Zenithin Atleettikerhossa pohdittiin asiaa vilkkaasti. »Minä arvaan, että saamme kutsua McKelveytä, 'lordi Chaziksi' tästä lähtien», sanoi Sidney Finkelstein.
»On tosiaan ihmeellistä», sanoi täsmällisiä tosiasioita harrastava mies, Howard Littlefield, »kuinka vaikeata muutamien ihmisten näyttää olevan saada oikeaa käsitystä asioista. Täällä kutsuvat nyt kaikki tuota miestä 'lordi Doakiksi', kun pitäisi sanoa 'Sir Gerald'.»
Babbitt hämmästyi: »Älä, onko se mahdollista! Joo joo! 'Sir Gerald', ihanko? Siksikö häntä on kutsuttava, niinkö? Kiitos, veliseni, se oli hauska tietää.» Myöhemmin hän selitti agenteilleen: »On hassua nähdä, kuinka erinäisillä ihmisillä, jotka, vain senvuoksi, että heillä sattumalta on lihava lompakko, kutsuvat kotiinsa kuuluisia ulkomaalaisia, ei ole enempää käsitystä kuin kameelilla siitä, miten heidän pitäisi puhutella näitä, jotta he tuntisivat olonsa luontevaksi.»
Illalla kotimatkalla ollessaan hän ajoi McKelveyn limousinen sivu ja näki Sir Geraldin, korkean, punakan, pullosilmäisen germaanilaisen englantilaisen, jonka riipuksissa olevat kellervät viikset antoivat hänelle alakuloisen ja neuvottoman ilmeen. Babbitt ajoi eteenpäin, hitaasti, pyrintönsä hyödyttömyyden masentamana. Hän sai äkkiä sen selittämättömän ja epämieluisan vaikutelman, että McKelveyt nauroivat hänelle.
Hän paljasti masennuksensa julistamalla kiivaasti vaimolleen: »Ihmiset, jotka todella hoitavat asioitaan, eivät voi tuhlata aikaa semmoiselle joutoväelle kuin McKelveyt. Tämä seuraelämä-ilveily on juuri samanlaista kuin mikä muu kiihko tahansa; joka siihen todella antautuu, onnistuu kyllä siihen pääsemään. Mutta minä haluan mieluummin käydä sinun ja lasten kanssa vierailulla kuin olla mukana tässä idioottimaisessa ajojahdissa.»
He eivät puhuneet McKelveystä sen koommin.
5.
Oli katalaa, että näinä huolen aikoina piti ajatella Overbrookeja.
Ed Overbrook oli Babbittin luokkatoveri, joka oli elämässä epäonnistunut. Hänellä oli suuri perhe ja huono vakuutusliike Dorchesterin esikaupungissa. Hän oli harmaa ja laiha ja vähäpätöisen näköinen. Hän oli henkilö, jonka missä seurassa tahansa unohti esitellä ja sitten esitteli ylenmäärin innokkaasti. Hän oli ihaillut Babbittin toverillisuutta yliopistossa ja senjälkeen hänen kykyänsä kiinteistökaupoissa, hänen kaunista taloansa ja hienoja vaatteitansa. Se miellytti Babbittia, vaikka se toisaalta rasitti häntä tuottaen jonkinlaisen vastuuntunteen. Toveripäivällisillä hän oli nähnyt Overbrook-paran kiiltäväksikuluneessa sinisessä konttoripuvussa seisovan ujona eräässä nurkassa kolmen muun epäonnistuneen olion seurassa. Hän oli mennyt hänen luokseen ja ollut ystävällinen: »Terve, rakas Ed! Sinullahan kuuluu nyt olevan yksinoikeus vakuutuksiin Dorchesterissä. Mainiota!»
He muistelivat entisiä aikoja, jolloin Overbrook kirjoitteli runoja. Overbrook sai hänet hämilleen huudahtamalla: »Kuule, Georgie, onhan oikeastaan sääli, että olemme liukuneet niin erillemme. Minä toivon, että sinä ja mrs. Babbitt jonakin iltana tulette meille päivällisille.»
Babbitt hohotti: »Mainiota! Tietysti! Soita vain jonakin päivänä. Ja vaimoni ja minä haluamme hartaasti teitä vuorostanne käymään meillä.» Hän unohti sen, mutta niin ei pahaksi onneksi tehnyt Ed Overbrook. Alinomaa soitteli hän Babbittille ja kutsui häntä päivällisille. »Voimmehan mennä, niin sittenhän se on tehty», voihkaisi Babbitt vaimolleen. »Mutta ihan mykistyy hämmästyksestä, kun miesparalla ei ole selkoa seuraelämän sääntöjen ensimmäisistä alkeista. Ajattele, hän vain soittaa minulle sensijaan, että panisi vaimonsa kirjoittamaan kunnollisen kutsukortin! No niin, kai meidän kuitenkin on pakko mennä. Se on niitä toveriveljeilyn haittoja.»
Hän suostui Overbrookin seuraavaan mankuvaan kutsuun tulla päivällisille erääksi illaksi kahden viikon kuluttua. Päivälliset kahden viikon kuluttua, olkoonpa vaikka perhepäivälliset, eivät tunnu perin peloittavilta, ennenkuin nuo kaksi viikkoa ovat hämmästyttävän nopeasti huvenneet ja vaanimassa ollut tunti on edessä. Heidän täytyi muuttaa päivää McKelveylle pitämiensä omien päivällisten vuoksi, mutta vihdoin he ajoivat synkkinä Overbrookin luo Dorchesteriin.
Kaikki oli surkeata alusta alkaen. Overbrookit söivät päivällistä kello puoli seitsemän, kun taas Babbittit eivät koskaan syöneet ennen seitsemää. Babbitt suvaitsi tulla kymmenen minuuttia liian myöhään. »Tehkäämme kidutus niin lyhyeksi kuin mahdollista. Me livistämme niin pian kuin suinkin voimme. Minä sanon, että minun täytyy olla tavallista aikaisemmin konttorissa huomenaamulla.»
Overbrookien koti oli masentava. He asuivat erään puisen kahdenperheentalon yläkerroksessa, jonka hallissa oli pikkulasten vaunuja, nauloissa vanhoja hattuja, arkihuoneessa kaalinhajua ja pöydällä Perheraamattu. Ed Overbrook ja hänen vaimonsa olivat yhtä hämillisiä ja nukkavieruja kuin aina, ja muina vieraina oli kaksi kamalaa perhettä, joiden nimeä Babbitt ei kuullut eikä halunnut tulla tietämään. Mutta hän oli liikutettu ja nolostunut Overbrookin tahdittomasta tavasta kiitellä häntä: »Me olemme oikein ylpeitä, että ystävä Georgie on meillä! Tehän olette tietenkin kaikki lehdistä lukeneet hänen puheitaan ja esitelmiään — eikä poika ole hullumman näköinen, mitä? — mutta minä ajattelen aina entisiä ylioppilas-aikoja ja kuinka kunnon kaveri hän oli ja paras uija luokalla.»
Babbitt koetti olla hilpeä, hän askarteli ankarasti, mutta ei voinut keksiä mitään mielenkiintoista Overbrookin noloudessa, toisten vierasten hämillisyydessä tai toivottoman tuhmassa mrs. Overbrookissa, joka istui silmälasit nenällään, iho värittömänä ja tukka kuin sileäksinuoltuna. Hän kertoi parhaan irlantilaisen kaskunsa, mutta se lysähti kokoon kuin vetelä taikina. Surkeinta kaikesta oli, kun mrs Overbrook pisti päänsä esiin kahdeksan lapsen, ruoanlaiton ja pesun täyttämästä sameasta maailmastaan ja yritti ylläpitää keskustelua.
»Te matkustatte kai usein Chicagoon ja New Yorkiin, mr. Babbitt?» alkoi hän.
»Jaa, Chicagossa kyllä käyn silloin tällöin.»
»Se mahtaa olla ylen kiintoisaa. Silloin kai käytte kaikissa teattereissa?»
»Hm. Toden sanoakseni, mrs. Overbrook, pidän eniten erään Loopenissa olevan hollantilaisen ravintolan suuresta, mureasta pihvistä!»
Heillä ei ollut enää mitään sanomista. Babbittin kävi heitä sääli, mutta tila oli toivoton; päivälliset olivat epäonnistuneet. Kello kymmenen hän ravisti päältään mielettömän keskustelun tylsyyden ja sanoi niin hilpeästi kuin saattoi: »Minä pelkään, että meidän täytyy lähteä, Ed. Eräs asiakas tulee minua tapaamaan huomenaamulla anivarhain.» Kun Overbrook auttoi palttoota hänen ylleen, sanoi Babbitt: »Hauskaa jutella vanhoista ajoista! Meidän pitää pian syödä lunchia yhdessä.»
Mrs. Babbitt huokasi kotimatkalla: »Se oli sitten vasta kamalaa! Mutta kylläpä mr. Overbrook sinua ihailee!»
»Niin tekee, miesparka! Hän tuntuu pitävän minua jonkinlaisena finanssinerona ja Zenithin kauneimpana miehenä.»
»No se sinä et totta tosiaan ole, mutta Kuule, Georgie, ethän toki ajattele, että meidän täytyy kutsua heidät tämän jälkeen vuorostamme meille, mitä?»
»Puh huh! Ei toivoakseni täytyne.»
»Mutta kuule, George! Et suinkaan mennyt sanomaan mitään sellaista mr.
Overbrookille, vai mitä?»
»En helkkarissa! En! Kunniasanallani, sitä en tehnyt! Sanoin vain, näön vuoksi, että pyytäisin hänet lunchille jonakin päivänä.»
»Jaha — no, hyvä on — — Minä en tahdo heitä loukata.
»Mutta en ymmärrä, kuinka saattaisin kestää vielä toisen tämmöisen illan. Ja ajattele, että tri ja mrs. Angus tai muita semmoisia tulisi, kun Overbrookit olisivat meillä, ja saisi sen käsityksen, että he ovat meidän ystäviämme!»
Viikon päivät he puhuivat huolestuneina: »Meidän pitäisi sentään kutsua joskus Ed ja hänen vaimonsa, ne raukat!» Mutta kun he eivät koskaan tavanneet, unohtivat he heidät, ja kuukauden tai parin perästä he sanoivat: »Kaikkein paras tapa oli tosiaan antaa asian haihtua itsestään. Tänne kutsuminen ei oikeastaan olisi ollut ystävällistä heitä kohtaan. He tuntisivat itsensä niin noloiksi ja köyhiksi meidän kodissamme.»
Sen koommin he eivät puhuneet Overbrookeista.
KUUDESTOISTA LUKU.
1.
Varmuus, että hän ei päässyt McKelveyn seurapiiriin, sai Babbittin tuntemaan itsensä ikäänkuin syylliseksi ja hiukan naurettavaksi. Mutta hän kävi säännöllisemmin Hirvien kokouksissa, kerran kauppiasyhdistyksen lunchilla hän kaunopuheisesti vakuutti lahkojen synnillisyyttä, ja hän tunsi jälleen itsensä eteväksi kansalaiseksi.
