Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis, riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää.
Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään.
Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua.
Tuokiossa hän oli miehensä vieressä.
"Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"
Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä, koriseva ääni kuiskasi:
"Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —"
Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon, otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos, vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin.
"On — kiitos!"
"Tahdotko enemmän lääkettä?"
"En, pane pois lasi."
Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen.
Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi.
"Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?"
"Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka laitasi oli."
Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä.
"Sinä pieni, uskollinen sielu!"
Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen.
Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa,
ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin.
Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin —
Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä? — Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä niin paljon.
"Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut."
"Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?"
"Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. — "Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen, mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää ajattele tätä."
Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan, välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän kärsisi hänen kanssaan.
Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka tarvitsi lepoa.
"Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!"
"Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?"
Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan.
Margareta meni hiljaa ulos.
Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen hengitys.
Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat.
Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen.
Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet, oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on lopussa.
Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö, että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset.
Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi? Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä antautuisi niiden kylmään syleilyyn.
Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia, vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta, hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää… Ellen taas — hän oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan.
Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti, miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten — hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove Krohnin korvissa:
"Der stirrer imod os fra Döden et Blik,
det kan kun besejres ved Livets Musik."
Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti.
VII.
Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa, kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä. Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa.
Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat jonkinlaista vahingoniloa.
Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen. Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli anteeksiannettava.
Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän, tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä…
Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä tasapainon.
Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista. Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä, jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan.
Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki. Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten rajujen tuulenpuuskien aaltoilu.
Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina, joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.
Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin. Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta.
Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi, että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä, ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi tänään.
Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina, mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät.
Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan.
Merellä vinkui ja vonkui… Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun, kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä tuskanhuutoja. Myrsky läheni.
Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan.
Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä melkein paleli ohuessa takissa.
Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven.
Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen. Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden.
Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi.
"Ellen — rakas pikku Ellen —"
"Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi käytävässä olevan kuuntelevia korvia.
"En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään.
"Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla."
Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä, jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui. Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan naisen.
"Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä."
Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden.
"Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin mielellään auttaa meitä, minkä vain voi."
Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa.
"Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes vähän tai olla pienenä tukena."
"Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien alla.
"Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä. Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä tänään."
Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan. Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä ja alkoi etsiä ikkunalaudalta.
"Mikä on, äiti, etsitkö jotain."
"Kirje — isäsi kirje."
"Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain kärsimystä."
Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää maisemaa vasten.
"Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve.
Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta rouva Krohn ei lukenut sitä.
"Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää järkensä?"
"En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee entiselleen."
"Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä luule sen olevan oikein."
"Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?"
Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai hänen surulliset kasvonsa loistamaan.
"Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä."
Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa.
"Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian kallisarvoinen."
"Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi — ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta mielentilasta?"
Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään Ellenin pitävän hänestä.
"Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin, olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa äitiinsä?"
"On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona."
"Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?"
"Menkää, kiitoksia, menkää… Minä en oikein uskalla jättää äitiä tänään."
Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen.
Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos aikaisin aamulla ennen aamiaista.
Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä, mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla.
Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen napinreikään.
Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia.
Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää. Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää.
Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten joutua liian kauaksi.
Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan, ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään.
Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana. Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään.
"Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun. "Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa."
Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi. Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun isä oli poissa.
"Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin avoimeen hautaan.
Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen, kyyneltensä keskeltä.
"Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi.
Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo. Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan auringossa.
Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat vallan tumman kankaan kehystäminä.
"Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve ihmeissään.
"Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä hän on?"
"Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun."
"Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole tapahtunut mitään onnettomuutta?"
Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden ihmisten suruja kohtaan.
"Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne
Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin."
"Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?"
"Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer, koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä jompikumpi meistä löytäisi hänet."
"Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti.
Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän vaistomaisesti peräytyi askeleen.
"Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi
Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin."
"Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa."
He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää, kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat muuttuneet ruusuiksi.
He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena. Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle suunnalleen.
Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten. Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina, huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi märille kiville.
Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla. Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä.
Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa, eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen. Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita. Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat, pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan, paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia, kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan, ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa.
Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha, takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira salli hänen, astua tupaan.
Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan hän on."
Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä.
"Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä."
"Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies, ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut. "Ei, eipä ensimmäinen."
Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan kiertoteitä päästäkseen eteenpäin.
Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon järkkymättömyydestä.
Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että tämä oli alkanut epäillä pahinta.
Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla, joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen:
"Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin…"
Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea pelkoaan.
Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru. Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet.
Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä, että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku, josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa.
Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä. Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä, sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan veripunaisena hohtamaan.
