»Mitä teidän tarvitsee siitä välittää! Ajan pitkäänhän heidän täytyy kunnioittaa miestä, joka pakottaa heidät ajattelemaan, ja teidän maineenne puhujana — — —»
»Mitä te tiedätte minun maineestani puhujana?»
»Ohoo, en minä aio puhua kaikkea, mitä tiedän. Mutta vakavasti puhuen te ette tiedä, kuinka kuuluisa mies te olette.»
»Hm — — — mutta en minä tänä syksynä ole pitänyt juuri monta puhetta. Ollut liian järkkynyt siitä Paul Rieslingin jutusta, arvelen. Mutta — tiedättekö mitä, että te olette ensimmäinen, joka ymmärtää, mitä tarkoitan, Tanis — — — saanko olla Teille avomielinen? Hurjan rohkeaa kutsua Teitä etunimeltä.»
»Ah, tehkää se, ja minä sanon teitä Georgeksi. Eikö teistä ole ihanaa, kun kahdella ihmisellä on niin paljon — — — miksi minä sanoisin sitä — — — niin paljon kykyä eritellä, että he voivat heittää pois tuommoiset tuhmat sovinnaiset säännöt ja ymmärtävät toisiansa ja tulevat 'tuttaviksi samassa, niinkuin laivat, jotka kohtaavat yössä?»
»Niin, niin minustakin, juuri niin minäkin ajattelen.»
Babbitt ei istunut enää tyynesti tuolillaan, hän käveli ympäri huoneissa, hän istui sohvalle emännän viereen, mutta kun hän kömpelösti ojensi kättään tämän hienoisia, hyvinhoidettuja sormia kohti, sanoi mrs. Judique hilpeästi:
»Oo, antakaa minulle paperossi! Olisiko pikku Tanis teistä kauhea, jos polttaisi.»
»Oi, ei ensinkään, minä pidän siitä.»
Hän oli usein ja perusteellisesti tarkastanut nuoria tyttöjä, jotka polttivat Zenithin ravintoloissa, mutta hän tunsi vain yhden naisen, joka poltti — — — mrs. Sam Doppelbraun, lyhytaikaisen naapurinsa. Hän sytytti juhlallisesti Tanisin paperossin, katseli löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut panna tulitikun, ja pisti sen taskuunsa.
»Te kaipaatte varmaankin sikaria, miesparka!» kuhersi Tanis.
»Onko Teillä mitään sitä vastaan?»
»Ei, minä rakastan hyvän sikarin savua, se on niin hauskaa ja — — — niin hauskaa ja miehevää! Te löydätte tuhkakupin minun arkihuoneestani vuoteen vieressä olevalta pöydältä, jos olette niin kiltti, että käytte sen noutamassa.»
Hänen makuuhuoneensa sai Babbittin hämilleen; leveä vuode, orvokinvärinen silkkipeite, orvokinväriset kultareunaiset uutimet, kiinalainen Chippendale-piironki ja hämmästyttävä rivi kenkiä korkeavartisissa lesteissä, joiden päällä oli silkkisukkia. Hän tunsi, että hänen tavassaan tulla sisään tuhkakuppi kädessään oli oikea huolettomuuden sävy. »Tyhmeliini, semmoinen kuin Verg Gunch, yrittäisi jotakin leikkipuhetta siitä, että sai nähdä hänen makuuhuoneensa, mutta minä otan asian välinpitämättömänä, tavallisena satunnaisuutena.» Hän ei ollut välinpitämätön jälkeenpäin. Tyytyväisyys toveruuteen oli poissa, ja häntä kiusasi himo koskettaa emäntänsä kättä. Mutta joka kerta, kun hän kääntyi tätä kohti, oli paperossi tiellä. Se oli kilpenä heidän välillään. Babbitt odotti, kunnes hän olisi polttanut sen loppuun, mutta kun hän riemuiten näki hänen sammuttavan sitä tuhkakuppiin, sanoikin Tanis: »Ettekö tahtoisi antaa minulle vielä toista paperossia?» Ja toivottomana näki Babbitt jälleen ohuen savun ja kauniin käden olevan aitana heidän välillään. Babbitt ei ollut ainoastaan utelias saamaan selvää, sallisiko Tanis hänen pitää kättänsä (puhtaimmassa ystävyydessä tietysti!), vaan suorastaan riutui sen kaipuusta.
Pinnalla ei tästä hermostuttavasta draamasta näkynyt mitään. He puhelivat hilpeästi viileistä matkoista Kaliforniaan ja Chum Frinkistä. Kerran sanoi Babbitt tahdikkaasti:
»Minä en todellakaan hyväksy sellaisia junkkareita — paheksun tosiaankin ihmisiä, jotka tarjoavat itse itseänsä vieraisille, mutta minulla on ikäänkuin semmoinen tunne, että minä tulen syömään illallista viehättävän mrs. Tanis Judiquen kanssa tänä iltana. Mutta te olette kai arvatenkin jo varattu monelle muulle taholle?»
»Hm, minä ajattelin hiukan mennä eläviin kuviin. Niin, minun ehkä tosiaankin pitäisi mennä ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.»
Hän ei kehoittanut Babbittia jäämään, mutta ei viitannut lähtemäänkään. Babbitt ajatteli: »On parasta, että menen. Hän tulee sallimaan, että jään. Siitä voi tulla jotakin — ja se ei sovi, että minä sotkeudun — — — mihinkään — — — se ei sovi — — — minun täytyy lähteä tieheni.»
Sitten: »Ei! Se on jo myöhäistä.»
Kello seitsemän hän äkkiä sieppasi pois Tanisin paperossin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä:
»Tanis, älkää kiusatko minua! Mehän olemme — — — tässä me istumme, kaksi yksinäistä olentoa ja olemme hurjan onnellisia yhdessä! Ainakin minä olen. Minä en ole koskaan ollut niin onnellinen! Ah, antakaa minun jäädä! Minä nelistän leikkelekauppaan ja ostan jotakin — kylmää kananpoikaa esimerkiksi — tai kylmää kalkkunaa — ja sitten syömme hienon pienen päivällisen, ja jos Te sitten tahdotte ajaa ulos minut, niin minä olen kiltti kuin lammas ja menen.»
»Hm — niin — se olisi hauskaa», sanoi Tanis.
Eikä vetänyt myöskään kättään pois. Babbitt puristi sitä vavisten ja meni horjuen ottamaan päällysnuttuaan. Leikkelekaupassa hän osti hyvin merkillisen ruokavaraston, joka oli valittu vain pitäen silmällä, millä oli suurin hinta. Toisella puolella katua olevasta apteekista hän soitti vaimolleen:
»Minun täytyy saada eräs asiakas allekirjoittamaan kontrahdin, ennenkuin hän lähtee kaupungista kahdentoista junalla. Minä en tule kotiin ennenkuin vasta myöhään. Älä istu odottamassa. Suutele Tinkaa ja sano hyvää yötä!»
Toivehikkaana hän palasi Tanisin huoneistoon.
»Paha poika, joka ostaa näin paljon ruokaa!», oli Tanisin tervehdys. Mutta ääni oli iloinen, hymy hyväksyvä. Babbitt auttoi häntä pienessä valkoisessa keittiössä, pesi vihannekset, avasi oliivipullon. Tanis lähetti hänet kattamaan pöytää, ja kun hän tallusteli arkihuoneeseen, otti kaapista veitsiä ja kahveleita, tunsi hän itsensä hurjan kotiutuneeksi.
»Nyt on vain ratkaistava, mikä puku teidän on pantava päällenne. Minä en voi ratkaista, onko teidän otettava hienoin iltapukunne vai aukaistava hiuksenne ja otettava yllenne lyhyet hameet ja oltava olevinanne nuori tyttö.»
»Minä aion syödä päivällistä aivan niinkuin olen, tässä vanhassa chiffonirievussa. Ja ellette siedä Tanista sillä tavoin, niin voitte mennä kerhoonne syömään päivällistä.»
»Siedäkö teitä?» Babbitt taputti häntä olalle. »Pikkuinen, te olette sukkelin ja viehättävin ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Tulkaa nyt, Lady Wycombe, jos haluatte tarttua Zenithin herttuan käsivarteen, niin defileeraamme grandifikille aterialle.»
»Oi, kuinka lystikkäästi Te puhutte!»
Kun he olivat lopettaneet picknick-ateriansa, pisti Babbitt päänsä ulos ikkunasta ja ilmoitti: »Ilma on tullut kauhean kylmäksi ja luultavasti rupeaa satamaan. Te ette aio ensinkään mennä eläviin kuviin.»
»Niin, mutta — — —»
»Minä toivoisin, että meillä olisi avoin takka, minä toivoisin, että tänä iltana sataisi kuin saavista ja me olisimme hauskassa, pienessä ja vanhanaikaisessa tuvassa ja puut suhisivat ulkopuolella ja suuri takkavalkea — — — ja minäpä tiedän! Vedetään tämä sohva lämpöpatterin luo ja ojennetaan jalat sitä vastaan ja kuvitellaan, että se on takkavalkea!»
»Voi, sehän on liikuttavaa! Te olette suuri lapsi!»
Mutta he istuutuivat yhtäkaikki lämpöpatterin eteen, asettivat jalkansa sitä vastaan — Babbittin möhkäleiset mustat kengät ja emännän hienot kiiltonahkapuolikengät. Hämyssä puhelivat he itsestään, kuinka yksinäinen Tanis oli, kuinka yksinäinen ja etsivä George, ja kuinka ihmeellistä, että he olivat löytäneet toisensa. Kun he lopettivat, oli huone hiljaisempi kuin metsäpolku, kadulta ei kuulunut ääntäkään, lukuunottamatta automobiilirenkaiden suhinaa ja kaukaisen tavarajunan kolinaa, huone oli oma eri maailmansa, lämmin, turvallinen, kiihkopuuhaisesta maailmasta kaukana.
Babbitt oli vaipunut lumoukseen, josta kaikki pelko ja kaikki epäilys olivat kadonneet; ja kun hän aamunkoitteessa tuli kotiin, oli lumous muuttunut tyyneksi, muistorikkaaksi tyydytykseksi.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
1.