Hänen kerhonsa ja yhdistyksensä olivat ruokaa ja juomaa hänen sielulleen.
Kunnolliselta mieheltä Zenithissä vaaditaan, että hän kuuluu johonkin tai vielä mieluummin kahteen tai kolmeen kaupungin lukemattomista »loosheista» ja eteenpäinpyrkivistä lunchkerhoista: Rotarianeihin, Kiwaneihin tai Propagaattoreihin Oddfelloweihin, Muurareihin, Punanahkoihin, Aarniomiehiin, Huuhkajiin, Kotkiin, Makkabealaisiin, Pytiaan tai Kolumbuksen ritareihin ja muihin salajärjestöihin, joiden tunnuksena on suuri sydämellisyys, terve moraali ja kunnioitus Perustuslakia kohtaan. Oli neljä syytä näihin seuroihin liittymiseen. Sitä pidettiin asiaankuuluvana. Se oli hyvä liikkeen kannalta, kun kerhon jäsenistä usein tuli asiakkaita. Se hankki amerikkalaisille, joilla ei ollut mahdollisuutta saada Geheimratin tai Commendatoren arvoa, mahtipontisia arvonimiä, kuten Korkein Kirjojenvartija ja Suurmestari, lisäksi jokapäiväisiä everstin, tuomarin ja professorin titteleitä. Ja se salli tyrannivallanalaisen amerikkalaisen aviomiehen olla kotoa poissa illan viikossa. Looshi oli hänen piazzansa, hänen bulevardikahvilansa. Hän saattoi pelata biljardia ja pitää miehistä puhetta ja olla rivo ja miesmäinen.
Babbitt oli »osanottaja», kuten hän sanoi, kaikista näistä syistä.
Hänen julkisen menestyksensä kultaisen ja punaisen lipun takana oli konttorityö tummana taustana: vuokrakontrahteja, kauppakirjoja, vuokrattavien huoneistojen luetteloita. Puhe-, komitea- ja kerhonkokousillat virkistivät häntä kuin viina, mutta joka aamu hänen kurkkunsa oli kuiva. Viikko viikolta keräytyi häneen yhä enemmän hermostusta. Hänen ja hänen »lentävänsä» Stanley Graffin välille oli syntynyt ilmiriita, ja miss McGounille, jonka viehkeys oli saanut hänet vastoin tahtoaankin aina olemaan kohtelias, hän kerran ärähti, kun neiti oli sekoittanut hänen kirjeensä.
Mutta Paul Rieslingin seurassa laukesi jännitys. Ainakin kerran viikossa he lymysivät kypsinä miehinä esiintymisen velvollisuutta. Lauantaisin he pelasivat golfia naureskellen: »Golfinpelaajaksi olet sinä koko hyvä tennismies!» tai ajelivat autolla kaiket pyhäillat ja poikkesivat pieniin maalaisravintoloihin istuakseen korkeilla tuoleilla tiskin ääressä juomassa kahvia paksuista kupeista. Joskus tuli Paul heidän luokseen viuluineen, ja yksin Zillakin oli ääneti, kun tuo yksinäinen, eksynyt mies, joka hapuili suuntaa tuntemattomilla teillä, päästeli sielunsa synkeyttä valtoimeksi musiikissa.
2.
Ei mikään antanut Babbittille suurempaa kohennusta ja julkista mainetta kuin hänen työnsä pyhäkoulun hyväksi.
Hänen kirkkonsa Chatham Roadin presbyteriaaninen, oli Zenithin suurimpia ja rikkaimpia, upeimmin tammi- ja plyyshikoristeella varustettu. Kirkkoherra oli mr. John Jennison Drew, fil. maist., teol. tri ja lakit, tri (fil. maist. ja teol. tri olivat peräisin Elbert-yliopistosta Nebraskassa, lakit, tri Waterbury Collegesta Oklahomassa). Hän oli kaunopuheinen, tarmokas ja liukas. Hän istui puheenjohtajana kokouksissa paheksumisen lausumista varten yhdistyksiä vastaan tai kotityön kohottamista varten, ja uskoi kuulijoilleen, että hän köyhänä poikana oli ollut sanomalehtikaupustelijana. Asianajajan Iltalehden lauantain iltapainokseen hän kirjoitti johtavia kirjoituksia »Miehekkään miehen uskonnosta» ja »Raha- ja ymmärrys-arvosta kristillisyydessä», jotka ladottiin isommilla kirjasimilla ja varustettiin kiemurakehyksellä. Hän sanoi usein olevansa ylpeä siitä, että hän oli »alkujaan liikemies» ja että hän »totisesti ei aikonut antaa vanhan Saatanan saada yksinoikeutta kaikkeen tarmoon ja pontevuuteen». Hän oli laiha nuorehko mies, karheanaamainen, nenällä kultasankaiset silmälasit ja päässä pensas kiillotonta ruskeaa tukkaa, mutta heittäytyessään kaunopuheisuuteen hän hehkui voimaa. Hän tunnusti olevansa liiaksi oppinut ja liian paljon runoilija jäljitelläkseen evankelista Mike Mondayta, mutta hän oli sentään kerran saanut laumansa uuteen eloon ja suurempiin kolehteihin julistamalla: »Veljeni, se sitten vasta on kurja kitupiikki, joka ei lainaa Herralle!»
Hän oli tehnyt kirkkonsa seurakunnan todelliseksi keskustaksi. Siellä oli vaikka mitä, baaria lukuunottamatta. Siellä oli lastenkamari, maksuttomia aterioita torstaisin, lyhyt, rattoisa lähetysesitelmä sen jälkeen, voimistelusali, biografinäytös joka toinen viikko, ammattikirjasto nuorille työmiehille — vaikka onnettomuudeksi ei kukaan nuori työmies koskaan käväissyt kirkossa muuten kuin pesemässä ikkunoita tai korjaamassa lämpöjohtoa — ompelukerho, joka neuloi pieniä housuja köyhille lapsille ja jossa mrs. Drew luki ääneen vakavia romaaneja.
Vaikka tohtori Drew'n teologia oli presbyteriaaninen, oli hänen kirkkorakennuksensa uhkean episkopaalinen. Se oli, kuten hän sanoi, »pysyvimmin säilyttänyt niiden kunniakkaan vanhan Englannin jalojen kirkkomonumenttien peruspiirteet, jotka seisoivat iäisen uskon tunnuskuvina niin uskoville kuin uskottomille.» Se oli rakennettu kodikkaista tiilistä parannettuun goottilaistyyliin, ja suurin osa kuulijapaikoista sai välillistä valoa valtavien alabasteriamppeleiden sähkölampuista.
Eräänä joulukuun aamuna, kun Babbittit olivat kirkossa, oli tohtori John Jennison Drew harvinaisen kaunopuheinen. Kuulijakunta oli valtavan suuri. Kymmenen ripeää nuorta vahtimestaria valkoisilla ruusuilla koristetuissa aamunutuissa kantoi kenttätuoleja kellarikerroksesta. Suoritettiin mahtava musiikkiohjelma, jonka oli järjestänyt Sheldon Smeeth, K.N.M.Y:n pedagogisen osaston johtaja, joka myöskin veisasi messun. Siitä ei Babbitt ollut hyvillään, sillä joku eksytetty olento oli opettanut nuoren mr. Smeethin herkeämättä hymyilemään laulaessaan, mutta kaunopuheisuusammattiveljen koko arvonannolla hän ihaili tohtori Drew'n saarnaa. Siinä ilmenivät ne älylliset ansiot, jotka erottivat Chatham-Road-seurakunnan Smith Streetin halvoista kappeleista.
»Tänä koko vuoden runsaana elonaikana», puhui tohtori Drew, »jolloin, vaikka ilma on pilvinen ja polku raskas rasittuneelle vaeltajalle, leijaileva ja vapautunut henki kuitenkin lentää takaisin yli kaikkien menneiden kahdentoista kuukauden pyrintöjen ja toiveiden, oi, silloin tuntuu minusta, kuin kuuluisi sieltä, kaikkien näennäisesti rauenneiden toiveiden takaa, tervehdysten kuoro niiltä, jotka ovat autuaina menneet pois; ja siellä, näköpiirien sumuisella äärellä, näemme tuskantäyteisten pilvien takana valtavan joukon kallioita — sointujen kallioita, riemun kallioita, voiman kallioita!»
»Minä pidän tosiaan saarnasta, joka sisältää kulttuuria ja ajatusta», mietiskeli Babbitt.
Jumalanpalveluksen lopussa hän ihastui ikihyväksi, kun kirkkoherra, joka oli ovella innokkaasti kättelemässä, visersi: »Ah, veli Babbitt, voitteko odottaa silmänvilahduksen? Minä tahtoisin pyytää teidän neuvoanne.»
»Kyllä, tohtori. Varmasti.»
»Menkää toimistooni. Luultavasti pidätte siellä olevista sikareista.» Babbitt piti sikareista. Hän piti myöskin toimistosta, joka erosi muista konttoreista vain siinä, että tuttu seinäplakaatti oli saanut hengellisen muunnoksen: »Tänään on Herran kiire päivä». Chum Frink tuli sisään, ja senjälkeen William Eathorne.
Mr. Eathorne oli Zenithin First-State-pankin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen johtaja. Hän käytti vielä lyhyttä, hienoa poskipartaa, joka oli ollut pankkimiesten univormuna 1870. Jos Babbitt oli kateellinen McKelveyn elegantille piirille, oli hän William Washington Eathornen edessä täynnä syvää kunnioitusta. Eathornella ei ollut mitään tekemistä tuon elegantin piirin kanssa. Hän oli sen yläpuolella. Hän polveutui yhdestä niistä viidestä miehestä, jotka vuonna 1792 perustivat Zenithin, — oli hänen pojanpoikansa poika ja samalla kolmas polvi pankkimiehiä. Hän saattoi tutkia maksukykyä, hankkia laivoja, edistää tai vahingoittaa miehen liiketoimintaa. Hänen läsnäollessaan Babbitt hengitti nopeasti ja tunsi itsensä nuoreksi.
Kirkkoherra, tohtori Drew, riensi huoneeseen, ja sanat pulppusivat hänen huuliltaan:
»Minä olen pyytänyt teitä viipymään, herrat, esittääkseni teille erään ehdotuksen. Pyhäkoulu kaipaa kohentamista. Se on suuruudeltaan Zenithin neljäs, mutta ei ole mitään syytä, miksi se olisi ainoastakaan muusta jäljessä. Meidän pitäisi olla ensimmäisiä. Minä pyydän saada esittää, että te, jos suostutte, muodostatte komitean, joka auttaa pyhäkoulua neuvoilla ja levittää tietoa siitä yleisön keskuuteen, katsastatte sitä hiukan ja teette mitä ehdotuksia haluatte parannuksiksi, ja sitten, kenties, pidätte huolta, että sanomalehdistö kiinnittää meihin hiukkasen huomiota — tarjoaa yleisölle vähän todella hyödyllisiä ja kohottavia uutisia kaikkien murhien ja avioerojen asemesta.»
