Saunassa käytyäni hoipertelen illan tullen kuitenkin teatteriin, jossa menee "Seitsemän veljestä" — Sanomalehdet kertovat jostakin "Bjurbölen meteoorista". Että se ei iskenyt parempaan paikkaan!…
5 p. — Sunnuntai. Olen terve taas. Läksin hiihtämään meritse Siltasaareen, josta liuvuin Alppilan takalistoon. Kylmä, Kaunis talvipäivä. Löysin ihanan paikan metsässä. Jos olisin taidemaalaaja, saisinpa aiheen seuraavaan tauluun:
Yksinäinen, kookas, korkea, lumenpeittämä paasi metsässä, joka kasvaa mäntyä ja kuusta. Vasemmalla kohoaa luminen kumpu. Taivas helakansininen, aurinko paistaa hilpeästi lumeen, mutta puiden varjot, jotka käyvät viistoon oikealle, ovat tummat. Paaden seljässä istuu lepoasennossa täysikasvuinen nuorukainen nojaten vasemmalla kädellään suksisauvaansa, joka seisoo pystynä kiven päällä; toinen sauva makaa rentonaan kiven kyljellä. Nuorukaisen kasvot ovat hiihdosta paahtavanpunaset; silmät tähtäävät puoliummessa ja haaveellisenautuaallisesti paatta vastapäätä seisovaan männynrunkoon, jota pieni lintu hiljaa pyristellen kiipeää ylöspäin. Paaden juurella näkyvät hangella suipot pohjalaiset sukset. Yksi ainoa latu johtaa hiukan kaartaen paaden luo puhtaan lumipinnan läpi. Taulun merkitys: Hiihtäjän uinailu tai kuulttuuria paossa…
* * * * *
Samana päivänä. Olen kirjoittanut runon "Maakuntaylpeys", joka erityisellä tavalla koskee nyk. yht. olojamme.
Illalla: vieraissa ystävällisten ihmisten luona.
6 p. maalisk. — Aamulla varhain heräsin taas surkeaan päänsärkyyn. En tohtinut nousta ylös ennenkuin olin lähettänyt palvelustytön apteekiin antipyriiniä ostamaan, (en ole koskaan ennen moisia lääkkeitä tarvinnut). Surkeassa tilassa horjahtelin sitten pöytäni luo ja kirjoitin kansanlaulun tapaisen runon sairaasta tilastani; luulisi että kun siinä tilassa tarttuu kynään, jokaisesta sanasta pitäisi huokua tosikärsimystä ja teeskentelemätöntä tuskaa. Päivän tullen aloin tointua ja läksin kaupungille. Normaalilyseolla lupa. Kävin erästä tuttua mieshierojaa tiedustamassa. Illalla paahtelin suksiani huoneessani.
7 p. maalisk. — Taas terve ja kolme tuntia koululla. Käväsin Päivälehdessä… Kun iltapäivällä palasin huoneeseeni, löysin pöydältäni kirjeen. Kirjeen kuoressa ei seisonutkaan fil. kand. eikä mikään maisteri, vaan "Runoilija". Liitän tuon hellyyttä herättävän kirjeen tähän päiväkirjaani ikuiseksi muistoksi.
Veikkoseni!
Terve! Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitan nyt heti vastauksen, sillä sitten en enää jouda. Kenraalikokeet ovat jo alkaneet. Toissa päivänä oli ruotsi ja eilen ainekirjoitus. Ruotsi lienee mennyt aivan kohtuullisesti, mutta aineessa minulla on kaksi facta-virhettä. Kirjoitin historiallisen aineen ja muistin väärin. Huomenna on matematiikka ja se se on kamalinta kaikista; Sitten on tiistaina latina ja saksa. Kyllä me tytöt kaikki kirjoitamme saksassa ja se onkin ainoa aine, jossa me olemme melkein varmat onnistumisesta.
Muuten on kaikki niin kummallista nykyään. Ei tule luetuksikaan, kaikki on niin levotonta ja omituista. Mikähän tästä lopuksi tulleneekaan. Mikset kirjoittanut mitään Helsingin oloista? Täällä ollaan myös hyvin intreseerattuja valtiollisista asioista. Ne ne pyörivät jokaisen mielessä ja siksi on kaikki keikahtanut entisestä tasapainostaan.
Olisit tullut tänne venäjänmaisteriksi. Sehän olisi ollut niin "fiksua", kun meikäläisiä taas olisi tänne niin monta karttunut. Sitä iloa tosin et olisi saanut että minut tentissä reputtaa, sillä minä luen latinaa enkä venäjää, mutta kaksi tyttöä olisit saanut tenttiä ja paljon hauskoja poikia. Heitä on kahdeksannella luokalla 11 poikaa ja sitäpaitsi ottaa kirjoituksiin osaa yksi privatisti T. ja muuan ennen reput-saanut. Meitä tyttöjä on seitsemän, mutta paha kyllä: ei ketään meistä ole erittäin nättiä. Fanny Sovelius — kenties — on parhainman näköinen ja on muutenkin erinomaisen hauska ja fiksu. Muut ovat aivan tavallisia, mutta kelpo tyttöjä kaikki, vaikkei sieviä. Panen tähän muutaman runon, joka tosin jo on vuoden vanha, mutta siinä on selitetty meidät kaikki. Onhan siinä muitakin, jotka jo ovat lukemasta lakanneet, vaan annan niittenkin olla matkassa. Kenties siitä saat heistä käsityksen edes jonkunlaisen. Obs! Ne, jotka aikovat ylioppilaaksi, olen merkinnyt tähdellä. Yksi sieltä puuttuu joukosta, nimittäin Lilli Himmelros: pieni, vaalea, iloinen ja puhelias, mutta ei sievä hänkään, rikas. Niin että siinä sinulla sitten on meidät kaikki. Kirjoitukset alkavat jo maanantaina (13 p.). Kyllä on hyvä kun niistä pääsee, meni miten meni. Jos läpäsee, niin on hyvä, jos ei, niin on hyvä sekin, sillä silloin pääsee kotiin. "Matti" ja "Pekka" ja tädit voivat hyvin. Heiltä tervehdys. Jää'ös hyvästi ja kirjoita joskus:
"Pyryharakalle".
JATKO.
Runo tehty Jatkon penkinpainajaisiin 1814/5.
Talo on torin tykönä, Reunamuistutuksia:
Pytinki pyryn pitävä,
Siin' on suuret opin ahjot, Vanhoja pulpetteja,
Tietopajat parahimmat. jotka eivät meille kelpaa.
Pulpeetit on puhtahimmat, Opettajan pöytä
Pelipöydät pienoisimmat. — entinen pelipöytä.
Kipikka on kieronlainen,
Remuvärkki reuhkamainen, Puhujatuoli, jossa
Laakerikin laihanlainen. rukoukset pidetään.
Kello aivan omituinen, Kellon viisareita tarpeen
Joskus eistää, joskus jättää. mukaan, milloin eteen,
Ei oo koskaan mitään "hättää". milloin taaksepäin.
Siell' on suuret Suomen naiset
Aivan kuulut Jatkolaiset. Muutamilla opettajilla
Ne kun oppii, seinät ryskää, oli innostuessaan tapana
Liidut lentää, penkit jyskää. heittää liitu lattiaan.
* * * * *
Yks on tyttö topranlainen,
Viisas, reipas, tarkkaavainen,
Koti-, koulu-vihkot laittaa Hanna Nordfors,
Eikä koskaan ketään haittaa. etevä, vakava.
(katso reunam.)
Entäs vieno Viipurista,
Neito kaunis Karjalasta, Heidi Tallberg sievä
Vilkkusilmä, hymyhuuli, ja iloinen — tanssii hyvin.
Tovereiden hyvä tuuli?
Sitten tyttö pienenlainen,
Aivan ehta "oululainen": Nanni Hanelius — hänen
Hän se aina fraasit fraasaa, sananparsiaan nämä.
"Broikkaillen" ei "aikaa plaasaa"!
Vieressään on Jatkon kumma,
Se on kaiken opin summa, Magda Castrén, etevä ja
Varsin viisas, vakavainen, kaikinpuolin mallikelpoinen.
Tosi, suora suomalainen!
Mutta kukas tuolla virskuu,
Aina nauraa, tunnit tirskuu, Hellin Djupström — se, joka
Absenteeraa ahkerasti, eräänä kesänä kävi meillä.
Oppii ylen ankarasti?
Sitten "poika" Pohjolasta,
Villikissa Kirkkolasta:
Tunnit tyyrää, renkut rustaa, Tämän runon tekijä
Eik'oo sydän syttä mustaa, "Pyryharakka".
Ihaileepi hevosia,
Vaan ei nukkeneitosia.
Mutta täällä! — Mikäs täällä?
Tyttö täällä, pysty päällä! Henne Saksa — suuret ajatukset
Miten neuvoja se sietää, itsestään. Aika sievä tyttö.
Joka aina läksyt tietää?
Tääll' on sitten Jatkon helmi,
Joka milloinkaan ei telmi, Natta Glomerus, Maisteri
Hänestäpä Antti tykkää, Koskikaran suosikki.
Hälle kysymykset lykkää!
Perässä on perämiessä,
Kynsin-hampain opin tiessä Lienu Prutz — hyväntahtoinen
Tyttö tyyni, tyttö tuima, mutta nykyään hermostunut
Ranskan kääntäjäinen huima, liiallisesta huolehtimisesta.
Monet kahvikupit kantaa,
Kaiken hyvän meille antaa.
Sitten seuraa jonkunlainen,
Ahtolasta aikahainen, Mandi Ahonius — fiksu, pulska,
Ainekirjoittaja oiva, aika fiininnäköinen välistä,
Joll' on kieli vallan soiva. mutta käyttää pinsettejä.
