»Minä luulen, että tämä pikkuruinen on hutilus, niin kuule, minä luulen, että tämä pieni pikkuruinen on hutilus, hän on hutilus, juu kuule, hän on hutilus, on kuin onkin, hän on hutilus, tämä pikkuruinen on hutilus, ei yhtään mitään muuta kuin suuri hutilus, juuri semmoinen hän on, semmoinen — hutilus!»
Koko ajan jatkoivat Verona ja Kenneth Escott pitkiä tieto-opillisia mietelmiänsä; Ted oli epäsuosioon joutunut napisija; ja Tinka, yksitoistavuotias, pyysi lupaa käydä elävissä kuvissa kolme kertaa viikossa, »niinkuin kaikki muut tytöt».
Babbitt raivosi: »Minä olen kyllästynyt kaikkeen! Minun pitää ylläpitää kolmea polvea. Koko rykelmä on minun niskoillani. Maksaa puolet äidin tuloista, kuulla Henry T:tä, kuulla Myran nurkumista, olla kohtelias Martille ja kuulla olevansa liian ankara, kun koettaa auttaa lapsia. Kaikki on minun niskoillani ja näykkimässä eikä kukaan ole sitten vähän vähääkään kiitollinen! Ei mitään helpotusta, ei tunnustusta, ei apua miltään taholta! Ja kestää tätä — Herra Jumala, kuinka kauan?»
Hän nautti sairaanaolostaan helmikuussa; hän oli mielissään toisten hämmennyksestä, kun hän, peruskallio, alkoi horjua.
Hän oli syönyt epäilyttävän äyriäisen. Kaksi päivää hän oli raukeana ja hoideltuna ja arvossapidettynä. Hänen oli lupa ärähtää: »Antakaa minun olla rauhassa!» ilman että ärähdettiin vastaan. Hän makasi makuuhuoneessaan ja näki talviauringon liukuvan pitkin alaslaskettuja uutimia ja muuttavan punaisenruskean khakin vaaleanpunaiseksi. Sitä oli mieluisa katsella. Hän huokasi, kun hämärä ne jälleen himmensi. Hän oli tietoinen siitä, että elämä oli vähän surunalaista. Ilman mitään Vergil Guncheja, joiden edessä täytyi antaa kasvoilleen reippaan optimismin ilme, hän näki ja puolittain myönsi näkevänsä elämänsä tien uskomattoman mekaaniseksi. Mekaaninen liike — huonostirakennettujen talojen pikainen myynti. Mekaaninen uskonto — kuiva, kova kirkko, kadun todellisesta elämästä erillinen, luonnottoman kunnioitettava kuin silinterihattu. Mekaaniset golfpelit ja päivälliskutsut ja bridge-illat ja keskustelut. Paul Rieslingiä lukuunottamatta mekaaninen ystävyys — selkääntaputukset ja meluava hilpeys, joka ei koskaan uskaltanut antautua äänettömyyden koetukselle.
Hän käännähti levottomana vuoteessa. Hän näki edessään vuodet, kimmeltävät talvipäivät ja kaikki, pitkät, ihanat, kesäisen vihreitä niittyjä varten tarkoitetut iltapäivät, tuhlattuina tällaisiin turhiin joutavuuksiin. Hän ajatteli puhelinkeskusteluja vuokrakontrahdeista, kuinka täytyi mairitella ihmisiä, joita oikeastaan inhosi, käydä liikeasioilla ja odotella likaisissa eteisissä hattu polvella, haukotella kärpäsentahraamille almanakoille ja näyttää arvokkaalta juoksupoikien edessä.
»Minun ei tee mieleni palata työhön», huokasi hän. »Minä tahtoisin — — — en tiedä mitä.»
Mutta hän oli jälleen työssä seuraavana päivänä, innokkaassa touhussa ja epäilyttävällä tuulella.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
1.
Zenithin Raitiotieyhtiö aikoi rakennuttaa korjauspajoja Dorchesterin esikaupunkiin, mutta maan ostajat saivat tietää, että Babbitt & Thompsonin Kiinteistöliikkeellä oli niihin etuoikeus. Raitiotieyhtiön asiamies samoinkuin ensimmäinen varapuheenjohtaja ja itse puheenjohtajakin paljoksuivat Babbittin hintoja. He puhuivat velvollisuuksistaan osakkeenomistajia kohtaan, uhkasivat vedota oikeuteen, vaikka tätä uhkausta syystä tai toisesta ei toteutettu, ja hallitus katsoi viisaammaksi ryhtyä sovitteluihin Babbittin kanssa. Jäljennökset kirjeenvaihdosta ovat yhtiön konttorissa ja ovat minkä tarkastusviranomaisen saatavissa tahansa.
Heti jälkeenpäin Babbitt talletti kolmetuhatta dollaria pankkiin, Raitiotieyhtiön asiamies osti viidentuhannen dollarin auton, ensimmäinen varapuhemies rakennutti itselleen huvilan Devon Woodsiin, ja puheenjohtaja nimitettiin ministeriksi erääseen vieraaseen maahan.
Etuoikeuden hankkiminen ja varma ote tontinomistajan maahan tämän naapurin saamatta siitä vihiä oli ollut tavattoman kova voimankoetus Babbittille. Oli välttämätöntä levittää huhuja autovajojen ja puotien rakentamissuunnitelmista, olla ikäänkuin ei olisi aikomus ostaa useampia etuoikeuksia, odottaa ja näyttää yhtä kyllästyneeltä kuin pokerinpelaaja, kun erään välttämättömän tontin saantivaikeus uhkasi tehdä tyhjäksi koko suunnitelman. Kaiken tämän lisäksi tuli hermostuttavia riitoja salaisten yhtiömiesten kanssa yrityksessä. Nämä eivät tahtoneet, että Babbittilla ja Thompsonilla olisi yrityksessä muuta osaa kuin välittäjän. Babbitt oli suunnilleen samaa mieltä. »Liikemoraali, näetkös — välittäjän on pysyttävä ammatissaan eikä suostuttava olemaan ostajana», sanoi hän Thompsonille.
»Moraali, moskaa! Luuletko sinä, että minä aion antaa tuon tekopyhän lahjuskoplan viedä koko limpun antamatta palaakaan meille?» selitti vanha Henry.
»Minä en missään tapauksessa halua tehdä sitä. Se on petosta!»
»Eikä ole. Se on kaksinkertaista petosta. Yleisö tässä petetään. No, nyt kun olemme olleet moraalisia ja selvittäneet sen puolen asiaa, on kysymys, mistä voisimme saada pari lanttia lainaksi ostaaksemme osan maata itse kaikessa salaisuudessa. Me emme voi mennä omaan pankkiimme tässä asiassa. Se voisi tulla tietoon.»
»Minähän voisin käydä ukko Eathornen luona. Hän on vaiti kuin hauta.»
»Se on oikea mies.»
Eathorne oli kernaasti valmis, sanoi hän, »ottamaan luonteen vakuudeksi», antamaan Babbittille lainan ja katsomaan, että sitä ei merkitty pankkikirjoihin. Näin tapahtui, että osa niitä etuosto-oikeuksia, jotka Babbitt ja Thompson hankkivat, koski tontteja, jotka he itse omistivat, vaikka omaisuus ei ollut huudatettu heidän nimiinsä.
Kesken tätä mainiota kauppaa, joka elvytti liiketoimintaa ja yleisön luottamusta ja oli näytteenä kiinteistömarkkinain vilkastumisesta, yllätti Babbittia huomio, että hänellä oli epärehellinen henkilö palveluksessaan.
Se oli Stan Graff, hänen »lentävänsä».
Jo jonkin aikaa oli Graff aiheuttanut Babbittille huolta. Hän ei pitänyt asiakkaille antamiaan lupauksia. Saadakseen talon vuokratuksi hän saattoi luvata korjauksia, joihin omistaja ei ollut antanut suostumustaan. Epäiltiin hänen tarinoivan kalustoja kalustettuihin taloihin, joten vuokralainen muuttaessaan sai maksaa semmoisesta, jota ei ollut olemassa, ja rahat pisti Graff omaan taskuunsa. Babbittin ei ollut koskaan onnistunut saada todistuksia näihin epäluuloihin, ja vaikka hän hiukan oli ajatellut erottaa Graffin, oli se aina jäänyt tekemättä.
Nyt työntyi eräs herra Babbittin yksityiseen huoneeseen, punaisena naamaltaan ja läähättäen: »Minä nostan helvetillisen melun, ja jos ette paneta kiinni sitä miestä, niin minä teen sen!»
»Mikä — — — Rauhoittukaa, herra! Mistä on kysymys?»
»Mistäkö kysymys! Joo, nähkääs — —»
»Istukaa ja puhukaa tyynesti. Tuo äänihän kuuluu läpi koko talon!»
»Tuo mies, se Graff, joka on teillä, vuokrasi minulle talon. Minä olin täällä eilen ja allekirjoitin kontrahdin asianmukaisesti, ja hänen piti hankkia omistajan allekirjoitus ja lähettää minulle kontrahdit postissa eilen illalla. Ja niin hän teki. Tänä aamuna tulen aamiaiselle, ja palvelija kertoo, että eräs mies oli tullut heti aamupostin jälkeen ja sanonut tahtovansa erään kuoren, joka oli pantu postiin erehdyksestä, suuren pitkulaisen kuoren, jonka toisessa ylänurkassa oli ’Babbitt Thompson'. Semmoinen löytyi, ja hän antoi sen miehelle. Hän kuvasi miehen minulle, ja se oli Graff. Minä soitin hänelle, ja hän, pässinpää, tunnusti. Hän sanoi saaneensa myöhemmin, kun kontrahti oli allekirjoitettu, edullisemman tarjouksen joltakin muulta ja tahtoneensa saada minun kontrahtini takaisin. Mitä te nyt aiotte tehdä?»