»Erinomaista», sanoi pankinjohtaja.
Babbitt ja Frink yhtyivät häneen ihastuneina.
3.
Jos Babbittilta olisi kysytty, mitä uskontoa hän on, olisi hän vastannut kaikuvalla Propagandakerhoretoriikalla: »Minun uskontoni on palvella lähimmäisiäni, kunnioittaa veljeäni niinkuin itseäni ja edistää rovollani elämän tekemistä onnellisemmaksi kaikille ja itsekullekin.» Jos häneltä olisi vaadittu yksityiskohtaisempia tietoja, olisi hän julistanut: »Minä kuulun presbyteriaaniseen kirkkoon ja luonnollisesti uskon sen opinkappaleihin.» Ja jos olisi raakamaisesti menty vielä pitemmälle, olisi hän vastustanut: »Mitäs tässä maksaa kiistellä ja keskustella uskonnosta, se vain herättää epämieluisia tunteita.»
Todellisuudessa oli hänen teologiansa sisällys se, että oli olemassa korkein olento, joka oli koettanut tehdä meistä täydellisiä, mutta arvattavasti oli epäonnistunut; että jos oli hyvä ihminen, joutuisi paikkaan, jonka nimi oli taivas (Babbitt kuvitteli sitä tietämättään jokseenkin senlaatuiseksi kuin erinomainen hotelli ja siinä yksityinen puutarha), mutta jos oli huono ihminen, t. s. jos murhasi tai varasti tai käytti kokaiinia tai piti rakastajattaria tai möi olemattomia kiinteistöjä, niin sai rangaistuksen. Babbitt oli kuitenkin epävarma, mitä tuli »tuohon helvettijuttuun». Hän selitti Tedille: »Tietysti minä olen varsin vapaamielinen enkä usko ihan juuri tuli- ja rikki-helvettiin. Mutta onhan itsestään selvä, etteivät ihmiset voi saada rauhassa tehdä mitä rikoksia tahansa joutumatta niistä kiinni; ymmärräthän, mitä tarkoitan?»
Tätä teologiaa hän mietiskeli harvoin. Hänen käytännöllisen uskontonsa ydin oli, että on kunnioitusta herättävää ja afääreille edullista, jos ihmiset näkevät hänen käyvän jumalanpalveluksissa, että kirkko estää huonoimpia aineksia olemasta vielä huonompia ja että kirkkoherran saarnoilla, niin ikäviltä kuin ne saattoivatkin tuntua, juuri silloin, kun niitä kuuli, kuitenkin oli maagillinen voima, joka »teki hyvää — piti ihmistä kosketuksissa korkeampain asiain kanssa».
Hänen ensimmäiset tutkimuksensa Pyhäkoulun neuvonantokomitean jäsenenä eivät häntä innostuttaneet.
Hän piti työläisten raamattuluokasta, johon kuului aikuisia miehiä ja naisia ja jossa vanha koululääkäri, tohtori T. Atkins Jordan, puhui räiskyvään tyyliin, joka oli verrattava hienostuneempien humorististen juhlapuhujain esitykseen, mutta juniorluokille mentyään hän hämmästyi. Hän kuuli Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston esimiehen ja kirkkoköörin johtajan, kalpean, mutta väsymättömän, kiharatukkaisen ja hymysuisen miehen, opettavan eräässä luokassa, missä oli kuusitoistavuotiaita poikia. Smeeth kehoitti heitä rakastavaisesti: »Kuulkaa, pojat, minä aion pitää luottamuksellisen keskusteluillan kotonani torstaina. Me istumme vain omassa keskuudessamme ja ilmaisemme avomielisesti salaiset huolemme. Te voitte kertoa kaiken vanhalle Sheldylle, niinkuin kaikki N.M.K.Y:n pojat tekevät. Minä aion avoimesti selittää teille, mihin pahoihin tapoihin poikapahanen voi joutua, ellei suuri veli häntä ohjaa, ja esittää sukupuolielämän vaarat ja ilot.» Vanha Sheldy hymyili kosteaa hymyä, pojat näyttivät häpeilevän, ja Babbitt ei tiennyt, minne olisi luonut hämilliset silmänsä.
Vähemmän pahennusta herättäviä, mutta toisaalta paljoa ikävämpiä olivat pikkuluokat, missä vakavat neidit opettivat filosofiaa ja itämaista etnologiaa. Useimmat niistä olivat pyhäkoulusalissa, joka kiilsi vernissalta, mutta ne, joille ei ollut tilaa, sijoitettiin kellarikerrokseen, joka oli koristettu paksuilla johtoputkilla ja sai valoa pienistä, korkealla kosteuttatihkuvassa seinässä olevista ikkunoista. Mutta Babbitt näki siinä Catawban Ensimmäisen Seurakunnankirkon. Hän oli jälleen poikavuosiensa pyhäkoulussa. Hän hengitti jälleen sitä erikoista ummehtunutta ilmaa, jota tapaa vain kirkkosaleissa; hänen mieleensä muistui laatikko, jossa oli likaiset pyhäkoulukirjat: Hetty, Pieni Sankaritar ja Josephus, Poika Palestiinasta; hän sormeili vielä kerran koreita tekstattuja kortteja, joita kukaan pojista ei olisi tahtonut pitää, mutta kukaan ei halunnut heittää poiskaan, koska ne olivat ikäänkuin pyhiä; häntä kiusasi hokeva lukeminen, jonka hän muisti pyhäpäiviltä viisineljättä vuotta sitten, kun hän Zenithin suuressa kirkossa kuuli: »Edgar, lue nyt seuraava värssy! Mitä se merkitsee, kun seisoo, että kameelin on helpompi mennä neulansilmän läpi? Mitä se opettaa meille? Clarence, älä vääntele itseäsi noin! Jos olisit lukenut läksysi, et olisi noin rauhaton. No, Earl, minkä opetuksen Jeesus tahtoo antaa opetuslapsillensa? Erikoisesti toivon, pojat, teidän muistavan nämä sanat: 'Jumalalle ei ole mitään mahdotonta?' Ajatelkaa aina sitä — Clarence, sinun täytyy totella — sanokaa vain 'Jumalalle ei ole mikään mahdotonta', milloin ikinä tunnette itsenne toivottomiksi, ja, Alec, ole hyvä ja lue seuraava värssy! Jos kuuntelisit, et erehtyisi paikasta.»
Surr — surr — surr — jättiläismehiläisiä surisi unisessa nurkassa.
Babbitt heräsi valveilla-uinailustaan, kiitti opettajatarta, että oli »saanut kuulla hänen erinomaista opetustaan», ja siirtyi seuraavalle luokalle.
Kahden viikon kuluttua ei hänellä ollut minkäänlaista ehdotusta tehtävänä tohtori Drew'lle.
Silloin hän keksi kokonaisen maailman pyhäkoululehtiä, suunnattoman, toimintaa uhkuvan alan viikko- ja kuukausjulkaisuineen, jotka olivat yhtä ammattimaisia, käytännöllisiä ja eteenpäinkatsovia kuin kiinteistöpalstat ja kenkämakasiinivihkot. Hän osti puoli tusinaa eräästä uskonnollisesta kirjakaupasta, ja istui sivu puoliyön niitä lukemassa, täynnä ihailua.
Hän löysi monta erinomaista viittausta »Vetoamisesta, joka koskee hellään kohtaan», »Uusien jäsenten pyydystys» ja »Kuinka saa asiakkaan kirjoittamaan kontrahdin pyhäkoulun kanssa». Hän piti erikoisesti sanasta »asiakkaan» ja oli liikutettu lukiessaan:
»Yhteiskunnan henkiset elämänlähteet ovat syvällä sen pyhäkouluissa — sen uskonnollista opetusta ja innostusta tarkoittavissa. Nyt tapahtuva laiminlyönti merkitsee henkisen joustavuuden ja siveellisen voiman menetystä tulevina vuosina… Tosiasiat sellaiset kuin nämä ja sitten suora vetoaminen, vaikuttavat ihmisiin, joita ei milloinkaan leikkisyydellä tai ystävällisyydellä voi saada suorittamaan tehtäväänsä.»
Babbitt myönsi: »Se on tosi. Minä olin poissa vanhasta pyhäkoulustani Catawbassa niin usein kuin suinkin saatoin, mutta sittenkään en kukaties seisoisi, missä nyt seison, ellen olisi saanut sitä koulutusta — siveellisen voiman koulutusta. Ja sitten Raamattu ja kaikki mitä siihen tulee. Suurenmoista kirjallisuutta. Minun pitää lukea siitä uudelleen joitakin kohtia nyt jonakin päivänä.»
Kuinka tieteellisesti pyhäkoulun saattoi järjestää, sai hän tietää eräästä artikkelista, joka oli lehdessä Westminsterin Raamattuluokka Aikuisia varten:
»Toinen varapuheenjohtaja vastaa luokan toverihengestä. Hän valitsee ryhmän avukseen. Nämä tuovat tulokkaat. Jokainen tulokas otetaan vastaan ystävällisesti. Ei kukaan saa mennä pois muukalaisena. Eräs ryhmän jäsenistä seisoo kynnyksellä ja kutsuu ohikulkijoita tulemaan sisään.»
Mutta ehkä kaikkein eniten miellytti Babbittia William H. Ridgwayn lausunto Pyhäkoululehdessä:
»Jos Teillä on pyhäkoululuokka, jossa ei ole vauhtia ja pontta, toisin sanoen harrastusta, joka on tarkkaamaton, joka käyttäytyy niinkuin kevätkuumeinen ihminen, niin antakaa vanhan tohtori Ridgwayn kirjoittaa Teille määräys. Rec. Kutsukaa koko rykelmä illallisille.»
Pyhäkoululehdet olivat yhtä monipuolisia kuin käytännöllisiä. Ne eivät laiminlyöneet ainoatakaan taidealaa. Musiikista ilmoitti Pyhäkoululehti, että C. Harold Lowden, »jonka pyhät sävellykset ovat tuhansille tutut», oli kirjoittanut uuden mestariteoksen, nimeltä »Kaipuu Sinun luoksesi!» Runo, Harry D. Kerrin kirjoittama, on somimpia, mitä voi kuvitella, ja musiikki on sanomattoman kaunis. Arvostelijat vakuuttavat yksimielisesti, että se tulee valtaamaan koko maan väkisin. Siitä voisi tehdä viehättävän hengellisen laulun, jos nykyisten sanojen sijalle panisi psalmin sanat: 'Mä kuulin äänen Jeesuksen'!
Myöskin käytännöllinen työ oli asianmukaisesti edustettuna. Babbitt kiinnitti huomiota kekseliääseen tapaan havainnollistuttaa Kristuksen ylösnousemusta.