Oi, aurinko, joka nyt laski… eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä, mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle, jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen, joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia.
Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu — hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi — Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden, niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut.
Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi Arnenkin?
Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun — hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää heidät…
Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen, jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa… Margareta uskalsi tuskin uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen rukouksensa niin pian saisi vastauksen? —
Hän huudahti heikosti ja levitti käsivartensa: "Arne, Arne!"
Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse, että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä itsessään.
"Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä olet ollut koko päivän?"
Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi:
"Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu… Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten voinutkaan — en voinut."
"Jumalan kiitos, ettet voinut!"
Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa, jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi.
He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota kumpikaan ei tahtonut katkoa.
Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä, vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas, jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen jälkeen yön syvään lepoon —
Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle — hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa. Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli kylliksi toisissaan.
Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen arvoinen.
VIII.
Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti. Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi "ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti.
Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen: elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen, joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä kautta asetti.
Mutta nyt ei ollut pitkään aikaan tullut tietoja professori Krohnilta. Ja tuska ja jännitys täyttivät yhä raskaampina Margaretan mielen, hänen turhaan odottaessaan synkän, auringottoman päivän toisensa jälkeen. Sumu levitti kostean, harmaan huntunsa huvilapuutarhan pensaitten yli, ja kellastuneet lehdet varisivat hitaasti tien lokaan jääden sinne jalkojen tallattaviksi, — kukin lehti oli kuin menneitten kesäpäivien kuollut ilo. Kun eteiskelloa soitettiin, hän hätkähti ajatellen siellä olevan kirjeen Ovelta tai sanan varatuomarilta. Mutta siellä oli vain välinpitämättömiä ihmisiä, jotka askartelivat jokapäiväisissä toimissaan — sanomalehtimummo, lähetti jostakin puodista, Ellenin tai Arnen tovereita. Silloin Margareta huokasi, ja synkät ajatukset alkoivat kulkea entisiä latujaan päätyen alati vaanivaan tuskaan — väristen uuden toivon elähyttäminä ovikellon soidessa.
Eräänä yönä uneksi hän olevansa entisessä kodissaan. Hän kulki kaikkien huoneitten läpi ja tuli viimein miehensä työhuoneeseen. Kun hän avasi oven, hän näki — ja unissaan hän ihmetteli sitä — Oven istuvan kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa arkitakissaan. Ove oli selin, ja ikkunasta tuleva valaistus lankesi hänen valkeille hiuksilleen. Äkkiä hän kääntyi ja nyökäytti hiljaa hänelle. Miten hyvin Margareta tunsi tuoni tavan kääntyä! — Hän näki selvästi pöydän mahonkilevyllä lepäävän kapean käden ja nimettömässä kimmeltävän vihkisormuksen. — "Niin, nyt olen palannut kotiin, Margareta", sanoi Ove.
Siinä kaikki, mutta kun hän sitten heräsi, oli hänen päänaluksensa märkänä kyynelistä, ja hänestä tuntui, kuin hän todellakin olisi nähnyt miehensä ja puhellut hänen kanssaan. Vanha rakkaus ja vanha suru saivat hänet uudelleen valtoihinsa entisellä voimallaan.
Koko päivän hän makasi odotellen suuremmalla jännityksellä kuin tavallisesti. Hän oli varma siitä, että miehensä ajatteli häntä, että hän tavalla tai toisella oli lähettänyt hänelle sanan unessa.
Hän istui hämärän tullen yksinään arkihuoneessa. Huvilatien lyhdyt olivat sytytetyt; valo lankesi leveänä juovana matolle ja säihkyi seinillä olevien taulujen puitteissa. Päivä oli ollut tyyni ja sadeusvainen. Iltahämärä hävitti puutarhan pensaitten ääriviivat. Tien toisella puolella olevia taloja tuskin saattoi erottaa. Kaikki oli niin hiljaista, että rouva Krohn kuuli ruokasalin kellon tikityksen ja Arnen askeleet, kun hän kulki edestakaisin huoneessaan yläkerrassa.
Silloin katkaisi hiljaisuuden kiivas kellonsoitto. Rouva Krohn hätkähti. Hän muisti nähneensä vilahduksen kirjeenkantajan punaisesta takista lyhdyn luona. Kirje — odotettu — oliko se todellakin tullut?
Hän nousi nopeasti ja meni eteiseen. Vapisevin käsin hän työnsi syrjään salvan. Ellen siellä seisoi.
Rouva Krohn ei tahtonut oikein uskoa pettymystään tällä kertaa. Hän oli niin elävästi tuntenut, että Ove oli lähettänyt hänelle sanan.