»Nimenne, herra — —?»
»William Varney — W. K. Varney.»
»Aivan niin, se oli Garrisonin talo.» Babbitt soitti. Kun miss McGoun tuli sisään, kysyi hän: »Onko Graff mennyt ulos?»
»On.»
»Tehkää hyvin ja katsokaa hänen pulpetistaan, onko siellä mr. Varneylle kirjoitettua kontrahtia, joka koskee Garrisonin taloa.» Varneylle: »Minä en saata sanoa, kuinka pahoillani olen, että tämmöistä on tapahtunut. Minunhan ei tarvitse sanoakaan, että erotan Graffin samassa silmänräpäyksessä kun hän tulee. Ja tietysti on teidän kontrahtinne voimassa. Mutta minä haluan tehdä vielä muuta. Minä sanon omistajalle, että hänen ei tarvitse maksaa meidän välityspalkkiotamme, vaan hän saa vähentää sen teidän vuokrastanne. Joo, joo! Vakavasti! Minä haluan sitä. Vilpittömästi sanoen pahoittaa tämä asia mieltäni tavattomasti. Minä olen kyllä aina ollut käytännöllinen liikemies. Arvattavasti olen runoillut yhden ja toisen historian aikanani, kun tarve on vaatinut — — Tiedättehän — joskus täytyy voidella aika tavalla, voidakseen vaikuttaa tyhmyreihin. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minun täytyy syyttää ketään henkilökunnastani sen suuremmasta epärehellisyydestä kuin että on näpistelty vähän postimerkkejä. Ihan vilpittömästi, minä olisin pahoillani, jos meillä tästä jutusta olisi mitään ansiota. Niin että saanhan tosiaan luovuttaa välityspalkkion teille? Hyvä!»
2.
Hän käveli läpi helmikuunkylmän kaupungin, missä kuorma-autot pärskyttivät syrjään lumisohjoa ja taivas oli tumma tummien kattoreunustain yllä. Hän tuli onnettomana takaisin. Hän, joka kunnioitti lakia, oli rikkonut sitä salaamalla rikoksen postilakeja vastaan. Mutta hän ei voinut sietää, että Graff joutuisi vankilaan ja hänen vaimonsa kärsimään. Sen pahempi täytyi hänen erottaa Graff, ja se oli se puoli konttorityöstä, jota hän pelkäsi. Hän piti paljon ihmisistä, hän toivoi niin heidän pitävän hänestä, ettei saattanut loukata heitä.
Miss McGoun tuli sisään ja kuiskasi, jännitettynä odottaen jotakin erikoista: »Nyt hän on täällä.»
»Mr. Graffko? Pyytäkää häntä tulemaan tänne.»
Hän koetti tehdä itsensä leveäksi ja tyyneksi tuolillaan ja pitää silmiään ilmeettöminä. Graff tuli sisään — viidenneljättävuotias, pulska, silmälasipäinen ja teikariviiksinen mies.
»Te halusitte puhua kanssani?» sanoi Graff.
»Aivan niin. Istukaa, olkaa hyvä!»
Graff jäi seisomaan ja sanoi nyrpeästi: »Se nauta Varney on kai ollut täällä. Saanko selittää, miten asia on? Hän on kamala kitupiikki, joka nuljuu joka senttiä ja valehteli minulle suorastaan, kuinka paljon vuokraa hän pystyisi maksamaan. Sen sain selville heti, kun olimme allekirjoittaneet kontrahdin. Ja sitten tuli toinen mies, joka teki paremman tarjouksen talosta, ja minä katsoin velvollisuudeksi firmaa kohtaan päästä irti Varneysta ja olin niin levoton, että livistin sinne ja otin takaisin kontrahdin. Kunniasanallani, mr. Babbitt, minun tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään eperehellistä! Minä halusin vain, että firma saisi niin suuren välitysp — —»
»Odottakaa vähän, Stan! Kaikki tuo voi olla totta, mutta minulla on ollut koko joukko muistuttamista teitä vastaan viime aikoina. Oletan kyllä, että teidän tarkoituksenne ei milloinkaan ole ollut tehdä mitään väärää, ja minä uskon, että kun vain saatte kunnollisen läksytyksen, joka teitä vähän ravistaa, niin teistä voi kyllä tulla ensiluokkainen välittäjä vielä. Mutta minä en käsitä, kuinka voisin pitää teitä enää täällä.»
Graff nojasi kirjekaappiin, pisti kädet taskuihinsa ja nauroi. »Vai ajetaan minut ulos! Rakas vanha kaukonäköisyys ja moraali, minä olen perin mielissäni! Mutta älkää ikinä luulko, että selviydytte minusta millään farisealaisilla tekopyhyyslumeilla. Tosin olen käyttänyt karkeita keinoja — joskus — mutta kuinkapa olisin voinut sitä välttää tässä konttorissa?»
»Mutta, Herra Jumala, nuori mies — — —»
»Vaiti vain! Pitäkää luontonne kurissa älkääkä huutako, sillä jokikinen ulkokonttorissa kuulee puheenne. He kuuntelevat sitäpaitsi koko ajan. Babbitt, vanha ystävä, te olette ensi sijassa petturi ja toisessa saakelinmoinen saituri. Jos olisitte maksanut minulle kunnollisen palkan, niin ei minun olisi ollut pakko varastaa lantteja sokealta, jotta vaimoni ei tarvitsisi nähdä nälkää. Me olemme olleet naimisissa vain viisi kuukautta, ja hän on paras tyttö mitä on, ja sitten te pakotatte meidät elämään täydellisessä kurjuudessa koko ajan, senkin kirottu keljuilija, jotta voisitte koota rahoja kelvottomalle pojallenne ja typerälle tyttärellenne! Ei, odottakaa! Teidän on, jumaliste, nielaistava se, muuten minä huudan, että koko konttori kuulee. Ja epärehellinen — — Kuulkaa, jos minä puhuisin yleiselle syyttäjälle, mitä tiedän siitä etuoikeuksien varastamisesta viime raitiotiekaupassa, niin pantaisiin sekä teidät että minut vankeuteen, yhdessä erinäisten muiden, hyvien, rehellisten, hurskaiden, arvossapidettyjen raitiovekkulien kanssa.»
»No, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme tulla asiaan, Stan.
»Tuo raitiokauppa — — Siinä ei ollut mitään epärehellistä.
»Ainoa mahdollisuus aikaansaada edistystä on, että ihmiset, joilla on suuria varoja, toimivat; ja heidän täytyy saada palkintonsa — —»
»Älkää, Jumalan nimessä, istuko siinä saarnaamassa minulle! Mikäli ymmärrän, olen erotettu. Ali right! Se on hyvä minulle. Ja jos huomaan teidän puhuvan pahaa minusta jollekin toiselle firmalle, niin kerin itsestäni ulos kaikki, mitä tiedän teistä ja Henry T:stä ja niistä pienistä, sameista, katalista afääreistä, joita te teollisuuden kätyrit nuuskitte suuremmille ja ovelammille lurjuksille, ja silloin ajetaan teidät ulos kaupungista. Ja minä — — te olette oikeassa, Babbitt, minä olen koukkuillut, mutta nyt aion kulkea suoria teitä, ja ensimmäinen askel on, että hankin itselleni toimen konttorissa, jonka isäntä ei puhu ihanteista. Menköön asianne helvettiin, vanha ystävä, niin että saatte heittää koko touhunne rikkatynnyriin!»
Babbitt istui pitkän aikaa, milloin raivoten: »Minä annan vangita hänet!» milloin miettien: »Olisikohan — — — Ei, minä en ole koskaan tehnyt mitään, mikä ei ole ollut välttämätöntä edistyksen pyörän liikkeelläpitämiseksi.»
Seuraavana päivänä hän otti Graffin seuraajaksi Fritz Weilingerin, joka oli hänen vaarallisimman kilpailijansa East Siden Huvila- ja Asuntoyhtiön myyntiagentti, siten samalla kertaa suututtaen kilpailijaansa ja hankkien itselleen erinomaisen asiamiehen. Nuori Fritz oli kaunistukkainen, hilpeä, tennistä pelaava nuorukainen. Hän teki konttorin miellyttäväksi asiakkaille. Babbitt katsoi hänet miltei kuin pojakseen ja sai hänestä paljon iloa.
3.
Eräs hylätty kilpa-ajorata Chicagon laidassa, erinomainen paikka tehtaille, oli myytävänä, ja Jake Offutt pyysi Babbittia hieromaan kauppaa hänen laskuunsa. Rasittava työ raitiokaupassa ja Stanley Graffin tuottama pettymys olivat tehneet Babbittin niin hermostuneeksi, että hänen oli vaikea istua alallaan pulpetin ääressä ja keskittää ajatuksiansa. Hän teki seuraavan ehdotuksen perheelleen: »Kuulkaahan te! Tiedättekö, kuka matkustaa Chicagoon pariksi päiväksi — vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi; niin ei mene hukkaan kuin yksi koulupäivä — tiedättekö kuka saattaa kuuluisaa liikelähettilästä George F. Babbittia? Mr. Theodore Roosevelt Babbitt!»
»Hurraa!» huusi Ted. »Saahan nähdä, eivätkö Babbittin herrat käännä nurin sitä pientä kaupunkipahasta!»