Ai! kas pieni, rouvamainen,
Tyttö soma, toimivainen, Jeffi Borenius —
Hänpä kutoo, keittää, paistaa, herttainen, käytännöllinen.
Ruuat laittaa, että maistaa!
Viimeinen on virkkamatta,
Kaikkein kummin kertomatta: Talja Gammelby.
Hento on, vaan kieli laulaa,
Vaikka tauti kalvaa kaulaa.
Siinä kaikki Jatkolaiset,
Nuoret, reippaat Suomen naiset,
Nyt on tullut eron hetki,
Edessä on elon retki;
Vaan jos joku sitä kysyy:
Kyllä Jatkon muisto pysyy!
Ilot, surut toveritten
Yhteiset on ystävitten.
* * * * *
11 p. maalisk. lauvantaina. — Juuri kun tulen kotiin Normaalilyseosta, ja rupean syömään einettä, joka huoneeseni kannetaan, ilmoittaa palvelijatar että asunnossani on käynyt eräs mies minua tavottamassa aikoen tulla uudestaan 10:ltä.
— Millainen mies se oli?
— Semmoinen vanhanpuoleinen mies… selitti piika.
— Varmaan joku maalainen, arvelin itsekseni, — joku kotipuolesta lähetetty edustaja siihen suureen deputatsiooniin, jonka on huomiseksi määrä saapua Helsinkiin, tai ehkä joku täällä olevista sen puolen valtiopäivämiehistä…
Olin hädintuskin ehtinyt nylkeä pari perunaa, kun jo etehisen kello soi. Ryyppäsin kiireesti maitoa palan paineeksi ja tapailin salvettia, kun samassa heikosti kolkutettiin ovelle.
— Jaa-ah! äänsin minä ja se ääni merkitsi = astukaa kursailematta sisään, kuolevainen!
Ovi aukeni ja kynnyksellä kumarsi vanhanpuoleinen mies silmälasit päässä… tuiki tuntematon sielu.
— Ä' de magister —?
— Jaa! kuului ääni kurkustani.
Jumala varjelkoon, ajattelin itsekseni, mitähän tuleman pitää, sillä harvinaista on että puoleeni käännytään ruotsinkielellä, jota puhekielenä näin Suomessa ollessa kaikin tavoin karttelen.
Mitt namn ä' Liljeborg! äänsi vieras olento. Kumarsin syvään nimen kuullessani, vähääkään vielä aavistamatta, minkä yhteiskunnallisen arvohenkilön kanssa minulla oli kunnia puhella.
— Jag ville fråga magistern, sku' icke magistern åtaga sig ett vikariat i finska språket i en skola på landsorten?…
Jo älysin, mistä tuuli kävi! Sijaisopettajan tarjous n:o 2… muutaman viikon kuluessa… tämähän on loistavaa… minua pyydetään… minulle tarjotaan, tarjoamalla tarjotaan virkoja… virkoja… oikeita herrasvirkoja… ja tiettävästi rahoja myös!
Tunsin silmänräpäyksessä arvoni nousevan rinnassani ja luulempa rykäisseeni sen merkiksi:
— Vikariat… i finska språket… på landsorten… hm…? hamuilin hämmästyneenä.
— Det vill säga i Nikolaistad svenska lyceum… selitti outo herra.
— Var så god och sitt ner! toimitin minä juhlallisesti kaapaten käsiini keveän tuolin ja asettaen sen keskelle lattiaa. Mutta suureksi ihmeekseni ei herrasmies siihen suvainnut istua, vaan vetäytyi varovasti seinäviereen ja istahti pyytämättäni sohvaan, jolla myös ruokatarjotin istui kanteleen vieressä.
— Ja, sku' int' herr magistern åta sig den tjänsten? kuulin taas oudon herran huulilta.
— Nej! pääsi nyt tiukasti ja kuin parahtamalla suustani, sillä tietenkin tahdoin heti kieltäytyä ettei minusta mitään ennätettäisi toivoa. —
— Nej! Jag kan icke… för auskulterings skull… nej! O' annars också… det är icke sagdt att jag blir…
— Pedagog? auttoi sohvassa-istuja arvaten ovelasti ajatukseni.
— Ja, just så… det är icke ännu… så säkert…
— Jag förstår! Nå — jag ville bara fråga och föreslå… De' ä' en magister Halju som är lärare där i finska språket, men han har insjuknat och ligger nu här på sjukhuset… Jag är Rektor i skolan, men har nu blifvit öfverlärare här vid…
Tunsinpa respektini nousevan huimaa vauhtia kuullessani että olento, joka tuossa istui nuoren kandidaatin luona, oli vanha paidagogos, rector magnificus, obermeister-yliopettaja ja herraties mitä kaikkea muuta — ehkäpä ritarikunnan jäsenkin…!
Olisin tarjonnut senjohdosta tupakkaakin, mutta minulla sattui olemaan ainoastaan yksi Sevilla-paperossi — enkä voinut tietää, polttavatko yliopettajat Sevillan paperosseja; piipputupakkaa olisi kyllä ollut, ja ehkä olisi sopinutkin sitä tarjota vanhalle ludi-magisterille…
Kun herra Yliopettaja näytti heti uskovan kieltoni todeksi, alkoi hän kysellä, enkö tietäisi niitä, jotka mahdollisesti…
Niin, tunsinhan auskultantteja suomalaisessa normaalilyseossa.
Saatanhan heille sanoa…
Herra "Öfverlärare" pyysi minun olemaan niin hyvän ja, jos joku haluaisi viran, niin pitäisi hänen hetimiten ilmoittautua hänelle… hänen luokseen sopii telefonoida… se on telefoonissa professori Liljeborg — hän, herra "Öfverlärare" näet asuu herra veljensä luona…
Yhym, ajattelin yskän ymmärtäen, professorinkin veli… jumalaties vielä jonkun senaattorin serkku?… ja arvonsa nousi alituisesti silmissäni.
Luulen hiukan kumartaneeni oman halpa-arvoisuuteni osoitteeksi — professorin veljelle.
Ovesta saatellessani herra Yliopettajaa, sopersin hänelle kohteliaisuuksia:
Det var nu mycket ledsamt att… att… herr Ofverlärarn… Ja mitä komplemangeissani oli vaillinaista, sen koetin korvata lisäkumarruksilla herra Yliopettajalle, joka ovesta mennessään myös näytti pahasti pyllistävän kohteliaisuutensa merkiksi. Sitten palasin jatkamaan keskenjäänyttä aamiaistani, jonka ruuat olivat ammoin kylmiksi jäähtyneet.
— — Sydäntäni kuitenkin karvastelee että täytyy alituisesti kieltäytyä tarjouksista. Totisesti tässä ei ole leikinsijaa ja tunnen tekeväni väärin että aina ivaan itseäni kokeneempia. (Mitä lemmon syytä minulla on esim. ivata tuota herraa joka juuri luonani kävi?) Enhän taaskaan kieltäytynyt sentähden ettei minun sopisi, vaan sentähden että tunnen sisällisen taitamattomuuteni, jota häpeän paljastaa. Sillä vaikka se myös on totta että en ole viehätetty aamusta iltaan ikäni selittämään "supistuneesta ja typistyneestä vartalosta tai passiivin partisipin preesensistä", niin on myös totta että todellakaan en näistä asioista paljoa tiedä, vaan täytyisi minun yhtärintaa oppilasten kanssa läksyjä päähän päntätä, jos mieli jotakin ymmärtää. Mutta olisiko se oikea opettaja, joka ei tietäisi enempää kuin oppilaatkaan? Eikö olisi väärin silloin olla opettajana?…
15:s päivä maaliskuuta. — Elämäni on äärettömän ristiriitaista. Samalla tunnilla, jolla olen tuntenut olevani onnettomin olento mailmassa tai kirjoittanut jonkun synkimmistä runoistani, jo samalla tunnilla saattaa sattua että tunnen olevani verrattain onnellinen ihminen, jolla ei ole syytä valittaa eikä surra. Mutta ne ilonhetket ovat kuin harvinaisia välähdyksiä elokuun tummalla taivaalla. Ei, eihän ilon syytä olekkaan, vaan surun. Mikä oikeastaan lienee tullutkaan, katkeruus vain aamusta iltaan povessani asustaa ja huomaan sellaisten intohimojen, joista etinen en ole tiennyt, nyt saaneen jalansijaa sydämessäni. Saatan tuntea kateutta ja vihaa niitä kohtaan, joita ennen pidin parhaina ystävinä. Olen epäluuloinen siinä määrässä että se minussa on muuttunut sairaudeksi…
Olen ollut huolimaton etten tähän päiväkirjaani viime päivien asioista ole mitään kirjoittanut. Ja niin paljon niitä olisi ollut ja niin paljon sillä ajalla olen sielussani tuntenut!…
Meillä pohjalaisilla oli toisiltana merkillinen illanvietto ylioppilastalolla. Olivat näet vierainamme ne avaran maakuntamme eri kunnista saapuneet edusmiehet, jotka näinä päivinä ovat kerääntyneet tänne pääkaupunkiin matkustaaksensa täältä joukossa keisari-suuriruhtinaamme eteen viimeistä pelastusta koettamaan. Siellä oli miehiä aina Kittilästä saakka — ikävä vain ettei minun kotipitäjästäni ollut, vaikka naapurikunnista oli. Oleksin pitkän aikaa P—n ja H—n edusmiesten seurassa. Kumpikin oli ensi kertaa Helsingissä eikä ikinä ennen Oulua etempänä käynyt. Arvaa sen, kuinka paljon uutta heille oli täällä pääkaupungin hälinässä ja millä mielellä he näkivät ylioppilasparvet veljinä ympärillään. Ja miten he vastaanottivat kaikki ne kauniit ja liikuttavat puheet, jotka heille pidettiin ja ne laulut, jotka Pohjankööri ja Y. L. esittivät! Varsinkin Porilaisten marssi riemastutti sarkatakinkin alla sykkivää sydäntä. "Se vasta ääntä — mistä hurratahan?" Olin jo paripäivää ennen innostuksissani kirjoittanut tervehdysrunon näille edusmiehille ja lähettänyt sen P:lehteen. Päivälehti ilmestyi painoesteen takia vasta illalla — juuri silloin kun juhla alkoi, mutta harmikseni huomasin että runosta oli pyyhkäisty yksi säkeistä, jossa mielestäni tunnelman huippu oli. Annoin sentähden alkuperäisen käsikirjoituksen eräälle civikselle, ja tervehdysrunoni lausuttiin juhlallisesti satojen kuullen. Istuin paraikaa erään hienomuotoisen naisylioppilaan vierellä, kun runoni lausuttiin. Hänellä ei vielä ollut tietoa, kuka runon sepittäjä oli ja sentähden oli minulla hauskuus kuulla hänen suustaan vilpitön arvostelu.