Mutta tulija oli todellakin vain Ellen, joka saapui tunniltaan kirjat kainalossa, sateenvarjo vettä valuen.
Rouva Krohnin koettaessa mukautua ajatukseen, että oli tälläkin kertaa erehtynyt, tuli Ellen eteiseen, jätti kirjat tuolille ja pani sateenvarjon telineeseen. Sitten hän äkkiä veti esiin jotain valkoista sadetakkinsa syvästä taskusta.
"Tapasin kirjeenkantajan ulkopuolella, ja hän antoi minulle kaksi kirjettä", sanoi hän. "Oi äiti, sytytä tuli, jotta näemme, keneltä ne ovat."
Kun sähkövalo syttyi, huudahti Ellen ilosta. Päällimmäisessä kirjeessä oli ruotsinmaalainen postimerkki, ja hän repäisi kuoren nopeasti auki huomaamatta äitiään, joka seisoi siinä ojennetuin, vapisevin käsin.
"Mutta toinen kirje, toinen…?"
"Niin, se on varmaankin sinulle, näemmä."
Vasta annettuaan kirjeen Ellen huomasi, että osoite oli kirjoitettu hänen isänsä käsialalla. Ja hän hillitsi itsensä kesken lausetta omassa kirjeessään, hän unohti Yngven rakkautta uhkuvat sanat katsellessaan äitinsä kasvoja. Tämä oli tullut kalmankalpeaksi, suu värisi, ikäänkuin hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten hän kohotti katseensa, ja kyynelten läpi hohti uusi valo. Katseessa ei ollut iloa, vaan jotakin, joka on enemmän kuin ilo. Hän näytti ihmiseltä, joka kadotettuaan uskonsa on sen jälleen löytänyt, ihmiseltä, jota on syvästi loukattu, mutta jolle hyvityksen hetki on koittanut.
Vihdoin hän käänsi kirjeen kokoon ja sanoi äänellä, joka vain hiukan vapisi:
"Ellen, isäsi on hyvin sairas. Hän pyytää minua tulemaan luokseen."
"Mutta äiti!" — Ellen tuijotti häneen ymmärtämättä mitään. — "Mitä sinä sanot? — Onko isä sairas — missä hän on? Ja milloin matkustat?"
"Niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana. Voit itse lukea kirjeen."
Rouva Krohn puhui levollisesti. Hänen täytyi olla vahva, kun Ove häntä kutsui. Viimeisen kerran — sen Ove oli tiennyt. Eikä hänen tarvinnut odottaa turhaan. Hän matkustaa yötä päivää, kunnes saapuu hänen luokseen, eikä jätä häntä, ennenkuin — ennenkuin —
Ellenin kädessä oli isän kirje. Kirjaimet olivat sulautuneet hänen kyyneleisissä silmissään pieniksi, ajatuksettomiksi, mustiksi pilkuiksi. Tämä kaikki tuli niin odottamatta —. Hän värisi mielenliikutuksesta, ja häntä paleli märässä sadetakissa. Äiti oli mennyt, ja Ellen oli yksinään eteisessä, joka hänestä tuntui nyt niin kolkolta ja — kylmältä.
Kesti ennenkuin hän saattoi tajuta kirjeen sisällyksen. Se oli kirjoitettu eräästä tyrolilaisesta parantolasta. Professori Krohnin käsi oli vapissut, niin että kirjoitusta oli vaikea lukea. Hän oli varmaan kovin sairas. Näissä muutamissa lyhyissä lauseissa hän kutsui vaimoaan luokseen kuolevan tavoin kaivaten sitä, mikä oli ollut hänelle rakkainta maailmassa…
"Rakas Margaretani!
Koska olen hyvin sairas, ja täkäläiset lääkärit arvelevat minun elävän vain muutamia viikkoja enää, näkisin mielelläni, että tulisit luokseni, niin pian kuin voit. Ota Arne mukaasi, niin sinulla on joku, joka järjestää puolestasi matkan. Ellenille lähetän sydämellisimmät terveiseni. Hänen ei pidä keskeyttää lukujaan minun tähteni, ja sitäpaitsi kuolevan ihmisen näkeminen ei ole terveellistä hänen ikäiselleen tytölle. — Rakas Margareta, minä olen menetellyt kovin väärin sinua kohtaan, mutta toivon kuitenkin, että tahdot antaa minulle anteeksi lapsuutemme ja vanhan rakkautemme tähden. Kaipaan kotia, sinua ja lapsia. Minun on helpompi kuolla, kun sinä olet luonani.
