykäsemässä ovi kiinni, jotta en paleltuisi. Päätän mennä avaamaan sitten kun palvelijatar kolkuttaa…

On vielä pilkkopimeä, kun kuulen palvelijattaren kopeloivan ovea, mutta en viitsi mennä avaamaan. Odottakoon! Nyt vasta aloin näet saada unta. Jo melkein nukahdin…

Yhtäkkiä kuulen palvelijattaren aukaisevan oven salista päin ja tulevan tarjottimineen vuoteeni viereen. En huoli avata silmiäni, sillä minua väsyttää kovin. Palvelijatar kumartuu ja koskettaa varovasti rintaani, tunnen ihan selvään hänen kätensä kosketuksen. Ja minä avasin silmäni noustakseni ottamaan teetä. Säpsähdin kovin: eihän huoneeseen ketään ollut tullutkaan — olin ypöyksin. Sama harhakuulo ja harhatunne uudistui pari kertaa — eikä huoneeseeni ketään tullut. Pitkän ajan päästä vasta kuulin jonkun tulevan. Hypähdin avaamaan ja nyt se vasta oli palvelijatar todellisuudessa. "Katala paikka!" päätin itsekseni pukeuduttuani, ja riensin päätäpahkaa kaupungille uutta asuntoa tiedustamaan. Eineen syötyäni esitin tykyttävin sydämin talonrouvalle että minun nyt täytyy muuttaa pois, niin ikävää kuin se hänelle lieneekin. Pyytelin anteeksi — ja hän suostui. Mutta heti kun olin asian ratkaissut, aloin epäillä, teinkö viisaasti hyljätessäni asuntoni. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli kaikki mitä tarvitsin; maksu oli kohtuullinen ja ruoka näytti olevan hyvää ja maukasta. Tuossa niin mukava leposohva ja tässä keinutuoli. Ja seinäkelloihin ja puheenpärinään ehkä voisi piankin tottua?… Ja nyt juuri poismuuttaessani kannetaan sisään uusi rautasänky (jollaista olin pyytänyt), jossa on komeat, kovat patjat. Minua melkein kaduttaa, mutta lähden kuin lähdenkin kapsäkkeineni ajamaan uuteen asuntoon.

Kolmikulma 7 — pikkuinen huone maakerroksessa, kivijalassa. Yksi ikkuna pihalle päin. Ei ole keinutuolia! Kaksi vanhanaikuista halpaa taulua seinällä. Pieni divaani ja pari nojatuolia nurkassa, kaikki valkoisella päällystettyä, mutta kun tarkemmin tutkii, on se valkoinen — tahrattua. Piironki siisti ja sen päällä kunnollinen peili. Pöytä aivan pieni, vihreällä päällystetty kirjoituspöytä, mutta vanha ja vähän nuhruinen, siitä kuitenkin hyvä että siinä on laatikoita, viisi laatikkoa, tosin lukottomia. Pesukaappi moitteeton. Uuninpesä matalalla. Sänky puinen, mutta auttava. Lattialle naulattu ohut, pehmoinen, punainen kokomatto. (Tämä se minut vietteli). Oven päällä seisoo porsliinilevyssä nimi: M. Olander. Niin, eilen tänne saavuin. En tiennyt vähääkään, mitä väkeä tässä asui. Olin tietooni saanut ainoastaan että se on eräs neiti, joka huoneen vuokraa. Mutta samana päivänä kun tulin, sanoi neiti matkustavansa pois kahdeksi viikoksi. Pyysi etukäteen puolen kuukauden hyyryn. Kun minulle ensin oli pyhästi vakuutettu että huone todella oli lämmin, hiljainen ja hoito siistiä, uskoin ja maksoin etumaksun henkilölle, joka huonetta minulle oli näyttänyt ja jota olin luullut "neidin" piiaksi. Viimevuotisesta asunnostani kävin ajurilla noutamassa kaikki tavarani ja aloin laatikoltani purkaa. Ripustelin seinille omia taulujani, panin korottimet pöydänjalkojen alle j.n.e. Tuli iltahämärä ja silloin huomasin hämmästyksekseni ettei huoneessani ollut minkäänlaista lamppua eikä kynttilää. Tietysti lamppu olla pitää. Menenpä heti piioille sanomaan. Kolkutan erästä ovea etehisessä. Ei vastausta: aukaisen — se onkin kylmä kylpyhuone, pimeä. Kolkutan salin ovelle. Ei vastausta. Aukaisen. Ihan oven vieressä seisoo — päätön nainen, seisoo hievahtamatta kuni patsas. Vai niin, siis modisti on tuo vuokraajaneiti. Astun peremmä; siellä on toinen ovi. Kolkutan — ei vastausta. Mitä ihmettä, koko talo on tyhjä — yksin saan täällä kulkea miten tahdon. Mutta lamppu, lamppu, täytyyhän minun se saada. Missä ihmeessä on palvelijatar?… Tulee jo pimeä, mutta talossa vallitsee kuolemanhiljaisuus. Merkillistä, salaperäistä. Täytyy lähteä kynttilöitä ostamaan. Mutta ensin tietysti kynttiläjalkoja. Ja minä lähden; lukko ovessa juonittelee, rämisee, sisäovi ei pysy kiinni, paha merkki. Siinä rassatessani kulkee joku naisolento sivu ylempään kerrokseen. Häneltä saan kuulla että aavistukseni on tosi: täällä ei ole palvelijatarta! Ja neiti on matkustanut pois? Kukahan huonettani siis kahden viikon ajalla järjestää? Kuka puut kantaa ja lämmittää? Pitääköhän itse vuoteensa korjata ja muuta semmoista? Helsingissä! Maksetussa huoneessa! Ei tule kysymykseenkään että voisin saada asunnossani sokurinpalaakaan suuhuni… Synkkänä ja harmistuneena, mutta uteliaana palaan kynttiläjalkoineni ja kynttilöineni kaupungilta. Pakkanen paukkuu nurkissa. Huoneessani on kylmä. Sytytän kynttilät. Talo on yhä autio. Olen juuri laittautumassa lähteäkseni ulos kaupungille "korukirjailijain" kokoukseen, kun kuulen rasahduksen etehisen ovesta. Kurkistan huoneestani — ahaa, siellä on sama henkilö, jota olin pitänyt palvelijattarena ja jolle olin maksanut vuokran.

— Vai niin, tekö se olette. Mitä ihmettä kaikki tämä merkitsee: eikö talossa ketään asukkaan?

— Ei, kuuluu lyhyt vastaus.

— Kuinka luulette vuokralaisen toimeentulevan yksikseen! Olen täällä kolkutellut ja siunaillut ovien edessä, täällä saa vaikka kiljaista — ei ristinsielua kuulu. Mitä hullutusta se on? Ja kuka te oikeastaan olette?

— Minä olen täällä kulkenut fröökkinän luona neulomassa ja auttamassa.

— Mikä te sitten olette?

— Minä neulon eräässä makasiinissa puolelta päivältä…

— Ja kuka on sitten se neiti?

— Hän on oikea neulojatar.

— Mihinkä hän nyt on matkustanut?

— Ei hän mihinkään ole matkustanut…

— Mutta niinhän hän itse sanoi?!

— Jassoo, en minä tiedä miksi hän niin sanoi… hän on sairashuoneessa… lääkäri on määrännyt.

— Tämäpä on hiukan merkillistä. Jos hän on mennyt sairashuoneelle, niin miksi hän sen salasi? Onko hän rehellinen ihminen?

— On!

Tyttö antoi lakoonisenlyhyitä vastauksia.

— Onko hän vaarallisestikin sairas?

— Ei!

Enempää sieltä ei lähtenyt enkä minäkään siitä asiasta enempää urkkinut. Kysyin vielä:

— Ja nyt hänen muotiliikkeensä siis seisoo?

— Niin!

— Mistäs olette kotoisin? (teki mieleni sanoa sinuksi, sillä tyttö oli aivan nuoren näköinen).

— Iitistä.

— Missä se on?

— Uudellamaalla.

— Asuuko täällä ehkä muita kuin minä?

— Ei ketään mieshenkilöä. Yksi neiti asuu salinviereisessä huoneessa, mutta hän on poissa aamusta iltaan… lasipuodissa Mikonkadulla.

— Mikä hänen nimensä on?

— Borgström tai jotain sinnepäin.

— Milloin hän on tänne muuttanut?

— 1 päivä helmikuuta.

— Siis päivää ennen minua. Ja koko talo on autio päivillä?

— On. Aamulla käyn sitten herran huoneen siivoamassa ja uunin lämmittämässä. Ja kengät kiilloitan. Mutta minä tulen vasta kello 9.

— Ja minä kun menen ulos koululle kello 8:lta, niin jäävät kengät kiilloittamatta?

— Niin jäävät, sanoi tyttö tyynesti, tietämättä muuta neuvoa.

— Entä lamppu?

Tyttö haki kylmillejätetystä salista lampun, jonka kupu oli rikki. Läksin kaupungille otettuani tytöltä lupauksen että hän aamulla kävisi huoneeni hyvin lämmittämässä. Huoneessani oli jo nyt niin kylmä että hengitys näkyi…

3 p. helmikuuta.

Ja minun pitäisi alottaa auskulteeraamiseni? Mutta nämät ulkonaiset olosuhteet tekevät sisällisen ihmisen siihen yhä enemmän vastenmieliseksi.