— Kukahan sen lienee sepittänyt!… kuiskasi neito.
— En tiedä… mitä piditte runosta?
— Se oli oikein hyvä!
— Niin… olihan tuo paikoin, — sanoin kylmästi.
— Niin, paikoin erinomaisen sattuva, — toisti neitikin.
— Runon sepittäjä näkyy muuten istuvan — vieressänne.
— Te!?…
Ylioppilasneiti hämmästyi todella niin että oli lentää tuolilta. Punastui, naurahti ja alkoi ikäänkuin peruuttaa viimeisiä sanojaan, joissa kuitenkaan ei ollut mitään pahaa. Runo oli kai nyt kokonaan hyvä!
Osakuntamme naisylioppilaat olivat todella isänmaallisella tuulella. Hekin kilistelivät raittiusboolejaan maalaisukkojen kanssa ja hieroivat tuttavuutta. Juhla ja rähinä loppui virteen "Jumala ompi linnamme!" Kello oli silloin 1 yöllä. Saatoin kaunokaisen immen kotiinsa. Yö oli tähtiyö; kevään varhaisinta tuoksua tuulahti jo ilmassa… Tietysti kotiintultuani tunsin olevani — "rakastunut". Siitä onkin pitkät ajat, kun olen ollut rakastunut. Varmaankin monta kuukautta! — Tuo kaikki tapahtui toisiltana. Seuraavana päivänä lähetin hänelle sen runon, jota hän oli arvostellut, "pieneksi muistoksi". Muuten olen saanut runosta tunnustusta monelta taholta: sitä pidetään hyvin hyvänä ja valtavana. Eräs toveri nykäsi jo samana iltana minua hihasta ja sanoi totisena: "kuule, sinähän olet kirjoittanut hyvän runon!" (aivankuin ennen olisin pelkkää roskaa ihmisille syötellyt). Ja kun tänään lähestyin normaalikoulua, kuulin erään VI:nnen luokan oppilaan, joka seisoi avatussa ikkunassa, juhlallisesti siteeraavan muutamia sanoja runostani. Ja kun tapasin taiteilijatar X:n, kertoi hän siskonsa, joka on yhteiskoulussa, suurella innostuksella puhuneen runostani… Poeta inglorius on siis tällä kertaa saanut seppeleensä (ja anteeksi syntinsä, josta ennen on puhuttu).
Toisiltana oli "Sielujen seura" koossa Kaisaniemellä. Siitä illasta olin toivonut paljon, mutta se meni myttyyn. Povessani kannan yhä lukemattomana "kansalliskielemme hymniä", jonka sepitin samana iltana, jona olin saanut Pyryharakan koulurunon. Sitä ei lueta kuin aivan, aivan arvokkaassa seurassa, jonakin merkkihetkenä! Tunteeni niin vaatii. Sillä runon tiedän olevan "objektiivisinta, mitä ikinä olen kirjoittanut". En syyttä sydämmeni tunteita ole tulkinnut. Olen todella tuntenut ja ajatellut niinkuin runossani olen laulanut… Maalaiskirjailija Jalokiveen tutustuin eilen. Hän poikkeaa edukseen kaikista muista.
* * * * *
Tänä iltana olin asemahuoneella, kun suurlähetystö (yli 500 miestä) läksi Pietaria kohti. Siellä oli joukossa eräs kookas talonpoika, pohjalainen, lakki takaraivolla. Sanotaan Edelfeltin hänet jo ikuistaneen. Mies oli Yli-Härmästä. Semmoinen mies ei pelkää piruakaan, saati sitten… Jumalankiitos ja kunnia synnyinmaalleni, että on vielä sellaisia eksemplaareja. Ei voi hukkua kansa, jolla moisia miehiä on. Ei! —
16 p. maaliskuuta. Kirje Pyryharakalta. Ilmoittaa kaksi "prässiä" ylioppilaskokeista läpäisseensä. Isonvihan ajoista oli aineensa sukaissut. "Torstaina" kuuluu "kovasti reppuja pelkäävän"… "Voi sentään kun menisi onnellisesti se torstaipäivä, niin sitten jo uskaltaisi vähän huokaista!" — Minulta hän sitten kysyy että: "miten voit sinä siellä mustien pilvien keskellä? Varo toki, ettei salama sinuunkin satu!" Ja hän lupaa ilmoittaa heti kun kokeet ovat ohi.
* * * * *
Kirjoittelen sururunojani. Ääretön ikävyys ja tyhjyys rinnassani. Kevään tuoksua ilmassa… Miksikä annan tulevaisuuteni tiedottomuuden itseäni masentaa? Miksi ensinkään ajatella tulevaisuutta?…
17 p. maaliskuuta. Tänään sanomalehdistä nähtyäni ylioppilaslaskut, jotka eilen ovat olleet suoritettavina maan kaikissa kouluissa, pääsee rinnastani huokaus: "Pyryharakka parka!" Sillä laskut näyttävät vaikeilta. Olen melkein patentti siitä että Pyryharakka on laskenut itselleen repposet. Tänään lennätin hänelle varalta lohdutuskirjeen. Lohdutin häntä sillä että nythän "harakka" pääsee kotiinsa, kerrankin näkemään korven kevättä! "Kadehdin sinua!" niin kirjoitin hänelle. "Nähdä hankien sulavan, kuulla purojen lorisevan, kiurun laulavan korkealla sinervässä ilmassa, tuntea havumetsien huumaavan tuoksun!" —
* * * * *
20 p. maaliskuuta.
VENI, VIDI, VICI!
Kolme voitonsankarin sanaa! Ne seisoivat postikortilla, jonka tänään Pyryharakalta sain. Hän oli siis läpäissyt ylioppilaskokeet — ja minä olin onnellisesti erehtynyt.
Riemuissani lähetin hänelle helsinkiläisen loistokortin, joka sekin oli olevinaan latinaksi kirjoitettu. Panin siihen kaiken latinani, mitä suinkin sillä hetkellä muistin. Se kuului seuraavasti:
Soror carissima!
Docta, clarissima!
Non dubito qvin verum sit. Vivant puellae Botnienses! Sint tibi tentamina leves. Jubil… (päätettä en tiedä) coelum et terra, mare silvaeque. Gaudeamus igitur… lopuksi taisi tulla ainoastaan qvi, qvae, qvod — pax tecum! — ja munkkilatina oli täydellinen. Toivon ettei kortti ikinä satu latinanprofessorin käsiin.
19 p. maaliskuuta (1899). Päivä kirottu! Mutta ei siunattu! Suurlähetystöämme Pietarissa ei vastaanotettu. Se tämän päivän uutinen…
Se oli kuin meteoori, joka hetken kirkkaasti valaisi Suomenmaata, yhtäkkiä räjähti rikki, valo sammui — ja korven peittää synkkä pimeys. Ja pimeydessä huokailevat toivottomina Suomen aallot — — —.
20 p. maaliskuuta. Kuutamoyö. Tulen saattamasta häntä johon viikko takaperin tutustuin. Me tapausimme Osakunnassa, kokouksen loputtua. Kokous oli ollut mieltäkiinnittävä — siellä pohdittiin tärkeitä — kansanvalistusta koskevia asioita. Jokaisen ylioppilaan pitäisi ensi kesänä uhrautua kokonaan kansan hyväksi, asettua asumaan talonpoikain keskuuteen, ottaa osaa heidän askareihinsa ja töihinsä, syödä yhdessä heidän kanssaan, siten päästä likeiseen yhteyteen heidän kanssaan, puhella, keskustella ja pitää esitelmiä j.n.e…
Nyt, ennen kaikkea, on isänmaan merkitys selvitettävä kansalle, nyt on sen oikea kansallistunto herätettävä — jotta se kestäisi ne myrskyt, jotka sitä uhkaavat ja jotka jo ovat alkaneet.
Me puhelimme hänen kanssaan näistä päivänkysymyksistä. Hän on puheista päättäen erittäin isänmaallinen ja kansallinen naisylioppilas. Aina kun hän kulkee kenraalikuvernöörin palatsin ohi, sanoo hän "puivansa nyrkkiä" sille — mutta "Majanderilla", tietää hän, on "kolmenkertaiset ikkunat". Niiden läpi ei se näe nuoren neidin nyrkinheristelyitä!
— Onko oikein rukoilla Bobrikoffin puolesta? kysyi hän yhtäkkiä minulta.
Hän oli sitä itsekseen aprikoinut näinä päivinä. — Eikö se ole ristiriidassa isänmaan onnen kanssa? arveli hän. — Semmoisen miehen puolesta!
— Mutta voittehan, hyvä neiti, sovittaa rukouksenne niin että rukoilette taivasta muuttamaan herra Bobrikoffin sydämen suopeaksi ja suomalaiseksi, silloin rukoilette oikein! huomautin minä.