Ovesi."
Ellen nyyhkytti nojaten käsillään sähkövalon alla olevaan pöytään. Miks'ei hän saisi seurata mukana? Hän oli aina pitänyt niin paljon isästään ja tahtoi niin mielellään nähdä hänet vielä kerran —. Eikö ollut väärin, että hänet sivuutettaisiin?
Mutta hänen kai täytyi alistua isänsä tahtoon. Hän alkoi ymmärtää, että isän päätös oli johtunut rakkaudesta häneen. Hän tahtoi säästää häntä synkästä muistosta, joka heittäisi varjon hänen nuoruutensa yli. Isä oli aina halunnut nähdä hänet iloisena ja huolettomana — Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä ollut aikaa seistä tässä itkemässä. Jos äiti ja Arne lähtevät matkalle jo samana iltana, parin tunnin kuluttua, niin on siitä paljon touhua. Hänen täytyi auttaa pakkaamisessa, ajurin tilaamisessa ja syönnin järjestämisessä… Palvelijalle oli, tyhmästi kyllä, annettu lupa olla vapaana sinä iltana. Ellen pyyhki päättävästi kyyneleensä ja juoksi portaita toiseen kerrokseen, missä hän kuuli äidin menevän Arnen huoneeseen.
Illallisateria oli merkillinen ateria. Rouva Krohn ja Arne koettivat uskotella Ellenille, että he söivät hyvällä ruokahalulla. Hän oli järjestänyt aterian parhaansa mukaan, paistanut munia ja käristänyt leipää teen kanssa. Mutta itse asiassa ei kumpikaan saanut syödyksi mitään. Rouva Krohn katseli koko ajan kelloa, jonka viisarit siirtyivät vallan liian hitaasti hänen rauhattomiin ajatuksiinsa verraten, jotka jo olivat kaukana kotoa, matkalla miehensä luo. Ja Arne kuulosteli jokaista kadulta kuuluvaa ääntä — eikö vaunuja ala jo kuulua — ja hän nousi joka hetki mennäkseen ikkunan luo tähystämään. Ellen huomasi surullisena, että maukkaat keitoksensa jäivät koskemattomiksi.
Viimeisinä viitenä minuuttina viisarit eivät todellakaan edenneet. Kello oli pysähtynyt. Ellen oli levoton, että äitinsä huomaisi sen — sanottiinhan, että kellon äkillinen pysähtyminen merkitsi kuolemaa. Mutta rouva Krohn oli niin kiireissään kootessaan matkatavaransa, nyt kun vaunut viimeinkin olivat tulleet, ettei hänellä enää ollut aikaa katsella viisareita.
Ellen saattoi heitä asemalle. Hän pysyi rohkeana viimeiseen saakka, katsoi, että äiti ja Arne saivat kunnolliset vaununosastot, kääri äitinsä ympärille huiveja ja matkapeitteitä ja puhui koko ajan iloisesti ja rohkaisevasti, niinkuin hänen mielestään ei olisi minkäänlaista vaaraa tarjolla. Mutta kun hän palasi tyhjään kotiin, missä pöytä vielä oli katettuna ja äidin ja Arnen lautasliinat kokoonkäärimättöminä, niinkuin he juuri olivat ne jättäneet, valtasi hänet yksinäisyydentunne, ja hän purskahti katkeraan itkuun äitinsä paikalla, kasvot tuolin selustaa vasten, jossa vielä tuntui hänen äitinsä tukan tuoksu. Ainoa, mikä häntä lohdutti, oli tietoisuus Yngven kirjeestä. Hän etsi sen taskustaan ja luki sen moneen kertaan — ja vähitellen kyyneleet lakkasivat valumasta, ja itkettyneistä silmistä pilkisti esiin hymyily.
