Enkö tee sinullekin mieliksi jäämällä tänne etelään sinua odottelemaan? Tietysti en täällä Helsingissä viitsi olla, vaan vetäytynen noin 15 p. tätä kuuta jonnekkin lähistöön maalle tai saaristoon, kunhan ensin hankin itselleni majapaikan. Sitten ilmestyn teidän kekkereihinne, kun te ne valkoiset lakit saatte, ja sitten lähdemme yhdessä — jollei ulkomaille, niin kuitenkin mutkien kautta omille maille, en vielä osaa sanoa mitä teitä, mutta pitäisihän sinun nähdä jotakin armaasta Suomenniemestämme. Ja muistakkin ettet saa kotia hätiköidä! et vähääkään, siitä ei ole itsellesi mitään siunausta. Kyllä sinnekkin keretään. Ja oikea kesä alkaa siellä Peräpohjolassa vasta heinäkuussa. Sentähden olisi parasta viivytellä matkalla täällä vähän etelämpänä, jossa on siihen aikaan jo hymyilevä luonto, kukat ja koivulehdet. Ehkä, kun hyvin sattuu, seilaamme Ahvenanmaalle, jossa juhannuksena on joku suuri suomalainen juhla; sillä matkalla näkisimme vanhan Turun muistoineen ja meren saariston. Sieltä sitten sopisi hyvin kiivetä O—n suureen ylioppilasten muisto- ja kesäjuhlaan, jossa ensi kertaa nuorena civiksenä saisit keimailla vanhempien parvessa ja alkaisit saada hajua "spirituksesta".
Sittenpähän nähtänee. Monestihan ne hyvät programmit menevät kokonaan myttyyn. Ja minutkin saattaa kohtalo viskata minne tahansa, niin ettei vielä varmaan voi mitään sanoa, mutta sen sanon että koetan hyväksesi parastani. Tiedätkö mikä sinua odottaa kotiin tultuasi? Ynnä minua? — Kansansivistystyö!!! Olen ilmoittanut pakosta sinutkin päätoimikunnalle. Jokaisen ylioppilaan velvollisuuteen näet vedotaan. Hauska kuulla sinunkin pitävän esitelmiä esim. Takaruotin kylässä! Ja nähdä kulkevan kontti seljässä liukkaita suoportaita, mökistä mökkiin, neuvomassa torpparijoukkoa. Jaa,, jaa — se on tekevä hyvää sinun "aristokratiiallesi" ja siellä me opitaan rikasta suomenkieltä, jos ei muuta… Mutta välttämättä sinulla pitäisi olla naistoveri koko kesäksi. Muuten en työstäsi usko tulevan mitään. Sinun täytyy sellainen tilata itsellesi.
Terveeksi nyt.
Hyvää jatkoa ja kärsivällisyyttä luvuissa. Kyllä sinä kestät. Ora et labora.
Frater.
4 p. toukokuuta. Kolme vuorokautta olen nyt lakkaamatta ollut yhden ainoan hallitsevan tunteen alainen. Olen pidättämällä pidättänyt itseäni kirjoittamasta hänelle kirjettä, jota sydämmeni vaatii. Olen kuunnellut järjen ääntä, joka on sanonut: "ole varovainen, odota vielä ja tutki sitten, pitääkö sinun hänelle todella kirjoittaa — ehkäpä kaikki vain on satunnaista, sammuvaa laatua!" Olen koettanut viihdyttää itseäni kirjoittamalla kimpun runoja, ne ovat enimmäkseen syntyneet aamusilla, toinen toisensa jälkeen, neljä ja viisikin yhteen jaksoon. Jospa hän tietäisi, että näin sepitän runoja hänelle? Jospa hän tietäisi, mikä poltto rintaani vaivaa!
Miks salaan mä sanat sydämmen, jotka hänelle lausua voisin? Joilla onneni päivyen ikuisen ehkä itselle iloksi loisin?
Ne polttavat tässä mun povellain,
ne huokuvat huulillani —
Mut vaiti, vaiti ma viivyn vain
ja kiusaan mun tuntehiani!
Oi miksikä hävetä hyvyyttään, jonka toiselle vain voi antaa? Ah miksikä lisätä kärsimystään ja yhä vain kaihoa kantaa?
Ei! En voi pidättää itseäni kauvemmin. Minun täytyy päästä johonkin varmaan tulokseen. Kidun selittämättömällä tavalla. En voi sekuntiakaan olla ajattelematta häntä. Rakkauteni häneen on — järkähtämätön. Rakkauteni on puhdas ja henkinen, se on syvällä sydämmessä. En tunne pienintäkään huonoa himoa. Sen täytyy olla sen oikean…
Olen tutkinut itseäni ja punnitsen tunteitani. Syvälle alas painuu rakkauden vaaka. En jaksa sitä käsillä nostaa…
Huomenna hänelle kirjoitan! En voi elää, ellen sitä tee. Ja jos hänkin minua rakastaa, niin hänkin kärsii siitä etten heti ilmaise itseäni. Miehenhän se on tehtävä. Miksi taistelen tunteitani ja sydäntäni vastaan, koska järkikin sanoo että menettelen luonnollisesti, jos tunnustan.
Ellei hän ennen ole saanut rakkaudenkirjettä, niin saakoon nyt, saakoon kaikki tulipunaiset mietteeni tietää, saakoon tietää rajattoman ikäväni ja ihastukseni!
* * * * *
… Olen laihtunut. Kaikki toverit siitä huomauttavat. Kolmessa vuorokaudessa olen laihtunut. Kasvoillani lepää outo kalpeus, tunnen palttooni riippuvan väljänä ympärilläni. "Sinä olet rakkaudesta kipeä: sinun täytyy mennä naimisiin!" nauravat he. "Tai osta hanuri ja soittele sillä, kyllä ikävä lähtee! Oletko jo viinaa ja saunaa koetellut?"