— Ah niin, tosiaankin!…
— Joka yö, — jatkoi ihana neitoni, — uneksin jotakin kummaa.
Viimekin yönä oli ikäänkuin minä tai joku muu minussa olisi heittänyt
tulisia kuulia Bobrikoffin seinään. Ajatelkaas — tulisia kuulia!
Enkös ole paatunut näin nuoreksi tytöksi?
— Hirveän paatunut! myönsin minä…
— Kuulkaas maisteri, tänne Kaivopuistoon on eräs mies hirttäytynyt! sanoi hän yhtäkkiä.
— Herran tähden, hyvä neiti, elkää kertoko… en tahdo kuulla sellaista teidän suustanne.
— Miksikä ette… minä näytän teille koivunkin, jossa se tapahtui!
— Ei, ei… en tahdo tietää… tulen sitte aina muistamaan sen koivun, kun täällä K:puistossa kuljen. Elkää herrannimessä pilatko sitä kaunista kuvaa, jonka teistä… ymmärrättehän?
Mutta huolimatta kaikista vastustuksistani kertoi neito jutun, näyttipä kovanonnen koivunkin. Kaikeksi onneksi, siunatuksi lopuksi hän veitikkamaisesti ilmaisi että hirttäytynyt mies olikin "stopattu" ja naamioitu olento, kukkavihko kainalossa…
Tätä naista saatellessa tunsin yht'äkkiä omituisen piston sydämessä. Minusta näet tunnahti etten häneen voi tutustua, en ole tilaisuudessa tutustumaan, en saa… kova kohtalo, kierot yhteiskunnalliset olot ja nurinkurinen seurustelutapa sen tekevät mahdottomaksi… En saa, vaikka sydämeni halu sanoo toisin… Tulin kovin murheelliseksi mieleltäni. Ja — erosin kohteliaana, mutta salaten tunteeni. Miksi olimme niin vieraat toisillemme? Miksi emme olleet luonnolliset keskenämme? Kaksi nuorta — kuutamoyössä, hiljaisessa kuutamoyössä, jossa ei muita kulkijoita näkynyt… Saa nähdä, tapaanko hänet vielä ja milloin? Ja tuleeko meistä koskaan lähempiä ystäviä? Mikä on kohtalo? Määrääkö kohtalo tuttavuuksien rajat? Onko sallimus yksin avioliittoon-johtaja?… Lienenkö rakastunut?… Lienenkö kipeä! Mitähän hän ajattelee ja tuntee?…
22 p. maalisk. — Tulen normaalikoululta. Eräällä auskultantilla oli suomenkielen harjoitustunti IV luokalla. Kun tulin ulos kadulle, kuulin jonkun saman luokan oppilaista virkahtavan itsekseen ääneen: "kyyppari! — istuskella sain!" Ymmärsin heti mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. Edellisellä hän nimittäin ilmaisi sen persoonallisen vaikutelman, minkä auskultantti häneen oli tehnyt. Jälkimäisellä hän ivasi hänen opetustaan; erästä runoa luettaessa oli näet auskultantti tullut panneeksi liian painokkaan koron runotavuulle, niin että se koko luokkaa hytkäytti. En olisi tahtonut olla tuon "kyypparin" sijassa…
* * * * *
27 p. maalisk. — Latinankielen kokeita kuuntelemassa: — Amabor, amaberis, amabitur — amabimur, amabimini, amabuntur… Oi sinä iankaikkinen klassillisuuden huippuvuori — Amabimini! Vieläkö kummittelet, sinä vanha laihtunut luuranko muinaisajan raunioista irvistellen, nykyajan eläväisten keskellä? Luulinhan sinulle lausuneeni ikuiset jäähyväiset silloin kun "Konstaapeli" maisteri viimeisen kerran sinut vetäsi esiin klassillisen lyseomme romulaatikosta, silloin kun Apollon kultainen lyyry vapautta ennustaen kiilteli pohjolaisen nuorukaisen silmien edessä… mutta nyt minä vieläkin sinut olen nähnyt ja kauhistuksella naurahtanut sinun irvihaamullesi. Amabimini? Enkö, enkö, todentotta kuuna kullan valkeana sinun rimsuistasi irtipääse, etkö sinä siunattu-kirottu Amabimini ikinä aijo päästää minua rauhaan? Ah ja voi, sinä armas-karmas Amabini, jokaisen ylioppilaan ihanan-ilkeä henttu!… Saammeko koskaan sinulle laulaa hautauslaulua "Integer vitae…"? Qvousqve tandem abutere, Catilina, patientia nostra?
27 p. maalisk. —
Tyttöä saattamasta tultua:
Oi unelmani utuisin, ah armain ajatelma,
Sieluni puhtain punelma, ihanin ihannelma,
Ah milloinka
Taas sinua
Saan, impi, illoin kohdata?…
Sa kuljit kuni keijunen hohteessa kuutamaisen:
"Oi jos sais maata helmoissa tuon pilven hopeaisen!"
Niin lausuit Sa,
Vaan siihen ma
Noin lisäsin: oi varoppa!
"Ma, näet sen, soisin istuvain kuun kultareunustalla
Ja kanteletta soittavain sen lepopilves alla,
Niin sillonpa
Myös minulla
Ois onni Sullen kuiskailla!"…
Auskultantti parka! Taidat olla auttamattomasti Veenuksen verkoissa?
Runo?
Niin, runo — jahka se puhtaaksi kirjoitetaan ja viimeistellään — on soma… Se ei ole ainoastaan soma, vaan myös… erinomainen… se on hienonhieno Liebeslied, jonka vain… No, en tahdo itseäni kehua, puhukoon runo puolestaan. Mutta siltä vain tällä hetkellä tuntuu. Ehkä huomenna runo jo tuntuu huonolta — ja kymmenen vuoden päästä ihan surkuteltavan kömpelöltä; mutta elkäämme nyt siitä huolehtiko.
Runo on myös siitä hyvä että se perustuu todellisuuteen. Juuri tuollainen keskustelu oli minulla hänen kanssaan, jota nyt kolmannen kerran saatoin kotiaan — sinne meren rannalle. Me olimme tapautuneet jälleen Osakunnan kokouksessa… Mitähän varten hän tuli Osakunnan kokoukseen? Yksikseen — ilman toisten naistoverien seuraa! Kysyin häneltä, kirjoittaako hän päiväkirjaa nykyisistä asioista. Ei kirjoita — sillä hänellä ei ole vielä lipasta, mihin vihkon kätkisi, siksi ei kirjoita… Kertoi lukeneensa "Gottlundin päiväkirjaa"… nauroi sille… se oli kuulenma niin ihmeen hauska ja lystikäs!
Kirjoittaakos hän runoja? Ei… ei, ei!… niin, no, tietysti on kullakin entisellä koulutytöllä ollut omat hupinsa joskus kirjoittaa "värssyjä", mutta eihän se…
AUSKULTANTIN PÄIVÄKIRJA
112
— Mutta oletteko huomannut, kuinka joku pieni laulun sävel johdattaa muistoon jonkun rakkaan hetken menneiltä päiviltä? kysyi hän.
— Niin, olenhan minäkin jotain samansuuntaista huomannut…
Tyttö sanoi matkustavansa pääsiäiseksi maalle metsien helmaan ajelemaan…
Toivotin hauskaa retkeä! —
* * * * *
Hyvä neito! Tämä ihana kuutamoilta on kultakuvana painettu sieluni päiväkirjaan, mutta sen kuvan alle on synkänsinisillä kirjaimilla piirretty seuraavat sanat:
"Oi miksi me taas olimme niin ujot! Miksi taas salasimme toisiltamme sen suloisimman mitä on sieluissamme?"
— Olinhan hänelle aikonut sanoa niin paljon. Olinhan hänelle aikonut sanoa että meistä varmaan tulisi hyvät ystävykset, jos toisiimme saisimme paremmin tutustua… Kun hän kertoi kesänvietostaan ihanassa saaristossa, niin teki mieleni huudahtaa: "Oi jospa minäkin saisin viettää kesäni siellä, missä te!… Siellä missä te noin kuljitte hajahapsin rannan kivillä… avojaloin…"
Mutta — minä vaikenin kuin muuri. Kotiin tultuani tunnahti minusta yhtäkkiä että on mentävä kihloihin, nyt, nyt — hänen kanssaan. Miksihän se niin nyt tunnahtikin? Hänkö nyt on se sieluni kauvan kaivattu, hänkö se valittu? Tuntoni — myöntää… aivankuin myöntäisi.
Tuntuu kuin kihloihin meneminen juuri hänen kanssaan olisi niin luonnollista, tuntuu kuin tuttavat ja ystävät siitä ilostuisivat…
Olisimme tietysti ensin salakihloissa… kuukauden verran. Sitten… vapunpäiväksi sen julkaisisimme… sitä ei siihenasti tietäisi kukaan muu kuin Jumala. Vapunpäivän aamulehdissä letkahtaisi äkisti kaikkien luettavaksi:
Kihloissa:
Impi Inkeri Intomo Bom —
Antero — — — — —
Nimet sointuvat taivaallisesti yhteen! Niistä syntyisi kaunis akordi. Molemmat harvinaisen kauniita supisuomalaisia nimiä, hänellä kolme, minulla kaksi etunimeä… Mikä hellä helähdys, tahtoisin sanoa: mikä tunnelma noissa nimissä! Ja Päivälehden pikku-uutisten joukossa olisi luettavana toimituksen oma lentokohteliaisuus: kihloihin ovat täällä menneet — se ja se, sen ja sen tytär, äidin puolelta omaa sukua, sekä nuori kirjailijamme (tai nuori runoilijamme)—hm. Jaa, jaa, "risum teneatis amici!" — muistaakseni se merkitsee: tässä ei ole leikin sijaa!