* * * * *
Rouva Krohnille oli matka kuin unta; hänen mieleensä jäi vain hämäriä, epäselviä vaikutelmia maisemista, jotka kiitivät hänen ohitseen tyynenä, hämäränä iltana, pienien valojen vilkuttaessa siellä täällä, sähkölennätinpatsaiden liukuessa ohi, veturin tulenhohteisesta savusta, vaunun tärinästä, kun he syöksyivät eteenpäin —. Siellä täällä pysähdys, ovi aukaistiin ja junailija huusi eri asemien nimet. Toisia matkustajia poistui, toisia tuli sijaan; rouva Krohn näki heidän kasvonsa kuin usvan läpi. Vasta kun he joutuivat lautalle matkatakseen Warnemündeen, hän tuli tietoiseksi ympäristöstään. Oli kuin jotain olisi hänessä särkynyt, kun hän sanoi Tanskalle jäähyväiset, sillä oli kuin hän olisi menettänyt tuen, joka oli ylläpitänyt häntä, huolimatta matkan epätodellisuudesta. Tutun kielen kuulemisessa oli jotain kotoista, samoinkuin junailijan jokapäiväisissä, ystävällisissä kasvoissa. Nyt muuttui kaikki huimaavan oudoksi ja vieraaksi. Oli hyvä, että Arne oli mukana, auttamassa häntä eteenpäin suuressa, vieraassa maailmassa, jossa hän tunsi itsensä avuttomaksi kuin eksynyt lapsi.
He matkustivat yötä päivää pysähtymättä missään. Pohjois-Saksan nummet ja mäntymetsät kiitivät heidän ohitseen; he sivuuttivat Sachsenin ja Baijerin vuoristomaisemat vihertävine jokineen, kuohuvine kivirotkoineen, korkeista savupiipuista tupruavine sauhuineen ja tehtaankoneiden jyskeineen. Suurkaupunkien hyörinää seurasi suurten tasankojen ääretön hiljaisuus. Vihdoin valkeni hetki, jolloin he näkivät alppijonon kohoavan edessään kuin utuiset, sinertävät pilvet taivaalla, ilma muuttui puhtaaksi ja kevyeksi hengittää, ikäänkuin vuorenhuippujen ikuinen lumi jo olisi täyttänyt heidät kylmällä raikkaudellaan.
Rouva Krohn ja Arne jättivät Innsbruckissa pikajunan, joka huimaavalla vauhdilla oli kiidättänyt heidät Euroopan halki. Täältä heidän oli määrä jatkaa sivurataa myöten siihen parantolaan, jossa professori Krohn oleskeli.
He saapuivat lähimmälle asemalle iltapäivällä, matkustettuaan kaksi päivää. Viimeisen osan he kulkivat vaunuissa ahtaiden tunturilaaksojen ja laajojen havumetsien halki. Silloin tällöin he sivuuttivat pienen kylän, jossa somat puutalot vihreine ikkunaluukkuineen ja veistokoristeisine parvekkeineen olivat rakennetut kirkon ympärille, jonka valkea torni ja punainen suippokatto kohosivat tiheään rakennettujen talojen yli, kirkon, jonka seinien sisällä pienen yhteiskunnan kaikki surulliset ja kauastähtäävät ajatukset yhtyivät kohotakseen kohti korkeutta äärettömässä kaipuussa.
Eräässä pikkukylässä kutsuivat kellot iltarukoukseen. Margareta kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili hänen puolestaan, jonka pian tuli kuolla, — rukoili hänelle lievitystä tuskassa, rauhaa levottomalle sielulle.
Tie alkoi kohota. Se luikerteli tiheän, synkän kuusimetsän halki, missä ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kavioiden kapse ja vaununpyörien ratina. Tyynenä syysiltana riippui usva kirkkaina pisaroina kuusten neulasissa. Alkoi hämärtää.
Vihdoin metsä loppui ja heidän edessään kohosi valkoinen rakennus. Margareta tarttui poikansa käteen ja puristi sitä lämpimästi, itkun pusertuessa kurkkuun. Nyt he olivat perillä — oi Jumala, kunhan vain eivät olisi tulleet liian myöhään!
Hetkistä myöhemmin hän oli ylilääkärin huoneessa kookkaan, harmaatukkaisen miehen edessä, jonka kasvot olivat vakavat ja luottamusta herättävät. Arne puhui tohtorin kanssa hänen puolestaan, itse hän ei olisi saanut sanaakaan suustaan, ja kaikki vieraskieliset sananparret olivat häipyneet hänen muististaan. Heidän keskustelunsa vyöryi hänen ohitseen hänen ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän vain katseli poikaansa äänettömin, kysyvin katsein, ja tämä nyökäytti hänelle lempeästi ja rauhoittavasti. Hän ymmärsi saavansa tavata Oven elossa.
He kulkivat matoillapeitettyjä portaita, läpi äänettömien käytävien, lääkärin opastamina. Äkkiä heidän ohitseen liukui olento, joka näytti niin tummalta valkoista seinää vasten. Arne katsahti ylös, ja veri syöksyi hänen sydämeensä, joka alkoi tykyttää kiivain, epätasaisin lyönnein.
