Maud ei ollut ymmärtävinään hänen viittaustaan. Päätöksen teolla ei ollut kiirettä. Hän ei ollut rakastunut tuohon valkotukkaiseen professoriin, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isänsä. Tosin hänen asemansa professorinrouva Krohnina olisi hyvin edullinen, eikä hänen äitinsä enää puhunutkaan muusta. Mutta siihen liittyi paljon sellaista, mikä vaikutti Maudiin tuskallisesti. Arne oli hänelle rakkaampi kuin hän tahtoi edes itselleen tunnustaa. Hän tunsi myös jonkinlaista sääliä lempeätä, alistuvaista vaimoa kohtaan, joka luultavasti kuolisi surusta, jos miehensä hänet hylkäisi…
Hän alkoi puhua merestä, valaistuksesta, ja professori, joka ymmärsi, ettei Maud vielä halunnut tehdä päätöstä, ei myöskään tahtonut pakottaa häntä siihen. Häntä itseäänkin hirvitti välien rikkuminen, avioero, skandaali. Mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua tästä myöhäisestä intohimosta, joka oli hänet vallannut tuoden uutta toivoa, uutta terveyttä hetkenä, jolloin kuoleman kuvittelu oli jo vallannut kaikki hänen ajatuksensa. Ja että Maud halusi tulla hänen vaimokseen, sen hän oli jo antanut selvästi huomata.
Professori ihaili häntä siksi, että hän huolimatta epäiltävästä syntyperästään ja vaillinaisesta kasvatuksestaan kuitenkin oli täydellinen hieno nainen, joka vaati kunnioitusta. Jos hän naisi Maudin, niin tämä ei koskaan käyttäytyisi sopimattomasti niissä piireissä, joissa hän tulisi liikkumaan. Mahdoton anoppi olisi tietysti pidettävä loitolla, mutta Maudista hän saisi vain kunniaa.
Professori yhtyi tytön kevyeen keskusteluun ja puheli iloisesti ja luontevasti hänen kanssaan mitä jokapäiväisimmistä asioista. Häntä huvitti huomatessaan, millä nuorekkaalla vilkkaudella hän saattoi siirtyä toisesta aineesta toiseen. Tänään hän ei vähääkään tuntenut ikänsä ja sairautensa painoa. Ja hän tarkasti salaisella ilolla omaa varjoansa valkealla hiekalla Maudin vieressä. Se oli niin komearyhtinen ja hieno; se liikkui niin reippaasti ja varmasti — kukaan ei olisi voinut luulla sitä vanhan miehen varjoksi.
"Katsokaa", huudahti Maud äkkiä ja kääntyi sille suunnalle, missä hotellin valkoinen rakennus kohosi tummien kanervarinteiden yli. "Nuoret kokoontuvat!"
Professori kääntyi. Nuorten herrojen ja neitosten parvi oli kerääntynyt kuistin eteen innokkaasti keskustellen ja viittoillen eri suunnille, ikäänkuin eivät olisi olleet yksimielisiä siitä, minkä tien valitsisivat. Siellä olivat Arne ja Ellen Krohn, kandidaatti Yngve Alvén sekä neidit Ågot Brein ja Vivika Baumer.
"Oli varmaan puhetta huvimatkasta töyrylle tänään", sanoi professori.
"Eikö teidän pitänyt lähteä mukaan, neiti Atkinson?"
"Minun — ei; kun on neitosia mukana, ei minua koskaan pyydetä", sanoi
Maud katkerasti. "Kaikki nuoret tytöt katsovat minuun halveksien.
Heistä minä varmaankin kuulun alempaan luokkaan kuin he."
"Sanokaa mieluummin, että he ovat mustasukkaisia teille."
"Niin — ehkä sitäkin."
Näytti siltä, kuin nuoret olisivat sopineet tiestä. He tulivat kävellen rantatietä, Yngve Alvén ja Ellen etumaisina, sitten Arne ja molemmat toiset tytöt.
"Miten hauskoilta vaaleat puvut näyttävätkään ilmaa ja merta vasten", sanoi Maud lempeämmällä äänellä. "Teidän tyttärenne kävelee aina kandidaatti Alvénin kanssa. Ettekö luule, professori, että heistä tulee pari?"
Professori Krohn kohautti olkapäitään.
"Sitä on vaikea tietää", sanoi hän kuivasti. Ollessaan Maudin kanssa hän ei mielellään kuullut puhuttavan siitä, että hänellä oli täysi-ikäinen tytär.