Varmuus Tanis Judiquen ystävyydestä vahvisti Babbittin tunnetta omasta arvostaan. Atleettikerhossa hän alkoi kokeilla, Vergil Gunch oli äänetön, mutta muuten oli yleinen mielipide Grobiaanien pöydässä, että Babbitt ilman nähtävää syytä oli tullut konstikkaaksi. He väittelivät ylimielisesti hänen kanssaan, ja hän oli nenäkäs ja nautti mielenkiintoisesta marttyriudestaan. Rohkenipa hän ylistää Seneca Doaneakin. Professori Pumphrey sanoi, että se oli sentään leikin viemistä liika pitkälle, mutta Babbitt piti puoliansa:
»Ei, vakavasti, minä vakuutan teille, että hän on terävimpiä päitä maassa. Lordi Wycombe sanoi — — —»
»Kuka perhana on lordi Wycombe? Mitä sinä yhtä päätä vedät häntä esiin? Sinä olet toitottanut nyt hänen nimeänsä meidän korviimme jo kuusi viikkoa!» ärähti Orville Jones.
»George tilasi hänet Sears-Roebucin liikkeestä. Sieltä voi saada semmoisia englantilaisia korkeuksia kahdella dollarilla kappaleen», ehdotti Sidney Finkelstein.
»Ei, kuulkaa. Lordi Wycombe on suurimpia kykyjä Englannin politiikassa! Kuten sanottu oli, tietysti minä olen itse konservatiivi, mutta minä annan arvoa sellaiselle miehelle kuin Seneca Doane senvuoksi, että — — —»
Vergil Gunch keskeytti hänet karskisti:
»Tokkohan sinä lienet niin konservatiivi? Minä olen sitä mieltä, että voin hoitaa omat asiani ilman Doanen kaltaisten pomojen ja bolshevikkien apua.»
Gunchin äänen terävyys, hänen kasvojensa kova ilme hämmensi Babbittia, mutta hän tointui ja jatkoi, kunnes muut näyttivät väsyneiltä ja sitten ärtyneiltä ja lopulta yhtä epäröiviltä kuin Gunch.
2.
Babbitt ajatteli aina Tanista. Nautinnolla palautti hän mieleensä jokaisen vivahduksen hänessä. Hänen käsivartensa himoitsivat häntä. »Minä olen löytänyt hänet. Minä olen uneksinut hänestä koko ajan näinä vuosina ja nyt minä olen löytänyt hänet», riemuitsi hän. He tapasivat toisensa elävissä kuvissa aamupäivisin; Babbitt saattoi häntä kotiin myöhään iltapäivisin tai niinä iltoina, jolloin hänen oletettiin olevan Hirvikerhossa. Babbitt oli ottanut selvän hänen afääreistään ja antoi neuvoja hänelle niiden hoitamisessa, Tanis valitti naisellista tietämättömyyttään ja ylisti Babbittin taitavuutta ja osoitti tietävänsä velkasitoumuksista paljon enemmän kuin Babbitt. Heillä oli muistoille pyhitettyjä hetkiä, jolloin he nauroivat vanhoille ajoille. Kerran he riitelivät, ja Babbitt sanoi raivostuneena, että Tanis ryppyili yhtä paljon hänen kanssaan kuin hänen vaimonsa ja maukui vielä pahemmin kuin tämä, jollei hän seisonut varpaillaan. Mutta se meni onnellisesti ohi.
Heidän suuri hetkensä oli vaellus eräänä kirkkaana joulukuun iltapäivänä lumisten niittyjen yli jäätyneelle Chaloosa-joelle. Tanis näytti pariisittarelta astrakaanihatussaan ja lyhyessä majavaturkissaan; hän laski luikua jäällä ja kirkui ja Babbitt tuli läähättäen perässä läkähtymäisillään naurusta. Myra Babbitt ei koskaan laskenut luikua jäällä.
Babbitt pelkäsi, että heidät nähtäisiin. Zenithissä on mahdotonta syödä lunchia lähimmäisensä vaimon kanssa ilman että se ennen iltaa tiedetään tuttavapiirin joka ainoassa talossa. Mutta Tanis auttoi häntä. Katsoipa hän häneen kuinka tahansa, kun he olivat yksin, hän oli aina arvokas ja pidättyvä, kun he olivat yhdessä ulkona, ja Babbitt toivoi, että häntä pidettäisiin hänen asiakkaanaan. Orville Jones näki heidät kerran, kun he tulivat ulos eräästä biografista, ja Babbitt sanoi: »Saanko esittää sinut mrs. Judiquelle! Näes se on nainen, joka tietää kääntyä oikean välittäjän puoleen, Orvy.»
Vaikka mr. Jones oli tarkka, kun oli kysymys moraalista tai pesukoneista, ei hän näyttänyt mitään epäilevän.
Eniten Babbitt pelkäsi — ei mistään erikoisesta hellyydestä, vaan tottumuksesta noudattaa säädyllisyyttä — että hänen vaimonsa saisi kuulla puhuttavan asiasta. Hän uskoi, ettei Myra tiennyt mitään varmaa Tanisista, mutta hän oli myöskin varma, että hän epäili jotakin. Vuosikausia hän oli jo osoittanut herkkyyttä jokaiseen hyvästelysuudelmaa lämpimämpään hellyyden osoitukseen nähden, mutta nyt hän oli loukkaantunut, jos Babbittin hermostunut, ajoittain elpyvä kiinnostus laimeni, eikä Babbitt itse tuntenut muuta kuin miltei vastenmielisyyttä. Babbitt oli täysin uskollinen — Tanisille. Häntä kiusasi vaimonsa vetelän lihavuuden näky, hänen hyllyvä vartalonsa, rikkinäinen alushameensa, jonka hän aina aikoi ja aina unohti heittää pois, mutta hän ymmärsi, että Myran vaisto, joka niin kauan aikaa oli ollut viritetty yhteen hänen mielialojensa kanssa, käsitti tämän vastenmielisyyden. Hän koetti perusteellisesti, tarmokkaasti, leikkisästi tukahduttaa sitä. Hän ei voinut.
He viettivät jokseenkin siedettävän joulun. Kenneth Escott oli heidän luonaan julkisesti kihlattuna Veronan kanssa. Mrs. Babbitt itki ja kutsui häntä toiseksi pojakseen. Babbitt oli levoton Tedistä, tämä kun oli lakannut nurkumasta yliopistoa ja muuttunut epäilyttävän mukautuvaksi. Hän ihmetteli, mitä pojalla mahtoi olla mielessä, mutta oli liian ujo kysymään. Itse hiipi Babbitt jouluiltana viemään Tanisille lahjaansa, hopeista paperossikoteloa. Kun hän tuli takaisin, kysyi mrs. Babbitt aivan liian viattomasti:
»Olitko sinä ajelemassa saadaksesi hengittää raitista ilmaa?» »Niin, minä tein pienen ajeluretken», mutisi Babbitt.
Uudenvuoden aikaan sanoi hänen vaimonsa:
»Minä sain tänään kirjeen sisareltani, George. Hän on sairas. Eiköhän minun pitäisi matkustaa hänen luokseen muutamiksi viikoiksi?»
Mrs. Babbitt ei tavallisesti koskaan matkustanut pois kotoa talvella, paitsi kun se oli aivan välttämätöntä, ja vasta viime kesänähän hän oli ollut poissa useita viikkoja. Ei myöskään Babbitt ollut niitä kotiinsa juurtumattomia aviomiehiä, jotka pitävät erossaoloja mitättömyyksinä. Hän tahtoi, että Myra oli kotonaan, piti huolen hänen vaatteistaan, tiesi kuinka hänen ruokansa oli valmistettava, ja Myran juttelu antoi Babbittille turvallisuuden tunnetta; mutta nyt hän ei saanut sanotuksi edes sen vertaa kuin: »Mutta luuletko tosiaan, että hän sinua tarvitsee.» Koettaen näyttää pahoittelevalta hän tunsi, että hänen vaimonsa tarkkasi häntä, kun hänen mielensä täyttyi riemuisista Tanista koskevista unelmista.
»Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa?» kysyi Myra terävästi.
»Sen saat sinä ratkaista, armaani, sitä minä en voi sanoa.» Myra kääntyi pois huoaten, ja Babbittin otsa kävi kosteaksi. Myra matkusti neljä päivää myöhemmin ja oli siihen saakka ihmeellisen hiljainen, Babbitt puolestaan rasittavan ystävällinen. Juna lähti kello kaksitoista. Kun Babbitt seisoi asemalla ja näki sen pienenevän asemasillan aidan takana, teki hänen mielensä rientää Tanisin luo.
»Ei, hitto soi, sitä minä en tee! Minä en lähesty häntä viikkoon.»
Hän oli Panisin luona kello neljä.
3.
Babbitt, joka kerran oli ohjannut tai ainakin näyttänyt ohjanneen elämänsä intohimottomaan, mutta työteliääseen ja terveeseen uomaan, joutui näiden kahden viikon aikana himojen ja sangen huonon whiskyn ja kaikkien niiden selkkausten aalloille, joita uudet tuttavuudet tuovat mukanaan. Nämä väkivaltaiset uudet läheiset ystävät vaativat paljon enemmän huomaavaisuutta kuin vanhat. Joka aamu hän tunnusti synkkänä kaikki edellisen illan teot tyhmyyksiksi. Pää jyskyttäen ja huulet ja kieli paperossien kirvelyksessä hän laski hämmästyneenä juomiensa drinkkien lukumäärää ja ähkäisi: »minun täytyy lopettaa!» Hän oli lakannut sanomasta: »minä lopetan» sillä niin päättäväinen kuin hän olikin päivänkoitteessa, ei hän ainoanakaan iltana ollut voinut hillitä himoansa.
Hän oli tavannut Tanisin ystäviä. Hänet oli palavalla kiireellä, kuten ainakin yön ihmisten keskuudessa, jotka juovat ja tanssivat ja räyhäävät ja aina pelkäävät hiljaisuutta, otettu jäseneksi Tanisin seuraan, jolla oli nimenä »Konttikunta». Hän tapasi heidät ensimmäisen kerran erään päivän jälkeen, jolloin hänellä oli ollut erikoisen paljon työtä, ja hän oli toivonut saavansa istua rauhassa Tanisin kanssa ja hitaasti juoda tämän ihailua.
Jo alhaalla eteisessä hän saattoi kuulla kirkumista ja naurua ja gramofonin vingutusta. Kun Tanis aukaisi oven, näki Babbitt fantastisten olentojen tanssivan paperossin savun sumussa. Pöydät ja tuolit oli siirretty seinän viereen.