Tänään kello 5 riensin satama-alueelle häntä kohdatakseni, näet näihin aikoihin hän aina palaa päivälliselleen työstään. Näin hänet seisomassa torin laidassa puhuttelemassa jotain naishenkilöä: hän oli kotia menossa. Tervehdin häntä lakkia nostamalla ja menin sivu, käännyin sitten takaisin ja riensin hänen jälkeensä, sillä olin nähnyt hänen eroavan naishenkilöstä, joka häntä puhutteli. Mutta juuri kun olin hänet tavottamaisillani, suuntasi hän askeleensa torin toiseen laitaan ja jäi puhuttelemaan toista naishenkilöä, joka käveli pienen lapsen kanssa. En voinut enää kääntyä takaisin: minun täytyi taas hänet sivuuttaa ja rientää siis hänen edelleen. Tämä oli jo hirmuisen koomillista: hän oli minut huomannut jäljessään juoksemassa ja — niinkuin näytti — nähnyt sen epämieluusti. Sillä nyt hänen täytyi minut kohdata, koska taas käännyin takaisin ja hän pääsi vihdoinkin yksikseen tulemaan.
Ensimmäiset sanani olivat että pyysin anteeksi kummallista käytöstäni: tätä sekä hänen edellään että jäljessään juoksentelemista. Kirotut tuttavat! ajattelin sanoa. Minua todella sekä harmitti että hävetti…
Ilta oli kaunis, mutta kylmä. Meri aaltoili hiljalleen likaisenkeltaisena — jäät olivat vihdoinkin menneet. Puheleminen kävi molemmin puolin hiukan väkinäisesti, kiusallisia pausseja syntyi: huomasin olevani suuri hölmö… En saanut sitä kysytyksi mitä varmasti olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, tänään häneltä kysyä: nimittäin lupaa saada hänelle kirjoittaa.
— Lieneeköhän osakunnan kokousta ensi maanantaina? kysyi neito sitten, nähtävästi jotakin sanoakseen.
— Suokoon Jumala että olisi: että saisin vielä kerran teidät tavata ja kotia saattaa! pääsi minulta.
— — Te olette hassu! — huudahti hän.
Mitä lienen, jumalaparatkoon, mutissutkaan tähän…
Taisimme kävellä hitaasti, koska — ennenkuin perille saavuimme — hänen serkkunsa tuli jäljessämme ja tavoitti meidät. Hän toi seuraamme hiukan vilkkautta ja meidän keskinäinen ujoutemme katosi.
Lausuin kohteliaat hyvästit ja lähdin takaisin. Linnut lauloivat lehdettömissä puissa. Ne olivat kevätlintuja. Olin toivonut tämänpäiväisestä tapaamisestani enemmän, paljon enemmän. Nyt olin alkanut epäillä: mitä hän minusta ajatteli? "Ehkä olenkin hänelle sangen vastenmielinen olento, ehkä en ikinä saa toivoa hänen vastalempeään?"
Koko illan harhailin sitten siellä-täällä toverien luona ja kaduilla.
Mutta lohdutusta en saanut. Minua kaiveli ääretön ikävä. Herra
Jumala! mitä pitää minun tehdä? En tahdo tappaa tätä lempeäni, jonka
luulen vievän onneen. En tahdo! en saa, enkä voi!…
5 p. toukokuuta. Tänään en mene häntä kohtaamaan! Häpeän omaa itseäni. Lisäksi tuntuu kuin hän pelkäisi minua tavata. Olin näkevinäni hänet tänään kaukaa; jos se todella oli hän, niin kulki hän nyt eri tietä kotoaan… Olen joutunut ikävään asemaan: — hän pitää minua jonkunlaisena vainoojanaan (kunpa kaikki taas olisi omaa kuvitteluani — lienen luulosairas).
… Kotioppilaani on tuhma ja hiukan hölmömäinen olento. Hänellä on peräti katkonainen ajatuskyky. Minkä hän edellisenä sekuntina on päähänsä iskenyt, siitä hän seuraavana silmänräpäyksenä ei kuolemakseenkaan tiedä… Vai lieneekö hänkin salaa rakastunut johonkin tyttöön? Jonkun verran luulen hänen kuitenkin tunneistani hyötyvän. Sitä hän itsekkin arvelee. Kertoo nauraen ja irvistellen että hän tosin jääpi luokalleen toiseksi vuodeksi, mutta: "mitä se tekee? — mihinkä on kiire!" Kolmannella ja neljännellä luokalla sanoo hän myös istuneensa kaksi vuotta. Papalla nähtävästi on varoja häntä kouluttaa kuinka kauvan tahansa…
* * * * *
Uusia huolia! Huomenna lankeaa maksettavaksi seitsemänsadan markan vekseli eräälle toverille — minä ja eräs toinen olemme takuussa. Kirottu olkoon se hetki, jona hän minut sai houkutelluksi allekirjoittamaan! Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, sen vannon. Mies on itse Pietarissa, sähköttää sieltä, makaa sairaana 39 asteen kuumeessa. Siinä nyt oli. Ei ollut saanutkaan seisovaa lainaa, vaikka pyhästi vakuutti. Meillä takuumiehillä tuli kiireellinen rahan haku, kolmesataa oli hän lähettänyt ja pyysi hankkimaan sata lisäksi sekä sitten ottamaan uuden kolmen sadan vekselin… Kirurgilla käynti: muuan mies oli pudonnut, kalliolta ja murskannut pääkallonsa. Vekselin takia tuli sielläkin käyntiä. Muuten en itse ymmärrä, mitä vekseli onkaan, toverit minulle nauravat. Sadattelen vain ja kiroilen kaikkea vekselihommaa. Minulle selitetään että pitäähän toki tovereitaan auttaa. "Auttaa?" Tämäkö on auttamista? Kukkarolla ja kynällä — sydäntä ei mukana. En ymmärrä mokomaa auttamista.