Malli oppilaiden valmistettavaksi. Työntöovella varustettu hauta. — Ota nelikulmainen kannellinen rasia ja käännä se ylösalaisin. Vedä kantta hiukan esiin, jotta pohjalle muodostuu uurre. Leikkaa rasiaan nelikulmainen ovi ja leikkaa myöskin pahvista ympyrä, joka peittää oven runsaasti. Peitä pyöreä ovi ja hauta paksulla kerroksella hiekka-, jauho- ja vesiseosta ja anna sen kuivua. Se oli se raskas, pyöreä kivi oven edessä, jonka vaimot havaitsivat pääsiäisaamuna poisvieritetyksi. Tämä on se kertomus, joka meidän on 'mentävä kertomaan kaikkeen maailmaan'!
Ilmoittamistaidossa olivat Pyhäkoululehdet tositaitureita. Babbittia kiinnosti eräs valmiste, joka »korvaa ruumiinliikunnon istuvaa työtä tekeville miehille uusimalla kuluneen hermokudoksen ja antamalla ravintoa aivoille ja ruoansulatuselimistölle». Hän tunsi mielenylennystä saadessaan tietää, että raamattujen myynti pohjimmaltaan oli kiihkeää kilpailutoimintaa, ja asiantuntijana terveydenhoidon alalla miellytti häntä Hygieenisen Ehtoolliskalustoyhtiön ilmoitus »kaikinpuolin parannetusta ja hygieenisestä kalustosta, johon kuuluu hienostikiilloitettu, kaunis mahonkitarjotin. Tämä tarjotin vaimentaa kalinan, on keveämpi ja helpompi käsitellä kuin muut ja enemmän kirkon sisustuksen mukainen kuin mistä muusta aineesta tehty tarjotin tahansa.»
4.
Hän laski pyhäkoululehtikasan käsistään.
Hän mietti: »Kas tämä on semmoista, joka sopii miehelle. Mainiota!»
»Minua tosiaan hävettää, etten ole sitä enemmän harrastanut. Mies, jolla on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa — on häpeä, ellei hän osoita harrastusta oikeaan, miehekkääseen, elinvoimaiseen uskontoon. Joka niin sanoakseni on jonkinlaista Sovellettua kristinuskoa.
»Mutta kaikella kunnioituksella.»
»Muutamat ehkä väittävät, että nämä pyhäkouluintoilijat ovat halpamaisia ja epähengellisiä ja niin poispäin. Tietenkin! Ainahan niitä on koiria tämmöisiä asioita repelemässä! Moittiminen ja nenän nyrpistäminen ja repiminen — niin paljoa helpompaa kuin rakentaminen. Mutta mitä minuun tulee, niin minun täytyy todellakin antaa näille lehdille kunnioitukseni. Ne ovat saaneet vanhan George F. Babbittin puolelleen, ja se on vastaus moittijoille!»
Kuta miehevämpi ja käytännöllisempi mies on, sitä enemmän pitää hänen elää aloiterikasta, kristillistä elämää! Hyvästi, kaikki hutiloiminen ja juhliminen ja Rona! »Missä pirussa sinä olet ollut? Onpas tämä tosiaan siivo aika yöstä tulla kotiin!»
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
1.
Floral Heightsissä on vain kolme, neljä vanhaa taloa, ja vanhana talona Floral Heightsissä pidetään sellaista, joka on rakennettu ennen vuotta 1880. Suurin näistä on William Washington Eathornen, First-State-pankin johtajan, palatsi.
Eathornen talo edustaa Zenithin »hienoja osia», jommoisia ne olivat vuodesta 1860 vuoteen 1900 saakka. Se on punaisista tiilistä rakennettu kolossi, koristeina harmaata hiekkakiveä ja kattona punaisia, keltaisia ja vihreitä tiilikuvioita. Siinä on kaksi kapeaa tornia, toinen kuparikattoinen, toisen huippu valurautaisella sananjalkakehyksellä koristettu. Portti muistuttaa avointa hautaa; sitä kannattavat paksut graniittipilarit, joiden yläpuolella riippuu jäätyneitä tiiliryöppyjä. Talon toisella puolella on suuri, avaimenreiänmuotoinen, maalattu ikkuna.
Mutta talo kokonaisuudessaan ei tee lainkaan humoristista vaikutusta. Se on yhtä raskaan-arvokas kuin ne Viktorian aikaiset pankkimiehet, jotka hallitsivat uutisasukkaiden ja reippaiden »yrittäjäin» välistä miespolvea ja loivat synkän harvainvallan hankkimalla haltuunsa pankkien, myllyjen, maan, rautateiden ja kaivosten tarkastusvallan.
Niistä kymmenkunnasta vastakkaisesta Zenithistä, jotka yhteensä muodostavat täydellisen ja todellisen Zenithin, ei mikään ole niin mahtava ja elinvoimainen ja kuitenkin niin vieras asukkaille kuin William Eathornen pieni, kuiva, säädyllinen, kovasydäminen Zenith, ja tämän mitättömänpienen hierarkian hyväksi ahertavat muut zenithiläiset tietämättään ja kuolevat nimettömässä mitättömyydessä.
Useimmat vihaisten viktoriaanisten tetrarkkien palatseista ovat nyt poissa tai alentuneet vuokra-asunnoiksi, mutta Eathornen talo on jäljellä, arvokkaan ja ylvään pidättyväisenä. Sen marmoriportaita puhdistetaan joka päivä, messinkikyltti kiilloitetaan kunnioittavasti, ja pitsiuutimet ovat yhtä muhkeat ja muita etevämmät kuin William Washington Eathorne itse.
Jonkinlaisella vavistuksella menivät Babbitt ja Chum Frink Eathornen luo Pyhäkoulun Neuvonantokomitean kokoukseen; painostavassa hiljaisuudessa he seurasivat myssypäistä, esiliinalla varustettua palvelijatarta monien seurusteluhuoneiden läpi kirjastoon. Se oli yhtä ilmeisesti arvokkaan, vanhan pankkimiehen kirjasto kuin Eathornen poskiparta oli arvokkaan, vanhan pankkimiehen poskiparta. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi standardteoksia, loistavissa vasikannahkaniteissä, joissa oli säädynmukainen, perinnäinen himmeänsinisen ja himmeän kullan värisävy. Tamminen kirjoituspöytä oli vanha ja tumma ja kaikin puolin täydellinen; tuolit olivat hyväntahtoisen alentuvaisia.
Eathornen kysymykset mrs. Babbittin, miss Babbittin ja muiden lasten voinnista olivat ystävällisen isällisiä, mutta Babbitt ei keksinyt mitään sopivaa vastakysymystä. Eihän voinut ajatellakaan käyttää muotoa »no, vanha jassi, mitenkäs maailma sinua pitelee?», joka sopi Verg Gunchille ja Frinkille ja Howard Littlefieldille — miehille, jotka tähän saakka olivat tuntuneet edustavan menestystä ja hienoa käytöstä. Babbitt ja Frink istuivat kohteliaasti tuoleillaan ja kohteliaasti lausui Eathorne avaten huuliaan juuri sen verran, että sanat mahtuivat välistä: »Hyvät herrat, ennenkuin alamme neuvottelumme — teidän ehkä tuli vilu matkalla — ystävällistä, säästää vanhalta mieheltä ulosmenon vaivat — otamme ehkä pienen whiskytodin?»
Kunnon veljen tavoin oli Babbitt niin hyvin harjaantunut kaikkeen keskustelutaitoon, että hän melkein häpäisi itsensä sanomalla: »Jos ei riitaa haastamatta pääse ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei nuuskijapoliisi ole piilossa paperikorissa — — — » Jatko tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi hämillään suostumustaan. Samoin teki Chum Frink.
Eathorne soitti palvelijatarta.
Uudenaikainen ja ylimielinen Babbitt ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen soittavan palvelijaa yksityistalossa muulloin kuin ateriain aikana. Itse hän oli hotelleissa soittanut palvelijoita, mutta kotona ei loukattu Matildan tunteita, vaan mentiin halliin ja huudettiin häntä. Ei hän myöskään kieltolain voimaan astuttua ollut nähnyt kenenkään välinpitämättömästi käsittelevän väkijuomia. Oli outoa vain istua ja maistella totiansa huudahtamatta: »Aaaaaaah! Tämä se tuntuu sydämessä ja munaskuissa!» Ja koko ajan hän ajatteli ihailevana kuin suuren miehen pariin päässyt nuorukainen: »Tuo äijänkäppyrä, siunatkoon, voi tehdä minusta rikkaan miehen tai nuuskaa! Jos hän käskisi pankkinsa sanomaan irti minun lainani — — —! Saakeli! Tuo tuumankorkuinen nappula! Ja on sen näköinen kuin ei hänessä olisi muka ponnen pujua! Kumma paikka — — Mahdammekohan me propagandistit pitää liikaa melua tarmosta?»
Hän kääntyi kauhistuen pois tästä ajatuksesta ja kuunteli hartaasti Eathornen ajatuksia pyhäkoulun edistämisestä. Ne olivat hyvin selvät ja hyvin huonot.
Epäröiden esitti Babbitt oman ehdotuksensa:
»Minä arvelen, että jos tarkoin tutkitaan koulutarpeita, katsotaan asiaa rahakysymyksenä, niin on perus- ja päätarve tietenkin sen laajeneminen. Minä oletan, että kaikki olemme yksimielisiä siitä, että emme tyydy, ennenkuin olemme aikaansaaneet suurimman pyhäkoulun koko valtiossa, niin ettei Chatham-Roald-kirkon missään suhteessa tarvitse olla mitään toista huonompi. Silloin on ensimmäinen asia katsoa, miten saadaan vauhtia asiakkaiden hankkimistyöhön: ne ovat jo käyttäneet kilpailukeinoa ja antaneet palkintoja niille lapsille, jotka ovat hankkineet eniten jäseniä. Mutta siinä ne tekivät virheen: palkintoina oli kaikkinaista roskaromua, kuten runokirjoja ja Uusia testamentteja semmoisen asemesta, jonka vuoksi oikea, ilmielävä ipana tosiaan viitsisi puuhata, kuten käteinen raha tai moottoripyörän vauhtimittari. Kyllähän minä luonnollisesti arvelen, että on hienoa selvitellä luentoja korein kirjamerkein ja piirustamalla mustalle taululle ja sensemmoisella, mutta kun on kysymys oikeasta hommasta, asiakkaiden — tai jäsenten, tarkoitan, kokoonhälyyttämisestä, niin täytyy katsoa, että se maksaa vaivan.
— Minä tahtoisin esittää kahta toimenpidettä: Ensinnäkin olisi pyhäkoulu jaettava neljään armeijaan ikäluokkien mukaan. Kukin saa sotilasarvon omassa armeijassaan aina hankkimansa jäsenmäärän mukaan, ja kelvottomat, jotka vain ovat loisina eivätkä puuhaa mitään, saavat jäädä miehistöksi. Kirkkoherralla ja superintendentillä on kenraalin arvo. Ja kaikkien on tehtävä kunniaa ja kaikkea muuta semmoista, ihan niinkuin oikeassa armeijassa, jotta he tuntevat arvon hankkimisesta olevan jotakin etua.