Ja kirkkaana koittaisi se vapunpäivä. Lumenvalkoinen, putipuhdas ylioppilaslakki päässä rientäisin heti noustuani sinne merenrantamalle nuorta morsiantani noutamaan. Ilmassa tuulahtaisi ihana kevään tuoksu, kaste kimmeltäisi kuin jalokivimeri nurmen nukassa. Ja linnut laulaisivat puissa ja meren aallot välkkyisivät… Ja mä kulkisin sydän täynnä ihaninta tunnetta mitä nuormies ikinä tuntea voi. Ja noutaisin hänet sieltä. Hän olisi minua jo vartomassa… seisoisi siellä huvilassaan balkongilla, kukkavihko kädessä ja ylioppilaslakki päässään… niillä pehmeillä kiharoilla… ihanana, puhtaana, nuorena, suloisena, koskemattomana, onnellisena…
Aamunraikas olisi se suudelma, jolla toisiamme kohtaisimme. Hän tuoreen ruusun rintaani kiinnittäisi — tuoksuvat kielot hänen povelleen painaisin minä… vai päinvastoinko olisi sopivinta? — Ja me lähtisimme sieltä hilpeinä, kauneina, nuorina… tulisimme kaupunkiin ylioppilastalon edustalle… siellä olisivat jo kaikki koolla… tulomme huomattaisiin… meihin luotaisiin erityisiä silmäyksiä, siellä-täällä kuiskattaisiin vierustoveria nyhjäisten: "katso, tuossa tulevat — — — Olethan nähnyt tämän aamun Päivälehdestä että ovat kihloissa?"
Samalla kajahtaisi Y.L:n suusta laulu:
— — "joka rinta riemastuupi, laulu, lausu sydämille: Eespäin…"
Ja samalla nähtäisiin meidänkin hiljaa vierivän joukon ohi rattailla — edeltäpäin Alppilaan… Ja siellä… Niin: siellä sitten kummankin lukuisat tuttavat tulisivat kilistelemään maljojaan meidän onneksemme. Meille pidettäisiin joku sievä puhekkin… joku tuttu kirjailija tai poeta laureatus sen pitäisi… Me vastaisimme onnentoivotuksiin — simamaljoilla. Y.L. esittäisi hienoimman, piano-pianissimon lemmenlaulunsa… vähän niinkuin meidän kunniaksi…
Se olisi onneni, nuoruuteni, maineeni ihanin kevätpäivä. Minusta, murheellisesta, elämänhaluttomasta sielusta olisi äkisti tullut onnellisin, kadehdittavin olento… olisin suvannon suuri sulho, hän — Kalevan ihanin morsian…
* * * * *
28 p: maaliskuuta. Isänmaallinen innostus maamme polttavassa kohtalossa on minutkin vallannut. Vaikka en yleisiä asioita vielä paljon tunne enkä ymmärrä, enkä niistä ole huvitettukaan, niin uskallanpa väittää että on minulla kuitenkin syvä myötätunne kotimaani ja kansani kansallisuuden pelastamiseksi venäläisten uhkaavaa ylivaltaa vastaan. Ja kun en muuta pysty tekemään isänmaani varjelemiseksi, niin tahdon osaltani sitä laululla puolustaa. Olen viettänyt suuria hetkiä silloin kun todellinen laulutuuli on päälleni puhaltanut. Tuntuupa kuin tässä kuussa olisin sepittänyt pysyväisimmät runoni… Ehkä tunne kuitenkin on liian tulvainen ja ehkä jo vuoden perästä ankarammin arvostelen tämänkin ajan tuotantoa. Ihanat ovat ne hetket, joina tuntee pontevan runon soivan sielussaan. Astelenpa silloin huoneessani vahvana kuin jättiläinen, joka ei ketään pelkää. Ja jos minut silloin siitä työstä väkisin poisvietäisiin, olisi se kuin murha, kuin kuolema… Sillä silloin vain todella elän!
Mistä syystä on minulle nykyään mahdollinen pontevain runojen kirjoittaminen? Siitä syystä että olen nykyään ollut terveempi kuin ennen. Kun tuntee rintansa leveäksi ja lihaksensa vahvoiksi sekä tuntee nuoruuden suonissaan virtailevan — silloin on mahdollinen tämmöinen työ. "Veressä on ihmisen sielu!"…
* * * * *
29 p. maalisk. — Pääsiäislupa alkaa kouluilla. Olen tänään istunut sadannen kevätkausituntini normaalilyseossa. Mitta on täysi! Syntikuorma kannettu. Yhden tunnin kiirastuli on vain jäljellä, nimittäin harjoitustunti suomenkielen alalla.
* * * * *
30 p. maalisk. — Pitkänperjantain aatto. Koko päivän olen sateessa ja liassa juossut ympäri kaupunkia rahaa lainatakseni joltakin toverilta. Turha vaiva! — Kaikilla matti taskussa. Ainoastaan maakuntatovereilta tahdoin lainata: tiesinhän saavani joltakin pätevältä koulumieheltä, mutta "paraiden ystävien" luo en ensinkään kehdannut. Jotakin saatavaa olisi ollut sanomalehdiltä, mutta en niidenkään puoleen iljennyt kääntyä. Kello läheni jo 4:jää j.pp. — kuljin katua 35 penniä taskussani. Täytyi ensi kertaa elämässään mennä syömään päivällisensä — velaksi. Päivällispaikasta ulostultua ryntäsi iso koira kimppuuni ja oli vähällä purra sääreen… ajattelin silloin että varmaan koira vainusi kurjuuteni, miksi se juuri minun kimppuuni kävi? kulkihan kadulla muitakin! Vihdoin sain hyvältä tuttavaltani "Strutsilta" yhden punasen lainaksi kahdeksi viikoksi.
Ei ole hauska olla rahatta. Elämä tuntuu kovin tyhjältä ja on kuin kulkisi aseettomana aseellisten joukossa. Jospa voisi ottaa rahapulan humoristiselta kannalta kuten niin monet muut! — Tänään lähetin Päivälehdelle runoni "Alas sortajan valta!" Saa nähdä, läpäiseekö eheänä senssorin kiirastulen? Ujostelin itse viemästä sitä toimitukselle…
HUHTIKUU.
2 p. Pääsiäissunnuntai. Päivälehdessä runoni Alas sortajan valta — kumma kyllä, eheänä ja karsimattomana. — Kävin Alppilassa naisväen seurassa. Sosialisti M.K. tuli vastaan: kurjannäköisenä, mustana, sairaloisen-pirullinen kiilto silmissä niin että sydäntä vihlaisi… — Deus ex machina — kaikkea sitä sattuu! Bulevaardilla tuli vastaani muotineiti Olander, edellisen asuntoni emäntä, josta ennen olen kertonut. Tuli vastaan, pysähytti miehen ja tulisella äänellä alkoi ruotsiksi lakia lukea:
Herrako se oli, joka peililaatikkoon jätti sellaisen sepustuksen?
Enpä olisi uskonut että olette noin — ilman karaktääriä?
— Olen tehnyt velvollisuuteni! sopersin vastaukseksi ja käänsin vihaiselle olennolle selkäni. Vihaisina käänsimme molemmat toisillemme selkämme… Mitä olikaan tapahtunut? Älysin sen vasta sitten, kun olin päässyt muutamia syliä erilleen tuosta hyökkäävästä naisesta. Asia oli seuraava. Muuttaessani edellisestä kurjasta asunnostani, olin kirjoittanut pienen lipun osoittamatta sitä kellenkään ja kätkenyt sen peililaatikkoon. Lipussa oli seisonut seuraavantapaisia teesejä:
— Tässä huoneessa asuu alituinen kosteus ja salainen uho!
— Tämä huone on epäterveellinen ja tässä asuu tauti ja kuolema!
— Tästä huoneesta muuttakoon pian pois se, joka ei halua osakseen ennenaikaista kuolemaa!
Alla oli seisonut:
Edellinen hyyryläinen.
Tämä "pommi", joka oli kätketty peililaatikkoon, oli siis tepsinyt ihmiskunnan pelastukseksi, jumalankiitos että pienestä lipusta oli hyötyä! Neidin kiukusta saatoin näet varmasti tehdä sen johtopäätöksen että hänen hyyryläisensä taas oli muuttanut kesken pois. Miksi? — siksi että oli sattunut löytämään peililaatikosta tuon varoittavan lipun, jossa juhlallisesti tunnustettiin, mitenkä edellinen hyyryläinen oli huoneessa viihtynyt. Olisinpa utelias tietämään, kuka tuo herrasmies oli, jonka hengen olen pelastanut? Tietysti käy emäntää sääliksi, mutta omatuntoni on puhdas…
Illalla hengellisessä konsertissa Uudessa kirkossa. Se oli mahtavaa:
Kun saapuu Sodan Jumala… Fantasia basuunoilla ja trumpeteilla: Oi
Herra siunaa Suomen kansa!
… Niin kummallisen uskonnollisiakin meistä kaikista nyt yhtäkkiä on tullut, kun Bobrikoff meitä löylyttää!?
Minäkin lueskelen raamatusta Salomonin korkeita veisuja. Hiljaisuus ympärillä, ilma raskas ja painostava…
* * * * *
Toinen Pääsiäispäivä. Kirje Pyryharakalta, puolittain latinaksi. Muitakin kirjeitä. Erään maaseutulehden toimittaja kiittää "arvoisasta lähetyksestä" ja toivoo että vastakin… niin, sitähän ne kaikki toivovat, kun sattuu käsistään kilunkaan saamaan.