Ja perheilmasta kerta päästyään olivat nämä kaksi toveruksia. Ted oli nuori vain yrityksissään vaikuttaa aikuiselta, ja nähtävästi ainoastaan kiinteistöasiain yksityiskohdissa ja poliittisissa fraaseissa oli Babbittilla laajemmat ja kypsemmät tiedot. Kun muut neropatit Pullman-vaunun tupakkaosastossa olivat jättäneet heidät kahden, ei Babbittin ääni palautunut siihen leikkisään ja muutenkin loukkaavaan sävyyn, jota käytetään lapsia kohtaan, vaan jatkoi valtavaa ja yksitoikkoista pauhuansa, ja Ted koetti jäljitellä sitä kimakalla tenorillaan.
»Peijakas, Papps, annoithan aikamoisesti nenälle sitä miesparkaa, joka pyrki puhumaan Kansainliitosta!»
»Niin, sehän se on useimpien semmoisten juippien vikana, etteivät tiedä, mistä puhuvat. Ne eivät pysy tosiasioissa — — Mitä pidät Ken Escottista?»
»No, sen voin kyllä sanoa sinulle, pappa. Ken on kunnon poika, ei mitään erikoisia vikoja miehessä, paitsi että hän polttaa liian paljon. Mutta tylsä, Herra Jumala! Jos emme kannusta häntä, ei se pölkkypää kosi ikinä. Ja Rona ei ole rahtuakaan parempi. Tylsä.»
»Joo, sinä olet oikeassa. Tylsiä. Ei kummassakaan ole meidän vauhtiamme.»
»Ei, kyllä ne on tylsiä. Minä en käsitä, kuinka Rona on joutunut meidän perheeseemme. Sinä olit varmaan aika vekkuli nuorena, pappa?»
»Kohtalainen. En minä ainakaan ollut tylsä.»
»Et, varmasti et. Ei suinkaan ollut montakaan koirankuria, jonka sinä olisit laiminlyönyt.»
»Ei, kun minä olin tyttöjen seurassa, niin en minä juuri koko aikaa puhunut lakosta trikooteollisuuden alalla.»
He nauroivat yhdessä ja sytyttivät sikarinsa.
»Mitä me niille tehdään?»
»En tiedä. Joskus tekisi mieleni ottaa Ken syrjään, antaa hänelle pieni puusti ja sanoa: 'Kuule nyt, hyvä veli, aiotko sinä mennä naimisiin Ronan kanssa vai aiotko sinä puhua hänet kuoliaaksi? Sinä olet kohta kolmikymmenvuotias etkä ansaitse enempää kuin kaksikymmentä tai viisikolmatta viikossa. Milloin aiot näyttää hiukan vastuuntunnetta ja hankkia lisäystä? Jos George F. tai minä voimme jossakin sinua auttaa, niin sano, mutta pane vauhtia itseesi!'»
»No niin, ei olisi ehkä hullummaksi, jos sinä tai minä puhuisimme hänen kanssaan, paitsi että hän ei kyllä sitä ymmärtäisi. Hän on semmoinen korkealentoinen kaveri, hän ei osaa mennä suoraan asiaan, panna kortit pöytään ja puhua suunsa puhtaaksi, niinkuin sinä ja minä.»
»Joo, hän on tosiaan korkealentoinen kaveri.»
»Ne ovat samanlaisia kaikki.»
»Niin totisesti ovat.»
He huokasivat ja olivat vaiti, miettiväisiä ja onnellisia.
Konduktööri tuli sisään. Hän oli kerran ollut Babbittin konttorissa tiedustelemassa erästä huoneistoa. »Hyvää päivää, Mr. Babbitt. Oletteko matkalla Chicagoon? Se on varmaan teidän poikanne, tämä?»
»Niin on, se on poikani Ted.»
»Ihanko todella. Ja minä kun luulin, että te olitte ihan nuori vielä itse, ei päivääkään yli neljänkymmenen. Ja teillä onkin jo noin pitkä poika!»
»Neljänkymmenen! Rakas ystävä, minä en enää ikinä tule viidenviidettä vanhaksi.»
»Onko mahdollista. Sitä en olisi uskonut?»
»Niinpä niin, siinä sitä tulee itsensä ilmiantaneeksi, kun kuljeksii tuommoisen nuoren kotkan kanssa kuin Ted.»
»Joo, niin se kyllä on.» Tedille: »Te opiskelette kai jo yliopistossa?»
Ted vastasi arvokkaasti: »En, vasta syksyllä. Minä tarkastelen nykyään eri tiedekuntia.»
Kun konduktööri jatkoi kiertoansa hyväntuulisesti jutellen, paksut kellonperät vatsalla killuen, keskustelivat Babbitt ja Ted vakavasti yliopistosta. He tulivat Chicagoon myöhään illalla ja nauttivat myöhäänmakaamisesta: »Helkkarin hauskaa, kun ei tarvitse nousta ja mennä alas aamiaiselle, mitä?» He asuivat vaatimattomassa Eden-hotellissa, Zenithin liikemiehet kun aina asuivat Edenissä, mutta he söivät päivällistä Regent hotellin Peilisalissa. Babbitt tilasi äyriäisiä viinikastikkeen kera, suuren pihvin ja valtavan annoksen perunamuhennosta, kaksi kuppia kahvia, omenatorttuja ja jäätelöä kummallekin, ja Ted söi vielä ylimääräisen annoksen lihapiirakoita.
»Se oli hyvää, tämä! Eri etevää!» sanoi Ted ihaillen.
»Niin, kuule! Pidä sinä vain kiinni minusta, ukkeli, niin hyvin käy.»
He menivät erääseen operettiin ja kyhnäsivät toisiaan kylkeen avioliitto- ja kieltolakipilojen kohdalla, ja tuntiessaan itsensä ensi kertaa vapaaksi siitä ujoudesta, joka rakentaa muurin isän ja pojan välille, naureskeli Ted riemastuksissaan: »Pappa, oletko sinä kuullut jutun tuomarista ja kolmesta modistista?»
Tedin matkustettua takaisin Zenithiin Babbitt tunsi itsensä yksinäiseksi. Kun hän koetti aikaansaada sovittelua Offuttin ja erinäisten Milwaukeesta tulleiden liikemiesten välillä, jotka niinikään ostelivat kilpa-ajorataa, meni suurin osa hänen aikaansa istumiseen puhelimen ääressä. Hän istui sängynlaidalla, siirrettävä puhelin sylissä ja kysyi väsyneenä: »Eikö mr. Sagen ole tullut vielä? Eikö hän jättänyt mitään sanaa minulle? All right. Minä odotan puhelimessa.» Siinä hän istui ja tuijotti erääseen seinäpaperin kuvioon ja ajatteli, että se muistutti kenkää, kyllästyneenä ainakin kymmenettä kertaa tekemäänsä keksintöön, että se muistutti kenkää. Hän sytytti paperossin. Sidottuna puhelimeen, ilman tuhkakuppia ulottuvillaan, hän istui miettien, mihin panisi palavan pätkän, ja teki epätoivoisen yrityksen nakatessaan sen kaakeliseinäiseen kylpyhuoneeseen. Vihdoin hän sai vastauksen puhelimessa: »Jaa, ei mitään sanaa minulle? All right. Minä soitan uudelleen.»
Eräänä iltapäivänä hän kuljeskeli pitkin ränstyneitä katuja, joista ei ohut kuullut koskaan puhuttavan, katuja, joiden varrella oli pieniä vuokrakasarmeja ja kahdenperheentaloja ja hylättyjä hökkeleitä. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä eikä mitään, mitä olisi halunnut tehdä, Hän oli kaamean yksinäinen illalla syödessään päivällistä Regent-hotellissa. Hän istui jälkeenpäin seurusteluhuoneessa eräässä Saksi-Koburgin vaakunalla koristetussa nojatuolissa, sytytti sikarin ja katseli ympärilleen, eikö tapaisi ketään, joka voisi pelastaa hänet ikävystymisestä. Hänen viereisessään (Liettuan vaakunalla koristetussa) nojatuolissa istui tutunnäköinen mies, jolla oli punakka naama, ulkonevat silmät ja alaspäiset viikset. Hän näytti ystävälliseltä ja vähäpätöiseltä ja yhtä yksinäiseltä kuin Babbitt itse. Hänellä oli twiidikangaspuku yllään ja kaulassa huonosti sidottu oranssinkeltainen kravatti.
Babbittin päässä välähti kuin raketti. Alakuloinen muukalainen oli Sir
Gerald Doak.
Vaistomaisesti nousi Babbitt sanoen: »Hyvää iltaa, Sir Gerald! Te muistatte ehkä, että tapasimme toisemme Zenithissä Charley McKelveyn luona? Babbitt on minun nimeni — kiinteimistöjä.»
»Oo, hyvää iltaa». Sir Gerald ojensi hänelle velton kätensä.
Babbitt seisoi siinä nolona miettien, miten peräytyä, ja sanoi: »Teillä on kai ollut ihana matka Zenithistä lähdettyänne.»
»On. British Columbia ja Kalifornia ja niinpoispäin», sanoi toinen epävarmalla äänellä ja katseli Babbittia elottomin silmin.
»Minkälainen oli liiketilanne British Columbiassa? Tai ehkäpä ette tutkineet sitä? Luontoa ja urheilua ja sensemmoista?»
»Luontoko? Suurenmoinen. Mutta liiketilanne — — — Tiedättekö, mr.
Babbitt, niillä on melkein yhtä paljon työttömyyttä kuin meillä.» Sir
Gerald puhui nyt vilkkaasti.
»Vai niin? Liikennetilanne ei ole hemmetin hyvä, mitä?»