Miksi hän olikaan sitonut itsensä niin aikaisin? Miksi hän olikaan kiintynyt tuohon pieneen maalaistyttöön, joka ei voinut kiehtoa hänen tunteitaan enemmän kuin hänen älyäänkään? Margaretahan oli vain hänen taloudenhoitajattarensa — niin, ja hänen lastensa äiti — — —
Hänen mieleensä muistui äkkiä retki, jonka hän oli Margaretan kanssa tehnyt Tisvildeen, kun he olivat kihloissa. He olivat kulkeneet valkohiekkaisella rannalla, sinisen meren äärellä, kuten hän ja Maud nyt. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut vaimoonsa niinkuin nyt Maudiin, mutta hän oli pitänyt hänestä toisella tavalla, tyynellä ja leppoisella kiintymyksellä. Margareta punoutui hänen parhaimpiin muistoihinsa. — — — Kävi vaikeaksi erota vaimosta ja lemmikkilapsesta, reippaasta pikku Ellenistä, jonka hän äsken ajatuksissaan oli kieltänyt.
"Professori on muuttunut kovin hiljaiseksi", sanoi Maud äkkiä.
"Olenko —." Ponnistaen tahtonsa hän jatkoi: "Suokaa anteeksi, neiti
Atkinson. Me vanhemmat saamme niin usein raskaita ajatuksia. Mutta
nyt se on ohitse, ja minä koetan tuntea itseni yhtä nuoreksi kuin te.
Menemmekö tätä tietä?"
Hän tarjosi Maudille käsivartensa ja vei hänet uudelleen särkkien keskelle, pois rannalta, missä hänen lapsensa kulkivat nuorten ystäväinsä kanssa.
IV.
Merenrannalla ei ole milloinkaan niin kaunista kuin tyynenä kesäiltana valoisien öiden aikana, jolloin taivaanranta punoittaa auringonlaskun hohteessa ja kirkkaan meren tummansininen värisointu on vaalennut himmeimpään helmiloistoon. Kepeitä purppuraisia pilvenhattaroita leijailee taivaalla kuin sammuneen rovion kipinöitä, ja kaikkein alimpana leijuu tumma usvajuova — savu kaukaisuuteen kadonneesta höyrylaivasta. Valkeat hiekkasärkät ja valkoinen ranta saavat vaalean ruusunpunaisen hohteen, talonpoikaiskartanon ikkunat loistavat kuin sulatettu kulta. Melkein huomaamaton tuulahdus saa merenpinnan väreilemään. Sitten väreilyt haihtuvat ja heimiäishohteinen meri lepää tyynenä ja kirkkaana kuin lasi.
Kolme nuorta tyttöä laskeutui valkeata rantatöyrästä kultaisessa auringonlaskussa. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa vyötäisille ja juttelivat matalin äänin.
Keskimmäinen, Vivika Baumer, oli pitkäkasvuinen ja valkopukuinen, paksu musta tukka keskeltä jakauksella, kammattuna korvien yli, joten se muodosti kehyksen kapeitten, madonnamaisten kasvojen ympärille. Hänen silmäkulmansa olivat mustat ja hienokaarteiset, mutta kun hän kohotti silmäluomensa pitkine ripsineen, oli katse sininen ja omituisen kirkas. Hänen ihonsa oli äärettömän valkoinen ja huulensa himmeän punaiset kuin kelmeät ruusunlehdet. Hän näytti hyvin vakavalta, ja se loi hänen olemukseensa jotain herttaisen arvokasta, joka erotti hänet noista toisista iloisista tytöistä.
Ågot Brein kulki Vivikan vasemmalla puolella tummanvihertävässä, ohuessa leningissä vallattomien punertavien kiharoiden muodostaessa sädekehän hänen päänsä ympärille. Hänen raikas suunsa nauroi joka hetki, niin että harmaat silmät katosivat veitikkamaisiin ryppyihin ja kaksi syvää naurukuoppaa ilmestyi hänen ruskettuneisiin, hieman laihoihin poskiinsa. Hänestä oli vaikeata kävellä niin hitaasti, hän oli joka hetki valmiina riistäytymään irti tanssiakseen pitkin valkoista, sileätä rantaa, joka houkutteli kuin tanssiaissalin vahattu lattia. Mutta ystävän käden kevyt kosketus sai hänet hillitsemään mielensä.