Runo näyttää herättäneen "yleistä huomiota". Olen saanut seuraavia tunnustuksia: Eilen kun lepään pitkälläni sängyssä, kuulen kolkutusta ovelta ja sisään astuu talon muori, ääretön massapaljous.
— Minun täytyi vartavasten lähteä sisään maisteria onnittelemaan siitä runosta… "että kun laupias Jumala on antanut herralle niin korkeat lahjat". Muistelenpa muorin mennessään toivottaneen poetalle "suurta tulevaisuuttakin". Niin, kuten näkyy, on minulla patrioottinen emäntä, jolla on arvostelijan taipumuksia.
Näytelmäkirjailija Rajanto kohtasi minut kadulla ja puristi monta kertaa kättäni: "kiitos sulle, kirjoititpa hyvän runon!"
— Sinä sanot sen?
— Sitä en sano ainoastaan minä, vaan olen kuullut kaikkien sanovan. Se oli kerrassaan hyvä, sattui näiden päivien sydänhermoon… olen lukenut sen monta kertaa läpi!
Esplanaadilla tapasin Tantus Kvantuksen ja taiteilija Ropposen (Don Quixote ja Sancho Panza). Kumpikaan heistä ei sanallakaan koskettanut runooni, mutta heidän mukanaan laahustava sanomalehtineekeri näki velvollisuutensa olevan "kiittää lastusta". Vanhemman kirjailija S:stenin kohtasin kenraalikuvernöörin palatsin kulmassa ja sivumennen hän paiskasi kättä sanoen:
— Gratulor! — sinähän kirjoitit hyvän runon!
— Oliko hyvä? tokasin myös pysähtymättä.
— Hyvä oli! kuulin hänen virkkavan mennessään. Hänellä oli kiire jonnekkin sanomalehden toimistoon.
Pistäytyessäni pienelle käynnille hovineuvos A:n perheeseen, sain myös kuulla perheen tyttäriltä samaa: "Kuulutte kirjoittaneen hyvän runon! Miksette ole meille antanut? Meille tulee vain Suometar…"
Itserakkauteni on täydellisesti tyydytetty. Nyt olen näet itsekkin varma että olen onnistunut kirjoittamaan hyvän runon. Ensi kertaa elämässäni! Tuntuupa kuin tuttavat ällistyksissään olisivat kadulla kävellessäni tänään minuun katsoneet ja ajatelleet: "kas vaan: hän, joka tähän asti on rustaillut vain huonoja runoja, on nyt kerrankin saanut kirjoittaneeksi yhden hyvänkin runon!"
Illalla kotia palatessani kiipesin Ulrikaborgin vuorelle ja hengitin keuhkoihini raikasta ranta-ilmaa. Taivas sinikorkea ja tähditetty! Mereltä huokui hiljainen tuuli. Ilmassa lemusi varhaista kevättä. Katselin taivasta ja sain itseeni puhtaita aatteita, katselin aavalle merelle ja minussa syntyi käsittämätöntä kaihoa, huomasin seisovani niin yksinäisenä mailmassa ja erilläni tuosta kaupungin hälinästä, joka jalkaini alla lepäsi vilkkuen tuhansissa tulissa. Hyvä Jumala! ajattelin: — mitä on maallinen menestys, mitä on kiitos ja kunnia? Pientä, pientä! sanoi totuuden ääni minussa. Jos itserakkauden päästän poveeni, olen iäti hukassa, jos itsetyytyväisyyden tunnetta kantelen povessani, olen tyhjä. Sinua, suruni, minä rakastan! Elä pakene pois! Sillä sinä se vain olet, joka minusta voit tehdä ihmisen ja — runoilijan. Tule surelmani, tule yksinäisyys, tule musta murhelmani ja epätoivoni!… Sinä tulet — kutsumattanikin. Tiedänhän sen. Tämä oli valhetta vain…
4 p. huhtikuuta. Sata markkaa. Hävettää ottaa vastaan sitä — sieltä. Postikortti ystävälle. Postikortissa Aleksanterin patsaan kuva. Yliopiston kirjastossa. Ylioppilastalolla… Pääsiäisloma loppuu. Huomenna alkavat koulut.
… Kello 10 illalla. Tulen kävelyltä. Sisällä henkeäni ahdistaa ja olen taas hermostunut…
Askeleeni veivät meren rantaan. Vettä satoi tuimasti. Puut humisivat kolkosti siellä meren rannalla. Avarasta pimeydestä hohti silmään tulipunainen loistolaitoksen valo. Olin kiedottu puolalaiseen sadeviittaani. Sotamiehet tekivät minulle erehdyksestä kunniaa…
Ah mikset tyttö sä tullutkaan
tänä iltana tammen alle,
miss' eilen me kahden katseltiin
meren seljälle seijastavalle?
Minä kuljin siellä ja kuuntelin —
vaan kuullut en mitään muuta
kuin aallon ärjyvän huokauksen
ja tuulen puistavan puuta…
Minä astelin autiolla rannalla Sua muistellen, ystäväinen; mun sydämeni kävi niin suruiseks että olin niin yksinäinen!
Tässä laulussa on nyt tietysti hiukan "licentia poetica'a", sillä en eilen ole minkään neidon kanssa istunut tammen alla ja tuskin siellä tammipuita kasvaakaan. Mutta "Musat" minut ymmärtävät.
Miksikähän juuri siellä nykyään käynen iltakävelyllä? En tiedä — sinne vain askeleeni aina vievät… huomaamatta. Kyyhkyseni, valkoinen kyyhkyseni… Etkö koskaan olkapäilleni istahtaisi? Enkö koskaan saisi silitellä kupurintaasi ja hienoa kaulaasi… Olen niin yksinäinen mailmassa, olen niin kunnoton ja onneton. Sinun kanssasi olisin onnellinen… Olen taas kadottanut päiväni, olen taas elänyt turhaan! Milloinka on tästä kaikesta loppu tuleva? Milloinka on tuleva se suuri ratkaiseva muutos, jota sieluni aavistaa? Milloin kaikesta tästä valheesta luovun? Milloin nöyrryn ja vetäydyn hiljaisen maaseudun helmaan? Ja luovun kaikista virkatulevaisuus-puuhista? Ja luovun kuvasta, jota valheen kiilto kaunistaa? En tahdo pettää itseäni enkä ihmisiä. Saakoot kaikki tietää, mitä todellisuudessa olen… Jumala, lapsuuteni Herra, etkö anna mitään merkkiä että tietäisin, mitä minun on tekeminen? — — —
5 p. huhtikuuta. — Parahiksi koiralle kylmä sauna! Olen tänään saanut näin kuuluvan epistolan:
Veikko hyvä!
Vastaan nyt kerran verekseltä kirjeeseesi, jonka sain tänä aamuna juuri kun ylösnousua tehden aijoin ruveta "yli lukemaan" saarnaani.
En minä erittäin tahdo mitään apologeettista esitelmää tästä kyhätä edellisten lausuntojeni selvittämiseksi. Sanonpahan vain sanan kaksi noin vain päällisin puolin.
Ei se ollut loukkautuneesta sydämmestä lähtenyt viime kirjeeni; Sinun kirjeesi saapumisesta oli nim. siksi paljon jo aikaa, että varsinainen loukkautumisen tunne jo oli haihtunut, se oli paremminkin suorassa veljellisessä hengessä kirjoitettu ja tarkoitti pääasiallisesti huomauttaa siitä epäjohdonmukaisesta vaatimuksestasi, jonka jokainen meidän heimostamme on huomannut, että pidätät itsellesi täyden vallan hyvin auktoriseeraavasti arvostella muitten ihmisten menettelyä, vieläpä usein ajattelemattomia tuomioitakin heistä langettaa, mutta itse tahdot arvostelemattomana pysyä — kaikkien tiet, kaikkien työt ja ajatukset ja alkusyyt tiedät ja ymmärrät, sinua ei muka kukaan ymmärrä, ja sillä perustuksella ei myöskään arvostella saa. Eikös ole niin? Itserakkautesi myönnät ja siitähän johtuu juuri tuo, mitä sanoin. Se siitä vain.
Niin lapsellinen en ikipäivinä ole ollut, että kadehtisin sinun lahjojasi. Kernaasti minun puolestani nimesi loistakoon ensimäisten joukossa "kirjailija-looshissa", mutta en minä puolestani sittenkään tuota "kirjailijan" titteliä hyväksy, (voinhan sitä mieliksesi siten käyttää), jos kerran muita arvonimiä on olemassa. Sillä tuo nimitys sisältää ja sanoo osaksi liian paljon, osaksi liian vähän eikä sillä mitään yleisesti tunnettua, rajoitettua merkitystä ole, muualla kuin ehkä omassa pienessä piirissänne. Ei Runebergit, Topeliukset, Snellmannit, Lönnrotit y.m. käyttäneet itsestään koskaan kirjailija-titteliä, joskohta he juuri kirjailijoina suurimman maineensa ovat saavuttaneet, eikä se mielestäni muille sovi kuin ammattikirjailijoille kuten esim. J. A:lle, joilla ei ehkä mitään muita epiteettejä ole. En toivoisi sinun, veliseni, antautuvan ammattikirjailijaksi, joka yksistään kynänsä tuotteilla toimeentulonsa ansaitsisi. Semmoiset miehet enemmän kuin muut kirjailijat joutuvat vaaraan tarjota painoon monen hyvän helmen seassa paljonkin ala-arvoista, jonka vuoksi kirjailijamaine useinkaan ei kasva suhteellisesti painoarkkien lukumäärän kanssa. Ota sinä esimerkkiä tässä suhteessa suurista kirjailijoistamme, joilla kaikilla on ollut joku yhteiskunnallinen toimi ja virka ulkonaisena elämän tukena ja siinä sivussa ovat täysipainoista kirjallisuutta maailmalle tarjonneet. Hanki sen vuoksi itsellesi opettajan virka, äläkä häpeä muita aloja kuin "kirjailijan alaa". — — — — —
Hyvää vointia toivotan. Älä Jumalaa unohda kirjailijanakaan.