— Saat oppia kokemaan elämää! sanotaan minulle. "Vai elämää, tämäkö on elämää, tämä on tyhjää tyhjempää. Miksikä ensinkään sotkeutua noihin viheliäisiin vekseleihin?"
Tyynnyn — mitäpä asia minua koskee.
Toinen toverini näkyy tekevän kaikki (on asianomaisen ystävä). Hän lainaa rahat muilta tovereilta, minun tarvitsee panna ainoastaan puolensataa markkaa ja huomenna vekseli maksetaan. Raha-asioissa lienee minua aina pidetty "huonona toverina"…
6 p. toukok. Aamulla kävin torilla ostamassa itselleni kukkamaljan, jossa kasvaa valkoisia ja sinisiä hyasintteja, muutamia kieloja sekä yksi kellertävä narsissi. Pidän kukista — huomenna on syntymäpäiväni. Vietän syntymäpäivääni salassa kukkieni kanssa. Vai kutsuisinko vieraita, hyviä ystäviä…, syöttäisin appelsiineja ja juottaisin viiniä?… Päivä on lämmin ja ihana. Hän tuli päiväsydännä minua vastaan. En mennytkään hänen seuraansa, — ajattelin: kärsikäämme kumpikin toinen- toisemme takia; jos hän minusta välittää, niin hän tänä iltana hiljaisuudessa itkee sitä etten ollut hänestä näyttänyt enää piittaavan! — Olen istunut ypöyksin kolme tuntia Suomal. Kirjall. Seuran lukusalissa ja jäljentänyt muistikirjaani kansanlauluja. Tosin muistelin häntä koko ajan. Muistelleeko hän minua koskaan kirjoitustyössään? Kunpa tietäisi! Kunpa näkisi, mitä tuon nuoren tytön sydänsopukoissa liikkuu…
Seuraavana aamuna. Eilen illalla oli meitä muutamia siiviksiä Suomal. teatterissa katsomassa, kuinka kolme neitosta "debyteerasi".
Siellä tapasin hänet serkkuineen, kaikilla oli esitystä katsoessa valkolakit päässä, meitä oli kuusi saman osakuntalaista. Teatterista päästyä poikkesimme Kappeliin "suklaata juomaan". Kun sitten piti lähteä neitojamme kotia johdattamaan, tehtiinkin yhtäkkiä hurja päätös: jatkaa illanviettoa jossakin lämpöisemmässä paikassa. Syöksyimme kaikki "Kleihneen", kaksi naisylioppilasta tilattiin telefoonitse lisäksi (kello lähempänä 11 ill.), he tulivat, esitettiin — seksa tilattiin. Puhelu oli vapaata. Johduttiin puhumaan kihlauksista ja siitä vähitellen — rakkaudesta. Hän oli sitä mieltä että julkikihloissa oleminen olisi ilkeää ja runotonta: ensin oli oltava salakihloissa ja sitten suoraan mentävä naimisiin. Keskusteltiin myös siitä, missä määrin muka nainen ja mies ovat syvät rakkaudessaan. Hän sanoi halveksivansa sellaista miestä, joka rakastuksissaan, saamatta vastarakkautta, suree niin että esimerkiksi ottaa itsensä hengiltä. Miehellä ei rakkaus saa olla hallitsevana tunteena eikä koskaan pääasiana! Sen pitää olla sivuasiana (hänen serkkunsa sanoja). Naisen rakkaus on muka syvempi ja kestävä hautaan asti. Miehen rakkaus voi olla tulinen ja kiihkeä, mutta "menee ohi". Minä ja pari toveriani olimme toista mieltä kuin neidot. Miksei miehellä rakkaus yhtähyvin kuin naisella saisi olla pääasia elämässä, miksikä hän sen kautta olisi halveksittavampi? Kolmas toveri oli naisten kanssa samaa mieltä: "Semmoinen mies, joka antaa onnettoman rakkauden vaikuttaa itseensä niin ettei enää anna omalle elämälleen mitään arvoa, vaan tekee itsemurhan, hän on", väitti tämä kolmas, "jo sillä osoittanut ansaitsevansa rukkaset!" Keskustelu oli todellakin intresanttia. Tietysti ajattelin koko ajan suhdettani häneen, joka istui minua vastapäätä, koetin tutkia häntä, mutta sain hämäriä tuloksia, näytti siltä kuin en hänen sielunelämäänsä vielä olisi päässyt hituistakaan tunkeutumaan. Tunsin itseni melkein loukatuksi ja kovasti nöyryytetyksi. Murheelliseksi tulin muutenkin tässä iloisessa seurassa ollessani. Taas rupesi vanha haava verta vuotamaan: "en ollut se, mikä minun asemani mukaan olla pitäisi". Sain hävetä sivistysaukkojani, kun esimerkiksi puhuttiin Göthestä, Ibsenistä (jotka tietenkin minäkin tavallaan tunnen) y.m. Varhainen kevätaamu jo kajasti meren ylitse, kun vihdoinkin joukolla saatimme kaikki neitoset koteihinsa.
(Illatsu oli tullut kukkarolle kalliiksi).