Kello 9 aamulla kävelin Normaaliin. Kuuntelin ensi tuntini tällä lukukaudella luonnontieteessä II luokalla. Puhuttiin yölepakoista ja siilistä. Koko tunnin ajan haudoin mielessäni vain sitä että jospa heittäisin koko auskulteerauksen hiiteen ja pakenisin takaisin maalle. Ei minusta tänne ole! Ei mikään täällä minua viehätä. En saata enkä tahdo tehdä mitään koulun hyväksi. Minua iljettää kaikki, varsinkin ajatus taas ruveta kuuntelemaan venäjänkielen velttoa opetusta ja sitä punapartaista puoliryssää…

4 p. helmikuuta. — Illalla oli ilma lauhtunut ja sen mukana mielenikin. Palasin asuntooni kainalossani mytty ruoka-aineita ja omenia — aijon näet esi-isäin tapaan ruveta aterioimaan omassa huoneessani; tämä muistuttaa kasarmiaikojani. Puolen tuntia kammiossani istuttuani tunnen kovaa vilua — henkäykset näkyvät ilmassa. Jospa edes vuoteessa olisi lämmin! Sepitän pienen runon kylmällä sydämmellä… ja ryömin vuoteeseen. Tämmöistä tämä on — huone on auttamattomasti kylmä; minun ei pitäisi täällä asua, voin väleen sairastua enkä saata nytkään tehdä mitään pelkkien ulkonaisten olojen takia. Aamulla heräsin kovin kummalliseen päänkipuun, jota en ennen ole kokenut: tuntui kuin ei veri pääsisi päästä vapaasti virtaamaan muihin ruumiinosiin. Seinästä ja ikkunasta käy salainen uho. Alakuloisena nousin ylös ja läksin tavalliselle asialleni: Hufvustadsbladetia ostamaan. Parissa kolmessa paikassa kävin taas huonetta urkkimassa, mutta sopivaa ei löytynyt. Ei kannattaisi vielä muuttaakkaan tuon etumaksun tähden… Harmittaa että kerkesin purkaa kaikki tavaralaatikkoni… Auskulteeraamisesta ei puhettakaan…

Viereiseen kylmään saliin on ilmautunut ihmisiä, joiden puhe selvästi kuuluu huoneeseeni. Talo ei siis enää ole autio. Mutta aikani kuluu tyhjään, koska on mahdoton mihinkään ryhtyä ja rahani hupenevat hirveää vauhtia. Eiköhän olisi viisainta jättää kaikki ja matkustaa pois — iäkseen. Ketäpä se liikuttaisi? Hiukan kummasteleisivat tuttavat — sitten unohtaisivat. Kukaan ei tiedä neuvoa. Kukaan ei oikeastaan välitä. Kaikki ovat itsekkäitä ja kukin elää omia tarkoituksiaan varten. Ymmärrän hyvin että jokainen on oman onnensa seppä. Vaikea on kuitenkin oppia ajattelemaan ettei kukaan "minusta" välitä ja että se on kaikille samantekevä, miten minun käypi ja miksi tulevaisuuteni muodostuu! Sydämmeni on raskas, eikä ole kenelle sen voisi tyhjentää. Surullisimpina hetkinä on minusta kaikki toimintakyky poissa — kaikki on mykkää ja vaikenevaa, sillä en voi edes kynään tarttua, jota jos voisi, niin se lohduttaisi. Täksi illaksi muistan olevan kuulutetun auskultanttien kokouksen. En aijo sinne mennä. En tahdo enkä kykene "kasvatusopillista" esitelmää pitämään…

6 p. helmikuuta. — Eilen, kun oli Runebergin päivä, harhailin levotoinna pitkin katuja haluamatta tavata tuttuja tai ystäviä; mieleni oli synkkä. Kävin katsomassa taas erästä asuntoa, jonne aijon muuttaa tästä kylmästä kammiosta. Kunpa sielläkään viihtyisin. Illalla olin teatterissa ja istuin partterilooshissa. Partterilla oli muutamia tuttuja ylioppilaita, ne nyökyttivät minulle päitänsä, mutta minä tuskin tunsin, keitä ne olivat. Mitähän ne minusta ajattelevat? — tietysti luulevat…? Mutta mitä syytä minulla olisi olla ylpeä? Kärsinhän juuri siitä että olen huonompi muita… Ensi rivillä istui Tantus Kvantus, josta tänäpäivänä oli parjaava pätkä Matti Meikäläisen kirjeessä. En ole maalta tultuani hänen luonaan vielä käynyt. Minulla on omat tunteeni suhteestani tähän nuoreen neroon… — Tänään oli minulla virkatunti venäjänkielessä, koska aineen opettaja oli jonnekkin matkustanut. Oli läksynä taivutettavana ryssäksi 'vanha kauppias' 'vanha koira' ja 'vanha kynä'. Oppilaat rähisivät ja vastailivat tahallansa väärin.. Lopussa minua heidän tuhma vallattomuutensa kiusasi, vaikka olin koettanut nauraa heidän mukanaan. Tämmöistäkö olisi olla tämän kirotun kielen opettajana? ajattelin ja tunsin kummallisen piston sydämmessäni. Eikö minulla ole vaikutusvaltaa noihin oppilaisiin? Eivätkö he minua vähääkään kunnioita? Eikö olemukseni heissä herätä minkäänlaista myötätuntoa? Jos ei, niin onhan kauheaa antautua pedagoogiksi. Toisen tunnin olin ylemmällä luokalla ja annoin kirjoittaa venäjää erään kappaleen mukaan, jonka aineenopettaja oli lähettänyt. Siinä oli oppilaille paljon uusia sanoja. Kirjoitin ne taululle. Yhdessä sanassa erehdyin itse. Semmoista muotoa ei koko kielessä ollut olemassakaan. Epäilin itsekkin sen antaessani. Nyt minua hävettää. Mitä aineen vakinainen opettaja tästä sanonee. En kerskailekkaan osaavani kieliopillista venäjää. Siinä olen heikompi jokaista oppilasta. Sydämmen ja tunteen kieltä vain olen oppinut venäjäksi käyttämään. Tieteellinen kieli minulle on terra incognita.

7 p. helmik. — "Pedagoogin pitäisi olla iso ja ryhdikäs mies", virkkoi minulle tänään palatessamme koululta eräs nuori kandidaatti, joka on samassa kadotuksessa kanssani. Hänellä näet on 9 tuntia viikossa sijaistunteja realilyseossa, mutta oppilaat eivät kuulu häntä tarpeeksi respekteeraavan; tämän syyksi arveli hän vain sitä että on pienikasvuinen ja hinteläruumiinen mies. Ison miehen sitävastoin ei tarvitse muuta kuin vähän kämmentään käännähyttää ja hiukan kulmiaan rypistää, niin häntä jo ääneti kunnioitetaan. Mutta hintelä ja pieni opettaja, vaikka kuinka pihertää ja puhkaa että "siivolla pojat", niin se ei moneksi sekunniksi tepsi.

* * * * *

Mikä on kutsumukseni? Mikä on elämän-urani? Minä kuljen siellä normaalilyseossa puolikuolleena, uneksivana olentona, harvoin kuuntelen mitä tunnilla puhutaan, istun itseeni vaipuneena miettien ja haudoskellen sielussani sitä mitä aina olen miettinyt: "Mikä on tarkoitukseni? mihin kelpaan? mitä pitää minun tekemän että tekisin sitä mikä minun yksilöllisyydelleni on elämän arvoista? Enkö tee väärin että täällä istun ja tylsänä tuhlaan aikaa? Jokainen tunti tappaa minua — mitä minua liikuttaa mitä opettaja sanoo ja selittää tai mitä oppilaat vastaavat? mitä minua liikuttavat opinnot, koulu ja tietosivistys? niissä ei minulle itsellenikään koskaan ole ollut elämää. Muistan että itse koulupenkillä olin kuin masina, joka säännöllisesti käy ja tekee mitä tarvitaan. Olin ahkera oppilas, joka kotona luki läksynsä ja koulussa piti kunnianaan ne osata. Ja niin vuodet vierivät ja minut päästettiin aina ilman ehtoja luokalta luokalle, mutta viisautta eivät minussa opettajat osanneet kehittää — eivät ne aavistaneet (tai eivät tahtoneet sitä tietää) että edistymiseni ja vastaukseni olivat papukaijan oppia, jolle sisäinen olemukseni oli kokonaan vieras. En oppinut siellä itsenäisesti ajattelemaan, en saanut siellä mitään mikä sieluani olisi innostanut; ei mitään hyvää itua, joka olisi versonut ja kasvanut, minulla ole koulustani. Koulu iski ensimmäisen parantumattoman haavan minuun, yliopisto ja kandidaattitutkinnon lukeminen iski minuun lähes kuolettavan iskun — oli tehdä minut hulluksi turhuudellaan, ja tämä pedagoogiksi-aikominen aineellisen hädän tähden — se minut maahan masentaa! Ikäänkuin läähättäen ja verissä-silmin makaan minä seljälläni katsellen kohti sinitaivasta ja huutaen kärsivän sieluni pohjasta: 'Lapsuuteni Jumala! elä ole julma minua kohtaan, vapauta minut kerrankin pitkän orjuuden kahleista ja anna minun elää ja virkistyä puhtaan luontosi helmassa, sillä minä näännyn ja lakastun ja elämäni menee tyhjään täällä, jossa tyhjyys vallitsee! Taivas, sinipuhtoinen taivas, sääli minua, sillä olen luonnon lapsi, joka haluan elää korkeita tarkoituksia varten'…!"

Ei taivas minua kuule, ei lapsuuteni Jumala minulle enää kuiskaile… Kuka siis minua neuvoo? Kuka antaa minulle merkin, mitä minun on tekeminen etten turhaan eläisi? Kuulen äänen, vienon äänen syvältä sisästäni kuiskaavan: "Olet syntynyt herkkien tunteiden lapseksi, tulkitse ne tunteesi synnyinmaasi hyväksi — siinä sinun elämäntehtäväsi! Elä katso aineellisia etuja, elä pyri virkoihin, jos et niihin voi omistautua, jää mieluummin köyhäksi kitujaksi, mutta pelastetulla sielulla — ennenkuin aineellisesti hyvinvoivaksi, mutta tyhjentyneellä ja rikkilyödyllä sydämmellä. Tee nopea päätös ja heitä tämä helvetillinen laitos — palaa maaseuduille, sinne, missä Jumalan kirkas päivä vapaasti tuntureille paistaa ja jossa korkea havumetsä ympärilläsi humisten syvää suomalaista virttänsä veisaa. Sillä siellä on elämä, missä on luonto ja terveys!"…

Tätä kirjoittaessani kello 1/2 10 illalla kuulen yhtäkkiä kolkutusta oveltani ja kun olen vastannut "astukaa sisään!" pistää sieltä ovesta naisen pää, joka peljästyneenä kysyy ruotsinkielellä:

— Onko herra nähnyt tai kuullut kenenkään tänään menevän sisään saliin?

Se on sama lasipuotineiti, josta ennen olen maininnut. Hän on palannut tavallisuuden mukaan kotiin päiväntyöstä ja pyrkinyt kamariinsa, joka on salin takana. Hämmästyksekseen tapaa hän siellä salin oven lukittuna, siitä ei pääse; se on lukittu sisäänpäin, avain näkyy, kun avaimenreijästä katsoo. Kuinka on se mahdollista? Kuka on oven lukinnut? Kuka on siitä mennyt sisään?…

Hänellä on vastapäätä koridooria asuva emäntä mukanaan, hänen on täytynyt turvautua lähimpiin outoihin ihmisiin. Minäkin menen sitä kummaa katsomaan; siinä seisomme kaikin lukitun oven edessä puolikylmässä etehisessä, neiti valaisee kynttilällä avaimen reikää — totisesti on asia kuten hän on kertonut. Minäkin rynkytän ovea, kolkutan — ei vastausta. Neiti on peljästyksissään. — En kai voi jäädä tähän kylmään porstuaan yöksi, sanoo hän. — Minun täytyy tulla teidän luoksenne, — sanoo hän vieraan emännän puoleen kääntyen. Ja niin he poistuvat, neiti minua kiitellen siitä että näytin puolestani myös olevan huvitettu asiasta.