»Ei, se ei ollut semmoinen kuin olin toivonut.»
»Ei niin hyvä, mitä?»
»Ei — ei ihan niin hyvä.»
»Se oli saakelin ikävää. Niin — — — Te istutte kai odottamassa jotakin, joka tulee noutamaan teitä joihinkin suuriin kekkereihin, Sir Gerald?»
»Kekkereihin? Ahaa, kekkereihin. En, toden sanoakseni istuin juuri ja ajattelin, mitä hittoa tekisin tänä iltana. Minä en tunne Chicagossa kissaakaan. Ette te sattumalta tiedä jotakin hyvää teatteria tässä kaupungissa?»
»Hyvää? Joo, suuri ooppera on nyt auki! Siitä kai pitäisitte.»
»Mitä? Minä olen ollut oopperassa kerran Lontoossa. Semmoinen Covent-Garden-näytös. Inhoittavaa! Ei, minä ajattelin, mahtaisiko täällä saada nähdä hyvää filmiä — — bioa.»
Babbitt istahti, keinui tuolillaan ja huusi: »Bioa! Ah, Sir Gerald, ja minä kun tietysti luulin, että kokonainen maailma naisia oli odottamassa viedäkseen teidät johonkin iltamaan —»
»Herra hyvin varjelkoon!»
»— mutta jos ei ole, niin mitä sanotte, jos te ja minä menisimme eläviin kuviin? Granthamissa on maanmehevä filmi: Bill Hart eräässä rosvonäytelmässä.»
»Kiinni on! Odottakaa vain, kun noudan päällysnuttuni.»
Paisuen suuruutta, hiukan levottomana, että Nottinghamin aatelinen oikku ehkä jättää hänet yksin johonkin kadunkulmaan, marssi Babbitt ylpeänä Sir Gerald Doakin rinnalla eläviin kuviin ja istui hänen vieressään mykkänä autuudesta, koettaen olla ilmaisematta liikaa innostusta, jottei ylimys halveksisi hänen osoittamaansa ihailua kuusipiippuisille revolvereille ja nuorille hevosille. Kun näytös oli lopussa, sanoi Sir Gerald: »Kerrassaan etevä filmi. Olitte sangen siivo, kun otitte minut mukaanne. Minulla ei ole ollut näin hauskaa moneen viikkoon. Ne peevelin emännät — — — niiltä ei vain ihminen pääse milloinkaan eläviin kuviin.»
»Kas piru, mitä puhutte!» Babbittin puhe oli kadottanut kaiken sen tahdikkaan hienostuksen ja elegantin nenä-äänen, jolla hän sitä oli komistanut, ja tullut sydämelliseksi ja luonnolliseksi. »Olen kovin hyvilläni, että piditte siitä, Sir Gerald.»
He pujoittautuivat ohi lihavien naisten polvien ulos käytävään, he seisoivat vaatehuoneessa nostellen käsiään pannessaan päällysnuttuja ylleen. Babbitt ehdotti, »Mitä sanotte, jos syötäisiin hiukan? Minä tiedän paikan, missä voisimme saada aika hyvän herkkupalan, ja ehkäpä onnistuisi taikoa esiin pieni drinkki — tuota noin, jos te yleensä koskaan koskette semmoiseen?»
»Josko! Mutta miksette tule minun huoneeseeni? Minulla on vähän skottilaista — ei lainkaan huonoa.»
»No, enhän minä sentään henno juoda suuhuni teidän eväitänne. Se on heikkarin herttaista teidän puoleltanne, mutta te ehkä sittenkin jo mieluummin menisitte levolle.»
Sir Gerald oli muuttunut. Hän oli harrasta pyytelyä. »Ei, kuulkaa, minulla ei ole ollut näin hauskaa pitkään aikaan! On pitänyt pakosta käydä kaikenlaisissa baaleissa. Ei ainoatakaan tilaisuutta puhua liikeasioista ja semmoisesta. No, olkaa nyt kiltti ja tulkaa mukaan! Tulettehan!»
»No miksen tule? Mielelläni. Minä vain ajattelin, että te ehkä — —
Totisesti, tekeehän hyvää istua ja jutella asioita, kun on juossut
tansseissa ja naamiaisissa ja juhlissa ja sensemmoisissa seuramoskissa.
Samaa minä tunnen usein Zenithissä. Joo uskokaa pois, minä tulen.»
»No, sepä saakelin hauskaa.» He kulkivat säteilevinä katua eteenpäin. »Kuulkaa nyt, ystäväni, voitteko sanoa minulle, pitävätkö ne aina samaa mieletöntä menoa seuraelämässä Amerikan kaupungeissa? Ja ainako pannaan toimeen semmoisia uhkasuuria kutsuja?»
»Mitäs, älkää nyt joutavia! Perhana, te joka käytte hovitanssiaisissa ja vastaanotoissa ja kaikessa — —»
»Ei, oikein tosissa! Äiti ja minä — Lady Doak, tarkoitan — me pelaamme tavallisesti pelin besikkiä ja menemme maata kello kymmeneltä. Varjele, minä en kestäisi teidän hirveää vauhtianne. Ja keskustelu sitten! Teidän amerikkalaiset naisenne tietävät niin paljon — kulttuurista ja semmoisesta. Sekin mrs. McKelvey — — — teidän ystävänne — — —»
»Niin, Lucille. Kunnon tyttö!»
» — — — hän kysyi minulta, mistä taidekokoelmasta pidin eniten Florensissa. Vai oliko se Firenzessä? Joka en koko elämässäni ole ollut Italiassa! Ja prerafaeliiteista. Pidinkö minä prerafaeliiteista? Tiedättekö te, mitä prerafaeliitti on?»
»Jaa minä? En, siitä voin mennä vaikka valalle! Mutta sen minä tiedän, mitä kassarabatti on.»
»Hm! No sen minäkin tiedän, piru vie! Mutta prerafaeliitit!»
»Hyi peijakas! Prerafaeliitit!»
He nauroivat niin, että raikui kuin propagaattorilunchissa.
Sir Geraldin huone oli, lukuunottamatta hänen tukevia englantilaisia matkalaukkujaan, hyvin samanlainen kuin George F. Babbittin huone; ja ihan Babbittin tavalla hän otti esiin valtavan whiskypullon, näytti ylpeältä ja anteliaalta ja nauroi: »Sanokaa seis!»
Kolmannen groggin jälkeen huudahti Sir Gerald: »Mistä te amerikkalaiset olette saaneet päähänne, että sellaiset kirjallisuusniekat kuin Bertrand Shaw ja se se Wells edustavat meitä? Oikea liike-Englanti, me pidämme noita herroja kavaltajina. Molemmilla mailla, niin meillä kuin teillä, on elostava vanha aristokratiamme — tarkoitan kartanonherroja ja jahtipomoja ja sensemmoisia — ja kummallakin meillä on kurjat työläisjohtajamme, mutta meillä on molemmilla selkärankana voimakkaita liikemiehiä, jotka pitävät pystyssä koko hökötyksen.»
»Joo, niin on! Oikeauskoisten liikemiesten malja!»
»Terve! Siispä meikäläisten, meidän mallisten miesten malja!»
Neljännen groggin jälkeen kysyi Sir Gerald nöyrästi: »Mikä on teidän käsityksenne sijoituksista Pohjois-Dakotaan?» mutta vasta viidennen jälkeen alkoi Babbitt kutsua häntä Jerryksi, ja Sir Gerald sanoi: »Sanokaa, suotteko anteeksi, jos minä riisun kenkäni?» ja hän ojensi hekumallisesti aateliset jalkansa, väsyneet, kuumat, paisuneet jalkaparkansa sängylle.
Kuudennen jälkeen nousi Babbitt epävakaisena. »No, kyllä minun nyt täytyy luovia poispäin. Jerry, sinä olet sentään kunnon kaveri! Toivoisinpa totisesti, että olisi tavattu enemmän Zenithissä. Mutta kuule. Etkö voi tulla takaisin ja asua minun luonani vähän aikaa?»
»Ei käy, oikein on paha mieleni — — — täytyy matkustaa New Yorkiin huomenna. Onpa oikein paha mieleni, hyvä veli. Minulla ei ole ollut näin hauskaa iltaa, sitten kun tulin Valtoihin. Oikeata puhetta. Ei lainkaan sitä salonkisiirappia. En olisi ikinä huolinut tätä perhanan titteliä — ja sitä en totisesti saanut ilman edestä — jos olisin tiennyt, että minun olisi pakko puhella naisten kanssa prerafaeliiteista ja polosta. Hyvä se on sentään olemassa Nottinghamissa; pormestari oli pirun kiukkuinen, kun minä sen sain; ja tietenkin tykkää muijani siitä kovin hyvää. Mutta kukaan ei sano minua enää 'Jerryksi' — —»
Hän melkein itki. »— — — eikä kukaan Valtioissa ole kohdellut minua ystävän tavoin ennenkuin tänä iltana! Hyvästi, kunnon veli, hyvästi! Tuhansia kiitoksia!»
»Ei kestä, Jerry! Mutta muista, että milloin hyvänsä tulet Zenithiin, on meidän ovemme sinulle avoinna.»
»Äläkä sinä unohda, veikko, että jos joskus tulet Nottinghamiin, niin otamme äiti ja minä sinut vastaan riemumielin. Minä puhun nottinghamilaisille sinun aatteistasi, kaukonäköisyydestä ja oikeauskoisista liikemiehistä — ensi Rotarykerhon-lunchilla.»
4.