Kaikkia etevimpiä kirjailijoita on elähyttänyt uskonnollisuus,
luulen? Tarvitsemme Jumalaa ja Vapahtajaa, papit ja maallikot.
Valeas! — — —.
Petrus.
7-9 p. huhtik. — Sadetta ja sumua aamusta iltaan. En käy missään, istun synkkänä kotona. Ääretön suru painaa sieluani…
Vaikuttaneeko sen tämä ilma, tämä raskas sää ja alituinen märkyys? Kurjana nousen vuoteeltani ja on kuin elämä olisi poissa. Tiedän olevani huono ja huokaan sitä, vaan kuka minut pelastaa? Minutko, joka ihailen nuoruuden kukoistusta ja tahtoisin itse sitä edustaa, on kohtalo tuominnut kuihtumaan? Jaksanko kestää tätä polttavaa ristiriitaa elämässäni? Oi Jumala, kuinka kauvan…
Olenhan kipeä. Minua pyydetään vieraisiin, mutta minun on pakko kolkkona kieltäytyä. Minusta ei ole iloa muille…
10 p. huhtikuuta. — Tänään saapui "keskimäinen veljeni" odottamatta luokseni kaukaa Pohjois-Suomesta. Olin juuri suomentamassa erästä Pushkinin kertomusta, kun hän astui sisään. Esiinnyin mielestäni reippaana, minusta ei mitään voinut huomata… "Sinäpä näyt kasvattaneen itsellesi taiteilijan tukan!" huomautti hän ulkomuodostani. Hän toi kapsäkkinsä muassaan ja jäi luokseni "kiinailemaan". Olemme molemmat hyvällä tuulella — ainakin olevinamme. Hän on saapunut Helsinkiin noin vain ilmanaikojaan, tosin hänellä on eräitä papereitakin ylihallitukseen jätettävänä. Hän on valmis virkamies. Hänellä on hyvästi rahaa muassaan eikä hän sitä säästä. Pulskasti kaikki. Kaikki tavaransa on komeaa ja käytännöllistä. Hän onkin itse käytännöllisyys koko mies, kiireestä kantapäähän. Hän puhuu väittelevällä äänellä aivankuin joku häntä alati vastustaisi, toisinaan melkein huutaa, rallattelee ja yltyy kovalla äänellä jotakin laulunpätkää mörähyttämään niin että joskus täytyy varottaa näin Helsinkipaikassa, jossa vierushuoneisiin kaikki kuuluu. "Sepä merkillistä ettei täällä saa äännellä niinkuin tahtoo!" tokasee hän silloin tiukkana ja naurahtaa.
— Onko sinulla kiireitä tai tunteja?
— Ei mitään; olen aivan vapaa.
Ja minä hylkään kaikki kirjoitustyöt ja laukkaan koko päivän keskimäisen veljeni kanssa. Tuntuu niin turvalliselta kun on niin pätevä veli, rakas veli. Hän tahtoo taas nähdä edistyvää Helsinkiämme, uusia rakennuksia, uusia keksinnöitä, tavata tuttuja, käydä teatterissa. Vuosi sitten oli hän samalla tavalla täällä käymässä… Nyt on hänellä aikaa pari viikkoa. Jo tässä kuussa täytyy hänen siirtyä kauas Lapinmaan rajoille koko kesäkseen. Ei siis kumma että hän tahtoo ennen erämaan elämää vähän vilkaista suurmailman meluun. Sopii siellä sitten sitä muistella ja makeasti märehtiä korvessa rakovalkiain ääressä. Aivan oikein hän tekee, näin ei hän pääse kehittymään yksipuoliseksi, kun menee äärimmäisyyteen, kultaisen keskikohdan kautta. Hän on tupakkaa-polttamaton, ikänsä väkeviä-nauttimaton nuori, lujatahtoinen mies. Mutta tukan kasvu on hänellä huono ja hän hiukan suree kaljupääksi-tulemistaan…
Me käymme kolmannenkin veljen puheilla, syömme yhdessä päivällistä… Ja päivällisen jälkeen menemme kahden — Weckselliin. Ostamme hänelle, keskimäiselle veljelleni — silinterihatun. Hän on nyt semmoisessa yhteiskunnallisessa asemassa kerran. Hänen sopii se ostaa eikä kukaan sitä ole ihmettelevä. Tärkeä askel ja merkkitapaus "meidän Matin" elämänvaiheissa…
Mutta ennenkuin uskallamme astua sisään silinterimyymälään, kuljemme pari kertaa edestakaisin esplanaadikadun, päästäpäähän ja visusti tutkimme salaa kaikkia vastaantulevia silinteriniekkoja: kas tuolla on tuommoinen… ja tuolla on tuommoinen… tuolle sopii hyvin tuo… tuota pukee… jahah, eiköhän sinullekkin tuommoinen, niin… juuri tuommoinen —? Sinä olet keskikokoinen mies, ei sinua saata kutsua miksikään pitkäksi mieheksi eikä ensinkään miksikään lyhyeksikään… ergo itaqve: tästä teemme sen tärkeän johtopäätöksen että sinulle ei saa olla liian korkea eikä liian matala silinteri… sen täytyy olla keskikorkean. Eikö muuten semmoista seikkaa voisi kontrolleerata — vatupassilla?
— Elä huoli viisastella! sanoi veljeni vakavasti.
Ja me astuimme juhlallisina ylös myymälän portaita, minulla tosin suu vallattomassa hymyssä, mutta veljelläni syvät, totiset kasvonpiirteet. Hän astui edellä, allekirjoittanut jäljessä. Molempia meitä salaisesti ujostutti. Näin toverini lähestyvän myöjäneitiä, joka seisoi yksikseen kauppapöydän takana, näin hänen tekevän kohteliaan, arvokkaan kumarruksen. Minä en tehnyt oikeata kumarrusta, vaan en siitä kuitenkaan saanut omantunnon vaivoja…
— Saisinko minä kovan hatun? kuului nyt kuni tykinlaukaus veljeni avatusta kidasta. Jokainen sana tuli täsmällisesti ja varmasti, niin että ken ne kuuli, uskoi ehdottomasti, ettei tässä leikkiä laskettu.
Ja hän taas kumarsi tai nyökkäsi sinnepäin, jossa myyjätärryökkynä seisoi.
"Kovan hatun" matkin minä mutisten, "nimitetäänkö sitä kovaksi hatuksi?"
— "Kovan hatun", matki neitikin kuni kaiku kalliosta, lähtien kiivaasti liikkumaan hattupöytää kohti.
— Niin, kovan hatun — silkkihatun, oikaisi nyt veljeni.
— Jahah, kyllä,… mikähän numero?
Numeroa ei veljeni ollut ajatellut. Näkisihän sen koettaessa. Sukkelasti kantoi neiti muutamia suuria pahvipönttöjä tiskille ja sieltä silkkipaperien peitosta kohosi kiiltävä kapine toinen toisensa perästä päivänvaloon. Näin veljeni haparoivan ensimäistä kouraansa.
— Minkähänlainen se mahtaisi sopia? tuli hänen suustaan nöyrällä, mutta tarpeeksi arvokkaalla äänellä, sillä eihän sopinut aivan suoraankaan ilmaista neidille, että hän nyt oli ensikertaa tämmöistä kulttuurikapinetta ostamassa. Mutta hän luotti kuitenkin salaisesti neidin kokemukseen ja tämän asianymmärrykseen ja aistiin, sillä jumala sen tiesi, kuinka moni herrasmies tämän neidin edessä jo oli suorittanut silkkihattututkinnon.
Silkkihatun, kovan hatun valikoiminen herra veljelleni alkoi. Ensimäinen, jota hän päähänsä koetteli, oli kerrassaan pieni, toinen meni päähän, mutta puristi molemmilta sivuilta ohimoita, sillä herra veljelläni oli pyöreä pää.
— Minulla on pyöreä pää, huomautti herra veljeni nyökäten ryökkynälle.
— Ah, herralla on pyöreä pää!… huudahti neiti toistaen… mutta ei se mitään haittaa, kyllä sylinterin saa pyöreäksikin… meillä on sellainen kone!
— Vai niin, sanoi herra veljeni salaisesti ihastuneena. Hattu siis voidaan pyöristää…
Jännittävä hiljaisuus vallitsi kauppahuoneessa.
Hattua koeteltiin uudestaan. Seisoin taampana ja äkkäsin herra veljeni silinteri päässä ensi kerta mailmassa. Hän seisoi tähdäten tiukasti suureen seinäpeiliin.
— Käännyppä tännekkin että nähdään, äänsin minä, joka jo kadulla olin koettanut vakuuttaa verevälle veijolleni että kyllä minä, vaikka en mikään esteetikko olekkaan, aina osaan ihmisen pään ja hatun suhdetta toisiinsa arvostella kulttuurin kannalta. Ja luulenpa että herra veljeni todella hiukan luotti minuun, sillä kun olin ehdottanut että hankittaisiin noin viisikuusi-henkinen seurue asianymmärtäviä henkilöitä (entisiä ja nykyisiä silinterinkäyttäjiä) ja muka sitten vasta mentäisiin makasiiniin, niin veljeni tosin pitäen neuvoani huomattavana oli arvellut että "kyllä minä sinunkin kanssasi uskallan…" Ja mistäpä niitä nyt yht'äkkiä olisi ottanutkaan asianymmärtäviä? Nikolain tornin kello osoitti noin 5 j.pp. eikä tähän aikaan vuorokaudesta edes Kämpin hotellin ikkunasta vilkkunut ainoatakaan tuttua kaljupäätä.