7 p. toukokuuta. Tänään on syntymäpäiväni. Hiljaisuudessa huudahdan Oksasen runon mukaan:
Jo viisikolmatta vuotta?
Ja lapsena ruikutan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks kuin muutkin…
Kello 12 on meidän, tuon yöllisen seurueen, taas aikomus kokoontua yhteen Paciuksen patsaalle sekä lähteä jonnekin tuulottelemaan. Tahdon ikäänkuin muiden kiusalla olla mukana. Minulla on se tunne että olen aina kuin viides ratas vaunussa — liikaa. Ei kumma, jos ei minusta pidetä. Huomaan itse parhaiten olevani seurassa tyhjä ja tuhma. Silmäni aukenevat aukenemistaan näkemään omaa elämääni…
* * * * *
Rendez-vous! Heitä oli kaksi, meitä neljä. Suloinen sunnuntai-ilma. Kuinka ylpeä olinkaan kävellessäni hänen rinnallaan — minusta tuntui että meidät "huomattiin". Siellä oli paljon tuulottelijoita Alppilan pihalla istuksimassa — eräs tuttu, laiha luutnantti näkyi uteliaasti katsovan, millaisessa seurassa muka kuljen. Ajattelin: katsele vaan, kyllä kestää! Ylpeilen hänen suloudestaan. Valkovuokkoja. Kiipesimme vesitorniin. Kapuilimme kallioilla. Eräs toveri heitti kiven kallion seinää vasten ja samalla kuului metallin kilinää jalkaini juuresta. Sormus oli lentänyt sormesta — kallis maisterisormus. Ihmeellistä — me löysimme sen kuitenkin. Me olimme vallattomat kuin lapset vuorilla juostessamme. Hän ja minä levähdimme samalla paadella (että se tapahtui samalla, on tietysti mainittava), hän leväten kyljellään — minä istuen. Toinen pari istui rotkon toisella puolella. "Meidän ryhmäkuva on kauniimpi!" huudahti hän yli rotkon. Me hyräilimme Ateenalaisten laulua, jonka sanat hänellä olivat taskussaan. Kuinka ihana hän oli tuossa paateren palleassa levätessään! Nuori, iloinen, kirkassilmäinen, posket kiipeämisestä lämpöisinä, punehtivina, huulet huolettomassa hymyssä, hienot kiharat pehmeinä kiiltäen ylioppilaslakin alta. Puhdas neitseellisyys ja akateeminen ylevyys ja kunnia — voiko kauniimpaa näkyä itselleen nuoresta naisesta kuvitellakkaan? Kuinka häntä ihailin! Ja tämä oli syntymäpäiväni, josta en hänelle sanaakaan hiiskunut…
8 p, toukok. — On sentään suloista että on oikeus kantaa valkoista lakkia! Mikä tuores tunnelma kirkkaana toukokuun aamuna laskeutua uudessa kesäpukimessaan keppiä heilutellen tuonne puhtaaksi lakaistulle esplanaadille!… Kun ei ole mitään pakottavaa työtä… koko maailma tuntuu hymyilevän vastaani… kesän ohjelma on hämäryytensä tautta juuri suloinen. Tuntuu kuin voisi matkustaa ulkomaille, milloin hyvänsä… Reinin vihreille rannoille: Sveitsin hymyileville alppijärville… Naiset leijuvat jo keveissä kesäpuvuissaan… torilla myödään alati ruusuja. Pikkuinen avojalkatyttö tarjoilee sinivuokkoja, joita ei voi olla ostamatta… Meri kimmeltelee raikkaana aamupaisteessa, satamassa vilisee laivoja. Taivas seljastaa pääsi päällä sinisenä ja korkeana, koko ilma kuultaa ja heloittaa. Koivu ei tosin vielä ole hiirenkorvalla, sillä lämmintä vesisadetta puuttuu. Mutta nurmi jo hiukan vihoittaa. Runebergin patsaan ympärille on istutettu kallisarvoisia kukkia, taimet versovat päivä-päivältä, pian on sieltä tuulahtava suloinen tuoksu. Kevät on kevättä sentään pääkaupungissakin!…
10 p. toukok. Tämä lienee tulevaisuudessa oleva minulle muistossa ihanaa aikaa.
Ajatellappa että saa olla ja elää aivan kuin itse tahtoo! Ei ole kiinni minkäänlaisessa virastossa tai koulussa. Ja rahastakin näyttää onnellinen kohtalo sentään huolen pitävän…
Näiden päivien ohjelma on seuraava: Aamulla astelen lempeässä päivänpaisteessa alas Espikselle, ostan pikkutytöltä kimpun sinivuokkoja rintaani, istahdan esplanaadipenkille ja vedän povestani Juhani Ahon uuden teoksen "Katajainen kansani". Saan tällätavoin tehdyksi kolme tärkeää asiaa: primo: hengitän raitista ilmaa keuhkoihini! secundo: luen uusinta kirjallisuutta; tertio: varron ohi menevää armastani! Ihana ohjelma?… Entä nämät hempeät illat, kun etelän leyhkeys hivelee kasvojani ja koko mailma on kuni pumpulia. Meri tyyntyy illaksi, lahdelmat kimmeltävät peilikirkkaina, taivas on haaleansininen, lieto, laskevan auringon rusko… hienonhieno hämäränhuntu peittää vienosta soitosta raikuvan kaupungin… Jos olen jäänyt yksin kadulle tai eksynyt iloisista tovereista, niin tosin tapaa minut lemmenkaiho ja hempeässä kärsimyksessä astelen meren avaralle rannalle. En häntä tavanne? Silloin keksin sen keinon että riennän iltaani kuluttamaan johonkin perheeseen, jossa tiedän minulla olevan luotettavia ystäviä…
Nuori mies on kaikkialle tervetullut!
