KAHDESKOLMATTA LUKU.
1.
Hän ajoi kaupunginvankilaan, ei sokeasti, vaan tavattoman huolekkaan varovasti, niin huolekkaasti kuin vanha mummo siirtäessään kukkaa ruukusta toiseen. Se esti häntä katsomasta kohtalon inhaa silmiin.
Vahtimestari sanoi: »Ei. Vankeja saa tavata vasta puoli neljä — se on käyntiaika.»
Kello oli kolme. Puoli tuntia istui Babbitt ja katseli erästä almanakkaa ja valkeaksirapatulla seinällä tikuttavaa kelloa. Tuoli oli kova ja epämukava ja nariseva. Ihmisiä kulki huoneen läpi, ja hänestä tuntui kuin he olisivat tuijottaneet häneen. Hänet täytti taistelunhaluinen raivo, ja se muuttui sen koneiston peloksi, joka vain jauhoi: Paul — Paul —
Tasan kello puoli neljä hän lähetti sisään korttinsa.
Vahtimestari palasi ilmoittaen: »Riesling sanoo, ettei hän halua tavata teitä.»
»Te olette hullu! Te ette sanonut hänelle minun nimeäni! Sanokaa hänelle, että George tahtoo tavata häntä. George Babbitt.»
»Joo, niin minä juuri sanoin. Hän sanoi, ettei hän tahdo tavata teitä.»
»Päästäkää minut kumminkin sisään joka tapauksessa.»
»Se ei käy. Ellette ole hänen asianajajansa ja ellei hän tahdo teitä tavata, ei siitä asiasta ole enempää sanomista.»
»Mutta, Herra Jumala — — — Kuulkaa nyt, saanko puhua vanginvartijan kanssa?»
»Hän ei nyt ehdi. Ja teidän on paras jättää — — —»
Babbitt tuli ihan hänen nokkansa eteen. Vahtimestari muutti äkkiä äänensävyä ja sanoi rauhoittavasti: »Voisittehan tulla takaisin ja yrittää huomenna. Arvatenkin se miesparka on vähän päästä pyörällä.»
Babbitt ajoi, ei varovasti tai huolellisesti, vaan kiukkuisesti pyyhkäisten kuorma-autojen ohi välittämättä ohjaajien kirouksista, Raatihuoneelle; pyörät raapaisivat jalkakäytävän reunaa hänen pysäyttäessään; hän juoksi ylös marmoriportaita pormestarin, mr. Lucas Proutin, virkahuoneeseen. Hän lahjoi ovipojan dollarilla; pääsi silmänräpäyksessä sisään ja sanoi: »Muistattehan minut, mr. Prout? Babbitt — Propagandakerhon varapuhemies — agiteerasin teidän hyväksenne vaaleissa. Sanokaa, oletteko kuullut Riesling-raukan asiaa? Minä tahtoisin saada määräyksen, että kaupunginvankilan vanginvartija tai miksi sitä sanotaan, päästää minut hänen luokseen. Hyvä. Kiitoksia paljon.»
Viidentoista minuutin kuluttua hän saapasti vankilankorridorin läpi koppiin, missä Paul istui vuoteellaan kokoonluhistuneena kuin vanha kerjäläinen, jalat ristissä, käsivarret toisiinsa kietoutuneina, ja puri nyrkkiänsä.
Paul nosti katseensa, silmät ilmeettöminä, kun vahti avasi kopin, laski sisään Babbittin ja jätti heidät yksin. Hän lausui hitaasti: »Anna tulla vain! Puhu moraalia!»
Babbitt mätkähti vuoteelle hänen viereensä. »En minä aio puhua moraalia! Vähät minä siitä, mitä tapahtui! Minä tahdon vain tehdä, mitä voin. Olen hyvilläni, että Zilla sai, mitä tarvitsi.»
Paul sanoi riidanhaluisesti: »Ei, älä sinä Zillaa nälvi. Minä olen istunut ja ajatellut; ei kai hänen olonsa ole ollut helppoa. Juuri sen jälkeen kun ammuin häntä — ei minun tarkoitukseni juuri ollut tehdä sitä, mutta hän ärsytti minua, kunnes tulin hulluksi, vain sekunniksi, ja otin esiin sen vanhan revolverin, kylläs tiedät, sen, jolla ammuin kaniineja — ja laukaisin. Se ei ollut ihan tarkoitukseni — — — Sitten, kun koetin tyrehdyttää verenvuotoa — — — Oli aivan hirveätä, kuinka se oli revellyt hänen olkaansa, ja hänellä kun oli niin hieno hipiä. — — — Ehkei hän sentään kuole. Toivottavasti ei hänen ihoonsa jää rumentavia arpia. Juuri jälkeenpäin, kun hain kylpyhuoneesta pumpulia verenvuotoa tyrehdyttääkseni, sain käteeni pienen untuvaisen keltaisen ankan, jonka olimme ripustaneet kuuseen eräänä jouluna, ja minä muistin, että hän ja minä olimme olleet äärettömän onnellisia silloin — — — Jumala! Minä saatan tuskin ymmärtää, että juuri minä nyt istun täällä.»
Kun Babbitt puristi käsivarrellaan lujemmin hänen hartioitaan, huokasi Paul: »Minä olen iloinen, että tulit. Mutta minä ajattelin, että sinä ehkä pitäisit minulle luennon — — — ja kun on tehnyt murhan ja tuotu tänne ja kaikki — — — talon edustalla oli suuri väenkokous, kaikki — — — töllistivät, ja poliisit taluttivat minua joukon läpi — — — Ah, en halua puhua siitä enää!»
Mutta hän jatkoi, yksitoikkoisesti, säikähtyneesti, hajanaisesti mutisten. Johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle sanoi Babbitt: »Sinulla on naarmu poskessasi.»
»Niin. Se poliisi löi minua. Niistä mahtaa kai olla hurjan hauskaa mukiloida murhamiehiä. Se oli iso mies. Eivätkä ne tahtoneet antaa minun auttaa kannettaessa Zillaa ambulanssiin.»
»Paul! Herkeä — — — Kuule minua: ei hän kuole, ja kun kaikki on ohi, matkustamme taas Maineen, sinä ja minä. Ja ehkäpä saadaan se May Arnold tulemaan mukaan. Minä matkustan Chicagoon ja kysyn häneltä! Mainio nainen, totisesti! Ja sitten minä järjestän, että saat käyntiin jonkin puuhan jossakin Lännen puolessa, ehkä Seattlessa — se kuuluu olevan mainio kaupunki.»
Paul hymähteli heikosti. Babbitt oli nyt ottanut puheenvuoron. Hän ei tiennyt, kuunteliko Paul, mutta antoi tulla, kunnes saapui Paulin asianajaja P. J. Maxwell, laiha, hätäinen, epäkohtelias herra, joka nyökkäsi Babbittille ja sanoi: »Ehkäpä Riesling ja minä saisimme olla kahden kesken hetkisen — — —»
Babbitt puristi Paulin käsiä ja odotti konttorissa, kunnes Maxwell tuli ulos. »Sanokaa, voinko minä tehdä jotakin?» pyyteli hän.
»Ette, ette mitään. Ette vähääkään. Ette juuri nyt», sanoi Maxwell.
»Olen pahoillani. Minun täytyy rientää. Ja älkää yrittäkö tavata häntä.
Minä olen pyytänyt lääkäriä antamaan hänelle morfiiniruiskeen, jotta
hän saa nukkua.»
Tuntui jollakin tavoin väärältä palata konttoriin. Babbittista tuntui kuin hän olisi juuri palannut hautajaisista. Hän ajoi City-sairaalaan tiedustamaan Zillan vointia. Siellä sanottiin haavoittuneen luultavasti toipuvan. Paulin ison vanhan armeijarevolverin luoti oli mennyt olkapään läpi.
Babbitt palasi kotiin ja tapasi vaimonsa säteilemässä sitä kauhistunutta mielenkiintoa, jota osoitamme ystäviemme tragedioissa. »Tietenkään ei Paul yksin ole syyllinen, mutta se on kuitenkin seuraus siitä, että juoksee toisten naisten perässä sen sijaan, että kantaisi ristinsä kristillisen kärsivällisesti», riemuitsi hän.
Babbitt oli liian väsynyt vastatakseen niinkuin olisi tahtonut. Hän sanoi mitä pitikin sanoa ristin kantamisesta kristillisen kärsivällisesti ja meni puhdistamaan autoa. Tylsästi, verkalleen hän hankasi pois rasvan pohjalevystä ja nakutti irti savipahkat pyöristä. Hän tappoi monta minuuttia pesemällä käsiään, hankasi niitä karkealla keittiösaippualla, nautti lihavien sormiensa rääkkäämisestä. »Perhanan pehmoiset kädet — — — niinkuin naisen. Aah!»