Tulija oli Maud.
Hetkisen he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Maudin surullinen katse oli kuin hyväily, anteeksipyyntö. Mutta hän ei osoittanut muuten tuntevansa, ei tervehtinyt eikä pysähtynyt. Hän kulki hiljaa edelleen, varjomaisen laihana mustassa puvussaan, portaille, jotka veivät ulompaan suojamaan.
Hän oli matkapukimissa ja kantoi ruskeaa laukkua kädessään. Ehkä hän matkusti pois heti.
Arne loi levottoman katseen äitiinsä, mutta tämä kulki levollisena hänen vieressään, katse maahan luotuna. Hän ei ollut nähnyt Maudia, ja Arne hengitti helpommin.
Professori Krohn makasi suuressa, valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat puistoon. Hän ei ollut kuullut oven käyntiä, ja kun Margareta astui sisään, hän näki miehensä makaavan liikkumattomana selällään, silmät ummessa, teräväpiirteiset kasvot kattoa kohden ja toinen laihoista käsistä velttona peitteellä. Margaretan mieleen johtui, että näin hän oli hänet kerran ennenkin nähnyt — keväällä, hänen maatessaan hytissään matkalla Hvidestrandiin. Tuska, joka hänet silloin oli vallannut, oli ollut enteenä tälle hetkelle, tälle myöhäiselle tapaamiselle, ennenkuin hän kadottaisi hänet kokonaan.
Hän polvistui sängyn ääreen ja painoi poskensa hänen kättään vasten. Ove avasi silmänsä ja hymyili hänelle. Siinä kuvastui heikosti nuoruusajan hymyily.
"Margareta, sinäkö se olet? — Ja Arne — hyvää päivää, poikani."
Hän ojensi toisen kätensä Arnelle. Heidän välillään vallinnut katkeruus oli kuin poispuhallettu. Professori Krohnin ajatuksissa Arne oli jälleen sama pieni poika, jonka hän uljaassa isyydenilossaan oli nostanut hartioilleen. Hänen vanhin lapsensa, jonka kirkas lapsennauru oli täyttänyt heidän ensimmäisen kotinsa pienet huoneet.
"On kuin saisin kodin tänne nähdessäni teidät taas… Kuinka on Ellenin laita?"
"Hän voi hyvin, isä. Hän lähetti sinulle paljon terveisiä."
Margareta oli vielä polvillaan sängyn ääressä. Hänen hartiansa vapisivat ankarista nyyhkytyksistä. Pitkä, musta matkaharso valui hänen itkettyneille kasvoilleen. Arne kiersi molemmat käsivartensa äitinsä värisevän vartalon ympärille ja kohotti hänet syliinsä.
"Katsohan, tässä on tuoli, äiti. Istu nyt, tarvitset lepoa matkan jälkeen."
Professori Krohn nyökäytti sängystä pojalleen. "Oikein, Arne. Sinä olet kiltti äidillesi, kuten aina olet ollut. No, Margareta, ota hattu päästäsi, että saan nähdä kasvosi."
Rouva Krohn irroitti harson, siveli nenäliinalla silmiään ja otti pois hatun. Hänen täytyi totella Ovea nyt kuten ennenkin. Hän oli jälleen entisessä lumouksessa.
"Miten oletkaan entisesi näköinen", sanoi professori Krohn. "Sinulla on vielä lapsenkasvosi, Margareta, vaikka niihin on tullut hieman ryppyjä vuosien varrella — — Mutta sinähän olet tullut vallan harmaaksi!"
Hän toisti hitaasti, ihmetellen: "Sinähän olet tullut vallan harmaaksi!
— Minunko vuokseni?"
"Oi, rakas Ove, älä puhu siitä — mitä merkitystä sillä on, minkä näköinen minä olen. — Minä olen vanha vaimo enkä ole koskaan ollut kaunis."
"Olet, kerran, Margareta. Tuona iltana metsätanssiaisissa."
Hän oli vetänyt Margaretan käden peitteelle ja hyväili sitä hiljaa.
Margaretan poskia peitti kirkas puna.
"Niinkö", sanoi hän. "Se oli elämäni onnellisin ilta."
Ja professori vastasi hiljaa: "Niin minunkin."
Oi, Jumalan kiitos, että hän saattoi sanoa hänen kerran olleen ilona hänen elämässään, kuten Ove hänen! — Oli kuin nämä sanat hyväilisivät hänen sydäntään häivyttäen katkeruuden, lahjoittaen hänelle muistojen runsauden.
