AVIOELÄMÄÄ I

Kaksitoista kertomusta avioelämästä

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. ["Giftas"] Siimes Kanervio

K. Kaatra, Tampere, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

 Esipuhe.
   Puhuttelu.
 Alkulause.
   Alkulause.
   Naisen oikeudet.
   Puhuttelu.
 Hyveen palkka.
 Rakkaus ja jyvät.
 Päästä naimisiin.
 Täytyy.
 Korvaus.
 Huono onni.
 Viilloksia.
 Luonnoton valinta, tai rodun synty.
 Uudistusyritys.
 Luonnonesteitä.
 Fenix-lintu.

Tästä osasta puuttuu kertomus "Ett Dockhem", joka julkaistaan esiintulleista syistä vasta jälkimäisessä osassa.

ESIPUHE.

Puhuttelu.

Puhuttelija: No tehän olette taas tekassut uuden romanin.

Kirjailija: Niin hullusti on tosiaankin käynyt! Tiedän kyllä siitä kovasti rangaistavan, mutta en voinut pidättäytyä.

Puhuttelija: Minun ymmärtääkseni on koko lailla epäjohdonmukaista moittia kirjailemista ja kuitenkin sitten itse kirjailla. Myönnättekö sen?

Kirjailija: Myönnetään!

Puhuttelija: Myönnätte siis toimivanne epäjohdonmukaisesti?

Kirjailija: Se on totta. Minä olen niinkuin kaikki maailmassa kehityksen lakien alainen, ja kehityshän edistyy taka-askelinkin. Tämä romani on myöskin pieni taka-askel, mutta älkää siitä suuttuko. Parin vuoden päästä lakkaan kokonaan tekemästä romaneja, näytelmiä ja runoja, jos suinkin mahdollista!

Puhuttelija: Mihinkäs toimeen te sitten ryhdytte?

Kirjailija: Aijon tulla puhuttelijaksi. Olen tosiaankin sitä ajatellut. Katsokaas, minä olen väsynyt arvaamaan ihmisten aikomuksia, varsinkin kun he kirjottavat kirjoja; teen kuin te: menen ja kysyn heiltä. Mutta palatkaamme asiaan! Mitä pidätte uudesta kirjastani?

Puhuttelija: Se on mielestäni huonosti tehty. Se ei ole johdonmukaisesti kehitetty.

Kirjailija: Te olette tosiaankin oikeassa! Se ei ole loppuun saakka kehitetty. Siinä on asian ydin. Aikomukseni oli kertoa koko joukon tapauksia, tavallisia tapauksia miehen jo vaimon keskinäisestä suhteesta, ei neljää poikkeustapausta niinkuin rouva Edgren, eikä ihmetapauksia kuin Ibsen, mitkä kuvaukset sitten otetaan kaikkien tapausten kaavaksi. Siitä syystä olen vaan kertonut illallisista Stallmästargårdenilla, missä on kahta lajia lohta, dilliä, tuoretta gurkkua, pieniä pihviä, espanjan-sipulia, kukkopoikaa ja mansikoita. Sitäpaitsi on minulla rapuja (naarasrapuja) Rejnersillä, pannukakkuja Djurgårdenilla; Norrtullsgatanilla puisto, jossa on kukkiva omenapuu, kuudenlajisia kukkia ja pari yökehrääjää. Vielä on minulla Adolf Fredrikin kirkko, yksi floretti ja vähintään kolmekymmentä merimiessanaa, mitkä olen ottanut merenkulkusanakirjasta! Eikös se ole kylliksi realistista?

Puhuttelija: Kyllä, mutta olisitte kirjottanut jotakin kornetti Vanadiksesta tai kuvannut luontoa Schweizerdalenissa, mitä niin hyvin osaatte. Kuvaukset eivät ole, niinkuin jo sanoin, täydelliset. Sitäpaitsi on kirjanne epäsiveellinen. Myönnättekö sen?

Kirjailija: Se on kyllä sitä teidän käsitteittenne mukaan, sillä jos siveellisyys on sitä miksi se on tullut, rikos luontoa vastaan, niin silloin on kirjani epäsiveellinen, se kun on luonnon mukaan kirjotettu.

Puhuttelija: Tulemme taas Rousseauhon, ja siihen ei tarvitse mitään vastata! Mutta kolmanneksi on teidän kirjanne vanhoillinen. Te joka olette mukamas vapaamielinen, ivailette naiskysymystä. Kuinka sitä uskallatte?

Kirjailija: myönnän kyllä, että vaaditaan suurempaa rohkeutta ajan muotihulluuden ivaamiseen, kuin virran mukana kulkemiseen!

Puhuttelija: Voitteko sanoa nykyistä naiskysymystä hulluudeksi?

Kirjailija: Yhtä rikollista on tahtoa vapauttaa naista luonnosta kuin miestäkään. Painakaa se mieleenne, herra puhuttelija, että nykyiset yritykset naisen vapauttamiseksi luonnosta ovat sellaisessa kapinassa luontoa vastaan, että ne rankaisevat itsensä. — Mutta jos haluatte lukea alkulauseeni, niin saatte kuulla täydellisesti mitä minä ajattelen asiasta. Haluatteko?

Puhuttelija: Lainaisin sen mieluummin.

Kirjailija: Ja painattaisitte sen! Mielellään! Sitä parempi kuta useammat sen saavat lukea. Tässä se on!

ALKULAUSE.

Naiskysymykselle, jolla yhteiskunnan perusteitten nykyään väitetään lepäävän, näyttää minusta annetun liian suuri arvo. Naiskysymys, sellaisena kuin se nykyään hurmehtii, koskee vaan kulturinaista, ehkä 10 prosenttia väestöstä, ja on siis erään ryhmän etuja käsittelevä kysymys. Mutta kulturi-ihmisen työ pitää aina suurta melua itsestään ja näyttää helposti siltä kuin se koskisi koko ihmiskuntaa. Naiskysymys on jo ratkaistu jos otetaan maan koko väestö huomioon, tai maalaisväestön keskuudessa. Seuraavassa esimerkki.

Talonpojalla ja hänen vaimollaan on yhtäläinen kasvatus. Jos toinen osaa kirjottaa, osaa toinen laskea. He ovat jakaneet työn (menemättä yksityisseikoissa niin pitkälle kuin kulturi-ihminen), niin että ovat ottaneet osansa luonnon viittauksen mukaan, eikä toinen vallitse ainetta jota toinen ei ymmärrä. He ovat siis jokseenkin oikein sanottuna: henkisessä avioliitossa. Talonpojan vaimo ei voi kadehtia miehensä vapaata asemaa, sillä ei ole kunniakkaampaa liikkua lantaläjällä kuin keittää puuroa, ei kunniakkaampaa kesyttää varsoja kuin kasvattaa lapsia. Hauskempi pikemminkin on istua lämpimässä tuvassa tai navetassa kuin savisessa ojassa survoa ja paistattaa aurinkoa selkäänsä tai kädet jääsohjon peittäminä vetää nuottaa. Jos mies hoitaakin ne vähät rahat mitkä kokoon saadaan, niin on vaimolla avain aittaan. Mitä vaimo ansaitsee kehruulla talvi-iltasin, sen hän saa pitää omana rahastonaan ja ostaa sillä kahvia ja sokeria. Maa, jonka vaimo mahdollisesti perii, ei kuulu naimaoikeuteen. Vaimo tulee siis varsin hyvin toimeen ilman "naidun naisen omistusoikeutta." Jos sanomalehdissä on kuultu puhuttavan talonpojan vaimoista, jotka ovat saaneet selkään miehiltään, niin on myöskin, vaikkei sanomalehdissä (sillä mies ei koskaan kirjota sellaista lehtiin) talonpoikain kuultu saavan selkään vaimoiltaan. Vahvin aina vallitsee, olkoon se sitten mies tai vaimo. Talonpojan vaimo on harvoin uskoton miehelleen, osittain siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa, osittain siitä syystä, että naimattomilla pojilla on tarpeeksi tyttöjä. Mies taas on harvoin uskoton, kun tytöt eivät mielellään halua "äijämiestä", heillähän on vallan tarpeeksi poikia.

Miehen ja vaimon ominaisuudet luonnonihmisissä ovat jokseenkin samat. Kun vaimo raskaana ollessaan on vähemmän puolustuskykyinen ja synnytyksen jälkeen tarvitsee ruokaa lapsilleen ja suojaa heille, on hän asettunut miehen turviin. Mies ei siis ole pakottanut häntä valtansa alle. Miehen rakkaus vaimoonsa puolisona ja lasten äitinä on aina ollut takauksena siitä, ett'ei häntä ole orjana kohdeltu. Ja kunnioitus, jolla mies kohtelee naista talonpoikaiselämässäkin, johtuu siitä, että hänet kasvatti nainen — äiti. Nainen sitävastoin ei kohtele miestään samalla kunnioituksella, sillä hän on pöllyyttänyt poikasia niitten pieninä ollessa ja tuntee siitä syystä vieläkin ylivoimansa. Hän on aina ja ennen kaikkea äiti. Katsohan vanhaa isoäitiä takan ääressä, kuinka hän kohtelee perheen isää, aina kuin poikaa.