»Kuule, eikö se ole ihanaa!» lepersi Tanis, »Carrie Nork keksi tämän mainion tuuman! Hänestä oli aika panna toimeen kutsut ja hän soitti Konttikunnalle ja käski heidän tulla… George, tämä on Carrie.»
Carrie oli samalla kertaa matroona ja ikä-impi, edustaen molempien vähemmän miellyttäviä puolia. Hän oli kenties nelikymmenvuotias, hänen tukkansa oli epämääräisen tuhkanvaalea, ja joskin hänen povensa oli litteä, olivat sen sijaan lonkat sitä leveämmät. Hän tervehti Babbittia tirskumalla:
»Tervetuloa meidän pieneen seuraamme! Tanis sanoo, että te olette oikein mukiinmenevä.»
Odotettiin ilmeisesti, että Babbitt tanssisi, olisi poikamainen ja leikkisä Carrien kanssa, ja hän tekikin kaiken voitavansa, hän laahusti häntä ympäri huonetta, törmäsi toisia pareja, lämpöjohtoa, salakavalasti vaanivia tuolin jalkoja vasten. Tanssiessaan häh tarkkasi Konttikunnan toisia jäseniä: eräs oli laiha, nuori neiti, joka näytti kunnolliselta, itserakkaalta ja ivalliselta; toinen taas nainen, jota hän ei koskaan oikein saattanut muistaa; kolme teikarimaisesti puettua ja vähän naismaista nuorukaista — baaripassareita tai ainakin siihen ammattiin syntyneitä; eräs hänen itsensä ikäinen liikkumaton, omahyväinen mies, jota Babbittin läsnäolo harmitti.
Kun Babbitt oli lopettanut velvollisuustanssinsa, vei Tanis hänet syrjään ja pyyteli: »Armaani, tahtoisitko tehdä jotakin minun hyväkseni? Minulla ei ole lainkaan pirtua jäljellä, ja Konttikunta tahtoo juhlia sinun saapumistasi, Etkö voisi käväistä Healy Hansonilla ja hankkia minulle vähän?»
»Kyllä», sanoi Babbitt ja koetti saada ääntänsä alttiiksi.
»Kuulepas: minä pyydän Minnie Sonntagin saattamaan sinua.» Tanis, viittasi laihaan, ivalliseen neitiin.
Miss Sonntag tervehti häntä nuivasti.
»Hyvää päivää mr. Babbitt. Tanis sanoo, että te olette hyvin etevä mies, ja minulle on suuri kunnia saada ajaa teidän kanssanne. Minä en tietysti ole tottunut seurustelemaan vallasihmisten kanssa, joten en tiedä, kuinka niin korkeissa piireissä on käyttäydyttävä.»
Tähän tapaan puhui miss Sonntag koko matkan Healy Hansonin luo mentäessä. Babbittin teki mieli vastata hänen pistelyihinsä sanomalla: »Mene helvettiin!» mutta hänellä ei ollut riittävästi sielunvoimaa lausuakseen tämän järkevän sanan. Häntä harmitti koko Konttikunnan olemassaolo. Hän oli kuullut Tanisin lausuvan »rakas Carrie» ja »miss Sonntag — hän on niin lahjakas, sinä tulet jumaloimaan häntä», mutta hänelle ne eivät olleet olevaisia olentoja. Hän oli kuvitellut Tanisin elävän ruusunvärisessä vacuumissa, vain Babbittia odottaen, vapaana kaikista sellaisista velvollisuuksista, jotka Floral Heightsissä ihmistä rasittavat. Kun he olivat palanneet, täytyi hänen sietää nuorten baaripassarien suojelevaa ystävyyttä. He olivat yhtä kostean kohteliaita, kuin miss Sonntag oli kuivan epäkohtelias. He puhuttelivat häntä nimellä Georgie ja huusivat: »Tulepas nyt ukkopaha liikuttamaan käpäliäsi!»… Ne olivat näppylänaamaisia poikia, yhtä nuoria kuin Ted ja yteliä kuin teatterilaiset, mutta mainioita tanssimaan ja hoitamaan gramofonia ja esiintymään muka Tanisin suojelijoina. Babbitt koetti noudattaa samaa äänilajia; hän huusi: »Pulskaa, Pete!» mutta hänen äänensä särähti.
Tanis oli ilmeisesti ihastunut olemaan yhdessä näiden tanssivien nulikoiden kanssa; hän veikisteli heidän imelän flirttinsä kohteena ja suuteli heitä ohimennen tanssin lopussa. Babbitt inhosi häntä sillä hetkellä. Hän näki, että Tanis oli vanha. Huomasi ryppyjä hänen pehmeässä kaulassaan, näki leuan alla olevan ihon velttouden. Nuoruuden joustavat lihakset olivat herpoutuneet ja kuihtuneet. Tanssien välillä istui Tanis suurimmalla tuolilla, heilutteli savukettaan ja kutsui keltanokkaihailijoitaan viereensä. (»Hän luulee olevansa kuin mikäkin kuningatar», murisi Babbitt.) Tanis huusi miss Sonntagille: »Eikö minun pikku studioni ole hurmaava!» (»Studio! Vielä mitä! Sehän ei ole mitään muuta kuin ikäimpi- ja kipsikissa-asunto! Hyvä Jumala, kuinka tekisi mieleni lähteä kotiin! Enköhän minä voisikin tästä livahtaa.»)
Hänen aistimensa kuitenkin sumenivat, kun hän viljeli Healy Hansonin huonoa, mutta väkevää whiskyä. Hän sekaantui Konttikuntaan. Hän alkoi tuntea olevansa iloinen siitä, että Carrie Nork ja Pete, typerin noista vikkelistä poikasista, tuntuivat pitävän hänestä; ja hänestä oli äärettömän tärkeätä voittaa puolelleen se kyräilevä vanhahko mies, joka osoittautui erääksi rautatievirkailijaksi nimeltä Fulton Bemis.
Konttikunnan keskustelu pursui voimasanoja, huudahduksia, viittailuja ihmisiin, joita Babbitt ei tuntenut. Ilmeisesti oli heillä hyvin edullinen ajatus omasta itsestään. He olivat hienosti sivistyneitä boheemeja, perehtyneitä kaikkiin Zenithin huvituksiin: tanssipaikkoihin, eläviin kuviin ja ulkoravintoloihin; ja he kaakottivat kyynillisen ylimielisesti hölmöläisiä ja saitureita kohtaan:
»Kuule, Pete, kerroinko sinulle, mitä meidän pöhkö kassanhoitaja sanoi, kun eilen tulin liian myöhään? Se oli kerrassaan suurenmoista!»
»Niin, mutta T. D. oli vasta hurjistunut! Hänhän oli suorastaan kivettynyt! Mitä Gladys sanoi hänelle?»
»Kylläpä se oli röyhkeätä, että Bob Bickerstaff koetti saada meitä kotiinsa! Kuulumatonta! Voitteko ajatella suurempaa röyhkeyttä? Sitä voi tosiaan sanoa röyhkeäksi.»
»Näittekö, kuinka Dolly tanssi, eikö se ollut jo huippu?»
Saattoi kuulla Babbittin kaikuvalla äänellä yhtyvän ennen vihaamaansa Miss Minnie Sonntagin ajatukseen, että ihmiset, jotka antoivat yhdenkin yön kulua tanssimatta jazzia, olivat nautoja ja elukoita ja raukkoja, ja hän jyrisi: »Totta kai!» kun mrs. Carrie Nork kuhersi: »Eikö teistä ole hauska istua lattialla? Se vaikuttaa niin boheemilta!» Hän alkoi saada erinomaisen edullisia ajatuksia Konttikunnasta. Mainitessaan ystäviensä Sir Gerald Doakin, Lordi Wycomben, William Washingtonin, Eathornen ja Chum Frinkin nimiä, hän tunsi itsensä ylpeäksi heidän alentuvasta mielenkiinnostaan. Hän eläytyi niin perusteellisesti tunnelman hilpeyteen, ettei lainkaan välittänyt, vaikka Tanis nojasi päätään nuorukaisista ytelimmän olkaa vasten. Itse hän tahtoi kernaasti pitää kädessään Carrie Norkin pehmyttä kättä ja laski sen irti vain sen vuoksi, että Tanis näytti vihaiselta.
Ajaessaan kotiin kello kaksi hän oli täydellisesti Konttikunnan jäsen, ja koko seuraavan viikon hän oli sidottu heidän huvitus- ja vapauselämänsä äärettömän ankariin seurustelusääntöihin. Hänen täytyi käydä heidän kutsuissaan, hänen piti ottaa osaa riitaan, kun kaikki soittivat kaikille toisille ja sanoivat, etteivät olleet tarkoittaneet, mitä olivat sanoneet, kun olivat sanoneet sitä ja sitä, ja minkä vuoksi Pete meni sanomaan, että Carrie oli sanonut niin?
Milloinkaan ei mikään perhe ole ollut innokkaampi saamaan selkoa toistensa pienimmästäkin askeista kuin Konttikunta. Kaikki olivat jaarittelevan tietäväisiä tai loukkaantuneen uteliaita siitä, missä kaikki muut olivat olleet minkin minuutin edellisestä viikosta. Babbitt tapasi itsensä selittämässä Carrielle ja Fulton Bemisille tarkalleen, mitä hän oli tehnyt, mikä oli estänyt häntä tulemasta heidän luokseen ennen kello kymmentä, ja pyytämässä anteeksi, että oli syönyt päivällistä erään liiketuttavan kanssa.
Jokainen Konttikunnan jäsen katsottiin velvolliseksi soittamaan jokaikiselle toisista vähintään kerran viikossa. »Miksi et ole soittanut minulle?» kysyivät Babbittilta syyttävällä äänellä ei ainoastaan Tanis ja Carrie, vaan pian myöskin uudet vanhat ystävät Jennie ja Capitolina ja Toots.