"Miten kaunista metsässä oli sinä iltana! Minä ajattelen sitä usein maatessani täällä. Ja lastentanssiaisia pienessä klubissamme siellä kotona. Muistatko, kun sinä annoit tohtorin pojalle kotiljonkirusettisi? Hän oli ylioppilas ja minä vain koulupoika."
Hänen silmissään oli tuikahdus entisajan veitikkamaisuutta ja myös entistä tyranniutta. Margareta pudisti päätään ja hymyili hänelle, kyynelten vieriessä pitkin poskia.
"Oi Ove, se oli varmaankin ainoa kerta, jolloin ehdoin tahdoin tein toisin, kuin tiesin sinun toivovan."
"Siksi minä sen muistankin", sanoi Ove iloisesti. "Se oli kerta liikaa."
Miten iloinen Margareta oli kuullessaan hänen puhuvan noin — aivan kuin entisinä päivinä.
Arne oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli puutarhaan, missä myöhäiset asterit nyökyttivät punaisia ja sinipunervia päitään raskaitten sadepisarain painon alla. Ylt'ympärillä kuusimetsä sulkeutui yksivakaisena ja tiheänä, niinkuin se olisi kerännyt lokakuun-illan koko pimeyden tuoksuvien, mustanvihreiden oksiensa sisään, jotka leviytyivät rungosta kuin syleilevät käsivarret. Puunlatvojen yläpuolella alkoivat tähdet tuikkia, auringonlasku lähetti kultaisia ja rusoisia valojuovia halki harmaan ilman.
Isän ja äidin täytyi saada puhella häiritsemättä nuoruusaikojen muistoista… Arne ajatteli kohtaustaan Maudin kanssa.
Oli kylläkin totta, että hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti äskeisenä jälleennäkemisen hetkenä. — Mutta se johtui yllätyksestä, tuskasta, hänen ajatellessaan mikä vaikutus Maudin näkemisellä olisi äitiin… Nyt hän oli täysin rauhallinen. Ja hän tunsi itsensä ihmeellisen vapautuneeksi, ikäänkuin olisi karistanut yltään taakan, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Niin, hän oli nyt parantunut. Maud ei merkinnyt hänelle enää mitään. Ja tämä ajatus toi mukanaan tietoisuuden siitä, että hän oli nuori ja että elämällä oli häntä varten ehkä vielä paljonkin iloja — joskus tulevaisuudessa.
Vanhempien hillityt äänet kuuluivat ikkunan luo.
"En pidä siitä, että hiuksesi ovat tulleet valkoisiksi, Margareta", sanoi professori Krohn, "kaunis ruskea tukkasi! — Muistatko, miten tapani oli vetää sinua pitkästä letistä, kun olit pikkutyttö? — Sinulla oli punaruutuinen leninki — ja harmaat kangaskengät, joista olit hyvin ylpeä. Niiden veroisia ei ollut koko kaupungissa."
"Oi Ove, että saatat kaiken tuon muistaa."
"Niin, Margareta, eikö se ole ihmeellistä. Minä en enää ajattele ensinkään sitä, mikä on tapahtunut viime aikoina, enkä työtäni, lääkärinä-oloani. Muistelen vain entisiä aikoja, vanhoja päiviä, kaikkia noita lystikkäitä muistoja lapsuutemme ajoilta. Olen elänyt uudestaan poikavuoteni näinä viime viikkoina, mutta kaikki on niin selvää nyt, kun sinä olet luonani."
Arne ei kuullut äitinsä vastausta, se pursui esiin hillittynä itkuna.
Hetkisen kuluttua professori Krohn jatkoi muuttuneella äänellä:
"Maud on ollut täällä parantolassa. Hän tahtoi matkustaa pois, kun sai kuulla sinun saapuvan. En tahdo tavata häntä enää — mutta, Margareta, hän on ollut minulle kuin tytär, sen jälkeen kuin sairastuin. Olen pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan — ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan? Sinulle ja lapsille jää kuitenkin riittävästi."
"Niin, Ove, sitä en ensinkään pelkää."
Molemmat vaikenivat. Tuntui siltä, kuin Maudin nimi olisi katkaissut heitä yhdistäneen siteen, särkenyt herkän mielialan. Arne kääntyi samassa, ja professori Krohn huusi hänet luokseen alkaen puhua Ellenin luvuista.
Margareta painoi päänsä tuolin kovaa selustaa vasten ja sulki silmänsä. Lattia alkoi keinua hänen jalkainsa alla, ja hänen korvissaan soi ja suhisi, heijastusta junan tärinästä ja melusta, kun se kiiti taukoamattomalla matkallaan eri maiden halki. Hän oli nääntyä väsymyksestä nyt, kun jännitys ei enää ylläpitänyt hänen voimiaan. Ja jälleennäkemisen ilon oli Maudin nimen mainitseminen samentanut.
Professori Krohn ei puhunut enää Maudista. Arne kuuli parantolassa, että Maud oli äitinsä kanssa matkustanut Wieniin, missä hänen oli määrä jatkaa lauluopintojaan. Hän oli nähtävästi vapaaehtoisesti jättänyt hänen isänsä, kun kuuli, että tämän tila oli toivoton.
Seurasi sitten joukko hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin Margareta joko yksinään tai poikansa kanssa istui Oven vuoteen ääressä.
He juttelivat tavallisesti kuten ensimmäisenä iltanakin kodista ja vanhoista muistoista. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ei koskaan sanottu sanaakaan, joka viittaisi tulevaisuuteen. Margareta ei jaksanut kestää ajatusta, että Ove olisi poissa hänen ja lasten elämästä, että hänen aikansa laskettiin päivissä ja tunneissa. Margareta, joka tavallisesti oli vaiti, puhui nyt melkein lakkaamatta istuessaan miehensä luona. Häntä peloittivat joskus sattuneet vaitiolot. Ehkä kuolemanpelko hiipi lähelle hiljaisuuden vallitessa, ja hän koetti taistella pitääkseen sen loitolla Oven luota… Oi, jospa hän voisi täyttää Oven mielen menneitten, valoisien päivien kuvilla, niin että ne seuraisivat häntä kuolemaan, valaisten pimeyden Hänen mielestään se oli hänen rakkautensa viimeinen palvelus.
Professori Krohn sai alituiseen sydänkouristus- ja hengenahdistuskohtauksia. Mutta väliajoilla hän saattoi tuntea itsensä täysin terveeksi. Vastoin parempaa tietoaan hän silloin uneksi parantumisen mahdollisuuksista. Hän ei puhunut siitä kenellekään muulle — sillä sehän oli mahdotonta — mutta kun hän makasi siinä valoisassa huoneessaan, johon ikkunain takana oleva kuusimetsä loi vihertävää hohdettaan, ja näki Margaretan ja Arnen rakkaitten kasvojen kumartuvan ylitseen, niin hän ajatuksissaan uneksi voivansa mahdollisesti seurata heitä Tanskaan ja aloittaa elämän uudelleen. —
Eräänä aamuna professori Krohn näytti hyvin virkeältä, kun hänen vaimonsa ja poikansa tulivat hänen luokseen. Hän kohoutui istumaan sänkyyn asetettujen tyynyjen varaan, ja hänen poskiaan peitti lievä puna. Hän nyökäytti heille hymyillen, melkein iloisesti.
"Olen nukkunut oikein hyvin", hän sanoi, "enkä tunne juuri ensinkään hengenahdistusta. Sydämeni lyö aivan tasaisesti, se tottelee lakeja eikä ensinkään pyri vastahankaan."
"Niin, professori näyttääkin erikoisen terveeltä tänään", sanoi pieni sairaanhoitajatar, joka oli tuonut teetarjottimen.
"Ja aurinko — näettekö, kuinka se paistaa! Ilma on niin lauha, että voin maata avoimin ikkunoin tuntematta ensinkään vetoa. Menisitte hetkiseksi kävelemään, se olisi teille terveellistä. Kukapa tietää, vaikka saisitte minutkin kanssanne jonakuna päivänä."
"Oi, rakas Ove, jospa pääsisitkin mukaan", sanoi Margareta lempeästi.
"Alan melkein luulla, että petkutan herroja virkaveljiäni! — Eikö päivä olekin kuin kevätpäivä, Margareta? Entä mitä sanot kukista, jotka neiti toi tullessaan minulle."
Hän silitti hiljaa sinipunervaa kukkakimppua, joka oli peitteellä.
"Mutta nehän ovat krookuksia", huudahti Margareta hämmästyneenä.
"Siten niitä nimitettäisiin meillä kotona, mutta täällä niitä sanotaan 'syysliljoiksi', ja niitä kasvaa villeinä alppiniityillä syksyisin. — Tässä on yksi napinreikääsi, Margareta. Nyt voit uneksia keväästä. Ja kerro minulle sitten, kuinka kaunista metsässä on."