Kulturinainen sitävastoin on yhtä turmeltunut kuin mieskin. Kulturirakkaus on hyvin monimutkainen asia. Pohjalla on suvun jatkamisvaisto. Kun yhteiskunta alkoi vaatia takeita lapsille ja keksi avioliiton, ja avioliiton mukana seurasi omaisuus ja yhteiskunnallinen asema, työnnettiin luonnonrakkaus takasijalle, sai yläluokan silmissä aistillisuuden leiman ja piti verhottaman rakastelulla. Kun mies etsi puolisoa itselleen, täytyi rakastelun verhoon peittää semmoiset harrastukset kuin saada vaimokseen hyväsukuinen nainen, saada omaisuutta ja niinedespäin. Siitä syntyi vastenmielinen, teeskennelty naispalvelus. Kun naamari sitten avioliitossa putosi, katsoi vaimo joutuneensa petetyksi, ja siitä syntyi niin monta onnetonta avioliittoa.

Kulturinaista ei sorreta! Kun herra istuu sohvalla vieraassa huoneessa ja nainen astuu huoneeseen, nousee herra seisomaan. Kun nainen on juonut teensä, nousee joku herra ja nostaa kupin pois. Koskaan ei ole nähty päinvastaista. Jos joku naimaton herra asuu Söderillä, niin hän ei uskalla olla menemättä Kungsholmenille, kun joku pyytää häntä saattamaan jotakin naista kotiin. Kun miehet ja naiset juhlivat yhdessä, juo mies naisen maljan ja kiittää kunniasta minkä nainen on hänelle osottanut! Kihlausaika on miehelle harjotusta kaikenlaisissa palvelustoimissa, joita hän avioliitossa, lisääntyneen työn tähden ei enää ehdi suorittaa. Vaimo kaipaa palvelijaansa ja löytää vertaisensa. Silloin luulee hän saaneensa sortajan.

Mutta minkälaista sortoa harjottaa sitten mies avioliitossa? Mies valitsee tavallisesti vaimon ja on tavallisesti rakastunut häneen. Naimisen vaikeus saattaa hänet toivomaan ehdotonta onnea avioliitossa, niin että hän todellisuudessa sitten tavallisesti tuntee itsensä noloksi. Hän huomaakin enkelin vaan tavalliseksi ihmiseksi ja tämä pettymys panee hänet huonolle tuulelle. Mutta hän rakastaa vaimoaan! Aina ei ole varma, että vaimo rakastaa miestään, eihän vaimo ole valinnut. Vaimo on siis edullisemmassa asemassa. Ja niin on laita useimmissa avioliitoissa. "Kotirauhan" säilymiseksi tekee mies mitä myönnytyksiä tahansa, sillä kotirauha kuului hänen rohkeimpiin unelmiinsa avioelämän autuudesta. Useimmissa tapauksissa on rouva herrana talossa ja mies herrana ulkopuolella taloa. Tästä ei ole rouvalla mitään vahinkoa. Rouva määrää piikojen työt, ruuan laiton, lastenkasvatuksen ja hoitaa tavallisesti rahat. Mies jättää tavallisesti tulonsa vaimolleen, jättää hänelle neularahat, joita vaimo saa käyttää selvää niistä tekemättä. Itse täytyy miehen selvittää joka penni minkä on käyttänyt sigarreihin — ja punschiin! Vaimon asema ei siis ole orjattaren eikä miehen asema sortajan!

Katsokaamme nyt kuinka Ibsen, joistakin tuntemattomista, käsittämättömistä syistä on pilakuvannut kulturinaisen ja kulturimiehen teoksessaan "Et dukkehjem", joka on tullut oikeaksi uskonkirjaksi naiskysymysintoilijoille.

Et dukkehjem on näytelmä. Kirjotettu ehkä jollekulle suurelle näyttelijättärelle, jonka esitykset sfinksimäisessä luomisessa ovat aina saavuttaneet menestystä. Kirjailija on tehnyt varsin väärin miestä kohtaan, kun ei esitä perinnöllisyydessä mitään miehen puolustukseksi, mutta kylläkin vaimon, jonka jälkimmäisen puolustusta hän usein painostaa puhuessaan hänen isästään. Mutta katselkaamme lähemmin tätä Noraa, joka nyt on tullut kaikkien turmeltuneitten kulturinaisten "ihanteeksi."

Ensimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa vekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten asiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin luottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä osottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun sitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta. Mies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että Nora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan usko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee miellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi väärentänyt vekselin yksinomaan miehensä tähden, sillä usein oli Nora puhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja lakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole mikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka on yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora asioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan tahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä kunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran täyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa vekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos herra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä olisi tullut toinen leikki!

Tulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja kuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen! Hän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi, ihonväriset sukkansa. — Nora: "Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt niin pimeä; mutta huomenna." — "Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä jalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!" — Rank: "Hm!" — Nora: "Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät ne sovi?" — Rank: "Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa käsitystä!" — Nora: (katsoo hetkisen tohtoria) "Hyi häpeä!" (Lyö tohtoria keveästi korvalle sukillaan) "Siinä saatte!" (Panee kokoon sukat). — Rank: "Mitähän muita suloja minä saan nähdä?" — Nora: "Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton." (hyräilee itsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). — Senmukaan mitä minä voin käsittää tarjoo Nora itsensä — käteistä maksua vastaan. Sehän on hyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen! Häntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei, se ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se, ettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen "hirvittävän!"

Seuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään väärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko, jota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin vaan kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se tekee suuren vaikutuksen! Se on näytös sanalla sanoen!

Se että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osottaa vaan, että hän on nuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer, jolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on aistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa vaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei ole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on epärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten selvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo valetta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan, teeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran puolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi nähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän olisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa Helmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet yhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi! Pane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi iloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä viedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia niitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer pitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin ystävällisesti valheelliselle vaimolleen. — "Ah", sanoo hän, "sinulla, Nora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!" Mutta sitten katuu kirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä sanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo Noralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan anteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä luottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on suuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken menneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä näytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin unohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat esillä.

Nora: "Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä nyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?" Helmer hämmästyy tällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai kirjottaja) vastaa: "Niin, vakavasti — mitä se merkitsee?" — Tarkotus on saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata: "Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti me jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme niitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä tahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin, vakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli kysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin taloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista; me olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin me olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole yksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista asioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä olit liian ylpeä sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin minun ystäväni." Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja, sillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran saada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan kaksikymmentäviisi vuotta. Nora nimittäin vastaa: "Kahdeksana (8!) pitkänä vuonna — pitemmänkin aikaa — aina ensimäisestä tutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa vakavista asioista!" — Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle elukka-osalleen, vastata: "Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle huolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?" — Tässähän Helmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi pitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja sitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja, joitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen puhaltaa.

Nora: "Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut hauskaa olla rakastunut minuun!" Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora: "Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!" Se ei ollut Helmerille niinkään helppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka sanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai mies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla yksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy "nykästä." Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi: anteeksi siitä että Nora on väärentänyt vekselin, valehdellut ja pettänyt.

Sitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta löytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa kodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa Helmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia. Se taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi kasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri vähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä. Johdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä tapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei ymmärtänyt "hirvittävää." Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa lasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely siitä "hirvittävästä", että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi Noran rikokseen, on niin romantisen — naurettavaa, ettei se sanaakaan selitystä kaipaa. Se taas, että "sadattuhannet naiset" olisivat uhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia kohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen sellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on rakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa vieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää ettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän on varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko tulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään! Pamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora olleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa mukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi kyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut!

Miksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää: ja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei suinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella kuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan vastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi voimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa murtautui joskus esiin!

Mitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan saada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun naisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin luonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista mitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena siitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä teatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se olekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys perinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan pitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin puolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai onko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää. Miksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan vaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se sopivimmin kuulukoon "Yleisten huvien" joukkoon. Ei siitä silloin tarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä kunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan.

Kuitenkin tuli tämän "Nukkekodin" kautta kysymys onnettomista avioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään tyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä nukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja aviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat selkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä kohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille perinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä miehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja tuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta tyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että avioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja tunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien aviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä!

Syyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma luonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen varomattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä.

Avioliitto perustuu siten mahdottomuuteen. Toinen kehittyy yhtäälle, toinen toisaalle, ja siten särkyy liitto. Tai toinen jää entiselleen kun toinen kehittyy, ja rikki menee suhde silloinkin. Epäsopu puolisoiden kesken voi syntyä siitäkin, että kaksi vahvaa luonnetta sattuu yhteen ja molemmat huomaavat, että jokainen sopimus on mahdoton muulla ehdolla kuin sillä, että toinen mukaantuu, ja se synnyttää vihan liittoa kohtaan. Jos he olisivat vapaat, taipuisivat he; nyt he eivät sitä tahdo, sillä se olisi henkilöllisyytensä uhraamista. Lopuksi voivat he kehittyä sille asteelle, että he, pelastaakseen henkilöllisyytensä sekaantumisen, vaistomaisesti, itsesäilytysvaistosta vihaavat toistensa ajatuksia, ja vastaansanominen tulee tarpeeksi, takaukseksi siitä, että kumpikin saa pitää itsensä ja omat ajatuksensa. Tämä on ylen tavallinen tapaus, jota maailman on ollut niin vaikea selittää. He rakastivat toisiaan, heillä oli samat ajatukset, mutta äkkiä syntyi tämä käsittämätön vastenmielisyys, ja sitten nähdään vaan kaksi eripuraista aviopuolisoa. Seuraa sitten ne tapaukset jolloin niinkutsuttu uskottomuus on erottanut puolisot. Nyt on asia niin surullisesti, että muutamat ihmiset ovat syntyneet monogamiaan [yksiavioisuuteen], siis uskollisuuteen, mikä ei ole hyve, vaan ominaisuus, toiset taas polygamiaan [moniavioisuuteen], siis uskottomuuteen. Jos nyt vastakohdat sattuvat yhteen niin syntyy siitä suuri kurjuus.