Babbitt makasi sängyssään hotellissa ja kuvitteli mielessään, kuinka häneltä Atleettikerhossa kysyttäisiin: »Millaista oli Chigacossa?» ja kuinka hän vastaisi: »Tuossahan meni; minä olin aika paljon yksissä Sir Gerald Doakin kanssa», ja kuinka hän kohtaisi Lucille McKelveyn ja nuhtelisi tätä: »Te olette kyllä hyvä, mrs. Mac, kun vain lakkaatte yrittämästä vaikuttaa korkealentoiselta. Niin juuri Gerald Doak sanoi minulle Chicagossa — juujuu, Jerry on minun vanha ystäväni — vaimoni ja minä aiomme piipahtaa Englantiin tervehtimään Jerryä hänen linnassaan ensi vuonna — — — ja hän sanoi minulle: 'Georgie, Lucille on minulle kovasti mieleen, mutta sinun ja minun, veli, pitäisi koettaa ottaa pois hänestä nuo teikarimaiset, narrinylväät eleet, joita hän on omaksunut.»
Mutta illalla tapahtui semmoista, mikä teki hänen ylpeytensä tyhjäksi.
5.
Regenthotellin sikarikioskin luona hän joutui puheisiin erään pianoagentin kanssa, ja he söivät päivällistä yhdessä. Babbitt oli ylitsevuotavaisen täynnä hyväntahtoisuutta ja hyvinvointia. Hän nautti ruokasalin komeudesta: kruunuista, brokadiverhoista, kullatulla seinälaudoituksella loistavista Ranskan kuningasten kuvista. Hän nautti katsellessaan ihmisiä: kauniita naisia, pulskia, vakaita miehiä, »jotka osasivat rahan käyttelyn taidon.»
Hän veti henkeänsä. Hän tuijotti ja kääntyi ympäri ja tuijotti taas. Kolmea pöytää kauempana, erään naisen seurassa, joka näytti epäilyttävältä, ujolta ja kuihtuneelta, istui Paul Riesling, ja Paul oli virallisesti Akronissa myymässä kattohuopaa. Nainen istui ja taputti hänen kättään, loi häneen kaihoisia silmäyksiä ja hymyili. Babbitt tunsi tavanneensa jotakin sotkuista ja vaarallista. Paul puhui huoliansa kertovan miehen haltioituneella innolla. Hän keskitti katseensa naisen haalistuneihin silmiin. Kerran hän tarttui tämän käteen, ja kerran hän suipisti, muista vieraista välittämättä, huulensa suudelmaan. Babbittilla oli niin suuri halu mennä Paulin luo, että hän huomasi lihaksensa jännittyvän ja hartioittensa liikahtavan, mutta hän tunsi epätoivoisena, että täytyi olla diplomaattinen, ja vasta kun näki Paulin maksavan laskunsa, sanoi hän nopeasti pianoagentille: »Peijakas — — tuollahan on eräs ystäväni — — anteeksi, silmänräpäys — — minä vain tervehdin häntä hiukan.»
Hän kosketti Paulin olkaa ja huudahti: »Kas sinua, milloin sinä tulit kaupunkiin?»
Paul katsoi häntä tuimasti silmiin, ja hänen kasvonsa kovenivat: »Terve, George! Minä luulin sinun palanneen Zenithiin.» Hän ei esitellyt seuralaistansa. Babbitt vilkaisi naiseen salavihkaa. Se oli passiivisen flirttimäinen, kahden- tai kolmenviidettä ikäinen nainen, jolla oli veltot, kauniit kasvot ja kauhea, kukilla koristettu hattu. Hän oli perusteellisesti, mutta huonosti maalattu.
»Missä sinä asut, Paulibus?»
Nainen kääntyi pois, haukotteli ja tarkasteli kynsiään. Hän tuntui olevan tottunut siihen, ettei häntä esitelty.
Paul vastasi äreästi: »Campbell Innissä, Etelässä.»
»Yksinkö?» Se tuntui ärsyttävältä.
»Niin, paha kyllä!» Raivoisana kääntyi Paul naisen puoleen ja hymyili niin herttaisesti, että se koski Babbittiin. »May! Saanko esittää sinut. Mrs. Arnold, tämä on eräs vanha — —tuttavani, George Babbitt.»
»Hauskaa tutustua», murisi Babbitt, ja nainen sipisi: »Oo, minusta on niin hauskaa tavata mr. Rieslingin ystäviä.»
Babbitt kysyi: »Palaatko sinne myöhemmin illalla, Paul? Minä piipahdan sinua tervehtimään.»
»En, ja tuota — — Olisi kai parempi, jos söisimme huomenna lunchin yhdessä.»
»Ali right, mutta minä haluan tavata sinua tänä iltana myöskin. Minä ajan hotelliisi ja odotan sinua.»
KAHDESKYMMENES LUKU.
1.
Hän istui ja poltteli pianoagentin kanssa ja koetti karkoittaa ajatuksiansa jokapäiväisellä lörpöttelyllä. Hän tuli pinnalta yhä ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, mitä huolestuneemmaksi ja epävarmemmaksi hän tunsi itsensä. Hän oli vakuutettu, että Paul oli Chicagossa Zillan tietämättä ja suoritti tekoja, jotka eivät suinkaan olleet moraalisia ja turvallisia. Kun agentti haukotellen selitti, että hänen täytyi merkitä kirjaan tilauksensa, lähti Babbitt hiljalleen hotellista. Mutta sitten hän ärjäisi »Campbell Inn!» autonkuljettajalle. Hän istui hermostuneena liukkaalla nahkapatjalla kylmähkössä puolihämärässä, jossa oli tomun, hajuvesien ja turkkilaisten paperossien tuoksua. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota lumiseen rantaan, pimeisiin kortteleihin ja äkkiä ilmestyviin valoasäteileviin kadunkulmauksiin The Loopin eteläpuolen tuntemattomissa seuduissa.
Campbell Innin portieerihuone oli kova, kiiltävä, uusi; yöportieerin oli vielä kovempi ja kiiltävämpi. »Jaha?» sanoi hän Babbittille.
»Asuuko mr. Paul Riesling täällä?»
»Asuu.»
»Onko hän nyt kotona.»
»Ei.»
»Olkaa sitten hyvä ja antakaa minulle hänen avaimensa, niin minä jään häntä odottamaan.»
»Se ei kävele. Odottakaa täällä, jos teillä on hänelle asiaa.» Babbitt oli puhunut sillä huomaavaisuudella, jota kaikki kunnonveljien piiriin kuuluvat osoittivat portieereille. Nyt hän sanoi muristen: »Minä joudun ehkä odottamaan kauan. Minä olen Rieslingin lanko. Minä haluan mennä hänen huoneeseensa. Näytänkö minä varasrakkarilta.»
Hänen äänensä oli matala ja äreä. Huomattavan kiireesti otti porttieeri avaimen selitellen: »En minä sanonut teitä varasrakkariksi. Se on vain hotellin sääntö. Mutta jos tahdotte — — —»
Hississä Babbitt ihmetteli, miksi hän oikeastaan oli täällä. Miksei Paul saisi syödä päivällistä kunniallisen aviovaimon kanssa? Miksi hän oli valehdellut olevansa Paulin lanko? Hän oli käyttäytynyt kuin kakara. Hänen piti pitää varansa ja karttaa sanomasta teatraalisia tuhmuuksia Paulille. Istuuduttuaan hän koetti näyttää arvokkaalta ja tyyneltä. Sitten hän ajatteli — — — Itsemurha. Hän oli tietämättänsä sitä pelännyt. Paul oli juuri semmoinen mies, joka saattaisi olla sellaiseen kykenevä. Hän on varmasti menettänyt terveen järkensä, muutoin hän ei olisi voinut takertua tuohon — vanhaan haaskaan.
Zillan! — Piru vieköön Zillan! Kuinka hartaasti Babbitt olisi halunnut vääntää sen kirotun naisen niskat nurin! — Zillan oli luultavasti lopulta onnistunut tehdä Paulista hullu.
Itsemurha. Ulkona järvellä, kaukana rannikolle kasaantuneiden jääröykkiöiden takana. Olisi kaamean kylmää hypätä veteen nyt.
Tai kurkku poikki kylpyhuoneessa — — —
Babbitt syöksyi Paulin kylpyhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän hymyili heikosti.
Hän sormeili kaulustaan, joka oli hänet tukahduttaa, katsoi kelloaan, avasi ikkunan, tuijotti kadulle, katsoi kelloaan, koetti lukea iltalehteä, joka oli piirongin lasipäällyställä, katsoi taas kelloa. Kolme minuuttia oli kulunut siitä, kun hän oli katsonut sitä ensimmäisen kerran.
Ja hän odotti kolme tuntia.
Hän istui liikkumattomana, palelevana, kun ovenripaa käännettiin. Paul astui sisään, silmissään kova ilme.
»Terve», sanoi Paul. »Oletko kauan odottanut?»
»Vähän aikaa.»
»No?»
»Mitä no? Minun teki vain mieleni tulla kuulemaan, kuinka sinun luonnisti Akronissa.»
»Hyvin kyllä. Mitä se sinua liikuttaa?»
»Älä helkkarissa, Paul, mistä sinä olet vihainen?»
»Mitä sinä sekaannut minun asioihini?»
»Mutta, Paul! Älä viitsi minua tuolla tavoin puhutella. Enhän minä sekaannu mihinkään. Minusta oli vain niin hauska nähdä sinun vanha ruma naamasi, että teki mieleni tulla sinua tervehtimään.»
»Minä en aio sallia kenenkään nuuskia askeleitani ja koettaa minua komennella. Minä olen saanut sitä lajia niin paljon kuin aion sietää.»