Päivällispöydässä, kun hänen vaimonsa alkoi taas puhua asiasta, hän ärjäisi: »Minä kiellän jok'ikistä sanomasta sanaakaan Paulista! Minä pidän huolen kaikesta puhelusta, mikä tässä asiassa on tarpeellista, ettäs sen tiedätte! Olkoon tässä juorukellojenkaupungissa tänä iltana ainakin yksi talo, jossa eivät naamat farisealaisesti virnistele. Ja heittäkää menemään nuo roskaiset iltalehdet!»
Itse hän kyllä luki ne päivällisen jälkeen.
Ennen yhdeksää hän meni asianajaja Maxwellin luo. Hänet otettiin vastaan jurosti. »Noo?» sanoi Maxwell.
»Minä tarjoan palvelustani oikeudessa. Minä sain erään ajatuksen. Enkö minä voisi esiintyä todistajana ja vannoa, että minä olin siellä ja että Zilla painoi liipasinta ensin, jolloin Paul paini hänen kanssaan ja silloin revolveri laukesi?»
»Jaa, tehdäkö patavala?»
»Mitä? Niin, tiettävästi se olisi patavala? Joo — — — Auttaisiko se?»
»Mutta, hyvä ystävä! Patavala!»
»Ah, älä ole pässimäinen! Suo anteeksi, Maxwell, tarkoitukseni ei ollut sinua suututtaa. Minä tarkoitan vain, että minä olen ja sinä olet tehnyt senkin seitsemän väärää valaa vain päästäksemme kiinni johonkin mitättömään maapalstaan, ja nyt, kun on pelastettava Paul vankeudesta, olisin minä valmis vannomaan väärin kunnes naama mustenee.»
»Ei. Vaikka jätetäänkin syrjään asian moraalinen puoli, pelkään, että se olisi epäkäytännöllistä. Yleinen syyttäjä repisi sinun todistuksesi riekaleiksi. Tiedetään, että Riesling ja hänen vaimonsa olivat tapauksen sattuessa vain kahdenkesken.»
»Mutta kuule! Anna minun tulla vannomaan — ja se olisi silkka totuus — että vaimo kiusasi häntä, kunnes hän tuli melkein hulluksi.»
»Ei. Anteeksi, Riesling kieltää jyrkästi käyttämästä todistuksia, jotka millään tavalla saattaisivat hänen vaimonsa huonoon valoon. Hän tahtoo itsepintaisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.»
»Anna minun tulla sinne ja todistaa jotakin: — — — mitä tahdot. Anna minun tehdä jotakin.»
»Olen pahoillani, Babbitt, mutta parasta, minkä voit tehdä — minä sanon sen vastahakoisesti, mutta sinä autat meitä parhaiten olemalla ollenkaan sekaantumatta asiaan.»
Babbitt istui ja hypisteli hattuaan kuin köyhä vuokralainen, joka ei ole maksanut vuokraansa, ja viimeiset sanat koskivat häneen ilmeisesti niin kovasti, että Maxwell suvaitsi säälistä sanoa: »Minä en tahtonut sinua loukata, mutta näes, mehän tahdomme molemmat Rieslingin parasta emmekä saa katsoa mitään muuta. Sinun vikasi, Babbitt, on se, että sinä olet niitä, jotka lörpöttelevät liiaksi. Sinun tekee mielesi kuulla omaa ääntäsi. Jos minulla olisi jotakin syytä kutsua sinua todistajaksi, innostuisit sinä pian ja tärvelisit sillä kaikki. Olen pahoillani. Nyt minun täytyy tarkastaa erinäisiä papereita. Olen — — — tosiaan pahoillani.»
2.
Hän vietti seuraavan aamupäivän karaistakseen itseään kohtaamaan Atleettikerhon suulaita jäseniä. He puhuisivat tietysti Paulista, lipoisivat kieliään ja olisivat halpamaisia. Mutta Grobiaanien pöydässä ei edes mainittu Paulin nimeä. He puhuivat innokkaasti alkavasta pesäpallokaudesta. Hän piti heistä enemmän kuin koskaan ennen.
3.
Hän oli, epäilemättä jonkin romaanin nojalla, kuvitellut Paulin kuulustelua pitkäksi kamppailuksi, katkerin väittein — suuri jännittynyt ihmisjoukko kuuntelemassa — ja äkillisin, musertavin uusin todistuksin. Todellisuudessa kesti kuulustelu vajaan neljännestunnin ja sisälsi enimmäkseen lääkärien todistuksia, että Zilla paranee ja että Paulin on täytynyt toimia hetkellisessä mielenhäiriössä. Seuraavana päivänä tuomittiin Paul kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja vietiin pois — ei millään tavalla dramaattisesti, ilman käsirautoja, vanki väsyneenä kävellen hilpeän poliisimiehen rinnalla — ja lausuttuaan hänelle jäähyväiset asemalla palasi Babbitt konttoriinsa tullaksensa siihen käsitykseen, että hänellä oli edessänsä elämä, joka ilman Paulia oli tarkoitukseton.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
1.
Hänellä oli ankara kiire maaliskuusta kesäkuuhun. Hän piti hämmentäviä ajatuksia loitolla luotaan. Hänen vaimonsa ja naapurit olivat jalomielisiä. Joka ilta hän pelasi bridgeä tai kävi elävissä kuvissa, ja päivät olivat tyhjiä ja hiljaisia.
Kesäkuussa matkustivat mrs. Babbitt ja Tinka itä valtioihin tervehtimään sukulaisia, ja Babbitt oli vapaa tekemään — hän ei oikein tiennyt mitä.
Koko päivän heidän lähdettyään hän ajatteli vapautunutta kotia, missä saattoi, jos halusi, olla hulluna ja kirota jumalia tarvitsematta ajatella isännänarvokkuuttaan. Hän mietiskeli: »Minä voisin viettää hurjan illan, tulla kotiin kello kaksi tarvitsematta antaa mitään selityksiä jälkeenpäin. Hurraa!» Hän soitti Vergil Gunchille, Eddie Swansonille. Kumpikin oli esteellinen sinä iltana, ja äkkiä hän väsyi näkemään niin suurta vaivaa hypätäkseen aidan yli.
Hän oli hiljainen päivällispöydässä, tavattoman ystävällinen Tedille ja Veronalle, epäröivä, mutta ei moittiva, kun Verona lausui mielipiteensä, joka koski Kenneth Escottin mielipidettä tohtori John Jennison Drews'n evolutionistien mielipiteitä koskevasta mielipiteestä. Ted työskenteli eräässä autopajassa kesäloman aikana, ja hän teki selkoa jokapäiväisistä voitoistansa: kuinka hän oli löytänyt erään rikkinäisen kuulalaakerin, mitä hän oli sanonut Ukolle, mitä hän oli sanonut päällysmiehelle langattoman puhelimen tulevaisuudesta.