Luonnossa, ainakin kehittyneempien eläinten keskuudessa, on tämä sukupuolisuhde säännöllinen. Härkä on polygamisti, kukko niinikään. Sorsa on villissä tilassa monogamisti, mutta kesynä (ankka) polygamisti. Kulturin vaikutusta siis. Petoeläimet ovat yleensä villissä tilassa monogamisteja ja uros seuraa naarasta uskollisesti niinkauvan kun emällä on poikasia. Kyyhkysten rakkautta ovat runoilijat paljon ylistäneet, ja kyyhkyset perustavat tosiaankin pesuuskunnan elämää varten, mutta (kauhea mutta runoilijoille) jos puoliso vahingottuu, haavottuu tai muuten rampaantuu, niin rakkaus haihtuu tipotiehensä ja puoliso etsii itselleen uuden elämänkumppanin. Tämähän on kaikkea muuta kuin runollista, eikä siitä syystä kukaan runoilija olekaan uskaltanut paljastaa kyyhkysten kehuttua rakkautta, peläten naisten vihaa. Yleensä on luonnossa nähtävissä se seikka, että ravintoaineitten saanti vaikuttaa ratkaisevasti avioelämään. Petolinnut munivat vaan pari munaa, koska saalis on kovassa, ja uros auttaa naarasta munien haudonnassa, toisen saalista hakiessa, sillä näitten eläinten ruokaa ei ole joka pensaassa. Sehän on oikea avioliitto. Merilinnut kohtaavat toisensa soidinojalla. Kun uros on tehnyt rakkaan työnsä lentää se merille voimaan hyvin, naaras saa tehdä pesää, hautoa munat ja hankkia ruuan yksin. Kun sitten syksyllä poikaset jo ovat suuriksi kasvaneet, kohtaavat kaikki toisensa ulkona merellä. Naaraksista tuskin mikään on niin kovalla kuin ampiainen. Kun se syksyllä on hedelmöittynyt etsii se kolon itselleen puun kuoressa etelän puolella ja asettuu sinne talvilevolle. Koirakset kuolevat ensi pakkasen tullessa. Kun kevät tulee, saa naaras yksin rakentaa taidokkaan pesänsä monine lokeroineen, joihin se asettaa munat. Ja sitten täytyy sen elättää suuri joukko poikasia. Luonto on sälyttänyt sen selkään suuren työtaakan, mutta vielä ei ole siinä huomattu mitään halua vapautua luonnonlaista. Se voisi kuitenkin tehdä sen niin helposti asettumalla vaan talveksi puun pohjoiselle puolelle, sillä silloin se paleltuisi, ja ihmiskuntaa kohtaisi se suuri tappio, ettei sillä olisi ensinkään ampiaisia. Näemme siis, että eläinten siveys riippuu suuresta joukosta taloudellisia, fysillisiä, geologisia y.m. suhteita. Olemme nähneet kuinka kulturi tekee polygamisteja esim. koirasta, joka kesynä saa ruokansa ilmaiseksi. [Se polisiasetus, että naaraskoirat on suljettava huoneisiin, on synnyttänyt luonnottomia paheita tässä uskollisessa eläimessä.]

Yhden ainoan tapauksen polyandriasta [monimiehisyys] mainitsee Darwin kehittyneempien eläinten keskuudessa: kottaraisen pesässä on tavattu useampia koiraksia. Muuan toinenkin ilmiö on luonnossa, seikka mikä kulturin ohella häviää, se on säännöllinen kiima-aika. Villit nisäkkäät pariutuvat kerran tai kahdesti lämpimänä vuodenaikana. Kotieläimet ja ihminen milloin tahansa. Voiko siitä syystä sanoa ihmistä epäsiveellisemmäksi? Ei, se johtuu vaan siitä, että ihmisen on kaikkina vuoden aikoina yhtä helppo tai vaikea saada ruokaa ja lämmintä poikasilleen, mikä ei ole asianlaita eläimiin nähden. Niitten täytyy kiirehtiä keväällä saadakseen poikaset valmiiksi taisteluun ennen syksyn tuloa. Saattaa olla, että miehissä usein tavattava taipumus polygamiaan, on perinnöllisyyttä jo menneiltä kehityskausilta. Olkoon asian laita miten tahansa, surullista se joka tapauksessa avioliitossa on, sillä se rikkoo sopimuksen ja häiritsee luottamusta. Vielä ikävämpää on polyandria naisissa, sillä jos mies onkin uskoton, ei hän pakota vaimoaan elättämään toisen lasta, mutta jos nainen on uskoton, saattaa hän miehensä tekemään työtä toisen miehen lapsen hyväksi, ja se on ruma muoto varkautta.

Kun nyt avioliitto, inhimillisenä laitoksena ja puhtaasti käytännöllisistä syistä syntyneenä, on niin täynnä puutteellisuutta ja loukkauskiviä, kuinka voi sitten niin moni avioliitto kestää? Sen pitää koossa vaan yhteinen etu, luonnon ikuinen avioliittotarkotus, lapset. Ihminen on alituisessa taistelussa luonnon kanssa, mutta joutuu aina alakynteen. Tuolla kulkee kaksi rakastavaista, jotka tahtovat muuttaa yhdessä asumaan, osaksi huvin vuoksi, osaksi nauttiakseen toistensa seurasta. Loukkauksena pidettäisiin puhua tulevista lapsista. Jo kauvan ennenkuin lapsi syntyykään huomaavat he, ettei se autuus ollutkaan niin taivaallista, ja siten muodostuu suhde ikäväksi. Sitten syntyy lapsi! Silloin kaikki muuttuu jälleen uudeksi ja suhde muodostuu ihanaksi, sillä ruma itsekkäisyys kahdenkeskisestä seurustelusta häviää. Avioliitto ilman lapsia on surullista, eikä se mikään avioliitto olekaan. Laki onkin aina alkuajoista saakka suonut tässä tapauksessa helpon pääsyn eroon. Hedelmätön tai lapseton vaimo on hyvin surkuteltava, mutta siitä huolimatta hän on poikkeus luonnossa, siitä syystä ei hän ymmärrä oikein miehen ja vaimon keskinäistä suhdetta, eikä hänen sanojensa pitäisi mitään merkitsemän. Samasta syystä ei pitäisi antaa neljälle Ruotsissa nykyään kirjottavalle rouvalle, heidän sanalleen mitään erikoisempaa arvoa, sillä kaikki neljä he elävät lapsettomissa avioliitoissa. Mikä ero onkaan neiti Brennerin naisihanteella ja Lean tai rouva Schwartzin? Lapseton nainen ei ole nainen. Eikä hän ole myöskään mies. Siitä syystä on nykyaikainen naisihanne epämiellyttävä hermafroditi [Hermes ja Afrodite-sanoista: mies-nainen], joka muistuttaa koko paljo grecicismiä. Lapset siis pitävät koossa avioliiton.

Mutta nyt seuraa suuri, pohjaton kysymys siitä, onko yksilö, jatkaessaan sukua velvollinen uhraamaan yksilöllisyytensä omistautuakseen kokonaan lapselle! Luonnossa, jos sieltä vastausta etsimme, ei ole sitä mitä me kutsumme yksilöllisyydeksi. Ja mitä on sitten ihmisen yksilöllisyys? Kokoelma luulotteluja joittenkuitten päämäärien saavuttamisesta elämässä; useimmiten hyvinvoinninhalua, joskus, kun yksilö tuntee edustavansa kärsivää sukua, pyrkimys saada elää koko suvun, eikä yksistään poikasiensa tähden. Jälkimmäisessä tapauksessa saavat omat poikaset auttaa itseään. Mutta Noralla, ihanteella ei voi katsoa olevan mitään sellaisia harrastuksia. Hän pyrkii vapauteen, itsekkääseen, nautintorikkaaseen, ibseniläiseen vapauteen, asettaakseen huonekalut mihin tahtoo, päästäkseen pyytämästä anteeksi tyhmiä tekosiaan, vapaudessa hautoakseen ajatuksiaan, vaivatakseen niitä kuin savea, sitten tehdäkseen niistä pieniä epäjumalankuvia, vapauteen imettäjän ja äidin tehtävistä, sanalla sanoen: vapauteen luonnonlaeista. Nora on romantinen ihmeolento, tulos siitä kauniista maailmankatsomuksesta jota idealismiksi kutsutaan, ja joka on tahtonut ihmisille uskotella, että he olivat jumalia ja että maa oli pieni taivas. Siitä, että kirjailija itsekin on käsittänyt Noran aatteet oikuiksi, oli todisteena sekin, että Ibsen näytelmäänsä korjatessa antaa Noran jäädä kotiin. Jos Noralla olisi ollut jokin kutsumus, mikä ei muuten ensinkään ilmene hänen viimeisistä puheluistaan, olisi hän varmaan mennyt; ja jos hän sen lisäksi olisi ollut heikko ihminen, olisi hän kenties palannut takaisin jälleen.