»Mutta sitähän en, piru vie, minä — — —»
»Minä en pitänyt siitä tavasta, millä sinä katsoit May Arnoldia, enkä siitä äreästä äänestä, jolla sinä häntä puhuttelit.»
»No, olkoon sitten! Jos kerran tahdot, että minä sekaannun sinun asioihisi, niin minä sekaannun. Minä en tiedä, kuka sinun May Arnoldisi on, mutta minä tiedän pirun hyvin, että sinä ja hän ette puhuneet kattohuovasta ettekä myöskään viulunsoitosta! Ellei sinulla ole mitään moraalista kunnioitusta itseäsi kohtaan, niin pitäisi sinun ainakin tuntea sitä yhteiskunnallista asemaasi kohtaan… Mies matkustaa pitkiä matkoja saadakseen istua tirkistelemässä jonkun naisen silmäparia kuin kaihoava koulupoika! Minä voin ymmärtää, että voi horjahtaa, mutta minä en aio suvaita, että mies, joka on ollut minun ystäväni niinkuin sinä olet ollut, luisuu kaltevalle pinnalle, hiipii pois vaimonsa luota, vaikkapa tämä olisikin niin toraisa kuin Zilla, ja lähtee heilumaan helmojen perässä…»
»Niin, sinä olet niin täydellinen pikku aviomies.»
»Niin olen. Minä en ole naimisiin mentyäni koskaan katsonut kehenkään muuhun naiseen kuin Myraan — —käytännöllisesti katsoen — — — enkä tule sitä koskaan tekemään. Minä sanon sinulle, että epämoraalinen elämä ei ole mistään kotoisin. Mitäs siitä hyödyt? Etkö sinä, poikaparka, ymmärrä, että se tekee Zillan vieläkin mahdottomammaksi?»
Väsyneenä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin heitti Paul lumesta märän vaippansa permannolle ja istui itse heiverälle rottinkituolille. »Sinä olet vanha pässinpää etkä tiedä moraalista enempää kuin Tinka, mutta olet sittenkin hyvä olemassa, Georgie. Sinä et vain voi ymmärtää, että minä olen lopussa. Minä en jaksa enää sietää Zillan ulvontaa. Hän on saanut päähänsä, että minä olen piru, ja — — Täydellinen inkvisitio. Kidutus. Hän nauttii siitä. On kiintoista nähdä, kuinka kiukkuiseksi hän voi minut saada. Ei minulla ole muuta neuvoa kuin etsiä jotakin lohdutusta, mitä tahansa ja missä tahansa, taikka sitten tehdä jotakin vielä äärettömän paljon pahempaa. Tämä mrs. Arnold, hän ei ole varsin nuori, mutta hän on kunnon ihminen, joka ymmärtää, sillä hänellä on ollut huolia itsellään.»
»Niin kai, hän on tietenkin niitä kanoja, joiden miehet eivät heitä ymmärrä!»
»En tiedä. Ehkä niinkin. Hänen miehensä kaatui sodassa.»
Babbitt nousi kankeasti, seisoi Paulin vieressä, taputti häntä olalle ja ynähteli lempeitä, anteeksiantavaisia ääniä.
»Kautta kunniani, George, hän on kunnon nainen ja hänen elämänsä on ollut helvettiä. Me osaamme tosiaan virkistää toistemme mieltä oikein hyvin. Me uskottelemme toisillemme olevamme maailman herttaisimman hieno pari. Me kenties emme sitä usko, mutta tuntuu hyvältä, kun on joku, jolle voi olla ihan avomielinen eikä tarvitse loputtomasti selitellä ja todistella — — —»
»Ettekö mene sitä pitemmälle?»
»Miksei mennä? Jatka vain! Sano!»
»No, eipä silti eikä sen puolesta — — — en nyt sano juuri sitäkään, että hyväksyisin, mutta — — —» Ja puuskassa, joka sai hänet tuntemaan itsensä suureksi ja jalomielisyyttä uhkuvaksi, hän virkkoi: »Se ei, peeveli vieköön, kuulu minulle! Minä teen sinun puolestasi mitä tahansa, jos on mitään tehtävää!»
»Saattaa ehkä olla. Minä huomaan Zillan kirjeistä, jotka on lähetetty tänne Akronista, että hänestä alkaa tuntua epäilyttävältä, kun viivyn niin kauan poissa. Hän saattaisi totisesti antaa vakoilla minua ja tulla Chicagoon ja sännätä johonkin ravintolaan ja huutaa syytöksensä minua vastaan kaikkien ihmisten kuullen.»
»Minä pidän huolen Zillasta. Minä syötän hänelle hienon historian, kun palaan Zenithiin.»
»Enpä tiedä — — — eiköhän sentään ole parasta, että annat olla. Sinä olet kyllä hurjan hyvä, mutta minusta ei diplomatia ole sinun vahva puolesi.»
Babbitt näytti loukkaantuneelta, sitten suuttuneelta. »Minä tarkoitan naisiin nähden! Sitä minä tarkoitan. Liikediplomatiassa saa hakea toista, joka on sinua ovelampi, mutta minä tarkoitan vain naisiin nähden. Zilla lörpöttelee tosin tuhmuuksia, mutta hän on aika ovela. Hän nyppisi sinusta totuuden esiin silmänräpäyksessä.»
»No, niinkuin tahdot, mutta — — » Babbitt oli vielä murheissaan, ettei saanut olla sala-agenttina. Paul sanoi lohduttaen:
»Sinä voisit tietenkin sanoa hänelle olleesi Akronissa ja tavanneesi minut siellä.»
»Tietysti! Eikö minun muka tarvitse matkustaa katsomaan sitä sokerileipomotonttia Akronissa? Eikö? Eikö se ole hemmettiä, että täytyy poiketa sinne matkalla, kun tekisi kovin mieli päästä jo suoraan kotiin? On totisesti! Usko pois, että se on ihan hemmettiä!»
»Mainiota! Mutta, laupias taivas, älä vain mene kaunistelemaan historiaa. Kun miehet valehtelevat, koettavat he aina tehdä sitä liian taiteellisesti, ja senvuoksi naiset alkavat epäillä, ja — — Otetaanko drinkki, Georgie? Minulla on vähän giniä ja pisara vermuuttia.»
Paul, joka tavallisesti kieltäytyi ottamasta toistakaan cocktailia, otti nyt toisen — ja kolmannenkin. Hän tuli punervasilmäiseksi ja sopertavaksi. Hän oli rasittavan hilpeä ja siekailematon.
Autossa tunsi Babbitt hämmästyksekseen silmäinsä kyyneltyvän.
2.
Hän ei ilmaissut suunnitelmaansa Paulille, mutta hän poikkesi todellakin Akroniin, kahden junan väliajalla, siitä ainoasta syystä, että tahtoi lähettää Zillalle kirjekortin: »Täytyi poiketa tänne päiväksi, tapasin sattumalta Paulin.» Zenithissä hän meni käymään Zillan luona. Jos Zilla ihmisten ilmoilla oli ylen määrin kampailtu, maalattu ja hoikaksi kiristetty, niin oli hänellä huolimattomissa arkioloissa tahrainen sininen aamuvaippa, rikkinäiset sukat ja virttyneet vaaleanpunaiset silkkitohvelit. Hänen kasvonsa olivat kuopalla eikä hänellä näyttänyt olevan puoliksikaan niin paljon tukkaa kuin Babbitt muisti, ja sekin puoli oli vanuinen. Hän istui keinutuolissa makeisrasiain ja helppohintaisten aikakauslehtien keskessä, ja hänen äänensä oli ruikuttava, kun se ei ollut ivallinen. Mutta Babbitt oli tavattoman reipas:
»Jaha, jaha, Zilla, täällä pidetään hiukan lepoaikaa, kun isäntä on matkoilla. Niin sitä pitää! Olenpa varma, että Myra ei koskaan noussut ennen kymmentä, kun minä olin Chicagossa. Sano, saanko lainata termos-pulloanne — minä poikkesin vain kysymään, voisitko lainata sitä minulle. Meillä on pieni kelkkaretki — ja pitää ottaa lämmintä kahvia mukaan. Jaa, saitko korttini Akronista, että olin tavannut Paulin?»
»Sain. Mitä hän puuhasi?»
»Mitä tarkoitat?» Hän avasi päällysnuttunsa ja istui kokeeksi tuolinkarmille.
»Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan!» Hän selaili erään »magazinen» lehtiä, jotka kahisivat hermostuttavasti. »Hän koettaa tietysti kurttiseerata jotakin hotellintarjoilijatarta tai manikuristia tai jotakin semmoista.»
»No peijakas! Ainako sinun pitää vihjailla, että Paul juoksee hamejahdissa? Hän ei ensinnäkään juokse, ja jos juoksisi, niin tapahtuisi se arvattavasti senvuoksi, että sinä alituisesti vihjailet ja kiusaat häntä. Se ei ollut minun tarkoitukseni, Zilla, mutta kun Paul on Akronissa — — —»
»Onko hän tosiaan Akronissa? Minä tiedän, että hän kirjoittaa Chicagoon jollekin inhoittavalle naiselle.»
»Enkö jo sanonut, että tapasin hänet Akronissa? Mihin sinä oikeastaan pyrit? Väitätkö minun valehtelevan?»
»En, mutta minä vain — — Minä tulen kovin levottomaksi.»
»Niin, siinähän se juuri on tuhmuus! Sehän se justiin on hullua! Yhtäältä sinä rakastat Paulia ja toisaalta kuitenkin kiusaat ja haukut häntä, kuin vihaisit. Minä en ollenkaan voi ymmärtää, mistä se johtuu, että mitä enemmän erinäiset ihmiset rakastavat toisiansa, sitä innokkaammin he koettavat tehdä toisiaan onnettomiksi.»