Kohta toivon pääseväni saaristoon asumaan…
Samana päivänä: Tapasin hänet. Hän on nyt minua kohtaan kylmänkohtelias. Hän kieltäytyy kaikesta mitä hänelle ehdotan. En voi tehdä hänelle ainoatakaan palvelusta. Hän ei huoli piletistä, jota hänelle tarjoan, hän tahtoo käydä itse sen ostamassa, hän ei halua kirjaa, jota hän ennen on sanonut haluavansa: hänellä on muka niin paljon muuta lukemista… ja saapihan hän sen itse kirjastosta, jos haluaa. "Kuten suvaitsette" soperran minä kohteliaasti, mutta sydämmessä tunnen kovaa kipua.
Illalla: Olin norjalaisen kirjailijan Knut Hamsunin esitelmää kuulemassa Yliopiston juhlasalissa. Hän oli myös siellä ja me tapasimme toisemme ulostultua, vaikka hän nähtävästi koetti päästä minusta.
— Tunnetteko Hamsunia, neiti?
— Olen lukenut hänen viimeisen teoksensa — se mies on kärsinyt paljon.
Mitähän hän tarkoitti norjalaisen kirjailijan kärsimyksillä?
— En ole vielä lukenut ainoatakaan teosta Hamsunilta, sanoa höläytin minä, vaikka tietysti olisi kuulunut asiaan salata tämä sivistymättömyys.
— Ymmärsittekö hyvin esitelmän? kysyin lisäksi.
— Ymmärsinpä tietenkin… olenhan lukenut norjaa.
— Minun täytyy tunnustaa että ymmärsin vain paikkapaikoin. Minua sattui nukuttamaan ja väsyttämään. En jaksanut oikein seurata… Tuntui terävältä mieheltä!
Hän oli menossa nimipäiville jonkun luo. Saatoin hänet Vladimirinkadulle. Erosin hänestä syvästi murheellisena ja palasin kotia onnettomana, hyljättynä. Koetin pukea surumieliset tunteeni runonmuotoon. Tuntui ihan siltä kuin hänen joskus pitäisi saada tietää, mitä tänäkin iltana hänen tähtensä kärsin…
11 p. toukok. helatorstai. Huvimatka Borgå-laivalla Helsingin ympäristöön. Se raitisti. Iltapäivällä kävelyssä Alppilan takalistossa. Vieraissa Unioninkad. v… Kieltävä vastaus. Surullista! En siis pääsekkään siihen meren saareen. Ei kukaan näy tarjoavan huonetta näin aikaiseen keväällä. Iltapäivällä italialaista blai-soittokuntaa kuulemassa. Ei sellainen siveellisesti ylennä.
I skutshno i grustno i njee kamu ruuku padatj! on Lermontov aivan oikein laulanut yksinäisestä mielestä.
12 p. toukok. — Käväsin Normaalilyseossa rehtorin kansliasta hakemassa lanketin tilintekoa varten. Nyt siis pääsemme erilleen tästä kuritushuoneesta, me auskultantit. Jään odottamaan auskultanttistipendiä. Jaan maalliset tavarani kolmeen osaan: yhden osan lähetän edeltäpäin kotipuoleeni, toisen pidän mukanani matkoja varten ja kolmannen jätän tänne pääkaupunkiin, vaikka en tiedä, tuleeko tänne enää tuloakaan.
Ei mitään tienviittaa ole minulle tulevaisuudessa! Sydämmelläni on paino. Mihin joutunenkin tulevana syksynä? Johonkin pikkukaupunkiinko "sijaiseksi"? — kauheaa!…
Jos olisin onnellisissa kihloissa, varmaan saisin elämänhalun. Nyt sitävastoin tunnen itseni halveksituksi ja ajattelen kuolemaa. Rakkaus tekisi minut eläväksi, olen varma siitä…
Tavannenko häntä enää, en tiedä. Saanenko häneltä kysytyksi koskaan, saisinko hänelle kirjoittaa? Jaksanenko salata sydämmeni tunteet ja tämän kevätlemmen? Onko rakkauteni sammuva siksi vain etten uskalla enää toivoa vastarakkautta?…
13 p. toukok. Yö… Tulen laivaretkeltä Itäisestä saaristosta, jossa olen viipynyt koko päivän siten laiminlyöden yhden yksityistuntini. Minulla on siellä salaisia ystäviä…
Kuinka mukava on huvila siellä kuusien ja mäntyjen keskellä, meren kalliolla! Meren? Aava, sinervänvihreä ulappa jolta valkoisia purjeita pilkoittelee. Aallot siellä loiskivat hiidenhinkaloissa, tuuli humisee metsäkruunuissa, kuusten latvat nuojuvat, nuojuvat… paiste kimmeltää jättiläislaineilla, peipponen piiskuttaa…
Kas siellä on vapaus, siellä hiljainen rauha, siellä on viihdytys… Juoksentelin siellä ylös ja alas kallioita, poimiskelin vuokkoja, kevään ensi kukkasia, joita siellä oli paitsi valkoisia ja sinisiä, myös punaisia. Raidat kukkivat! Kukkiva raita on runollinen esine — niin varhain se uskaltaa kukkia, vaikka rannoilla vielä siellä-täällä hohtaa jäätä ja lunta, ja tuuli lietsoo kylmästi pohjoisesta.
Siellä oli "höga berg och djupa dalar". Siellä oli syvä laakso, jossa lainehti viheriä laiho, laihon pientarella rusotti punainen lato.