Jos hän silmänräpäyksen oli pitänyt Tanisia kuihtuneena ja tunteilevana naisena, niin se vaikutelma hälveni Carrie Norkin tansseissa. Mrs. Norkilla oli suuri talo ja pieni mies. Hänen kutsuihinsa tulivat Konttikunnan kaikki jäsenet ehkä noin viisineljättä, kun ihan kaikki oli mobilisoitu. Babbitt, yhteisnimeltä »Vanha Georgie», oli nyt yksi pionieerejä, kun näet Konttikunta joka kuukausi uudisti puolet jäsenmääräänsä ja siis se, joka saattoi muistaa esihistorialliset päivät kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, ennenkuin mrs. Absalom, ravintoaineluennoitsijatar, oli matkustanut Indianapoliin ja Mac oli joutunut riitaan Minnien kanssa, oli kunnianarvoisa johtaja jo pystyvä armollisesti vastaanottamaan uusia Petejä ja Minnieitä ja Gladysejä.
Carrien luona ei Tanisin tarvinnut puuhailla emännyydessä. Hän oli arvokas ja varma, komea, hienopiirteinen ilmiö mustassa chiffonipuvussaan, josta Babbitt aina oli paljon pitänyt; ja tässä rumassa talossa, jossa oli väljät tilat, Babbitt saattoi istua rauhassa hänen kanssaan. Hän katui ensimmäistä luopumustaan, makasi palvovana hänen jalkainsa juuressa ja saattoi onnellisena häntä kotiin. Seuraavana päivänä hän osti kirkuvan keltaisen kaulahuivin näyttääkseen nuorelta hänen edessään Hän ajatteli vähän surumielisesti, ettei hänestä tullut tekemälläkään kaunista, oivalsi olevansa kömpelö, liian lihava, mutta hän tanssi, hän vaihtoi pukuja, hän lörpötteli ollakseen yhtä nuori kuin Tanis oli… yhtä nuori kuin Tanis näytti olevan.
4.
Niinkuin kaikki vastakääntyneet, olivatpa he sitten kääntyneet uskontoon, rakkauteen tai puutarhanhoitoon, ikäänkuin taiottuina huomaavat, että vaikka näitä asioita tähän saakka ei ole näyttänyt olevan olemassakaan, koko maailma nyt on täynnä niiden rientoja, niin havaitsi Babbitt samalla hetkellä, jona hän oli kääntynyt hurjistelevaan elämään, miellyttäviä tilaisuuksia siihen kaikkialla.
Hän sai uuden käsityksen liikkuvasta naapuristaan Sam Doppelbrausta. Doppelbraut olivat kunnioitettavia ihmisiä, uutteria ihmisiä, menestyksellisiä ihmisiä, joiden onnen ihanne oli ikuinen kabaretti. Heidän elämäänsä vallitsivat alkoholia, nikotiinia, bentsiiniä ja suutelolta uhkuvat esikaupunkibakkanaalit. He ja heidän seurapiirinsä suorittivat tarmokasta työtä viikolla ja ikävöivät koko viikon lauantaita, jolloin heillä piti olla, kuten he sanoivat, »pieni kolifei», ja tämä kolifei tuli sitä meluisammaksi, mitä selkeämmin sunnuntai sarasti, ja siihen kuului tavallisesti hurja autolla-ajelu ilman mitään erikoista päämäärää.
Eräänä iltana, kun Tanis oli teatterissa, tapasi Babbitt itsensä istumassa ja naureskelemassa Doppelbraun kanssa, vannomassa ikuista ystävyyttä ihmisille, joita hän vuosikausia yksityisesti oli kuvannut mrs. Babbittille »roskaväeksi, jonka kanssa en tahtoisi seurustella, en vaikka he olisivat viimeiset ihmiset maapallolla». Tänä iltana hän oli tullut kotiin nyreissään, samoillut talon edustalla potkien irti katukäytävän jäämöhkäleitä, jotka muistuttivat muinaiseläinten jalanjälkiä; ohikulkijat olivat aamun lumisateessa ne tehneet. Howard Littlefield tuli saapastaen vastaan.
»Aina vielä kesäleskenä, Georgie?»
»Aina. Kylmää taas tänä iltana.»
»Mitä vaimosi kirjoittaa?»
»Hän voi mainiosti, mutta hänen sisarensa on vielä sangen huonona.»
»Etkö tule meille syömään päivällistä, Georgie?»
»Kiitos vain, minun täytyy mennä kaupungille.»
Äkkiä häntä alkoi rasittaa Littlefieldin selittely kiinnostavista tilastollisista tiedoista ihan kiinnottomasta asiasta. Hän meni tiehensä ja röhki.
Sam Doppelbrau ilmestyi.
»Iltaa, Babbitt, onko kiiru?»
»Hm, vähän jaloittelua.»
»Onko sinun sopivan kylmä tänä iltana?»
»No, suunnilleen.»
»Ainako vielä kesäleskenä?»
»Uh-huh.»
»Sano, Babbitt, nyt kun vaimosi on poissa — sinä et kyllä pidä erikoisen paljoa meritaisteluista, mutta minun vaimoni ja minä pitäisimme hyvin hauskana, jos sinä poikkeisit meille jonakin iltana. Mitä arvelet, mahtaisitko sietää kunnollista cocktailia muutteeksi?»
»Jaa, sietääkö? Nuori ystäväni, minä panen vetoon pienen punaisen hevosen, että setä Georgie pystyy sekoittamaan hienoimman cocktailin koko Yhdysvalloissa.»
»Eläköön! Tuo kuuluu joltakin! Kuule, meille tulee muutamia ystäviä tänä iltana, Louetta Swanson ja muutamia muita hilpeitä sieluja, ja minä aion aukaista pullon giniä, joka on sodantakaista, ja ehkä tanssitaan hiukan. Etkö voisi tulla mukaan ja vähän rehkiä meidän kanssamme, vain vaihteen vuoksi?»
»Hm — — — mihin aikaan ne tulevat?»
Hän oli Sam Doppelbraun luona kello yhdeksän, hän oli talossa kaikkiaan vasta kolmatta kertaa. Kymmenen aikaan hän puhutteli Doppelbrauta nimellä »Sam, vanha kalossi». Kello yksitoista he ajoivat kaikki Old Farm Inniin. Babbitt istui Doppelbraun auton takana Louetta Swansonin kanssa. Kerran hän oli ujosti yrittänyt kosiskella häntä. Nyt hän ei yrittänyt, hän yksinkertaisesti kosi, ja Louetta nojasi päätään hänen olkaansa vasten, uskoi hänelle kuinka toraisa Eddie oli ja tunnusti, että Babbitt oli hauska ja hyvin kasvatettu elostelija.
Tanisin ja Konttikunnan, Doppelbrauein ja muiden unohdusta metsästämässä olevien toverien toimesta ei Babbittilla kahteen viikkoon ollut ainoatakaan iltaa, jolloin hän ei tullut kotiin myöhään ja jaloiltaan epävarmana. Muiden aistimien sumennuttua oli hänellä vielä autonajajan kyky ohjata autoansa, vaikka tuskin itse pystyi kävelemään, ajaa hiljaa kadun kulmissa ja väistää vastaantulevia autoja. Hän tuli hoiperrellen sisään. Jos Verona ja Escott olivat lähettyvillä, meni hän heidän ohitsensa pikaisesti tervehtien, inhoittavan tietoisena heidän vakaisista nuorista katseistaan, ja piiloutui yläkerran makuuhuoneeseen. Hän huomasi lämpimään taloon tullessaan olevansa sameampana kuin luuli. Kaikki pyöri ympäri hänen päässään. Hän ei uskaltanut mennä maata, hän koetti haihduttaa pirtua itsestään lämpimässä kylvyssä. Hetkeksi hänen päänsä tuli selkeämmäksi, mutta kun hän liikkui kylpyhuoneessa, olivat hänen etäisyysarvionsa niin virheellisiä, että hän veti alas pyyhkeet ja kaatoi nurin saippua-astian kolinalla, jonka pelkäsi ilmaisevan lapsille hänen tilansa. Hytisten yöpuvussaan hän istahti lukemaan iltalehtiä. Hän saattoi seurata jokaista sanaa, hän tuntui ymmärtävän jokaisen lauseen, mutta minuuttia myöhemmin hän ei olisi voinut sanoa, mitä oli lukenut. Kun hän pani maata, lensivät hänen ajunsa yksiä ympyröitä kierrellen, ja hän nousi äkkiä istumaan saadakseen jälleen tasapainonsa. Vihdoin hän kykeni makaamaan alallaan ja tunsi itsensä vain hiukan kipeäksi ja huumeiseksi — ja kauhean häpeileväksi. Salata tilaansa omilta lapsiltaan! Tanssia ja reuhailla ihmisten kanssa, joita halveksii! Puhua tyhmyyksiä, laulaa idioottimaisia lauluja, koettaa suudella tympäiseviä tyttöjä! Hämmästyneenä hän muisti meluisan tuttavuuden noiden ihmisten kanssa vieneen hänet siihen vaaraan, että hänelle osoittaisivat alentuvaista ystävällisyyttä kaikenlaiset nulikat, jotka hän olisi potkinut ulos konttoristaan; hän muisti saaneensa nuhteita mitä inhoittavimmilta vanhoilta akoiltakin liian innokkaasta tanssimisesta. Kun kaiken tämän muisto järkähtämättä palasi hänen mieleensä, murisi hän: »Minä vihaan itseäni. Hyvä Jumala, kuinka minä vihaan itseäni! Mutta», ajatteli hän raivokkaana, »nyt se onkin lopussa, ei hiventäkään enää! Minä olen saanut kylläkseni, täydellisesti!»
Hän oli vielä varmempi siitä seuraavana aamuna, kun koetti olla vakava ja isällinen tyttäriänsä kohtaan aamiaispöydässä. Kello kahdentoista aikaan hän ei ollut yhtä varma. Hän ei kieltänyt, että oli ollut narri, hän näki sen melkein yhtä selvään kuin yölläkin, mutta mikä tahansa, ajatteli hän kuitenkin, oli parempaa kuin palaaminen autiuden, ikävyyden elämään. Kello neljä hän kaipasi drinkkiä. Hänellä oli nyttemmin pulpetissaan whiskypullo piilossa, ja kahden minuutin kamppailun jälkeen hän otti drinkin. Kolmannen drinkin jälkeen hän alkoi pitää Konttikuntaa herttaisina ja mielenkiintoisina ystävinä ja kello kuusi hän oli heidän luonaan… Ja niin alkoi koko juttu taas alusta.