»Sinä rakastat Ronaa ja Tediä — oletan minä — ja kuitenkin sinä heitä moitit.»
»No. Jaa. Se. Se on taas erittäin. Enkähän minä heitä moiti. Sillä tavalla, että sitä nyt oikeastaan ei voisi moittimiseksi sanoa. Mutta palataksemme siihen, mistä puhuttiin: Paul on hienoin, herkin olento, mitä maa päällänsä kantaa. Sinun pitäisi hävetä, että kohtelet häntä sillä tavalla. Sinähän puhut hänelle kuin pesuakka. Minua kummastuttaa, että voit käyttäytyä niin perin halpamaisesti, Zilla!»
Zilla istui ja mietti, kädet ristissä. »No niin, minä tiedän. Minä olin todellakin katala joskus, ja olen siitä pahoillani jälkeenpäin. Mutta oo, Georgie, Paul on niin ärsyttävä! Kunniasanallani, minä olen tosiaan tehnyt parhaani viime vuosina ollakseni hyvä hänelle, mutta vain senvuoksi, että ennen aikaan olin ollut ilkeä — tai näyttänyt olevan: minä en ollut sitä todellisuudessa, mutta minun tapani oli puhua suoraan ja sanoa mitä tahansa, mikä mieleen juolahti — ja niin hän päätti, että kaikki on aina minun vikaani. Kaikkihan ei aina voi olla minun vikaani, vai kuinka? Ja jos minä nyt alan vähänkin moittia, niin on hän vain hiljaa, niin hirvittävän hiljaa, eikä tahdo katsoakaan minuun — on aivan kuin minua ei olisi. Hän on suorastaan epäinhimillinen! Ja jatkaa sitä itsepintaisesti, kunnes minä räjähdän, ja puhun semmoista, mitä en tarkoita! Niin hiljaa — — — Voi, teitä, oikeamielisiä miehiä! Kuinka kurjia te olette! Kuinka kurjan kurjia!»
He juttelivat näin edes ja takaisin puolisen tuntia. Vihdoin Zilla lupasi hillittömästi itkien hillitä itseänsä.
Paul tuli kotiin neljää päivää myöhemmin, ja Babbittit ja Rieslingit menivät juhlatuulella eläviin kuviin ja söivät shop sveytä eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Kun he menivät ravintolaan katua pitkin, jonka kahden puolen oli vaatepuoteja ja parturitupia ja molemmat rouvat kulkivat edellä palvelijoista keskustellen, kuiskasi Babbitt Paulille: »Zilla tuntuu aika paljon siivommalta nyt.»
»Niin, hän onkin ollut tyynempi, paria kertaa lukuunottamatta. Mutta nyt on myöhäistä. Minä ikäänkuin — — — Minä en halua puhua siitä, mutta minä pelkään häntä. Ei ole mitään jäljellä. Minä en tahdo nähdä häntä enää. Kerran koetan päästä hänestä vapaaksi. Jollakin tavalla.»
YHDESKOLMATTA LUKU.
1.
Propagandakerhojen kansainvälisestä järjestöstä oli tullut maailmanvalta optimismin, miehekkään leikkisyyden ja ystävällisten liikesuhteiden alalla. Sen haaraosastoja on nyttemmin kolmessakymmenessä maassa. Mutta tuhannesta haaraosastosta on yhdeksänsataakaksikymmentä Yhdysvalloissa.
Ei mikään näistä ole niin toimelias kuin Zenithin Propagandakerho.
Zenithin propagaattorien toinen lunch maaliskuussa oli vuoden tärkein; sen jälkeen näet toimitettiin vuotuinen toimihenkilöiden vaali. Siinä agiteerattiin aika vilkkaasti. Lunch syötiin O'Hearn Housen tanssisalissa. Jokainen neljästäsadasta propagaattorista otti saliin tullessaan seinällä olevalta taululta suuren selluloidinapin, jossa oli hänen nimensä, pilkkanimensä ja ammattinsa. Kymmenen sentin sakon uhalla oli kielletty ketään propagaattoria minkään yhteislunchin aikana puhuttelemasta toista jäsentä muuten kuin hänen pilkkanimellään, ja kun Babbitt hilpeästi nakkasi hattunsa hyllylle, kohisi ilmassa sanoja »terve, Chet!» ja »kah, Shorty!» ja »hei, Mac!»
Heitä istuu kahdeksan kunkin pöydän ääressä arvonnan mukaan. Babbittin pöydässä olivat Albert Boos, räätälimestari, Hector Seybolt säilykemaitoyhtiöstä Little Sweetheart, Emil Wengert, kultaseppä, professori Pumphrey Ritewayn Kauppakollegista, tohtori Walter Gorbutt, Roy Teegarten, valokuvaaja, ja Ben Berkey, kaivertaja. Propagandakerhon hyviä puolia oli, että samalta liikealalta sai saman pöydän ääressä istua ainoastaan kaksi, joten samalla pääsi kosketuksiin toisten ammattien ihanteiden kanssa ja oppi käsittämään metafyysillisen yhteenkuuluvaisuuden kaikkien ammattien — putkijohtotyön ja muotokuvamaalauksen, lääketieteen ja purukumiteollisuuden — välillä.
Babbittin pöytäkunnalla oli erikoinen onni, kun näet professori Pumphrey juuri oli viettänyt syntymäpäiväänsä ja senvuoksi oli erinomaisen otollinen leikinlaskun kohde.
»Saisikohan Pumpulta pumppuamallakaan tietää, kuinka vanha hän todella on?» sanoi Emil Wengert.
Mutta kaikista sentapaisista sanasutkauksista vei sentään voiton
Babbitt sanoessaan: »Älkää puhuko pumpusta sen miehen kuullen! Se
pumppu, jonka kanssa hänellä on tekemistä, vie näet viinakaivoon.
Sanovat hänen aikovan pitää salaluentoja kotipoltosta.»
Jokaisen paikalla oli Propagandakerhon jäsenluettelo. Vaikka kerhon tarkoituksena oli hyvä toveruus, ei siellä koskaan unohdettu, että täytyy tehdä vähän kauppojakin. Joka nimen perässä oli jäsenen ammatti. Luettelossa oli runsaasti ilmoituksia ja eräällä sivulla kehoitus: »Ei ole missään määrätty, että sinun pitää tehdä kauppoja kerhonjäsenten kanssa, mutta noudata ystävän neuvoa — miksi antaisit rahojen mennä onnellisen perheemme piirin ulkopuolelle?» Ja joka paikalla oli tänään lahja, mustalla ja punaisella taiteellisesti painettu kortti.
PALVELUSVALMIUS JA PROPAGANDISMI.
Palvelusvalmius löytää parhaan tilaisuutensa ja saavuttaa korkeimman kehityksensä vain silloin, kun sitä sovelletaan suurimmassa ja laajimmassa määrässä ja huomioonotetaan sen alituinen vaikutus vastavaikutukseen. Minä luulen, että palvelusvalmiuden korkein muoto, samoin kuin etiikan laajanäköisimmät periaatteet, ei koskaan menetä vastaanottoisuuttaan vaikutelmiin nähden ja että se perustuu toimeliaaseen ja uskolliseen kiinnipysymiseen Propagandismin perusaatteessa, jona on hyvät kansalaisominaisuudet kaikissa suhteissa.
Vad Petersen
Tervehdys Dadbury Petersenin Reklaamitoimistolta.
Dadin ilmoituksissa ei ole joutavuuksia.
Propagaattorit lukivat kaikki mr. Petersenin aforismin ja sanoivat ymmärtävänsä sen täydellisesti.
Kokous avattiin tavallisin, joka viikko uudistuvin numeroin. Erovuorossa oleva puheenjohtaja Vergil Gunch hoiti tehtäväänsä, hänen karhea tukkansa törrötti kuin pensasaita, hänen äänensä oli kuin juhlapasuuna. Jäsenet, joilla oli vieraita mukanansa, esittivät nämä julkisesti.
»Tämä pitkäsäärinen, punatukkainen sanomalehtiankka on Pressin urheiluosaston toimittaja», sanoi Willis Ijams; ja H. A. Hazen, apteekkari, julisti: »Pojat, kun olette pitkällä automatkalla ja vihdoin tulette johonkin romanttiseen kolkkaan tai näköalapaikkaan ja pysäytätte auton ja sanotte vaimollenne: 'Tämä on todellakin romanttinen paikka', niin tuntuu väreitä selkäpiissä. Minun tämänkertainen vieraani tulee sellaisesta paikasta, Harpers Ferrystä Virgianista, kauniista Etelästä, missä on muistoja vanhasta kunnon kenraali Robert E. Leestä ja urhoollisesta John Brownista, joka, kuten jokainen kunnollinen propagaattori, marssi rohkeasti eteenpäin — —»
Tällä kertaa oli läsnä kaksi erikoisen hienoa vierasta: tällä viikolla Dodsworth-teatterissa esiintyvän »Paratiisilintu»-nimisen teatteriseurueen johtaja ynnä Zenithin pormestari, Lucas Prout.
Vergil Gunch jyrisi: »Kun meidän onnistui saada kiinni tämä kuuluisa tragöödi ja riistää hänet kauniiden näyttelijättärien ihanasta sikermästä — ja minun täytyy tunnustaa, että menin suoraan hänen pukuaitioonsa ja sanoin hänelle kuinka suuressa arvossa propagaattorit pitävät hänen etevää, taiteellista esitystänsä — ja älkää unohtako, että Dodsworth-teatterin rahastonhoitaja on propagaattori ja tulee pitämään arvossa meidän kannatustamme — ja kun meidän sen lisäksi onnistui raahata Hänen Korkeutensa pois hänen moninaisista tehtävistään Raatihuoneelta, niin minä tunnen, että meillä on oikeus olla ylpeitä, ja nyt aikoo mr. Prout lausua muutaman sanan niistä tehtävistä ja velvollisuuksista, jotka — —»
Äänestyksellä ratkaisivat propagaattorit, kuka oli kaunein ja kuka rumin vieras, ja molemmat saivat kimpun neilikoita, jotka, kuten puheenjohtaja huomautti, oli lahjoittanut H. G. Yeager, Jennifer-bulevardin kukkakauppias.
Joka viikko sai neljä propagaattoria tilaisuuden tehdä reklaamia puolestaan tarjoamalla tavaroitaan tai palveluksiaan neljälle arpomalla valitulle kerhonjäsenelle. Tällä viikolla naurettiin yleisesti, kun ilmoitettiin, että yksi näistä neljästä oli Barnabas Joy, hautausurakoitsija. Jokainen kuiskasi: »Minä tiedän kyllä yhden ja toisen, jonka pitäisi haudata, jos hän toimittaa ilmaseksi hautauksen!»
Kesken kaikkia näitä huvituksia nauttivat propagaattorit kananpaistia, herneitä, perunamuhennosta, kahvia, omenatorttuja ja amerikkalaista juustoa. Gunch ei pitänyt puheitaan yhdessä rykelmässä. Hetken kuluttua hän kääntyi erään satunnaisen vieraan, kilpailevan järjestön, Zenithin Rotarykerhon sihteerin puoleen. Sihteerillä oli autossaan ylevän alhainen numero 5.
Rotarysihteeri tunnusti nauraen, että tämä alhainen numero herätti huomiota kaikkialla, missä hän vain liikkui, ja »vaikka se oli aika hauska kunnia, niin muistivat liikennepoliisit sen liian hyvin, ja toisinaan hän ei tiennyt, eikö numero B 56876 tai joku semmoinen olisi ihan yhtä hyvä ja vielä parempi. Mutta yrittäköönpä vain joku perhanan propagaattori kehveltää numeroa viisi rotariaanien riveistä, niin saa nähdä kuinka tukka pöllyää! Ja jos heillä ei ole mitään vastaan, lopettaa hän puheensa esittämällä eläköönhuudon Propagaattoreille ja Rotariaaneille ja Kivaneille kaikille yhteisesti!»
Babbitt huokasi professori Pumphreylle: »Ei sentään olisi hullumpaa, jos olisi niin alhainen numero. Kaikki sanoisivat: 'Se mahtaa olla etevä mies!' Sitä vain ihmettelen, miten tuo on mahtanut sen saada. Arvatenkin hän tarjosi automobiililuettelotoimiston reistraattorille pulskat päivälliset ja uhkean humalan!»
Sitten puhui Chum Frink:
»Kenties joku teistä on sitä mieltä, ettei ole oikea paikka täällä puhua puhtaasti taiteelliseen ja korkeampaan tyyliin kuuluvasta aineesta, mutta minä menen suoraan asiaan ja pyydän teitä, pojat, kannattamaan ehdotusta sinfoniaorkesterin hankkimisesta Zenithiin. Uskokaa pois, sangen moni teistä erehtyy arvellessaan, että kun itse ette pidä klassillisesta musiikista ja sensemmoisesta roskasta, niin teidän muka pitää olla asian vastustajia. On parasta, että minä tunnustan, että vaikka olen kirjallisuudenkuurnija ammatiltani, niin en omasta puolestani ymmärrä hölynpölyä koko tuosta pitkätukkaisesta musiikista. Minä kuuntelen hyvää jazz-soittoa milloin tahansa mieluummin kuin jotakin Beethovenin kappaletta, jossa ei ole enempää melodiaa kuin rykelmässä tappelevia kissoja ja jolle ei sovi viheltää, vaikka kylkiä karmisi! Mutta siitä ei ole tarkoitukseni nyt puhua. Kulttuuri on tullut yhtä tarpeelliseksi koristukseksi ja reklaamiksi kaupungeille meidän aikanamme kuin katukivitys ja pankki-clearing. Kulttuuri se, teatterien ja taidegalleriain ynnä muiden semmoisten muodossa, houkuttelee tuhansia turisteja New Yorkiin joka vuosi, ja, suoraan sanoen, me emme, huolimatta muista erinomaisista aikaansaannoksistamme, ole saavuttaneet New Yorkin, Chicagon tai Bostonin kulttuuritasoa — tai ainakaan se ei ole yleisesti tunnustettua. Osoittaaksemme, että meillä on pontta ja reipasta rohkeutta sielussamme tulee meidän kapitalisoida Kulttuuri: yksinkertaisesti iskeä siihen kyntemme.
— Taulut ja kirjat ovat hyviä olemassa ihmisille, joilla on aikaa niitä tutkiskella, mutta ne eivät kulje pitkin teitä huutamassa: »Tämmöistä pieni Zenith pystyy esittämään Kulttuurin alalla!» Mutta juuri niin tekee sinfoniaorkesteri. Katsokaa, mitä mainetta Minneapolis ja Cincinnati nauttivat! Orkesteri jäseninä ensiluokkaisia soittajia ja etevä johtaja — ja minä olen sitä mieltä, että meidän pitää käydä asiaan kiinni kunnollisesti ja ottaa joku kallishintaisimpia johtajia, mitä markkinoilla on, ellei se ole joku saksalaisroikale — se voi matkustaa itse Bostoniin ja New Yorkiin ja Washingtoniin, se soittaa parhaissa sivistyneimpien ja rikkaitten ihmisten teattereissa, se tekee reklaamia, jommoista kaupunki ei voi aikaansaada millään muulla tavalla; ja se, joka on kyllin lyhytnäköinen nujertaakseen tämän orkesteriehdotuksen, tärvelee erään mahdollisuuden Zenithin kunniakkaan nimen juurruttamiseksi johonkin mahtavaan New Yorkin miljoonamieheen, joka voisi — — — voisi perustaa pankkinsa haaraosaston tänne!
— Minä voisin viitata siihenkin seikkaan, että niille tyttäristämme, jotka harrastavat korkeampaa musiikkia ja ehkä tahtoisivat antaa siinä opetusta, olisi suurta hyötyä, jos paikkakunnalla olisi ensiluokkainen järjestö, mutta pitäkäämme tämä käytännöllisellä pohjalla, ja minä kehoitan teitä, pojat, kannattamaan Kulttuuria ja Zenithin sinfoniaorkesteria!»
Kuulijat taputtivat.
Suuren hälinän vallitessa julisti puheenjohtaja mr. Gunch: »Hyvät herrat, nyt siirrymme tämän vuoden virkailijoiden vaaliin.» Itsekuhunkin kolmesta avoinnaolevasta toimesta oli komitea asettanut kolme ehdokasta. Toisena nimenä varapuheenjohtajan ehdokkaiden joukossa oli Babbittin nimi.
Hän oli hämmästynyt. Hän näytti itsetietoiselta. Hänen sydämensä sylkytti. Hän oli vielä hermostuneempi, kun ääniliput laskettiin ja Gunch sanoi: »Minulla on ilo ilmoittaa, että Georgie Babbitt on meidän avustava nuijanheiluttajamme. Minä en tunne ketään, joka olisi parempi terveen järjen ja aloitteen tukipylväs kuin vanha ystävämme George. Hihkaiskaa kolminkertainen eläköönhuuto hänen kunniakseen!»
Erotessa tungeksi sata herraa hänen ympärillään taputtamassa häntä selkään. Hän ei koskaan ollut elänyt suurempaa hetkeä. Hän ajoi tiehensä kuin ihmettelyn sumussa. Hän syöksyi konttoriinsa ja sanoi naurahdellen miss McGounille: »Nyt on parasta, että onnittelette isäntäänne! Minut on valittu Propagandakerhon varapuhemieheksi.»
Siitä tuli pettymys. Miss McGoun vastasi ainoastaan: »Vai niin — — —
Tuota, mrs. Babbitt soitti ja tahtoi tavata teitä.» Mutta uusi agentti,
Fritz Weilinger, sanoi: »Totinen paikka, sehän on hienoa, hurjan
hienoa! Ja mielenkiintoista! Minulla on kunnia!»
Babbitt soitti kotiin ja riemuitsi: »Sinä kuulut soittaneen minulle.
Kuule, tällä kertaa saat myöntää, että pikku Georgie pystyy johonkin!
On parasta, että pidät kielesi kurissa! Sinä puhut Propagandakerhon
varapuheenjohtajan kanssa!»
»Voi, Georgie — — —!»
»Ei ole hullumpaa, vai? Willis Ijams on uusi puheenjohtaja, mutta kun hän on poissa, niin se on pikku Georgie, joka ottaa nuijan ja pitää heitä järjestyksessä ja esittää puhujat — vaikka olisi kysymys itse kuvernööristä — ja — — —»
»George! Kuule!»
»— — — se tekee hänet tasa-arvoiseksi mahtimiesten kanssa, kuten tohtori Dillingin ja — — —»
»George! Paul Riesling — — —»
»No tietenkin minä soitan Paulille ja kerron sen hänelle hetipaikalla.»
»Georgie! Kuule! Paul on vankilassa. Hän ampui vaimoansa, hän ampui
Zillaa nyt aamupäivällä. Zilla voi tuskin jäädä henkiin.»