Kysytään siis: onko naisen asema todellakin yhdenmukainen luonnon kanssa? Eikö hänen pitkä äitiytensä ole martyriutta, ja ovatko nämä vapautusyritykset niin aivan vastoin luontoa?

Katsokaamme kuinka asia on "toisten" eläinten keskuudessa. Suurempien nisäkkäitten keskuudessa, joitten elinikä on sama kuin ihmisen, kestää äitiys vuoden tai kaksi. Sitten on hän vapaa, kunnes seuraava kerta sattuu. Ihmisen naaras on kulturiolojen tähden sidottu lähipitäen koko ijäkseen. Pojat lasketaan vapauteen noin 20 vuotiaina, tytöt samoin, jos heitä koskaan lasketaan. Miksei heitä aikaisemmin lasketa? Sentähden, etteivät voi aikaisemmin elättää eivätkä suojella itseään. Perhe on siis ihana polisilaitos, jonka yläluokka on perustanut nuorison suojelemiseksi (puhun koko ajan yläluokan- tai kulturiavioliitosta). Kulturinaisen tyytymättömyydessä pitkään äitiyteen on siis jotakin luonnollista, ja hänen näennäinen kulturinvastustamisensa ja miehensä tyraniuden vastustaminen, se on yksinkertaisesti kapina samaa vihollista vastaan, jota mieskin vihaa, nurinpäinen yhteiskunta, vaikka vaimo näkee miehessään tämän yhteiskuntasorron henkilöityneenä. Luonnonihmisten (talonpoikaispiireissä) keskuudessa ei nainen kärsi niin pitkää äitiyttä. Ensinnäkin siitä syystä että lapset alkavat olla apuna jo tuossa seitsemän kahdeksan vuoden vanhoina; toisekseen kun koti ei ummehdu, mies kun asuu tuvassa vaan syödessään ja maatessaan ja muun päivän oleilee ulkosalla. Kaupungissa säätyläispiireissä sulloudutaan pieniin huoneisiin, ja surkuteltavampaa olentoa ei silloin ole kuin nuori tyttö. Hänen ja vangin kohtalo muistuttavat suuresti toisiaan. Äidin täytyy alati vartioida ettei vaan jonkun "huonomman" rodun koiras hedelmöittäisi hänen tytärtään!

Pohjolan kotia on paljo ylistetty. Etelän kodit ovat vähemmän helteisiä. Se on ilmastokysymys. Pohjolan koti sisäikkunoineen, jotka turmelevat ilman, kaakeliuunit (kotoinen liesi!), pitkä talvi ja syksy ja kevät, jotka pakottavat ihmisiä, yhdessä kasassa kiusaantumaan, ne ovat tehneet tämän kodin minun mielestäni kaikkea muuta kuin ihanaksi. Sitä ei huomaa omassa perheessään, vaan toisten. Ensin isä ja äiti yhteenkytkettyinä elinaikaisilla siteillä. Jos toisella on jokin ajatus jota toinen ei hyväksy, niin opettelee edellinen vaikenemaan viideksitoista vuodeksi tai ainakin teeskentelemään. Ja sitten pitkät pojat. Kotona siveellisyyttä, ulkona epäsiveellisyyttä. Valehdella vanhemmille tai ainakin vaijeta. Keskenään, päästyään tappelemasta, riitelevät ja kinaavat he, sillä se on ihmisen luonteessa. Ja sitten tuntevat he vahempien salaisen toivomuksen: nähdä heidät jossakin asemassa elämässä, s.o. ajaa heidät ulos! Sitten kasvatus. Isän ja äidin alituinen vikojen vaaniminen heissä. Viat pysyvät ja lopulta tunnetaan vihaa niitä kohtaan, jotka vaan tarkastelevat ja vaanivat. Lapsi alkaa hiljakseen arvostella vanhempiaan ja kadottaa kunnioituksensa häneen. Siinä on kokonainen sarja teeskentelyä, ja koti tulee rumaksi, paitsi romaneissa. Kun lapset sitten pääsevät elämään ja vapauteen, tuntevat he itsensä niin rajattoman onnellisiksi, että he parhaassa tapauksessa käyvät kotona vaan sunnuntaisin syömässä päivällistä. Nyt istuvat vanhemmat yksinään eivätkä uskalla ajatusta keskenään vaihtaa pelosta että häiritsisivät kotirauhan, ja kotirauha on lasten jälkeen perheen perusta. Sen säilyttämiseksi taipuu lujinkin tahto, tai ainakin oppii teeskentelemään alistuvansa. Tämä on tosin yleispiirteinen, liioiteltu kuvaus, mutta olkoonpa avioliitto kuinka onnellinen tahansa, siinä on kuitenkin aina jotakin nujerrettua, jotakin salaista teeskentelyä, ja pohjalla molemminpuolinen orjuudentila. Mutta varmaankin on jotakin epätäydellisyyttä pitkässä äitiydessä, ja sitä taas vaatii kulturi.

Onnellisen avioliiton muodostumiseen vaikuttavat monet yhteensattuvat suotuisat olosuhteet, niinkuin sopusointu luonteissa, maussa ja vioissa. Ja missä molemmat puolisot tuntevat mieltymystä toisiinsa, siellä on suurimmat takeet onneen, sillä rakkaus on luonnonvoima joka voittaa yksilön järkeilyn, voittaa hänen tahtonsa lujuudessa, ja murtumatta kestää mitkä myrskyt tahansa, mitkä koukut tahansa. Tällaisissa tapauksissa saa rakkaus, näennäisestä itsekkäästä pyrkimyksestään huolimatta, kun se näyttää etupäässä koskevan puolisoita eikä lapsia, jotakin suurta ja oikeutettua itseensä, ja useimmin se saisi vapaammin vaikuttaa, jos sukupuolet saisivat vapaammin seurustella, sillä miehellä on nyt kerta kaikkiaan alkuunpano-oikeus, ja tyttö istuu ja odottaa sulhoa saapuvaksi, sitä oikeata ja omaa, mutta kun sitä ei kuulu, ottaa hän ensimmäisen paraan.

Nykyisissä oloissa on kuitenkin naiskysymyksen tempaaminen ympäristöstään mahdotonta ja vahingollista. Naisen halu vapautua on sama kuin miehenkin levoton pyrkimys vapautukseen. Vapauttakaamme vaan siis miehet ennakkoluuloistaan niin naisetkin saavat vapautensa. Mutta meidän tulee työskennellä tätä päämäärää varten yhdessä kuin ystävät eikä kuin viholliset. Mitä nainen tulevaisuudelta, lähemmältä tai kaukaisemmalta on oikeutettu vaatimaan, sen tahdon seuraavassa, vapautuakseni siitä epäluulosta, että vanhoillisia ajatuksia puolustaisin, esittää:

NAISEN OIKEUDET

jotka luonnon mukaan hänelle kuuluvat, mutta jotka nurinpäisen yhteiskuntajärjestyksen kautta (ei miesten tyranniuden kautta) on häneltä riistetty.

1:o. Oikeus saada samanlainen kasvatus kuin mies. Tällä en tarkota, en kyllin usein voi sitä huomauttaa, että nainen nyt kuvittelisi tulevansa korotetuksi miehen tasalle, oppimalla kaikkia niitä tarpeettomia asioita, joita mies nyt saa ahtaa päähänsä. Tulevaisuus, joka varmaan poistaa eron kansa- ja alkeiskoulujen väliltä, ylioppilas- ja muitten tutkintojen väliltä, on tunteva velvollisuudekseen järjestää yksi ainoa yhteinen kansalaistutkinto, joka korvaa ripillepääsyn. Tämä tutkinto on sama miehelle ja naiselle, ja käsittää täydellisen luku-, kirjotus- ja laskutaidon, tiedon isänmaan lainlaadinnasta, kansalaisoikeuksista ja velvollisuuksista, sekä yhden elävän kielen. Joka sitäpaitsi tahtoo tietää mitä Cicero ajatteli Lucius Sullasta ja mitä Moses aikoi Israelin lapsille, hän etsiköön ne tiedot, jos hänellä nimittäin on aikaa sellaiseen ylellisyyteen, kun tulevaisuus on vaativa jokaiselta kansalaiselta, että hän ruumiillisella työllä hankkii elantonsa, niinkuin luonto sen on määrännyt.

2:o. Koulujen täytyy olla yhteisiä pojille ja tytöille, niin että molemmat sukupuolet aikaisin oppivat tuntemaan toisensa, eikä niinkuin nyt, että pojat kuvittelevat tyttöjä enkeleiksi ja tytöt luulevat poikia ritareiksi. Täten vältetään myöskin kaikki mielikuvituksen ennenaikaisen kehityksen mykät synnit, jotka juuri perustuvat sukupuolten eristämiseen.

3:o. Tytöllä täytyy olla sama vapaus "kulkea irrallaan" ja valita seuransa mistä tahtoo.