Kolmas nuorista tytöistä oli Ellen Krohn. Hänen paksu, vaalea tukkansa oli palmikoituna pään ympärillä, ja iltarusko sai sen hohtamaan vaaleana kultana, Ågotin kiharoiden loistaessa hehkuvana kuparina. Hänen vaaleansininen tyllileninkinsä oli avokaulainen, ja pitkät, kapeat, tiheään rypytetyt hihat laskeutuivat hennoille ranteille. Tuntui siltä, kuin noitten kahden toisen jyrkät vastakohdat olisivat Ellenissä yhtyneet suloiseen sopusointuun. Hänessä oli Vivikan rauhallista levollisuutta ja Ågotin raitista iloisuutta; hän oli täysin terve ja onnellinen tyttö, joka eli sopusoinnussa itsensä ja koko maailman kanssa.
He olivat jutelleet maisemasta, kylvyistä ja hotellissa asuvista vieraista. Mutta vähitellen keskustelu hiljeni. Illan ihanuus häivytti heidän mielistään pikkumaisuudet ja jokapäiväisyydet. Heidän ajatuksensa siirtyivät hiljaisessa, kultahohteisessa valaistuksessa lumottuun maahan, jossa nuoruudenunelmat elävät.
Ja Ågot huudahti hillitysti: "Miten elämä sentään on ihanaa!"
"Ihanaa", toistui Ellenin puoliavoimien huulien takaa.
Mutta Vivika sanoi:
"Luulen, ettette kumpikaan tunne elämää. Te ette tiedä, kuinka rikasta tai surullista se voi olla. Sillä elämä — elämä ei ole ainoastaan puhdas ruumiillinen ilo olemassaolosta, se ei ole myöskään huvituksia ja ilonpitoa — eikä työtä. Minun mielestäni on ainoastaan suhteellamme toisiin ihmisiin jotakin merkitystä."
"Mutta Ellen ja minä, olemmehan mekin muitten ihmisten kanssa tekemisissä", sanoi Ågot innokkaasti, "miksi emme sitten tuntisi elämää yhtä hyvin kuin sinä?"
Vivika ei heti vastannut. Hän seurasi katseellaan lokkia, joka kaarteli välkkyvän veden yllä, kohosi ja laskeutui ja nousi niin korkealle, että se näkyi vain mustana pilkkuna punertavia pilviä vasten. Lopulta hän sanoi:
"Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan."
"Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?"
Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi.
"Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä. Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi. Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka."
Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä:
"Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan vain surua sinulle."
"Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?"
"Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot."
Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään. Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta.
Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin.
"Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä täällä kasvaa metsäruusuja."
"Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan.
"Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen nimensä kuulemisesta."
"Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana."
"Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot."
"Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!"
Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan.
Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju oli jälleen ehyt.
Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen suostuttiin.
He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä, muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen.
Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa.
"Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat, jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta. Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —"
"Mitä?" kuiskasi Ellen.
"Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa."
Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja.
"Uskotko siihen?" hän kysyi.
"Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää."
Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua, oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui.
"Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa", sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä. Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä? — ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista. Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja tukehduttanut hänet."
"Eikö häntä koskaan löydetty?"
"Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut."
"Huu, miten kauheaa."
Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut. Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan, kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa.
Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista, että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt. Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä.
Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään. Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet olivat vallan lähekkäin.
Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri unikko… Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa, hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja, naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi, ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset silmät.
Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä.
Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän varjon himmentämä… Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun rakkaimmat ja parhaimmat pettivät?
Oi äiti, äiti parka!
Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa.
"Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä, keitä voi tavata…"
V.
Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin pantuaan pikku Finnin levolle.
Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut mennä lähemmäksi.
Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu.
Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja. Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan.
"Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi."
"Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä portviinipulloja."
"Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti
Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita."
Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös.
Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen, mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa, sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren, musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli.
Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta — askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä.
Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti hänet luotaan kärsimättömin elein.
"Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla. Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä, että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan.
"Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti
Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe
Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa.
Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia — se olisi jotakin nuorille tytöille.
Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät, tärkeimmät… Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen päällensä.
Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä langasta tehtyjä… Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt käyttäisi käsiään ja aikaansa?
Lapset… Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä, täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä.
Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli?
Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä kokoon mallisukkaa.
"Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti, melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä."
"Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa", vastasi rouva Brein.
Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan.
"Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti
Karlsson.
Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä. Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan mukanaan.
Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen takana piili tuska.
"Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin."
"Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi liiaksi olla mukana."
Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti heidät toisiinsa.
Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa. Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä.
"Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä olet niin herttainen".
"Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan.
"Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin —
Margareta Langea."
"Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?"
"Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle. "Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan."
Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet sumuun.
"Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa."