— Ja toiseksi: koulullahan on tosin reklaamikomiteansa, mutta, Herra Jumala, eihän kukaan koskaan aherra oikein toden perästä vain rakkaudesta työhönsä. Täytyy olla käytännöllinen ja seurata aikaansa ja ottaa oikea, palkattu lehtiagentti Pyhäkoululle — joku sanomalehtimies, joka voi uhrata siihen osan aikaansa.»
»Tosiaan. Se osuu naulan päähän!» sanoi Chum Frink.
»Ajatelkaa vain, kuinka hauskoja, meheviä paloja hän voi saada lehtiin!» hykerteli Babbitt. »Ei ainoastaan suuria, silmiinpistäviä, varsinaisia tosiasioita, kuinka nopeasti pyhäkoulu — ja kolehdit — kasvaa, vaan kaikennäköisiä humoristisia juttuja: kuinka joku pöhköpää epäonnistui yrittäessään hankkia jäseniä tai kuinka hauskaa Pyhän Kolminaisuuden luokan tytöillä oli nakkimakkaramatkallaan. Ja sen ohella voisi lehtiagentti, jos hänellä on aikaa, tehdä vähän propagandaa itse luentojen hyväksi — vähän reklaamia vaikkapa suorastaan kaupungin kaikkien pyhäkoulujen hyväksi. Eihän hyödytä mitään olla halpamielinen toisia kohtaan, kun vain voimme pysytellä niiden edellä jäsenlukuun nähden. Hän voisi esimerkiksi saada sanomalehdet — — — Minullahan ei tosin ole sitä kirjallista harjaantumista kuin tällä Frinkillä, ja minä vain arvaan, kuinka kappaleet pitäisi kirjoittaa, mutta otetaan esimerkki, ajatellaan, että viikon läksy koskee Jaakobia, no, silloinhan voisi lehtiagentti kirjoittaa jotakin, jossa olisi hienoa moraalia, mutta kumminkin naseva nimike, joka saisi ihmiset sitä lukemaan — — — esimerkiksi tähän malliin: 'Jack puijaa ukon, karkaa tyttö ja shekkikirja mukanaan.' Ymmärrättehän? Se herättäisi mielenkiintoa. Tehän olette kaiketi tosin vanhoillinen, mr. Eathorne, ja katsotte ehkä näiden toimenpiteiden vaikuttavan arvottomilta, mutta suoraan sanoen, niin ne minun luullakseni sittenkin tekevät säväyksen.»
Eathorne pani kätensä ristiin pienehkön, pyöreähkön, hyvinvointisen kestikumpunsa päälle ja kehräsi kuin vanha kissa:
»Saanko ensinnäkin lausua suuren tyytyväisyyteni Teidän esitykseenne asemasta, mr. Babbitt. Kuten arvelitte, on minun asemassani välttämätöntä olla vanhoillinen ja ehkä pyrkiä säilyttämään jonkin verran arvokkaisuutta. Kuitenkin luulen, että tulette havaitsemaan minut jossakin määrin eteenpäinpyrkiväksi. Pankissamme esimerkiksi toivon saattavani sanoa meidän noudattavan yhtä uudenaikaisia reklaami- ja ilmoitusmenetelmiä kuin kuka muu tahansa kaupungissamme. Luullakseni tulette huomaamaan meidän vanhojen olevan täysin tietoisia ajan henkisistä arvonmuutoksista. Uskokaa pois, ihan varmaan. Niinpä onkin minulla siis ilo voida sanoa, että, vaikka kenties mieskohtaisesti enemmän suosin menneen aikakauden ankarampaa presbyterianismia — — —»
Babbitt ymmärsi vähitellen, että Eathorne suostui.
Chum ehdotti lehtiagentiksi erästä Kenneth Escottia, Asianajajalehden reportteria.
He erosivat korkealla ystävyyden ja kristillisen avuliaisuuden tasolla.
Babbitt ei ajanut kotiinsa, vaan keskikaupungille päin. Hän tahtoi olla yksinään nauttiakseen siitä ihmeellisestä seikasta, että oli näin tuttavallisissa suhteissa William Washington Eathornen kanssa.
2.
Lumenkalpea ilta, kaikuva kivitys ja teräviä valoja.
Suuria kultaisia valoja katuvierten lumivallien välissä kiitävistä raitiovaunuista. Pienten asuntojen vaatimattomia valoja. Harhaileva terävä heijastus kauempana olevasta valimosta, joka himmensi särmäkkäät tähdet. Tuiketta pienistä kahviloista, missä ystävykset istuskelivat leppoisasti jutellen päivän aherruksen jälkeen.
Erään poliisiaseman vihreä lamppu ja sen vielä vihreämpi heijastus lumella; vankivaunudraama — gongongi, joka löi kuin kauhistunut sydän, vaununlyhtyjen heijastus kristallinkimmelteiselle kadulle, ajajana chauffeurin sijasta poliisikonstaapeli, jäykkä ja jylhä univormussaan, toinen poliisimies seisomassa taka-astuimella ja vilahdus vangista. Murhamieskö, vai varas vaiko vääränrahantekijä, ovelasti kiinnisaatu?
Suunnaton jäyhätorninen harmaakivikirkko; heikkoa valoa sakaristosta ja kuoroharjoitusten hilpeää surinaa. Erään kuvasyövyttäjän kattoateljeen elohopeahöyryjen väräjävää vihreää valoa. Sitten kaupungin keskusosien vilisevät valot; autoasemia rubiininpunaisine numerolamppuineen; biografiteatterien valkoisia, kaartuvia sisäänkäytäviä, jotka muistuttavat jääluoliin johtavia aukkoja; sähkökylttejä — tulisia käärmeitä ja tanssivia pikku-ukkoja; punakaihtimisia lamppuja ja rämisevää jazzmusiikkia halvassa tanssipaikassa kerrosta ylempänä; kiinalaisista ravintoloista tuikkivia valoja, kirsikkakukkien ja pagodien kuvilla koristettuja lyhtyjä killumassa kultakiiltoisten valurauta-aitojen edessä. Pienten likaisten ruokapaikkojen pieniä likaisia lamppuja. Hienot liikekorttelit ja niiden kristallikruunujen runsas ja tyyni valaistus, turkiksia ja miellyttäviä kiiltopuisia pintoja samettikoristeisissä, ylvään hienoissa ikkunoissa. Korkealla kadun yläpuolella näkyi äkkiä pimeässä riippuva neliö, konttorin ikkuna, jonka ääressä työskenneltiin näin myöhään jostakin tuntemattomasta, mielikuvitusta kiihoittavasta syystä. Vararikkoinen mieskö, vaiko kunnianhimoinen poika tai äkkiä rikastunut öljyherra?
Ilma oli kirpeä, lunta oli paksulta auraamattomilla puistokäytävillä, ja ulkopuolella kaupunkia Babbitt tiesi kukkuloilla olevan lumikinoksia talvisten tammien alla ja kiemurtavan joen jääpeitteessä.
Hän rakasti kaupunkiansa ihmettelevin intohimoisin tuntein. Liikehuolien ja laajasanaisen kaunopuheisuuden painostava taakka kirposi hänestä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja voimakkaaksi. Hän oli kunnianhimoinen. Ei ollut kylliksi olla Vergil Gunch tai Orville Jones. Ei. »Ne ovat kelpo poikia, aivan erinomaisia, mutta heillä ei ole hienoutta.» Ei. Hänestä on tuleva Eathorne, tahdikkaan tarkka, kylmän mahtava.
»Niin pitää olla. Ruoska sametinpehmeissä sormissa. Ei laskea ketään pöyhistelemään edessään. Minä olen ollut huolimaton puheessani. Murretta. Katukieltä. Minä alan karttaa sitä. Minä olin etevä retoriikassa yliopistossa. Semmoiset aineet — — No, ei ole pahitteeksi. Olen saanut kyltikseni kaikesta tästä leikkisyydestä ja toverillisuudesta. Minä — — Miksen minä voisi perustaa omaa pankkia kerran? Ja Ted tulla seuraajakseni!»
Hän ajoi onnellisena kotiin ja kohteli mrs. Babbittia kuin olisi ollut
William Washington Eathorne, mutta mrs. Babbitt ei sitä huomannut.
3.
Nuori Kenneth Escott, Asianajajalehden reportteri, palkattiin Chatham Roadin Presbyteriaanisen Pyhäkoulun lehtiagentiksi. Hän uhrasi toimeen kuusi tuntia viikossa. Ainakin sai hän maksun kuudesta tunnista viikossa. Hänellä oli ystäviä eri lehdissä eikä ollut julkisesti tunnettua, että hän oli lehtiagentti. Hän sai aikaan porisevan puron pieniä kirjoituksia, joiden peitettynä pontena oli lähimmäisenrakkaus ja Raamattu, hilpeät, mutta kasvattavat luokka-illalliset ja rukouselämän arvo taloudelliselle menestykselle.
Pyhäkoulu omaksui Babbittin sotilasarvojärjestelmän. Tämän henkisen virkistyksen kohentamana koulu tosiaan elpyi. Siitä ei tosin tullut Zenithin suurinta — Metodistien Keskuskirkko säilytti ensimmäisen paikkansa käyttämällä menetelmiä, joita tohtori Drew sanoi »epärehellisiksi, epäamerikkalaisiksi, epähienoiksi ja epäkristillisiksi» — mutta se kohosi neljänneltä sijalta toiselle, ja taivaassa oli iso ilo tai ainakin siinä osassa taivasta, joka käsitti tohtori Drew'n seurakunnan, ja Babbitt sai paljon kunniaa ja kiitosta.
Hän oli saanut everstin arvon koulun pääesikunnassa. Hän tunsi naiivia mielihyvää, kun pienet, vieraat pojat tekivät hänelle kunniaa kadulla, hänen korvansa punastuivat everstin arvonimen hivelevästä soinnusta, ja jollei hän mennytkään pyhäkouluun yksinomaan tämän nautinnon vuoksi, ajatteli hän sitä kuitenkin koko matkan sinne mennessään.
Hän kohteli erikoisen ystävällisesti lehtiagenttia, Kenneth Escottia, kutsui hänet lunchille Atleettikerhoon ja toi kotiinsa päivälliselle.
Samoinkuin monet muut uhkavarmat nuoret miehet, jotka harhailevat kaupungeissa itsetyytyväisen näköisinä ja ilmaisevat ihmishalveksumistaan ylimielisellä katukielellä, oli Escott pohjaltaan ujo ja yksinäinen. Hänen ovelia, nälkiintyneitä kasvojaan kirkasti leveä hymy päivällispöydässä, ja hän huudahti: »Tuhat tulimmaista, mrs. Babbitt, jospa tietäisitte, miten hyvältä tuntuu taas syödä kotiruokaa!»