Rantakallioista löytyi syviä hiidenkirnuja…
14 p. sunnuntai. Iltayö… Tulen M. M:n konsertista. Olen väsynyt, väsynyt ruumiiltani, väsynyt sielulta — elämän haluni on taas sairas… olen kokenut ja tuntenut ja ajatellut elämääni tänäpäivänä… huomaan itseni niin mitättömäksi, näen sen suhteistani tuttaviin.
Naapuri-toverini Leo Lemmetön yhä nauraa mieltymystäni häneen. Sanoo ettei hän puolestaan voi ymmärtää, miten häneen vakavammin voisi mieltyä. Hän haavoittaa minua, saattaa minut yhä enemmän hautomaan, särkee kauniit kuvani ja unelmani kuivalla järjellään… Mutta minä halveksin järki-ihmisiä! En heistä pidä. Minkä sille voi, että olen tunneihminen?
Jaksanenko huomenna nousta 1/2 7 keretäkseni laivaan. Lupasin näet käydä tiedustamassa "siellä", saanko asuntoa. On nimittäin aikomus asettua saaristoon muutamiksi viikoiksi. En ikinä ennen ole asunut meren saarilla…
Häntä en ole nähnyt moneen päivään.
* * * * *
15 p. toukokuuta.
Yöllä klo 1/2 1…
Yö tumma, kaunis, toukokuun
Ja meri tyyni niin!
Me hiljaa soutain soljuttiin
Venheessä kaupunkiin.
Ol' ilta ollut ihana,
Nyt nousi öinen kuu…
Oi moisen hetken helmassa
Maailma unhoittuu!
Ol' yöhyt täynnä tunnelmaa
Ja laulun hyminää…
Ma haudoin yhtä unelmaa
Ja yhtä elämää.
Se vieno istui vierelläin,
Ma hälle kuiskailin,
Mut kylmäks, kylmäks hänet näin
Ja salaa huokasin.
Yö tumma, tyyni, keväinen,
Sä tuutu tunnelmain…
Liet muille muisto riemujen,
Mut mulle — tuskan vain!
Jääkööt selitykset yhdessä-olosta armastettuni kera tänä iltana tämän laulun varaan…
16 p. toukokuuta. En koeta enää häntä kohdata, en vahdi hänen tuloaan katujen kulmauksissa, en juoksentele hänen perässään… Lempeni on muuttunut hiljaiseksi, sisällisesti kalvavaksi suruksi, jonka huntuun kiedottuna katselen mailman menoa oman onnettomuuteni valossa… minusta on kuin päivieni loppu piankin tulisi, näen tulevaisuuteni oman elämäni riutuvassa iltapaisteessa. Minulla ei ole mitään toivoa enää, näen haaveeni haihtuvan arkipäivän runottomaan toimintaan… tekisi mieleni ääneen huutaa sitä tuskaa, jota povellani kantelen… en huuda, olen tyyni…
Oi nainen! sinä, joka voisit niin vähällä minut tehdä elämänhaluiseksi, sinä et sitä vähää minulle salli, sinä hylkäät minut pikkumaisesti, sinä halveksit minua ymmärtää ja oikein tuntea…
Toverini, joka tietää rakkauteni, säälii minua, mutta ei voi olla pilkkaamattakaan. Hänestä on hulluutta sellaiseen mielistyminen. Hänen sanansa ovat kuin kylmä vesi, jonka alla vilusta värisen.
Tiedän että tämä rakastumiseni on jonkunlaista kummallista hermoheikkoutta, olkoon vaan, mutta varma on että on olemassa sisällistäkin vakaumusta, että rakkaudessani on jotakin enempää, jotakin suurempaa, korkeampaa…
Uskon kyllä että saan tämän rakastumiseni sammutetuksi, jos tahdon, jos heittäyn sille välinpitämättömäksi; ehkäpä lähimmässä tulevaisuudessa voin sille irvistellen nauraakkin ja pilkata omaa lapsellisuuttani — mutta onko se oikein, jos niin annan käydä? Onko oikein repiä sielustaan sitä, mikä siellä on suloisinta, parhainta, puhtainta ja jalointa?…
17 p. Nuot suuret Moskovan-stipendit ovat julistetut haettaviksi. Miksi en ole ryhtynyt mihinkään hakupuuhiin? Kävin yliopiston mustaa ilmoitustaulua katsomassa. Julistuksessa sanottiin että opintorahan voi saada ainoastaan se, jolla on varmoja teoreettisia tietoja… Nuot sanat minut masentivat. Ne olivat ikäänkuin minua varten siihen pantu, ne ikäänkuin kuiskasivat: "sinä raukka, jolla ei teoreettisia tietoja ole, et ole oikeutettu ikinä tuota matkarahaa nauttimaan".
Muistan niin hyvin kandidaatiksi-tuloni, vuosi takaisinpäin. Muistan tarkoin, millaista koko tutkinto oli, muistan professorin paheksuvan katseen ja muistan että minut vain "armosta" päästettiin läpi, armosta! — ja sentähden että muka olin kirjailija. Muistan publiikista professorin sanat, kun huonosti osasin tehdä selkoa Venäjän suurista runoilijoista: Mne skazali shto vy poet — a razvje poet ne dolzshen znat drugih poetov. [Minulle on sanottu että Te olette runoilija — mutta eikö runoilija ole velvollinen tuntemaan muita runoilijoita?]
Se oli nöyryyttävä hetki, joka ikuisesti on painunut sieluuni, vaikka siitä tovereille usein lienen leikkiä laskenut.