Herra veljeni kääntyi minuun päin. Näin hänen seisovan vakavana edessäni silmää räväyttämättä, juhlallisesti mykkänä.
— Niin… kyllähän tuo… mikseikäs… hm… (En käsitä mikä lempo tässä pyrki naurattamaan).
— Eikö ole liian korkea? kuului ääni silinterin alta.
— Korkeako? sekaantui neiti huomautukseen. Ei se ole korkea: semmoisia nykyään käytetään!
— Teillä ei ole matalampia? kysyin nyt minä neidiltä hyvin asianymmärtäväisen äänellä.
— Ei, meillä ei ole… vaan kyllä nämät ovat parhaiksi herroille.
(Sanoiko hän "herroille" — luuleeko tuo että minäkin ostan?)
— Jaa, no… ehkä nämätkin nyt soveltuvat…
Veljeni koetteli, koputteli, kihnutteli yhä samaa hattua, pieni huolen pilvi otsallaan, luulenpa että siihen oli kohonnut vähän hikeäkin. Mielenliikutuksestako vai muusta syystä? Kukapa tienee.
En malttanut olla koettelematta samaa hattua omaan päähäni. Tulinpa vilkaisseeksi peiliinkin ja näin silloin vastassani "komean" niinkuin minusta näytti — herrasmiehen, korkohattu tuuhealla tukallaan ja nenäkakkulat oppineesti kiiltäen. Minusta tuntui ja olisin sen voinut vaikka vannoa että olin jossakin ennen nähnyt samanlaisen herran — jonkun nuoren pikkukaupungin rehtorin tai jonkun Eurooppaa matkustelleen taulukauppiaan… varsin elegantin…
Sellaisia ihmeitä tekee silkkiprännäri! Ja minussakin syttyi yhtäkkiä voimakas intohimo hankkia itselleni silinteri. Nyt, samalla kertaa, yhdessä veljeni kanssa… Me kävelisimme yhdessä kadulla, ystäväni olisivat riemuissaan… minusta puhuttaisiin ehkä "kaunoklikin" piirissäkin: oletteko nähnyt? — hänkin jo käyttää ja näyttää… Non plus ultra… Ja tutut ylioppilaat, heistä suurin osa tietysti pitäisi aivan luonnollisena, sillä sopiihan se… kun on maisterismies ja kaksi runokokoelmaa julkaissut… Ja muutamat pitäisivät melko mukavana saada kävellä rinnallani — silloin. Hyy…
Hillitse himosi Apollon poika ja muista ettäs olet ihminen, jolla ei ole vakavaa yhteiskunnallista asemaa eikä vakaantuneita mielipiteitä. Ainoastaan sellaiset ovat kompetentit kovaa hattua kantamaan. —
Se oli itsetunnon pyhä ääni, joka näin kuiskasi. Jumalankiitos että himoni voitin ja tyydyin nauttimaan vain siitä, kuinka toinen nautti varustautuessaan tuota kulttuurin korkeinta symboolia kantamaan.
— Niin, minulla on pyöreä pää, mutta nämät hatut ovat soikeita, sanoi hän kauvan koeteltuaan muitakin hattuja, mutta aina lopuksi pysähtyen samaa hattua hypistelemään.
— Jaa, meillä on pyöristyskone… sanoi neiti ennen lausutut sanansa.
— Kuinkahan kauvan viipyy ennenkuin hattu on pyöristetty? kysyi herra veljeni.
— Viisi minuuttia, vastasi neiti.
— Olkaa siis hyvä ja pyöristäkää tämä hattu… me odotamme täällä.
Vaalissa enin ääniä saanut silinteri katosi nyt ynnä neidin kanssa kulissien taa.
Jäimme veljeni verevän kanssa tyhjään puotiin odottamaan.
Tunsin olevani hilpeällä tuulella, herra veljeni vastoin tavallisuutta oli julman totinen. Mitä hän mietti, sitä en tiennyt, sen vain huomasin ja merkille panin että silinterinosto on suurimpia rajapyykkejä niin hyvin ihmisen ulkonaisessa kuin sisällisessäkin elämässä. Sillä on erikoinen siveellinen merkityksensä — joko se sitten on ylentävä tai alentava, riippuen luonnollisesti siitä, missä määrin kukin on moista ulkopoleerausta sisällisesti ansaitseva. Mitä herra veljeeni erityisesti tulee, niin olenhan sen jo ennen sanonut että hänen "sopi" todellakin ostaa tämä kaunis pääkappale sekä että hän siis sen ansaitsi. Taisi kulua kuusikin minuuttia ennenkuin myöjätär palasi kantaen pyöristettyä hattua.
— Nyt sen pitäisi sopia! sanoi hän iloisesti.
Koetteleminen alkoi jälleen.
Sitä tehdessä teki veljeni äkkiarvaamatta yhden tärkeän kysymyksen:
— Mikä tällä on hintana?
— Kaksikymmentä kaksi markkaa! tuli vastaus sievästi livahtamalla neidin suusta.
— Ohoh! sanoi vain veljeni. Muuta ei hän sanonutkaan vaikka minusta ihan siltä tuntui. Hän yhä koetteli, koetteli, katsoi peiliin ja koetteli…
— Käännystä tänne! komensin minä taas. Ja hän kääntyi ja katso: hänen päässänsä loisti se kirkas ja korkea.
— Yhden huomautuksen teen ja se on tärkeä: sinun naamasi ei ole tarpeeksi kiiltävä sointuakseen yhteen noin kirkkaan hatun kanssa. Joko on naama kiillotettava tai hattu himmennettävä.
— Elä huoli olla hävytön! sanoi herra veljeni ankarasti.
— Mutta nytpä tiedänkin, väitin minä, — sinun on ostaminen silmälasit samalla.
— Mitä varten?
— Sitä varten että juuri niillä saadaan ne kirkkaat välähdykset, joita estetiikka vaatii.
— Ethän sinä ole lukenut estetiikkaa?
— Aprobaatturi, aprobaatturi, arvoisa herra!
Me naurahdimme molemmat. Neiti seisoi ja hymyili.
Lopuksi olivat kaupat tehty ja nyt tuli kysymys n:o 2. Nimittäin kotelosta, jossa pyhää kapinetta säilytettäisiin. Neiti ilmoitti niitä olevan kahta lajia: toiset maksavat kaksi markkaa — toiset, hienot, seitsemän.
— Siltä väliltä ei ole? kummasteli veljeni.
Neiti ei oikein ymmärtänyt, mitä veljeni tarkoitti.
—… me myömme markasta kahden markan koteloita, kun hattu samalla ostetaan.
Veljeni valitsi — omituista kyllä — markan maksavan kotelon.
Sinne nyt upotettiin kaunis kapine. Seurasi kysymys n:o 3.
Silkkihattuharja? Tottakai sellainen olla pitää.
— Mutta kuule, kuiskasin minä puoliääneen veljeni korvaan: — eikö sinulla jo ennestään ole harja?… ja muistelen kuulleeni että kenkäharjallakin vallan hyvin…
Tämä oli törkeätä pilaa veljeni mielestä. Tässä ei sopinut leikkiä laskea!
Hän osti kahden ja puolen markan silkkiharjan. Sekin upposi samaan pahvipökkelöön. Pökkelön kansi pistettiin kiinni. Seurasi toimitus n:o 4: maksaminen. Veljeni kaivoi esiin lompakkonsa ja minä näin hänen levittävän kauppapöydälle punaisen sadanmarkan setelin.
Eikö herralla ole pienempää?
— Eikös neidillä sitten ole vastaanantaa?
— Ei.
Seurasi hiukka neuvottomuus.
— Ei sinulla liene kahtakymmentä viittä markkaa? kuulin veljeni yhtäkkiä kysäsevän minuun kääntyen.
Minä ihan säpsähdin. Sellaista kunniaa ei minulle ollut tapahtunut moneen päivään että joku olisi tiedustellut niin suuria summia. Vastasin naurahtaen vakavalle veikolleni että "ei ole tällä kertaa".
— Me lähetämme laskun kotiin, sanoi nyt neiti. Minnekkä saa luvan lähettää? Mikä herran nimi on?
— Nimeni on ———, olen asuntoa Kasarminkatu 26.
— Taikka jos herra itse tahtoo käydä jälestäpäin maksamassa? huomasi nyt neiti.
— Mutta kuinka voitte luottaa matkustavaiseen henkilöön? ihmetteli rehellinen herra veljeni. — Olen näet matkustavainen…
Neiti hymyili. Lopuksi kuitenkin tehtiin viimemainitun ehdotuksen mukaan. Ja me työnnyimme vihdoinkin ulos. Ja tulimme kadulle. Ja katso! herra veljeni kantoi oikeassa kädessään sitä suurta pahvipökkelöä. Ja me joudutimme askeleitamme…
Juuri kun olimme harpanneet espiksen poikki sekä hiivimme Kappelin ohi, huomasimme erään kuluneissa vaatteissa vaeltavan herrasmiehen kääntyvän ympäri ja jäävän meitä kohdastansa tirkistämään kadunkulmauksessa. Ja katso: hän seisoi liikahtamatta, suu tuskallisessa ja samalla iloisessa irvistyksessä ja hänen punaiset silmänsä tähtäsivät visusti pahvipökkelöä kohti, joka kantimessaan kieppui herra veljeni sormessa… Mitä hän siitä katsoi, aavistiko ehken mitä moiset pökkelöt sisällänsä pitävät tai johdattiko tämä joutava näky hänen mieleensä murtuneita muistelmia, sitä en tiedä, minä vain huomasin että tuolla risaisella herrasmiehellä ei ollut silinteriä päässään, vaan peitti hänen kaljuaan ainoaltaan vanha, halpa hatunreuhka.