4:o. Täydellinen yhdenvertaisuus sukupuolten kesken poistaakseen vastenmielisen teeskentelyn, jota kutsutaan galanteriaksi tai kohteliaisuudeksi naisia kohtaan. Tyttö ei siis vaadi, että poika nousee seisaalleen ja jättää paikkansa, sillä se on orjan alamaisuusmerkki, eikä veljeä saa totuttaa siihen, että sisaret laittavat hänen sijansa tai neulovat hänen paitansa napit; sellaiset työt hän tehköön itse.

5:o. Naisella täytyy olla äänioikeus. Kun vastaisuudessa hänen ripillepääsynsä on siinä, että häntä kuulustellaan tiedoissa sen yhteiskunnan lainlaadinnassa jossa hän elää, ja kun yhteiskunta joka vuosi, niinkuin yhtiöt nykyään, saa tehdä vuosikertomuksen jokaiselle kansalaiselle, saa nainen niinkuin mieskin arvostella mille henkilölle tai asialle hän antaa äänensä.

6:o. Nainen on vaalikelpoinen kaikkiin toimiin, mikä ei tule vaikeammaksi itsehallinnon vaikuttaessa, ja nyt, kun hän, epäjohdonmukaista kylläkin, voi tulla hallitsijaksikin. Itsehallinto ei tule ammattihallinnoksi, vaan sellaiseksi kuin kunnallishallinto, luottamustoimeksi, joka suoritetaan joutilaina hetkinä. Onko viisaampaa ja sopivampaa ihmistä hallitukseen kuin vanha äiti, joka äitiydessään ja kotiaskareissa on tottunut hallitsemaan ja vallitsemaan? (Meidän esi-isillämme oli niin suuri kunnioitus vanhojen vaimojen järkeä kohtaan, että he laskivat sen yliluonnollisten asiain joukkoon).

7:o. Tämän kautta tulevat tavat ja lait lempeämmiksi, sillä kukaan ei ole oppinut antamaan anteeksi niin paljon kuin äiti, ei kukaan muu niin hyvin voi olla kärsivällinen ja vähän vaativainen puutteellisiin ihmislapsiin nähden.

8:o. Nainen vapautetaan sotapalveluksesta. Joka tätä pitää epäoikeutettuna, ottakoon huomioon, että luonto sen tasottaa raskaassa äitiydessä. Tulevaisuudessa ei muuten ole mitään kunniakasta toimittaa santarmipalvelusta. Se on vaan velvollisuus.

9:o. Kun tulevaisuuden yhteiskunta, oikeudenmukaisesti jakamalla luonnon yhteiset rikkaudet, takaa kaikille syntyneille ravinnon ja opetuksen, jää avoliitto, joka nyt on takaajana näistä eduista, tarpeettomaksi. Mies ja vaimo tekevät sopimuksen, suullisen tai kirjallisen, liitosta, niin pitkäksi aikaa kuin tahtovat, ja on heillä oikeus, ilman lakia ja evankeliumia, rikkoa se kun niin hyväksi näkevät; näinollen luonnollisesti sattuu sellaistakin, että kaksi koirasta tahtoo saada saman naaraksen, se on tiettykin, mutta taistelu ei tule niin julmaksi, ja naaras ratkaisee vaalin, mikä nyt ei ole asian laita, sillä ei kukaan enää silloin nai arvon tai rahan tähden, kun sellaisia ei enää ole. Vapaa valinta tulee täten luonnolliseksi ja rotu senkautta paranee.

* * * * *

Tämä tulevaisuuden naisesta ja avioliitosta. Mitä nykyisissä oloissa voidaan tehdä avioliiton ajalliseksi parannukseksi, se on:

1:o. Että seurustelu poikien ja tyttöjen kesken tulee vapaammaksi.

2:o. Että poikien kasvatus tehdään yksinkertaisemmaksi, jotta tyttöjenkin kasvatus kohtuudella voidaan yksinkertaistuttaa.

3:o. Että tyttö vapautetaan (samoin kuin poikakin) lukemasta niin paljo menneisyydestä, mutta pakotetaan sensijaan ottamaan selvä nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä, niin että nainen voi:

4:o. Mitä pikemmin saada äänioikeuden.

5:o. Valheellinen naisten palveleminen lakkaa itsestään, ja mies ja nainen seurustelevat keskenään kuin miehet nyt. Ei niin, että miehet pitävät yksinään juhlia, jotka päättyvät siihen että juodaan malja naisen onneksi, joka istuu kotona ja syö puuroa ja maitoa.

6:o. Siviliavioliitto saatetaan voimaan, jotenka avioero tehdään helpommaksi. Ei sentähden, että olisi luultavaa avioerojen lisääntyminen; kun eron saanti on helpompi, niin tuntuu side keveämmältä, ja mies saadaan pois siitä luulottelusta, että hän omistaa vaimon. Lapset pitävät kyllä yhdessä puolisot, jollei satu mitään erittäin raskasta.

Vastenmielinen lakipykälä papiston varotuksesta tai välttämättömästä "karkaamisesta" häviäisi siten.

7:o. Lakipykälät miehen esimiehisyydestä lakkautetaan.

8:o. Nainen tulee täysi-ikäiseksi 18 vuotiaana, ilman mitään rajotuksia.

9:o. Avioehtokirja ja pesäero tulevat välttämättömiksi.

10:o. Naisella olkoon oikeus (kun hänen kasvatuksensa on tehty miehen kasvatuksen kaltaiseksi) päästä kaikkiin virkoihin ja harjottaa mitä tointa tahtoo. (Mutta veriseksi tulisi kilpailu jos nyt laskettaisiin pari miljonaa naista työmarkkinoille. Tässä täytyy mahdollisesti, nykyisissä oloissa, taipua epäjohdonmukaisuuteen, jollei kenties työvoimain liiallisuus pakottaisi syntymään uutta yhteiskuntajärjestystä.)

11:o. Mies olkoon velvollinen avioliittoon mentäessä pitämään yllä henkivakuutusta, niin ettei hän kuoleman sattuessa jättäisi vaimoa ja lapsia hätään, varsinkin olkoon tämä velvollisuutena, jos hän on nainut naisen tuottavasta toimesta.

12:o. Nainen pitää nimensä, eikä hänen tarvitse ottaa miehen arvonimeä naispäätteellä, sillä arvonimi on nykyisissä oloissa omaisuutta, usein varsin kalliisti ansaittu ja rahan arvoinen. Yhdenvertaisuus vaatii sitä. Ja näin välttyy moni nainen kiusauksesta ostaa rahoillaan arvonimi. Pojat saavat isän nimen, tyttäret äidin.

13:o. Aviovuode on jaettava. Sillä "siveellisyyttä" loukkaava yhteinen makuuhuone ja vuode rankaisee itsensä, aiheuttaa suhteen häiriintymistä, inhoa ja kyllästymistä, vieläpä pahempaakin. Nainen saisi täten vapaamman aseman ja säilyttäisi omistusoikeuden ruumiiseensa.

14:o. Vaimolla pitää olla, jos hän on vaan miehensä vaimo ja lasten äiti, omistamatta itsenäistä tointa, erityinen rahaerä vaatteisiin ja huveihin. Älköön hänellä olko palkkaa, älköönkä saako vaatteita lahjana, josta pitää kiittää. Mutta hänellä pitää silloin myöskin olla oikeus maksaa itse huveistaan, miehenkin läsnäollessa, ja vapautua siitä että "tarjotaan."

15:o. Jos nainen avioliitossa ansaitsee erityisellä toimella jotain, eikä hoida kotia, niin olkoon hän velvollinen ansioistaan jättämään kotia varten yhtä paljo kuin mieskin. Jos nainen kotiakin varten työskentelee, niin pitäköön ansionsa, sillä hänen ansiotaan kotona pidetään senkautta lisänä, eikä kuten nyt, orjanpalveluksena.

PUHUTTELU.

Kirjailija: Oletteko nyt selvillä siitä mitä minä tarkotan?

Puhuttelija: Varsin tarpeeksi!

Kirjailija: Ei siis mitään väärinkäsitystä? Se on hyvä!

Puhuttelija: Te olette uskaltanut käydä Ibsenin kimppuun; se on vaarallista!

Kirjailija: Joka on uskaltanut käydä Kaarle XII:sta kimppuun, se ei pelkää pirua eikä männinkäisiä! Seitsemän kertaa olen pudonnut ja noussut jälleen ylös; sietää vielä kerran pudota! Muuten olenkin ahdistellut Nukkekotia vaan uskonkirjana! En pidä uskonkirjoista! Kun tällainen uskonkirja kerran tehdään, niin siihen sitä sitten juututaan kiinni kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi, eikä päästä paikalta hievahtamaan! Mitä Ibseniin tulee, niin on hänen esimerkkinsä näyttänyt kaunokirjallisuuden vaarat. Hän kirjotti Brandin Kristinuskoa vastaan, ja lukijat tekivät siitä kristinopin uskonkirjan! Sehän oli kaunista! Hän kirjotti Gengangere epäsiveellisyyttä vastaan, ja siveelliset tekivät siitä epäsiveellisyyden uskonkirjan. Hän kirjotti Folkefienden yhteiskuntaa vastaan, ja yhteiskunnan pahimmat viholliset heittivät kiviä hänen peräänsä. Sellaista on olla Moses vuorella ja puhua kielillä, vaan riepu pään päällä. Hän kirjotti nuoruutensa suruista ja pettymyksistä Kongs-Emnernessä, ja muuan filosofian kandidati Helsingissä kirjottaa siitä yliopistollisen väitöskirjan ja todistaa sen olevan puhtaasti historiallisen näytelmän. Jos kandidati olisi menetellyt perinpojaisemmin, olisi hän kirjottanut Ibsenille ja kysynyt asian oikeata laitaa; silloin olisi hän, jos Moses olisi vastannut, saanut selvän asiasta. Ibsen otti kerran rievun pois ja puhui ihmisten kielillä. Se tapahtui kuten muistetaan Gengangeren jälkeen. Silloin kielsi hän itsensä! Ehkä hän tahtookin tulla väärinymmärretyksi! Silloin olen minä paraiten ymmärtänyt Nukkekodin. Mutta jättäkäämme tämä. Oletteko muuta ymmärtänyt väärin?