Ted ja Verona lähtivät ulos tanssimaan päivällisen jälkeen. Palvelijakin lähti ulos. Harvoin oli Babbitt ollut ypöyksin talossa koko iltaa. Hän ei saanut pahaakaan rauhaa. Hän tunsi epämääräistä halua lukea jotakin kiintoisampaa kuin sanomalehtien pilapalstoja. Hän meni Veronan huoneeseen, istahti hänen sinivalkealle neitsytvuoteelleen, hyräillen ja hiljaa möristen kunnon kansalaisen tapaan silmätessään hänen kirjojansa; täällä oli Conradin Rescue, eräs nide, jonka kummallinen nimi oli Figures of Earth, Vachel Lindsayn runoja (aivan säännöttömiä runoja Babbittin mielestä) ja H. L. Menchenin esseitä — peräti epämoraalisia esseitä, jotka ivasivat kirkkoa ja kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia. Hän ei pitänyt ainoastakaan kirjasta. Hän vainusi niissä moraalia ja kansalaiskuntoa vastaan kapinoivan hengen. Nämä kirjailijat — ja hän oletti, että ne lisäksi vielä olivat kuuluisiakin — eivät näyttäneet viitsivän kertoa semmoista, mikä voisi saada ihmisparan unohtamaan huolensa. Hän huokasi. Hänen katseensa sattui Joseph Hergersheimerin kirjaan The Three Black Pennies. Ah — se oli varmaankin sentyylistä. Sen täytyi olla seikkailukertomus, ehkäpä väärennyksestä — salapoliiseja, jotka hiipivät vanhaan taloon yösydämenä. Hän pisti kirjan kainaloonsa, saapasti alas portaita ja istuutui juhlallisesti lukemaan pianolampun valossa:
»Sinensiinteisenä sumuna laskeutui hämärä lehväisten kumpujen väliseen matalaan laaksoon. Oli lokakuun alku, mutta hienoinen halla oli jo hengäissyt kultaa vaahteranlehtiin, espanjantammissa oli paikoitellen viininpunaista vivahdusta, tummassa alikasvistossa tuolla täällä jo kellervää. Parvi villihanhia, jotka lensivät huolettomina ja matalalta kumpujen yli, liukui selkeää, tuhkanharmaata iltaa kohti. Howat Penny, joka seisoi sillä kohtaa, missä metsää oli raivattu pois tien tähden, ymmärsi, että tuo liikkuva, säännöllinen liuta ei tulisi sentään pyssynkantaman päähän… Hänen tarkoituksensa ei ollut hanhia ampua. Kun päivä sammui, oli hänen intonsa laimentunut; totunnainen välinpitämättömyys vahvisti häntä, tunkien hänen lävitsensä…»
Siinä se taas oli: tyytymättömyys hyviin, vakiintuneisin tapoihin. Babbitt pani kirjan pois ja kuunteli hiljaisuutta. Sisällä olivat huoneiden ovet auki Hän kuuli keittiöstä säännöllisen tippumisen jääkaapista, hermostuttavassa tahdissa tapahtuvan. Hän meni ikkunan luo. Kesäilta oli sumuinen ja teräslankakaihtimen takaa näyttivät katulyhdyt kuin kelmeiltä tuliristeiltä. Koko maailma oli nurin. Hänen siinä seistessään mietteissään tulivat Verona ja Ted kotiin ja menivät huoneisiinsa maata. Hiljaisuus tiivistyi nukkuvassa talossa. Hän otti hattunsa, kunnioitettavan luumutuopin, sytytti sikarin ja kulki edestakaisin talon edustalla, kunnianarvoisana proosallisena ilmiönä, hyräillen laulua »Hopeasäikeitä kullan keskessä». Hän ajatteli kerran: »Entäpä minä soitan Paulille.» Sitten hän muisti. Hän näki Paulin vanginvaatteissa, mutta kuinka hän asiaa ajattelikin, ei hän sitä kuitenkaan uskonut. Se oli sekin tämän sumusamean illan epätodellisuutta.
Jos Myra olisi täällä, sanoisi hän: »Eikö jo ole myöhä, George?» Babbitt asteli edestakaisin yksinäisessä ja ikävässä vapaudessa. Sumu peitti nyt talon. Maailmaa ei ollut vielä luotu, oli vain kaaosta ilman levottomuutta ja pyyteitä.
Sumun läpi tuli mies niin huimaa vauhtia, että näytti hurjasti tanssivan tullessaan erään lyhdyn valopiiriin. Joka askeleella hän heilautti keppiä ja iski sen jyrähtäen maahan. Hänen leveässä, mahtailevassa nauhassa riippuvat nenälasinsa killuivat vatsan päällä. Babbitt näki hämmästyen, että se oli Chum Frink.
Frink pysähtyi, tuijotti Babbittia ja lausui juhlavasti:
»Siinä on vielä yksi narri, George Babbitt. Elää vuokratakseen huo — huoneita. Tiedätkö, kuka minä olen? Runouden petturi. Minä olen juovuksissa. Minä lörpötän liikaa. Samantekevä. Tiedätkö, mitä minä olisin voinut olla? Minä olisin voinut olla Gene Field tai James Whitcomb Riley. Ehkä Stevenson. Minä olisin voinut olla. Virvaa. Kangastuksia. Kuunteles. Kuules tätä. Minä tein sen äsken juuri:
Päivä kun niityllä kimmeltää, lapset ja mettiset temmeltää…
»Kuulitko sinä? Vii-virvoja! Minä olen tehnyt sen. Minä en tiedä, mitä se merkitsee! Se on hyvän värssyn alku. Chilen Puutarharunoutta. Ja mitä minä olen kirjoittanut? Roskaa!
»Huvirunoja! Vain roskaa! Olisin voinut kirjoittaa — — — Nyt on myöhäistä!»
Hän syöksyi eteenpäin pahasti kenossa, näköjään joka hetki nokalleen menossa, kuitenkaan kertaakaan menemättä. Babbitt ei olisi kummastunut enempää eikä myöskään vähempää, jos sumusta olisi astunut esiin päätänsä kantava kummitus. Hän myönsi Frinkin olevan oikeassa äärettömän välinpitämättömästi, röhkäisi »miesparka!» ja unohti hänet heti.
Hän palasi väsyneenä taloon, meni päättävästi jääkaapille ja ryösti sen. Kun mrs. Babbitt oli kotona, oli tämä raskaimpia talousrikoksia. Hän seisoi peitettyjen astiain edessä ja söi kananpojansäären ja puoli teevadillista vattuhyytelöä ja murisi rasvaista, kylmää keittoperunaa syödessään. Hän ajattelu. Hänelle vaikeni, että elämä, miksi hän sen tarmokkaasta käytännöstä tunsi, oli arvoton, että taivas, mikäli kirkkoherra John Jennison Drew sen kuvasi, ei ollut uskottava eikä erikoisen mielenkiintoisa, että rahan ansaitseminen ei tuottanut hänelle suurta iloa, että lasten kasvattaminen vain jotta nämä kasvattaisivat lapsia, jotka kasvattaisivat lapsia, oli arvoltaan kyseenalaista. Mitä tällä kaikella oli väliä? Mitä hän halusi?
Hän palasi arkihuoneeseen ja paneutui pitkälleen sohvalle kädet pään takana.
Mitä hän halusi? Rikkauttako? Yhteiskunnallista arvoasemaa? Matkoja?
Palvelijoita? Tosin kyllä, mutta vain ohimennen.
»Minä heitän hiiteen kaikki», huokasi hän.
Mutta hän tiesi, että hän kaipasi Paul Rieslingin seuraa; ja siitä hän livahti myöntämään kaipaavansa taruntyttiä — — ilmielävää. Jos olisi ollut nainen, jota hän rakasti, olisi hän paennut sen luo ja painanut otsansa hänen polviaan vasten.
Hän ajatteli pikakirjoittajaansa, miss McGounia. Hän ajatteli kauneinta manikyristiä Hotelli Thornleighin parturiliikkeessä. Nukahtaessaan sohvalle hän tunsi löytäneensä jotakin elämässä, hirvittävästi ja hurmaavasti murtaneensa kaikki, mikä oli säädyllistä ja normaalia.
2.
Hän oli seuraavana aamuna unohtanut päättäneensä nousta kapinaan, mutta oli konttorissa ärtyisä, ja kesken puhelinsoittoja ja asiakkaidenkäyntejä kello yhdentoista aikaan hän teki jotakin, mitä oli usein halunnut, mutta ei koskaan uskaltanut: lähti konttorista sanomatta sanaakaan orjillensa, konttoristeilleen, ja meni eläviin kuviin. Hän nautti oikeudestaan olla yksin. Hän tuli ulos taas jyrkästi päättäneenä tehdä mitä tahtoi.
Kun hän lähestyi Grobiaanien pöytää kerhossa, nauroivat kaikki.
»Siinähän se miljoonamies on!» sanoi Sidney Finkelstein.
»Niin, minä näin hänet lokomobiilissaan!» sanoi professori Pumphrey.
»Peijakas, mahtaisi olla ihanaa olla niin ovela herra kuin Georgie!» kadehti Vergil Gunch. »Hän on arvatenkin varastanut koko Dorchesterin. Minä en vain uskaltaisi pitää pienen pientäkään tonttiraukkaa siellä siitä pelosta, että hän iskisi kyntensä siihen!»
Ne olivat, sen Babbitt käsitti, »saaneet nuuskituksi jotakin». Ja olivat sitäpaitsi leikinlaskutuulella. Tavallisissa oloissa hän olisi ollut mielissään kunniasta saada olla heidän pilansa kohteena, mutta nyt hän kävi äkkiä ärtyisäksi. Hän mörähti: »Niin, sen voitte uskoa; kukaties otan teidät konttoripojiksi!» Hän oli kärsimätön, kun pilaa huolellisesti johdettiin eteenpäin ratkaisuaan kohti.
»Hän on tietysti voinut sopia siellä kohtauksen jonkun tytön kanssa», sanoivat he, ja »Eikö mitä, hän odotti vanhaa huonekumppaniaan, Sir Jerusalem Doakia.»
Babbitt räjähti: »Peijakas, puhukaa suunne puhtaaksi, senkin naudat!
Mikä teitä niin huvittaa?»
»Hurraa! George on suuttunut!» ärsytti Sidney Finkelstein kaikkien räjähtäessä nauruun. Gunch paljasti järkyttävän salaisuuden: hän oli nähnyt Babbittin tulevan elävistä kuvista — kello kaksitoista päivällä!