Escott ja Verona pitivät toisistaan. Koko illan he puhuivat aatteista. He huomasivat olevansa radikaaleja. He olivat tosin hyvin järkeviä tässä kysymyksessä. He olivat yksimielisiä siitä, että kaikki kommunistit olivat lurjuksia, että tuo vapaa runo oli roskaa, ja että samalla kuin yleinen aseistariisuminen oli välttämätön, täytyisi Suurbritannian ja Yhdysvaltain tietysti, sorrettujen pikkukansojen vuoksi, pitää yhtä suurta laivastoa kuin muun maailman yhteenlaskettuna. Mutta he olivat niin kumouksellisia, että ennustivat (Babbittin mielipahaksi) kerran syntyvän kolmannen puolueen, joka tuottaisi huolta sekä republikaaneille että demokraateille.
Escott pudisti lähtiessään Babbittin kättä kolmeen kertaan. Babbitt mainitsi suuresta rakkaudestaan Eathorneen.
Viikon ajalla oli kolmessa sanomalehdessä selostuksia Babbittin arvokkaasta työstä uskonnon palveluksessa, ja kaikki mainitsivat tahdikkaasti William Washington Eathornen hänen avustajanaan.
Ei mikään ollut tuottanut Babbittille näin suurta arvoa Atleettikerhossa ja Hirvien ja Propagandistien parissa. Hänen ystävänsä olivat aina kehuneet hänen kaunopuheisuuttaan, mutta heidän kiitoksessaan oli epäröintiä, sillä kaupungin reklaamiksikin pidetyissä puheissa oli jotakin pilventakaista ja epätervettä, ikäänkuin värssyrunoilua. Mutta nyt huusi Orville Jones Atleettikerhon ruokasalin halki: »Kas tuossa tulee Firste-State-pankin uusi johtaja!» Grover Butterbaugh, etevä putkijohtotarpeiden tukkukauppias nauroi: »Miten ihmeessä sinä viitsit seurustella tavallisten ihmisten kanssa, kun olet puristanut Eathornen kättä!» Ja Emil Wengert, jalokivikauppias, ryhtyi vihdoinkin vakavissaan keskustelemaan erään dorchesterilaisen talon ostosta.
4.
Kun pyhäkoulukamppailu oli päättynyt, sanoi Babbitt Kenneth Escottille: »Mitä sanotte pienestä reklaamista tohtori Drew'n hyväksi mieskohtaisesti?»
Escott nauroi. »Saatte uskoa, että tohtori osaa pitää huolta omasta reklaamistaan, mr. Babbitt! Ei mene sitä viikkoa, ettei hän soita lehteen sanoakseen, että jos lähetämme reportterin hänen toimistoonsa, niin hän antaa meille vähän esimakua siitä erinomaisesta saarnasta, jonka aikoo pitää lyhyiden hameiden synnillisyydestä tai Mooseksenkirjain kirjoittamisesta. Älkää hänen tähtensä olko huolissanne. Kaupungissa on vain yksi henkilö, joka osaa paremmin tehdä reklaamia itsestään, ja se on tuo Dora Gibson Tucker, joka johtaa Lastenkotia ja Amerikkalaisuuden Säilyttämisyhdistystä, ja ainoa syy, miksi tuo nainen on voittanut Drew'n, on, että hänellä sentään on jotakin älyä.»
»Ei, kuulkaa nyt, Kenneth, minun mielestäni ei teidän pitäisi puhua tohtorista tuolla tavoin. Saarnamiehellä täytyy olla harrastuksensa, vai kuinka? Muistattehan, että Raamatussakin puhutaan uurastuksesta Herran palveluksessa, tai jotakin semmoista?»
»No niin, minä koetan saada lehteen jotakin, jos te sitä haluatte, mr. Babbitt, mutta minun täytyy odottaa, kunnes päätoimittaja on lähtenyt kaupungista, ja lyödä toimitussihteeri pyörryksiin.»
Niin tapahtui, että Advocate-lehden sunnuntainumerossa oli tohtori Drew'n kuva, ilme vakavana, silmät valppaina, graniitinluja leuka ja piirteiden primitiivisyys erikseen korostettuna, ja sen alla seuraava, vuorokauden kuolemattomuuden antava kirjoitus:
Tohtori John Jennison Drew, fil. maist., viehättävän Floral Heightsin kauniin, Chatham-Roadin luona olevan presbyteriaanisen kirkon Kirkkoherra, on miltei tenhotaikuri sielujen voittamisessa. Hänellä on käännyttämisrekordi paikkakunnalla. Hänen paimenkautenaan on keskimäärin lähes sata henkilöä vuodessa väsynyt syntiin, ilmoittanut päätöksensä elää uutta elämää ja löytänyt rauhan ja turvallisuuden sataman.
Kaikki kuohuu elämää Chatham-Road-kirkossa. Kannatuslaitoksiaan järjestetty suurimman tehon aikaansaamiseksi. Tohtori Drew panee erikoista painoa hyvään seurakuntalauluun. Hilpeitä, reippaita virsiä lauletaan kaikissa kokouksissa, ja erikoiset musiikkijumalanpalvelukset vetävät puoleensa musiikinharrastajia ja ammattimiehiä kaupungin kaikista osista.
Kansantajuisten luentojen kateederilla yhtä hyvin kuin saarnastuoleissa on tohtori Drew kiitetty sanamaalari, ja vuoden mittaan hän saa kirjaimellisesti tusinoittain kutsuja puhumaan eri tilaisuuksissa; sekä täällä että muualla.
5.
Babbitt antoi tohtori Drew'n tietää, että hän oli tämän kunnianosoituksen alkuunpanija. Tohtori Drew nimitti häntä »Veljekseen» ja puristi hänen kättään moneen, moneen kertaan.
Neuvonantokomitean kokouksissa oli Babbitt maininnut, että hän olisi onnellinen, jos Eathorne tulisi hänen luokseen päivällisille, mutta Eathorne oli mutissut: »Kiitoksia, kovin ystävällistä — poikani, mutta — minä en käy vieraisilla juuri milloinkaan.» Varmaankaan ei Eathorne kieltäytyisi oman kirkkoherransa kutsuista. Babbitt sanoi poikamaisesti Drew'lle:
»Kuulkaa nyt, tohtori, kun me nyt olemme hoitaneet tämän asian, niin on minun mielestäni koulumestarin asia rummuttaa meidät kolme pienille päivällisille!»
»Mainiota! Kyllä, luottakaa siihen! Erinomaista!» jyrisi tohtori Drew miehekkäällä äänellään. (Joku oli kerran sanonut hänelle, että hän muistutti puhuessaan presidentti Rooseveltia.)
»Ja sitten, hm, tohtori, katsokaa kaikin mokomin, että mr. Eathorne tulee. Vaatikaa sitä ehdottomasti. Se on, hm — — —
— Minä luulen, että hän istua kyyröttää kotonaan enemmän kuin on hänen terveydelleen otollista.»
Eathorne tuli.
Se oli ystävyyshenkinen tilaisuus. Babbitt puhui valituin sanoin pankkimiesten tukevasta ja kasvattavasta arvosta yhteiskunnalle. He olivat, sanoi hän, liikemieskarjan paimenia. Ensimmäistä kertaa teki Eathorne poikkeuksen pyhäkoulua koskevasta keskusteluaineesta ja kysyi Babbittilta, kuinka tämän liiketoiminta menestyi. Babbitt vastasi vaatimattomasti, melkein kuin poika isälleen.
Muutamia kuukausia myöhemmin saadessaan tilaisuuden ottaa osaa Raitiotieyhtiön hankkeeseen liikenteen laajentamiseksi ei Babbitt mielellään olisi kääntynyt oman pankkinsa puoleen lainaa ottaakseen. Se oli hanke, joka oli soveliaampi suoritettavaksi verrattain huomaamatta, ja jos se olisi tullut tietoon, ei yleisö ehkä olisi ymmärtänyt. Hän meni ystävänsä mr. Eathornen luo; hän oli tervetullut ja sai lainan yksityisyrityksenä; ja molemmilla oli hyötyä mieluisasta uudesta liitostaan.
Tämän jälkeen Babbitt kävi säännöllisesti kirkossa, paitsi keväisinä pyhäaamuina, jotka ihan ilmeisesti oli tarkoitettu automobiilimatkoja varten. Hän selitti Tedille: »Saat uskoa, poikani, varmempaa terveen vanhoillisuuden tukea ei ole kuin evankeelinen kirkko, eikä parempaa paikkaa löytää ystäviä, jotka tahtovat auttaa miestä hänelle kuuluvalle paikalle yhteiskunnassa, kuin hänen oma kotikirkkonsa.»
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
1.
Vaikka Babbitt näki lapsensa kahdesti päivässä, vaikka hän tunsi ja oli perusteellisesti pohtinut jokaisen yksityiserän heidän menoissaan, ei hän kuitenkaan ollut useaan viikkoon sen tietoisempi lapsistaan kuin nuttunsa hihan napeista.
Kenneth Escottin ihailu sai hänet kiinnittämään huomiotaan Veronaan.
Verona oli tullut Gruensbergin Nahkayhtiön kirjanpitäjäksi; hän teki työnsä perusteellisesti niinkuin ainakin ihminen, joka kunnioittaa yksityiskohtia niitä koskaan oikein ymmärtämättä; mutta hän kuului niihin, jotka tekevät sen hermostuttavan vaikutuksen, kuin olisivat tekemäisillään jotakin tavatonta — jättämäisillään virkansa tai puolisonsa — koskaan sitä kuitenkaan tekemättä. Escottin empivä kosiskelu teki Babbittin niin toiveikkaaksi, että hän jo esiintyi leikkisänä isänä. Palatessaan Hirvien kerhosta hän vilkaisi varovasti seurusteluhuoneeseen ja hyrähti: »Onko Kennymme ollut täällä tänään?» Hän ei välittänyt mitään Veronan vastaväitteistä. »Pyh, Ken ja minä olemme vain hyviä ystävyksiä emmekä puhu muusta kuin aatteista. Minä en halua kuulla puhuttavan siitä tunteilumoskasta, joka vain tärvelisi kaikki.»
Ted huolestutti Babbittia eniten.
Saaden varoituksia latinassa ja englannissa, mutta mainioita arvosanoja harjoitusaineissa, pallopelissä ja tanssien järjestelyssä kulki Ted läpi seniorvuotensa East-Side-kimnaasissa. Kotona hän osoitti harrastusta vain kun häntä pyydettiin ottamaan selkoa jostakin salaviasta automobiilin sytytyslaitteessa. Hän selitteli käsitystään isälleen, joka ei ollut kuulevinaan, että hän ei halunnut siirtyä yliopistoon opiskelemaan lakitiedettä, ja Babbitt oli yhtä huolissaan tästä »hullutuksesta» kuin Tedin suhteesta naapurihuvilan Eunice Littlefieldiin.