Puhuttelija: Kyllä, tehän olette sosialisti!

Kirjailija: Se on totta, niinkuin kaikki sivistyneet ihmiset meidän aikanamme. Enkö saisi olla sosialisti?

Puhuttelija: Ihmettelen sitä.

Kirjailija: Ihmettelette? Perustuslaki ei tahdo kenenkään omaatuntoa pakottaa tai antaa pakottaa! Minulla on siis oikeus olla sosialisti! Mutta jos te itseänne anarkistiksi kutsutte niin valehtelette. Onko vielä jotakin?

Puhuttelija: Te olette itse kirjottanut naisesta näytelmän, jota minä en ymmärrä!

Kirjailija: Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin teidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on 1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on naiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten tyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin nainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista lepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota kasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena luonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan tahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun lisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen oikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti. Mutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian matala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin romantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se oli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo puhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan "Yleisten huvien" joukossa.

Puhuttelija: Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla naisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali!

Kirjailija: Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta tapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman lemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on vanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista raihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa äänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille. Tiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit äänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie asetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä vapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut naisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin isät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut avioliittoa nykyisissä oloissa, olen osottanut, että täydellinen autuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen nykyisissä olosuhteissa on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi, olen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista avioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis moittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla kirjaimilla, Nykyisiä Olosuhteita.

Nainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on hän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama vapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä vihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt?

Hyveen palkka.

Kun äiti kuoli oli poika kolmentoista vuotias. Pojasta tuntui siltä kuin olisi ystävänsä kadottanut, sillä sinä yhtenä vuotena jona äiti vuoteessa sairasti, oli poika ikäänkuin lähemmin tutustunut äitiinsä; muuten sangen harvinainen ilmiö vanhempien ja lasten suhteessa. Poika oli nimittäin aikaisin kehittynyt ja hänellä oli hyvä ymmärrys; hän oli lukenut paljon muitakin kuin koulukirjoja, sillä hänen isänsä oli kasvitieteen professori Tiedeakademiassa ja hänellä oli hyvä kirjasto. Muta äiti ei ollut saanut kasvatusta, naimisissa ollessaan oli hän miehensä ensimmäinen taloudenhoitajatar ja monien lapsien hoitaja. Kun äiti sitten joutui vuoteen omaksi kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ijässä, monien lapsivuoteitten murtamana ja uupuneena monien vuosien yövalvonnasta (hän ei ollut kuuteentoista vuoteen saanut nukkua yhtään kokonaista yötä), ja kun ei hän enää voinut taloustoimiinkaan ryhtyä, joutui hän tutustumaan vanhimman jälkeiseen poikaansa; vanhin veli oli kadetti ja kävi kotona vaan sunnuntaisin. Kun äiti ei enää ollut perheenemäntä vaan ainoastaan sairas, katosi entinen kurisuhde, mikä aina on vanhempien ja lasten välillä. Kolmentoista vuotias poika istui melkein aina äitinsä vuoteen vieressä, milloin vaan joutui koulultaan ja luvuiltaan, ja silloin luki hän ääneensä äidilleen. Paljon oli äidillä kysyttävää ja paljon oli pojalla selitettävää; senkautta katosivat heidän väliltään ne arvoastemerkit, mitkä ikä ja asema olivat asettaneet, ja jos jompikumpi heistä nyt oli etevämpi, oli se poika. Mutta äidillä oli entisestä elämästään paljon opettamista pojalleen, ja siten olivat he vuorotellen opettajana ja oppilaana. He voivat lopulta puhua kaikesta. Ja poika, joka silloin oli kypsymis-ijässä, sai monta, äidin hienotunteisuudella ja toisen sukupuolen kainoudella annettua neuvoa ja tietoa siitä salaperäisestä ilmiöstä, jota kutsutaan suvun lisäämiseksi. Poika oli vielä viaton, mutta koulussa hän oli nähnyt ja kuullut paljon sellaista, mikä oli hänestä vastenmielistä ja häiritsi häntä. Äiti selitti kaikki mitä selittää saattoi, varotti poikaansa nuoruuden vaarallisimmasta vihollisesta ja otti pojaltaan pyhän lupauksen, ettei hän koskaan antaisi houkutella itseään huonojen naisten luo, ei edes uteliaisuudesta, sillä ei kukaan voi taata itseään sellaisessa tapauksessa. Ja äiti neuvoi poikaansa puhtaaseen elämäntapaan ja kääntymään rukouksella Jumalan puoleen kun kiusauksen hetki lähestyi.

Isä oli kokonaan antautunut itsekkäästi nauttimaan tieteestään, mikä oli kuin suljettu kirja hänen vaimolleen. Isä oli, äidin ollessa viimeisillään, tehnyt keksinnön, mikä hänen nimensä saattaisi kuolemattomaksi oppineessa maailmassa. Hän oli nimittäin eräällä kaatopaikalla Norrtullin pohjoispuolella löytänyt muunnoksen eräästä saviheinästä, jolla oli kaarevia karvoja muuten suorakarvaisessa kukkakehässä; ja parhaillaan neuvotteli hän Berlinin tiedeakademian kanssa saadakseen tämän muunnoksen Flora Germanicaan, ja hän odotti joka päivä sellaista vastausta, että akademia ikuistuttaisi hänet antamalla kasville nimen, joka kokonaisuudessaan kuuluisi: Chenopodium molle B; Vennerstraemianum. Kuolinvuoteen ääressä oli hän hajamielinen, muissa ajatuksissa, melkein epäystävällinen, sillä hän oli juuri saanut akademian myöntävän vastauksen, ja hänen mieltään pahotti se, ettei hän voinut riemastuttaa itseään eikä vielä enemmän vaimoaan tällä suurella uutisella. Sillä äiti ajatteli vaan taivasta ja lapsiaan. Jo tuntui miehestä itsestäänkin naurettavalta puhua nyt vaimolleen kaarevakarvaisesta kukkakehästä; mutta, puolusteli hän itseään, tässä ei ollut kysymys kaareva- tai suorakarvaisesta kukkakehästä, vaan tieteellisestä keksinnöstä, vieläpä hänen omasta ja hänen lastensa tulevaisuudesta, koskapa isän kunnia oli heidän leipänsä.

Kun vaimo illalla kuoli, itki mies katkerasti; eikä hän ollut itkenyt moniin, moniin vuosiin. Hän tunsi kauheita omantunnontuskia menneisyyden pientenkin vääryyksien tähden, sillä hän oli erinomainen, mallikelpoinen aviomies, hän katui ja häpesi kylmyyttään ja hajamielisyyttään edellisenä päivänä, ja eräänä tyhjyyden hetkenä huomasi hän kurjan itsekkäisyydenkin tieteessään, jota hän luuli ihmiskunnan hyväksi viljelevänsä. Mutta ei tämä liikutus kestänyt kauvan. Olihan vaan kuin olisi raottanut vieterillä varustettua ovea; se meni kiinni nopeasti, ja seuraavana aamuna, kirjotettuaan sanamuodon hautauskorttiin, istuutui hän uudelleen ja kirjotti kiitoskirjelmän Berlinin tiedeakademialle. Senjälkeen ryhtyi hän jälleen työhönsä akademiassa. Palattuaan kotiin päivemmällä, aikoi hän mennä vaimonsa luo puhumaan ilostaan, sillä vaimo oli aina ollut hänen uskollisin ystävänsä surussa, ja koko hänen elämässään ainoa sellainen, joka ei kadehtinut hänen menestystään. Nyt kaipasi hän suuresti tätä ystäväänsä, joka aina oli "myöntänyt", niinkuin hän sanoi, joka ei koskaan sanonut vastaan, koska ei tiennyt mitä olisi sanonut, kun mies vaan esitti käytännölliset tulokset tutkimuksistaan. Jo ajatteli isä hetkisen lähemmin tutustua poikaansa, mutta he eivät tunteneet toisiaan, ja isä oli aina ollut sellaisessa suhteessa poikaansa kuin upseeri sotamieheen. Hänen arvonsa ei myöntänyt lähestymistä, ja poika muutenkin häntä jonkinverran epäilytti kun hänellä oli terävämpi pää kuin isällä, ja siitäkin syystä, että poika oli lukenut joukon uusia teoksia, joita isä ei tuntenut, mistä joskus sattui seikka sellainenkin, että isä, professori, oli vallan tietämättömänä poikansa, lukiolaisen edessä. Tällaisissa tapauksissa täytyi isän joko lausua halveksiva tuomio uusista tyhmyyksistä, tai käyttää mahtikieltä ja sanoa, että koulupoikien täytyy pysyä läksyissään. Silloin saattoi tapahtua, että poika viittasi johonkin "läksykirjaan", ja silloin raivostui professori, hänen mielestään olivat uudet oppikirjat "päin helvettiä."