Saada Moskovan stipendi? Muuttaa Venäjän kuuluisaan suurkaupunkiin kahdeksi vuodeksi? Uusi elämänvaihe se minulle olisi! Ja jotain uudistusta ehkä olisikin tarpeen. Ehkä siitä koituisi siunausta… ehkä päinvastoin. Jos sinne joutuisin olematta kihloissa kenenkään kanssa omassa maassa, vaara olisi tarjona — rakastuisin siellä johonkin venäläiseen (jota tällä hetkellä inhoan ajatella) ja menisin naimisiin. Mutta se olisi vastoin kaikkia isänmaallisia unelmiani ja mielipiteitäni! Minun, joka olen laulanut kotikielen puhtaudesta?
Arvaan että jos menisin professorilta stipendistä tiedustelemaan, hän ivanhymy huulillaan huudahtaisi: Hospodi Booshe moi, tekö tätä apurahaa himoitsette? te, joka… muistatteko miten tutkinto meni? ja muistatteko että jotain lupasittekin?…
* * * * *
Olen nyt jakanut tavarani kolmeen osaan. Huomenna kello 1/2 5 iltapäivällä on minulla vakaa aikomus pudistaa Helsingin tomut jaloistani ja astua höyryvenheeseen, joka minut vie saaristoon. Pääsen näet sinne asumaan. Jumalankiitos… Saanhan nähdä meren loiskivan jalkaini juuressa joka-päivä, saan nähdä purjeiden puuntelevan ulapalta ja kuunnella tuulen huminaa nukkuessani. Siellä, Tyynelässä, olen muisteleva rakkauttani ja, jos Jumala suo, sepittävä merirunoelmia. Surulliselta ja ihanalta tämä kaikki tuntuu. Jos sinne kuolisin, olisi se lohduttavaa: kuolisinhan puhtaasti rakastuneena, ja ainoastaan meren aalloille valitellen etten kohdannut vastarakkautta.
Tätä kirjoittaessa loistaa kuunpuolikas suoraan sisään ikkunastani. Se on kasvava kuu. Minua odottaa siis romantilliset illat siellä saaressa…
Silloin-tällöin olen saapuva kaupunkiin asioille.
18 p. toukokuuta. Jää hyvästi päiväkirjani! Jää hyvästi sinä salaisten tuskieni tulkki, sinä toverini uskollisin iloissa ja suruissa! Nyt upotan sinut — sukkien sekaan ja lähetän sinut kaukaiseen kotoon, halki Suomen. Meren saaristoon en sinua mukaani huoli. Alkakoon siellä uusi elämä ja uusi päiväkirja. — Jää hyvästi Sinä vieno, jota eronhetkenäkään en tavata saa, vaikka minusta tuntuu että jos olen uskollinen hyville tunteille, meidän vielä täytyy toisemme tavata. Ja Sinun täytyy vielä kerran saada tietää, mitä olen kärsinyt ja kuinka hellästi olisin ollut valmis sinua omanani pitämään. Sinun täytyy kerran sinunkin tulla lemmensairaaksi ja lemmenhölmöksi — siitä että minä olen ollut lemmensairas ja lemmenhölmö…
Minä kuulen jo meren mahtavan kohinan ja näen valkoisten purjeiden nousevan taivaanrannalle. Jää hyvästi, Sinä vieno. Tahdon rukoilla taivasta meidän molempien puolesta…
* * * * *
1 päivä elokuuta, Lapin rajoilla…
'Hyvä Neiti.
Minä, allekirjoittanut, rakastin Teitä ja aijoin pyytää Teitä omakseni. Sieluni oli kuin polttava maa, joka janoaa kastetta…
Tutustuin Teihin viime talvena ja näin Teidän sielunne teidän silmistänne sekä tulin tuntemaan Teidän sydämmenne hyvyyden Teidän puheistanne. "Hänellä on jalo ja hellä sydän", sanoin itsekseni kerran palatessani Teitä saattamasta. "Hänessä on se, mikä minutkin tekisi eläväksi ja onnelliseksi. Hän on hienotunteinen ja tunteellinen tyttö ja hän on samalla henkisesti hyvin kehittynyt — hän on ehkä etevämpi minua ja juuri sellaisena voisi hän tehdä minut eheäksi ja hyväksi."
"Hän rakastaa luontoa ja luonnollisuutta eikä ole suurmailman
muodin orja"…
"Hän säälii onnettomia ja kärsiväisiä ja tahtoisi kaikkia
auttaa"…
"Hän rakastaa lapsellista riemua ja näkee pienessäkin kaunista"…
"Hän ymmärtää tunnelmia ja rakastaa todellista runoutta…
"Ja hän on nuori ja muodoltaankin suloinen…
"Vaatisinko enempää? Edessäni heloittaa hento kukkanen, joka
minua miellyttää ja jonka tuoksu minut ihanasti hurmaa".
"Voi kukkanen, voi kukkanen, haluan sinut painaa povelleni enkä
ikinä sinua heittää"…
"Minä, joka en koskaan naista ole syleillyt, tahdon vihdoinkin
toteuttaa lemmenlaulujeni levottoman mielikuvituksen"…
"Jos me saisimme tutustua toisiimme enemmän, niin tulisi meistä ehkä hyvin hyvät ystävät!" — muistatteko näitä sanojani, kun ylioppilasten juhlasta saatoin Teidät kotiin pimeänä vapunpäivän yönä? Te vastasitte hiljaa: "niin"… Ne eivät olleet kevytmielisesti lausuttuja sanoja, vaan ne olivat puserretut palavasta joskohta ujostelevasta sydämmestä. Voi miksi emme me nuoret aina noudata sydämmiemme ääntä? Miksi ujostelemme asioita, jotka ovat pyhimmät elämässä? Miksi teeskentelemme itsemme kylmiksi silloin, kun sisässämme tunnemme suloisimman lämmön?