Joka aamu pakotti hänen päätään vähäistä vähemmän, huono pirtupää oli ollut hänen suojansa, mutta tämä turva heikkeni vähitellen. Pian hän saattoi olla juovuksissa päivänsarastaessa eikä kuitenkaan tuntea itseänsä kovinkaan surkeaksi omassatunnossaan — tai vatsassaan — kun hän heräsi kello kahdeksan. Ei mikään katumus, ei mikään kaipuu karttaa ponnistelua, pysyä tasavauhdissa toisten kanssa Konttikunnan hurjastelussa, ollut niin suuri kuin hänen tunteensa yhteiskunnallisesta ala-arvoisuudesta, ellei hänen onnistunut tehdä tätä. Olla kaikkein hulluin heistä oli nyt yhtä paljon hänen kunnianhimonsa kuin ennen oli ollut ensimmäisenä olo, kun oli ansaittava rahaa, pelattava golfia, ohjattava automobiilia, pidettävä puhe tai päästä kiipeämään McKelveyn seurapiiriin. Mutta silloin tällöin hän epäonnistui.
Hän havaitsi, että Pete ja muut nuoret miehet pitivät Konttikuntaa liian ankaran sovinnaisena ja sitä Carrieta, joka vain antoi suudella itseänsä ovien takana, liian rasittavan monogamisena. Samalla tapaa kuin Babbitt hiipi Floral Heightsistä Konttikuntaan, hiipivät nuoret kavaljeerit Konttikunnan säädyllisistä juhlista pois »öihin» kaikkinaisten nuorten naisten kanssa, jotka he olivat onkineet myymälöistä ja hotellien eteisistä. Kerran Babbitt koetti seurata heidän mukanaan. Heillä oli automobiili, pullo whiskyä ja hänelle likainen, kirkuva kassanhoitaja Parcher & Steinin liikkeestä. Babbitt istui huolestuneena tämän vieressä. Tarkoitus oli ilmeisesti, että Babbitt ottaisi hänet hoitoonsa, mutta kun neiti kirkui: »Ai, laskekaa irti, älkää pöyhikö minun täitalliani», ei Babbitt oikein tiennyt, »miten olla kuin eleä», He istuivat erään kapakan sisähuoneessa ja Babbittin päätä kivisti, hän oli ymmällä heidän uudesta katukielestään, katsoi heihin ystävällisesti, aikoi mennä kotiin ja otti yhden drinkin — sangen monta drinkkiä.
Kahta iltaa myöhemmin vei Fulton Bemis, Konttikunnan nyrpeä vanhempi mies, Babbittin syrjään ja röhki:
»Kuulehan, ei silti, että se minulle kuuluu, ja Herra tietää, että minä pumppuan itseeni valtaisen annoksen viinaksia, mutta eiköhän sinun pitäisi olla vähän varovampi? Sinä olet semmoinen intoileva ukkeli, joka aina menee liiallisuuksiin. Tiedätkö, että kaadat viinaa sisääsi niin sukkelaan kuin suinkin kerkiät ja syöt sikarin toisensa jälkeen? Eiköhän sinun pitäisi pitää pieni paussi.»
Babbitt sanoi kyynel silmässä, että vanha Fult oli kunnon mies, että hän tietysti tulisi olemaan varovainen ja — sytytti uuden sikarin ja otti drinkin ja riiteli äkäisesti Tanisin kanssa, kun tämä moitti häntä Carrie Norkin kosiskelusta.
Seuraavana aamuna hän vihasi itseänsä siksi, että oli vajonnut asemaan, missä Fulton Bemisin kaltainen neljännen luokan herrasmies saattoi nuhdella häntä. Hän ymmärsi, että koska hän kosieli jokaikistä naista, jonka tapasi, ei Tanis enää ollut hänen ainoa puhdas tähtensä ja hän mietti, oliko Tanis milloinkaan ollut hänelle enempää kuin vain nainen. Ja jos Bemis oli puhunut hänelle, niin eivätköhän muut ihmiset puhuisi hänestä? Hän tarkkasi epäluuloisesti Atleettikerhon »poikia» sinä aamuna. He tuntuivat hänestä hämillisiltä. Olivatko he siis puhuneet hänestä? Hän suuttui. Hän tuli riidanhaluiseksi, hän ei ainoastaan puolustanut Seneca Doanea, vaan teki vielä pilkkaa N.M.K.Y:stäkin. Vergil Gunch oli sangen lyhytsanainen vastauksissaan.
Jälkeenpäin ei Babbitt ollut suuttunut. Hän oli pelästynyt. Hän ei mennyt seuraavalle propagandistilunchille, vaan erääseen halpaan ravintolaan, ja syödessään munakasvoileipää ja juodessaan kahvia hän mietiskeli huolestuneena sinne ja tänne.
Neljä päivää myöhemmin, kun Konttikunnalla oli eräs hauskimpia juhliaan, Babbitt kyyditsi heitä luistinradalle, joka oli pantu kuntoon Chaloosa-joella. Suoja-ilman jälkeen olivat kadut jäätyneet ja käyneet liukkaiksi. Näiden leveiden loputtomien katujen pintaa pitkin porhalsi tuuli vinkuen puutalorivien välissä, ja koko Bellevuen kaupunginosa oli kuin rajakaupunki. Vaikka kaikissa neljässä pyörässä oli lumiketjut, pelkäsi Babbitt auton siristävän, ja kun hän tuli erääseen mäkeen, pani hän molemmat jarrut työhön. Syöksyen tuli vähemmän varovainen auto seuraavasta kulmasta. Se siristi ja oli vähällä raapaista heitä takimmaisilla lokasuojuksillaan. Iloissaan vaaran välttämisestä huusi Konttikunta — Tanis, Minnie Sonntag, Pete, Fulton Bemis — »Hurraa, ukkeli!» ja huitoi käsiään toisen auton kiihtyneelle ajajalle. Silloin näki Babbitt professori Pumphreyn työläästi kiipeävän mäkeä ylös jalkaisin ja tuijottavan yöhurjailijoihin pyörein huuhkajansilmin. Babbitt oli vakuutettu, että Pumphrey tunsi hänet ja näki Tanisin suutelevan häntä kuhertaen: »Sinä olet niin taitava ajaja!»
Lunchin aikana seuraavana päivänä hän tunnusteli Pumphreytä.
»Minä olin eilen illalla ulkona veljeni ja muutamien hänen ystäviensä kanssa. Jestas, mikä matka! Tie oli niin liukasta kuin lasi. Olin näkevinäni sinut kapuamassa ylös Bellevue Avenue Hilliä.»
»Ei, siellä minä en ollut — — — minä en nähnyt sinua», sanoi Pumphrey kiiruusti hiukan syyllisen näköisenä.
Paria päivää myöhemmin Babbitt vei Tanisin lunchille Thornleighin hotelliin. Tanis, joka oli tuntunut tyytyvän istumaan ja odottamaan häntä kotonansa, oli alkanut surumielisin hymyin viittailla, että Babbitt ei mahtanut pitää häntä erikoisen suuressa arvossa, kun ei koskaan esittänyt häntä ystävilleen eikä kernaasti tahtonut näyttäytyä yhdessä hänen kanssaan muualla kuin elävissä kuvissa. Babbitt aikoi ottaa hänet mukaansa naisten osastoon Atleettikerhoon, mutta se olisi liian uskallettua. Hänen olisi pakko esitellä Tanis ja, ihmiset ehkä väärinkäsittäisivät ja — — — hän keksi välimuodon ja valitsi Thornleighin.
Tanis oli tavattoman chic, kokonaan mustissa: pieni musta kolmikolkkainen hattu, lyhyt, musta, pyöreä kappa, väljä ja korkeakaulainen, musta samettipuku aikana, jolloin useimmat kävelypuvut muistuttivat iltapukuja. Kenties hän oli liian chic. Jokaikinen Thornleighin kultaisessa talviravintolassa tuijotti häneen, kun Babbitt saattoi hänet erääseen pöytään. Babbitt toivoi levottomana, että ylitarjoilija antaisi heille huomaamattoman paikan jonkin pilarin takana, mutta heidät sijoitettiin keskikäytävän viereen. Tanis ei ollut huomaavinaan ihailijoitansa, hymyili Babbittille ja sanoi hilpeästi: »Oi, kuinka tämä on hauskaa! Niin ihana orkesteri!» Babbittin oli vaikea olla puolestaan yhtä hilpeä, sillä hän näki kahta pöytää kauempana Vergil Gunchin. Koko aterian ajan tarkkasi Gunch heitä, kun taas Babbitt tarkkasi, kuinka häntä tarkattiin, ja ponnisteli ollakseen turmelematta Tanisin iloa. »Minä tunsin itseni niin huvinhaluiseksi tänään», visersi tämä, »minä pidän niin paljon Thornleighistä, etkö sinäkin? Täällä on niin eloisaa ja kuitenkin — — — niin valikoitua.»
Babbitt puheli hotellista, tarjoilusta, ruoasta, kaikista, keitä hän tunsi ravintolassa, kaikista, paitsi Vergil Gunchista. Ei tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta, hän hymyili tunnollisesti Tanisin liehuvalle leikinlaskulle, myönsi, että Minnie Sonntagin kanssa oli vaikea tulla toimeen ja että nuori Pete oli laiska lurjus, oikeastaan ilmetty epäkelpo, mutta itsellään ei hänellä ollut mitään sanomista. Hän ajatteli ilmaista Tanisille huolensa Gunchiin nähden, mutta — ei peijakas, on turhaa ruveta tässä selittelyille Gunchista ja kaikesta.
Hän huokasi helpotuksesta, kun sai Tanisin raitiovaunuun, ja ryhtyi hilpeästi totunnaisiin pikku puuhiinsa konttorissa. Kello neljä soitti Gunch hänelle.
Babbitt tuli levottomaksi, mutta Gunch alkoi ystävällisellä äänellä:
»Terve, veli! Joo, meitä on muutamia, jotka ollaan aikeissa panna toimeksi jotakin, johon haluamme sinut mukaan.»
»Mainiota, Vergil! Anna tulla!»