— Tässä talossa on muutenkin vähän kummalliset olot, lienen sanonut siinä ovea renkuttaessa.

— Niin on: ei palvelijaa, ei emäntää, neiti Olander makaa sairashuoneella.

— Olen aikonut muuttaa pois — huoneeni on kylmä…

— Huolimattomia ovat minunkin huoneeni suhteen — valitti neiti…

Eipä tiedä, mitä tässä talossa on tekeillä. Neiti Olander kuuluu olleen ennen W:ssa, "pahamaineinen" nainen. Sen olen sattumalta kuullut varmalta taholta. Nyt hän ei kuulenma enää semmoinen ole. — Parasta panna ovensa yöksi lukkoon sisääpäin. Entäpä saliin, jossa ne päättömät naiset kummittelevat, todella olisi joku murtautunut ja sieltä yöllä hiipisi huoneeseeni?… Koko lokaali niin autio. — —

7 p. helmik. — Opettaja koulussa: Mitkä ovat moodit?

Oppilas: Aktiivi ja passiivi.

Opettaja: Moodit! Etkö sinä tiedä mitä moodit ovat?…

Kysyy toiselta, joka ne luettelee: indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi.

Opettaja (närkästyneenä oppilaalle, joka erehtyi): Siin' on mies, joka ei tiedä mitä moodit ovat! Sehän kuuluu jo yleiseen sivistykseen! Sitä ihmistä pidetään vähän sivistymättömänä, joka ei tiedä mitä moodit ovat. Muista nyt se!…

(Sic!)

11 p. helmikuuta. — Lauvantai- iltapäivä. Lauhkea, pehmoinen talvisää. 25 tuntia olen nyt istunut "kuritushuoneella" — neljäs osa noista 100:sta tunnista, jotka vaaditaan siis kuitattu.

Se on suurimmaksi osaksi idiotiseeraamista tuo opetuksen kuunteleminen. Varsinkin tunnit puolelta päivin. Silloin uuvuttaa. Tekisi mieli panna pitkäkseen penkille, jolla istuu. Kieliopetuksen kuunteleminen on mitä kuivinta olla voi. Ijänkaikkista päätteiden, sijojen, sukujen, verbien ja adverbien jankkaamista ja tankkaamista… Mitenkä kuuluu nominatiivi? Mitenkä on monikko tästä sanasta? Mitä sukua on tämä sana tässä kielessä? Miksikä se on neutria? Mikä on nyt neutrin pääte yksikön nominatiivissa?…

Tämä kaikki se nyt kuuluu "yleiseen sivistykseen"! Tätä tämmöistä jauhetaan oppilaiden aivojen avulla vähintään 8 vuotta koulupenkillä. Täytyyhän tuntea kielioppia, jos mieli oppia kieltä oikein! Niin sanotaan. Ja sen, jolle kieliopin lukeminen on tympeää ja ikävänitkettävää, senkin täytyy, ei auta. "Kun on kerran koulussa, niin täytyy!"

* * * * *

Minulle on kielioppi kuin kuluttava tuli; Koulupoikana muistan sitä lukeneeni niinkuin muutkin, latinankieliopin muistan osanneeni monin paikoin ulkoa. Sitten tulin yliopistoon. Sain uudelleen lukea suomen- ja venäjän kielioppeja, vieläpä latinankin. Nyt kaikki tuo tuntui minusta sanomattoman tympeältä. Mutta niitä vaadittiin; täytyihän suorittaa tutkintoja; täytyi lukea kielioppejakin. Ja minä luin. Luin päiväkausia, ei, luin viikkoja, jopa kuukausia kielioppeja — ja tulin aivan tylsäksi. Kauhistuneena huomasin itsekkin että minun oli mahdoton lukea kielioppia; ymmärsin tuskin yksinkertaisinta sääntöäkään enää. Minun täytyi pinnistämällä pinnistää järkeni kiintymään kielioppiin, mutta se, minkä yhtenä päivänä olin saanut muistiini, se hälveni jo seuraavana. Itku kurkussa luin kielioppeja. Mutta turhaan. Minun oli mahdotonta omistautua viideksikään minuutiksi kieliopille — sen jälkeen kun olin saanut vapauden lyyryn. Tutkinnoissani en tiennyt kieliopista mitään, minulle naurettiin ja minua kummasteltiin. "Tämähän kuuluu jo kouluasioihin!" sanoivat professorit. Oletteko ensinkään repeteerannut kielioppia? — Olen, vastasin minä aina varmasti. — Mutta ei se siltä näytä! Tuskinhan tiedätte mikä lauseessa on subjekti ja mikä predikaatti!

Ja minulle annettiin reppuja kieliopeissa. Mutta reput eivät auttaneet. Minulle naurettiin ja minua haukuttiin. Minua väitettiin valehtelijaksi etten muka ollut lukenut… Oh, minä kärsin sisässäni kovat tuskat. Jos ei minulla siihenaikaan olisi ollut jotakin ystävää, joka minut ymmärsi ja minua auttoi, niin olisin lausunut ikuiset hyvästit yliopistolle, joka minun Helsinki-elämässäni on ollut helvetti — sillä muuta helvettiä ei minulla pääkaupungissa koskaan vielä ole ollut — tähän asti. — - —

14 p:nä helmikuuta. — Laskiaistiistai. Kirkas päivä paistaa. Kouluilla on lupa. Erityisiä ylioppilasyhdistyksiä juhlailee "naisten kera" Alppilassa. Sadottain vaeltaa hiihtäjiä kaupungin satamaan ja Eläintarhan metsiin.

Minulla ei ole mitään ohjelmaa. Tunne sanoo että minunkin tänään pitää jonnekkin mennä — tehdä retki jonnekkin ja jonkun kanssa, "pitää hauskaa" luonnon helmassa tai iloisessa seurassa, saada siten mieluinen muistelma tulevaisuudelle — tästäkin päivästä…

Astelen aamiaiseltani pitkin esplanaadia. Jaa, tänään ei täällä kulje mitään karnevaaliakaan, mieliala maassa ei sitä salli, onhan näet nuot ylimääräiset herrainpäivät, jotka viettävät haudanhiljaista, joskohta merkityksellistä elämäänsä. Ei karnevaalia, ei mitään julkista, remuavaa leikkiä. Niin, vaan nyt on kuitenkin laskiainen — ja johonkin mennä pitäisi. Kouluajat muistuvat mieleeni. Siellä Peräpohjolassa aina laskiaisaamuna poikaparvessa hiihdettiin jokivartta ylöspäin — johonkin Junttilaan tai Runttilaan, ja laskettiin mäkeä jyrkistä törmistä. Ja päivällisiksi tultiin takaisin kaupunkiin, mutta iltapäivä laskettiin kelkkamäessä "tipojen" kanssa. Silloin oli elämän virkeyttä! Kasarmiajoilta muistan myös laskiaisvieton. Punssipullot taskuissa silloin marssittiin Punttilaan Eineettömään vatsaan hulautettiin viekas neste. Päähän se kihahti, ja ensi kerran elämässäni lienen silloin ollut humalassa. Muistan että se oli sanomattoman lystiä sekä itselleni että varsinkin muille tovereille. Lienen ollut vilkas silloin, puhellut paljon, laulanut, pysäytellyt outoja sotamiehiä kaduilla ja selitellyt heille jotain — ja hekin riemastuivat ja nauroivat. Se oli kaikki niin lapsellisen puhdasta! Ja lyseolaisten mäessä lienen kulkenut toverien kanssa käsikynkässä — ja taas laulanut. Taisin olla hyvin rohkealla tuulella. Mutta mitään tuhmuutta en tehnyt, ei ollut halukaan pahaan, hyvään vain. Iltapimeässä muistan hiipineeni illalliselle johonkin tuttuun taloon, joidenkin tätikultien luo, jotka eivät mitään huomanneet. Muistelenpa että pienet sisareni olivat ihmeissään ja iloissaan että minäkin sinä iltana olin niin iloinen, niin puhelias ja avosydämminen… Voi menneitä aikoja! Muistoina ne nyt vain silmieni edessä häämöittävät…

Olen kävellessäni saapunut ylioppilastalolle. Sinnehän askeleet tavallisesti johtavat, kun ei ole varmaa päämaalia, mihin mennä. Siellä selaillaan sanomalehtiä ja katsotaan aina jonkunlaisella tuhmalla uteliaisuudella, olisiko mahdollisesti kirjettä kirjetaululla. Kirjettä tietenkään ei ole; kaikki kirjeet saapuvat omalla osoitteella. Suomettaressa yhä näkyy Kyösti Kamalan raivohulluja selityksiä ja vastauksia Tantus Kvantukselle. Nekin jo väsyttävät. Uskaltaisiko telefooniin? — 75 03 — Soitettu! Kiitos! Onko se tohtori Tavi? — On. Terve mieheen, se on — ahaa, terve, terve… — Kuule, onko teillä mitään ohjelmaa täksi päiväksi siellä, sinulla ja rouvallasi? Ettekö lähde Alppilaan? — Ei nyt sovi… ei meillä ole mitään ohjelmaa… minä olen kylmettynyt… en voi mihinkään lähteä…

Siinä nyt oli. Kyllähän he kohteliaasti aina käskevät talossa käymään, mutta koskaan eivät tarkoita että juuri sillä hetkellä sopisi!