Siitä huolimatta, että oli Howard Littlefieldin, tämän teräksenkovan tosiasioita jauhavan myllyn, tämän pitkänenäisen kapitalismipapin tytär, Eunice oli kuin hyttynen päivänpaisteessa. Hän tuli hypellen huoneeseen, kiepsahti Babbittin polvelle, kun tämä istui lukemassa, rypisti hänen sanomalehtensä ja vain nauroi, kun Babbitt sopivin sanoin ilmaisi inhoavansa rypistynyttä sanomalehteä yhtä paljon kuin rikkirevittyä kauppakirjaa. Tyttö oli nyt seitsentoistavuotias. Hänen unelmanaan oli tulla filminäyttelijättäreksi. Hän ei ainoastaan, käynyt katsomassa jokaista »loistofilmiä», vaan luki myöskin filmilehtiä, näitä tarmontäytteisen ajanhengen omituisia ilmauksia, kuukausvihkoja ja viikkolehtiä, jotka esittivät kiehtovia kuvia nuorista naisista, jotka ennen olivat olleet manikuristeja, eivätpä edes taitavia manikuristeja, ja jotka, ellei ohjaaja olisi määrännyt jokaista heidän elettään, eivät ikinä olisi voineet esiintyä Metodistien Keskuskirkon Pääsiäskantaatissa; aikakauskirjoja, joissa ratsuhousujen ja kalifornialaisten bungalowien kuvain koristamissa »haastatteluissa» täydellä todella esitettiin kalpeankauniiden, epäilyttävän kauniiden nuorten miesten mielipiteitä kuvanveistotaiteesta ja ulkomaanpolitiikasta; missä selostettiin puhdassydämisiä ilotyttöjä ja hyväsydämisiä junarosvoja esittävien filmien juonta ja annettiin ohjeita, miten kengänkiilloittajasta yhtenä ainoana päivänä voisi tulla kuuluisa filminäytelmänkirjoittaja.
Näitä auktoriteetteja tutki Eunice. Hän tiesi tarkalleen, aloittiko Mack Harker, tunnettu filmiroisto ja cowboy, näyttelijäuransa statistina filmissä »Ah sinä paha poika». Huoneensa seinille hän oli, kertoi hänen isänsä, nuppineuloilla kiinnittänyt kaksikolmatta näyttelijänkuvaa. Mutta viehättävimmän filmisankarin nimikirjoituksella varustettua kuvaa hän kantoi nuorella povellaan.
Babbitt oli aivan ymmällä tästä uusien jumalten palvonnasta ja epäili lisäksi, että Eunice poltti savukkeita. Hän tunsi epäilyttävää tuoksua yläkerrasta ja kuuli hänen tirskuvan Tedin kanssa. Hän ei tehnyt koskaan mitään kysymyksiä. Tuo viehkeä tyttölapsi sai hänet levottomaksi. Tytön pienet, kiehtovat kasvot näyttivät vielä kapeammilta polkkatukan alla; hameet olivat lyhyet, ja immen lentäessä tiehensä Tedin jäljessä näkyi yläpuolelta pehmyttä polvea hyväilevän silkin vilahdus, joka sai Babbittin murheellisena ajattelemaan, että tyttö piti häntä vanhana. Joskus, kun hänen salaisessa unelmaelämässään tarutytti riensi häntä vastaan, oli se Eunice Littlefieldin näköinen.
Ted oli moottorihullu niinkuin Eunice oli biohullu. Oli turhaa koettaa tuhannella ivallisella kiellolla saada häntä luopumaan oman auton kärttämisestä. Niin veltto kuin hän olikin nousemaan aamuisin ylös ja lukemaan Vergiliusta, niin väsymätön hän oli jankkaamaan. Yhdessä kolmen muun pojan kanssa hän osti reumaattisen Ford-koneiston, rakensi hämmästyttävän racerkehän sen päälle männystä ja pellistä, hyrräsi pitkin katuja tällä hengenvaarallisella väkkärällä ja möi sen voitokseen. Babbitt antoi hänelle moottoripyörän, ja joka lauantai-iltapäivä hän matkusti sätkyttäen kaukaisiin kaupunkeihin, seitsemän sandwichia ja Coca-Colapullo taskussa ja Eunice mitenkuten sijoitettuna sivuvaunuun.
Tavallisesti olivat Eunice ja hän vain hilpeitä kumppaneita ja riitelivät terveellistä, huikeaa hienotunteisuuden puutetta osoittaen, mutta silloin tällöin, jonkin värikkään, tuoksuvan tanssitilaisuuden jälkeen he olivat äänettöminä ja kuin ujoissaan, ja Babbitt kävi levottomaksi. Babbitt oli kuten isät enimmäkseen. Hän oli lempeä, kovapintainen, tietämätön ja sangen huolestunut. Samoinkuin useimpia isiä huvitti häntä odottaa, kunnes uhri ihan ilmeisesti oli väärässä, ja sitten esiintyä hyveensä voimalla. Hän puolusteli itseään itserakkaasti selittämällä: »Tedin äiti hemmoittelee hänet piloille. Jonkun täytyy opettaa hänelle mores, ja sen tehtävän olen minä saanut niskoilleni. Senvuoksi, että koetan kasvattaa hänestä oikeata kunnon ihmistä eikä semmoista lellipoikaa ja jazzteikaria, saan luonnollisesti kantaa sydämettömän raakalaisen nimeä!»
Kaiken kaikkiaan, ja kun ihmisissä on tuo lähtemätön, kummallinen kyky mahdollisimman kelvottomia teitä myöten päästä hämmästyttävän hyvään päämäärään, rakasti Babbitt poikaansa, kaipasi hänen ystävyyttään ja olisi uhrannut hänen hyväkseen kaikki — kun vain olisi ollut varma, että sille annettaisiin asianmukainen arvo.
2.
Ted puuhaili kutsuja seniorluokan toveripiirilleen.
Babbittin aikomus oli olla avulias ja ystävällinen. Muistellessaan entisiä kouluhuvituksia Catawbassa hän ehdotti mitä hauskimpia leikkejä: arvoitusleikkejä, joissa saattoi käyttää kastrulleja kypärinä, ja sanaleikkejä, joissa kukin oli jokin laatusana tai ominaisuus. Ollessaan innokkaimmillaan hän huomasi, ettei häntä kuunneltu; hyvä että edes suvaittiin. Mitä itse kutsuihin tuli, olivat ne yhtä täsmällisesti määrätyt kuin Unionin kerhotanssiaiset. Arkihuoneessa tanssittaisiin, saliin järjestettäisiin uhkea bufetti ja halliin kaksi bridgepöytää niitä varten, joita Ted nimitti »vanhoiksi tomppeleiksi, joita tuskin saa tanssimaan edes puolta aikaa.»
Aamiaisten aikana keskusteltiin yksinomaan näistä pidoista. Ei kukaan kuunnellut Babbittin selostuksia helmikuun-ilmasta tai hänen muistutuksiaan sanomalehtien rubriikeista. Hän sanoi suuttuneena: »Jos on sallittua keskeyttää teidän kiintoisa keskustelunne — Kuulitteko, mikä minä sanoin?»
»No, älä nyt ole kuin hemmoiteltu lapsi! Tedillä ja minulla on ihan yhtä suuri oikeus puhua kuin sinulla!» ärähti mrs Babbitt.
Tanssiaisiltana hän sai luvan katsella, jos ei pitänyt olla auttamassa Matildaa Vecchian vaniljajäätelön ja jälkiruokaleivosten asettelussa. Hän oli syvästi kuohuksissa. Kahdeksan vuotta sitten, kun Veronalla oli ollut koulukutsut, olivat lapset olleet kuin tavallinen nukkekokoelma. Nyt he olivat maailmanmiehiä ja -naisia, hyvin ylväitä miehiä ja naisia, pojat puhuivat alentuvasti Babbittin kanssa, heillä oli frakit, ja he suvaitsivat välinpitämättöminä ottaa paperosseja hopeakoteloista. Babbitt oli kuullut kertomuksia siitä, mitä »tapahtui» nuorisokutsuissa — kuten Atleettikerhossa sanottiin — tytöistä, jotka piilottivat korsettinsa vaatehuoneeseen, »kurtiisista» ja »flirtistä» ja niin sanotun Turmeluksen tuntuvasta enentymisestä. Tänä iltana hän uskoi ne kertomukset. Nuo lapset tuntuivat hänestä röyhkeiltä ja kylmiltä. Tytöt olivat puetut aaltoilevaan chiffoniin, korallinpunaiseen samettiin tai kultakankaaseen, ja leyhyvän polkkatukan ympärillä oli kimmeltäviä seppeleitä. Hän tiesi, huolellisen salatarkastuksen nojalla, ettei yhtään korsettia ollut piilossa vaatehuoneessa, mutta nuo vilkkaat vartalot eivät totisesti olleet teräskehyksissä. Heidän sukkansa olivat kimmeltävää silkkiä, heidän kenkänsä kallishintaiset ja luonnottomat, heidän huulensa maalatut ja kulmakarvat pensselöidyt. He tanssivat kulmakarvat vastakkain poikien kanssa, ja Babbitt tunsi itsensä puolisairaaksi pelosta ja itsetiedottomasta kateudesta. Pahin kaikista oli Eunice Littlefield; ja hulluin kaikista pojista oli Ted. Eunice oli lentävä demoni; hän kiiti tanssiaskelin huoneen läpi, hänen kapeat lanteensa keinuivat, hänen jalkansa olivat näppärät kuin kutojan sukkula, hän nauroi ja houkutteli Babbittin tanssimaan kanssaan.
Sitten hän keksi kestityksen sivulisäkkeen.
Pojat ja tytöt katosivat silloin tällöin, ja hän muisti huhuja, että he joivat whiskyä taskupulloista. Hän hiipi varpaillaan talon ympäri, ja joka-ainoassa niistä kymmenkunnasta autosta, jotka olivat odottamassa kadulla, hän näki paperossien hehkuvaa tulta, joka-ainoasta hän kuuli äänekästä tirskuntaa. Hänen teki mielensä nostaa melu, mutta hän ei kehdannut (seistessään lumessa ja kurkistellessaan nurkan takaa pimeässä). Hän koetti olla tahdikas. Palatessaan halliin hän sanoi ystävällisesti pojille: »Kuulkaa, pojat, jos jollakin teistä on jano, niin täällä on mainion hyvää sokerikaljaa.»
»Oo. Kiitoksia paljon!» sanoivat he armollisesti.
Hän etsi vaimonsa ruokakonttorista ja räjähti: »Minä tahtoisin heittää talosta muutamia penikoita! Ne puhuttelevat minua niin korkealta kuin olisin heidän pikenttinsä. Minä tahtoisin — — —»
»Minä tiedän», huokasi mrs. Babbitt, »mutta kaikki sanovat, kaikki äidit väittävät, että ellei heitä suvaitse, jos suuttuu, kun he menevät autoihinsa ottamaan drinkin, niin he eivät enää tule siihen taloon, emmekä me tahtoisi, että Ted suljettaisiin pois jostakin, vai tahtoisimmeko?»