»Sodan aikanahan meillä oli erinäisiä vähemmän suotavia aineksia, punikit ja kansan villitsijät ja tavalliset tunnottomat roistot, ja niitähän meillä oli vielä pitkän aikaa sodan jälkeenkin, mutta ihmiset unohtavat vaaran, ja se antaa niille jasseille tilaisuuden aloittaa toimensa pimeässä uudelleen, varsinkin noille monille salonkisosialisteille. No, silloin on ihmisten, jotka osaavat ajatella selkeästi ja järjellisesti, tehtävä todella jotakin pitääkseen nuo herrat aisoissa. Eräs ukkeli jossakin itävaltiossa on järjestänyt yhdistyksen, jonka nimenä on Kansalaisliitto, juuri sitä tarkoitusta varten. Tietysti suorittaa Kauppiasyhdistys ja Amerikan Legioona ja muut sensemmoiset hyvää työtä siivojen ihmisten pysyttämiseksi satulassa, mutta heillä on niin monet muut harrastukset, etteivät voi tarpeeksi pitää huolta juuri tästä kysymyksestä, mutta Kansalaisliitto, K.L., tulee kohdistumaan vain tähän. Tietenkin K.L:lla tulee olla koko joukko muitakin näkyviä tehtäviä — esimerkiksi täällä Zenithissä sen pitäisi minun käsittääkseni kannattaa puistonlaajennusohjelmaa ja kaupungin asemakaavakomiteaa — ja sillä tulee myöskin olla seuraelämällinen puolensa, koska sen jäsenet otetaan vain parhaista piireistä — se pitää tanssiaisia ja sen semmoista. Parhaana tapana vaientaa asianomaisia käyttää se boikottausjärjestelmää ihmisiin nähden, jotka ovat liian korkealla, jotta heihin ulottuisi muulla tavoin. Ja ellei se tepsi, niin voi K. L. lähettää lopulta pienen lähetystön ilmoittamaan niille, jotka käyvät liian ajattelemattomiksi, että heidän on paras tyytyä säädyllisiin vaatimuksiin ja lakata puhumasta liikoja hullutuksia. Eikö sinusta tunnu, että semmoinen järjestö voisi tehdä hyvää työtä? Me olemme jo saaneet muutamia kaupungin merkittävimpiä miehiä mukaan ja tietysti tahdomme sinut myöskin. Mitä sanot siitä?»
Babbittin oli paha olla. Hän tunsi, että häntä vedettiin takaisin kaikkeen siihen, mitä hän hapuillen ja kuitenkin niin hurjasti oli koettanut karttaa. Hän sanoi epäröiden:
»Te kävisitte kai erikoisesti sellaisten kimppuun kuin Seneca Doane ja koettaisitte saada heitä — — —
»No siitä voit olla varma! Kuule, ystäväni, minä en ole silmänräpäystäkään uskonut, että sinä tarkoitit sitä, kun puolustit Doanea ja lakkolaisia ja heidän hengenheimolaisiaan Kerhossa. Minä tiedän, että sinä vain laskit leikkiä sellaisten tyhmeliinien kustannuksella kuin Sidney Finkelstein… Ainakin toivon, todellakin, että se oli leikkiä.»
»Hm jaa — — — juu — — — voi tosin sanoa — — —» Babbitt kuuli itse, kuinka heikolta se kuului, tunsi Gunchin varman ja taipumattoman katseen. »Peijakas, tottahan sinä tiedät, mikä minä olen! En minä ole mikään työläisagitaattori, minä olen liikemies ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja koko ajan! Mutta — suoraan sanoen, en minä usko, että Doane tarkoittaa niin pahaa, ja sinun täytyy muistaa, että hän on minun vanha ystäväni.»
»George, kun ei ole kysymys sen vähemmästä kuin taistelusta säädyllisyyden ja kotiemme turvallisuuden puolesta toisaalta ja vertatihkuvia raunioita ja noita laiskureita ja heidän salaliittojaan vastaan toisaalta, niin täytyy uhrata myös vanha ystävyys. Se, joka ei ole, minun kanssani, on minua vastaan.»
»Niin, minä oletan — — —»
»Kuinka on, tuletko mukaamme Kansalaisliittoon?»
»Anna kun ajattelen asiaa, Verg.»
»Ali right. Niinkuin tahdot.» Babbitt luuli jo ilokseen päässeensä näin vähällä, mutta Gunch jatkoi: »George, minä en tiedä, mikä sinuun on mennyt, ei kukaan meistä käsitä sitä, ja me olemme puhuneet paljon sinusta. Yhteen aikaan me ajattelimme, että sinä olit niin liikutettu siitä, mitä tapahtui Riesling-paralle, ja annoimme sinulle anteeksi, mitä tuhmuuksia puhuitkin. Mutta se on jo vanha asia nyt, George, me emme ymmärrä, mikä sinun on. Omasta puolestani olen aina puolustanut sinua, mutta minun täytyy sanoa, että minunkin kärsivällisyyteni alkaa loppua. Kaikki pojat Atleetti- ja Propagandakerhossa ovat äkäisiä, kun sinä tahallasi pidät sellaista mökää Doanesta ja hänen roskajoukostaan ja puhut, että pitää olla laajanäköinen — mikä merkitsee samaa kuin lörpötellä — vieläpä väität, että tuo saarnaaja Ingram ei muka ole vapaan rakkauden ammattiagitaattori. Ja kuinka sinä sitten itse olet käyttäytynyt! Joe Pumphrey sanoo, että hän näki sinut eräänä iltana kaikennäköisten hurjastelijain kanssa, jotka kaikki olivat täytenä käkenä, ja tänään sinä tulet itse Thornleighiin naisen kanssa — noo, hänhän voi olla ali right ja täydellinen lady, mutta hän näytti joka tapauksessa vähän liian keveältä kappaleelta aamiaiskumppaniksi miehelle, jonka vaimo on matkoilla. Se ei näyttänyt hyvältä. Mikä piru sinuun on mennytkään?»
»Minusta tuntuu kuin muutamat ihmiset tietäisivät enemmän minun persoonallisista asioistani kuin minä itse.»
»Ei, älä nyt kimmastu, että puhun suoraa ystävän kieltä ja sanon mitä ajattelen sen sijaan, että kuiskuttelisin selkäsi takana, niinkuin monet muut tekevät. Kuule, George, sinulla on asema yhteiskunnassa, ja yhteiskunta odottaa, että sinä elät sen arvoisesti. — Ja — — — ajattele nyt sitä asiaa, etkö tahdo tulla Kansalaisliittoon. Me palaamme siihen asiaan tuonnempana.»
Gunch lopetti siihen.
Sinä iltana Babbitt söi päivällistään yksin. Hän näki hengessään koko Kerhon katsovan ravintolan ikkunasta sisään vakoillen häntä. Pelko istui hänen vierellään, ja hän sanoi itselleen, että tänä iltana hän ei mene Tanisin luo.
Eikä hän mennytkään… ennenkuin myöhään.
KOLMASKYMMENES LUKU.
1.
Edellisenä kesänä olivat mrs. Babbittin kirjeet huokuneet mitä suurinta kaipausta palata Zenithiin. Nyt ne eivät puhuneet mitään takaisintulosta, mutta lause »minä oletan, että kaikki käy tasaista kulkuansa ilman minua», osoitti Babbittille, että hän ei ollut ilmaissut erikoista intoa saada vaimoansa kotiin jälleen. Hän ajatteli huolestuneena:
»Jos Myra olisi täällä ja minä jatkaisin tämmöistä lurjusmaista elämää, menisi hän pyörryksiin. Minun täytyy ottaa vaari itsestäni. Minun täytyy oppia ottamaan osaa leikkiin tekemättä itseäni narriksi. Minä voinkin sen tehdä, jos Verg Gunchit antavat minun olla rauhassa ja Myra pysyy poissa. Mutta Myra-parka — hänen kirjeestään tuntuu kuin hän tuntisi itsensä yksinäiseksi. Herra Jumala, en minä tahdo haavoittaa häntä!»
Hän kirjoitti ja sanoi, että he kaipasivat häntä, ja Myran seuraava kirje julisti riemuiten, että hän tulisi kotiin.
Babbitt vakuutteli itselleen kaipaavansa vaimonsa kotiintuloa. Hän osti kotiin ruusuja, määräsi lintua päivälliseksi, puhdistutti ja kiilloitutti auton. Alkumatkalla kotiin asemalta hän sai aikaan erinomaisen keskustelunaiheen Tedin voitoista pesäpallopelissä yliopistossa, mutta ennenkuin he ehtivät perille, Floral Heightsiin, olivat keskusteluaiheet lopussa, ja Babbitt tunsi jo Myran tylsyyden painetta ja mietti, voisiko hän edelleenkin olla hyvä aviomies ja kuitenkin piipahtaa kotoa illalla puoleksi tuntia Konttikunnan seuraan. Kun hän oli hoitanut auton, toikkaroi hän makuuhuoneeseen, joka oli täynnä Myran hyvintunnettua puuterituoksuista, lämmintä henkeä ja huusi: »Saanko auttaa sinua aukipakkaamisessa?»
»Ei kiitos, kyllä minä sen teen yksin.» Myra kääntyi hitaasti pitäen kädessään pientä kääröä ja sanoi verkalleen:
»Minä olen ostanut sinulle lahjan, vain uuden sikarikotelon. En tiedä, välitätkö sinä siitä — — —»
Hän oli se yksinäinen tyttö, se ruskeasilmäinen pyytäväinen Myra Thompson, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ja Babbitt melkein itki säälistä, suudellessaan häntä ja vakuuttaessaan: »Voi, armaani, ettenkö minä siitä välittäisi? Tietysti välitän, minä olen hurjan ylpeä sen saadessani, ja uusi kotelo on minulle hirveästi tarpeen.» Babbitt mietti mielessään, mihin panisi sen kotelon, jonka oli ostanut viikkoa ennen.
»Ja oletko todella iloinen, että olen tullut takaisin?»
»Rakas ystäväni, mitä ihmeitä sinä olet ajatellut?»
»Niin, sinä et tuntunut niin erikoisesti minua kaipaavan.»
Kun Babbitt oli käyttänyt loppuun petoskykynsä, olivat he taas toisiinsa kahlehditut. Kello kymmenen illalla tuntui uskomattomalta, että Myra milloinkaan oli ollut poissa. Oli vain yksi ero: ongelma, kuinka voisi pysyä hyvänä aviomiehenä, Floral Heightsin aviomiehenä, ja kuitenkin olla usein yhdessä Tanisin ja Konttikunnan kanssa. Hän oli luvannut soittaa Tanisille sinä iltana, ja nyt se oli traagillinen mahdottomuus. Hän kierteli ja kaarteli puhelimen ympärillä, ojensi vaistomaisesti kättänsä nostaakseen kuulotorvea, mutta ei lopulta kuitenkaan rohjennut. Eikä voinut keksiä mitään tekosyytä livahtaakseen Smith Streetin apteekkiin, jossa oli puhelinkioski. Häntä painoi syyllisyyden tunne, kunnes hän heitti sen pois päättelemällä: »Mitä peijakasta minä siitä nurisen, etten voi soittaa Tanisille?» Hän voi tulla toimeen ilmankin minua. Minä en ole hänelle mitään velkaa. Hän on erinomainen tyttö, mutta minä olen antanut hänelle ihan yhtä paljon kuin hän minulle… Piru vieköön kaikki naiset, jotka sekoittavat ihmisen kaikenmoisiin selkkauksiin.
2.
Viikon ajan hän oli huomaavainen vaimoaan kohtaan, otti hänet mukaansa teatteriin, päivällisille Littlefieldin luokse. Sitten alkoi vanha, väsyttävä piilosillaolo, ja ainakin kaksi iltaa viikossa hän vietti Konttikunnan kanssa. Hän syytti aina Hirviä ja komiteakokouksia, mutta välitti yhä vähemmän puolusteluittensa tekemisestä uskottaviksi, ja yhä vähemmän Myrakin välitti olla niitä uskovinaan. Babbitt oli varma, että Myra tiesi hänen seurustelevan sellaisten kanssa, joita Floral Heightsissä sanottiin huonoiksi ihmisiksi, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä. Avioliiton maantieteessä on välimatka rikkoontumisen ensimmäisen mykän myöntämisen ja sen avoimen tunnustamisen välillä yhtä suuri kuin välimatka ensimmäisen naiivin uskon ja ensimmäisen epäilyksen välillä.
Kun Babbitt alkoi liukua pois Myran luota, alkoi hän myöskin katsella vaimoansa kuin inhimillistä olentoa, hyväksyä ja paheksua häntä, sen sijaan että oli pitänyt häntä vain liikkuvana huonekaluna, ja hän sääli sitä mies- ja vaimosuhdetta, joka viidenkolmatta vuoden aviollisen yhdessäolon aikana oli tullut todelliseksi eri olennoksi. Babbitt palautti muistiinsa heidän valoisia hetkiään: kesäloman Virginian niityillä, vuorten sinisen muurin juurella, heidän automatkansa Ohion läpi ja retkeilynsä Clevelandissa, Cincinnatissa, Columbuksessa; kun Verona syntyi; kun he rakensivat uuden talonsa, joka oli tarkoitettu olemaan heidän majanansa onnellisessa vanhuudessa — ääni tukehduksissa olivat he sanoneet, että se kenties tulisi olemaan viimeinen koti, jonka kumpikaan heistä sai. Mutta Babbittin suloisimmat muistot näistä rakkaista hetkistä eivät estäneet häntä kuitenkaan murahtamasta päivällispöydässä:
»Niin, minä menen ulos pariksi tunniksi. Älä istu suotta odottamassa.»
Hän ei uskaltanut tulla kotiin päihtyneenä, ja vaikka hän kerskui paluustaan korkeaan moraaliin ja puhui vakavasti Peten ja Fulton Bemisin kanssa näiden juopottelusta, kirveli häntä kuitenkin Myran sanaton moite, ja hän ajatteli nyrpeissään, ettei mies koskaan voi oppia hoitamaan itseänsä, jos kaikkinaiset naiset hääräävät yhtä mittaa hänen kimpussaan.
Hän ei ajatellut enää, että Tanis oli hiukan kuihtunut ja tunteileva. Kömpelön Myran vastakohtana hän tuntui hänestä liikkuvalta, eteeriseltä ja säteilevältä henkioliolta, joka armeliaasti oli laskeutunut maan päälle, ja niin suuresti kuin hänen vaimonsa häntä säälittikin, halasi hän joka tapauksessa olla Tanisin kanssa.
Silloin poisti mrs. Babbitt onnettomuutensa verhoavan peitteen, ja hämmästynyt mies huomasi, että hänen vaimossaan asui oma päättävä kapinanhenki.
3.
He istuivat takan ääressä illalla.
»Georgie», sanoi Myra, »sinä et ole antanut minulle luetteloa talousmenoista siltä ajalta, kun olin poissa.»
»En, minä en ole — — — kirjoittanut sitä valmiiksi vielä.»
Ja hän lisäsi hyvin rakastettavasti: »Peijakas, meidän täytyy koettaa olla säästäväisiä tänä vuonna!»
»Niin tosiaan. Minä en käsitä, mihin kaikki rahat menevät. Minä koetan säästää, mutta on kuin ne menisivät tuuleen!»
»Minun ei kai pitäisi panna niin paljon sikareihin, minähän voisin vähentää tupakoimistani, ehkä kokonaan luopua siitä. Minä tulin äskettäin ajatelleeksi hyvää keinoa, miten sen voisi tehdä: alkaa noilla Cubeb-paperosseilla — ne saisivat minut tympääntymään tupakkaan.»
»Niin, toivon todellakin, että sen teet. Ei senvuoksi, että minä siitä välittäisin, mutta vilpittömästi, Georgie, sinulle on epäterveellistä polttaa niin paljon. Etköhän tosiaan voisi sitä vähentää? Ja, Georgie — minä tunnen selvästi, että kun sinä tulet kotiin noista loosheista ja kaikesta sentapaisesta, niin sinä usein haiset whiskyltä. Armaani, sinähän tiedät, etten paljoa välitä asian moraalisesta puolesta, mutta sinulla on huono vatsa, joka ei siedä semmoista juomista.»
»Huono vatsa, minulla? Mitä vielä! Hm, kyllä minä kestän humalan jokseenkin yhtä hyvin kuin kuka tahansa!»
»Niin, mutta minä luulen kuitenkin, että sinun pitäisi olla varovainen.
Etkö ymmärrä, ystäväni, etten toivoisi sinun tulevan sairaaksi.»
»Sairaaksi, jopa jotakin! En kai minä ole mikään pikkuvauva! En kai minä tule sairaaksi siitä, jos otan whiskylasin kerran viikossa! Naiset aina liioittelevat.»
»Georgie, sinun ei minun mielestäni pitäisi puhua tuolla tavoin, kun minä vain ajattelen sinun parastasi.»
»Tiedän, mutta tuhat tulimmaista, tuo on niin naisten tapaista. Niiden pitää aina arvostella ja muistuttaa ja penkoa kaikkia asioita ja sitten sanoa, että se on muka toisen parhaaksi.»
»Ei, kuule Georgie! Millä äänensävyllä sinä minulle vastaat!»
»No, no, ei minun tarkoitukseni ollut vastata tylysti. Mutta, peijakas, sinähän puhut minulle kuin olisin mikäkin lastentarhalainen, joka ei voi nielaista edes yhtä groggia, ilman että siihen tarvittaisiin ambulanssi St. Marystä. Kylläpä sinulla mahtaa olla minusta hieno käsitys.»
»Oi, ei se ole sitä; se on vain — — — minä en tahtoisi sinua sairaaksi ja — — —Jestas! Enhän tiennyt, että oli niin myöhä! Älä unohda antaa minulle laskua taloudenpidosta siltä ajalta, jonka olin poissa.»
»Äh, mitä niitä kannattaa kirjoittaa paperille enää? Hypätään vain niiden yli.»
»Mutta, George Babbitt, koko sinä aikana, jonka olemme olleet naimisissa, emme ole koskaan laiminlyöneet tehdä pennilleen selvää menoistamme!»
»Emme niin. Ehkäpä siinä juuri on vika!»
»Mitä ihmettä sinä tarkoitat?»
»No, en minä tarkoita mitään, sitä vain, että — — — välistä minä olen niin vietävän kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen tähän vanhaan ja tavalliseen: konttorilaskuihin ja kotimenoihin ja aherrukseen ja elämään ja mieliharmiin ja kun saa miettiä päänsä puhki kaikennäköistä roskaa, joka ei merkitse hölynpölyä, ja olla niin varovainen — — —Herra Jumala, mitä varten sinä luulet minun olevan olemassa? Minusta olisi voinut tulla helkkarin hyvä puhuja, ja nyt minä saan rehkiä ja puuhata ja kuluttaa ja kiusata itseäni — — —»
»Etkö sinä luule, että, minä milloinkaan väsyn pikkuasioista huolehtiessani? Minua kyllästyttää kauheasti järjestää kolme ateriaa päivässä, kolmesataakuusikymmentäviisi päivää vuodessa, ja turmella silmäni tuossa inhoittavassa ompelukoneessa ja pitää kunnossa sinun vaatteesi ja Veronan ja Tedin ja Tinkan ja kaikkien, ja hoitaa pesua ja parsia sukkia ja mennä Viglyyn tekemään ostoksia ja kantamaan koppani kotiin itse säästääkseni kotiinlähetyskustannuksia ja — — — kaikki.»
»No niin, Herra Jumala…» Ja hän lisäsi joltisestikin hämmästyneenä: »Kai niin, kyllä kai, mutta puhuakseni — — — minun täytyy istua konttorissa joka ainoa päivä, kun sinä voit olla poissa kaikki iltapäivät ja tavata ihmisiä ja käydä naapureiden luona ja tehdä mitä hittoja haluat!»
»Niin kyllä! Ja hurjan paljon hyötyä minulla muka on siitä! Vain jaaritella samoista vanhoista asioista samojen vanhojen tuttavien kanssa, kun sinua käyvät tapaamassa konttorissa kaikki mahdolliset mielenkiintoiset ihmiset.»
»Mielenkiintoiset! Rutivanhoja akkoja, jotka tahtovat tietää, minkätähden en ole saanut vuokratuksi heidän rakasta ihmeellistä kotiansa noin seitsemän kertaa suuremmasta summasta kuin niiden arvo on, ja kaikenlaisia vanhoja äijänkäppyröitä, jotka kynsivät silmät päästäni, jos eivät saa joka ainoaa senttiä vuokristaan kello kolme iltapäivällä kunkin kuun toisena päivänä. Kyllä kai! Mielenkiintoisia! Jokseenkin yhtä mielenkiintoisia kuin ruttotauti.»
»Ei, kuules Georgie, sinä et saa ärjyä minulle tuolla tavoin.»
»No niin, mutta minua ärsyttää, kun naisten pitää uskoa, että mies ei tee vähääkään enempää kuin istuu tuolillaan ja kuhertelee kauniiden naisten kanssa ja luo heihin houkuttelevia katseita.»