Tapahtukoon mitä tahansa… Se kuulosti niin nöyrältä ja alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia elämiseen.
Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina kuului selvästi tyynessä ilmassa.
Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää. Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä. Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä, että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa.
Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi, että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea, pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä.
Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta.
"Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin."
"Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä naisia lehtimajassa."
"Se on minusta yhdentekevää."
Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti.
"Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, Ove."
Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään. Vaimon, käsi vaipui veltosti alas.
"Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä.
Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä.
Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta.
Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta palasivat rannalta.
He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään, ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta lohduttaa häntä.
"Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä.
Täällä on niin hiljaista."
"Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden aika."
Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä. Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa omia lohtuperusteitaan.
"Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti joku hotellista."
Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen, vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui, kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä.
Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli.
"Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta, että jätämme hänet rauhaan, Vivika."
"Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan."
"Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä."
"Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä."
Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan.
"Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta."
"Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän vastauksen.
"Oletteko kävelleet kauaksikin?"
"Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla."
Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve koetti turhaan vangita hänen katsettansa.
"Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman. Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?"
Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin pilvetön kesätaivas.
"Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen.
Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen.
"Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista."
"Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille, jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle.
Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen.
"Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?"
Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven käsivarrella.
"Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole minulle vihoissanne?"
"Teille? — En." Ellen pudisti päätään.
"Jollekin toiselle tai toisille sitten?"
"Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein."
"Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä.
"Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?"
"En."
Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina ja surullisina.
"Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa. Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten. — Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista, kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan."
Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi, että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti.
"Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa, muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla."
"Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki ole heteikköä, lentohiekkaa?"
"Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?"
Ellen mietti:
"On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini".
"Ettekö luota minuun?"
Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin hän olikin hänelle.
"Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän.
Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut hänessä niin voimakkaana ja rohkeana.
"Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne saan kai olla — sanokaa?"
Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä. Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole miehekkyyttä."
Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla. Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — — Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri suru.
He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt.
Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä, sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa.
"Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa.
"Kiitos itsellenne, neiti Ellen!"
He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa.
"Älkää olko pahoillanne", pyysi hän.
"En — en —"
Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat. Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa.
* * * * *
Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä.
"Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?"
"Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa."
Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia pikkuesineitä.
"Etkö ole nähnyt isää?"
Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas.
"Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen.
"Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle ja kääntyi tyttäreensä päin.
"Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta katsettaan.
"Oliko hän yksin?"
Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen täytyi valehdella — äitinsä takia.
"Oli", hän vastasi.
Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi, äänessä iloinen sointu:
"Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?"
"Mennään, rakas äiti."
Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa, kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon, jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle.
"Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti."
"Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena. Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo suudelma merkitsi?
VI.
Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä.
Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin selvästi tyynessä ilmassa.
Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua, ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset, hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet herättivät.
Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle.
Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit. Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi — Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien takana.
Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin, ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset, tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa. Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten, joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli oleskella tällaisissa suojissa.
Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella, onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä — ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen puodinikkunoissa.
Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista — vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi, ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys, pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän kuin ennen.
Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen hohteen!
Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen johdosta… Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen valssiin "klubin" metsätanssiaisissa.
Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua… Ja äkkiä hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään, ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa.
Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä, onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut, kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä… Mutta hän tiesi, että Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa, joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen.
Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen! Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet ja märkä maa lemusivat… Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt.
Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa; vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi. Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut — hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen, kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut. Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä.
Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään. Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain lyhyt tervehdys kulmassa.
Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis, lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän, ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan, joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus.
Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä. Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena, vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta, työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli ihastunut erääseen rautatievirkamieheen.
Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset — "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue". Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana kaihoten elämää, joka meni menojaan.
Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta. Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus, ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa.
Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa. Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä.
Sitten tuli viimein hääpäivä.
Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä odotettiin paljon.
Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei ollut voimia luopua Ovesta.
Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi, tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan, lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi, hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin hitusen itseluottamuksestaan.
Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa, mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein sai kärsiä.
Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina. Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli ollut hänen elämänsä.
Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia. Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen, ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä kaulaan.
"Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka tahdoit."
"Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta.
"Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta kaikesta."
Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen kanssaan.
Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi.
Hän oli menettävä Oven… ja vielä toisen naisen takia… Mitä oli elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta…
Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja, hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan.
Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut kotiin.
Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten rouva Atkinsonin imelä kotkotus:
"Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan."
Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat rannalla.
Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään.
Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut ajatella noiden kahden olevan yhdessä.
Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita hapsiaan…
Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita.
Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja sitten hiljaisuus.
Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. — Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse. Olihan hän vielä hänen vaimonsa.