He eivät hellittäneet. Sadoin toisinnoin, sadoin naurunremahduksin he sanoivat, että hän oli ollut elävissä kuvissa keskellä liikeaikaa. Hän ei välittänyt Gunchista, mutta Sidney Finkelstein, tuo kärkäs, laiha, punatukkainen irvihammas kismitti häntä. Häntä häiritsi myöskin jääpala vesilasissaan. Se oli liian suuri, kierähteli ympäri ja poltti häntä nenään, kun hän yritti juoda. Hän ajatteli raivostuneena, että Finkelstein muistutti tuota jääpalaa. Mutta hän sai voiton itsestään; hän pysyi leikkisänä, kunnes toiset väsyivät itsepintaiseen naljailuunsa ja siirtyivät päivän suuriin kysymyksiin.
Hän mietti: »Mikä minuun on tänään mennyt? Minähän olen kauhealla tuulella. Kunhan ne vain eivät lörpöttäisi niin hirveästi. Mutta minun on paras olla varoillani ja pitää suuni kiinni.»
Kun he sytyttivät sikarinsa mutisi hän: »Täytyy mennä takaisin», ja kesken toisten kuoroa: »Jos sinun välttämättömästi on vietettävä aamupäiväsi elävien kuvien eteistyttöjen kanssa!» hän pakeni. Hän kuuli heidän virnistyksensä. Hän oli hämillään. Sopiessaan mitä mahtipontisimmin eteisvahtimestarin kanssa siitä, että ilma oli lämmin, hän tunsi haluavansa kuin lapsi saada suruinensa juosta tarutytin luokse etsimään lohdutusta.
3.
Hän pidätti miss McGounia lopetettuaan sanelunsa. Etsi sopivaa ainetta, joka voisi lämmittää tämän persoonatonta konttoriolentoa ystävälliseksi.
»Minne te menette loma-ajaksenne?» sipisi Babbitt.
»Luultavasti pohjoiseen eräälle maatilalle — tahdotteko, että jäljennän
Siddonin kontrahdin iltapäivällä?»
»Ei sillä niin kiirettä ole. Teillä on kai hurjan hauskaa kun pääsette tästä konttorirähinästä.»
Neiti nousi ja kokosi kynänsä.
»Eihän täällä kukaan rähise — minä voin kyllä jäljentää sen, kun olen kirjoittanut kirjeet.»
Hän oli mennyt. Babbitt torjui jyrkästi luotaan ajatuksen, että hän olisi yrittänyt tutkia, kuinka mukautuvainen miss McGoun oli. »Tutkia! Minähän tiesin, ettei se maksaisi vaivaa!» sanoi hän.
4.
Eddie Swanson, automobiiliagentti, joka asui vastapäätä Babbittia, antoi sunnuntai-illalliset. Hänen vaimonsa Louetta, nuori Louetta, joka rakasti jazzia musiikissa ja puvuissa ja naurussa, oli hurjimmalla tuulellaan. Hän huusi ottaessaan vieraitaan vastaan: »Tänä iltana pidetään oikein hauskaa!» Babbittilla oli ollut ennestään tunne siitä, että Louettan täytyi vaikuttaa houkuttelevasti muutamiin miehiin; nyt hän myönsi, että Louetta oli äärettömän houkutteleva hänelle itselleen. Mrs. Babbitt ei koskaan ollut oikein hyväksynyt Louettaa. Babbitt oli hyvillään, ettei Myra ollut täällä tänä iltana.
Hän tahtoi itsepintaisesti auttaa Louettaa keittiössä: otti ulos kananpoikakroketit uunista, vihannessandwichit jääkaapista. Hän tarttui kerran Louettan käteen, mutta tämä ei, ikävä kyllä, sitä huomannut. Jokelsi vain: »Sinä olet mainio mamman pikku apulainen, Georgie! Vie nyt tarjotin sisään ja aseta se buffetille.»
Hän toivoi, että Eddie Swanson tarjoisi cocktaileja, että Louettakin ottaisi yhden. Hän toivoi — — — Niin, hän toivoi olevansa semmoinen boheemi, joista kirjoissa luetaan. Ateljeekutsuja. Hurjia, kauniita tyttöjä, jotka ovat itsenäisiä. Ei välttämättömästi huonoja. Eipä suinkaan huonoja, mutta ei niin kesyjä kuin Floral Heightsin. Kuinka hän olikaan saattanut kestää sitä kaikki nämä vuodet — — —
Eddie ei antanut heille cocktaileja. Ateria oli tosin sangen hilpeä, ja Orville Jones toisti moneen kertaan: »Milloin tahansa Louetta tahtoo tulla istumaan minun polvelleni, niin sanon tälle sandwichille, että se tekee tilaa», mutta he olivat säädyllisiä, niinkuin sunnuntai-iltana sopikin. Babbitt oli salavihkaa varannut itselleen paikan Louettan vieressä pianorahilla. Puhuessaan automobiileista, väkinäisin hymyin kuunnellessaan Louettan selontekoa hänen keskiviikkona näkemästään filmistä, toivoessaan, että tämä lopettaisi kuvauksensa filmin juonesta, sankarin kauneudesta ja muhkeasta näyttämöllepanosta, hän tarkkasi Louettaa. Solakat uumat raakasilkin verhoamina, voimakkaat kulmakarvat, tuliset silmät ja viehkeys, joka teki Babbittin haikeamieliseksi. Hän ajatteli, mikä mainio toveri Louetta olisi pitkällä automatkalla, kun tutkitaan vuoria ja leiriydytään jollekin mäntymäelle, joka on korkealla laakson yläpuolella. Louettan hentous liikutti häntä. Hän oli äkäinen Eddie Swansonille alituisesta perhetorasta. Ja sitten hän, ihan äkkiä, kuvitteli Louettaa tarutytiksi. Hän hätkähti havaitessaan, että he aina olivat tunteneet romanttista viehätystä toisiinsa.
»Sinä vietät tietysti aivan kauheaa elämää nyt kun olet kesäleskenä», sanoi Louetta.
»Saat uskoa! Minä olen oikea pieni piru ja ylpeä siitä. Jonakin iltana voit kaataa jotakin sopivaa seosta Eddien kahviin ja hiipiä kadun yli, niin näytän sinulle kuinka oikea cocktaili on tehtävä», prameili hän.
»No, miksen minä voisi sitä tehdä? Ei voi tietää.»
»Milloin tahdot. Ripusta vain vintinikkunasta ulos pyyhinliina, niin minä syöksyn hakemaan ginipulloa!»
Kaikki nauroivat tälle vallattomuudelle. Tyytyväisenä selitti Eddie Swanson, että hän tarkastuttaisi lääkärillä kahvinsa joka päivä. Muut johtuivat keskusteluun viime aikojen kiintoisimmista murhista, mutta Babbitt jatkoi Louettan kanssa keskustelua persoonallisemmista asioista: »Tuo on sitten kaunein hame, minkä olen nähnyt elämässäni!»
»Pidätkö todellakin siitä?»
»Pidänkö siitä? Tiedätkö, minä toimitan Kenneth Escottin välityksellä uutisen sanomalehtiin, että aistikkaimmin puettu nainen U.S:ssa on mrs. E. Louetta Swanson.»
»Äh, älä ärsytä!» Mutta hän säteili. »Eikö tanssita vähän, Georgie?
Sinun täytyy tanssia minun kanssani.»
Babbitt vastusteli: »Sinä et tiedä, kuinka kelvottomasti minä tanssin», mutta nousi kumminkin kömpelösti.
»Minä opetan sinua. Minä voin opettaa kenen tahansa!»
Louettan katse oli kostea, hänen äänensä mielenliikutuksesta epävakainen. Babbitt uskoi voittaneensa hänet. Hän tarttui häneen, tunsi hänen pehmeän lämpönsä ja pyöriskeli ympäri salia jonkinlaisin omatekoisin onestep-askelin. Hän törmäsi yhteen vain yhden tai kahden parin kanssa. »Minä en, peeveli vie, tanssi sittenkään niin huonosti — — — Liehunhan minä kuin oikea näyttämötanssija», kerskui hän, ja Louetta vastasi innokkaana: »Niin — sanoinhan sinulle, että voin opettaa kenen tahansa — Älä ota niin pitkiä askelia!»
Hetkeksi hän menetti itseluottamuksensa, mutta ankarasti keskittäen tarmonsa koetti pysyä musiikintahdissa. Mutta Louettan tenho tempasi hänet taas mukaansa. »Hänen täytyy pitää minusta: minä pakotan hänet!» lupasi hän itselleen. Hän koetti suudella Louettan korvan juuressa olevaa kiharaa. Louetta käänsi vaistomaisesti päätänsä välttääkseen sitä ja mutisi: »Anna olla!»
Sekunnin hän vihasi Louettaa, mutta sitten oli taas yhtä innokas kuin ennenkin. Hän tanssi mrs. Orville Jonesin kanssa, mutta katseli vain Louettaa, joka tanssi miehensä kanssa. »Ole varuillasi, sinä tulet tekemään tuhmuuksia», nuhteli hän itseänsä hypellen ja taivutellen tukevia polviansa mrs. Jonesin kanssa tanssien ja lausui tälle arvon naiselle: »Täällä on perhanan lämmin!» Ilman aihetta ajatteli hän Paulia ja sitä murheen asuntoa, jossa ihmiset eivät koskaan tanssi. »Minä olen hullu tänä iltana, minun pitäisi mennä kotiin», ajatteli hän huolestuneena, mutta jätti mrs. Jonesin ja syöksyi viehättävän Louettan rinnalle esittäen: »Seuraava tanssi on minun!»
»Oh, minun on niin lämmin, minä en aio tanssia tätä tanssia.»
Rohkeasti: »Tule sitten istumaan portaille vilvoittelemaan!»
»Hm — — —»
Pehmeässä pimennossa, talon melu takanaan, hän tarttui päättävästi
Louettan käteen. Tämä puristi kerran hänen kättään ja laski sen sitten.
»Louetta, sinä olet minusta hauskin ihminen, minkä tunnen!»
»Niin, olet sinäkin minusta hurjan hauska!»
»Niinkö sanot! Sinun pitää pitää minusta, minä olen niin yksinäinen!»
»No, kyllä sinun taas on hyvä olla, kun vaimosi tulee kotiin.»
»Ei, minä olen aina yksin!»
Louetta pani kätensä ristiin leuan alle, joten Babbitt ei uskaltanut koskea häneen, huokasi vain:
»Kun minä olen huonolla tuulella ja — — —» Hän oli vähällä ruveta puhumaan Paulin tragediasta, mutta se oli liian pyhä rakkaudenkin diplomatialle — — — »kun väsyn konttoriin ja kaikkiin, on minusta hauska katsoa kadun yli ja ajatella sinua. Tiedätkö, minä näin sinusta kerran unta!»
»Oliko se kaunis uni?»
»Ihana.»
»Vai niin. Mutta tiedäthän, että unet tavallisesti ovat todellisuudessa vastakohtia. Nyt minun täytyy rientää sisään.» Louetta nousi.
»Ei, älä mene vielä, Louetta-kiltti!»
»Minun täytyy. Minunhan on pidettävä huolta vieraistani.»
»Anna heidän hoitaa itsensä.»
»Se ei käy laatuun!» Hän taputti Babbittia ohimennen olalle ja hävisi.
Mutta oltuaan minuutin nolona ja lapsellisena aikoen hiipiä kotiinsa mutisi hän: »Enhän minä yrittänyt häntä lähennellä. Tiesinhän sangen hyvin koko ajan, ettei se kannattaisi», ja saapasti sisään tanssiakseen mrs. Orville Jonesin kanssa ja karttaakseen Louettaa — siveellisesti ja avoimesti ja selvästi.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
1.
Hänen käyntinsä Paulin luona oli yhtä hämärä kuin hänen yönsä täynnä sumua ja kummastelevia kysymyksiä. Silmät mitään näkemättä hän kulki karbolilta haisevien vankilakäytävien kautta huoneeseen, jota reunustivat vaaleankeltaiset puusohvat, joissa oli ruusumallisia reikiä, niinkuin kenkäpuotisohvissa, joita hän poikana oli nähnyt. Vanginvartija toi sisään Paulin. Harmaasta pumpulisesta vankipuvusta pistivät Paulin kasvot esiin kalpeina ja ilmeettöminä. Paul liikkui turhanpäiväisen tarkasti vartijan käskyjen mukaan, hän työnsi nöyrästi Babbittin tuomat tupakat ja kuvalehdet pöydän yli vartijalle tarkastettaviksi. Hänellä ei ollut mitään muuta sanomista kuin: »No, minä alan siihen tottua», ja »Minä työskentelen vaatturiosastolla; kangas koskee sormiini.»
Babbitt tiesi, että Paul oli jo kuollut tässä kuoleman asunnossa. Ja kun hän vaipui mietteisiin junassa kotimatkalla, tuntui jotakin hänessä itsessäänkin kuolleen: lojaali ja vahva usko maailman hyvyyteen, julkisen epäsuosion pelko, menestyksen ylpeys. Hän oli hyvillään, että hänen vaimonsa oli poissa. Hän tunnusti sen puolustamatta itseään. Hän ei siitä välittänyt.
2.
»Mrs. Daniel Judique» seisoi naisen käyntikortissa. Babbitt tiesi, että hän oli erään paperitukkukauppiaan leski. Hänen täytyi olla neljäkymmentä- tai neljäkymmentäkaksivuotias, mutta Babbitt piti häntä nuorempana nähdessään hänet konttorissaan sinä iltapäivänä. Mrs. Judique oli tullut kysymään, oliko mitään huoneistoa saatavissa, ja Babbitt otti hänet kokemattomalta naiskirjanpitäjältä omaan hoitoonsa. Rouvan muhkea ulkomuoto miellytti häntä hermostuttavasti. Rouva oli solakka nainen, hänellä oli musta puku, jossa oli valkopilkkuisia sveitsiläiskoruja; viileä, hieno puku. Suuri musta hattu varjosti hänen kasvojansa. Hänen silmänsä olivat kimmeltävät, hänen pehmeä leukansa miellyttävän täyteläinen ja hänen poskillaan tasainen, verevä väri. Babbitt mietti jälkeenpäin, mahtoiko hän olla maalattu, mutta ei yksikään mies kristikunnassa ollut semmoisista asioista tietämättömämpi.
Mrs. Judique istui ja pyöritteli orvokinväristä päivänvarjostintaan.
Hänen äänensä oli vetoava olematta tunkeileva.
»Mahdattekohan te voida auttaa minua.»
»Mielihyvällä.»
»Minä olen ollut kaikkialla — — — minä haluaisin pienen asunnon, jossa olisi yksi makuuhuone tai ehkä kaksi, arkihuone ja keittiökomero ja kylpyhuone, mutta sellaisen, joka todella on viihtyisä, ei mitään synkeätä tai uudenaikaisia huoneita räikeine sähkökruunuineen. Enkä minä voi maksaa ylen huikeata hintaa. Minun nimeni on Tanis Judique.»
»Luullakseni meillä on yksi, joka juuri sopisi teille. Tahtoisitteko tulla katsomaan sitä nyt?»
»Kyllä, minulla on pari tuntia aikaa.»
Uudessa Cavendish Apartmentsissa oli Babbittilla huoneisto, jota hän oli pitänyt vapaana Sidney Finkelsteiniä varten, mutta ajatellessaan, että saisi ajaa tämän miellyttävän naisen rinnalla, hän heitti ystävänsä Finkelsteinin hiiteen ja selitti ritarillisesti: »Mennään katsomaan, mitä voin teille tarjota.»
Hän pyyhki pois pölyn auton istuimelta ja pani henkensä kaksi kertaa vaaraan näyttääkseen ajotaitoaan.
»Te osaatte tosiaan käytellä autoa,» sanoi mrs. Judique.
Babbitt piti hänen äänestään. Siinä oli hänen mielestään musiikkia ja kulttuurin henkeä, se ei ollut sellaista hyppivää tirskuntaa kuin Louetta Swansonin ääni.
Hän kerskui:
»Nähkääs, moni on niin nolo ja hidas, että jää kaikkien ihmisten tielle. Varmin ajaja on se, joka osaa pitää konettaan kurissa, mutta ei arkaile lisätä vauhtia, kun tarvitaan. Ettekö tekin ole sitä mieltä?»
»Olen tietysti.»
»Te olette tietysti hurjan taitava ajamaan.»
»En, juuri. Meillä oli tietenkin auto — tarkoitan, ennenkuin mieheni meni pois — ja olinhan minä sillä ajavinani, mutta ei siihen luullakseni nainen voi koskaan oppia niin hyvin kuin mies.»
»No, on niitä muutamia aika hyviä naisajajia.»
»On tietenkin sellaisia naisia, jotka koettavat matkia miehiä ja pelaavat golfia ja kaikkea ja tärvelevät ihonsa ja kätensä.»
»Aivan, minä en koskaan ole pitänyt sellaisista miesmäisistä naisista.»
»Minä tarkoitan — — — tietysti minä ihailen niitä hirveästi ja tunnen itseni aivan voimattomaksi ja hyödyttömäksi heidän rinnallaan.»
»Eikö mitä! Te olette tietysti hurjan hyvä soittamaan pianoa.»
»No, en — — — minä tarkoitan — — — en juuri.»
»Joo, olette varmasti.»
Babbitt loi katseen hänen pehmoisiin käsiinsä, hänen timantti- ja rubiinisormuksiinsa; rouva näki katseen, pisti kätensä piiloon kissamaisesti kouristaen kapeita, valkoisia sormiansa, ja sanoi haikeamielisesti:
»Minä pidän soittamisesta — tarkoitan — soittaa rimputan mielelläni pianoa, mutta en ole koskaan saanut oikeata opetusta. Mr. Judiquen tapana oli sanoa, että minusta olisi tullut hyvä pianisti, jos vain olisin saanut opetusta, mutta hän kai vain mairitteli minua.»
»Sitä hän varmaankaan ei tehnyt. Teillä on varmaan temperamenttia.»
»Oo — pidättekö te musiikista, mr. Babbitt?»
»Pidän toki! Vaikka en minä tiedä, välitänkö niin erikoisen paljoa kaikenlaisista klassillisista renkutuksista.»
»Oi, minä suorastaan rakastan Chopinia ja muita semmoisia.»
»Niinkö, todella? Niin, tietysti minäkin käyn monissa semmoisissa korkeamman tyylin konserteissa, mutta minä pidän sittenkin hyvästä jazz-orkesterista, jossa on oikeata vauhtia, niin että bassoviulunsoittaja heiluttaa viuluansa ympäri ja paukuttelee sitä käyrällä.»
»Minä tiedän. Minä pidän hirmuisen paljon hyvästä tanssimusiikista.
Minä pidän hirveän paljon tanssimisesta. Ettekö tekin mr. Babbitt.?»
»Vielä häntä kysytte! Ei silti, että minä olisin niin järin taitava siinä.»
»Olette varmaan, sen minä uskon. Teidän pitäisi antaa minun opettaa itseänne. Minä voin opettaa kenen tahansa tanssimaan.»
»Ettekö tahtoisi antaa minulle jonakin päivänä opetusta?»
»Kyllä, mielelläni».
»Teidän on paras olla varovainen, muuten otan ehdotuksenne todeksi, tulen teidän luoksenne ja panen teidät antamaan opetusta.»
Rouva ei ollut loukkaantunut, mutta ei antanut mitään lupausta. Babbitt varoitti itseänsä: »älä mene taas tekemään tyhmyyksiä», ja alkoi puhua yleisistä aineista:
»Minä tahtoisin osata tanssia niinkuin moniaat nuorukaiset, mutta toisaalta tunnen, että miehen velvollisuus on ottaa tarmokkaasti, voisi sanoa luovasti osaa maailmantyöhön ja tarttua tapausten kulkuun ja voida näyttää elämässään tuloksia. Eikö teistäkin?»
»Oi, tietysti minäkin olen sitä mieltä!»
»No, ja silloin täytyy minun luopua monesta, mitä tahtoisin osata, vaikka joka tapauksessa osaan, hitto vie, pelata golfia siinä kuin toinenkin.»
»Niin, siitä olen ihan varma… Oletteko naimisissa?»
»Hm — — — olen — — — ja, hm, viralliset velvollisuudet tiettävästi — — — minä olen varapuhemies Propagandakerhossa ja hoidan erästä komiteaa Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitossa, ja se merkitsee aika paljon työtä ja vastuuta — eikä siitä oikeastaan saa mitään kiitosta.»
»Ei, sen minä tiedän! Joka uhrautuu yhteiskunnalliseen työhön, ei koskaan saa tunnustusta.»
He katsoivat toisiinsa suurin keskinäisin kunnioituksin, ja Cavendish Apartmentsin luona Babbitt auttoi hänet kohteliaasti vaunusta, viittasi taloon, ikäänkuin olisi esitellyt sitä hänelle, ja sanoi käskevästi hissipojalle: »Toimita avaimet nopeasti!» Mrs. Judique seisoi ihan lähellä häntä hississä, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän oli varovainen.
Se oli kaunis huoneisto, valkoinen puuaines ja pehmeät siniset tapetit. Mrs. Judique oli aivan haltioitunut suostuessaan ottamaan sen, ja kun he menivät hallin läpi laskeutuakseen alas, kosketti hän Babbittin hihaa ja sanoi hurmaantuneena: »Oi, minä olen niin iloinen, että käännyin teidän puoleenne. On tosiaan suuri onni saada tavata mies, joka todellakin ymmärtää. Jospa tietäisitte, millaisia huoneistoja minulle on näytetty!»
Babbitt oli äkkiä vaistomaisesti vakuutettu, että voisi panna käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta hillitsi itsensä ja saattoi ylenpalttisen kohteliaana hänet autoon ja ajoi mrs. Judiquen asuntoon. Matkalla konttoriinsa pyörivät hänen ajatuksensa koko ajan.
»Olipa hyvä, että minulla kerrankin oli järkeä — peijakas, etten minä sentään yrittänyt! Hän on ihana, harvinainen, kerrassaan hurmaava, suloiset silmät ja hurmaavat huulet ja tuo solakka vartalo — hän ei koskaan tule menettämään vartalonsa kauneutta niinkuin muut naiset — ei, ei ei, hän on todellinen, hienostunut maailmannainen. Kaikkein älykkäimpiä naisia, mitä olen tavannut moneen kuukauteen. Ymmärtää yleisiä asioita ja — — — Mutta peijakas, miksen minä yrittänyt?… Tanis.»
3.
Ajatus häiritsi ja hämmensi häntä, mutta hän huomasi etsivänsä nuoruutta, itse toivoen säilyvänsä nuorena. Se tyttö, joka varsinkin askarrutti hänen ajatuksiansa — vaikkei hän koskaan ollut puhutellut häntä, oli uusin käsienhoitaja Pompeijin käherrysliikkeen salongin oikealla puolella. Hän oli pieni, vikkelä, mustatukkainen, hymyilevä. Hän oli ehkä yhdeksäntoistavuotias, ehkä kaksikymmentä. Hänellä oli ohuita lohenvärisiä puseroita, jotka jättivät näkyviin hänen olkapäänsä ja mustilla nauhoilla pujotellut liivinsuojustimensa.
Babbitt meni käherryssalonkiin leikkauttamaan tukkaansa. Kuten aina, tunsi hän itsensä uskottomaksi senvuoksi, että sivuutti naapurinsa Reeves Buildingin Käherryssalongin. Mutta nyt hän karkoitti ensimmäistä kertaa syyllisyystuntonsa: »Peijakas, mikäs pakko minun on sinne mennä, ellen tahdo? Minä en ole Reeves Buildingin omistaja! Sen partureilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani! Voinhan minä totisesti leikkauttaa tukkani missä haluan! Minä en tahdo kuulla puhuttavan siitä asiasta. Olen saanut kyliäni ihmisten kannattamisesta — — — ellen erikoisesti halua. Se ei totisesti tuota mitään. Minä olen saanut kyllikseni.»
Pompeijin Käherryssalonki oli Thorn-Leighin hotellin kellarikerroksessa, joka oli suurin ja uudenaikaisin hotelli Zenithissä. Marmoriset kiertoportaat, joissa oli kiiltävämessinkinen kaidepuu, johtivat hotellin eteisestä käherryssalonkiin. Se oli sisustettu mustalla ja valkoisella ja punaisella kaakelilla. Siinä oli räikeä polttokultainen katto ja suihkulähde, jossa pyylevä nymfi alati tyhjensi heleänpunaista runsaudensarvea. Neljäkymmentä parturia ja yhdeksän kättenhoitajaa työskenteli vimmatusti, ja ovella seisoi kuusi neekeriä vahdissa kunnioittavasti ottaakseen tulijoita vastaan, pannakseen talteen heidän hattunsa ja kauluksensa, johtaakseen heitä sille paikalle, missä sai istua ja odottaa ja missä matolla, joka muistutti troopillista saarta valkoisen kivipermannon valtavalla pinnalla, oli tusina nahkaisia nojatuoleja ja pöytä täynnä kuvalehtiä.
Babbittin mies oli nöyräselkäinen, harmaapäinen neekeri, joka osoitti hänelle Zenithissä tavattoman suuressa arvossa pidettävää kunniaa — puhutteli häntä nimeltä. Babbitt oli kuitenkin huonolla tuulella: hänen miellyttävä kättenhoitajansa ei ollut vapaana. Tämä kiilloitti erään keikarimaisesti puetun herran kynsiä ja tirskuili hänen kanssaan. Babbitt inhosi tuota miestä. Hän aikoi odottaa, mutta Pompeijin salongin mahtavan järjestelmän häiritsemistä ei käynyt ajatteleminen, ja hänet ohjattiin heti eräälle tuolille. Hänen ympärillään vallitsi rikas ja hienostunut ylellisyys. Erään herran kasvoja käsiteltiin punaisilla säteillä, toisen tukkaa pideltiin öljyllä. Poikaset työntelivät ympäri ihmeellisiä sähköhierontakoneita. Parturit tempoivat käsiinsä höyryäviä pyyhkeitä koneesta, joka muistutti kiilloitetusta nikkelistä tehtyä haubitsia ja heittivät ne ylenkatseellisesti pois heti niiden käyttämisen jälkeen. Leveällä marmorihyllyllä tuoliriviä vastapäätä oli sadoittain merenvahankeltaisia, rubiininpunaisia ja smaragdinvihreitä nestepulloja. Babbittista oli maireista käyttää kahta orjaa yhdellä kertaa — parturia ja kengänkiilloittajaa. Hän olisi ollut täysin onnellinen, jos samalla kertaa olisi voinut askarruttaa myöskin kättenhoitajaa. Parturi leikkasi hänen hiuksiansa ja kysyi hänen mielipidettänsä Havre de Gracen kilpa-ajoista, pesäpallokaudesta ja pormestari Proutista. Nuori neekeri, joka kiilloitti hänen kenkiänsä, hyräili laulua »Kun sotamiehet lähti» ja harjasi sävelen tahdissa pingoittaen kiiltävää kenkäriepua joka kerta, kun veti sitä kengän yli niin kovasti, että se soinnahti kuin banjonkieli. Parturi oli mainio kauppamies. Hän sai Babbittin tuntemaan itsensä rikkaaksi ja arvokkaaksi kysymällä: »Mikä teidän mielivoiteenne on, sir? Onko Teillä aikaa tänään, sir, hiukan kasvojenhierontaan? Teidän hiusmartonne ei ole oikein joustava, ottaisimmeko hiukan päähierontaa?»
Babbittin miellyttävin nautinto oli hiustenpesu. Parturi saippuoi hänen päätään, kunnes se oli kermanvalkoinen paksusta saippuanvaahdosta, ja huuhtoi sitten, Babbittin pitäessä päätään pesuvadin yllä pyyhkeisiin käärittynä, sen pois lämpöisellä vedellä, joka pisti ihoa, ja suihkutti lopuksi jääkylmää vettä. Vaihteessa, kun äkillinen polttava kylmyys tuntui hänen päässään, jyskytti Babbittin sydän, hänen rintansa paisui, hänen selkäpiinsä oli kuin sähköjohto. Se oli tunnelmaa, joka katkaisi elämän yksitoikkoisuuden. Siitä noustessaan hän katsoi ylväästi ympäri salonkia. Parturi hieroi innokkaasti hänen märkää tukkaansa käärien ympärille pyyhkeen kuin turbaaniksi, niin että Babbitt oli kuin pyylevä, punakka kaliifi taidokkaalla ja liikkuvalla valtaistuimella. Parturi esitti äänellä, joka osoitti tuttavallisuutta, mutta kuitenkin oli täynnä kaliifin mahtavuuden kunnioitusta: »Otetaanko vähän Eldorado-öljyvoidetta, sir? Erinomaisen edullista hiusmarrolle, sir! Enkö saanut viimekin kerralla antaa sitä?»
Ei ollut saanut, mutta Babbitt suostui: »Miksei, ali right!»
Innostuneena hän näki, että hänen kättenhoitajansa oli vapaa.
»En tiedä, eiköhän minun sentään pitäisi korjauttaa vähän käsiäni», mutisi hän ja näki tytön tulevan mustatukkaisena, hymyilevänä, herttaisena. Toimitus oli päätettävä tytön pöydän ääressä, ja Babbitt saisi puhua hänen kanssaan parturin kuuntelematta. Hän odotti maltillisesti koettamattakaan kurkistella tyttöä, kun tämä viilasi hänen kynsiänsä ja parturi ajoi hänen partaansa ja voiteli hänen kuumottaviin poskiinsa kaikkia niitä merkillisiä seoksia, joita sukkelat parturiaivot ovat vuosisatain kuluessa keksineet. Kun parturi oli lopettanut ja hän istui tyttöä vastapäätä tämän pöydän ääressä, ihaili hän sen marmorilevyä, ihaili pienillä hopeahanoilla varustettua, levyyn upotettua pesukulhoa ja ihaili itseänsä, että pystyi käymään niin kalliissa paikassa. Kun tyttö nosti hänen märän kätensä vadista, oli se lämpimästä saippuavedestä niin herkkä, että hän tavattoman selvästi tunsi tytön lujan pienen kouran otteen, Hän ihaili tytön kynsien punervaa loistoa. Nuo kädet olivat hänestä vielä ihanammat kuin mrs. Judiquen ohuet sormet, ja elegantimmat. Hänelle tuotti jonkinlaista nautintoa kipu, kun tyttö leikkasi terävällä veitsellä kynsien reunaan muodostunutta nahkaa. Hän vastusti kiusausta katsella tytön nuoren poven ja olkapäiden piirteitä, joita ruusunvärinen harsopilvi paremminkin näytti kuin peitti. Tyttö teki häneen erikoisen hienon vaikutuksen, ja koettaessaan omasta puolestaan vaikuttaa tyttöön hän puhui yhtä kömpelösti kuin maalaispoika ensimmäisellä vierailulla:
»Tänään on aika lämmin tehdä työtä.»
»Niin on. Te leikkasitte kyntenne itse viime kerralla, vai kuinka?»
»Joo-o — — — Niin kyllä tein.»
»Teidän pitäisi aina käydä täällä leikkauttamassa.»
»Niin, ehkä kyllä. Minä — — — ».
»Ei mikään ole niin miellyttävän näköistä kuin hyvinhoidetut kynnet. Minusta se on aina varmin merkki, mistä tuntee todella hienon herran. Täällä oli eilen eräs automobiiliagentti, joka väitti, että muka aina voi sanoa mihin luokkaan mies kuuluu siitä, minkä merkin auto hänellä on, mutta minä sanoin hänelle: 'älkää joutavia', sanoin minä, 'asianymmärtäjä vilkaisee vain kynsiin, kun tahtoo tietää, onko mies humbuugi vai todella hieno herra'.»
»Niin, voi kyllä olla, että siinä on perää. Tietenkin, se tahtoo sanoa — — —kun on noin nätti tyttölapsi kuin te, niin eihän mies voi olla tulematta siivouttamaan kouriansa!»
»No niin, olkoon vain, että minä olen lapsi, mutta minä en ole tuhma ja minä voin kyllä nähdä, onko edessäni hieno ihminen — — — minä voin arvostella luonteen yhdellä ainoalla silmäyksellä — enkä minä koskaan puhuisi niin avoimesti ihmisen kanssa, ellen näkisi, että hän on hieno ihminen.»
Hän hymyili. Hänen silmänsä tuntuivat Babbittista lauhkeilta kuin huhtikuinen päivä. Syvällä vakavuudella ilmoitti Babbitt itselleen, että oli kyllä raakalaisia, jotka ajattelivat, että vain senvuoksi, että tyttö on kättenhoitaja eikä ehkä niin hirveän sivistynyt, hän muka ei ole mitään, mutta mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli demokraatti ja ymmärsi ihmisiä, ja hän pysyi vakaumuksessaan, että tyttö oli hieno tyttö, hyvä tyttö, mutta ei liian rasittavan hyvä. Hän kysyi, ääni täynnä sympatiaa:
»Niitä on kai paljon miehiä, jotka yrittävät olla sopimattomia teitä kohtaan, arvaan minä?»
»Jaa, etteikö ole? Nuo kaikennäköiset sikaripuotikeikarit uskovat, että senvuoksi, että tyttö työskentelee parturituvassa, heidän sopii muka käyttäytyä kuinka tahansa. Mitä kaikkea ne minulle puhuvatkaan! Mutta uskokaa minua! Minä tiedän kuinka sellaiset herrat nolataan. Minä annan heille, niin että surisee korvissa, ja kysyn: 'kenen kanssa te luulette puhuvanne?' ja silloin katoavat he kuin tahrat bensiinin tieltä ja — — — Ettekö tahdo vähän kynsitahdasta? Se pitää kynnet yhtä kiiltävinä kuin heti kiilloituksen jälkeen, ei vahingoita niitä ja kestää monta päivää.»
»Kyllä, minäpä koetan sitä! Sanokaa — — — sanokaa, eikö ole lystikästä? Minä olen käynyt tässä salongissa aina siitä saakka, kun se avattiin ja — — —» (veitikkamaisen innokkaasti) — — — »luullakseni en tiedä vielä teidän nimeänne.»
»Ettekö? Sepä oli omituista! En minäkään tiedä teidän!»
»Älkää nyt laskeko leikkiä! Mikä se hieno pikku nimi on?»
»Ah, ei se ole niin siunatun hieno! Se on varmaan juutalaisnimi, arvelen minä, mutta me emme ole juutalaisia. Minun pappani pappa oli aatelismies Puolassa, ja täällä oli yhtenä päivänä eräs herra, jonkinlainen kreivi tai sellainen ja sanoi, että hän tunsi minun pappani papan perheen Puolassa ja heillä oli muhkea suuri talo. Aivan erään järven rannalla.»
Epäröiden: »Ettekö ehkä usko sitä?»
»Hm, jaa, tietysti uskon. Miksen uskoisi? Älkää luulko, että minä lasken leikkiä teidän kanssanne, mutta joka kerta, kun olen katsonut teitä, olen itsekseni miettinyt: tuolla lapsella on sinistä verta suonissaan.»
»Ei, oikeinko totta?»
»Totta tietenkin! No mutta nyt kun olemme ystäviä, mikä se pieni hieno nimi olikaan?»
»Ida Putiak. Se ei ole niin erikoisen häävi. Minä sanon aina mammalle: 'mamma', sanon minä, 'mikset antanut minulle nimeä Dolores tai jotakin tyylikästä?'»
»No, mutta miksi niin? Minusta se on hieno nimi. Ida!»
»Minä tiedän varmasti teidän nimenne!»
»Oo, se ei ole niin varmaa! No, tosinhan — — — ei se sentään ole niin erikoisen tunnettu.»
»Ettekö te ole mr. Sonheim. Paidannappiyhtiö Prater Peterin edustaja?»
»En, en lainkaan! Minä olen mr. Babbitt, kiinteistöjenvälittäjä.»
»Ah, anteeksi! Jaa, niin tosiaan! Te tarkoitatte täällä Zenithissä?»
»Niin» (Sillä ripeällä äänellä, joka ilmaisee loukattua tunnetta.).
»Niin, tosiaan. Minä olen lukenut teidän ilmoituksianne. Mainiota.»
»Hm, no niin — ehkäpä olette myöskin lukenut puheitani?»
»Tietysti. Minulla ei ole aikaa juuri paljon lukea, mutta — — — luultavasti minä teidän mielestänne olen kauhean tuhma olento.»
»Minusta te olette herttainen tyttö.»
»Eräs asia tässä ammatissa on hauska, se antaa tytölle tilaisuutta tavata hirveän hauskoja herroja ja täydentää sivistystään keskustelulla, ja täällä tulee sellaiseksi, että voi ensi silmäyksellä arvostella miehen luonteen.»
»Kuulkaa nyt, Ida! Älkää mitenkään luulko, että minun tarkoitukseni on olla sopimaton — — —» (hän ajatteli kärsimättömänä, että olisi nöyryyttävää, jos tuo tyttö hylkäisi tarjouksen, ja vaarallista, jos hän siihen suostuisi. Jos hän kutsuisi hänet päivällisille ja arvostelevat ystävät sattuisivat näkemään heidät! — Mutta hän jatkoi innokkaasti:) »Älkää mitenkään luulko, että minä tahdon olla hävytön, jos ehdotan, että olisi hauskaa, jos me kaksi menisimme ulos ja söisimme pienen päivällisen yhdessä jonakin iltana.»
»Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun suostua, mutta — — — miesystäväni tahtovat minua aina mukanaan ulos. Mutta ehkä minä voisin tänä iltana.»
4.
Ei ollut mitään syytä, selitteli hän itselleen, miksei hän söisi yksinkertaista päivällistä köyhän tytön kanssa, jolla olisi hyötyä seurustelusta niin sivistyneen ja kypsän ihmisen kanssa kuin hän. Mutta pelosta, että joku näkisi heidät eikä ymmärtäisi, veisi hän tytön Biddlemeierin Inniin laitakaupungille. He saisivat tehdä hauskan ajelumatkan tänä lämpimänä yksinäisenä iltana ja hän ehkä pitäisi tytön kättä omassaan — ei, hän ei tekisi edes sitä. Idalla oli lähestyväinen luonto, hänen paljaat olkansa osoittivat sen riittävän selvästi, mutta hän ei todellakaan aikonut kosiskella tyttöä vain senvuoksi, että tämä sitä odotti.
Silloin meni hänen autonsa rikki. Jotakin oli joutunut epäkuntoon sytytyslaitteissa. Ja hänellä täytyi olla auto tänä iltana. Raivostuneena hän koetteli sytytintä, tuijotti magneettiin. Mutta mulkoilipa hän kuinka hurjasti tahansa, härkäpäinen auto ei ottanut liikkuakseen ja se oli epäsuosioon joutuneena raahattava erääseen autovajaan. Viehätys palasi, kun hän tuli ajatelleeksi vuokra-autoa. Sen käyttäminen oli samalla kertaa varakasta ja kiintoisan synnillistä.
Mutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun matkan päässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja minä kun luulin, että teillä oli oma auto!»
»Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.»
»Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen ennenkin.
Koko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha ystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat rakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi, kuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka drastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä sanoisi, että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin siistimään sorkkia.»
Biddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa. Yliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli. He istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat basepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö hilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi kurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli hiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä.
»Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!» esitti hän.
»Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin kotona.»
»Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.»
»Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin hurjasti.»
Babbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi käsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa vasten ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas ravintolaportaita laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.»
Oli oikea rakastavaisten yö. Pitkin koko Zenithiin johtavaa maantietä alhaalla olevan ja lempeän kuun alla oli auto auton perässä, ja niissä istui himmeitä olentoja uneksivassa syleilyssä. Babbitt ojensi kaipaavan kätensä Idaa kohti ja oli kiitollinen, kun tämä taputti niitä. Ei ollut yritystäkään vastarintaan tai väliasteeseen. Babbitt suuteli häntä ja yksinkertaisesti ja luonnollisesti vastasi tyttö suudelmaan autonohjaajan leveän selän takana.
Hänen hattunsa putosi ja hän riuhtaisi itsensä irti tavoittaakseen hattuansa.
»Ah, anna sen mennä!» pyysi Babbitt.
»Mitä? Hattuniko? En ikinä!»
Babbitt odotti, kunnes tyttö oli saanut hatun päähänsä ja pujotti taas kätensä hänen uumilleen. Tyttö vetäytyi pois ja sanoi äidillisen tyynnyttävästi: »Älä nyt ole tuhma pikkupoika! Me emme saa surettaa äidinsydäntä. Nojaa taaksepäin, kultaseni, ja katsele, kuinka nyt on ihana yö. Jos olet oikein kiltti, niin suutelen ehkä sinua, kun hyvästelemme. Anna minulle nyt savuke.»
Babbitt auttoi häntä innokkaasti savukkeen sytyttämisessä ja kysyi, oliko hänellä nyt kaikki, mitä hän halusi. Sitten hän siirtyi tytöstä niin loitolle kuin mahdollista. Nolaus oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei kukaan olisi voinut sanoa Babbittille, että hän oli narri, pontevammin, täsmällisemmin ja älykkäämmin kuin hän itse nyt. Hän ajatteli, että kirkkoherra John Jennison Drew'n kannalta katsoen hän oli synnillinen ihminen ja Miss Ida Putiakin kannalta vanha ikävä ukko, jota täytyi sietää välttämättömänä rangaistuksena hyvänpuolisen päivällisen syömisestä.
»Kultaseni, et suinkaan aio leikkiä loukkaantunutta?
Mitä?»
Tyttö puhui nokkavalla äänellä. Babbittin olisi tehnyt mieli lyödä häntä. Hän ajatteli synkästi: »No ei minun sentään tarvitse vastaanottaa armopaloja tuolta kujakakaralta! Senkin siirtolainen! Minä teen tästä lopun niin pian kuin mahdollista ja rankaisen itseäni kotona lopun yötä.»
Hän puhisi: »Mitä? Minäkö loukkaantunut? Oletpas sinä lapsellinen; mistä minä olisin loukkaantunut? Kuule nyt, Ida. Kuule setä Georgea. Minä tahdon puhua sinulle järkeä siitä, että sinä alituisesti kinastelet johtajan kanssa. Minulla on paljon kokemusta henkilökunnasta, ja usko pois, sen ei kannata niskoitella — —»
Tultuaan sen keltaisen talon edustalle, missä tyttö asui, sanoi Babbitt hyvää yötä lyhyesti ja ystävällisesti, mutta auton lähdettyä jatkamaan matkaa hän huokasi: »Ah, hyvä Jumala!»