»George! Mikä sinun on?»
»Oo, minä olen kai väsynyt. Minä olen ahertanut aikamoisesti konttorissa. Minun tarvitsee vain päästä irti ja levähtää hiukan.»
»No niin, nythän ei enää ole kuin pari viikkoa, kunnes lähdemme
Maineen, kultaseni.»
»Jaa — — —» Silloin hän heitti varovaisuuden hiiteen ja sanoi peittelemättä: »Myra! Minä luulen, että minun olisi hyvä päästä sinne aikaisin.»
»Niin, mutta sinunhan on tavattava sitä miestä New Yorkin asioissa.»
»Mitä miestä? Jaa niin. Se. Oo, siitä ei tullut mitään. Mutta minä tahdon lähteä Maineen aikaisin — jotta ehdin kalastella hiukan, onkia suuria taimenia, hemmetissä!» Hermostunut, teennäinen naurahdus.
»No niin, miksemme voi tehdä niin. Verona ja Matilda voivat hoitaa talon yhdessä, ja sinä ja minä voimme matkustaa milloin tahansa jos katsot meillä olevan varaa.»
»Mutta sehän on — — — Minä olen tuntenut itseni ylen hermostuneeksi viime aikoina. Minä ajattelin, että olisi ehkä hyvä, jos minä niinkuin lähtisin itsekseni ja hikoilisin sen ulos itsestäni.»
»George! Etkö sinä tahdo, että minä tulen mukaan?» Mrs. Babbitt oli liian kauhistuneen vakava ollakseen traagillinen tai suurenmoisesti loukkaantunut tai mitään muuta kuin aseeton ja hehkuva kuin höyryävä keitetty punajuurikas.
»Juu, tietysti minä tahdon! Minä ajattelin vain — —» -Muistaen Paul Rieslingin ennustaneen tätä hän oli yhtä epätoivoinen kuin Myra. »Minä tarkoitan, että joskus minunlaiselleni vanhalle konille on hyvä päästä matkaan ja saada tuulettua.» Hän yritti olla isällinen. »Kun sitten lapset ja sinä tulette — minä ajattelin, että minä ehkä voisin piipahtaa Maineen paria päivää ennen teitä — niin olisin taas valmis kaikkeen lystiin, ymmärrätkö?» Hän koetti rauhoittaa Myraa suurilla, meluavilla sanoilla, herttaisella hymyllä, niinkuin helluntaiseurakuntaa siunaava, suosittu saarnaaja, niinkuin laihaa kaunopuheisuuttaan parantava leikkisä luennoitsija, niinkuin kaikki miesten temppujen yrittäjät.
Myra tuijotti häneen, juhla-ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
»Olenko minä sinulle rasituksena, kun menemme lomalle? Enkö edistä sinun viihtymistäsi?»
Tämä mursi hänet. Hän muuttui äkkiä hysteeriseksi kuin kirkuva sylilapsi. »Juu, juu, juu! Juu helvetissä! Mutta etkö voi ymmärtää, että minä olen ihan riepuna? Minä olen ihan lopussa! Minun täytyy hoitaa itseäni! Etkö usko, minun täytyy — — — Minä olen kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin! Minun täytyy — — —»
Nyt oli Myra äidillinen ja suojeleva. »Niin, luonnollisesti! Sinun on matkustettava yksin. Mikset laita niin, että saat Paulin mukaasi, jotta te pojat voitte kalastella ja pitää hauskaa?» Hän taputti miestänsä olalle — hänen täytyi sitävarten nousta varpailleen — ja tämä vapisi hermostuneesta avuttomuudesta ja tällä hetkellä piti vaimostaan, ei vanhasta tottumuksesta, vaan myös turvautuen hänen voimaansa.
Myra huudahti hilpeästi: »Ylös siitä ja mene maata! Me hoidamme kyllä kaikki. Minä pidän huolen ovista. Ala mennä nyt vain!»
Monta minuuttia, monta tuntia, kaamean iankaikkisuuden oli hän valveilla, vapisten jonkinlaisessa alkeisen kauhun tilassa, ymmärtäen, että oli saavuttanut vapauden, ja miettien, mitä tekisi niin tuntemattomalla ja hämmentävällä seikalla kuin vapaus.
KYMMENES LUKU.
1.
Ei mikään asuntosikermä Zenithissä ollut päättävämmin kokeillut yhteensullomista kuin Revelstoke Arms, missä Paul ja Zilla Rieslingillä oli huoneisto. Työntämällä sängyt mataliin alkoveihin muutettiin makuuhuoneet arkihuoneiksi. Keittiöt olivat kaappeja, joista kukin sisälsi sähkölieden, tiskihyllyn, lasisen jääkaapin ja, joskus, balkanilaisen palvelijattaren. Kaikki Revelstoke Armsissa oli äärimmäisen uudenaikaista, kaikki yhteenpuserrettua — paitsi autovajat.
Babbittit olivat vieraisilla Rieslingien luona Revelstoke Armsissa. Rieslingien luona käyminen oli uskallettu yritys, kiintoisa ja joskus levottomuutta herättävä. Zilla oli vilkas, äänekäs, korkeapovinen, valkoverinen nainen täydessä kukoistuksessaan. Alentuessaan olemaan hyvällä tuulella hän oli hermostuneen hilpeä. Hänen huomautuksensa ihmisistä olivat terävän ivallisia ja paljastivat yleisen tekopyhyyden. »Niin, siinä olet oikeassa!» sanottiin ja oltiin tuhmannäköisiä. Hän tanssi hurjasti ja kehoitti kaikkia olemaan iloisia ja eloisia mutta kesken kaikkea hän saattoi pahastua. Hän pahastui aina. Elämä oli häntä vastaan tehty salaliitto, ja hän paljasti sen raivokkaasti.
Hän oli ystävällinen tänä iltana. Hän vain viittasi, että Orville Joneksella oli peruukki, että mrs. T. Cholmondeley Frinkin laulu muistutti kovassa käynnissä olevaa Ford-moottoria ja että jalosukuinen Otis Deeble, Zenithin pormestari ja kongressin ehdokas, oli omahyväinen narri (mikä oli aivan totta). Babbittit ja Rieslingit istuivat epäröivinä kivikovilla brokadituoleilla asunnon pienessä arkihuoneessa, jossa oli liesihylly ilman tulisijaa ja kaistale raskasta kultakangasta kiiltävän uudella pianolalla, kunnes mrs. Riesling huusi: »Ei, kuulkaa! Pannaan tähän pontta! Ota esiin viulusi, Paul, niin minä koetan opettaa Georgiea tanssimaan kunnollisesti.»
Babbittit olivat vakavissaan. Heitä askarruttivat suunnitelmat paosta Maineen. Mutta kun mrs. Babbitt kömpelön rakastettavasti yritti päästä alkuun: »Väsyykö Paul yhtä paljon talven työstä kuin Georgie?» niin Zilla muisti erään kärsimänsä vääryyden; ja kun Zilla Riesling muisti jonkin vääryyden, pysähtyi maailma kulussaan, kunnes jotakin oli tehty.
»Väsyykö hän? Ei, hän ei väsy, hän tulee vain hulluksi, siinä kaikki! Te luulette tietenkin, että Paul on niin järkevä, ja hän tahtoo näyttää kiltiltä karitsalta, mutta hän on itsepäinen kuin muuli. Oo, jos teidän olisi pakko elää hänen kanssaan yhdessä — — —! Silloin tulisitte näkemään, kuinka hauska hän on. Hän vain teeskentelee myöntyväisyyttä voidakseen saada tahtonsa läpi. Ja minä, minä saan kantaa vanhan äkäpussin nimeä, mutta ellen minä silloin tällöin räjähtäisi ja panisi vauhtia asioihin, niin me kuolisimme lahomätään. Hän ei koskaan tahdo lähteä minnekään, ja — — Eilen illalla, vain senvuoksi, että auto oli rikki — ja sekin oli hänen vikansa, hänen kun olisi pitänyt antaa tutkia moottoria — ei hän tahtonut lähteä eläviin kuviin raitiovaunulla. Mutta me menimme, ja sitten oli eräs konduktööri hävytön, eikä Paul tahtonut tehdä yhtään mitään.
— Minä seisoin astimella ja odotin pääsyä vaunuun, niin tuo raakalainen, se konduktööri, ärjäisee minulle: 'Pitäkää te siellä kiirettä!' Ikinä koko elämässäni ei kukaan ole puhutellut minua sillä tavalla! Minä hämmästyin niin, että vain käännyin hänen puoleensa ja sanoin — minä oletin, että se oli erehdys, minkä vuoksi sanoin hänelle aivan kohteliaasti: 'Puhuitteko te minulle?' ja hän vain räyhäsi: 'Puhuin kyllä, te estätte koko vaunua lähtemästä liikkeelle!' sanoi hän, ja silloin minä näin, että hän oli tavallinen raaka, sivistymätön tolvana, jolle osoitettu ystävällisyys on hukkaan heitettyä, joten minä pysähdyin ja katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: 'Anteeksi, sitä minä en tee ensinkään', sanoin minä, 'edessä olevat ihmiset vain eivät astu sisään', sanoin minä, 'ja sallikaa minun lisäksi sanoa teille, nuori mies, että olette raaka, sivistymätön, röyhkeä tolvana', sanoin minä, 'ettekä mikään gentlemanni! Minä aion ehdottomasti ilmiantaa teidät, sanoin, 'ja me saamme nähdä', sanoin minä, 'tarvitseeko daamin sietää loukkauksia keneltä juopuneelta hulttiolta hyvänsä, joka suvaitsee panna päälleen tahraisen univormun, ja minä olisin teille kiitollinen', sanoin minä, 'jos pitäisitte raa'at haukkumasananne omina tietoinanne.' Ja sitten minä odotin, että Paul osoittaisi, että hänessä on edes jonkin verran miestä, ja tulisi avukseni, mutta hän seisoi siinä vain ja oli ollakseen ikäänkuin ei olisi kuullut yhtään sanaa, ja silloin minä sanoin hänelle: 'Kuule', sanoin minä — — —»
»Oh, lopeta toki, lopeta, Zilla!» ähkyi Paul. »Tiedämmehän me kaikki, että minä olen raukkamainen ja sinä herkkä pikku tyttö ja annetaan asian olla.»
»Annetaan asian olla?» Zillan kasvot olivat vääntyneet kuin Medusan, hänen äänensä oli kuin tikarin myrkytetty terä. Hän uhkui vanhurskauden ja ilkeyden iloa. Hän oli ristiretkeilijä, ja kuten kaikki ristiretkeilijät, nautti hän tilaisuudesta saada olla häijy hyveen nimessä. »Annetaan olla? Jos ihmiset tietäisivät, kuinka paljon minä olen antanut olla — — —»
»Oih, älä nyt huoli rehkiä!»
»Missähän sinä olisit, jos en minä 'rehkisi' sinun kanssasi? Nukkuisit puolipäivään ja soittaisit idioottimaista viuluasi puoliyöhön! Sinä olet luonnostasi laiska ja sinä olet luonnostasi epäkäytännöllinen ja sinä olet pelkuri, Paul Riesling — — —»
»No mutta Zilla, älä sano niin; sinä et tarkoita mitä sanot!» suhditteli mrs. Babbitt.
»Sanon kuin sanonkin, ja ihan vakavasti joka sanan!»
»No, mutta Zilla, kuinka sinä saatat!» Mrs. Babbitt oli äidillinen ja huoltava. Hän ei ollut Zillaa vanhempi, mutta siltä tuntui — ensin. Hän oli tyyni ja pyylevä ja keski-ikäinen, kun taas Zilla oli viidenviidettä iässä niin kalpea ja puristettu että saattoi tietää vain, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. »Kuinka sinä saatat puhua köyhälle Paul-paralle sillä tavalla?»
»Köyhälle, niin! Se on oikein. Me olisimme molemmat köyhiä, me olisimme köyhäinhuoneessa, ellen minä panisi pontta häneen.»
»Mutta, kuule nyt, Zilla, Georgie ja minä olemme juuri puhuneet, kuinka ankarasti Paul on ahertanut koko vuoden, ja me ajattelimme, että olisi viehättävää, jos nuo pojat voisivat lähteä matkalle kahdenkesken. Minä olen koettanut kehoittaa Georgiea matkustamaan Maineen ennen meitä muita ja levähtämään, ennenkuin me tulemme, ja minusta olisi viehättävää, jos Paul voisi vapautua ja lähteä hänen mukaansa.»
Tämä hänen salaisen pakosuunnitelmansa esittäminen säikytti Paulin vireille välinpitämättömyydestä. Hän hieroi käsiänsä. Hänen sormiaan syyhytti.
Zilla jatkoi haukkumistaan: »Niin! Sinä olet onnellinen, sinä! Sinä voit antaa Georgen matkustaa eikä sinun tarvitse pitää häntä silmällä. Paksu, vanha George! Joka ei vilkaisekaan toisiin naisiin! Siihen hänellä ei ole rohkeutta!»
»Sepä peijakas, etteikö minulla ole rohkeutta!» Babbitt puolusti lämpimästi kallisarvoista säädyttömyyttään, kun Paul keskeytti hänet — ja Paul näytti vaaralliselta. Hän nousi äkkiä, hän sanoi lempeästi Zillalle:
»Näyttää kuin tahtoisit vihjata siihen, että minulla on paljon lemmittyjä.»
»Niin teen.»
»No niin, kultaseni, kun kerran kysyt — — — Viimeisten kymmenen vuoden mittaan ei ole ollut sitä aikaa, etten minä olisi löytänyt jotakin sievää tyttöä lohduttajakseni, ja niin kauan kuin sinä jatkat rakastettavaisuuttasi, tulen arvattavasti jatkamaan sinun pettämistäsi. Se ei ole vaikeaa. Sinä olet niin tuhma.»
Zilla änkytti; hän kirkui; ei voinut erottaa yhtään sanaa siitä sättimisen ryöpystä, joka hänestä pulppusi.
Silloin muuttui säyseä George F. Babbitt. Jos Paul oli vaarallinen, jos Zilla oli käärmeensuortuvainen raivotar, jos ne hillityt tunteet, jotka olivat asiaankuuluvia Revelstoke Armsissa, oli revitty räiskyväksi vihaksi, niin oli Babbitt kaikista kauhistuttavin. Hän hypähti ylös. Hän näytti sangen suurelta. Hän tarttui Zillan olkapäähän. Välittäjän varovaisuus oli haihtunut hänen kasvoiltaan ja hänen äänensä oli julma.
»Minä olen saanut tarpeeni tästä hemmetin hölystä! Minä olen tuntenut sinut viisikolmatta vuotta, Zilla, enkä ole vielä koskaan nähnyt sinun jättävän käyttämättä yhtään tilaisuutta päästä syytämään omaa syytäsi Paulin niskaan. Sinä et ole ilkeä. Sinä olet pahempaa. Sinä olet narri. Ja saat uskoa, Paul on paras poika, minkä Jumala on luonut. Jokainen kunnollinen ihminen on peräti kyllästynyt ja väsynyt sinun tapaasi käyttää hyväksesi sitä, että olet nainen, ja pistellä Paulia millä sinä osaat. Mikä helvetissä sinä luulet olevasi, että semmoisen miehen kuin Paul tarvitsisi pyytää sinulta lupaa lähteä matkalle minun kanssani? Sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit jonkinlainen seos kuningatar Viktoriaa ja Cleopatraa. Narri, etkö sinä näe, kuinka ihmiset nauravat sinulle ja tekevät sinusta pilkkaa?»
Zilla nyyhkytti: »Minä en ole koskaan — minä en koskaan — ei kukaan koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla koko elämässäni!»
»Ei, mutta niin puhuvat kaikki sinun selkäsi takana! Aina! Ne sanovat, että sinä olet riitaisa vanha akka. Vanha, piru soikoon!»
Tämä katala hyökkäys mursi Zillan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hän itki. Mutta Babbitt tuijotti häneen järkähtämättä. Hän tunsi, että hän oli kaikkivaltias virkamies toimivaltaansa käyttämässä, että Paul ja mrs. Babbitt katselivat häntä kauhuissaan, että hän yksin pystyi käsittelemään tätä tapausta.
Zilla väänteli. Hän rukoili: »Oi, ei, eihän niin sanota!»
»Sanotaan varmasti.»
»Minäkö ollut ilkeä nainen! Minä olen kauhean pahoillani. Minä surmaan itseni. Minä teen mitä tahansa. Oo, minä — — — Mitä sinä tahdot?» Hän nöyryytti itsensä täydellisesti. Ja hän nautti siitä. Sille, joka on kohtauksien tuntija, ei mikään ole nautinnollisempaa kuin perinpohjainen, melodramaattinen, itsekäs nöyryys.
»Minä tahdon, että sinä annat Paulin lähteä Maineen minun kanssani», komensi Babbitt.
»Niin, mitäpä minulla on siinä tekemistä? Sinähän olet juuri sanonut, että minä olen idiootti eikä kukaan minusta välitä.»
»Joo, kyllä sinulla on siinä tekemistä, on varmasti! Sinun on ensinnäkin tehtävä se, että lakkaat vihjailemasta, että hän niin pian kuin pääsee ulkopuolelle sinun näköpiiriäsi on heti jossakin hamejahdissa. Tosiasia on, että sillä tavalla saat pojan sille tielle. Sinulla pitäisi olla enemmän älliä.»
»Oi minä koetan, vilpittömästi, minä koetan, George! Minä tiedän olleeni ilkeä. Oi, antakaa minulle anteeksi, kaikki, antakaa anteeksi — — —»
Hän nautti.
Samoin Babbitt. Hän tuomitsi runsaasti ja armahti auliisti, ja kun hän marssi ulos vaimonsa kanssa, valisti hän tätä suurenmoisella selityksellä:
»Oikeastaan katalaa pidellä Zillaa sillä tavoin, mutta sehän oli ainoa tapa käsitellä häntä. Saakeli soikoon, enkös saanut häntä polvillensa!»
Mrs. Babbitt sanoi tyynesti: »Sait. Sinä olit inhoittava. Koetit tehdä itsesi tärkeäksi. Sinulla oli hirveän hauskaa ja sinä ajattelit koko ajan, mikä suuri ja mainio mies olit!»
»No, mutta peijakas! Onko mokomaa ennen kuultu! Tietysti olisi minun pitänyt odottaa, että sinä et olisi minun puolellani. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä puolustaisit omaa sukupuoltasi!»
»Niin. Zilla-parka, hän on niin onneton. Hän kostaa sen Paulille. Hänellä ei ole siinä pienessä huoneistossa mitään puuhaa. Ja hän mietiskelee liian paljon. Ja hän oli ennen niin suloinen ja iloinen ja on nyt myrtynyt siitä, että se aika on mennyt. Ja sinä olit niin katala ja karkea kuin suinkin saatoit. Minä en ole vähääkään ylpeä sinusta — tai Paulista, joka seisoi siinä ja kerskui inhoittavista rakkausasioistaan!»
Babbitt oli vaiti ja nyrpeissään; hän piti huonon tuulensa ylvään suuttumuksen korkealla tasolla koko kotimatkan. Ovella hän jätti vaimonsa itsetyytyväisen etevämmyyden tunnossa ja käveli hetken nurmikolla.
Epämiellyttävän äkkiä välähti hänen päähänsä: »Peijakas, entäpä, jos Myra oli oikeassa — osittain oikeassa?» Äskeinen kohtaus oli mahtanut tehdä hänet liian herkäksi; tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän oli epäillyt omaa erinomaisuuttaan; ja hän tunsi kesäyön, tunsi kostean nurmen tuoksun. Sitten: »Viis minä siitä! Minä olen ajanut asian läpi. Me pääsemme lähtemään. Ja Paulin vuoksi voisin tehdä mitä hyvänsä.»
2.
He olivat ostamassa Maine-komppeitansa Ijamsin Veljesten Urheilumakasiinissa Propagandakerhotoverinsa Willis Ijamsin avulla. Babbitt oli aivan hullaantunut. Hän luikkasi ja tanssi. Hän kuiskasi Paulille: »Tämä on lystiä, eikö ole? Ostella komppeita mitä? Ja kunnon vanha Willis Ijams tulee puotiin itse auttamaan meitä! Kuule, jos nuo vekkulit, jotka ostelevat varustuksiaan North Lakesia varten, tietäisivät, että me menemme suoraan Maineen, niin ne varmaan kepertyisivät, uskotko?… Pidäpäs kiirettä, veli Ijams — Willis, tarkoitan. Tässä sinulla on hieno tilaisuus! Me ei olla Naukumaijan poikia. Hei! Laske minut vain esille! Minä ostan koko varaston!»
Hän katseli ahnain silmin kärpäs-onkia ja muhkeita kumisaappaita, jotka ulottuivat lonkkiin saakka, telttoja, joissa oli selluloidiakkunat, ja kokoonpantavia tuoleja ja pieniä jääkaappeja. Hänen teki mieli sydämensä yksinkertaisuudessa ostaa kaikki. Sama Paul, jonka hän aina oli tuntenut olevan ikäänkuin hänen holhouksensa tarpeessa, esti häntä toteuttamasta hulluja halujansa.
Mutta Paulkin innostui, kun Willis Ijams, kauppias, jolla oli runollisuuden ja diplomatian aistia, selitteli kärpäsiä. »Tietenkin te tiedätte, pojat», sanoi hän, »että pääkiistana on kysymys, kuivatko vai märät kärpäset. Omasta puolestani olen kuivien kärpästen puolella. Hienompaa urheilua!»
»Tietysti! Eri paljon hienompaa urheilua», äänteli Babbitt, joka tiesi hyvin vähän kärpäsistä, sekä kuivista että märistä.
»Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, Georgie, niin hankit itsellesi hyvän varaston näitä 'pale evening dims' ja 'silver sedges' ja 'red ants'. Saakeli, se sitten vasta kärpänen on, tämä punainen muurahainen!»
»Hemmetti! Se on mitä se on — kärpänen!» riemuitsi Babbitt.
»Joo, kuule, tuo punainen muurahainen», sanoi Ijams, »on oikea väärentämätön kärpänen.»
»Sittenhän on se ja se, ellei vanha monsieur Taimen tule esille, kun lasken yhden näitä punaisia muurahaisia veteen!» vakuutti Babbitt, ja hänen paksut ranteensa tekivät ihastuneen heittävän liikkeen.
»Niin. Ja järvilohi tarttuu siihen myöskin», sanoi Ijams, joka ei koskaan ollut nähnyt järvilohta.
»Lohia! Taimenia! Paul, näetkö setä Georgen khakihousuissaan vetelevän niitä maihin aamuhämärässä? Aaah!»
3.
He istuivat New Yorkin pikajunassa, uskomatonta kyllä matkalla Maineen, uskomatonta kyllä ilman perheitänsä. He olivat vapaita, miesten maailmassa, Pullman-vaunun tupakkaosastossa.
Vaununikkunan ulkopuolella jurotti pimeys seinänä, josta silloin tällöin vilahti yksinäisiä, salaperäisiä valoja. Junan tuutiessa ja kolistessa oli Babbitt äärettömän tietoinen siitä, että hän oli matkalla, kulki eteenpäin. Hän kumartui Paulin puoleen ja murahti: »Helkkari, on hauskaa olla pitkällä matkalla, vai mitä?»
Ahdas vaunu okranvärisine metalliseinineen oli suurimmaksi osaksi täynnä sen laadun miehiä, joita hänen oli tapana nimittää Parhaiksi pojiksi mitä voi tavata — Oikeiksi kunnon kavereiksi. Niitä istui neljä pitkällä sohvalla; paksu herra, jolla oli paksu, ovela naama, ohut ja terävänenäinen herra, päässä vihreä veluurihattu, hyvin nuori nuorukainen, suussa muka merenvahainen paperossinholkki, ja Babbitt. Vastapäätä heitä, kahdella siirrettävällä nahkanojatuolilla, istuivat Paul ja eräs laiha vanhanaikainen herra, hyvin viekas, suupielissä rypyt kuin sulkumerkit. Kaikki lukivat sanomalehtiä tai ilmoituksia kengistä ja savitavaroista ja odottivat keskustelun nautintoja. Se hyvin nuori mies, joka oli ensimmäisellä matkallaan Pullmanissa, aloitti.
»Tiedättekö, peijakas vieköön, minulla oli tosiaan mitä lystikkäimpiä seikkailuja Zenithissä. Tiedättekö, kun pääsee johtolangan päähän kiinni, voi siellä keksiä yhtä hulluja seikkailuja kuin New Yorkissa!»
»Niin, arvaa sen, että te elitte siellä kelvottomasti. Minä ajattelin juuri, että tuo on kevytmielinen vekkuli, kun näin teidän nousevan junaan», nauroi paksu.
Toiset laskivat mielissään lehdet käsistään.
»Ei, mutta kuulkaa tosiaan! Minä luulen nähneeni Lehtosalissa semmoista, mitä te ette ole ikinä nähnyt!» intti poikanen.
»Sen minä kyllä uskon. Olen varma, että te nuoleskelitte maitosekoria kuin rintalapsi ainakin!»
Sitten, kun poika oli ollut johdantona, unohtivat he hänet ja ryhtyivät oikeaan keskusteluun. Ainoastaan Paul, joka istui itsekseen ja luki sanomalehtensä jatkoromaania, ei ottanut siihen osaa, ja kaikki, Babbittia lukuunottamatta, pitivät häntä ylpeänä, omituisena, ikävänä ihmisenä.
Kuka heistä mitäkin sanoi, ei ole selvitetty ja onkin yhdentekevää, heillä kun kaikilla oli samat mielipiteet ja kaikki esittivät ne samalla pontevalla ja uhmaavalla varmuudella. Ellei Babbitt julistanut määrättyä tuomiota, istui hän ainakin ja hymyili tuomarille, joka sen julisti.
»Mutta totisesti myydään Zenithissä aika paljon pirtua. Niinhän muuten tehdään kaikkialla. Minä en tiedä, mitä mieltä te, pojat, olette kieltolaista, mutta mikäli minä saatan nähdä, on se maanmainio miespoloiselle, jolla ei ole mitään tahdonlujuutta, mutta mitä tulee meidänkaltaisiimme, on se kajoamista persoonalliseen vapauteen.»
»Joo, niin se on. Kongressilla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisen persoonallista vapautta», yhtyi toinen.
Eräs mies tuli sisään viereisestä osastosta, mutta kun kaikki paikat olivat täynnä, täytyi hänen seistä polttaen paperossiaan. Hän oli asiaankuulumaton, hän ei kuulunut tupakkavaunun Vanhoihin Sukuihin. He katsahtivat häneen kylmästi, hän yritti näyttää huolettomalta, tarkasteli leukaansa peilissä, luopui lähentelyaikeista ja meni ääneti ulos.
»Minä piipahdin juuri etelässä päin. Liikeolot eivät ole siellä kovinkaan hyviä.»
»Mitä sanotte? Eivät kovinkaan hyviä, niinkö?»
»Eivät, ne tuntuivat minusta tuskin edes keskinkertaisilta.»
Koko seurakunta nyökkäsi ymmärtävästi ja ratkaisevasti: »Ehei, ei niissä ole juuri hurraamista.»
»No niin, liikeolot eivät totisesti ole myöskään lännessä niinkuin pitäisi, ei lähimainkaan.»
»Ei, se on varma. Ja minä arvelen, että se tuntuu hotelleissa. Mutta yksi hyvä siitä on joka tapauksessa: ne hotellit, jotka ottivat viisi lappua päivässä — niin ja kuusi, jopa seitsemän! — kurjasta huoneesta, ovat hemmetin iloisia saadessaan neljä — ja antavat siihen vielä vähän passausta kaupan päälle.»
»Niin on. Kuulkaa, hotelleista puhuen, minä satuin äskettäin menemään ensimmäistä kertaa St. Francisiin San Franciscossa, ja tiedättekö, se on todella ensiluokan paikka.»
»Siinä olet oikeassa, veli! St. Francis on hieno paikka. Ehdottomasti ensiluokkainen.»
»Niin on. Siinä olen samaa mieltä kuin tekin. Se on ensiluokkainen paikka.»
»Joo, mutta sanokaa, onko kukaan teistä, pojat, koskaan asunut Rippletonissa Chicagossa? Minä en tahdo moittia — minusta päinvastoin pitää antaa tunnustusta, missä voi — mutta tiedättekö, kaikista kurjista koloista, jotka ovat olevinaan ensiluokan hotelleja, on se kehnoin. Minä aion toimittaa ne herrat vielä kiinni kerran, ja sen heille sanoin. Tehän tiedätte, minkä luontoinen minä olen — no niin, sitä ehkä ette tiedä, mutta minä olen tottunut ensiluokan mukavuuksiin ja olen täysin valmis maksamaan kohtuullisen hinnan. Minä tulin tässä hiljattain Chicagoon myöhään eräänä iltana, ja Rippleton on lähellä asemaa — minä en ollut koskaan ennen siellä ollut, mutta sanoin autonkuljettajalle —minusta pitää aina ottaa auto, kun tulee perille myöhään; se maksaa ehkä hiukan enemmän, mutta hemmetissä, se on sen arvoinen, kun on oltava ylhäällä seuraavana aamuna aikaisin ja mentävä myymään koneita — ja minä sanoin hänelle: 'Ajakaa Rippletoniin'.
— No niin, niin tultiin sitten sinne, ja minä saapastin tiskin luo ja sanoin ovenvartijalle: 'Well, veli, onko teillä hyvä huone ja kylpyhuone Bill-serkulle?' Ja mitä luulette? Te olisitte kai luulleet, että minä olisin myynyt hänelle hylkytavaraa tai pyytänyt häntä tekemään työtä sabattina! Hän muljautti minuun toisella silmällään ja murahti: 'En tiedä, ystäväni, minä katson', ja sitten hän sukelsi siihen kojuun, missä niillä on huoneet merkittyinä. Melkein luulen, että hän soitti Credit Associationiin ja American Security Leagueen ottaakseen selvän, että minä olin ali right — ainakin olisi sillä aikaa sen ehtinyt — tai ehkä hän vain nukahti hiukan, mutta lopulta hän tuli, katsoi minuun niinkuin se olisi häneen koskenut ja örähti: 'Luulen voivani antaa teille kylpyhuoneella varustetun huoneen!' — 'Oo, se oli kiltti teko — ikävä, että täytyi vaivata teitä — paljonkos siitä minulta viedään?' sanoin todella kohteliaasti. — 'Se maksaa teille seitsemän kolikkoa päivässä, ystäväni', sanoi hän.
— No, oli myöhä, ja joka tapauksessahan se kuului kustannustiliin — sun perhana, jos minä olisin ollut sen maksamassa, eikä firma, niin olisin kierrellyt katuja koko yön, ennenkuin olisin antanut sellaisen roskaravintolan nylkeä minulta seitsemän pyöreää, kilisevää dollaria, se on varma. Nyt annoin asian olla. No, portieeri herätti hauskan nuoren juoksupojan — mainio poika — ei päivääkään yli yhdeksänkahdeksatta vuotta vanha — oli mukana Gettysburgin taistelussa eikä tiedä vielä, että se on lopussa — luuli minun kuuluvan Confederation miehiin, ainakin päättäen siitä, kuinka hän minuun katsoi — ja Rip van Winkle saattoi minut sitten johonkin — minä huomasin sitten, että ne sanoivat sitä huoneeksi, mutta ensin luulin, että se oli erehdys — luulin, että he pistivät minut johonkin Pelastusarmeijan keräysrasiaan. Seitsemästä dollarista per joka diem! Saakeli!»
»Niin, minä olen kuullut, että Rippleton on jokseenkin mahdoton. Kun minä matkustan Chicagoon, asun aina Blackstonessa tai La Sallessa — ensiluokan paikkoja.»
»Sanokaa, onko kukaan teistä koskaan asunut Birchdalessa Terre
Hautessa? Minkälainen se on?»
»Oo, Birchdale on ensiluokkainen hotelli.»
(Kahdentoista minuutin neuvottelu hotelleista South Bendissä,
Flintissä, Daytonissa, Tukassa, Wichitassa, Fort Worthissa, Winonassa,
Eriessä, Fargossa ja Moose Jawissa.)
»Hinnoista puhuen», huomautti veluurihattuinen mies hypistellen raskaissa kellonperissään riippuvaa hirvenhammasta, »tahtoisin tietää, mitä perää siinä on, että muka vaatteiden hinta on alenemassa. Ottakaa nyt esim. tämä puku, joka minulla on ylläni.» Hän nipisti housunsa lahjetta. »Neljä vuotta sitten maksoin siitä kaksiviidettä ja puoli, ja se oli kunnollista, hyvää tavaraa. No, nyt äskettäin menin erääseen puotiin siellä kotona ja pyysin saada nähdä pukuja, ja mies raahaa esiin muutamia ryysyjä, joita totisesti en tahtoisi panna pikentin päälle. Vain uteliaisuudesta kysyin häneltä: 'Mitä te pyydätte tästä roskasta?' — 'Roskasta', sanoi hän, 'mitä te tarkoitatte roskalla? Tämä on hienoa tavaraa, täysvillaa.' — Ei helvetissäkään! Se oli selvää kasvisvillaa, suoraan plantaashilta! — 'Se on täysvillaa, ja me saamme siitä seitsemänseitsemättä ja yhdeksänkymmentä.' — 'Oo, vai niin saatte', sanoin minä. 'Ette vain minulta saa', sanoin minä ja läksin ulos hänen nenänsä edestä. Uskokaa pois. Ja sitten sanoin vaimolleni: 'Kuule', sanoin minä, 'niin kauan kuin jaksat ja vielä voit panna muutaman paikan papan housuihin, emme ajattelekaan ostaa uusia vaatteita.'»
»Se oli oikein, veli. Ja katsokaa vain kauluksia esimerkiksi — — —»
»Mitä? Odottakaa hiukan!» keskeytti paksu herra. »Mikä kauluksia vaivaa? Minä myyn kauluksia! Tiedättekö, että kaulusten valmistuskustannukset vielä ovat kaksisataa seitsemän prosenttia yli — — —»
He vakuuttivat, että jos heidän vanha ystävänsä paksu herra möi kauluksia, niin kaulusten hinta oli juuri se, minkä sen tuli olla, mutta kaikki muut vaatekappaleet olivat traagillisen kalliita. He ihailivat ja rakastivat toisiaan nyt. He menivät kauppatieteen syvyyksiin ja viittasivat, että auran tai tiilikiven valmistamisen tarkoituksena oli saada ne myydyksi. Heille ei romanttinen sankari ollut enää ritari, vaeltava laulaja, cowboy, lentäjä tai rohkea, nuori asianajaja, vaan suuri myyntipäällikkö, jolla oli Kauppaprobleemain Selitys pulpetin lasilevyllä, jonka aatelisarvonimi oli »Liikeprofessori» ja joka kaikkine nuorine samuraineen harjoitti yleisammattia Myydä — ei myydä mitään erikoista, kenenkään erikoisen puolesta tai kellekään erikoiselle, vaan juuri vain Myydä.
Keskustelu ammateista herätti Paul Rieslingin. Vaikka hän oli viuluniekka ja kiintoisa onneton aviomies, oli hän myöskin hyvin taitava kattohuovan myyjä. Hän kuunteli paksun herran lausuntoja »firmalehtien ja julkaisujen arvosta menetelmänä panna vauhtia poikiin maalla» ja lausui itse pari hyvää huomautusta kahdensentin postimerkkien käyttämisestä kiertokirjeissä. Sitten hän teki rikoksen Kaikkien Oikeauskoisten joukon pyhää lakia vastaan. Hän rupesi korkealentoiseksi.
He olivat juuri tulossa erääseen kaupunkiin. Sen edustalla he kulkivat erään rautatehtaan ohi, josta kiiluvat punaiset ja keltaiset liekit nuolivat kummitusmaisia savupiippuja, rautapeitteisiä seiniä ja synkkiä komeroita.
»Herra Jumala, katsokaa tuota — suurenmoista!» sanoi Paul.
»Joo, sen saa sanoa, että se on suurenmoista, ystäväni. Se on Shelling Hortonin rautatehdas, ja sanotaan, että vanha John Shelling ansaitsi kolme miljoonaa dollaria ammuksien valmistamisella sodan aikana!» sanoi veluurihattuinen mies kunnioittavasti.
»Minä en tarkoittanut — minä tarkoitan, että on ihanaa nähdä, kuinka valo vetää esiin pimeästä tuon silmääkiehtovan pihan kaikkine romukasoineen», sanoi Paul.
He tuijottivat häneen, kun taas Babbitt kerskui: »Tällä Paulilla on tosiaan pieni hieno silmä havaita kauniita ja omituisia paikkoja ja kaikkea semmoista. Olisi ollut kirjailija tai jotakin sentapaista, ellei olisi antautunut kattojenkattamiseen.» Paul näytti pahastuneelta. (Babbitt epäili joskus, ymmärsikö Paul antaa arvoa hänen uskolliselle avulleen.) Veluurihattuinen mies röhki: »No niin, minä puolestani katson, että Shelling Horton pitää tehtaansa kauhean likaisina. Huolimattomasti hoidettuja! Vaikka arvaan, ettei ole mitään lakia, joka kieltää sanomasta niitä 'silmääkiehtoviksi', jos se on se vaikutus, minkä te niistä saatte!»
Paul palasi nyreissään lehteensä, keskustelu lipui johdonmukaisesti junaan.
»Mihin aikaan me tullaan Pittsburgiin?» kysyi Babbitt.
»Pittsburgiin? Minä luulen, että tullaan — ei, se oli viimevuotinen aikataulu — odottakaa silmänräpäys — annas kun katson — minulla pitäisi olla aikataulu täällä jossakin.»
»Olemmekohan myöhästyneet?»
»Tuskin sentään.»
»Ollaan — me olimme seitsemän minuuttia myöhässä viime asemalla.»
»Oltiinko? Tosiaan? Peijakas, minä luulin, ettei oltu myöhässä ollenkaan.»
»Joo, noin seitsemän minuuttia.»
»Niin oikein, seitsemän minuuttia myöhässä.»
Passari tuli sisään — valkonuttuinen, messinkinappinen neekeri.
»Paljonko me ollaan myöhässä, George?» röhki paksu herra.
»En tosiaan tiedä. Enpä juuri luule, että ollenkaan», sanoi passari kääntäen kokoon pyyhkeitä ja taitavasti heittäen niitä pesukulhojen yläpuolella olevaan pitimeen. Seurakunta tuijotti häneen synkästi, ja kun hän oli mennyt, he moitiskelivat:
»En tiedä, mikä noihin neekereihin on mennyt nykyaikaan. Niiltä ei koskaan saa kohteliasta vastausta.»
»Ei, se on sitten varma. Sitä ollaan menossa siihen, etteivät ne enää osoita vähääkään kunnioitusta. Vanhan ajan neekeri oli mainio — hän tiesi paikkansa — mutta nämä nuoret mustikit eivät halua olla passareina eikä pumpulityöläisinä. Huihai! Heistä pitää tulla professoreita ja juristeja ja Herra ties mitä kaikkea! Uskokaa pois, että siitä on syntymässä aika ankara pulma. Meidän pitäisi liittyä yhteen ja näyttää mustalle miehelle, niin, ja keltaiselle, hänen paikkansa. Minun täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole rotuennakkoluuloja, ei yhtä hiventä. Minä olen ensimmäinen iloitsemaan, kun musiikilla on menestystä — niin kauan kuin hän pysyy sillä alalla, mikä hänelle kuuluu, eikä yritä anastaa itselleen sitä auktoriteettia ja liiketaitoa, joka oikeutta myöten kuuluu valkoiselle miehelle.»
»Se on oikea ajatus. Ja toinen asia, joka meidän täytyy tehdä», sanoi veluurihattuinen mies (jonka nimi oli Koplinsky), »on ehkäistä noita perhanan ulkomaalaisia tulemasta maahan. Jumalan kiitos, että meillä pannaan raja maahanmuutolle. Juutalaisten ja hunnien täytyy oppia, että tämä on valkoisen miehen maa ja että me emme halua heitä tänne. Kun olemme sulattaneet itseemme ne muukalaiset, joita täällä nyt on, ja opettaneet heille amerikkalaisuuden periaatteet ja tehneet niistä ihmisiä, niin silloin voimme ehkä laskea sisään hiukan lisää.»
»Joo, varmasti. Niin se on», huomauttivat he ja siirtyivät vähemmän vakaviin aiheisiin. He loivat pikaisen silmäyksen automobiilien hintoihin, autonrenkaiden kestävyyteen, öljyosakkeihin, kalastukseen ja Dakotan vehnäsadon toiveisiin.
Mutta paksu herra kävi kärsimättömäksi tästä ajanhukasta. Hän oli matkaveteraani ja vapaa illusioneista. Hän oli jo vakuuttanut olevansa »vanha, vetävä numero». Hän kumartui eteenpäin, kiinnitti heidän huomionsa ovelan humoristisella ilmeellään ja röhki: »Perhana, pojat, heitetään jo muodollisuudet hiiteen ja ruvetaan juttusille!»
He tulivat hyvin vilkkaiksi ja intiimeiksi.
Paul ja poju poistuivat. Toiset sovittelivat itseään mukavampiin asenteihin pitkällä sohvalla, aukaisivat liivinsä, nostivat jalkansa tuoleille, siirsivät uhkeat messinkiset sylkylaatikot lähemmäksi ja vetivät alas viheriän kaihtimen sulkeakseen tuntemattoman, peloittavan pimeyden ulos. Jokaisen naurunrähäkän jälkeen he huusivat: »Mutta olettekos kuullut sitä, kun — —» Babbitt oli laaja ja miehekäs. Kun juna pysähtyi eräällä tärkeällä asemalla, kävelivät nuo neljä herraa edestakaisin sillalla suuren, savuttuneen suojakaton alla, joka muistutti pilvistä taivasta, korkeiden käymäsiltojen alla, ankkahäkkien ja riippuvien naudanruhojen välitse tuntemattomassa, salaperäisessä kaupungissa. He vaelsivat rinnakkain, vanhoina ystävyksinä ja sangen tyytyväisinä. Venytetty »Pai — koil — Ien — ne!» — joka kuului kuin kehoitushuuto vuorten keskellä hämärässä — sai heidät rientämään takaisin tupakkavaunuun jatkamaan hauskoja kaskujansa kello kahteen asti aamulla, silmät kosteina sikarinsavusta ja naurusta. Erotessaan he pudistivat toistensa käsiä ja nauroivat: »Tämä oli mainio ilta. Ikävä, että täytyy lopettaa. Hiton hauska tavata teitä.»
Babbitt makasi valveilla makuuhuoneen ahtaassa, kuumassa hautakammiossa, hytkien naurusta muistaessaan paksun herran veistelmää daamista, joka tahtoi olla hurja. Hän kohotti uudinta, hän makasi, toinen pyylevä käsivarsi pään ja ohuen päänalusen välillä, ja katseli ohikiitävien puiden hahmoja ja kylistä tuikkivia valoja, jotka olivat kuin huutomerkkejä. Hän oli hyvin onnellinen.
YHDESTOISTA LUKU.
1.
Heillä oli junien välillä neljä tuntia aikaa New Yorkissa. Ainoa, mitä Babbitt halusi nähdä, oli Pensylvania Hotel, joka oli rakennettu sen jälkeen, kun hän viimeksi oli täällä. Hän tuijotti sitä mutisten: »Kaksituhattakaksisataa huonetta ja kaksituhattakaksisataa kylpyhuonetta! Se voittaa kaikki maailmassa! Herra Jumala, niiden tulot täytyy olla — no, oletetaan, että huoneen hinta on neljästä kahdeksaan dollariin päivässä, ja muutamista arvatenkin kymmenen, ja — neljä kertaa kaksituhattakaksisataa — tai sanotaan kuusi kertaa kaksituhattakaksisataa — no, joka tapauksessa, ravintolat ja kaikki, sanotaan kesillä kahdeksan ja viidentoistatuhannen välillä päivässä. Joka päivä! En ikinä luullut saavani nähdä mitään sellaista! Peijakkaanmoinen kaupunki! Tietenkin on tavallisilla miehillä Zenithissä enemmän omaperäisiä aloitteita kuin näillä huijareilla, mutta minun täytyy sittenkin antaa etusija New Yorkille. Niin, rakas kaupunkini, sinä olet all right — erinäisissä suhteissa. No, Paulski, nyt me olemme tainneet nähdä kaiken, mikä on jonkin arvoista. Miten kulutamme loput ajasta? Eläviin kuviin?»
Mutta Paul tahtoi nähdä valtamerilaivan. »Minun on aina tehnyt mieleni matkustaa Eurooppaan — ja, jumaliste, minä sen vielä teenkin joskus, ennenkuin menen pitemmälle», huokasi hän.
Eräältä North Riverin törkyiseltä sillalta he tuijottivat Aquitanian ruhoa ja savutorvia ja radioantenneja.
»Peijakas», murisi Babbitt, »ei olisi niin hullua matkustaa rapakon yli Vanhaan maahan ja luoda yksi häränkatse kaikkiin niihin raunioihin ja paikkaan, missä Shakespeare syntyi, Ja ajattele, että voi tilata drinkin, milloin vain tahtoo! Vain mennä baariin ja huutaa: 'Antakaa tänne yksi cocktail, ja piru poliisista!' Ei ensinkään hullumpaa. Mitä sinä tahtoisit katsella siellä, Paulibus?»
Paul ei vastannut. Babbitt kääntyi katsomaan. Paul seisoi kädet nyrkissä ja pää kumarassa ja tuijotti höyrylaivaa kuin kauhun valtaamana. Hänen hoikka vartalonsa näytti laivaveistämön aurinkoista aitaa vastaan lapsekkaan laihalta.
Toistamiseen: »Mitä sinä nuuskisit siellä toisella puolella, Paul?»
Paul kuiskasi otsa rypyssä ja rinta huohottaen: »Hyvä Jumala!» Kun Babbitt huolestuneena katseli häntä, ärähti hän: »Tule nyt, mennään pois täältä», ja riensi laituria eteenpäin taakseen katsahtamatta.
»Kummallista», mietiskeli Babbitt. »Poika ei lopulta halunnutkaan katsella valtamerilaivoja. Minä luulin, että hän oli niihin kiinnostunut.»
2.
Vaikka Babbitt riemuitsi ja teki erinäisiä huomautuksia veturien hevosvoimista, kun juna puuskutti Mainen vuorijonoa ylöspäin ja hän korkealta katsoi alas mäntyjen välissä kimmeltävää rataa; vaikka hän sanoi: »Kas peijakas!» huomatessaan, että asemahuone Katadumcookissa, pääteasemalla, oli vanha tavaraputka, tuli hänen intohimoisen vapaudentunteensa suurin hetki kuitenkin vasta, kun he istuivat pienellä sillalla Lake Sunasquamin rannalla odottaen hotellilaivaa. Tukkilautta oli liukunut alas järveä, tukkien ja rannan välillä oli vesi läpikuultavaa, kirkasta, pikkukaloja kimaltelevaa. Eräs opas, päässä musta huopalakki ja sen nauhassa lohikärpäsiä, ja yllään erinomaisen kaunisvärinen sininen flanellipaita, istui tukin päällä vuoleskellen jotakin pulikkaa ja oli ääneti. Koira, hauska kyläkoira, musta ja harmaa, koira, jolla oli paljon aikaa mietiskelyihin, kyhni itseään ja murisi ja makasi. Paahtavaa auringonpaistetta virtasi tuhlaten kirkkaalle vedenkalvolle, rannan kullanvihreille balsamikuusille, hopeakoivuille ja troopillisille saniaisille, ja järven toisella puolen paloi sen valo vuoren jyrkillä pengermillä. Kaikkialla vallitsi pyhäinen rauha.
Äänettöminä he istuivat sillanreunalla, jalat killuen veden yllä. Paikan ääretön sulo tunki Babbittin läpi, ja hän mutisi: »Minä tahtoisin istua täällä — loput elämääni — ja vuoleskella — ja istua. Enkä koskaan kuulla kirjoituskonetta. Tai Stan Graffin remuamista puhelimessa. Tai Ronan ja Tedin riitelyä. Vain istua. Peijakas!»
Hän taputti Paulia olalle. »Mitä sinä pidät tästä, vanha saapas?»
»Oo, se on hemmetin hyvä, Georgie. Siinä on ikäänkuin jotakin iäisyydestä.»
Kerrankin ymmärsi Babbitt hänet.
3.
Heidän laivansa tuli niemen takaa; järven päässä erään vuorenrinteen juurella he näkivät hotellin pienen ruokasalihökkelin ja sen ympärillä puoliympyrässä matalia hirsitupia, joita käytettiin makuuhuoneina. He nousivat maihin ja kestivät arvostelevan tarkastelun kantavieraiden puolelta, jotka olivat olleet hotellissa jo viikon. Tuvassaan, jossa oli korkea kakluuni, riensivät he, kuten Babbitt lausui, »saamaan ylleen oikein miehenvaatteet». He tulivat ulos, Paul vanhassa harmaassa puvussa ja pehmeässä valkoisessa paidassa, Babbitt yllään khakipaita ja liivit ja hulmuavat khakihousut. Se oli erinomaisen uutta khakia; hänen sangattomat silmälasinsa kuuluivat kaupunkikonttoriin, ja hänen kasvonsa eivät olleet ruskeat, vaan kaupunkimaisen kalpeat. Hän aikaansai säröäänistä melua paikalla. Mutta hän löi äärettömän tyytyväisenä reiteensä ja huusi »Kuule, tämä on kuin tulisi kotiansa, mitä?»
He seisoivat sillalla hotellin edustalla. Hän iski silmää Paulille ja otti takataskustaan pötkön purutupakkaa, mikä oli kiellettyä Babbittin kotona. Hän puraisi palasen ja heilutteli päätään sitä pureskellessaan. »Um! Um! Eikö minulla muka ole ollut multapenkin nälkä! Tahdotko sinä?»
He katsoivat toisiinsa ymmärtäväisesti virnistäen. Paul otti pötkön ja puraisi palan. He seisoivat äänettöminä, leuat liikkeessä. He sylkäisivät juhlavasti, ensin toinen ja sitten toinen, tyyneen vedenkalvoon. He oikoilivat hekumallisesti jäseniään kädet ylhäällä ja selkä takakenossa. Vuoren takaa kuului kaukaisen junan puhkuva ääni. Taimen hyppäsi vedestä ja putosi takaisin hopeakaarena. He huokasivat yhdessä.
4.
Heillä oli viikko aikaa, kunnes heidän perheensä tulivat. Joka ilta he päättivät nousta aikaisin ylös ja kalastaa ennen aamiaista. Joka aamu he makasivat vuoteissaan, kunnes aamiaiskello soi, miellyttävässä tietoisuudessa, ettei ollut toimeliaita rouvia heidän herättäjinään. Aamut olivat kylmiä, tuli uunissa hauska pukeutuessa.
Paul oli piinallisen puhdas, mutta Babbitt rypi hyvässä, terveellisessä liassa, siinä, ettei tarvinnut ajaa partaansa ennenkuin mieli teki. Hän suojeli jokaista rasvatahraa ja kalansuomusta uusilla khakihousuillaan.
Koko aamun he kalastivat ilman tarmoa tai tallustelivat katveisia metsäpolkuja, minne vihreää valoa pilkisti korkeiden saniaisten ja punaisia kellokukkia kasvavan sammalen väliin. He nukkuivat koko iltapäivän ja pelasivat pokeria puoliyöhön saakka oppaiden kanssa. Poker oli näille vakava toimitus. He eivät puhuneet, he sekoittivat paksuja, rasvaisia kortteja taitavalla väkipakolla, joka oli uhkaavaa »teikareille», ja Joe Paradise, kuningas oppaiden joukossa, oli ivallinen laiskureille, jotka keskeyttivät pelin, vaikkapa vain päätään kynsiäkseen.
Kun hän ja Paul puoliyön aikaan hapuilivat majaansa kauhean märän ruohon ja pimeässä haitallisten männynjuurien yli, nautti Babbitt siitä, ettei tarvinnut selittää vaimolleen, missä oli ollut koko illan.
He eivät puhuneet paljoa. Zenithin Atleettikerhon hermostunut puheliaisuus ja uhkavarmuus oli haihtunut heistä pois. Mutta kun he puhuivat, he palasivat ylioppilasaikansa naiiviin avomielisyyteen. Kerran he vetivät kanoottinsa Sunasquam Waterin vihantien, tiheäin spireaseinien reunustaman joen rannalle. Aurinko poltti vihreän aarniometsän yllä, mutta katve oli täynnä uneliasta rauhaa ja vesi kimmelsi ja solisi. Babbitt viilletti kättään vedessä ja sanoi miettiväisesti:
»Me emme uskoneet koskaan tulevamme Maineen yhdessä.»
»Ei, me emme ole koskaan tehneet mitään niinkuin uskoimme tekevämme. Minä ajattelin asettua Saksaan isoisäni sukulaisten luo ja soitella viulua.»
»Niin. Ja muistatko, kuinka minä halusin ruveta juristiksi ja antautua politiikkaan? Minä uskon vielä, että olisin voinut menestyä. Minulla on ikäänkuin hyvänpuoleinen suuvärkki — joka tapauksessa voin ajatella seisovalta jalalta ja panna kokoon jonkinlaisen ylistyslauseen ihan melkein mistä tahansa, ja sehän tietenkin on juuri se, mitä tarvitaan politiikassa. Sittenhän on piru, jollen pane Tediä lukemaan juridiikkaa, vaikka en itse joutunut sitä tekemään! No niin — kaikkihan on sittenkin käynyt melko hyvin. Myra on ollut kunnon vaimo. Ja Zilla tarkoittaa hyvää, Paulibus.»
»Niin. Täällä minä sommittelen kaikenmoisia suunnitelmia pitääkseni häntä hyvällä tuulella. Minä ikäänkuin tunnen, että elämä tulee olemaan toisenlaista nyt, kun saamme levätä kunnolla ja voimme matkustaa takaisin ja alkaa uudelleen.»
»Minä toivon sitä, hyvä mies.» Hän lisäsi ujosti: »Kuule, on ollut saakelin suloista istua ja laiskoitella ja kuljeksia ympäri ja pelata korttia ja oleilla täällä yhdessä sinun kanssasi, vanha huijari!»
»Niin, sinähän tiedät, mitä se on merkinnyt minulle, Georgie. Se pelasti minun elämäni.»
Sama liikutus valtasi heidät, he kirosivat hiukan todistaakseen olevansa miehisiä miehiä, ja hentomielisinä ja sanaa sanomatta, Babbitt vihellellen ja Paul hyräillen, meloivat takaisin hotelliin.
5.
Vaikka Paul oli alussa näyttänyt lopen rasittuneelta ja Babbitt ollut suojelevana suurempana veljenä, tuli Paul kirkassilmäiseksi ja hilpeäksi, kun taas Babbitt kävi ärtyisäksi. Kerros toisen jälkeen salattua väsymystä puhkesi esiin. Ensin hän oli ollut lystikkäänä hauskuuttajana Paulille ja etsinyt huvituksia hänelle, viikon lopulla oli Paul sairaanhoitaja, ja Babbitt otti vastaan palveluksia sillä alentuvaisuudella, jota aina osoitetaan kärsivälliselle sairaanhoitajalle.
Päivää ennen kuin heidän perheensä saapuivat, visertelivät hotellin naisvieraat: »Oi, eikö se ole ihanaa! Kuinka mahdattekaan odottaa!» ja säädyllisyys vaati, että Babbitt ja Paul näyttivät odottavaisilta. Mutta he menivät maata varhain, äreinä ja nyrpeinä.
Kun Myra tuli, sanoi hän heti: »Kuulkaa, pojat, nyt me tahdomme, että te jatkatte oleiluanne aivan niinkuin meitä ei olisikaan täällä.»
Ensimmäisenä iltana viipyi Babbitt ulkona pelaamassa pokeria oppaiden kanssa, ja Myra sanoi tyynesti ja leikkisästi: »Hyvänen aika! Sinähän olet hirveä mies!» Toisena iltana voihkaisi hän unisesti: »Hyvä Jumala, aiotko sinä olla ulkona jokikinen ilta?» Kolmantena iltana Babbitt ei pelannut pokeria.
Hänen jokainen solunsa oli nyt väsynyt. »Merkillistä! Loma ei tunnu tehneen minulle laisinkaan hyvää», valitteli hän. »Paul on pirteä kuin nuori varsa, mutta minä tunnen olevani kiivaampi ja ärtyisämpi kuin tänne tullessani.»
Hän vietti kolme viikkoa Mainessa. Toisen viikon lopulla hän alkoi tuntea itsensä tyyneksi ja elämästä huvitetuksi. Hän suunnitteli huviretkeä — Sachem Mountainille nousemista ja yön viettämistä teltoissa Box Car Pondin luona. Hän tunsi itsensä omituisen heikoksi ja kuitenkin iloiseksi, niinkuin olisi puhdistanut suonensa myrkyllisistä aineksista ja paraikaa täyttäisi nyt niitä terveellä verellä.
Hän lakkasi pahoittelemasta, että Tedin haaveet suuntautuivat erääseen tarjoilijattareen (pojan seitsemäs traagillinen rakkaus tänä vuonna), hän juoksi kilpaa Tedin kanssa ja opetti häntä ylpeänä heittämään kärpästä Skowlint Podin mäntykatveisessa hiljaisuudessa.
Lopussa huokasi hän: »Saakeli, minä aloin juuri nauttia lomastani! Mutta tunnelihan itseni valtavasti paremmaksi. Ja tästä on tuleva suuri vuosi, tästä! Ehkäpä Kiinteistöjen välittäjäyhdistys valitsee minut puheenjohtajaksi ja antaa palttua semmoiselle liehakoivalle, vanhanaikaiselle silmänkääntäjälle kuin Chan Mott.»
Mennessään kotimatkalla tupakkavaunuun, hän tunsi joka kerta syyllisyyttä siksi, että jätti vaimonsa, ja ärtyisyyttä siksi, että hänen tuli tuntea itsensä syylliseksi, mutta joka kerta hän riemuitsi: »Jaa, tästä tulee suuri vuosi, suuri ja erinomainen vuosi!»
KAHDESTOISTA LUKU.
1.
Koko matkan kotiin Mainesta Babbitt tunsi varmasti olevansa muuttunut mies. Hän oli kääntynyt tyyneyteen ja selvyyteen. Hän aikoi lopettaa huolissaan-olon liikkeen vuoksi. Hän aikoi hankkia itselleen enemmän »harrastuksia», teatteritilaisuuksia, julkisia kysymyksiä, lukemista. Ja äkkiä, juuri kun oli lopettamaisillaan tavallista väkevämmän sikarin, hän päätti lopettaa tupakoimisen.
Hän keksi uuden ja pettämättömän menetelmän. Hän ei ostaisi tupakkaa, hänen täytyisi lainata, ja tietysti häntä hävettäisi lainata usein. Vilpittömyyden puuskan vallassa hän nakkasi sikarilaatikkonsa ulos tupakkavaunun ikkunasta. Hän meni takaisin ja oli ystävällinen vaimolleen ilman mitään erikoista aihetta, ihaili omaa ylevyyttään ja selitti: »Ihan yksinkertaista. Vain luonteenasia.» Hän alkoi lukea eräästä magazinesta kertomusta jostakin tieteellisestä etsivästä. Viisitoista kilometriä kuljettuaan hän oli tietoinen siitä, että halusi polttaa. Hän veti päätään olkainsa väliin kuin kuoreensa peräytyvä kilpikonna, hän näytti levottomalta, hän hyppäsi kahden sivun yli luettavassaan, sitä huomaamatta. Kahdeksan kilometriä kauempana hän syöksyi pystyyn ja etsi käsiinsä passarin: »Kuulkaa nyt, uh, George, onko teillä — —» Passari näytti kärsivälliseltä. »Onko teillä aikataulua?» lopetti Babbitt. Seuraavalla asemalla hän meni ulos ja osti sikarin. Koska se oli oleva hänen viimeisensä ennen Zenithiin saapumista, poltti hän sen niin loppuun, ettei jäänyt jäljelle kuin senttimetrin pituinen tynkä.
Neljä päivää myöhemmin hän muisti taas lopettaneensa tupakanpolton, mutta oli niin innoissaan perehtyessään taas konttorityöhön, ettei joutanut sitä sen enempää ajattelemaan.
2.
»Pesäpallo, päätti hän, on erinomainen keppihevonen. Mieletöntä ahertaa niin että henki menee. Minä menen katsomaan peliä kolmesti viikossa. Täytyyhän sitäpaitsi kannattaa kotisakia.»
Hän meni ja kannatti sakia ja kohotti Zenithin kunniaa kirkumalla »Hei!» ja »Antakaa selkään!» Hän täytti siihen kuuluvat kirkonmenot tunnontarkasti. Hän piti pumpulinenäliinaa kauluksen ympärillä, hän hikoili, hän avasi suunsa leveään, hillittömään irviin ja joi sitruunasoodaa pullosta. Hän kävi pelissä kolme kertaa viikossa yhden viikon aikana. Sitten hän tinki ja tutki Advocate-lehden ilmoituslaulua. Hän seisoi, missä joukko oli taajin ja höyryävin, ja kun poika lavalla merkitsi ylös viskaaja Big Bill Bostwickin urotyöt, huomautti Babbitt ventovieraille: »Tuo on hyvä! Mainiota!» ja riensi takaisin konttoriin.
Hän oli vilpittömästi vakuutettu innostuksestaan pesäpallopeliin. Onhan kyllä totta, ettei hän ollut viiteenkolmatta vuoteen pelannut pesäpalloa muuten kuin takapihalla Tedin kanssa — hyvin varovasti ja korkeintaan kymmenen minuuttia kerrallaan. Mutta peli oli muodissa hänen piirissään ja se antoi tyydytystä niille murha- ja puolustusvaistoille, joita Babbitt kutsui »isänmaallisuudeksi» ja »urheiluharrastukseksi».
Kuta lähemmäksi konttoria hän tuli, sitä nopeammin hän kulki mutisten: »Minun täytyy pitää kiirettä.» Ympärillä kiiruhti kaupunki vain kiiruhtaakseen. Miehet automobiileissä kiiruhtivat toistensa ohi kiireesti eteenpäinrientävässä liikenteessä. Miehet kiiruhtivat ehtiäkseen junaan, jota seurasivat toiset junat minuutin väliajan jälkeen, ja hyppäämään junista juostakseen katukäytävän yli, syöksyäkseen rakennuksiin, salamannopeisiin pikahisseihin. Lunchravintoloissa kiiruhtivat miehet hotkaisemaan ruokaa, jota kokit olivat kiireesti valmistaneet. Partureissa huutelivat miehet: »Ajakaa partani pian. Minun täytyy kiiruhtaa.» Miehet koettivat kuumeenomaisesti päästä kävijöistä konttoreissa, joissa oli plakaatteja: »Tänään on minun kiirepäiväni» ja »Jumala loi maailman kuudessa päivässä — Te voitte sanoa kaikki sanottavanne kuudessa minuutissa». Miehet, jotka olivat ansainneet kaksi vuotta sitten viisituhatta ja viime vuonna kymmenentuhatta, kannustivat kuluneita ruumiitaan ja kuivuneita aivojaan voidakseen ansaita kaksikymmentätuhatta tänä vuonna, ja ne miehet, joiden voimat olivat loppuneet, juuri kun he olivat ansainneet kaksikymmentätuhatta, kiiruhtivat ehtiäkseen juniin, kiiruhtaakseen läpi sen loman, jonka lääkärit kiireesti olivat määränneet.
Näiden kaikkien keskellä kiiruhti Babbitt takaisin konttoriinsa istuakseen siellä ilman juuri muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen henkilökuntansa näytti siltä, kuin se kiiruhtaisi.
3.
Joka sunnuntai-iltapäivä hän meni urheilukerhoonsa ja kiiruhti yhdeksän golfreiän läpi ikäänkuin levätäkseen viikon kiireistä.
Urheilukerhoon kuuluminen oli Zenithissä yhtä välttämätöntä menestykselliselle miehelle kuin liinakaulus. Babbittin kerho oli Golf-kerho, hauska, pärepeitteinen harmaa leveäporttinen rakennus kukkaisella kunnaalla Lake Kennepoosen yläpuolella. Oli olemassa toinen, Tonawandan urheilukerho, johon kuuluivat Charles McKelvey, Horace Updike ja muut rikkaat herrat, jotka söivät lunchinsa Union- eikä Atleettikerhossa. Babbitt selitti tuontuostakin: »Minä en menisi Tonawanda-kerhoon, vaikka maksettaisiin ja vaikka minulla olisi satakahdeksankymmentä dollaria tuhlata pääsymaksuun. Golf-kerhossa on kokonainen kasa hauskoja miehiä ja kaupungin tyylikkäimmät naiset — aivan yhtä valmiita kujeiluun kuin miehet —, mutta Tonawandassa ei ole mitään muuta kuin New Yorkia matkivia sunnuntaipelaajia, jotka istuvat teetä latkimassa! Liikaa liehakointia. Hyh, minä en menisi Tonawanda-kerhoon, vaikka ne — — — En menisi sinne mistään hinnasta!»
Pelattuaan neljä tai viisi reikää hän rauhoittui hiukan, hänen nikotiinisykkeinen sydämensä tykytti säännöllisemmin ja hänen äänensä lipui takaisin siihen juoheaan sävyyn, jonka hän oli perinyt sadalta miespolvelta talonpoikaisia esi-isiä.
4.
Ainakin kerran viikossa kävivät mr. ja mrs. Babbitt ja Tinka elävissä kuvissa. Heidän lempibionsa oli Château, johon mahtui kolmetuhatta katsojaa ja jolla oli viisikymmenmiehinen orkesteri, joka soitti oopperapotpurreja ja kappaleita, jotka esittivät Päivää maalla tai Tulipaloa. Marmorirotundassa, jota koristivat kruunusamettituolit ja miltei keskiaikaiset gobeliinit, istui papukaijoja kullatuilla lootuspylväillä.
Huudahdellen »Peijakas vieköön!» ja »Saa sitä hyvän hetken hakea, ennenkuin löytää mitään pulskempaa kuin tämä putka!» ihaili Babbitt Châteauta. Tuijottaessaan yli tuhansien päiden harmaan tasangon, tuntiessaan hienojen vaatteiden ja heikon hajuveden ja purukumin tuoksun hän tunsi samaa kuin ensi kertaa nähdessään vuoren, jolloin hän tuli ajatelleeksi, kuinka valtavasti maata ja kiveä siinä oli.
Hän piti kolmenlaisista filmeistä: kauniista paljassäärisistä kylpevistä tytöistä; poliiseista tai cowboysta ja ankarasta ammunnasta revolvereilla ja lystikkäistä paksuista herroista, jotka söivät spaghettia. Hän nauroi äärettömän, kyyneltyvän tuntehikkaasti välinumeroille, joissa oli koiranpentuja, kissanpoikia ja palleroisia pikkulapsia, ja itki kuolinvuoteiden ääressä tai nähdessään vanhoja äitejä, jotka kärsivällisesti istuivat takavarikoiduissa hökkeleissään. Mrs. Babbitt harrasti filmejä, joissa kauniit nuoret naiset viehättävissä puvuissa liikkuivat seurapiireissä, joiden nimikkeenä oli »New Yorkin miljonäärien salongeissa».
Mitä Tinkaan tuli, piti hän tai katsottiin hänen pitävän kaikesta, mistä hänen vanhempansa kehoittivat häntä pitämään.
Kaikki nämä huvitukset — pesäpallo, golf, bio, bridge, autolla ajelu, pitkät keskustelut Paul Rieslingin kanssa Atleettikerhossa tai Good Red Beefissä ja Old English Shop Housessa — olivat välttämättömiä Babbittille, sillä hänen edessään oli vuosi ankaraa toimintaa, jonka vertaiseen hän ei vielä koskaan ollut ottanut osaa.
KOLMASTOISTA LUKU.
1.
Sattumasta johtui, että Babbitt sai tilaisuuden pitää puheen V.K.Y.L:n vuosikokouksessa.
V.K.Y.L., kuten sen jäsenet sitä nimittivät yleisestä intohimosta salaperäisiin, vaikuttaviin alkukirjaimiin, oli Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitto, välittäjien ja kauppiasten yhtymä. Sen vuosikokous oli määrä pitää Monarchissa, joka oli Zenithin pääkilpailija valtion kaupunkien joukossa. Babbitt oli virallisia edustajia, toinen oli Cecil Rountree, jota Babbitt ihaili hänen hurjan rakennuskeinottelunsa ja vihasi hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, hän kun sai olla läsnä hienoimmissa tanssiaisissa Royal Ridgessä. Rountree oli ohjelmakomitean puheenjohtaja.
Babbitt oli murahtanut hänelle: »Minua kismittää nähdä kuinka nuo tohtorit ja professorit ja saarnaajat naama juhlavana lörpöttelevät olevansa asiantuntijoita! Hyvä välittäjä tarvitsee enemmän tietoja ja taitavuutta kuin on kellään heistä.»
»Siinä olet oikeassa! Kuule, mikset kirjoita tuota ja lue julki
V.K.Y.L:ssä?» ehdotti Rountree.
»Tjaa, jos siitä saattaisi olla jotakin hyötyä sinulle ohjelman järjestämisessä, niin — — Kuulepas: minä katselen asiaa näin:
»Ensinnäkin pitää meidän vaatia, että ihmiset sanovat meitä 'kiinteistöjen välittäjiksi' eikä 'taloagenteiksi'. Se on asianmukaisempaa. Toiseksi: Mikä erottaa ammatin tavallisesta elinkeinosta? Mikä se on? Se on työ yhteisön hyväksi ja taito, harjaantunut taito ja tieto ja, uh, kaikki sentapainen, kun taas se, joka ajattelee vain ansaitsemista, ei koskaan ota huomioon työtä yhteisön hyväksi ja harjaantunutta taitoa ja niin edespäin. Ammattimiehenä — — —»
»Joo. Se on aivan erinomaista! Mainiota! Kuule, tee sinä esitelmä kaikesta tuosta», sanoi Rountree ja poistui kiireesti ja päättävästi.
2.
Vaikka Babbitt oli tottunut kirjalliseen työhön ilmoitus- ja kirjeenvaihtotoiminnassaan, oli hän huolestunut sinä iltana, kun hän istahti kirjoittamaan puhetta, jonka lukemisen piti kestää kokonaista kymmenen minuuttia.
Hän asetti uuden viidentoista sentin koulukirjoitusvihkon vaimonsa vankkuvalle ompelupöydälle, joka oli tarkoitusta varten nostettu arkihuoneeseen. Perhe oli ankarin sanoin pakotettu äänettömäksi. Veronaa ja Tediä oli pyydetty poistumaan ja Tinkaa oli uhattu: »Jos kuulen sinulta äännähdyksenkin — jos sinä kertaakaan ääneen pyydät vesilasia — niin, no, on paras, että annat olla, siinä kaikki!» Mrs. Babbitt istui pianon ääressä ja ompeli yöpaitaa ja katsoi kunnioittaen, kun Babbitt kirjoitti kouluvihkoon, ompelupöydän rytmillisen heilumisen ja natinan säestämänä.
Kun hän nousi, kuumana ja hermostuneena, kurkku paperossien poltosta kuivana, huokasi mrs. Babbitt ihaillen: »En voi käsittää, kuinka sinä voit noin vain istahtaa ja panna kokoon asioita ja keksiä ihan itse!»
»No, se riippuu siitä harjaannuksesta, jonka nykyaikaisessa liike-elämässä saa luova fantasia.»
Hän oli kirjoittanut seitsemän sivua, joista ensimmäinen sivu oli seuraavan näköinen.
Muut kuusi sivua olivat suunnilleen samanlaisia kuin ensimmäinen.
(1) Ammatti (2) Ei vain elinkeino [(3) Taitavuus ja kaukonäköisyys] (3) Olisi kutsuttava kiinteistövälittäjäksi eikä vain taloagentiksi
$$$$$$$$$$ Välittäjä
Viikon päivät hän kulki ja oli tärkeännäköinen. Joka aamu hän pukeutuessaan mietti ääneen: »Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Myra, että ennenkuin mikään kaupunki voi saada rakennuksia tai rikkautta tai mitään sellaista, täytyy jonkun kiinteistönvälittäjän myydä heille tontti, perustus? Kaikki sivistys alkaa hänestä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä?» Atleettikerhossa hän vei haluttomia herroja syrjään kysyäkseen: »Sano, jos sinun pitäisi pitää esitelmä suuressa kokouksessa, aloittaisitko hauskoilla kaskuilla vai sirottelisitko niitä ikäänkuin pitkin tietä vähän joka paikkaan?» Hän pyysi Howard Littlefieldiltä »sarjan tilastollisia tietoja kiinteistöalalta, jotakin hyvää ja tehokasta», ja Howard Littlefield hankki jotakin erinomaisen hyvää ja tehokasta.
Mutta useimmin kääntyi Babbitt T. Cholmondeley Frinkin puoleen. Hän otti Frinkin kiinni joka ainoa päivä kerhossa ja kysyi, Frinkin näyttäessä rasittuneelta ja kiusaantuneelta: »Kuule, Chum — sinähän olet metka tämmöisessä kirjoitustouhussa — miten sinä muodostaisit tämän lauseen, katso tässä käsikirjoituksessani — käsikirjoituksessani — no mutta missä perhanassa se on? — jaha, tässä. Sanoisitko sinä: 'Meidän pitäisi myöskin: ei ainoastaan ajatella?' vai 'Meidän pitäisi myöskin: ei ajatella ainoastaan' vaiko — —»
Eräänä iltana, kun hänen vaimonsa oli poissa eikä hänellä ollut ketään imponeerauksen esinettä, Babbitt unohti tyylin asetelman ja muut mystilliset asiat, kyhäsi paperille, mitä hän tosiaan ajatteli kiinteistökaupoista ja itsestään, ja havaitsi, että puhe oli kirjoitettu. Kun hän luki sen vaimolleen, sanoi tämä hellästi: »Kultaseni, se on aivan suurenmoisesti, mainiosti kirjoitettu ja niin selvää ja kiintoisaa, ja niin suurenmoisia aatteita! Niin se on kerrassaan — kerrassaan suurenmoista!»
Seuraavana päivänä hän iski kiinni Chum Frinkiin ja riemuitsi: »Kuulepas, mies, eilen illalla minä kirjoitin sen valmiiksi! Annoin vain tulla kuin turkinhihasta! Minä luulin aina, että teillä kynämiehillä mahtoi olla peijakkaan kova puuha saadaksenne kokoon kappaleita, mutta Herra nähköön, sehän ei ole mitään. On teillä sentään kissanpäivät, ansaitsette rahanne totisesti helpolla! Joskus, kun tulen niin pitkälle, että voin luopua liikkeestä, ryhdyn ehdottomasti kirjoittelemaan ja näytän teille, pojat, kuinka se on tehtävä. Minä olen aina ajatellut, että voisin kirjoittaa paremmin, pontevammin ja omaperäisemmin kuin kaikki se moska on kirjoitettu, mitä näkee painettuna, ja nyt olen siitä varma!»
Hän otatti puheesta neljä jäljennöstä kirjoituskoneella, komealla punaisella nimikkeellä varustettuja, sidotti ne vaaleansiniseen manillaan ja lahjoitti rakastettavasti yhden vanhalle Ira Runyonille, Advocate-lehden päätoimittajalle, joka sanoi: niin, tietysti, hän on hyvin iloinen sen saadessaan ja lukee varmasti läpi kaikki niin pian kuin saa aikaa. Mrs. Babbitt ei voinut matkustaa Monarchiin. Hänellä oli kokous eräässä naiskerhossa. Babbitt sanoi olevansa pahoillaan.
3.
Paitsi viittä virallista edustajaa kokouksessa — Babbittia, Rountreeta, W. A. Rogersia, Alvin Thayeria ja Elbert Wingiä oli epävirallisia edustajia viisikymmentä, useimmat heistä vaimoineen.
He yhtyivät Union asemalla lähteäkseen yöjunalla Monarchiin. Kaikilla, paitsi Cecil Rountreella, joka oli sellainen teikari, ettei koskaan käyttänyt yhdistysmerkkiä, oli dollarin kokoinen selluloidinappi, josta voitiin lukea: »Me työskentelemme Zenithin hyväksi». Viralliset edustajat olivat viehättävästi koristetut punaisilla hopeakirjanauhoilla. Martin Lumsenin pieni poika kantoi tupsukoristeista lippua, jossa oli kirjoitus: »Zenith Komea Kaupunki — Neroa, Makua — Terve —1.000.000 vuonna 1935». Kun edustajat saapuivat, ei vuokra-autossa, vaan perhebiilissä, jota ajoi vanhin poika tai serkku Fred, marssivat he äkkiä muodostamissaan kulkueissa aseman kautta odotussaliin.
Se oli uusi ja valtaisen suuri odotussali, varustettu marmoripylväillä ja freskoilla, jotka esittivät Père Emile Fauthoux'ta tutkimassa Chaloosalaaksoa vuonna 1740. Penkit olivat raskasta mahonkia; sanomalehtikioski oli messinkiaitauksilla varustettua marmoria. Hallin kaikuvien holvien alla marssivat edustajat Willy Lumsenin lipun jäljessä, miehet heilutellen sikarejaan, naiset tietoisina uusista puvuistaan ja helminauhoistaan, kaikki laulaen Auld Langs Synen sävelillä Chum Frinkin kirjoittamaa virallista Kaupunginlaulua:
Zenithille, kaupungille teemme kunniaa. Sitä kiittelemme, missä kulkenemme. Sille kunniaa!
Warren Whitby, välittäjä, jolla oli taipumus tehdä juhla- ja syntymäpäivärunoja, oli liittänyt Frinkin Kaupunginlauluun erikoisen värsyn kiinteistövälittäjien kokousta varten:
Mekö mistä? Zenithistä! Saamme ilmoittaa, että kiistelöissä, aina kiinteistöissä Zenith voiton sa'a.
Babbitt sai hysteerisen isänmaallisuuskohtauksen. Hän hyppäsi eräälle penkille ja huusi joukolle:
»Mikä on Zenith?»
»Se on ali right!»
»Mikä on paras vanha kaupunki U.S.A:ssa?»
»Zeeeeeeen-ith!»
Kummissaan ja käsittämättä töllisteli tätä köyhän väen kärsivällinen joukko — saaliolkaiset italialaiset naiset, väsyneet risakenkäiset ukot, kiertelevät kulkupojat puvuissa, jotka olivat olleet koreita uusina, mutta olivat nyt haalistuneita ja ryppyisiä.
Babbitt ymmärsi, että hänen virallisena edustajana täytyi esiintyä arvokkaanpuolisesti. Wingin ja Rogersin kanssa hän käveli edestakaisin sementtisillalla ohi odottavien Pullman-vaunujen. Moottorillakäypiä matkatavaravaunuja ja matkalaukkuja kantavia punalakkisia kantajia vilisi sillalla antaen sille miellyttävän eloisuuden leiman. Kaarilamput loistivat ja kimalsivat heidän yllään. Kiiltävät keltaiset makuuvaunut loistivat kunnioitustaherättävinä. Babbitt koetti sovittaa ääntänsä hillityksi ja hienostuneeksi, pullisti vatsaansa ja lausui: »Meidän täytyy katsoa, että kokous tekee viranomaisille tarkalleen tiettäväksi niiden erehdyksen tässä luovutuskirjani verottamista koskevassa kysymyksessä.» Wing antoi kuulua hyväksyvää röhkinää, ja Babbitt paisui — mulkoili —
Eräässä Pullman-vaunussa vedettiin uudin ylös, ja Babbitt katseli tuntemattomaan maailmaan. Matkustaja oli Lucille McKelvey, urakoitsijamiljonäärin kaunis vaimo. Ehkäpä, ajatteli Babbitt väristen, hän oli matkalla Eurooppaan! Sohvalla rouvan vieressä oli kimppu kämmenkukkia ja orvokkeja ja keltakantinen sitomaton kirja, joka näytti ulkomaiselta. Hänen tuijottaessaan rouva otti kirjan, mutta katsahti sitten ulos ikkunasta ikäänkuin kirja ei olisi häntä kiinnostanut. Rouvan katse mahtoi sattua suoraan häneen, samoinkuin hänen katseensa rouvaan, mutta tämä ei antanut mitään merkkiä. Veti vain hitaasti uutimen jälleen alas, ja hän seisoi alallaan, sydämessään jäätävä mitättömyyden tunne.
Mutta junassa hänen itsetuntonsa jälleen kohosi, kun hän tapasi Spartan, Pioneerin ja valtion muiden pikkukaupunkien edustajia, jotka kunnioittaen kuuntelivat, kun hän pääkaupungin Zenithin mahtimiehenä selitti politiikkaa ja hyvän, terveen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn hallituksen arvoa. He syventyivät innokkaina ammattipuheluun, selkeimpään ja viehättävimpään keskustelumuotoon, mitä olemassa on:
»Kuinka se Rountree selvisi siitä suuresta asuntorykelmästä, joka hänen piti rakentaa? Mitä hän teki? Hankkiko hän kiinnityslainoja sen rahoittaakseen?» kysyi eräs Spartan välittäjä.
»Joo, saatte uskoa», sanoi Babbitt. »Jos asia olisi ollut minun käsissäni — — —»
»Niin että», kuului Elbert Wingin jymybasso, »minä vuokrasin sen näyteikkunan viikko sitten ja panin siihen suuren plakaatin 'Pienokaisten satukaupunki' ja sijoittelin siihen joukon nukketaloja ja peukaloispuita, ja sitten alimmaksi: 'Pikku tykkää tästä nukkelaaksosta, mutta pappa ja mamma harrastavat meidän kauniita huviloitamme', ja tiedättekö, se herätti tosiaan huomiota, ja ensimmäisenä viikkona möimme — — —»