Isä syventyi uudelleen kasvikokoelmiinsa ja poika meni omille askareilleen.

He asuivat Norrtullikadulla länteen Observatoriokentästä. Pieni yksikerroksinen kivirakennus, jota ympäröitsi laaja, puutarhayhdistyksen entinen puisto, oli perintönä joutunut professorille. Mutta kun hän tutki vaan deskriptivistä kasvitiedettä välittämättä ensinkään paljoa hauskemmasta kasvifysiologiasta ja morfologiasta, joka hänen nuoruudessaan oli vielä kapaloissaan, oli elävä luonto hänelle miltei vieras. Hän antoi siitä syystä ihanan puutarhan rappeutua ja vuokrasi sen eräälle puutarhurille sillä ehdolla, että hän ja lapset saisivat muutamia etuoikeuksia puutarhaan. Poika kulki puutarhassa kuin puistossa ikään, nautti sen luonnosta, semmoisenaan, välittämättä mitään sen tieteellisestä puolesta.

Hänen luonteensa oli kuin huonosti tehty heiluri: liian paljo äidin pehmeätä metallia, liian vähän isän kovaa. Siitä syntyi kiistaa ja epätasaisuutta. Välistä äärimmäisyyteen asti herkkämielinen, välistä kova, epäilevä. Äidin kuolema otti häneen kovasti. Poika suri äitiään niin kovasti, että äiti jäi hänen sieluunsa esikuvaksi kaikesta hyvästä, kauniista ja suuresta. Sitä seuraavan kesän vietti poika mielikuviaan hautomalla ja lukien romaneja. Mutta suru ja varsinkin toimettomuus olivat järkyttäneet hänen hermostonsa ja saaneet hänen mielikuvituksensa toimintaan; kyyneleet olivat lämpimän huhtikuunsateen kaltaiset, mikä hedelmäpuut herättää eloon unestaan ja houkuttelee ne kukkimaan ennen aikaansa ja paleltumaan: toukokuunhallat ennenkuin hedelmöittyminen on päättynyt. Hän oli viidentoista vuotias, siinä ijässä jolloin kulturi-ihminen on kypsynyt antamaan elämää tuleville sukupolville, ja mistä hänet estää se, ettei voi hankkia ravintoa poikasille. Hän oli siis astumassa siihen vähintään kymmenvuotiaaseen kärsimysaikaan, jonka kuluessa nuori mies saa alituisesti taistella itsevaltaista luontoa vastaan, ennenkuin hän saa toivoa voivansa ansaita oikeuden täyttää luonnon laki.

* * * * *

On muuan lämmin iltapäivä helluntain seutuvilla. Omenapuut ovat täynnä valkoista kukkaa, jota luonto tuhlaten yhä uutta umpustaan aukaisee. Tuuli heiluttelee puita ja siitepölyä on ilmassa kaikkialla; osa pääsee täyttämään tehtäväänsä ja herättää elämää, osa putoo maahan ja hukkuu. Mitäpä välittää äärettömän rikas luonto siitä mihin joku kourallinen pölyä joutuu! Ja kun kukkanen on hedelmöittynyt, pudottaa se hennot lehtensä, mitkä pian kuihtuvat hiekkakäytävällä, ensi sateen jälkeen mätänevät, hajoavat, muuttuvat mullaksi ja nousevat jälleen kukkiakseen ja sillä kertaa ehkä hedelmänkin kantaakseen. Mutta nyt alkaa taistelu; ne jotka onnekseen ovat joutuneet päivänpuolelle, menestyvät hyvin; hedelmä paisuu yhä, ja jollei hallaa tule, niin hedelmä tuleentuu; mutta ne, jotka ovat joutuneet pohjoispuolelle, kaikki raukat, jotka värjöttävät muitten varjossa, eivätkä koskaan saa nähdä aurinkoa, ne kuihtuvat ja puutarhuri lakasee ne kokoon ja vie kottikärryllä takapihalle. Ja sitten ovat omenapuun oksat täynnä puolikypsiä hedelmiä, pieniä, turpeita, kullankeltaisia raakaleita, joitten posket punaisina hohtavat; alkaa uusi taistelu: jos ne kaikki saavat elää, niin taittuvat oksat ja puu kuolee. Siitä syystä tulee myrsky! Silloin täytyy varren olla vahvan jotta kiinni pysyy; voi heikkoja, sillä ne on tuomittu häviämään. Sitten tulevat hyönteiset! Niillekin on annettu elämä ja velvollisuus jatkaa sukuaan! Toukat syövät omenan aina vartta myöden ja se putoo hiekkakäytävälle. Mutta madolla on hyvä maku, ja se valitsee vahvimmat ja terveimmät, sillä muuten jäisi elämään liian monta vahvaa ja taistelu tulisi liian kiivaaksi.

Mutta illan tullen ja päivän hämärtäessä alkavat eläinten vaistomaiset himot herätä. Yökehrääjä laskeutuu vastakaivetulle lämpimälle multapenkereelle ja houkuttelee puolisoaan. Mitä? Sen saavat koirakset ratkaista!

Ja kotikissa hiipii täysinäisenä ja lämpimänä muurinnurkastaan juotuaan vastasiivilöidyn iltamaitonsa ja kulkee varovaisesti narsissien ja keltaisten liljojen keskellä, peläten tulevansa kasteesta märäksi ja pörröiseksi ennenkuin rakastaja joutuu. Ja sitten haistelee se vastapuhjennutta lavendelia, ja päästää houkuttelevan nauvunnan. Naapurin aidan läpi tulee musta kissa leveäselkäisenä kuin näätä ja vastaa kutsuntaan; mutta sitten tulee puutarhurin kolmivärinen kissa karjapihasta, ja nyt syntyy taistelu. Musta, pehmeä ruokamulta ryöppyää niitten ympärillä ja vastakylvetyt redisit ja spenatintaimet temmataan äkkiä hiljaisesta unestaan ja tulevaisuudenunelmistaan. Vahvin voittaa ja naaras odottaa puolueettomana antautuakseen sitten voittajan intohimoisiin syleilyihin. Voitettu pakenee etsiäkseen uutta taistelua missä se mahdollisesti on vahvin.

Ja luonto hymyilee tyytyväisenä, sillä se ei muuta uskottomuutta tunne kuin sen mikä rikkoo sen määräyksiä, ja se antaa voimakkaimmalle hänen oikeutensa, sillä se tahtoo vahvoja lapsia, vaikkapa se sitten surmaisikin pienen yksilön "äärettömän" minän. Eikä ole siinä mitään hämminkiä, ei arveluita eikä huolta seurauksista, sillä luonto antaa ruokaa kaikille — paitsi ihmiselle.

Poika meni puutarhaan kun illallinen oli syöty ja isä istuutui makuuhuoneen ikkunan ääreen polttaakseen piippua ja lukeakseen iltalehdet. Poika kulki pitkin käytäviä ja tunsi kaikki ne tuoksut joita kasvi ilmaan huokuu vaan kukkaa tehdessään, hienoimman ja vahvimman ydyn ilmaöljyistä, jotka itseensä keskittävät yksilön koko voiman voidakseen kohota sukunsa edustajaksi. Hän kuuli lehmusten latvoista hyttysten häälaulun, joka korvaamme soi valittaen kuin surulaulu, hän kuuli yökehrääjän houkuttelevat äänet, hän kuuli kissojen kiimaisen porun, aivan kuin kuolo eikä elämä perintöä lahjottaisi; sontiaisen surinan, yöperhosen lepatuksen, yökköjen piipityksen.

Poika pysähtyi narsissiryhmän eteen, taittoi kukan ja haisteli sitä kunnes suonet ohauksissa alkoivat jyskyttää. Ei koskaan hän ollut niin tarkkaan katsellut sitä kukkaa. Mutta viime lukukaudella oli hän lukenut siitä nuorukaisesta, joka muuttui narsissiksi. Ei hän ollut tässä tarussa huomannut mitään erikoista ajatusta. Nuorukainen ei saa vastarakkautta, vaan hänen himonsa kohdistuu häneen itseensä, ja lopulta hänet liekki syö, rakastunut kun on omaan kuvaansa, minkä näkee lähteestä! Nyt, tarkastellessaan näitä valkeita sisälehtiä, ja terälehtiä, jotka olivat vahankeltaiset kuin sairaan posket, ja niitä hienoja, punaisia suonia, samanlaisia kuin keuhkotautisilla, joitten veri yskiessä on tunkeutunut ihon äärimmäisiin, hienoimpiin huokosiin, tuli hän ajatelleeksi erästä koulutoveriaan, muuatta nuorta aatelismiestä, joka oli kulkenut merikadettina kesällä, ja jolla oli samanlainen muoto.

Kauvan kukkaa haisteltuaan haihtui siitä vahva neilikan tuoksu ja jälelle jäi äitelä, suovankaltainen haju, joka häntä iletti.

Poika kulki edelleen kunnes käytävä kaareutui oikealle leppien alla. Hämärässä näki hän etäällä suuren, vihreän keinun, joka heilui edes ja takaisin. Toisella laudalla seisoi tyttö ja antoi keinulle vauhtia siten että taivutti polvensa ja heitti ruumiinsa eteenpäin pitämällä käsillään kiinni korkealta keinunaisoista. Se oli puutarhurin tytär joka oli päässyt ripille pääsiäisenä ja oli hiljan saanut pitkän hameen. Mutta tänä iltana oli äiti antanut hänen pukeutua puolipitkään hameeseen, jonka hänen piti käyttää rikki kotona. Nähdessään nuoren herran tuli tyttö ensin vähän hämilleen kun hänen sukkansa näkyivät, mutta hän jäi keinuun seisomaan; ja Teodor-herra meni lähemmäksi ja katseli tyttöä.

— Älkää seisoko siellä, herra Teodor, — sanoi tyttö joka parhaillaan sai keinun täyteen vauhtiin.

— Miksen saisi täällä seisoa, — vastasi poika, joka tunsi tytön hameen liepeitten hulmahtelevan kuumiin ohimoihinsa.

— Ei saa, sanoi tyttö.

— Kun vaan pääsen sinne niin keinutan Augustaa, — sanoi herra Teodor ja heittäytyi ripeästi keinuun.

Ja niin seisoi poika keinussa vastapäätä tyttöä. Ja kun keinu nousi niin kietoutuivat tytön hameen liepeet pojan säärien ympäri, ja kun keinu meni alas, seisoi poika nojautuneena tyttöä vastaan yläpuolella ja katsoi tyttöä suoraan silmiin, jotka loistivat pelosta ja nautinnosta; ja ohut pumpulipusero hiipi tiviisti nuorten rintojen mukaan, jotka selvästi kohosivat ohuen kankaan alta; ja tytön suu oli puoleksi avoinna niin että hänen valkoiset, terveet hampaansa hymyilivät pojalle, aivan kuin hän olisi tahtonut purra tai suudella poikaa. Yhä korkeammalle kohosi keinu, kunnes se jo huiski vahteran korkeimpien oksien päitä. Silloin päästi tyttö kiljahduksen ja putosi pojan syliin, niin että tämän täytyi istuutua laudalle. Kun poika tunsi tytön lämpimän, pehmeän ruumiin painautuvan hänen ruumistaan vastaan, kulki kuin sähköisku kautta koko hänen hermostonsa, hänen silmänsä pimenivät ja hän olisi varmaan hellittänyt tytön jollei olisi tuntenut tämän vasenta rintaa oikeassa olkavarressaan. Keinu hiljeni. Tyttö hypähti ylös ja istuutui vastapäiselle keinulaudalle. Ja siinä he istuivat maahan katsellen; toistensa kasvoihin he eivät uskaltaneet katsella. Kun keinu pysähtyi, nousi tyttö pois ja vastasi muka johonkin huutoon, vaikkei kukaan kutsunutkaan häntä; ja herra Teodor jäi yksin.

Veri juoksi pojan suonissa. Hän tunsi elinvoimansa kasvaneen kaksinkertaiseksi. Mutta hän ei tiennyt selvään mitä oli tapahtunut. Hän kuvitteli hämärästi olevansa sähkötin, jonka positivinen sähkö oli purkautumisen kautta yhtynyt negativiseen sähköön. Ja tämä oli tapahtunut heikon, ulkonaisesti viattoman kosketuksen kautta nuoreen naiseen. Sellaista ei hän ollut tuntenut esim. silloin kun hän painiskelllessaan toveriensa kanssa heitä voimakkaasti syleili. Hän oli siten tuntenut naisen vastakkaisen polaritetin ja hän tunsi nyt mitä merkitsi olla mies. Ja hän oli mies. Se ei ollut liian aikaisin kehittyneisyyttä, joka luonnolle väkivaltaa tekemällä olisi liian aikaisin puhjennut, sillä hän oli vahva, karaistu, terve nuorukainen.

Kulkiessaan siinä käytävillä tunsi hän uusien ajatuksien kohoavan sieluunsa. Elämä tuntui hänestä vakavammalta, velvollisuudentunto kaikui hänen sielussaan yhä selvemmin. Mutta hän oli vasta viidentoista vuotias. Hän ei ollut vielä päässyt ripille, ei voitu häntä vielä moneen vuoteen merkitä yhteiskunnan kirjoihin, eikä niinollen voinut ajatellakaan itsensä elättämistä, vielä vähemmin vaimon ja lapsien. Hänen vakava mielialansa ei nimittäin johtanut häntä mihinkään hatariin ajatuksiin, vaan nainen oli hänelle jotakin itse elämää varten; hänen toinen polaritetinsa, hänen täydennyksensä. Hän oli nyt henkisesti ja aineellisesti kypsä hankkiakseen itselleen elantoa. Mikä esti häntä? Hänen kasvatuksensa, joka ei ollut opettanut hänelle mitään hyödyllistä; hänen yhteiskunnallinen asemansa, joka ei sallinut hänen ryhtyä käsityöhön; kirkko, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi papistolle uskollinen; valtio, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi uskollinen Bernadottelle ja Nassaulle; koulu, joka ei vielä ollut saanut puristaa häntä kypsäksi yliopistoa varten; yläluokan salainen liittoutuminen alaluokkaa vastaan; kokonainen vuosi hassutuksia lepäsi hänen ja hänen nuoruutensa päällä. Hänestä tuntui nyt, kun hän tunsi olevansa mies, ikäänkuin koko edessäoleva kasvatus olisi laitos, jossa hänet ensin piti salvettaman ennenkuin uskallettiin laskea haremiin, missä mieskuntoisuus olisi ollut vaarallista, sillä mitään muuta aatetta ei hän kaikesta tästä löytänyt. Siten vajosi hän jälleen nykyiseen holhouksenalaiseen tilaansa. Hän tunsi olevansa kuin valkosallatin taimi, joita sidotaan nippuihin ja asetetaan kukkaruukun alle jotta ne tulisivat niin valkoiseksi ja hauraaksi kuin mahdollista, ja siitä syystä estetään saamasta auringonvaloa, työntämästä vihreätä lehteä, kukkimasta, ja varsinkaan hedelmää kantamasta.

Näissä mietteissään kulki hän edes ja takaisin puutarhan käytävillä kunnes kello löi kymmenen Adolf Fredrikin kirkossa. Silloin kääntyi hän jälleen rakennukseen päin mennäkseen huoneeseensa ja laskeutuakseen levolle. Mutta etehisen ovi oli jo sulettu. Hänen täytyi koputtaa keittiökamarin ikkunaan. Palvelustyttö tuli alushameissaan aukaisemaan ja poika näki tytön paljaat olkapäät kun paita oli valunut alas.

Kaikki haaveilu oli silmänräpäyksessä kadonnut, hän tahtoi tarttua kiinni tyttöön, painaa hänet rinnalleen, sanalla sanoen, pariutua, sillä nyt oli nainen hänelle vaan naaras. Mutta tyttö oli jo kerinnyt sisälle ja sulkenut oven jälkeensä. Silloin häpesi poika ja meni huoneeseensa.

Sisälle tultuaan avasi hän ikkunan, huuhtoi kasvonsa pesuvadissa ja sytytti lamppunsa.

Päästyään vuoteeseen alkoi hän lukea Arndtin "Hengellisiä Aamuääniä", jonka kirjan hän oli perinyt äidiltään, ja josta hän aina luki palasia varmuuden vuoksi iltasilla, sillä aamulla oli aika täpärällä. Kirja palautti hänen mieleensä sen viattomuudenlupauksen, jonka hän oli antanut äidilleen, ja silloin sai hän tunnonvaivoja. Muuan kärpänen, joka lensi lampunlasia vastaan ja siivet kärventyneenä surisi yöpöydällä, johti hänen ajatuksensa muualle epävarmempaan, ja kun hän oli pannut pois Arndtin sytytti hän sigarrin. Hän kuuli kuinka isä veti jaloistaan pois saappaita makuuhuoneessa alakerroksessa; kuinka hän kolisti piippunsa uuninreunaa vastaan; kaatoi vettä pullosta lasiin ja valmistaikse vuoteeseen. Sitten ajatteli hän kuinka yksinäiseltä isästä mahtoi tuntua nyt kun hänen vaimonsa oli poissa. Ennen kuuli hän lattian läpitse kuinka he tuttavallisesti keskustelivat puoliääneen asioista, joista he aina olivat yhtä mieltä; mutta nyt ei kuulunut enää mitään ääntä, ainoastaan kuollutta kolinaa yksinäisen ihmisen puuhailusta, josta syntyneet äänet täytyi asettaa yhteen niinkuin kuvat kuva-arvoituksessa, saadakseen niihin jotakin elämää.

Vihdoin pani poika pois sigarrinsa, sammutti lampun ja luki hiljaa Isämeidän, mutta ei ehtinyt kauvemmaksi kuin viidenteen käskyyn kun jo nukkui.

Keskellä yötä heräsi hän unesta. Hän oli pitänyt puutarhurin tytärtä sylissään. Missä ja koska, sitä hän ei muistanut, sillä hän oli vallan huumaannuksissa, ja hän vaipui kohta taas uneen.