Jospa silloin olisin tietänyt Teidän sydämmenne tunteet! Mutta niitä en tietänyt ja minun täytyi olla varovainen. Ja tahdoin myös tutkia itseäni: kestääkö lempeni Teihin, vai onko se vain hetken heikkoutta? Sillä minä en tahtonut pitää Teitä tunteitteni leikkikaluna.
Koko keväimen kuluessa ajattelin ainoastaan Teitä ja olin kuni kuumesairas. Toverini minulle nauroivat ja ne, jotka kiintymisestäni Teihin tiesivät, laskivat siitä pilaa. Mutta se ei muuttanut salaista rakkauttani Teihin, se vain teki tuskat kovemmiksi. Mitä oli minun tekeminen päästäkseni Teitä lähemmäksi? Te vieroitte minua ja kahden kanssani ollessanne näytitte väliin kylmältä, sellaiselta kylmältä, joka on kohtelias, mutta ehdottomasti työntää luotaan. Noli tangere!
Ei ollut minulla helppo sellaisten hetkien perästä. Minusta tuntui kuin joku olisi kertonut minusta Teille jotakin vastenmielistä ja kuin olisi minun mahdotonta näyttää Teille että minullakin sentään oli hyvä sydän, kuinka karkeankummalliselta tahansa persoonallinen käytökseni Teistä näyttikään!
Päästäkseni Teidän kanssanne tutustumaan syvemmin, aijoin Teille kirjoittaa ensin lyhyen kysymyksen: "saisinko ruveta kirjevaihtoon?"
Mutta — ajattelin että Te sellaisen kysymyksen saadessanne pitäisitte minua hassuna tungettelijana. Ja jäin siis vartomaan sitä päivää, jolloin vielä saisin Teidät kerran tavata ja suusanallisesti sitä Teiltä kysyä. Tahdoin vain vähitellen saada itseni vahvistetuksi siinä uskossa ja tiedossa että todenteolla Teitä rakastan enemmän kuin muita.
Mutta! — minä en Teitä enää saanutkaan tavata, minun täytyi matkustaa kauvas pois ja silloin jäin ikäänkuin polttaville hiilille: kirjoittaakko vai odottaakko vastaisia tuntemattomia aikoja, jolloin taas ehkä palaisin pääkaupunkiin ja saisin Teidät nähdä?
Silloin samalla tapahtui se mitä olin salaisesti peljännyt, mutta mitä en sydämmessäni ikinä ollut vielä uskonut: — Teidät oli toinen valloittanut!…
Luin sen sanomalehdestä.
Se oli minulle äkkiarvaamaton isku ja tulevaisuuteni taivas peittyi murheen mustiin pilviin.
"Myöhäistä! myöhäistä!" huusi ääni sielussani.
Minä kirosin itseäni, kirosin kohtaloa. Kaikki kadotettu… hiljaiset unelmani usvana haihtuneet… Minun toivoni ja pelastukseni, minun onneni ja minun elämäni. Särkynyt, särjetty!…
"Myöhäistä! myöhäistä!"
Jääkää hyvästi.
A.A.
P.S.
Nuorena, herkkätuntoisena naisena ette tätä kirjettäni pane pahaksenne. Sentähden uskallan sen lähettää. Avomielisyys ja sydämmen suoruus — eikö se ole kultaa? Sellaista en häpeä.
Jos Te joskus mailmassa minut näette — ja näette sellaisena kuin näette — niin muistakaa silloin että tuossa oli kuitenkin se, jonka sydän kerran hellästi sykki vain Teille ja Teidän kauttanne tunsi tai unelmoi saavuttavansa sen elämän eheytymisen, mitä väsyneet sielut ikänsä etsivät, mutta jota eivät kaikki kohtaa. Sen nimi on naisen rakkaus, joka voisi sulattaa jäykimmätkin jäät ja huuhtoa puhtaiksi haikeimmatkin huolet. Ilman sitä lämpöä olen ainakin minä kuni kurja kukkanen, joka vailla auringon paistetta erämaan korvessa kasvaa.'
EPILOOGI.
Kohta 10 vuotta on vierähtänyt siitä kun tämän päiväkirjani kirjoitin. Osaan sitä siis jo arvostella kilpaa lukijain kanssa. Osaan sen paljastuksille hymyillä ja osaan sen totuuksia paikotellen "hävetä", osaan sen pahoja puolia pahoilla ja hyviä puolia hyväillä. Ja tunnustan mielelläni ettei sillä ole juuri minkäänlaista niinsanottua "kirjallista arvoa". — Mitä lemmentarinaan tulee, niin se minua itseäni nyt suorastaan kummastuttaa — olemassa-olollaan. Niin helppoa ja hassunhauskaa lemmenjuttua kuin tämä auskultantin romaani ei minulla todella liene koskaan muulloin ollut!… Joku muu sijassani tällaisen päiväkirjan tietenkin polttaisi — joutavana roskana, lapsellisena renkutuksena?
Minä en sitä polta. Päinvastoin: annanpa sen vielä halukasten luettavaksikin.
Johtosääntöni on tämä: Mitä ihminen oikeastaan pahenee siitä että toiset ihmiset saavat hänen tunteidensa tilikirjaan kurkistaa? Ilkeät vain siitä voivat pilaa tehdä, mutta kaikki hyvänsuovat koettavat sitä ymmärtää. Ja jos yksi löytää yhden, toinen toisen "kultajyväsen", niin siitähän tietää avomielinen kirjoittaja että hänen päiväkirjallaan sentään on arvoa ihmissydämmien edessä. Enempää ei saata vaatiakkaan.