Babbitt selitti mielihyvällä näkevänsä, että Ted suljettaisiin pois kaikesta, ja riensi sisään ollakseen kohtelias, jottei Tediä suljettaisi ulos mistään.
Mutta hän päätti, että jos tapaisi pojat juomasta, niin hän — — — niin, hän »näyttäisi heille — — — » Samalla kuin hän koetti olla kohtelias leveäharteisille nuorille nulikoille, hän nuuski heitä visusti. Kaksi kertaa hän tunsi kieltowhiskyn hajua, mutta vain kaksi kertaa.
Tohtori Howard Littlefield saapasti sisään.
Hän oli saapunut juhlallisessa, isällisesti suojelevassa mielialassa katselemaan. Ted ja Eunice tanssivat ja liikkuivat kuin yksi ja sama ruumis. Littlefield veti henkeänsä. Hän huusi Euniceä. He kuiskuttelivat silmänräpäyksen, ja Littlefield selitti Babbittille, että Eunicen äidillä oli kova päänsärky ja hän tarvitsi tyttöä. Tämä lähti itkien. Babbitt katsoi raivoissaan heidän jälkeensä. Senkin pikku pakana! Kiusata Tediä! Ja Littlefield, korska, vanha humbuugi, käyttäytyi aivan kuin Tedin vaikutus tyttöön olisi turmiollinen. Myöhemmin hän tunsi whiskyn hajua Tedin hengityksestä.
Kun vieraat kohteliaan hyvästelyn jälkeen olivat menneet, seurasi hirvittävä perhekohtaus, kuin laviini, hävittävä ja häikäilemätön. Babbitt jyrisi, mrs. Babbitt itki. Ted uhmaili, ja Verona oli epävarma, kummallako puolella olisi.
Useita kuukausia olivat Babbittien ja Littlefieldien välit kylmät, kumpikin perhe suojeli karitsaansa naapurin sudenpennulta. Babbitt ja Littlefield puhuivat edelleenkin juhlallisin fraasein moottoreista ja senaatista, mutta karttoivat synkeästi mainita perheitänsä. Joka kerta kun Eunice tuli käymään, otti hän puheeksi sievän tuttavallisesti sen seikan, että häntä oli kielletty tulemasta heille; ja Babbitt koetti, ilman minkäänlaista menestystä, olla isällinen ja opettavainen.
3,
»Ihan voisi läkähtyä!» nurkui Ted Eunicelle, kun he istuivat ja ahtoivat sisäänsä kuumaa suklaata, suuria kimpaleita mantelikakkua ja sokeroituja pähkinöitä Royalin mosaiikkikomeudessa, »se ärsyttää minua tavattomasti, kun pappa ei voi olla olematta niin äärettömän ikävä. Joka ilta hän istuu puolinukuksissa, ja jos Rona tai minä sanomme: 'Tule, tehdään jotakin!' niin ei hän huoli sitä edes ajatella. Hän vain haukottelee ja sanoo: 'Ee, minun on hyvä näin'. Hän ei tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Luultavasti hänen sentään täytyy ajatella hiukan niinkuin sinä ja minä, mutta peijakas, päältä sitä ei vain näy vähääkään. Hän ei usko, että paitsi konttoria ja kurjaa golfpeliä lauantai-iltoina maailmassa on mitään muuta tekemistä kuin vain istua — istua joka ilta — tahtomatta mennä minnekään — tahtomatta tehdä mitään — ja hän luulee, että me nuoret olemme hulluja — istua — Herra Jumala!»
4.
Jos Babbitt oli huolissaan Tedin velttoudesta, niin hän ei ollut lainkaan huolissaan Veronasta. Hän saattoi olla tytöstä varma. Tämä eli liian paljon ajatustensa pienessä, sirossa, ummehtuneessa komerossa. Kenneth Escott ja hän olivat aina yksissä. Kun he eivät olleet kotona harjoittamassa varovaisen radikaalista kurtiisiaan tilastoarkkien yli, olivat he matkalla kirjailijain ja hindulaisten filosofien ja ruotsalaisten luutnanttien luennoille.
»Peijakas», nurkui Babbitt vaimolleen, kun he olivat kotimatkalla Fogartyn bridge illallisilta, »minua ärsyttää, että Rona ja tuo mies ovat niin ikäviä. Istuvat vain joka ilta, milloin toinen suinkin työltään joutaa, eivätkä tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Vain lörpöttelyä ja keskustelua — — — Herra Jumala! Istua — — istua — — joka ilta — — tahtomatta tehdä mitään — — ja luulla, että minä olen hullu, kun menen pelaamaan pelin korttia — — istua — — peijakas!»
Sitten nousi uusia vyöryviä aaltoja uimarin ympärille, jota ikävystytti alituinen pulikoiminen perhemainingeissa.
5.
Babbittin appivanhemmat, mr. ja mrs. Henry T. Thompson, vuokrasivat pois vanhan talonsa Bellevuessa ja muuttivat Hatton-hotelliin, kiitettyyn täyshoitolaan, joka oli täynnä leskiä, punaisia plyyshikalustoja ja jäävesikannujen ääntä. He tunsivat itsensä siellä yksinäisiksi, ja joka toinen sunnuntai täytyi Babbittien syödä päivällistä heidän luonaan (kananpaistia, surkeata selleriä ja selatiinista kankeaa jäätelöä) ja sitten istua, kohteliaina ja kankeina, hotellisaleissa, kun eräs nuori naisviuluniekka soitteli Broadwayn varrella sovellettuja saksalaisia lauluja.
Sitten tuli Babbittin oma äiti Catawbasta kolmen viikon vierailulle.
Hän oli ystävällinen nainen ja suurenmoisen ymmärtämätön. Hän kiitteli kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä uhmaavaa Veronaa, joka muka oli »kiltti, uskollinen mamman tyttö ilman mitään semmoisia mielipiteitä, joita tytöillä näyttää olevan nykyaikaan»; ja kun Ted täytti vaihtajan rasvalla, pelkästä rakkaudesta koneisiin ja kaikkeen tahmaiseen, iloitsi isoäiti, että hän oli »niin kätevä askareissa ja halukas auttamaan pappaansa eikä yhtämittaa juoksennellut tyttöjen parissa ja koettanut teeskennellä olevansa hieno herra».
Babbitt rakasti äitiänsä ja joskus piti hänestä oikein erikoisesti, mutta tämän kristillinen kärsivällisyys ärsytti häntä, ja hän oli aivan masennuksissa, kun äiti laverteli eräästä täysin tarunomaisesta sankarista, nimeltä »sinun isäsi».
»Sinä et varmaankaan sitä muista, Georgie, sinä olit niin pikkuruinen poika siihen aikaan — aijai, minä muistan ihan tarkalleen, minkä näköinen sinä olit sinä päivänä, kellervänruskea tukka ja pitsikaulus, sinä olit aina niin sievä lapsi ja ikäänkuin heiveröinen, ja sinä pidit niin paljon kauniista leluista ja pienien kenkiesi punaisista tupsuista ja kaikesta — ja sinun isäsi oli matkalla kirkkoon meidän kanssamme, ja eräs mies pysäytti meidät ja sanoi: 'Majuri' — niin monet naapureista sanoivat sinun isääsi 'Majuriksi', hän oli tosin sodassa vain tavallisena sotamiehenä, mutta kaikki tiesivät, että se johtui vain kapteenin kateudesta ja että hänen olisi pitänyt olla korkea upseeri, hänellä oli ihan synnynnäinen lahja komentaa, mikä niin tavattoman harvalla miehellä on — ja tuo mies tuli tietä pitkin ja nosti kättään, pysäytti kärryt ja sanoi: 'Majuri', sanoi hän, 'meitä on iso joukko, joiden yhteisestä sopimuksesta eversti Scanelli asetetaan ehdokkaaksi kongressiin, ja me tahdomme saada teidät mukaamme. Te kun tapaatte niin paljon ihmisiä liikkeessänne, voisitte tehdä niin paljon meitä auttaaksenne'. No, sinun isäsi vain katsoi häntä ja sanoi: 'En minä sitä tee. Minä en hyväksy hänen politiikkaansa', sanoi hän. No mies — ne kutsuivat häntä kapteeni Smithiksi, ja Herra ties mistä syystä, sillä hänellä ei ollut oikeuden varjoakaan tai sen aavistusta kapteenin tai minkäänlaiseen muuhunkaan titteliin — tuo kapteeni Smith sanoi: 'Me teemme teidän olonne happameksi, jos ette ole ystävienne puolella!' No, sinä tiedät minkälainen sinun isäsi oli, ja Smith tiesi sen myöskin; hän tiesi mikä miestenmies hän oli, ja hän tiesi, että sinun isäsi tunsi poliittisen aseman ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, ja hänen olisi pitänyt nähdä, että siinä oli mies, johon hän ei voinut vaikuttaa, mutta hän jatkoi vain yrittelyänsä ja houkutustaan, kunnes sinun isäsi suuttui ja sanoi: 'Kapteeni Smith', sanoi hän, 'minulla on tällä paikkakunnalla semmoisen miehen maine, joka aivan hyvin pystyy hoitamaan omat asiansa ja antaa toisten hoitaa omansa!' ja sen sanottuaan hän ajoi eteenpäin ja jätti miehen seisomaan maantiellä kuin pahka puussa!»
Babbittia suorastaan harmitti, kun muori puhui hänen poikavuosistaan lapsille. Hän oli ilmeisesti ollut ihastunut rintasokeriin; hänellä oli ollut »niin suloinen vaaleanpunainen rusetti tukassa» ja hän oli itse vääntänyt oman nimensä »Googooksi». Hän kuuli (vaikkei ollut kuulevinaan) Tedin kehoittavan Tinkaa: »Pidä nyt kiirutta, kuule, sido se suloinen vaaleanpunainen rusetti tukkaasi ja tule syömään aamiaista, muuten puree Goo-goo sinulta pään poikki.»
Babbittin velipuoli, Martin, tuli Catawbasta kahden päivän käynnille vaimonsa ja pienimmän pikkuruisensa kanssa. Martin kasvatti karjaa ja hoiti tomuista sekatavarakauppaa. Hän ylvästeli olevansa vapaa amerikkalainen vanhaa jänkkirotua; hän ylvästeli, kun oli rehellinen, siekailematon, ruma ja epäkohtelias. Hänen mielihuomautuksensa oli: »Paljonko sinä olet maksanut tuosta?» Hän piti Veronan kirjoja, Babbittin hopeakynää ja pöydällä olevia kukkia ylellisyytenä ja sanoi sen. Babbitt olisi joutunut riitaan hänen kanssaan, ellei olisi karttanut sitä hänen nolon vaimonsa ja pikkuruisen vuoksi, jota ärsytteli sormellaan ja kutitteli ja puhutteli: