VIIDESKOLMATTA LUKU.
1.
Hän heräsi ja oikoili jäseniään hilpeänä vuoteessaan kuunnellen varpusten viserrystä; sitten hän muisti, että kaikki oli nurin, että hän oli päättänyt antautua harhateille ja ettei se ollut lainkaan häntä huvittanut. Miksikä, mietti hän, hän rupeaisi kapinoimaan? Mitä hän rimpuili? Miksei ottanut järjen päästä kiinni, lopettanut tätä idioottimaista hyrräämistä ja viihtynyt perheensä, työnsä, kerhotoveriensa parissa? Mitä hän voitti kapinoimisesta? Kärsimystä ja häpeää — häpeää siitä, että Ida Putiakin kaltainen katutyttö saattoi kohdella häntä kuin poikanulikkaa. Ja kuitenkin — — — aina palautui hän tähän: »ja kuitenkin.» Tuotti kärsimystä tai ei, mutta hän ei enää saattanut tuntea tyytymystä maailmaan, joka, kun kerran epäluulo oli sitä vastaan herännyt, oli käynyt mahdottomaksi.
Mutta, vakuutti hän itselleen, tästä tyttöjen perässä juoksemisesta täytyy tulla loppu.
Päivällisaikaan hän ei ollut niin varma edes siitä. Ellei hän miss McGounissa, Louetta Swansonissa ja Idassa ollut löytänyt sydämensä haltijatarta, niin ei se todistanut, ettei jossakin voinut olla se saavutettavissa oleva nainen, joka ymmärtäisi häntä, antaisi hänelle arvoa ja tekisi hänet onnelliseksi.
2.
Mrs. Babbitt tuli kotiin elokuussa.
Ennen, kun hän oli ollut poissa, oli Babbitt ikävöinyt hänen turvallista pikkunurkunaansa ja odottanut hänen tuloansa kuin juhlaa. Nyt, vaikka hän ei uskaltanut loukata häntä antamalla vivahdustakaan siitä näkyä kirjeissään, oli Babbitt huonolla tuulella siitä, että Myra tuli ennenkuin hän itse oli ehtinyt päästä entiselleen, ja hänestä oli kiusallista mennä häntä vastaanottamaan ja olla iloisen näköinen.
Hän taivalsi asemalle; hän lueskeli kesähuvi-ilmoituksia, jotta ei tarvitsisi puhella tuttavien kanssa ja paljastaa avuttomuuttaan. Mutta hän oli hyvin koulutettu. Kun juna porhalsi asemalle, oli hän sementtisillalla ja tähysteli Pullman-vaunuja, ja nähdessään vaimonsa matkustajain joukossa, jotka virtasivat asemahallia kohti, hän heilutti hattuansa. Ovella hän syleili häntä ja julisti: »Joo, joo, peijakas, sinä näytät oikein reippaalta!» Sitten hän huomasi Tinkan. Tässä oli jotakin; tämä pieninenäinen ja vilkassilmäinen lapsi rakasti häntä, uskoi hänen suuruuteensa, ja kun hän otti lapsen syliinsä, nosti ja rutisti häntä, kunnes lapsi kirkui, oli hän hetkeksi jälleen entinen vakava oma itsensä.
Koko ajan hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin joutuisi olemaan yksin vaimonsa kanssa ja tämä kärsivällisesti odottaisi hyväilyä.
3.
Talossa vallitsi vakiintunut tapa, että hänen piti viettää loma-aikansa yksin viikon tai kymmenen päivän käynnillä Catawbassa, mutta häntä vaivasi ajatus, että hän vuosi sitten oli ollut Paulin kanssa Mainessa. Hän näki ajatuksissaan palaavansa sinne, saavansa siellä rauhan ja viettävänsä Paulin seurassa alkeellista ja sankarillista elämää. Kuin salama sattui häneen ajatus, että hän todella voisi matkustaa. Toisin sanoen, hän ei oikeastaan voisi, hänen ei sopisi jättää afäärejä, ja Myra pitäisi varmaan omituisena, jos hän lähtisi sinne yksin. Tietysti voisi hän päättää tehdä mitä perhanaa hyvänsä tämän jälkeen, mutta kuitenkin — — — mennä Maineen!
Hän matkusti monien ja pitkien mietiskelyjen jälkeen. Vaimolleen asiaa ilmoittaessaan hän käytti — kun ei tietenkään voinut selittää aikovansa mennä etsimään Paulin henkeä erämaasta — säästäväisyyttä noudattaen sitä valhetta, jonka hän vuosi sitten oli keksinyt ja jota hän ei tähän saakka juuri lainkaan ollut käyttänyt. Hän sanoi, että hänen täytyi liikeasioissa tavata erästä herraa New Yorkissa. Hän ei olisi voinut edes selittää itselleen, minkätähden hän otti ulos pankista useita satoja dollareita enemmän kuin tarvitsi tai minkätähden hän suuteli Tinkaa niin hellästi ja lausui: »Jumala siunatkoon sinua, pikku Tinka.»
Junasta hän huiskutti hänelle, kunnes tytöntypykkä oli vain pieni tulipunainen piste mrs. Babbittin tilavamman ruskean hahmon rinnalla valtavan rautaportin sulkeman sementtikäytävän päässä. Surumielisesti hän katsoi taakseen Zenithin viimeistä esikaupunkia.
Koko matkan pohjoiseen hän ajatteli Mainen oppaita: yksinkertaisia ja voimakkaita ja rohkeita, iloisia ja hilpeitä, jotka pelasivat pokeria koruttomassa majassaan, osasivat saada selvän metsän salaisuuksista, kun kulkivat pitkin polkuja tai laskettelivat alas koskia. Hän muisteli erikseen Joe Paradisea, joka oli puolijänkki, puoli-intiaani. Jospa hän voisi hankkia itselleen metsäpalstan kaukana erämaassa yhdessä Joen kaltaisen miehen kanssa, tehdä ankaraa ruumiillista työtä, olla vapaa ja kovaääninen, pukunaan työmiehen mekko, eikä koskaan tarvitsisi palata tähän surkeaan sovinnaisuuteen.
Taikka, niinkuin turkismetsästäjä pohjoiskanadalaisessa filmissä, samota pitkin metsiä, leiriintyä Kalliovuorille tuimana ja vaiteliaana luolaihmisenä! Miksei? Hän voisi tehdä sen! Kotona oli riittävästi rahaa perheen toimeentuloksi, kunnes Verona oli naimisissa ja Ted voi pitää huolen itsestään. Vanha Henry T. hoitaisi heitä kyllä. Vakavasti. Miksikä ei? Todella elää — — —
Hän kaipasi sitä, myönsi kaipaavansa sitä ja uskoi melkein tulevansa niin tekemään. Niin pian kuin terve järki virnisti: »Joutavia! Ihminen ei karkaa perheensä ja kunnon kumppanien luota, ei yksinkertaisesti tee sitä, siinä koko juttu!» selitteli Babbitt itselleen toisaalta: »Eihän se sentään vaadi suurempaa rohkeutta kuin Paulilta vaadittiin vankeuteen menemiseen ja — — — hyvä Jumala, kuinka hartaasti tahtoisin sen tehdä! Seikkailijoita — kuusipiippuinen revolveri — rajakaupunki — korttihuijareita — maata taivasalla — olla oikea mies Joe Paradisen kaltaisten jymymiesten joukossa — peijakas!»
Niin hän tuli Maineen, seisoi jälleen sillalla pienen hotellin edustalla, sylki taas sankarillisesti vedenkalvoon ja joutui mäntyjen suhistessa, vuorten kimmeltäessä ja lohenpoikien molskahdellessa kiertämään entistä ympyräänsä. Hän riensi oppaiden majalle kuin todelliseen kotiinsa, todellisten ystäviensä luokse, kauan kaivattujen. He riemastuisivat hänet nähdessään. Hypähtäisivät ylös ja huutaisivat: »Hei, kas mr. Babbitt! Se poika ei ole tavallisia urheiluteikareita. Se on oikea mies.»
Laudoilla vuoratussa ja jotenkin rappeutuneessa kojussaan istuivat oppaat rasvatahraisen pöydän ääressä ja pelasivat pokeria rasvaisin kortein: puolitusinaa ryppynaamaista miestä vanhoissa housuissaan ja pehmeät huopahatut päässä. He nostivat katseensa ja nyökäyttivät. Joe Paradise, mustaverinen, suuriviiksinen vanhus mörähti: iltaa, vai ollaan täällä taas.
Pelimerkkien rapinan rikkoma äänettömyys.
Babbitt seisoi heidän vierellään ylen yksinäisenä. Hän ehdotti, kun hetken kuluttua eräs perin mutkallinen peli oli päättynyt: »Kai minäkin saan olla vähän aikaa mukana, Joe?»
»Kyllä. Istukaa! Kuinka monta merkkiä pitää olla? Tuota, ettekös te ollut täällä viime vuonna vaimonne kanssa vai kuinka?» sanoi Joe Paradise.
Siinä koko tervehdys, jonka Babbitt sai vanhassa kodissaan!
Hän pelasi puolen tuntia, ennenkuin jälleen puhui. Hänen käsiinsä tarttui piippujen ja halpojen sikarien paha katku, ja hän oli väsynyt »pareihin» ja »royaleihin», loukkaantunut heidän tavastaan olla hänestä välittämättä. Hän sanoi Joelle: »Onko töitä nykyään?»
»Ei.»
»Tuletteko minulle oppaaksi pariksi päivää?»
»No, miksen. Eipä tässä ole muutakaan tilausta ennenkuin ensi viikolla.»
Tämä oli koko tunnustus, jonka Joe antoi Babbittin hänelle tarjoamasta ystävyydestä! Babbitt maksoi velkansa ja lähti kojusta kuin pahantuulinen lapsi. Joe pisti päänsä esiin savupilvestä, niinkuin hylje hyrskyjen keskeltä, rohkaisten: »Minä tulen sitten huomenna», ja sukelsi takaisin kolmen ässänsä kimppuun.
Ei hiljaisessa huoneessaan, jossa tuntui vastasahattujen honkalautojen tuoksu, ei järven rannalla eikä auringonlaskun pilvissä, jotka juuri nyt nousivat usmanpunervain vuorten takaa, Babbitt voinut tavata Paulin rauhoittavaa henkeä. Hän oli niin yksinäinen, että jäi illallisen jälkeen keskustelemaan iänikuisen vanhan köhätautisen ja yhtä mittaa lörpöttelevän rouvan kanssa hotellin hallin takkavalkean ääreen. Hän kertoi hänelle Tedin todennäköisistä vastaisista voitoista valtion yliopistossa ja Tinkan merkillisestä sanavarastosta, kunnes oli täynnä kaipuuta sitä kotia kohtaan, jonka oli ainaiseksi jättänyt. Halki pimeän, halki pohjolan äänettömyyden, mäntyjen oksien alla, hän samosi rantaan ja löysi kanootin. Siinä ei ollut airoja, mutta laudanpätkän avulla, istuen epämukavasti keskellä venettä ja työntäen lautaa veteen pikemmin kuin soutaen, hän pääsi sentään jokseenkin kauas järvelle. Hotellin ja pikkurakennusten valot muuttuivat keltaisiksi pisteiksi, sikermäksi Sachem Mountainen juurella olevia kiiltomatoja. Entistään valtavampana ja tukevampana kohosi vuori tähtiyössä, ja järvi oli kuin suunnaton, musta marmoripermanto. Babbitt surkastui mitättömäksi, mykäksi ja vähän pelästyneeksi, mutta tämä mitättömyys vapautti hänet siitä kerskuvasta esiintymisestä, joka oli ominaista Zenithin mr. George F. Babbittille; vapautti hänen sydämensä ja teki sen suruisaksi. Nyt hän tunsi Paulin läsnäolon, ajatteli häntä (pelastettuna vankilasta, Zillasta ja kattohuopakauppojen ankarasta todellisuudesta) viulu kädessään veneen perässä. Babbitt päätti: »Minä pysyn päätöksessäni. Minä en ikinä palaa. Nyt, kun Paul on poissa, en enää tahdo nähdä ainoatakaan noista kirotuista ihmisistä! Typeräähän oli suuttua, ettei Joe Paradise hypännyt pystyyn ja langennut kaulaani! Hän on metsäihmisiä, liian viisas huudellakseen ja lörpötelläkseen toisen pyörryksiin niinkuin kaupunkilainen. Mutta saada hänet kauas vuoristoon, otusten jäljille — — — se on todellista elämää!»
4.
Joe saapui Babbittin tuvan luo kello yhdeksän seuraavana aamuna.
Babbitt tervehti häntä kuin toveriansa aarniometsäelämässään:
»No, rakas Joe, miten olisi, jos mentäisiin jäljille ja päästäisiin pois näistä perhanan veltoista ilmavieraista ja naisista ja kaikesta?»
»Sopiihan se», sanoi Joe.
»Mitä sanotte, jos mentäisiin Box Car Bondiin — minä olen kuullut sanottavan, että siellä olevaa majaa ei käytetä — ja leiriytyisimme sinne?»
»Miksei mr. Babbitt. Mutta Skowtuit Pond on lähempänä, ja kalansaanti siellä jokseenkin yhtä hyvää.»
»Ei, minä tahdon oikeaan erämaahan.»
»Jaha. Se on eri asia.»
»Pannaan vanhat rensselit selkään ja lähdetään metsiin oikealle eräretkelle!»
»Eiköhän olisi helpompaa, arvelen, mennä sitten vesitietä Lake Choguen kautta? Voitaisiin kulkea koko tie moottoriveneellä, tasapohjaisella, oikein Evinrudella varustetulla veneellä.»
»Ei kiitos! Repiä rikki hiljaisuutta säikyttävällä moottorilla! Ei sinnepäinkään! Pankaa te vain toinen sukkapari vanhaan laukkuunne ja sanokaa, mitä ruokavaroja pitää olla. Minä olen valmis yhtä pian kuin te.»
»Useimmat urheilijat matkustavat sinne veneellä, mr. Babbitt. Se on pitkä tie kävellä.»
»Kuulkaas, Joe, ettekö te jaksa kävellä?»
»No, kai minä sentään siihen pystyn. Mutta minä en ole käynyt niin kaukana kuuteentoista vuoteen. Useimmat urheilijat menevät veneellä. Mutta voinhan tehdä sen, kun kerran haluatte», sanoi Joe ja meni surullisena tiehensä.
Babbitt oli tyyntynyt pienestä suuttumuspuuskastaan ennenkuin Joe palasi. Hän arveli Joen sulaneen ja alkavan kertoa mielenkiintoisia jutelmiaan, mutta Joe ei ollut pehminnyt vielä silloinkaan, kun he jo olivat matkalla. Hän pysytteli itsepintaisesti Babbittin jäljessä, ja miten laukku rasittikin hänen hartioitansa, miten vimmatusti Babbitt läähättikin, hän saattoi kuulla oppaansa läähättävän samalla tavalla. Mutta tie oli sangen ihana, polku ruskeana männyn neulasista ja koluisena juurista palsamipuiden, sananjalkojen ja koivuviidakoiden keskessä. Babbitt sai takaisin uskonsa ja hikoili hilpeästi edelleen. Pysähtyessään levähtämään hän nauroi:
»Minusta tuntuu, että me suoriudumme aika hyvin ollaksemme näin vanhoja! Mitä?»
»Uh — huh», myönsi Joe.
»Tämä on hurjan kaunis paikka. Katsokaa, tuosta puiden lomitse näkee järven! Kuulkaa, Joe, ette tiedä, kuinka onnellinen olette, kun saatte elää tällaisissa metsissä eikä tarvitse olla kaupungissa sen kitisevien ajopelien ja raksuttavien kirjoituskoneiden ja ihmisten keskessä, jotka kiduttavat toisen puolikuoliaaksi joka päivä! Minä toivoisin tuntevani metsät niinkuin te! Sanokaa mikä tuon pienen punaisen kukan nimi on?»
Joe hieroi selkäänsä ja katseli nyrpeästi kukkaa.
»Jaa, mikä kutsuu sitä miksikin — —-, minä sanon sitä aina vain vaaleanpunaiseksi kukaksi.»
Babbittin ajatukset uinuivat vähitellen pois, kun marssi muuttui sokeaksi taivaltamiseksi eteenpäin. Hän oli aivan näännyksissä väsymyksestä, hänen paksut säärensä tuntuivat kävelevän eteenpäin itsestään, ilman johtoa, ja konemaisesti kuivasi hän hikeä, joka kiusasi hänen silmiään. Hän oli liian väsynyt voidakseen tuntea mitään tietoista iloa, kun he kilometrin pituisen vaelluksen jälkeen päivänpaahteista porrassiltaa myöten erään suon poikki, missä kärpäset parveilivat kuumien pensastojen yllä, tulivat Box Car Pondin viileälle rannalle. Laskiessaan laukun selästään hän menetti tasapainonsa ja horjui eikä pitkään kotvaan saattanut seistä pystyssä. Hän makasi vehmaan vaahteran alla urheilumajan vieressä ja tunsi nautinnokseen vaipuvansa uneen.
Hän heräsi auringonlaskun aikaan ja tapasi Joen täydessä puuhassa valmistamassa illallista käristetystä liikkiöstä ja munista ja ohukaisista, ja hänen erämiesihailunsa elpyi. Hän istui kannon päähän ja tunsi itsensä miehekkääksi.
»Joe, mitä tekisitte, jos teillä olisi paljon rahaa? Jatkaisitteko te oppaana olemista vai hankkisitteko itsellenne pienen metsäpalstan ja olisitte ihmisistä riippumaton?»
Ensimmäisen kerran kirkastui Joen naama. Hän käänsi hiukan paistinkojeitansa ja sanoi: »Minä olen sitä monta kertaa ajatellut. Jos minulla olisi rahaa, muuttaisin Tinkers Fallsiin ja panisin pystyyn sievoisen kenkäkaupan.»
Illallisen jälkeen Joe ehdotti pokerin pelaamista, mutta Babbitt ei siihen suostunut, ja Joe meni yhtä tyytyväisenä maata kello kahdeksan. Babbitt istui kannolla, katseli tummalle järvelle ja huitoi hyttysiä. Kuorsaavaa opasta lukuunottamatta ei viidentoista kilometrin piirissä ollut ainoatakaan muuta ihmisolentoa. Hän oli yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässään. Ajatukset liikkuivat Zenithissä.
Hän mietti huolestuneena, eiköhän miss McGoun maksanut liikaa kopiopaperista. Hän samalla kertaa ikävöi ja harmitteli ajatellessaan ainaista ilveilyä Grobiaanien pöydässä. Ajatteli, mitä Zilla Riesling nyt mahtoi tehdä. Mahtoiko Ted, saatuaan kesän aikana esiintyä kypsänä autotyöläisenä, aikoa ryhtyä lukemaan yliopistossa? Ajatteli vaimoansa. »Jos hän vain — — — jos hän vain ei olisi niin vietävän tyytyväinen lojumaan levossa — — — Ei! Minä en tahdo. Minä en tahdo palata. Minä olen viidenkymmenen ikäinen kolmen vuoden kuluttua. Kuudenkymmenen kolmentoista päästä. Minulla täytyy olla jotakin iloa elämästäni ennenkuin se on liian myöhäistä! Vähän sillä väliä mitenkä! Täytyy!»
Hän ajatteli Ida Putiakia, Eddie Swansonia, sitä miellyttävää leskeä — mikä sen nimi olikaan — Tanis Judique — — — sitä, jolle hän oli hankkinut sen asunnon. Kuvitteli juttelevansa heidän kanssaan, kunnes hätkähti:
»Peijakas, minä en näy saattavan olla ajattelematta ihmisiä!»
Tällä tapaa tuli hänelle selväksi, että oli vain hulluutta karata tiehensä, kun ei kuitenkaan pääse karkuun omalta itseltään. Niinpä hän lähtikin takaisin Zenithiä kohti. Hänen matkansa ei ollut paon näköinen, mutta hän pakeni yhtä kaikki, ja neljä päivää myöhemmin hän istui Zenithiin menevässä junassa. Hän tiesi hiipivänsä takaisin, ei sen vuoksi, että hän olisi halunnut niin tehdä, vaan sentähden, että se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Hän tarkasteli jälleen havaintoansa, ettei milloinkaan voisi karata Zenithistä ja perheestään ja konttoristaan. Senvuoksi, että hänellä omissa aivoissaan oli perheensä ja konttorinsa ja jokainen Zenithin katukuva ja piirre.
»Mutta minä — — — totisesti, minä sittenkin toimitan jotakin!» lupasi hän itselleen ja koetti saada itseensä sankaruuden tunteen.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
1.
Kulkiessaan läpi junan etsien tuttavia hän näki vain yhden tutun ihmisen ja se oli Seneca Doane, juristi, joka nautittuaan erinomaisia etuja Babbittin kurssitoverina yliopistossa ja yhdistysten edusmiehenä oli tullut hulluksi ja ollut ensimmäisenä nimenä maanviljelystyöläisten vaalilistalla ja veljeillyt ilmeisten sosialistien kanssa. Vaikka Babbitt nyt oli kapinoitsija, ei hän sentään tahtonut näyttäytyä yhdessä sellaisen fanaatikon kanssa, mutta koko Pullman-vaunurivissä ei hän tavannut ketään muuta tuttavaa, ja niin hän pysähtyi vastenmielisesti. Seneca Doane oli pienikasvuinen, ohuttukkainen, hyvin Chum Frinkin näköinen, paitsi ettei hänellä ollut Frinkin hilpeää virnistystä. Hän luki kirjaa, jonka nimi oli »Kaiken maailman tie». Babbittista kirja näytti uskonnolliselta, ja hän alkoi miettiä, oliko Doane ehkä kääntynyt ja tullut siivoksi ja isänmaalliseksi.
»Hei, kas Doane! Terve!», sanoi hän.
Doane nosti katseensa. Hänen äänensä tuntui erittäin ystävälliseltä:
»Kas. Terve, Babbitt.»
»Matkoilla, näen minä?»
»Niin, olen ollut Washingtonissa.»
»Washingtonissa, vai niin? No, kuinka hallitus suoriutuu?»
»Se — — — mutta etkö istu?»
»Kiitos, voinhan sen tehdä. Niin. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi on puhuttu, Doane! Minä olen ollut — — — hm — — — vahinko, ettet tullut viime luokkakokoukseen.»
»Oo — — — kiitos vain.»
»Mitä sanovat ammattiyhdistykset? Asetutko ehdokkaaksi pormestarinvaalissa taas?»
Doane tuntui hermostuneelta. Hän selaili kirjansa lehtiä. Hän sanoi: »Ehkäpä kyllä», mutta niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi mitään erikoista, ja hymyili.
Babbitt piti siitä hymystä ja etsi keskustelunainetta: »Minä näin metkan kabaretin New Yorkissa: Se oli seurue 'Huomenta, Hunajahuuli' Mintonin hotellista.»
»Jaa, ne on kauniita tyttöjä. Minä tanssin siellä eräänä iltana.»
»Mitä? Huvittaako sinua tanssi?»
»Tietty se. Minä pidän enemmän tanssista ja kauniista naisista ja hyvästä ruuasta kuin mistään muusta maailmassa. Niinkuin useimmat miehet.»
»Mutta, perhana, Doane, minä luulin, että sinä ja sinun kaltaisesi tahdoitte riistää meiltä hyvän ruoan ja kaiken muun.»
»Ei. Ei ensinkään. Minä soisin vain näkeväni myöskin esimerkiksi vaatturityöläiset pitämässä kokoustaan Ritzin hotellissa ja toimeenpanemassa tansseja kokouksen jälkeen! Eikö se ole järkevää?»
»On totisesti! Se saattaa olla aate! Hm — — — ikävää, ettei ole tavattu useammin viime vuosina! Kuule, minä toivon, ettet kanna kaunaa minulle senvuoksi, että vastustin sinua vaaleissa ja kiipesin puhumaan Proutin puolesta. Näes minä kuulun Tasavaltalaisten Järjestöön ja tunsin ikäänkuin — — —»
»Eihän sinulla ollut mitään syytä olla vastustamatta minua. Minä uskon mielelläni, että olet hyödyksi Järjestölle. Minä muistan — —yliopistossa sinä olit tavattoman kaukonäköinen ja vastaanottoinen vaikutuksille. Muistan vielä, kuinka sanoit minulle, että aioit ruveta asianajajaksi ja ajaa maksuttomasti köyhien asiaa ja taistella rikkaita vastaan. Ja minä taas sanoin, että halusin itse tulla rikkaaksi ja ostaa tauluja ja asua New Portissa! Sinä innostit oikeastaan meitä kaikkia.»
»Niin… No niin… Minä olen kyllä aina tahtonut olla kaukonäköinen.» Babbitt oli hirveän hämillään ja hyvillään; hän koetti näyttää samalta pojalta kuin neljännes vuosisataa sitten, ja hänen kasvonsa loistivat, kun hän sanoi vanhalle ystävälleen Seneca Doanelle:
»Useimmilla ihmisillä, niilläkin, joilla on tarmoa, ja niillä, jotka luulevat olevansa edistysmielisiä, on vikana, etteivät ole kaukonäköisiä ja vapaamielisiä. Minä puolestani katson, että on aina annettava vastustajallekin mahdollisuus ja kuunneltava hänen aatteitaan.»
»Mainiota!»
»Kuulepas, miten minä katson asiaa: Hiukkanen oppositiota tekee hyvää meille kaikille, joten, varsinkin jos on liikemies ja ottaa osaa yhteiskuntatyöhön, täytyy olla suvaitsevainen.»
»Niin — — —»
»Minulla on aina tapana sanoa, että miehellä pitää olla kaukonäköisyyttä ja ihanteita. Muutamat liiketoverini pitävät minua kyllä koko kaukonäköisenä, mutta minä annan heidän ajatella mitä tahtovat ja kuljen omaa tietäni — aivan niinkuin sinäkin… Saakeli, eikös olekin hauskaa istua näin juttelemassa ja ikäänkuin, niin sanoakseni, elvyttämässä ihanteitansa?»
»Mutta meidänlaisemme kaukonäköiset miehet joutuvat usein tappiolle.
Eikö se sinua huolestuta?»
»Ei vähääkään! Ei kukaan voi määrätä, mitä minun tulee ajatella!»
»Sinä olet juuri semmoinen mies, jota minä tarvitsen! Minä tahtoisin, että sinä puhuisit muutamien liikemiesten kanssa ja koettaisit saada heitä kohtelemaan vähän suvaitsevammin Beecher Ingramia.»
»Ingramiako? Mutta sehän on se hullu saarnamies, joka potkittiin pois kongregationalistikirkosta ja joka saarnaa vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa vastaan, eikö olekin?»
Sellainen, selitti Doane, oli todellakin yleinen mielipide Beecher Ingramista, mutta hän itse piti Ingramia ihmisveljeskunnan pappina, jonka veljeskunnan tunnettu tukipylväs Babbitt itse oli. Tahtoisiko Babbitt siis koettaa estää ystäviänsä vainoamasta Ingramia ja hänen hyljeksittyä pientä kirkkoansa?
»Aivan varmaan! Minä tartun joka ainoan pojan kraveliin, jonka vain kuulen puhuvan pahaa Ingramista», sanoi Babbitt hellästi rakkaalle ystävälleen Seneca Doanelle.
Doane lämpeni ja alkoi vetää esiin vanhoja muistoja. Hän puhui Saksassa pidetyistä ylioppilaspäivistä, Washingtonissa harjoitetusta poikamiesveroagitatiosta, kansainvälisistä työläiskonferensseistä. Hän mainitsi ystävänsä lordi Wycomben, eversti Wedwodin, professori Piccolin. Babbitt oli aina luullut, että Doane seurustelee ainoastaan kansainvälisten työläisliittolaisten kanssa, mutta hän nyökkäsi vakavasti, niinkuin mies, joka tuntee tusinoittain Wycombe-lordeja, ja sai sovitetuksi väliin kaksi viittausta Sir Gerald Doakiin. Hän tunsi itsensä rohkeaksi ja idealistiksi ja kosmopoliitiksi.
Äkkiä hän uudessa henkisessä suuruudessaan tunsi sääliä Zilla Rieslingiä kohtaan ja ymmärsi häntä, mitä Propagandakerhon tusinaihmiset eivät ikinä voisi tehdä.
2.
Viisi tuntia senjälkeen, kun hän oli tullut Zenithiin ja kertonut vaimolleen kuinka kuuma oli ollut New Yorkissa, hän meni tervehtimään Zillaa. Hän oli täynnä aatteita ja sovinnollisuutta. Hän pitäisi huolen, että Paul päästettäisiin vapaaksi, hän tekisi jotakin epämääräistä, mutta valtavan siunauksellista Zillan hyväksi; hän olisi yhtä jalo kuin hänen ystävänsä Seneca Doane.
Hän ei ollut nähnyt Zillaa sen jälkeen, kun Paul oli ampunut häntä, ja hän kuvitteli häntä yhäkin hilpeäksi, raikasväriseksi, vilkkaaksi ja eloisaksi. Pysähtyessään Zillan asunnon eteen erään synkän laitakadun varrelle, varastokorttelien taa, hän tunsi mielessään outoa vastenmielisyyttä. Eräässä yläkerroksen ikkunassa hän näki Zillan, mutta tämä oli veretön ja vanhentunut niinkuin kellastunut palanen vanhaa kokoonpuristettua ja rypistynyttä paperia. Zilla, joka ennen oli tanssinut ja teutaroinut, istui nyt hirvittävän hiljaisena.
Babbitt sai odottaa puoli tuntia, ennenkuin Zilla tuli täyshoitolan seurusteluhuoneeseen. Viisikymmentä kertaa aukaisi hän valokuvia Chicagon maailmannäyttelystä vuonna 1893 sisältävän kirjan, viisikymmentä kertaa hän katsoi erästä taulua, joka esitti Kunniaoikeutta.
Hän hätkähti, kun Zilla seisoi vihdoin huoneessa. Zillalla oli mustaruutuinen hame, jota hän oli koettanut saada eloisammaksi punaisella uumavyöllä. Vyö oli mennyt rikki ja oli huolellisesti korjattu. Babbitt huomasi tämän, kun ei tahtonut katsoa hänen olkapäitään. Toinen olka oli alempana kuin toinen, toista käsivartta Zilla piti koukistuneena, ikäänkuin se olisi ollut halvaantunut, ja korkean, halvoista pitseistä tehdyn kauluksen alla oli syvennys voimattomassa kaulassa, joka kerran oli ollut loistavan valkoinen ja pehmeän täyteläinen.
»No?» sanoi Zilla.
»Rakas Zilla! Peijakas vieköön, tuntuuhan hyvältä saada nähdä sinua jälleen!»
»Hän voi lähettää sanan jonkin asianajajan kautta.»
»Helkkarissa, Zilla! Minä en ole tullut juuri hänen vuokseen. Tulen vanhana ystävänä.»
»Sitäpä on saanut kauan odottaa!»
»No niin, sinähän tiedät, kuinka asia on. Minä ajattelin, että sinä et tahtoisi nähdä hänen ystäväänsä kotvaan aikaan ja — — — mutta istu toki. Ollaan järkeviä! Me olemme kaikki tehneet monta tekoa, jota meidän ei olisi pitänyt tehdä, mutta ehkä voisimme ikäänkuin alkaa alusta. Vakavasti, Zilla, minä tahtoisin niin kernaasti tehdä jotakin saadakseni nähdä teidät molemmat onnellisina. Tiedätkö, mitä tulin tänään ajatelleeksi? Ota huomioon, Paul ei tiedä tästä mitään — hän ei tiedä, että minulla on ollut aikomus tulla tervehtimään sinua. Minä tulin ajatelleeksi näin: 'Zilla on hyväsydäminen kunnon nainen, ja hän tulee ymmärtämään, että, hm, Paul on saanut läksytyksensä nyt'. Eikö olisi hyvä aate, jos sinä pyytäisit kuvernööriä armahtamaan häntä? Minä luulen, että kuvernööri tekisi sen, jos pyyntö tulisi sinun puoleltasi. Ei, odota. Ajattele vain, kuinka hyväksi sinä tuntisit itsesi, jos olisit jalomielinen!»
»Niin, minä tahdon olla jalomielinen!» Zilla istui suorana ja kankeana ja puhui jäätävän kylmästi.
»Siitä syystä minä tahdon pitää häntä vankeudessa. Varoitukseksi pahantekijöille. Minä olen kääntynyt, George, sen hirmun jälkeen, jonka se mies teki minua vastaan. Ennen olin joskus epäystävällinen tai halasin maallisia huvituksia, tanssia ja teatteria. Mutta kun makasin sairaalassa, tuli helluntaiystävien pastori minun luokseni ja hän osoitti minulle aivan Jumalan sanasta poimittujen ennustusten mukaan, että viimeinen tuomio on lähellä ja kaikki vanhojen kirkkojen jäsenet joutuvat suoraan ikuiseen kadotukseen, koska he ovat ainoastaan nimikristityitä ja pitävät kiinni maailmasta, lihasta ja perkeleestä — — —»
Viisitoista kiivasta minuuttia hän puhui kehoittaen Babbittia pakenemaan viimeistä vihaa, hänen kasvonsa punersivat, ja hänen kuollut äänensä sai jälleen muinaisen Zillan kimakan tarmon sävyä. Hän lopetti hurjistuneena:
»Se on Jumalan siunaus, että Paul on vankilassa nyt rangaistuksen kohtaamana ja nöyryyttämänä, jotta hän voi pelastaa sielunsa ja jotta muilla pahoilla miehillä, noilla inhoittavilla naisten pyydystäjillä, on esimerkki silmäinsä edessä.»
Saarna sattui Babbittiin, ja hän väänteli itseänsä. Niinkuin hän kirkossa ei uskaltanut hievahtaa saaman aikana, niin tunsi hän nytkin, että täytyi näyttää tarkkaavaiselta, vaikka Zillan kirkuvat uhkaukset lensivät hänen ohitseen kuin petolinnut.
Hän koetti olla sovinnollinen ja veljellinen.
»Niin, minä tiedän, Zilla. Mutta, peijakas, uskonnon ydinhän on kai armeliaisuus, eikö olekin? Salli minun sanoa sinulle, kuinka ajattelen asiaa: Me tarvitsemme tässä maailmassa jalomielisyyttä, ennakkoluulottomuutta, jos tahdomme johonkin pyrkiä. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla laajakatseinen ja ennakkoluuloton — — —»
»Sinäkö? Ennakkoluuloton?» Sävy muistutti aivan entistä Zillaa. »Ah, George Babbitt, sinä olet kai jokseenkin yhtä laajakatseinen ja ennakkoluuloton kuin partaveitsi.»
»Vai niin, olenko? Vai niin. No, sitten sanon sinulle vain, että — — — sitten — — — sanon — minä — vain — sinulle, että minä joka tapauksessa, piru vieköön, olen yhtä laajakatseinen kuin sinä uskonnollinen. Sinä — muka uskonnollinen!»
»Niin olen. Meidän pastorimme sanoo, että minä olen hänelle tuki uskossa.»
»Sen uskon heikkarin hyvin! Paulin rahoilla! Mutta vain osoittaakseni sinulle, kuinka laajakatseinen minä olen, aion lähettää kymmenen dollarin shekin tuolle Beecher Ingramille senvuoksi, että ihmiset sanovat sen miesparan saarnaavan vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa vastaan ja koettavat ajaa häntä ulos kaupungista.»
»Ja siinä he tekevät oikein. Heidän pitäisi ajaa hänet ulos kaupungista! Hänhän saarnaa — jos sitä voi sanoa saarnaamiseksi — teatterissa, saatanan huoneessa! Sinä et tiedä, mitä merkitsee, että löytää Jumalan, että löytää rauhan, että huomaa ansat, joita perkele virittää meidän jalkojemme tielle. Minä olen sanomattoman iloinen, kun voin nähdä Jumalan salaisen aivoituksen siinä, että hän antoi Paulin ampua minua ja tehdä lopun minun elämästäni synnissä — ja Paul saa hyvin ansaitun palkkansa siitä julmuudesta, jota hän minua kohtaan osoitti — ja minä toivon… että hän kuolee vankilassa!»
Babbitt hypähti ylös hattu kädessä ja murisi:
»Jaa, jos tämä on sitä, mitä sinä sanot elämiseksi rauhassa, niin varoita minua Jumalan tähden, ennenkuin varustaudut riitaan — ole niin hyvä!»
3.
Valtava on kaupunkien voima pakottaa vaeltaja takaisin luoksensa. Enemmän kuin vuoret tai rantoja riistävä meri pitää kaupunki luonteensa järkähtämättömänä, kyynillisenä, toteuttaen näennäisten muutosten alaisena päämääräänsä. Vaikka Babbitt oli jättänyt perheensä ja oleskellut erämaassa Joe Paradisen kanssa, vaikka hän iltaa ennen paluutaan Zenithiin oli ollut aivan varma, ettei hän eikä kaupunki olisi enää sama, ei hän kymmentä päivää paluunsa jälkeen olisi voinut uskoa olleensa milloinkaan poissa. Ei myöskään ollut laisinkaan selvää hänen tuttavilleen, että tämä oli uusi George F. Babbitt, paitsi että hän oli ärtyisempi alituisessa ilveilyssä Atleettikerhossa ja kerran, kun Vergil Gunch huomautti, että Seneca Doane pitäisi hirttää, ärähti:
»Perhana! Hänessä ei ole mitään vikaa!»
Kotona hän röhki »mitä?» sanomalehtensä äärestä vastaukseksi vaimonsa muistutuksiin, oli ihastunut Tinkan uuteen punaiseen tamoshanteriin ja selitti: »Tuo vanha peltinen autotalli on tyylitön. Minun täytyy rakentaa hauskempi puusta.»
Verona ja Kenneth tuntuivat todellakin olevan kihloissa. Escott oli sanomalehdessään aloittanut taistelun suoranaisien ostojen puolesta välityskauppoja vastaan. Tulokseksi hän oli saanut erinomaisen paikan eräässä välitysliikkeessä, ja hänellä oli siksi hyvä palkka, että voi mennä naimisiin. Tietenkin hän nyt häpäisi niitä edesvastuuttomia reporttereja, jotka kirjoittivat pötyä ja moittivat välitysliikkeitä, »tietämättä mistä puhuivat»!
Syyskuussa tänä vuonna oli Ted aloittanut opintonsa yliopistossa. Se oli Mohalisissa, vain viidenkolmatta kilometrin päässä Zenithistä ja Ted tuli usein kotiin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Babbitt oli huolestunut. Ted harrasti kaikkea muuta kuin lukemista. Hän oli koettanut luoda uudestaan jalkapallokerhon, hän ikävöi pesäpallokautta, hän oli tanssikerhokomitean jäsen, ja kaksi yhdistystä oli ottanut hänet (zenithiläisenä ylimyksenä maalaispoikien keskuudessa) ehdokkaakseen. Mutta hänen opinnoistaan ei Babbitt saanut tietää enempää kuin mutisevan lauseen:
»Äh, nuo perhanan vanhat peruukit tunkevat meihin vain kaikkinaista roskaa kirjallisuudesta ja kansantaloudesta.»
Eräänä päivänä Ted ehdotti:
»Sano isä, enkö voisi siirtyä yliopistosta teknilliseen kouluun mekaanikoksi? Sinä muriset aina, että minä en lue, mutta siellä minä tosiaan lukisin.»
»Ei. Teknillisellä koululla ei ole samaa arvoa kuin yliopistolla», sanoi Babbitt äreästi.
»No senpä minä juuri tahtoisin nähdä, eikö muka ole! Teknologit voivat pelata missä ryhmässä tahansa!»
Seurasi sarja selityksiä »sen seikan taloudellisesta arvosta, että on tunnettu yliopistomieheksi, kun tulee juridiselle alalle» ja todella kaunopuheinen kuvaus juristin elämästä. Loppuun päästessään oli Babbitt tehnyt Tedistä Yhdysvaltojen senaattorin.
Etevien luettelemiensa juristien joukossa Babbitt oli maininnut Seneca
Doanen.
»Mutta siunatkoon!» sanoi Ted hämmästyneenä. »Minähän luulin sinun aina sanoneen, että tuo Doane oli pähkähullu.»
»Kuule, suuresta miehestä ei puhuta sillä tavalla! Doane on aina ollut minun erikoinen hyvä ystäväni — minä autoin häntä yliopistossa — minä autoin häntä uransa alkuun ja niin sanoakseni inspiroin häntä. Vain senvuoksi, että hän osoittaa ymmärtävänsä työmiesten pyrkimyksiä, pitää joukko tyhmyreitä, joilla ei ole laajanäköisyyttä eikä ennakkoluulottomuutta, häntä hulluna, mutta minä sanon sinulle, että heistä aniharva saa sellaisia tuloja kuin hän, ja hän on ystävä useiden koko maailman mahtavien ja kaikkien vanhoillisten miesten kanssa — kuten lordi Wycomben, tuon, hm, tuon suuren englantilaisen aatelismiehen, joka on niin tunnettu! Ja kumpaako mieluummin haluat: ollako yhdessä kaikkinaisten rasvaisten mekaanikkojen ja työmiesten kanssa vai olla lordi Wycomben kaltaisen hienon miehen tuttava ja saada kutsun päivällisille hänen kotiinsa?»
»No niin — kuka tietää», huokasi Ted.
Seuraavana lauantaina hän esitti innostuneena:
»Sano isä, miksi en minä voisi lukea vuori-insinööriksi sen sijaan, että tulisin juristiksi? Sinä puhut arvosta — — — sitä ei kenties ole niin paljoa mekaanikoilla, mutta vuori-insinöörit, näes, saivat seitsemän yhdestätoista Nu-Tau-Taun vaaleissa.»
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
1.
Lakko, joka jakoi Zenithin kahteen vihollisleiriin, valkoiseen ja punaiseen, alkoi syyskuun lopussa siten, että puhelin- ja kuljetustyöläiset lakkasivat työstä pannakseen vastalauseen palkkojen alentamista vastaan. Vastamuodostunut meijerityöläisammattiyhdistys teki lakon osaksi myötätunnosta, osaksi saadakseen neljänkymmenenneljän tunnin viikon. Heitä seurasi ajurien ammattiyhdistys. Teollisuus häiriytyi, ja koko kaupunki puhui hermostuneesti raitiotielakosta, kirjaltajalakosta, suurlakosta. Suuttuneet kaupunkilaiset, jotka koettivat päästä puhelinyhteyteen toistensa kanssa lakkorikkurien avulla, raivosivat voimattomassa vimmassa. Jokainen kuorma-auto, joka tehtaista lähti tavara-asemille, oli poliisikonstaapelin saattama, joka istui, koettaen näyttää huolettomalta, lakkorikkuriajajan rinnalla. Zenithin Teräs- ja Koneyhtiön viisikymmentä autoa käsittävän jonon kimppuun hyökkäsivät lakkolaiset — he tulivat katukäytävältä, vetivät ajajat alas istuimilta, löivät rikki kaasuttajat ja magneetit, telefonistien hurratessa vieressä ja poikaviikarien nakellessa tiilikiviä.
Kansalliskaarti komennettiin liikkeelle. Eversti Nixon, joka yksityiselämässä oli Mr. Caleb Nixon, Traktoriyhtiö Pullmoren sihteeri, puki yllensä pitkän khakinutun ja kulki arvokkaasti väkijoukkojen läpi automaattinen revolveri kädessään. Myöskin Babbittin ystävä, Clarence Drum, kenkätehtailija — pyylevä ja leikkisä herra, joka kertoi juttuja Atleettikerhossa ja oli merkillisesti villakoiran näköinen — esiintyi vaappuvana, mutta julmana ja uhkaavana kapteenina, vyö kireänä pienen paksun vatsan ympärillä ja pieni pyöreä suu vihaisessa supussa, kun hän ärjäisi kadunkulmissa seisoskeleville: »Kävelkää! Ei siinä saa seistä vetelehtimässä!»
Jokainen sanomalehti kaupungissa, yhtä lukuunottamatta, vastusti lakkolaisia. Kun roskaväki ryösti sanomalehtikioskit, asetettiin jokaisen viereen yksi kaupungin miliisin jäsen, nuori, hämillinen rilliniekka porvarissotilas — yksityiselämässä kirjanpitäjä tai kauppa-apulainen — joka seisoi ja koetti näyttää peloittavalta katupoikien huutaessa: »Kas tinasotamiestä!» ja lakkoilevien ajurien ystävällisesti kysyessä: »Kuules, Joe! Kun minä olin Ranskassa sotimassa, olitko sinä silloin leirillä Valtioissa vai harjoittamassa ruotsalaista voimistelua N.M.K.Y:ssä? Pitele varovasti tuota pistintä, ettet satuta itseäsi!»
Zenithissä ei kukaan puhunut mistään muusta kuin lakosta, ja kaikki olivat joko sen puolella tai sitä vastaan. Jokainen oli joko rohkea työläisten ystävä tai pääoman oikeuden pelvoton puolustaja, ja kummassakin tapauksessa hän oli sotainen mieleltään ja valmis kieltämään kenen tahansa ystävänsä, joka ei vihannut vihollista.
Eräs säilykemaitovarasto sytytettiin tuleen — molemmat puolet syyttivät toisiansa, ja kaupunki kävi hysteeriseksi.
Babbitt valitsi tämän ajankohdan julkisesti siirtyäkseen liberalismiin.
Hän kuului terveeseen, viisaaseen, oikeastiajattelevaan ryhmään ja oli silloin sitä mieltä, että kurjat agitaattorit olisi ammuttava. Suuttui, kun hänen ystävänsä Seneca Doane puolusti vangittuja lakkolaisia, ja ajatteli mennä Doanen luo ja selittää, mitä miehiä nuo agitaattorit olivat. Mutta luettuaan erään plakaatin, joka väitti, että puhelintyöläiset olivat entisilläkin palkoilla nähneet nälkää, hän tuli huolestuneeksi.
»Silkkaa valetta ja vääriä numeroita!» sanoi hän, mutta epäröiden ja hiljaisella äänellä.
Seuraavaksi sunnuntaiksi ilmoitti presbyteriaaninen kirkko Chatham Roadin varrella tohtori John Jennison Drewin saarnaavan aineesta »Kuinka Vapahtaja tekisi lopun lakoista». Babbitt oli ollut huono kirkkomies viime aikoina, mutta meni nyt kirkkoon toivoen, että tohtori Drew todellakin oli saanut selvän, mitä jumalaiset voimat ajattelivat lakoista. Babbittin vieressä, suurella, kiiltävällä plyyshipenkillä, istui Chum Frink.
Frink kuiskasi: »Toivottavasti tohtori antaa lakkolaisille, minkä ne sietävät! Saarnamiehen ei mielestäni yleensä sovi sekaantua politiikkaan — hänen pitää pysyä yksinomaan uskonnossa ja vapahtaa sieluja eikä antaa aihetta äkkinäiseen väittelyyn — — — mutta tämmöisenä ajankohtana olen todellakin sitä mieltä, että hänen on noustava sanomaan noille lurjuksille, mitä me heistä ajattelemme.»
»Jaa — niin —», sanoi Babbitt.
Runollisen ja yhteiskunnallisen hehkunsa innossa, tukka pörrössä, jyrisi tohtori Drew:
»Niiden taloudellisten häiriöiden onnettomana seurauksena, jotka ovat — sanokaamme se vain peittelemättä ja rohkeasti — tukahduttaneet liike-elämän rakkaassa kaupungissamme viime päivinä, on kuultu kaikennäköistä pötypuhetta tieteellisen tieteellisyyden tieteellisestä ehkäisemisestä. Minä sanon teille, että vähimmin tieteellistä maailmassa on tiede! Ottakaa esimerkiksi hyökkäykset kristinuskon vahvistettuja perusoppeja vastaan, jotka hyökkäykset miespolvi sitten olivat ylen suosittuja tiedemiesten kesken! Niin, ne olivat mahtimiehiä, suu täynnä musertavaa arvostelua! He uhkasivat hävittää kirkon, todistaa että maailman oli luonut ja sen erinomaiselle siveys- ja sivistystasolle nostanut vain sokea sattuma. Kirkko seisoo kuitenkin tänä päivänä yhtä lujana kuin milloinkaan ennen, ja ainoa vastaus, jonka kristillisen kirkon paimenen tarvitsee antaa noille hänen yksinkertaisen uskonsa pitkätukkaisille vastustajille, on vain säälin hymy.»
»Ja nyt tahtovat nämä samat tiedemiehet asettaa niiden luonnollisten olojen tilalle, jotka vapaa kilpailu luo, typeriä järjestelmiä, jotka — annettakoon niille kuinka hienoja nimiä tahansa — eivät ole mitään muuta kuin väkivaltaista holhousta. Tietenkään en puhu mitään työasiain tuomioistuimista, sellaisten työmiesten erottamisesta, joiden on todistettu ryhtyneen lakkoon ilman kohtuullista syytä, tai niistä erinomaisista ammattiyhdistyksistä, joissa väki ja työnantaja seisovat rinnakkain samalla puolella. Mutta totisesti tuomitsen ne järjestelmät, joissa tahdotaan korvata itsenäisen työn vapaat ja kehittymässä olevat voimat kaikkinaisilla palkkausasteikoilla ja minimipalkoilla ja hallituksen komiteoilla ja työläisliitoilla ja kaikella semmoisella rapakaljalla.»
»Ihmiset eivät yleensä ymmärrä, ettei koko tämä teollisuuskysymys ole mikään talouskysymys. Siinä on yksinomaan ja ainoastaan kysymys rakkaudesta, kristinuskon käytännöllisestä sovelluttamisesta! Ajatelkaa työläiskomiteain asemesta, jotka yllyttävät vihaan työnantajaa vastaan, tehdasta! Siellä kulkee työnantaja hymyilevänä heidän keskuudessaan, ja he hymyilevät hänelle vastaan: vanhempi veli ja nuorempi. Veljiä tulee heidän olla, rakastavaisia veljiä, ja silloin ovat lakot yhtä mahdottomia ajatella kuin viha kodissa — —»
Tällä kohdalla murahti Babbitt:
»Mokomaakin roskaa!»
»Mitä?» sanoi Chum Frink.
»Hän ei tiedä, mitä puhuu! Sehän on selvää sekamelskaa! Sehän ei sisällä yhtään mitään!»
»Ehkei, mutta — — —»
Frink katsoi häneen epäröiden koko jumalanpalveluksen ajan, kunnes
Babbitt hermostui.
2.
Lakkolaiset olivat ilmoittaneet mielenosoituskulkueen tiistaiaamuksi, mutta eversti Nixon oli kieltänyt sen, tiesivät sanomalehdet. Ajaessaan länteen päin konttoristaan kello kymmenen sinä aamuna Babbitt näki joukon roskaväkeä matkalla Court House Squaren takaisille kiemuraisille, likaisille kaduille. Hän inhosi heitä, koska olivat köyhiä, koska saivat hänen tuntemaan itsensä epävarmaksi. »Perhanan laiskurit! He eivät olisi halpoja työmiehiä, jos heillä olisi vähänkin tarmoa!» sähisi hän. Hän ihmetteli, mahtoiko olla tulossa mellakka. Hän ajoi kohti kulkueen lähtöpaikkaa, erästä kuihtunutta ja vaivaista nurmikkoa, jonka nimenä oli Moore Street Park, ja pysähdytti biilin.
Puisto ja kadut vilisivät lakkolaisia, nuoria miehiä, joilla oli siniset työläismekot, vanhoja miehiä, lakki silmillä. Ristiin rastiin väkijoukon läpi, pitäen sitä liikkeessä kuin kiehuvaa pataa, kulki kaupungin miliisi. Babbitt kuuli sotilaiden yksitoikkoista komennusta: »Liikkukaa — kävelkää pojat —- pitäkää jalat lämpiminä!» Babbitt ihaili heidän järkähtämätöntä hyvätuulisuuttaan. Väkijoukko huusi: »Tinasotamiehet!» ja »Roistot, kapitalistien kätyrit!», mutta sotamiehet vain naureskelivat ja vastasivat: »Mitäpäs siitä! Mutta kävelkääs, pojat!»
Babbitt oli ihastunut porvarikaartiin, vihasi roistoja, jotka ehkäisivät hyvinvoinnin mukavaa edistymistä. Ihmetteli eversti Nixonin räikeää väkijoukon halveksimista, ja kun kapteeni Clarence Drum, hiukan pöyhkeä metsäkauppias, porhalsi ohi, huusi Babbitt kunnioittavasti: »Mainiota, kapteeni, älkää antako niiden lähteä!» Hän oli näkemässä, kun työläiset läksivät marssimaan. Monilla heistä oli plakaatteja: »Meitä ei voi estää rauhallisesti kävelemästä!» Sotamiehet repivät plakaatteja alas, mutta lakkolaiset asettuivat johtajiensa taakse ja alkoivat kulkea ohuena, ei ollenkaan mahtipontisena virtana teräskimmelteisten sotilasrivien lomitse. Babbitt huomasi pettymyksekseen, ettei syntyisi mitään mellakkaa, ei tapahtuisikaan mitään mielenkiintoista.
Sitten hän hätkähti:
Marssivien joukossa, erään kookkaan nuoren työmiehen rinnalla, käveli Seneca Doane hymyilevänä ja tyytyväisenä. Hänen edessään kulki professori Brookbank, Valtion Yliopiston historiallisen osaston esimies, vanha valkopartainen mies, joka kuului tunnettuun, hienoon massachusettsilaiseen sukuun.
»Peijakas!» ajatteli Babbitt hämmästyneenä. »Semmoinen mahtimies yhteisillä asioilla työmiesten kanssa! Ja vanha ystävä Senny Doane! On typerää, että he menevät tuommoiseen roskajoukkoon! He ovat salonkisosialisteja. Mutta rohkeita he ovat! Eihän heillä ole siitä mitään ansiota, ei yhtä senttiä, ja — — — nehän ovat melkein kaikki lakkolaiset roistomaisen näköisiä. Melkein jokaikinen.»
Sotamiehet pakottivat kulkueen kääntymään eräälle poikkikadulle.
»Heillä on ihan yhtä suuri oikeus marssia kuin kenellä tahansa! Kadut ovat heidän omiansa yhtä hyvin kuin Clarence Drumin tai Amerikan Legionan», mutisi Babbitt, »Tosinhan — — — nuo ovat huonoa ainesta mutta — — — yhtäkaikki!»
Atleettikerhossa istui Babbitt ääneti lunchin aikana, kun toiset huolestuneina pudistelivat päitään: »Mihin tämä mahtanee johtaa?» tai lohduttelivat itseään laskemalla leikkiä.
Kapteeni Clarence Drum kulki mahtaillen ohi khakipuvussaan.
»Miten käy, kapteeni?» kysyi Vergil Gunch.
»Hyvin! Me saimme heidät poikkikaduille ja hajalle, ja heiltä meni halu pois.»
»Mainiota; ei mitään mellakkaa!»
»Mitä mainiota?» marisi Mr. Drum. »Jos saisin tahtoni toteutumaan, niin täällä syntyisi mellakoita, minä panisin itse ne käyntiin ja tekisin sitten lopun koko jutusta. On typerää odottaa ja siekailla mokomia herroja ja antaa levottomuuksien jatkua. Minä sanon teille, että nuo lakkurit eivät ole mitään muuta kuin pommeja heitteleviä sosialisteja ja roistoja, ja ainoa tapa heitä käsitellä on nuijan käyttäminen. Niin minä tekisin: antaisin heille selkään koko joukolle.»
Babbitt kuuli sanovansa: »Älä helkkarissa, Clarence! Ne olivat jokseenkin samannäköisiä kuin sinä ja minä, enkä minä ainakaan yhtään pommia nähnyt.»
Drum vastasi: »Vai niin, vai et nähnyt? No niin, ehkäpä sinulla olisi halu ottaa lakko hoitaaksesi. Kerro sinä eversti Nixonille, kuinka viattomia lakkolaiset ovat! Hän tulee kyllä iloiseksi sen kuullessaan!» Drum käveli edelleen, ja koko pöytäkunta tuijotti Babbittia.
»Mikä on tarkoitus, tahdotko, että meidän pitäisi syleillä ja suudella niitä piruja, vai mitä?» sanoi Orville Jones.
»Puolustatko sinä mieletöntä laumaa, joka koettaa riistää leivän perheittemme suusta?» raivosi professori Pumphrey.
Vergil Gunch istui kaamean hiljaisena. Hän otti ankaruuden naamiokseen: hänen suunsa oli kova, hänen karhea, lyhyt tukkansa tuntui julmalta, hänen äänettömyytensä oli uhkaava ukonpilvi. Kun toiset vakuuttivat Babbittille, että he varmaan olivat käsittäneet hänet väärin, näytti Gunch siltä, kuin olisi ymmärtänyt hänet liiankin hyvin. Niinkuin tuomari virkapuvussaan kuunteli hän Babbittia, joka änkytti:
»En, en suinkaan; tietenkin ne ovat raakoja roistoja. Mutta minä tarkoitan vain — — — minusta on epäviisasta puhua heidän nuijimisestaan. Sitä ei tee Cabe Nixon. Hän käyttää hienoa diplomaattista tapaa. Senpä vuoksi hän onkin eversti. Clarence Drum on kateellinen hänelle.»
»Olkoon», sanoi professori Pumphrey, »mutta sinä loukkasit Clarencea, George. Hän on ollut ulkona koko aamun ja tullut hikeen ja pölyyn, eikä ole kumma, jos hän tahtoisi antaa selkään noille keljuille.»
Gunch ei sanonut mitään, istui vain ja tarkkasi häntä, ja Babbitt tiesi olevansa silmälläpidon alaisena.
3.
Lähtiessään kerhosta Babbitt kuuli Chum Frinkin sanovan Gunchille: »— — —minä en tiedä, mikä häneen on mennyt. Sunnuntaina tohtori Drew piti mainion saarnan liikemoraalista, ja Babbitt moitti sitäkin. Mikäli voin ymmärtää — — —»
Babbitt tunsi epämääräistä pelkoa.
4.
Hän näki väkijoukon, joka oli kertynyt puutuolilla seisovan puhujan ympärille. Hän pysähdytti auton. Sanomalehdissä olleista kuvista hän tiesi, että sen täytyi olla tunnettu vapaakirkollinen saarnaaja Beecher Ingram, josta Seneca Doane oli puhunut. Ingram oli laiha, liehuvatukkainen mies, posket näivettyneet ja silmät huolestuneet. Hän sanoi: »— — — jos nämä puhelintytöt voivat elää yhdellä aterialla päivässä, pestä oman pyykkinsä ja nähdä nälkää, hymy huulilla, niin totta kai te suuret, rotevat miehet — — —»
Babbitt näki, että Vergil Gunch tarkkasi häntä katukäytävältä. Epämääräisen levottomuuden vallassa hän pani auton käyntiin ja ajoi edelleen, ja Gunchin vihamieliset silmät tuntuivat seuraavan häntä koko yön.
5.
»Monikin luulee», pahoitteli Babbitt vaimolleen, »että jos työmiehet tekevät lakon, niin he ovat ilmeisiä piruja. Tietenkin on olemassa taistelu terveen liike-elämän ja alasrepivien ainesten välillä, ja meidän täytyy nujertaa heidät, kun he käyvät meidän kimppuumme, mutta saakeli soikoon, minä en ymmärrä, miksi emme voi taistella niinkuin gentlemannit ja olla sanomatta, että he ovat roistoja ja että heidät pitäisi ampua.»
»Niin — mutta, George», sanoi Myra tyynesti, »minä luulin sinun aina olleen sitä mieltä, että kaikki lakkolaiset pitäisi panna vankilaan.»
»Sitä en ole koskaan sanonut. Toisin sanoen, minä tarkoitan — — — muutamat tietysti. Edesvastuuttomat johtajat. Mutta minun mielestäni pitää olla ennakkoluuloton ja laajakatseinen — — —»
»Mutta, kultaseni, minä luulin sinun aina sanoneen, että semmoiset niin sanotut 'ennakkoluulottomat' ihmiset ovat kaikkein pahimmat — — —»
»Peijakas, nainen ei koskaan voi ymmärtää saman sanan eri merkityksiä. Sehän riippuu siitä, mitä tarkoittaa. Eikä auta olla niin väkivarma mistään. Nämä lakkolaiset esimerkiksi eivät itse asiassa ole niinkään huonoja ihmisiä. Vain tuhmia. He eivät ymmärrä mutkallisia kauppa- ja voittokysymyksiä, niinkuin me liikemiehet, mutta väliin ajattelen, että he ovat jokseenkin samanlaisia kuin me muut, eivätkä sen persompia palkkoihin kuin me voittoon.»
»George! Jos joku kuulisi sinun puhuvan noin — — — minä hän tunnen sinut; muistan, kuinka hurja ja hullu poika sinä olit. Minä tiedän, ettet tarkoita sanaakaan siitä, mitä sanot — — — mutta jos joku, joka ei ymmärrä sinua, kuulisi sinun puhuvan noin, niin luultaisiin, että olet ihan sosialisti.»
»Mitä minä siitä välitän, mitä ihmiset ajattelevat! Ja sitten tahdon sanoa sinulle samassa — — — tahdon, että sinä ehdottomasti ymmärrät, etten ole milloinkaan ollut hullu, hurja poika, ja kun sanon sinulle jonkin asian, niin tarkoitan myös sitä ja vastaan siitä — — — Vakavasti puhuen: luuletko sinä, että ihmiset katsoisivat minun menevän liian pitkälle, jos sanoisin, että lakkolaiset ovat kunnon ihmisiä?»
»Tietysti. Mutta älä ole levoton, ystäväni! Tiedänhän minä, ettet tarkoita siitä tavuakaan! — Mutta nyt on aika mennä maata. Onko sinulla tarpeeksi peitteitä täksi yötä?»
Babbitt makasi loggiassaan ja mietti: »Hän ei ymmärrä minua. Minä ymmärrän tuskin itseäni. Minkätähden en voi katsella asioita tyynesti, niinkuin ennen?»
»Tekisi mieleni mennä Senny Doanen luokse ja jutella hänen kanssaan.
Ei! Entäpä jos Verg Gunch näkisi minun menevän siitä ovesta sisään!»
»Minun pitäisi tuntea joku tyylikäs nainen ja hauska, joka voisi ymmärtää, mitä oikeastaan pyrin saamaan selville, ja antaisi minun puhua kanssaan ja — — — mahtoikohan Myra olla oikeassa? Saattoivatko pojat uskoa, että olin tullut hulluksi Lain senvuoksi, että olen ennakkoluuloton ja laajanäköinen? Gunchin tapa katsoa minuun — — —»
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
1.
Miss McGoun tuli hänen yksityiskonttoriinsa kello kolme ilmoittamaan:
»Mr. Babbitt, eräs mrs. Judique on puhelimessa — — — hän tiedustaa joitakin korjauksia, ja kaikki herrat ovat ulkona. Tahdotteko te puhua hänen kanssaan itse.»
»All right.»
Tanis Judiquen ääni oli kirkas ja miellyttävä. Puhelinkoneen musta silinteri tuntui antavan elävän pienoiskuvan hänestä itsestään: kimmeltävät silmät, hieno nenä, pehmeä leuka.
»Täällä on Mrs. Judique, muistatteko minua? Te saatoitte minua autolla tänne Cavendish Apartmentsiin ja autoitte minua saamaan hauskan asunnon.»
»Kyllä. Älkää luulko, että olisin unohtanut. Mitä voin tehdä hyväksenne?»
»Niin, se on vain — — — minun ei pitäisi vaivata Teitä sillä, mutta talonmies ei näy osaavan sitä suorittaa. Kuten tiedätte, on huoneistoni ylimmässä kerroksessa, ja nyt syyssateiden aikana on katto alkanut vuotaa, ja minä olisin hirveän iloinen, jos — — —»
»Jaha, no minä tulen sitä katsomaan.» Hermostuneena: »Mihin aikaan luulette olevanne kotona?»
»Niin, minä olen aina kotosalla aamuisin.»
»Oletteko kotona nyt iltapäivällä tunnin päästä tai niin?»
»Olen. Ehkä saisin tarjota Teille kupin teetä. Minunhan pitäisi se tehdä kaiken sen vaivan jälkeen, mitä te olette nähnyt.»
»Mainiota, Minä tulen niin pian kuin pääsen irti.» Hän mietti: »Se on hienosti sivistynyt nainen, chic, you know. 'Kaiken vaivan jälkeen, minkä olette nähnyt — — — tarjota teille kupin teetä'. Hän voisi ihmistä ymmärtää. Minä olen tyhmeliini, mutta en niinkään mahdoton, kun minut oikein tuntee. Enkä minä sitäpaitsi ole niin suuri tyhmeliini kuin ihmiset luulevat.»
Suuri lakko oli loppunut, lakkolaiset oli voitettu. Paitsi että Vergil Gunch tuntui vähemmän ystävälliseltä, ei Babbittin kavalluksesta sakia vastaan ollut mitään näkyviä seurauksia. Moitteen painostava pelko oli poissa, mutta epäröivä yksinäisyydentunne oli jäljellä. Nyt hän oli niin kiihtynyt, että hän osoittaakseen, ettei niin ollut laita, pyöriskeli konttorissa neljännestunnin, katseli sinikopioita, selitti miss Gounille, että mrs. Scott tahtoi enemmän hintaa talostaan — oli koroittanut ensimmäisen hinnan — koroittanut seitsemästätuhannesta kahdeksaantuhanteenviiteensataan — olisiko miss McGoun hyvä ja kirjoittaisi sen kortille — mrs. Scottin talo — koroitetaan. Kun hän näin oli todistanut olevansa välinpitämätön mies, ainoastaan liikeasioihin kiinnostunut, lähti hän ulos. Hän käytti erikoisen pitkän ajan pannakseen auton käyntiin; hän potkaisi renkaita, puhdisti nopeusmittarin lasin ja tunnusteli tuulisuojuksen pikkulamppujen kiertimiä.
Hän ajoi onnellisena Bellevue-kortteliin mrs. Judiquen kuva silmiensä edessä kuin säteilevä valo taivaan rannalla Vaahterain lehdet olivat pudonneet ja täyttivät asfalttikatujen ojat. Päivä oli kuin himmeää vaaleanvihreää kultaa, hiljainen ja tasainen. Babbitt pani merkille Bellevuen mietiskelevän tunnelman ja yksinäisyyden — siinä oli korttelittain puutaloja, autotalleja, pieniä puoteja, rakentamattomia tontteja. »Tämä täytyy puhdistaa; tarvitaan mrs. Judiquen laatuisia ihmisiä, jotta paikka saisi luonnetta», ajatteli hän ajaessaan pitkin pitkiä, mukulaisia, tyhjiä katuja. Tuntui virkistävä, raikas tuulenpuuska, ja hyvinvointia säteillen hän saapui Tanis Judiquen kotiin.
Mrs. Judiquella oli yllään, kun hän hermostuneesti hymyillen otti hänet vastaan, musta chiffonihame, pieni uurros kaunista kaulaa varten. Hän tuntui Babbittista äärettömän ylihienostuneelta. Hän katseli verhoja ja kuvajäljennöksiä arkihuoneessa ja sanoi: »Totisesti, te olette järjestänyt täällä kauniisti. Vain intelligentti nainen voi luoda kodin, se on varma se.»
»Pidättekö todellakin tästä? Minä olen kovin iloinen. Mutta te olette katalasti laiminlyönyt minut. Tehän lupasitte tulla jonakin päivänä opettelemaan tanssia.»
Vähän epävarmana vastasi Babbitt: »No ette te sitä vakavissanne tarkoittanut.»
»Ehkä en, mutta olisittehan voinut koettaa.»
»No, tässä nyt olen ensimmäisellä oppitunnillani, ja te saatte heti paikalla valmistautua siihen, että jään illallisille.»
He nauroivat molemmat tavalla, joka osoitti, etteivät he tietenkään sitä tarkoittaneet.
»Mutta ensin käyn katsomassa sitä vuotopaikkaa.»
Mrs. Judique saattoi hänet lakealle katolle. Se oli oma maailmansa tikapuineen, kuivausnuorineen ja vesisäiliöineen. Babbitt osoitteli erinäisiä seikkoja kenkänsä kärjellä ja koetteli tehota häneen oppineilla lausunnoilla kupariputkista, siitä, kuinka toivottavaa olisi tehdä viemärit lyijystä ja peittää ne kuparilla ja että kattosammiot oli parempi tehdä seetripuusta kuin metallilevystä.
»Täytyy olla selko monesta asiasta, kun on talojen kanssa tekemisissä», ihaili mrs. Judique.
Babbitt lupasi, että katto korjataan kahdessa päivässä.
»Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän puhelintanne?» kysyi hän.
»Ei millään muotoa.»
Babbitt seisoi hetken kaidepuuhun nojaten ja katseli kaupunkia, tuhansia autioita, pieniä bungaloweja, joissa oli luonnottoman suuret portaalit, ja uusia asuinrakennuksia, pieniä mutta koreita, kirjavista tiilistä tehtyjä ja terrakottakoristeilla varustettuja. Niiden takana oli kukkula ja siinä läikkä keltaista savea kuin suuri haava. Jokaisen asuinrakennuksen, jokaisen huvilan vieressä oli pieni autotalli. Täällä asui kunnon pikku väkeä, hyvinvoipaa, ahkeraa, elämänhaluista.
Syyspäivän valo lievitti uusien värien räikeyttä, ja ilma oli kuin auringonkimmelteistä vettä.
»Kuinka ihana iltapäivä! Täältä on kaunis näköala aina Tanners Hilliin saakka», sanoi Babbitt.
»Niin, se on vapaata ja kaunista.»
»Niin helkkarin harvat ihmiset vain panevat arvoa näköalaan.»
»Älkää vain koroittako vuokraani senvuoksi! Oi, se oli ilkeys minun puoleltani! Minä vain kiusoittelin. Mutta vakavasti puhuen: harvat tosiaankin ottavat vaikutelmia näköalasta, minä tarkoitan — — — heillä ei ole mitään käsitystä runoudesta ja kauneudesta.»
»Ei, se on varmaa, ei ole», kuiskasi Babbitt ihaillen hänen solakkaa vartaloansa ja intoutunutta eloisaa tapaa, jolla hän katsoi korkeuteen, leuka pystyssä ja hymy huulilla. »On kai parasta, että soitan peltisepille, niin voivat ryhtyä työhön heti huomenaamulla.»
Kun hän oli soittanut, minkä hän teki huomattavan käskevästi ja rehevän miesmäisesti, näytti hän epäröivän ja huokasi:
»Niin, nyt kai minun sitten täytyy — — —.»
»Oo, teidän täytyy juoda kuppi teetä ensin.»
»Niin, kyllähän se maistuisi, tietysti.»
Oli ihanaa istua selkänojossa tummanviheriällä ripsituolilla, jalat suorina, ja katsella kiinalaista puhelinhyllyä ja Mount Vernonin värillistä valokuvaa, josta hän aina oli paljon pitänyt, sillä välin kuin viereisessä pikku keittiössä — niin lähellä — mrs. Judique lauloi laulua »Kreolittareni». Melkein sietämättömän suloisessa tunnelmassa, niin suuren tyytyväisyyden vallassa, että se täytti hänet kaihoisalla tyytymättömyydellä, hän näki magnoliapuita kuutamossa ja kuuli plantaashineekerien hyräilevän banjon säestyksellä. Hän tahtoi olla mrs. Judiquen lähettyvillä tekosyynä muka auttaminen, mutta samalla kertaa hän tahtoi istua alallaan lumoustilassaan. Hän jäi laiskana istumaan.
Kun mrs. Judique toi sisään kalisevan teetarjottimen, hymyili Babbitt hänelle.
»Kuinka tämä on hurjan hauskaa!»
Ensimmäistä kertaa oli hän salaamatta tunteitansa, hän oli tyyni ja turvallinen ystävällinen, ja ystävällinen ja tyyni oli myöskin emännän vastaus:
»On hauskaa, että olette täällä! Te olitte niin ystävällinen hankkiessanne minulle tämän pikku kodin!»
He olivat yhtä mieltä siitä, että pian tulisi kylmät ilmat. He olivat yhtä mieltä siitä, että täyskielto oli kielto. He olivat yhtä mieltä kaikesta. He kävivät suorastaan rohkeiksi. He viittasivat, että nuo uudenaikaiset nuoret tytöt, suoraan sanoen, että heidän lyhyet hameensa olivat lyhyitä. He olivat ylpeitä havaitessaan, etteivät loukkaantuneet näin avomielisistä lausunnoista. Uskalsipa Tanis sanoa:
»Minä tiedän, että te tulette ymmärtämään — — — minä tarkoitan — — — minä en tiedä kuinka sen sanoisin, mutta minä luulen todellakin, että tytöt, jotka pukeumistavallaan tahtovat näyttää huonoilta, eivät todellisuudessa koskaan mene pitemmälle. He osoittavat, että heiltä puuttuu naisellisen naisen vaistoja.»
Muistaen Ida Putiakia ja kuinka pahoin tämä tyttöletukka oli häntä pidellyt, yhtyi Babbitt tähän innokkaasti; muistaen, kuinka huonosti koko maailma oli häntä kohdellut, hän kertoi Paul Rieslingistä, Zillasta, Seneca Doanista, lakosta.
»Ymmärrättekö? Tietenkin minulla oli yhtä suuri into saada ne veitikat nolatuiksi kuin kenellä muulla tahansa, mutta, peijakas, eihän sen syyn vuoksi toki ole lupa olla ymmärtämättä heidän kantaansa asiassa. Täytyy jo oman itsensä vuoksi olla ennakkoluuloton ja lujanäköinen. Ettekö te ole samaa mieltä?»
»Olen tietenkin!» Hän istui pienellä, kovalla kohojakkaralla, pani kätensä yhteen sivulleen, kumartui eteenpäin ja katseli Babbittia tarkkaavasti. Ja maireisen tunteen vallassa siitä, että oli arvossapidetty, julisti Babbitt:
»Niinpä minä menin ja sanoin kerhokavereille: 'Kuulkaa, minä' — — —»
»Kuulutteko Te Unioniin! Minun mielestäni se on — —»
»En, Atleettikerhoon. Tietysti minua houkutellaan lakkaamatta liittymään Unioniin, mutta minä sanon aina: 'Ei, pojat! Ei kävele!' Maksusta en välitä, mutta en jaksa sietää kaikkia sen ikäviä äijiä.»
»Ette tietysti, mutta kertokaa, mitä te sanoitte heille?»
»No, tokkopa te huolitte sitä kuulla. Minä varmaankin ikävystytän teidät kuoliaaksi omilla asioillani! Tehän tuskin voitte uskoa, että olen jo vanha, rääkkä kun puhelen kuin poikanulikka.»
»Oo, te olette poika vielä. Minä tarkoitan — — — Te ette voi olla päivääkään yli viidenviidettä.»
»E-en, no en juuri paljoa. Mutta minä alan heikkari olkoon tuntea itseni keski-ikäiseksi, kun edesvastuu ja sensemmoinen —»
»Niin, minä tiedän.» Hänen äänensä hyväili Babbittia, se siveli häntä kuin silkka silkki. »Ja minä tunnen itseni niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi joskus, mr. Babbitt.»
»Me olemme säälittävä pari. Mutta minusta me olemme sentään aika hauskoja.»
»Minusta huikean paljon hauskempia kuin useimmat tuntemani ihmiset.» He hymyilivät. »Mutta olkaa niin kiltti ja kertokaa, mitä te sanoitte kerhossa.»
»No, näin se oli: Seneca Doanehan on minun vanha ystäväni — sanokoot mitä tahtovat, mutta useimmat täällä eivät tiedä, että Senny on hyvä tuttava eräiden maailman etevinten valtiomiesten kanssa — — —lordi Wycomben esimerkiksi — — tiedättehän, sen suuren englantilaisen aatelismiehen. Ystäväni sir Gerald Doak sanoi minulle, että lordi Wycombe on Englannin suurimpia pomoja — no, jos ei ollut Doak, oli joku toinen.»
»Oo, tunnetteko te sir Geraldin? Hänet, joka oli täällä McKelveyn luona?»
»Jaa tunnenko hänet? Hyvänen aika, minä tunnen hänet niin hyvin, että me sinuttelemme toisiamme: George ja Jerry, ja oltiin yhdessä rypemässä Chicagossa — — —»
»Se mahtoi olla hauskaa. Mutta — — —» Hän nuhteli etusormella varoitellen: »Minä en voi sallia, että te käytte rypemässä! Minun täytyy ottaa teidät huoltooni.»
»Kuinka toivoisinkaan teidän tekevän niin!. Mutta missä Olinkaan? Niin, nähkää. Minä tiedän sattumalta, mikä suurmies Senny Doane on ulkopuolella Zenithiä, mutta tietysti ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ja Senny on, piru soikoon, niin perhanan vaatimaton, ettei hän anna ihmisten tietää, mitä tavaraa hänellä on laukussaan, kun hän on ulkomailla. No. Lakon aikana tulee Clarence Drum pöyhistellen meidän pöytäämme taisteluvalmiina, pieneen kapteenin univormuunsa pukeutuneena, ja joku sanoo hänelle: 'teetkö sinä lopun lakosta nyt, Clarence?' ja hän pullistautuu kuin kalkkuna ja huutaa niin, että äänen saattoi kuulla ulkohuoneeseen asti: 'Saat uskoa, minä näytin lakon johtajille heidän erehdyksensä, ja he menivät kotiin.' 'Sehän oli hyvä', sanoin minä hänelle, 'ettei syntynyt mitään mellakkaa'. Siihen hän sanoi: 'Mutta jos minä en olisi pitänyt silmiäni auki, niin olisi syntynyt; niillä oli joka miehellä pommi taskussa, ne on ilmettyjä anarkisteja.' 'Älä helkkarissa, Clarence', sanoin minä, 'minä katsoin heitä tarkkaan, eikä heillä ollut pommeja enempää kuin kaniineilla', sanoin minä. 'Tietysti', sanoin minä, 'he ovat tuhmia, mutta he ovat hyvin samankaltaisia kuin sinä ja minä joka tapauksessa', ja sitten sanoo Vergil Gunch tai joku — — — ei se oli Chum Frink te tiedätte, se kuuluisa runoilija — — —me ollaan helkkarin hyviä ystäviä — — — hän sanoo minulle: 'Kuule nyt', sanoo hän, 'tarkoitatko sitä, että sinä puolustat tällaisia lakkoja? Minä suutuin niin, kun mies saattaa tehdä semmoisia johtopäätöksiä, että teki mieleni olla antamatta mitään selitystä lainkaan — — — antaa palttua, eikä mitään muuta — — —
»Ah, se on niin viisasta», sanoi mrs. Judique.
»— — — mutta lopuksi selitin minä hänelle: 'jos sinä olisit tehnyt niin paljon kuin minä Kauppiasyhdistyksen komiteoissa ja kaikissa', sanoin minä, 'niin voisi sinulla olla hiukan oikeutta puhua. Mutta samalla kertaa', sanoin minä, 'olen sitä mieltä, että pitää kohdella vastustajaansa gentlemanin tavoin. No, se tukki heiltä suun. Frink — — — Chum, nimitän minä häntä — — — aina ei osannut enää sanoa sanaakaan, mutta tuosta luultavasti muutamat heistä ikäänkuin päättelivät, että minä olen liian vapaamielinen. Mitä te arvelette?»
»Ah, te olitte niin viisas. Ja rohkea. Minä pidän niin paljon, kun miehellä on rohkeutta seistä vakaumuksensa puolesta.»
»Mutta eikö teistä ollut hyvä koko juttu? Kun kaikki ympäri käy, niin ovat muutamat tovereista niin peijakkaan varovaisia ja ahdasmielisiä, että paheksuvat miestä, joka todella sanoo sydämensä ajatuksen.»