Voisihan tosin telefonoida toiseenkin paikkaan, mutta kun ensimmäinen yritys menee myttyyn, niin se jo mielen masentaa. Kuitenkin riennän läheisen naapurini, maisteri Hento Ivalan luo. Mutta hän ei ole kotona. On tietysti luikkinut juhliin savokaksariensa kanssa?… Luovun vähitellen kaikesta ohjelmasta. Sydäntä karvastelee, mieliala käy kärsiväksi ja alakuloiseksi. Tunnen taas olevani hyljätty. Ei ole minulla toveria. Entiset toveruudet ovat aikoja rauenneet. Entisiä luokkakumppaneita on pari- kolme kaupungissa — en tiedä yhdenkään asuntoa. Ja jos tietäisinkin, tokkopa menisin. Heillä on eri mailma kuin minulla. En heidän parissaan viihdy. Ainainen uneksija! Joka aina haaveilee nuorista, kauneista, reippaista tytöistä — sellaisten kanssa tämä päivä muka viettää pitäisi…

Laskiaistiistai? Istuskelen autiossa asunnossani miltei koko päivän. Järjestelen tavaroitani ja kuljetutan ne ajurilla uuteen asuntoon, jonne huomenna aijon muuttaa. Siis kolmanteen kortteeriin. Viihtyneekö sielläkään? Minun täytyy tästä elostua, muuten kuolen suruun. Nuori elämä, kuinka tyhjä sinä useimpina hetkinäsi olet! Kenellä muulla minun iälläni ja minun asemassani lienee niin vaikeaa elää ja olla… Huomenna taas kello 8:lta koetan keretä koululle. Täytyy uutterasti kerätä tunteja, jotta ajoissa pääsisi helpommalle…

15 p. helmikuuta. Kasarminkatu… vastapäätä Kaartin kasarmia. Nyt olen uudessa asunnossani. — Aamulla noustessani entisessä majapaikassani, tunsin pääni omituisen raskaaksi. Kuitenkin pukeuduin kiireesti ja riensin koululle. Ulkona vallitsi sankka, kostea sumu. Päätäni kolotti kovasti. Tulin auskultanttien huoneeseen, rukoukset oli juuri pidetty tunnit olivat alkamaisillaan. Vaivuin kuni ukkosen lyömänä tuolille — onneksi ei huoneessa sattunut olemaan muita. Ei! minun oli mahdoton tässä tilassa jäädä opetusta kuuntelemaan. Riensin siis ulos. "Tulen tunnin päästä takaisin", arvelin. Kävelin ympäri kaupunkia sumussa. Mitä ihmettä, päänkipu yhä vaan lisääntyi. Tunsin heikkeneväni ja vaikka kuljin hiljaa eteenpäin, tunsin hengästystä. Hornako päähäni on iskenyt? Kirottu huoneeni, kirottu kammioni! Tietysti kaikki oli sen syy. Illalla olin terveenä paneutunut levolle ja yön olin nukkunut jotenkin hyvin. Että tämä nyt piti sattuakkin juuri viime aamuna! Kuljin torin sivu, josta aina ennen olin ostanut omenia. Tällä hetkellä inhosin kaikkea suuhunpantavaa. Palasin asuntooni, heittäysin seljälleni vuoteelle. Kaikki turhaa. Päänpakotus yhä kasvoi. Kello oli jo yli 9. Siis toinenkin tunti mennyttä kalua. Olenhan kipeä, en voi mennä kouluun… koko päivänä. Tuntui kuin vasaralla taottaisiin pääni sisässä, korvissa kumea humina. Varmaan on veri sulkeutunut päähän eikä pääse alaspäin tavallisia laskimoitaan (kun sitä pitää olla niin tuhma tuossa terveysopissakin). Koetin hieroa päätä ja niskaa, ohimoita ja otsaa. Lyijynraskas on pää. Tunnen sellaisia tuskia että tekisi mieleni huutaa. Joko kuolemani hetki lienee tullut? Kurjaa, jos täytyy näin epämiellyttäviin tuskiin kuolla. Nousen varovasti ylös, päätä viepi ja viipottaa. Katson kuvastimeen. Silmissäni omituinen kiiluvaisuus, otsa kiiltäväntumma… Rupean tukkimaan viimeisiä tavaroitani kapsäkkiin. Sitä tehdessä rupeaa ylönannattamaan, täytyy taas viskautua vuoteeseen. Siten makaan monta tuntia niin heikkona että tuskin omaa hengitystä kuulen. Värisen vilusta. Olen sairas ja työhön kykenemätön. Kuinka on mahdollista että näin äkkiä olen heikontunut? Eilen vielä riemastutti puristella omia nyrkkejään…

Astelen taas kaupungille. Päätä porottaa yhtenään. Ostan yliopiston apteekista pari kiniinikapsellia ja nielaisen toisen ylioppilastalolla. Kunhan eivät liene erehdyksissä antaneet kuolettavaa myrkkyä, arvelen, ja rupean odottamaan vaikutusta. Jos se on myrkkyä, niin kuolen — keikahdan tähän lukusalin lattialle? Siitä tulee harvinainen tapaturma. Huomenaamuna siitä jo lehdet kertovat. Ja minusta kirjoitetaan lyhyt nekroloogi. — Suomalaiset lehdet mainitsevat suopeudella — tunnen sen vaistomaisesti. Minua mainitaan kuolinilmoituksessa "nuorena runoilijana"… tulen kuolemani kautta enemmän huomatuksi kuin elämäni… Kuluu puoli tuntia; jos se olisi ollut myrkkyä, niin se jo olisi tapahtunut. En siis tarvitsekkaan kuolla. Päinvastoin tunnen itseni paremminvoivaksi. Lähden ulos. Sumut kaupungilla alkavat haihtua. Lauha leppoinen ilma. Päänpakotus laimenee. En ole pannut ruuan palaakaan suuhuni koko päivänä. Syön siis vankan aterian, vaikka varovaisesti — ja lähden kapsäkkeineni, kanteleineni ajamaan uuteen asuntoon.

Iltapäivällä on auskultanttien kokous. Olin siellä, mutta väsyin. Minun oli mahdoton tajuta, mistä siellä puhuttiin. Se tuntui kaikki mitä kuivakiskoisimmalta ja turhanpäiväiseltä filosofialta, sellaiselta, josta ei ole hyötyä elämässä elävälle opettajalle. Läksin sieltä ennen muita…

* * * * *

Uudessa asunnossani on minulla tilava huone kaksine akkunoineen. Mutta lamppu on huono — se on kuin saunatuiju maalla ja valaisee heikosti, väliin se savuaa. Olen puhunut uuden lampun saamisesta emännälle, mutta ei hän vielä ole mitään luvannut. Huoneeni minua miellyttää ainakin yhdessä suhteessa: tässä on fortuska — siitä saa yöksi raitista ilmaa. Alan olla jo entiselläni. Jumalankiitos! Surkeaa on olla sairas. Armahtakoon taivaan enkeli niitä, joilla aina on kipuja!…

16 päivä helmikuuta. — Nukuin hyvin ja heräsin jo kello 7. Päivälehti tuotiin. Virkeänä ja tuntematta jälkiäkään päänkivusta astelin koululle. Istuin siellä 5 tuntia. Minulle ilmoitti venäjänkielen opettaja että jos tahdon ja haluan, niin saan heti vikariaatin entiseltä venäjänkielen opettajaltani samassa kaupungissa, jossa 6 1/2 vuotta sitten vielä istuin koulupenkillä. Hän maksaa verrattain hyvin: noin 300 markkaa kuukaudelta, työtä on 26 tuntia viikossa, luokat pienet…

Vai niin, ajattelin, — nyt se siis opettajaurani alkaisi, jos sen antaisi alkaa. Houkutus on suuri — rahaa tarvitsee. Ja minä kuvailen jo itseäni siellä entisten opettajaini joukossa: nuorena maisterismiehenä ja "nimen" saavuttaneena nuorena kynäilijänä. Onhan se jotain! Rehtori tietenkin kohtelee isällisellä ystävyydellä, luulee minua hyvilläkin tiedoilla varustetuksi ja pitää minua sitäpaitsi totuuden puolesta taistelevana miehenä — olen näet sattumalta kuullut että hän eräälle henkilölle runojeni suhteen kuuluu lausuneen että: "hjaah, se poika oli koulunpenkillä peräti umpimielinen ja hiljainen, mutta jo silloin havaitsin että pojalla on — hyvä sydän!" Minua hävettää… Ja "Ropsa" maisteri, se rähisevä matematiikan opettaja katsoo minut tietysti jo vertaisekseen, lyöpi hartioille ja muikeasti vääntäen suutansa ja siristäen poliisisilmiään tokaisee: "kä, kä, kä… kuules sinä veliveikkonen, mennääns pikku-ryypylle Susiköökiin!" ja kaikki "entiset välit" kuitataan virkatoveruuden yhdenvertaisuudella. Ja sitten minut tietysti viedään entisten opettajain perheisiinkin, minulle tarjotaan illallinen, minut istutetaan rouvan ja herra opettajan väliin ja ystävällisesti hymyillen lausuu rouva että: "maisteri tekisi niin hyvin ja ottaisi lisää… eikö maisteri halua silakkaa… maisteri on varmaan siellä Helsingissä tottunut toisenlaiseen?" Maisteri, maisteri, joka paikassa vain maisteri! Ja se lausutaan ja kuiskitaan niin ihmeen koreasti että oikein sydäntä vihlaisee. Ja sitten: jos ei joku jossakin seurassa satu tietämään, mikä ilmiö se nuori sijaisopettaja on, niin ne, nuot pedagoogien rouvat ja muut supattavat seljän takana niin ihmeen ihanasti: "no etkös tiedä, sehän on nuori maisteri… hän, joka on kirjoittanut… ja hänhän on minun mieheni entisiä oppilaita"… "Ahaa! kuuluu toisen kuiskaus, vai hän se on: esitä minut hänelle!" Ja minut tietysti esitetään kaikille kaupungin naisille…

Voisin jatkaa tätä ihanaa kuvaa hyvinkin laajasti. Kaikki seikat huomioon ottaen on se todellakin sangen houkutteleva ja nuoren maisterismiehen itserakkautta kutkuttava. Tiketti rautatien päähän, hyvä kuraassi — ja tästä ainaisesta surkeilijasta tulisi äkkipäätä kunnianarvoisa v.t. kolleega valtionlyseossa. Tietämättömyys peitettäisiin mahtavalla rykimisellä — oppimattomuuden korvaisi nenäkakkulain oppinut kiilto… Päiväkirjani vaatii nyt kuitenkin ilmoittamaan että minä tähän edulliseen tarjoukseen, heti sen kuultuani, vastasin jyrkästi kieltämällä. En! tuli suorastaan tunteesta ja se tunne toivoakseni puhui totta, napiskoonpa järki kuin sitä vastaan.

* * * * *

Samana päivänä, illan tullen.

Tulen kaupungilta, jossa parin-kolmen toverini kanssa olen kauvan kuljeskellut ja istuskellut ylioppilastalolla. Yhteisenä puheenaiheena oli se kamala manifesti, jonka tänään kerrotaan saapuneen Pietarista. Että nyt ei enää muka ole Suomen Suuriruhtinaanmaata, että kansamme kaikki itsehallinto nyt on katkaistu, että tästälähtien valtijaamme itsevaltias käsi mielinmäärin ohjaa olemustamme…? Senaattirakennuksessa sanottiin paraikaa palavan tulien: Siellä senaattorit pohtivat tullutta Julistusta… lauvantaina se vasta kuulenma sanomalehdissä kerrotaan.

En tajua paljon poliittisia asioita. En nähtävästi ymmärrä näiden tosien huhujen kauheaa merkitystä, josta muut puhuvat.

Minusta tuntuu vain että kaikki käy hyvin. Ei meitä suomalaisia sudet syö. Yhtä sitkaasti kuin vähitellen olemme tulleet sivistyneeksi kansakunnaksi, yhtä sitkaasti ja paljon sitkaammastikin meidät muutetaan muukalaisiksi — niin, muutos on kerrassaan mahdoton! Tuntoni se näin sanoo.

Vai lieneekö tuntoni tällä kertaa väärä? Onko Suomen kansa poljettava sortajain jalkain alle? Mitä on historiallinen laki? Kuka johtaa kansojen kohtalot? Riippuuko tuhansien ja miljoonien onni tai onnettomuus yhdestä ainoasta henkilöstä, joka on sielultaan ja ruumiiltaan sairas (kuten huhutaan), vai onko Jumala, tuo tuntematon voimien voima, kaiken takana? Ja kaikki mitä tapahtuu, tapahtuuko vain Hänen tahdostansa? Onko Piru helvetistä laskettu irti Suomen kohtaloa kourailemaan kuni mitäkin saviruukkua, joka kolauksen saatuaan hajoo pirstaleiksi?…

Yö on hiljainen talviyö, ei kuulu tuulen tohinaa, sää on suopea ja lauha. Eikö ukkonen luonnossakin jyriseisi ja salamat sinkoileisi, jos Suomen kohtalo todella nyt tärisee? Eikö tulisi maanjäristys ja aukeaisi ammottava repeämä, jonka kuiluun kaikki vääryys ja ilkeys upotettaisiin? Tuntoni sanoo: "ollos huoleti, viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

17 päivä helmikuuta. — Aamulla kun tulin normaalikoululle, tapasin auskultantteja yhdessä ryhmässä erään tohtorin ympärillä. Ylikerroksessa pidettiin paraikaa aamurukouksia. Tohtori nähtävästi oli puhunut siitä. Keskustelu kävi puoleksi kuiskaavalla äänellä, kaikkien kasvoilla ilmaantui totisuutta ja jännitystä. Se on totta, sanottiin niille, jotka vielä eivät asiasta tienneet. Koko päivän vallitsi koululla erityinen "stimmung" — kokoonnuttiin ryhmiin. Aamulla en ollut saanut Päivälehteä. Siis painoeste! Ja koululle tultua kuulin että U. Suomettarella myös oli painoeste. Sananvapaus siis kielletty. Puhuttiin kahden suurimman lehden lakkauttamisesta… — Iltapäivällä vasta ilmestyi Päivälehti — johtava kirjoitus oli kokonaisuudessaan poispyyhkäisty. — Felix Faure kuollut eilen illalla kello 10. Mielenosoituksia ja kapinoita siellä täällä mailmalla. Ajat levottomat. Suomen kadettikoulusta ehdotettu spesiaaliluokat pois — kaikki venäläiseen henkeen. Päivälliseltä tullessa näin senaattori Yrjö-Koskisen "Suomitiellä" erään toisen kanssa. Säälien katselin ukkoa. Minusta hän tänään näytti raihnaiselta ja askeleet näyttivät horjahtelevan. Miksi? Miksi? —

Emäntäni kertoi minulle tänään unen, jonka sanoi nähneensä kolme vuotta takaperin. Oli nähnyt koko mailman — läpikuultavana. Yksi paikka vain oli läpikuultamaton. Se oli senaattori Mechelinin asunto, unessa ikäänkuin palatsi. Maanalaiset telefoonit kulkivat palatsiin. Balkongilla oli senaattori kiireesti kävellyt edestakaisin. Sitten oli tullut räätäli ja tuonut senaattorille — mustat vaatteet. "Nyt minä tiedän", selitti emäntäni totisella naamalla, "että uneni on toteutunut; senaattorilla on nyt surupuku. Mutta hänen palatsinsa yksin seisoo läpikuultamattomana." Häneen sanoi emäntäni luottavansa "Siinä se on mies!" — Ennenkin emäntä oli nähnyt valtiollisia unia, jotka olivat käyneet toteen. Ennen Aleksanteri II:en murhaa oli hän nähnyt unessa kaksi lasikruunua kulkevan taivaalla. Ne pysähtyivät Venäjän kohdalle, Pietarin päälle, muuttuivat auringoiksi, vaan sitten niistä yhtäkkiä rupesi tippumaan punaista verta. Ja kohta senjälkeen ammuttiin Suuriruhtinaamme…

Tänä iltana menen Ibsenin "Brandia" katsomaan Suomalaiseen teatteriin taiteilijatar X:n kanssa, joka oli pyytänyt hankkimaan itselleen piletin.

18 p. helmikuuta. Pohjalaisten suuri arpajaisjuhla. Tulin kotiin 1/2 2 yöllä. Mieliala sielläkin oli isänmaallinen. Voitin erään nuoren neitosen onnella yhden yhtä hohtavan voiton kuin ovat hänen timanttisilmänsä…

19.II. MONOLOOGI.

(Sulkumerkkien välissä).

Toverit ja ystävät! Kauan olen seurassanne kannellut kiveä povellani kärsien salaisesti kovia tuskia. Kauvan on huulillani leikkinyt sanoja, jotka sieluni surussa olen tahtonut huutaa teille ja koko mailmalle, mutta olen ne aina hillinnyt, alentuen edessänne raukkamaiseksi hölmöksi, joka vain pilkkaa ansaitsee. Mutta nyt tulkoon suhteellemme loppu. En voi enempää kestää enkä hetkeäkään elää, ellen saa sanotuksi sitä mikä sydäntäni karvastaa ja elämäni rauhan rikkoo. Että ihminen, joka on varustettu heikoilla järjenlahjoilla, mutta herkillä tunteilla, itse ei ole syypää siihen, miksi hän olojen pakosta on kehittynyt ja että hänkään ei ole halveksittava kipuna luomisen suuressa kruunussa, sen minä tällä hetkellä yhä selvemmin tunnen, koska suru omasta kykenemättömyydestäni minua painaa ja silmäni itkevät kateuden kuumia kyyneleitä. Te ystävät nauroitte lahjattomuudelleni ja sivistykseni pintapuolisuudelle, mutta sanon teille vasten kasvoja: elkää luulko että ihmisen onni ja arvo riippuu siitä, missä määrin hän on kokonainen kulttuuri-ihminen, jolla on elegantit ulkonaiset käytöstavat tai vissi annos poliittisia tai kirjallisia tietoja. Se tuli, joka olemuksessanne palaa ja jota kutsuttanee terveeksi järjeksi, se sama tuli on muuttuva teille kostontuleksi niin pian kun te säälimättä pilkkaatte sitä, jolla tätä tulta ei ole. Sillä tietäkää että sama korkea voima, joka antoi teille järjen, salli minulle tunteen, jonka juuret kasvavat jumalaisessa maaperässä… Kauvan olen seurassanne vaijennut ja äänetönnä niellyt karvaita paloja, mutta nyt tiedän ja näen että tästä hetkestä en enää kuulu seuraanne, josta minulla ei ole muuta kuin kärsimystä ja tuskaa. Ystävät! Minä käännyin puoleenne lohdutuksen toivossa, koska elämä minulle oli taakaksi muodostunut, mutta te ette sitä olleet huomaavinanne, vaan lisäsitte yhä taakkaani. Te löitte lyödyn mieltä ja särjitte särjetyn sydäntä ajattelematta, kuinka kipeästi se kipeään nuorukaiseen koski. Ei ole minulla enää toivoa että millään tavoin olisitte apuna täyttämässä sitä tyhjyyttä, joka sielussani mustana ammottaa, vaan yhdessä-olomme päättyköön vihdoinkin, sillä olemme liiaksi erilaisia kasveja luonnon taimitarhassa ja tarkoituksemme käyvät eri suuntiin. Jääkää hyvästi ja naurakaa keskenänne kummallista toveria, jonka kanssa ennen suvaitsitte olla likeiset tuttavat ja kutsua häntä ystäväksenne, jota hänkin herttaisimpina hetkinä teistä luuli. Ne hetket olivat sokeuden hetkiä ja niitä itkien kiroilen, sillä ne ovat minua paljon, paljon pettäneet. En ymmärrä teitä ettekä te minua. Puristan viimeisen kerran kättänne ja käyn kotia itkusilmin, povi täynnä myrkkyä. Ja salaan ikuisiksi ajoiksi sen hellyyden, joka kaiken katkeruuteni alla piilee…

20 p. helmikuuta. Eilen, sunnuntaina oli se merkillinen päivä, jolloin keisarillinen manifesti julaistiin kaikissa sanomalehdissä. — Olin sitten rauhanaatteen mielenosoitusta katsomassa. Valkoisessa lipussa, joka Kurikan ja Boldtin johdolla kulki ympäri kaupunkia, seisoi sinisillä kirjaimilla:

"Ei sinun pidä tappaman! — Du skall icke dräpa!"

"Eläköön kansojen veljeys! Lefve folkens förbrödring!"

Seisoin likellä puhujalavaa Senaatintorilla ja kuulin joka sanan. Juhlallisuutta enemmän kaipasin. — Illalla olin ollut vieraissa, josta palasin surullisin mielialoin, (mikä kuvastuu edellä kirjotetussa tunnelmassa).

Tänään on minulla ollut pari suomenkielen virkatuntia maisteri V:ltä, joka isänsä kuoleman johdosta on ollut poissa lyseolta. Sain selittää lylystä ja kalhusta, jousesta ja jänteestä…

Mitenkä laitani oikeastaan lienee? Pelkään että auskulteeraus jotenkin minua muuttaa. Tietämättäni, salaisesti. Taivas nähköön: enhän ole pitkiin aikoihin kirjoittanut pienintäkään runoa. Siksi tuntenenkin itseni niin suruiseksi ja kuolleeksi, aikani on kuin hukkaan mennyttä.

21 p. — Astellessani yksikseni pitkin bulevaardia säpsähdin äkisti omia ajatuksiani. Huomasin näet ajatelleeni sitä että mikäs nuoren miehen lienee oikeastaan hätänä elellä, jos saa rahaa. Rahaa niin että kukkaro pullottaa! Silloin on mies tukeva, ei sitä tuulet heiluttele, pääkin on tavallista pystympi, ryhti miehekkäämpi, koko käytös ja olemus niin ihmeen varma… ja kaikki sairaloiset mietteet unhoituksissa. Terve ja hyvinvoipa… tulevaisuus… pohja, jolla seisoo… arvo yhteiskunnassa… kunnon mies… kansalainen. Oikein hytkäytti ja suu meni leveään hymyyn.

Näitä ajatuksiani minä yhtäkkiä säpsähdin. Varmaankin — ajattelin — on turvattu toimeentulo ja hyvinvointi jossakin suhteessa vahingollinen. Kun tuntee olemuksessaan sen ryhdin, jonka vaikuttaa tuo pulleva kukkaro taskussa, silloin ei sielu vaella runotarten tarhoissa, henki ei keskustele jumalien kanssa — ei, se on niin äärettömän tyhjä ja tylsä, äärettömän hiljainen ja mykkä, niin että oikein kauhistaa… mitenkä olisikaan se altis totuuden tutkisteluille, kun ei ole mitään puutteita, mitään huolia tai hätää? Juuri sellaisina hetkinä, jolloin sielussani on asunut suru ja tuska, olen mailmalle voinut henkeni paraimmat pisarat antaa. Surussa on syvyyttä, ilossa hyvyyttä, mutta kun on sellaisessa välitilassa kuin minä nyt olen: ettei ole huutavia huolia eikä remahtelevan riemun aiheita — niin sehän on köyhää… sehän ei ole elämää! Jospa kiihkeästi voisi rakastua johonkin naiseen, niin sekin ehkä sytyttäisi sen oikean elämänkipinän? Eläisin, joskohta kärsisin! Elää tahdon, sillä näin jääden olen kuin kadotettu, kuin tapettu…

24 p. helmikuuta. — "Skakkus" on omituinen ilmiö lukumiesten elämässä. Se alkaa aivankuin tauti, hiljaa ja viattomasti, kehittymistään kehittyen tuskalliseksi painajaiseksi. Meillä auskultanteilla alkaa se huomattavasti noin vuorokautta ennen harjoitustuntia. Tuntee olevansa hengästynyt, sydän alkaa levottomasti pamppailla, posket punehtuvat! Yöllä ei saa unta, ei ainakaan virkistävää unta, vaikka olisikin illalla vartavasten käynyt kävelyssä ja vetänyt syvästi henkeensä raitista ilmaa. Unet ovat katkonaisia, kummallisia, pelottavia. Aamulla nousee vuoteeltaan valmiiksi väsyneenä. Kun sitten rupeaa läpikäymään läksyänsä, valtaa äkisti kova kauhistus, veri nousee päähän, mutta pakenee käsistä, jotka ovat kylmät ja sinertävät. Hengitystä salpaa, rinnasta kuuluu sydämmen lyönti ikäänkuin seinäkellon raksutus… Se on onnettomimpia tiloja, missä ihminen ikinä olla voi. Sillä orjuuden kahleet ovat oman itsensä päälle-panemat. Harjoitustuntia ajatellessa alkaa korvissa soida kaikenlaisia kysymyksiä. Näet itsesi hengessä luokan edessä. Kuulet pitäväsi niin tai näin kuuluvan pienen johdannon tai esitelmän, jonka viimeisen lauseen johdolla vasta voit onnellisesti ja luonnollisesti luiskahtaa ensimmäiseen kysymykseesi ja siis alottaa tunnin (jumalavarjelkoon jos sen lunastuslauseesi unohdat!) Sinä sovittelet yhä suutasi ja saat niin tai näin kuuluvia vastauksia — ja yhtenä hurinana menee tunti (kaikki fantasiassa). Pausseja, noita töksähtäviä rakoja ei tule, sillä kaikki on edeltäpäin mietitty. Näet syrjäsilmällä yliopettajan ja auskultanttien istuvan kuuntelupenkillä, kirjat kourissa. Yliopettaja kirjoittaa suhistaa mustakantiseen tuomiokirjaansa, kirjoittaa toisinaan niin että rapisee. Sinä tiedät sen jo edeltäpäin. Varustaudu siis sitä vastaan eläkä hämmästy! Korota yhä ääntäsi ja ole ryhdikäs, rykäise joskus kaikuvasti, jos jumalat sen suovat, ikäänkuin kaikki olisi "parfaitement bien", vaikka olisitkin juurikään tehnyt jonkun kamalan virheen tai yliluonnollisen tuhmuuden! Eteenpäin vaan — Jumalan nimessä. Ah! vihdoin koittaa se lunastuksen hetki, jolloin sähkökello kilahtaa (jumala siunatkoon vahtimestaria!), vielä pari kärsivällistä minuuttia ja vapautuksen symbaali soi. Sinä käännyt yliopettajan puoleen silmissä sellainen ilme että: "niin, nyt se on tehty… divide et impera!… herra on hyvä ja tekee nyt puolestaan mitä ikinä tahtoo… minä en voi hiuskarvaakaan enää muuttaa siitä, mikä tapahtunut on!" — — Niin, hyvät ystävät, nyt on harjoitustunti ohi, nyt se on ohi. Tunnille tultua haihtui skakkus. Pari auskultanttia oli kuuntelemassa, toinen heistä oli hameisiin puettu. Tunti sujui keskinkertaisen hyvin. Satukirjailija Krylovin "Aasi ja kettu" kerrottiin kahdella kielellä; myös "Korppi ja Kettu" saivat osansa mukaan. Olisi ollut paljon kyseltävää ja seliteltävää, mutta tunti loppui kesken. "Se on sangen vaikeaa se Krylovin satukieli", virkkoi kielten yliopettaja tultuamme koridooriin ja selitti ettei hän ollut oikein pätevä slaavilaisia tunteja arvostelemaan. Skakkus oli perinpohjin kuollut. Tunsin itseni lämmenneeksi ja vilkkaaksi ja laskin leikkiä auskultanttien kanssa. Olinpa lisäksi niin huvitettu kouluasioista että yhteenperään menin kuuntelemaan toistenkin opetusta. Se kiltti ja kiitollinen I luokka! Katselin koko tunnin vain poikasia. Ihmeen hauskoja olentoja! Siellä oli monta sellaista joita katsellessa suu väkisinkin meni leveään nauruun, hyväntahtoiseen nauruun. Ja merkillistä oli että kun jonkun oppilaan silmät osuivat minuun, kuuntelijan silmiin, oppilaskin alkoi hymyillä ja nauraa, painoi päänsä pulpettia vasten ja oli katketa riemuunsa. Mistä ne riemuitsivat ja nauroivat nuot pienet pojat? Mille itse hymyilin ja hyrähtelin? Sitä en tiedä. Hyvinvoinnin tunne näkyy väliin väkistenkin panevan ihmisen nauramaan kaikelle. Tällä tunnilla oikein tunsin rakastavani muutamia noista luonnon lapsista. Ymmärsin heitä — ja he minua. Muuan nykäsi minua veitikkamaisesti saappaankin kärestä ja nauroi sitten tempulleen herttaisen hartaasti.

Päivällispöydässä ruokapaikassani istui minua vastapäätä nuori, täyteläinen naisolento, jonka punaisia poskia olen ihastuksella katsellut. Minun oli vaikeaa pidättää ääneeni nauruun pyrskähtämästä. Tekipä mieli "hypätä melkein kaulaan" ja nauraa, nauraa oikein lämpimästi. Onnellinen auskultantti!

25 p. helmikuuta 1899. — Merkkipäivä elämässäni. Ensikertaa on käännytty puoleeni tärkeissä yhteiskunnallisissa, päivänpolttavissa asioissa. Minua pyydettiin näet matkustamaan kauvas Perä-Pohjanmaalle, aina kotiperukoille asti… Huomenna olisi jo matkalle lähdettävä. Huomenna saisin tarpeelliset ohjeet käsiini ja matkarahat kukkarooni. Onko maisteri A:lla mitään esteitä? kysyttiin. Toivottavasti ei ole? Mutta minä ilmoitin kaikkien kummastukseksi — kieltäytyväni. Syitä ei kysytty enkä itse niitä sanonut. Selitin ne vain muutamille läheisille tovereille kahdenkesken. Mutta he eivät ottaneet syitäni korviinsa, pitivät minua varsin sopivana. "Isänmaa on vaarassa! Viimeistä pelastuskeinoa on vielä koitettava. Katsokoot pohjalaiset puolestansa etteivät itseänsä häpäise!" Minuun närkästyttiin. Istuin vaijeten kuin muuri. Ja kun sieltä tulin, olin sangen alakuloinen. Enkö tehnyt aivan oikein että kieltäysin? Koko sisällinen itsearvostelun tuntoni puhui suoraa kieltä: sinusta ei ole tällaisiin! se sanoi. Kuuntelin totuuden ääntä. Mutta velvollisuus! kuiski toinen ääni. Mikä on velvollisuus? kysyin… Mikä on minun velvollisuuteni… Minun, joka olen se mikä olen… Tiedänkö selvää eroitusta oikeuden ja vääryyden välillä? Joskus tuntuu kuin en tietäisi…

Pitääkö mennä virran mukana? — tehdä niinkuin toveritkin tekevät? — toimittaa asioita, joita aivan pintapuolisesti ymmärtää? Kunniatoimi? — niin, mutta kunniatoimikin hävettää, jos ei siihen sisällisesti ole ansiollinen. Olen jo kyllästynyt maailman edessä kulkemaan kuvana, joka on valheen kuva. "Jumala käyttää usein halpoja välikappaleita suuriin asioihin" muistan tässä. Koskeeko tämä asia jotain sellaista. Ehkä…

Olin jyrkästi kieltäytynyt kokouksessa, mutta illalla mieleni alkoi muuttua. Tapasin toverin, hyvän toverin, jolla olisi kohta joku tärkeä tutkinto suoritettavana, mutta nyt hänet on määrätty yhtäkkiä ja kesken kaikkia puuhiaan matkustamaan äärimmäisiin maanosiin — sinne Lapin rajoille saakka. Ja hän suostui — nurkumatta. Yksityisesti hän kuitenkin valitti kohtaloaan. Kehoitti minua lähtemään sijaansa. "Sinä kykenet siihen kuten muutkin! Sinä, mielialainmies olet omiasi ajelemaan siellä Kolarissa vaikka porolla!…"

Kyllähän matkalla olisi viehättävät puolensa, mutta nuot laajat, kymmeniä penikulmia pitkät taipaleet talvisäällä, rekikyydillä — ne peloittavat. Olen vilunarka ja sairastun aina tuommoisilla matkoilla rekitautiin. Ja siinä tilassa ei ihminen pysty isänmaallisia asioita toimittamaan. Toista olisi, jos saisi hiihtää, mutta sillä pelillä ei kerkeä… Toveri parka, säälin häntä etten voi sijaansa lähteä. Minua oli ajateltu erään valtiopäivämiehen kumppaniksi. Silloin olisin ollut tilaisuudessa matkustamaan aina kotipuolessa saakka. Mutta, kuten sanoin — minä kieltäysin. Nyt minua tuo matka jo viehättää ajatella. Kotiseudulle — äkkiarvaamatta? Kauniina talvipäivänä ajaa karauttasin pappilan pihalle. Kulkuset hurjasti heliseisivät! Koirat haukkuen ryntäisivät vastaan! Ikkunasta kurkistaisi isävanhus uteliaana: kuka ajoi pihaan? Hyppäisin reestä komeissa turkeissa, kookkaana ja juhlallisena, rientäisin etehiseen. Rovasti raottaisi etehisen ovea… Hämmästyisi hyvänpäiväisesti, äijä parka! Siihen tulla tömähtäisi ruustinnakin: "Nå men i alla tider!"… ääretön ihmettely! Mutta minä vetäisisin povestani paperipinkan: Isänmaa on vaarassa, hälyttäkää kokoon ihmiset — soitattakaa kirkonkelloilla!… Minulla olisi tietysti hirmuinen kiire. En joutaisi viipymään kuin muutamia tunteja… Ehkä matka minua virkistäisi! Palaisin pääkaupunkiin uutena miehenä — auskulteeraamistani jatkamaan. Auskulteeraus? peijakas! Lupasin tänään ensi tiistaiksi ottaa harjoitustunnin. Jos huomenna tulee äkillinen matka pohjoiseen, niin jäävät kouluasiat pariksi viikoksi. Entä huoneeni?… No, se on pikkuseikka se. Huomenna on sunnuntai. Huomenna nähdään… Ikävää että asun yksin!

26 p. helmikuuta. — Nyt he menivät… matkasivat ensin yhdessä -luun, siellä hajaantuakseen.

Kun juna oli lähtenyt eikä kukaan lähtevistä ollut minulle lausunut jäähyväisiä (mitä tämä merkitsi?), tunsin sydämmessäni ääretöntä tyhjyyttä, mielikarvautta, itsenihalveksimista ja katumusta. Jos minulle tuntiakaan ennen junan lähtöä uudestaan olisi ehdotettu sitä, minkä eilen kovakorvaisesti hylkäsin, niin olisin empimättä ja riemulla suostunut.

Minäkin olisin matkustanut!

Oi onnetonta luonnetta! Oi päättämätöntä mieltä ja oikullista tahtoa!…

Nyt kun tässä istun ja uudestaan ajattelen, mitä olisin voinut tehdä — enkä tehnyt — tunnen masentavaa surua ja polttavia tunnonvaivoja. Omatunto? nytkö vasta heräät. Nyt, kun jo on myöhäistä. Iäksi myöhäistä! Ei ikinä tällaista enää tarjoudu! Siitä olisi jäänyt tulevaisuudelleni ikuiset, ihanat isänmaalliset muistot, kuinka minullakin oli ollut onni olla yksi niistä, jotka — —. Ja mitä aatteellisia aiheita olisikaan tällainen matka samalla tarjonnut! Talven ihanimpaan aikaan, helmi- ja maaliskuun vaiheilla ajella Pohjanmaan jokivarsilla, päivillä lumien havumetsissä kimmeltäessä talviauringon paisteessa, illoin otavan ja revontulten romantillisessa hohteessa… Mitä mielialoja ja tunnelmia olisikaan siellä itsestään siinnyt reen luistaessa mäkirinteitä, kulkusen hauskasti helistessä järvien seljillä. Mitä kaikkia kansallisia kuvia olisikaan mieleen jäänyt ohiajetuista taloista ja mökkilöistä, joissa päre liedosti loimuaa pihdissä ja tuvasta kuuluu rukin hyrinä…

Hullu minä olin! Raukka ja nahjus olin. Syytän sielullista "vähäverisyyttä" ja rekitautia — mutta tuo kaikkihan oli pikkumaista. Jospa olisi siellä sairastunutkin — vaikkapa kuollut, niin se olisi ollut pikkuasia pääasian suhteen… olisinhan kuollut kunnian tielle, riutunut riemun poluille! Sillä henki se on, joka eläväksi tekee…

Mutta myöhäistä ovat nyt katumuksen kyyneleet ja maineeni toverien kesken lienee nyt maan tasalla? Miesnä minua pidettiin — minä menettelin kuin itsepäinen lapsi.

Mutta elä laske, oi taivas ja korkein tuomari, päälleni taakkaa, sillä olin sairas, ja satunnaisessa onnettomassa tilassa silloin kun lopullisen kieltoni (tänä aamuna) annoin, luopuen aikeestani, josta illalla olin varman lupauksen antanut! Elkää halveksiko minua, toverit, sillä minäkin lemmin isänmaatani enkä ikinä sitä petä, sillä kallis on minulle kansallinen olemuksemme, kallis on minulle suomenkieli, kalliimpi kuin monelle teistä (sen uskallan sanoa) ja kallis se kansa, joka itsenäisyyttänsä harrastaa, ja maa ja maisemat, joiden yli kansallinen kieli kaikuu. Ja jollen yleisillä toimilla kykene maatani palvelemaan, niin olen voimaini mukaan sen tekevä yksityisellä toimella, jos sallimus sen minulle suo. Suuri sallimus, anna minun kehittyä kirjailijaksi, sillä se on sisäisin toivoni ja muuta en elämältäni vaadi!…

Tänään on ollut rukoussunnuntai ja olen kirjoittannt virren "Suomen sorretulle maalle"…

* * * * *

27 p. helmikuuta. — Kun muut rientävät kouluihinsa, astelen minä sukset olalla ja lähden liukumaan alas meren jäälle. Taivas on vaaleansininen ja aurinko kirkkaasti valaisee lumikenttiä. Ah! suloista on jälleen hiihtää. Kaikki mielikarvaus hivuu pois sitä myöden kuin suksi notkeasti luistaa ja sauvat tahdissa suhahtelevat. Minne suuntaisin matkani? Tiedän. Huhu on kertonut että Viaporin linnoituksessa suurimmat tykit näinä päivinä muka ovat käännnetyt kaupunkia kohti. Lähden siitä selkoa ottamaan. Hiihtelen linnoitussaarien ympäri. Vähän pelottaa — ajat ovat epäluuloiset… ehkä minut huomataan linnoituksesta, luullaan vakoojaksi… otetaan kiinni… ja jos en antaudu, niin ammutaan jälkeeni kiväärillä… Lempo tietää — ennenkin olen ollut ikävissä seikkailuissa, nuorena ylioppilaana, samalla saarella. Jo silloin luultiin todenteolla vakoilijaksi ja täytyi antautua venäläisen päivystyskapteenin tutkittavaksi, josta oli se seuraus että meidät toverini kanssa ilmiannettiin yliopistoon. Yliopiston herrat sille ilmiannolle tietenkin nauroivat… siitä on ehkä viisi vuotta.

Kierrän Viaporin saaria. Näen pattereita ja valleja, tuolla viruu vanhan kanuunan raato rannalla. Tuolla liehuu kuni ylösalasin käännetty Norjan lippu kolkon kivirakennuksen huipulla. Mitähän se tietää? Tuolla on tähystystelineet, joilta näkee kauvas ulapalle. Taas pattereita. Ranta jyrkkenee. Vallituksia. Kaivoksia. Vahti. Ruutikellarit. Peeveli kuinka katselee hiihtäjää uteliaasti kummultaan ryssän vahtimies! Mitähän minusta luulet? Vai eikö ole lupa hiihtää merta! Meidän merta tämä on — Suomen merta! Täytä virkasi eläkä ällistele. Lienetkö sama, joka silloin heristit meille kivääriä, kun liian likelle tulimme ja huusit venäjäksi: mikä on pääsysana? Tshortta sinun "proopuskisi" tietäköön, arvelin, mutta sinullahan tuo oli valta sillä kertaa. Ja toverini kera olin vähällä joutua vankeuteen.

Mutta tuolla, tuolla jumaliste on suuri kanuuna ja aivan oikein — kita on Helsinkiä kohti käännetty. Ja tuolla on toinen järeä tykki, lumipeitto seljässä… kuni hirmuinen jääkarhu. Sen musta kita ammottaa minua kohti, joka hiihdän kuin tulen alla. Sylkäiseppäs jos osaat, pirun kissa!… Muita havainnoita en voinut tehdä. Palasin Puiston kautta kaupunkiin. Hiihto oli minua virkistänyt.

Normaalilyseossa istuin klo 12-3. Huomenna on minulla harjoitustunti.
Kumma kyllä, ei vielä ole "skakkusta".

28 p. helmikuuta. — Harjoitustunnille menin melkein ilman jännitystä. Ilokseni näin itseäni seuraavan kuuntelemaan ainoastaan aineen varsinaisen opettajan. Kielten yliopettajaa ei näkynyt. Ainoastaan yksi auskultantti istui toisena kuuntelijana. Mutta hänkin oli tuttu mies, pohjalainen fyysismatti. Kun huomasin aseman näin rauhalliseksi, en koko tuntina hätäillyt. Levollisesti kyselin Krylovin "varista ja juustoa" sekä käännätin hiukan "kvartettia". Näytteen loputtua ilmoitti toverini tuntini menneen vallan tyynesti ja hyvin. Olin vain näyttänyt liian laimealta. Eikä kummakaan — minua todella väsytti ja nukutti, sillä aamulla ennen 8:aa olin jo ollut merellä hiihtämässä…

* * * * *

1 p. maaliskuuta. — Päivä paistaa kirkkaasti. Valkoiset pilvet kiirivät kiivaasti sinisellä taivaalla. On sellainen tuulinen sää, josta erityisesti pidän, sellainen, jolloin tunnen itseni voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi.

* * * * *

Tohtori P. oli pyytänyt minut "custodieeraamaan" VIII:tta luokkaa. Heillä oli ainekirjotuksenaan "Porvoon valtiopäivät v. 1809". Poikaparat! Niin kauniisti he kirjoittivat perustuslaeista, jotka H. M. jalo hallitsija, ikimuistettava Aleksanteri II vahvisti ja siten — "korotti Suomenmaan kansakuntien joukkoon". Jotkut oppilaista näkyivät kuitenkin tietävän jotain nykyisestä valtiollisesta tilasta ja lopettivat aineensa varmalla toivolla että "perustuslakimme ovat pyhät eikä niitä ikinä voida kumota, vaikka ankarat ajat nykyään ovat maatamme uhkaamassa". Poikain kirjoittaessa — kolmen tunnin ajalla — ainetta Porvoon valtiopäivistä, luin lävitse illalla ostamani J:n uuden näytelmän S. C. joka juuri oli kirjakauppaan ilmestynyt. Siinä oli tekijän mukainen henki. Suuri, ihmeellinen rauha täyttää lopussa sankarin sielun — hän antaa anteeksi kaikille eikä kosta pahaa pahalla…

* * * * *

Illalla olin teatterissa, jossa esitettiin kaksi premiäärikappaletta. Alaholvissa tapasin tutun "taiteilijattaren" joka kovin sanoi ihmettelevänsä, miksi viimeaikoina muka olin ollut niin näkymätön. Ajattelin hänelle vastata oikean syyn: "siksi ettei ole oikeita ystäviä eikä kukaan minusta välitä". Hän oli, kuten aina, minua kohtaan hyvin ystävällinen. Sääli vain etten tunne häntä kohtaan samallaista sympatiaa, jota hän näyttää tuntevan minua kohtaan. Merkillistä siis, miten häijyt kielet kuuluvat toitottavan että muka olen — kihloissa tuon vanhan piian kanssa!

Kerron näytöksistä. Ensimmäisenä esitettiin tuntemattoman tekijän uutuus, nimeltä "Pikku poikani". Alku oli lapsekasta, keskikohdalta lähelle loppua oli näytelmä hyvin kirjoitettu ja vaikutti katsojaan, mutta aivan liki loppua se pahasti onnahti ja pilasi vaikutelman. Muuten oli somaa näinä aikoina semmoista nähdä. Se pani ainakin ajattelemaan voisiko kenestäkään näinä aikoina tulla spiooni? Voisinko esimerkiksi minä pettää isänmaani ja myödä sieluni — rahan perkeleelle?!

Toisena uutuutena esitettiin Salmin tyttö. Kansanlaulut ja soreat tytöt tietenkin kovin viehättivät. "Soriall', soriall', sorialla poijalla on niin monta heilaa!" "Miss' on mamman sinisilmä, kun ei tule rinkiin?" Väliajalla huomasin senaattori X. Y:n rouvineen. He sattuivat katsahtamaan minuun, joka heidät jotenkin tahtomattani olen tullut tuntemaan. Tein äänettömän kumarruksen ja he vastasivat kohteliaasti. Mitähän senaattori ajattelee? Muistaneeko vielä viimekeväistä kummallista käytöstäni? Pitääkö viisaana vai hulluna? Luulee kai nyt "tavalliseksi ihmiseksi". Otaksuu olevani ahkerissa kirjallisissa puuhissa? Ehkä otaksuu minusta vielä tulevan miehen, joka hankkii itselleen vakavan yhteiskunnallisen aseman, julkaisee joka vuosi teoksen ja menee lopulta hyviin naimisiin? Huh… Dosentti D. oli myös siellä rouvineen, mutta näyttivät minua välttävän. Minun täytyykin oppia pitämään itseni vieraantuneena ja vieroitettuna tuonmoisista "ystävistäni". Vieressäni istui myös tuttavani, taiteilija Tammipuu. Lihava taiteilija nauroi katketakseen karjalaiselle prissakka-tanssille, nauroi niin että maha vonkui, kirjaimellisesti sanoen. Siellähän olivat kaikki nuot kirjailijatuttavani. Kopeana kuin lautapäähärkä asteli Tantus Kvantus. Näytti kummastuvan, kun uskalsin muistuttaa häntä jostakin pyhästä lupauksestaan. "Pitäisit itseäsi framilla!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. "Sanasta miestä, sarvesta härkää" vastasin. Hänen seurassaan sorkkelehti taiteilija Ropponen. Heillä on oma kielensä keskenään tuolla Ropposella ja Tantus Kvantuksella. Se on katkonaista mutinaa ja kolisevaa naurahtelemista, käsillä-vääntelemistä ja suulla suurentelemista. Ei sitä koskaan voi oikein sietää. Heidän alituista viisasteluaan en ymmärrä. Kummassakin on jotakin karkeakantaisuutta. Kirjailija Koskinen oli siellä myös. Kummakseni huomasin että hän minua täällä teatterissa ikäänkuin karttoi, vaikka kadulla vielä eilen oli niin veljellinen. Vai oliko hänellä jotain erikoista miettimistä? Myös se mies, josta kerran huudettiin: "Suomelle on syntynyt suuri runoilija!" oli siellä. Hänen tervehdyksensä on väkinäinen ja lyhyt. Pätevä kirjailija R—fors vilahti myös sivutseni. Minut nähtyään hän hetkeksi pysähtyi ja katseli minua pienillä punareunaisilla silmillään:

— Mitä? täälläkö sinä oletkin? Sinun tiettiin matkustaneen kotipuoleesi…

Taas tuo pisto sydämmeen. Kaikki olivat otaksuneet minun matkustaneen… Nuori säveltäjä Jevrei kumarsi kohteliaasti. Miksikä hän nyt lienee kohteliaasti kumartanut? Miksikä myös muutamat tuttavat, jotka kadulla tuskin ovat näkevinään, nyt niin ystävällisesti tulivat kättelemään? Olin näkevinäni heidän silmistään että nyt antoivat "arvon"… Oliko se ehkä sentähden että näkivät minut sen tai sen tunnetun henkilön seurassa tai olivat näkevinään näiden pitävän minua "vertaisenaan"? Kummallinen, oikullinen on suhde ihmisiin. Väliin ikäänkuin halveksittu, väliin aivankuin kunniassa pidetty. Mistähän tämä riippunee? Siellä oli myös maisteri Kamala. Tuli kättelemään ja pisti taskuuni salaisen plakaatin, joka koski nykyisiä asioitamme; se oli käännös hollantilaisesta lehdestä. "Kakaduuvaa" saatoin kotiinsa. Hän pyysi käymään luonansa milloin suinkin haluan. Ei kuulu lähtevänkään Italiaan tänä keväänä, kuten ennen aikoi. Miksikähän se ei lähde — minä hänenä luistaisin…

2 p. maaliskuuta. — Tänään istuin normaalilyseossa luonnontieteen tunnilla II luokalla. Puhuttiin oravasta. Tunti oli ihmeen hauska. Oppilaat saivat itse kertoa kaiken mitä tiesivät tästä vikkelästä elukasta. Eräskin kertoi:

"Meillä oli maalla kotiorava. Me panimme sen vaateaittaan. Niin kun mentiin katsomaan, niin se oli repinyt vaatteista jok'ikisen napin irti!"

Tämän kertoi hän suurella riemulla ja merkillisenä ihmeenä, posket hehkuen innosta.

Opettaja hymyili isällisesti.

Toinen kertoi nähneensä, kuinka kerran kotiorava hyppäsi lastun päälle ja läksi seilaamaan järvelle. Kun mentiin veneellä sitä kiinniottamaan, niin puri se kiinniottajaa peukaloon. Sitten se söi kärpäsenmyrkkyä ja kuoli!

Tämäkin kerrottiin suurella vilkkaudella ja vähän kuin ihmetyksellä että tuo veitikka viitsi kuolla myrkkyyn.

Kolmas jutteli:

"Meilläkin oli kerran orava kotona. Eräänä päivänä pääsi se karkuun, mutta kissa ajoi sitä takaa. Ne juosta vilistivät molemmat metsään. Oravapa kiipesi puuhun ja istahti oksalle kiikkumaan. Kissa perässä! Kun ne nyt juuri molemmat istuivat samalla oksalla, katketa rasahti yhtäkkiä oksa ja molemmat putosivat alas maahan."

Luokka rähähti riemuitsevaan nauruun ja tähtäsi opettajaa silmiin.
Opettaja kysyi nauraen:

— No, mitenkä kävi sitten oravan?

— Se kirpasi pakoon eikä kissa sitä enää tavottanutkaan!

Mitä kaikkea oravasta saikaan kuulla yhden ainoan tunnin kuluessa! Opettaja kertoi m.m. että kotiorava, joka syö sokeria, hyvin mielellään piiloittaa sokuripalan makaavan ihmisen korvaan. Pitkän ajan perästä tulee se sitten katsomaan onko sokuripala vielä paikoillaan. Sen puremisesta sain tietää ettei se hellitä ennenkuin saa hampaansa vastakkain. Oravan pahin vihollinen on näätä. Myös kettu ja petolinnut. Kun haukka yrittää iskeä oravaan, niin tämä yhtäkkiä kapsahtaa toiselle puolelle puunrunkoa. Orava kiertää alituisesti runkoa; haukalla on paha saada sitä kynsiinsä.

Orava rakentaa pesänsä onttoihin puihin ja puunoksille. Se tekee pesänsä hyvin lämpöiseksi. Sen pesässä on aina kaksi reikää — toinen on näet paon varalta tehty. Kun tuuli talvella käy toisen reijän puolelta, tukkii orava tuulenpuoleisen reijän ettei kävisi uhoa. Pojat sillä on sokeita ja alastomia syntyessään, mutta kasvavat pian.

3 p. maaliskuuta. — Kirjoitin pitkän kirjeen vanhaan kotiin. Mutta koska siinä oli paljon nykyisiä juttuja, en uskaltanut sitä tavallisessa kuoressa lähettää. (Huhutaan nimittäin jotakin pahaa postilaitoksestamme.) Ostin sentähden "pesänsytykkeitä", ompelin paketin ja kätkin 5 arkkia pitkän epistolani sisään. Tänäpänä lauloivat molemmat ylioppilaslaulukunnat yhdessä Aleksanteri II:n patsaalla, joka oli kauniisti kukitettu.

* * * * *

Yöllä näin salamanleimauksen ja uneksuin sitten koko aamuyön pirusta, joka tahtoi minut jousipyssyllä ampua… jossakin liukkaalla jäällä…

4 p. maalisk.… Päässä ankara särky — sellainen, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Se on lyijynraskas ja sen sisässä pihisee kuni höyrykattila. Korvissa suhisee, silmissä mustenee ja kaadun kuin kuollut takaisin vuoteelleni. Luulen viimehetkeni tulleen — tuskat äärettömät. Miksi minua näin rangaistaan? Vai saanko nyt kylvää mitä itse olen niittänyt? Kiroilen edellistä asuntoani. Sieltä tämän kauhean päänsäryn olen perinnyt.

Koko päivänä en kykene mihinkään…