»Niinpä niin. Sinä voit kyllä luoda heihin houkuttelevia katseita, kun he tulevat. Niin ja — tulevathan ne.»
»Mitä sinä tarkoitat, tarkoitatko, että minä juoksen tyttöjen perässä?»
»Se vielä puuttuisi — sinun iälläsi!»
»Ei, kuule nyt, sinä et ehkä sitä usko — — —kaikki, mitä sinä näet, on muka vain pieni paksu Babbitt! Olkoon! Hyvä hän vain on olemassa talossa, hoitaa lämpöjohdon, kun talonmies ei tule, ja maksaa laskut. Mutta ikävä, hirveän ikävä! No, sinä et ehkä usko, mutta on niitä naisia, joiden mielestä George Babbitt ei ole niinkään tuhma, joiden mielestä hän lisäksi ei ole lainkaan hullumman näköinen, ei ainakaan niin pahan näköinen, että se mitään tekee, ja jotka pitävät hänen puhelahjaansa hyvänä ja katsovat hänen jazzaavankin peijakkaan hyvin!»
»Uskon kyllä», Myra puhui hitaasti. »Minä en lainkaan epäile, että sinä, kun minä olen poissa, haet ihmisiä, jotka voivat pitää sinua siinä arvossa, minkä ansaitset.»
»Hm, minä tarkoitan vain — — —», vastusti Babbitt, äänessä kuitenkin hiukan kieltelyn sävyä. Sitten harmi sai hänet puoliksi tunnustamaan totuuden: »Niin olen tosiaankin tehnyt! Kyllä niitä on ihmisiä ja helkkarin hauskoja lisäksi, joiden mielestä minä en ole vain heikkovatsainen vauva.»
»Sitähän minä juuri sanoin. Sinä voit olla ulkona ja yhdessä kenen kanssa tahdot, kun minun pitää istua täällä ja odottaa sinua. Sinulla on tilaisuutta saada kaikkea mahdollista kulttuuria ja kaikkea, ja minä vain saan istua kotona — — —»
»Mutta, Herra Jumala, eihän mikään estä sinua lukemasta kirjoja ja käymästä luennoilla ja kaikessa muussa semmoisessa moskassa, vai mitä?»
»Georgie, minähän olen sanonut sinulle, ettet saa ärjyä minulle tuolla tavalla. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt, sinun tapasi ei koskaan ennen ollut puhutella noin ärtyneellä äänellä.»
»Minun tarkoitukseni ei ollut olla ärtyinen, mutta enhän peijakas vieköön voi muuta kuin suuttua, kun minua syytetään siitä, ettet sinä saa ottaa osaa kaikkinaiseen semmoiseen.»
»Minä aion tehdä sen, tahdotko auttaa minua?»
»Kyllä, jos voin tehdä jotakin auttaakseni sinua kulttuurinkalastusammatissa niin — — — G. F. Babbitt on käytettävissäsi.»
»Hyvä on, minä tahdon, että sinä tulet sunnuntai-iltana mukaani kuulemaan mrs. Mudgen luentoa uudesta ajatuksesta.»
»Mrs. kenen, mitä?»
»Mrs. Opal Emerson Mudge. Uuden ajatuksen amerikkalaisen Liiton kiertävä luennoitsija. Hän tulee puhumaan auringonhengen palveluksesta Korkeamman Valistuksen Seuran kokouksessa Thornleighin hotellissa.»
»Ai, älä hemmetissä! Uusi ajatus! Ajatusmuhennusta munapaistikkaiden kera! Auringon hengen — — — mahtaa sekin olla moskaa! Juuri sopivaa mennä kuuntelemaan mokomaa, kun kunnon presbyteriaanina voi mennä kuulemaan tohtori Drew'ta!»
»Kirkkoherra Drew on oppinut mies ja kaunopuhuja saarnastuolissa ja kaikkea semmoista, mutta hänellä ei ole sitä sielun hiivaa, josta mrs. Mudge puhuu. Hänellä ei ole mitään uuden ajan innoitusta. Naiset tarvitsevat nyt innoitusta. Pyydän siis sinua tulemaan mukaan niinkuin lupasit.»
4.
Korkeamman Valistuksen Seuran Zenithin osasto kokoontui Thornleighin hotellin pienempään tanssisaliin komeaan huoneistoon, jossa oli vaaleanvihreät seinät, kipsisiä ruusukoristeita, muhkea parkettilattia ja ylen hienot heiveröiset kullatut tuolit. Täällä oli koossa viisiseitsemättä naista ja kymmenen miestä. Useimmat miehet istuivat tuoleillaan väännellen itseään sinne ja tänne, kun taas heidän vaimonsa istuivat jännittyneessä huomioasennossa, mutta kaksi miehistä — punaniskaisia, lihavia herroja — oli yhtä hyvinkasvatetun tarkkaavaisia kuin heidän vaimonsa. He olivat urakoitsijagulasheja, jotka ostettuaan huviloita, autoja, käsinmaalattuja tauluja ja herrasväen eleitä, nyt ostivat muodikasta, valmista viisaustiedettä. Sattuma oli saanut ratkaista, ostaisivatko he Uuden ajatuksen kristillisen tiedon vaiko hyvän korkeakirkollisen mallipainoksen episkopaalisen kirkon uskontoa.
Ruumiillisesti oli mrs. Opal Emerson Mudge kaikkea muuta kuin profeetallinen ilmestys. Hän oli lyhyt ja tylleröinen, kasvot kuin ylhäisellä kiinalaisnaisella, pieni nyppyrä nenäksi ja käsivarret niin lyhyet, että hän hermostuneista ponnistuksista huolimatta ei voinut saada sormiansa ristiin polvien yli istuessaan lavalla odottamassa. Hänellä oli viheriällä sametilla reunustettu taftipuku, kolminkertainen kaulaketju lasihelmiä ja suuri kokoonpantava lornetti killumassa mustasta nauhasta; hän oli sanalla sanoen eleganssin ihmeellinen ilmiö.
Mrs. Mudgen esitteli Korkeamman Valistuksen Seuran puheenjohtaja, nuorehko ikä-impi, jolla oli haikea ääni, valkoiset damaskit ja viikset. Hän sanoi, että mrs. Mudge nyt tekisi selvää kaikkein yksinkertaisimmallekin, miten auringon henkeä on palvottava, ja ne, jotka olivat aikoneet sitä palvoa, tekivät viisaasti pannessaan mieleensä mrs. Mudgen sanat, koska ei edes Zenith (ja jokainen tietää, että Zenith on ensi sijalla hengen ja uuden ajatuksen kehittämisessä) usein saa tilaisuutta istua niin innostuttavan optimistin ja metafyysisen ennustajan jalkain juuressa kuin mrs. Opal Emerson Mudge on, joka on elänyt korkeamman hyödyllisyyden elämää keskityksessä ja äänettömyydessä löytänyt aistinten valtiuden salaisuudet ja sisäisen avaimen, joka silmänräpäyksessä muuttaisi onnettomat kansat ja tuottaisi niille rauhan ja voiman ja menestyksen; ja sentähden ystävät, tahdotteko täksi kalliiksi, jalokiviä arvokkaammaksi tunniksi unohtaa näennäisen elämän kuvitelmat ja syvään salatun totuuden toteuttamisessa siirtyä mrs. Emerson Mudgen kerällä kauneuden valtakuntaan?
Jos mrs. Mudge olikin vähän tylleröisempi kuin toivoisi svamien, yogien, ennustajattarien ja salatietäjättärien olevan, oli hänen äänessään kuitenkin oikea ammattisävy, se juoksi keskeytymättömänä ilman ainoatakaan pilkkua, kunnes Babbitt oli hypnotisoitu. Hänen mielisanansa oli »aina», jonka hän lausui »aaina». Hänen pääeleensä oli ylimmäispapillinen, vaikka täysin hienosti naisellinen siunaus kahdella paksulla sormella.
Hän selitti heille hengen hapatuksesta seuraavaa:
»On olemassa sieluja — — —»
Sanasta »sieluja» teki hän suloisen sävelen, pitkäveteisen, kauaksi lempeästi kaikuvan huudon hämärämollissa. Se antoi hermostuneelle aviomiehelle siveän nuhteen ja saattoi heille kuitenkin sanoman lääkinnästä.
»On olemassa sieluja, jotka ovat nähneet Sanan vaatteen liepeen ja ulkonaisen hahmon on olemassa sieluja jotka ovat saaneet nähdä vilahdukselta ja hurmaantuneena omaksuneet jonkin osan tai yksityiskohdan sanasta on olemassa sieluja jotka siten dynamiin koskettamina mutta ei läpitunkemina ja läpisäteilevinä alituisesti heiluvat edestakaisin vakuutettuina siitä että he omistavat ja pitävät hallussaan Logoksen ja Metafyysikoksen mutta tämä sana tulee teille minun kauttani tätä käsitettä laajennan minä että ne jotka eivät ole täydellisiä eivät omista edes alkavaa tietoa ja että pyhyys lopullisessa olemuksessaan aina aina aina on kokonaisuus ja — — —»
Saatiin tietää, että Auringon hengen olemus on totuus, mutta sen säteily ja emanatio on ilo:
»Tervehtikää aina päivää aamunkoiton naurulla armoitetun ihastuksella joka käsittää että kaikki toimii yhdessä Pyörän pyörimisessä ja joka vastaa alasrepijäin katkerien mielten muistutuksiin iloisella vakuutuksella — — —»
Se kesti noin tunnin ja seitsemän minuuttia.
Lopulla puhui mrs. Mudge suuremmalle voimalla ja välikorostuksin.
»Antakaa minun nyt esittää teille, mitä kaikkia etuja Teosofinen ja Panteistinen Itämainen Lukuseura, jota minä edustan, voi teille tarjota. Meidän pyrkimyksemme on yhdistää yhtenäiseksi kokonaisuudeksi kaikki uuden ajanhengen ilmaukset — uusi aate, kristinoppi, teosofia, vedanta, bahaismi ja muut ainoan uuden valon kipinät. Maksu on ainoastaan kymmenen dollarin vuodessa, ja tästä pilkkahinnasta saavat jäsenet sekä kuukausijulkaisumme Parannushelmiä että erikoisen edun saada lähettää suoraan puheenjohtajallemme, kunnianarvoisalle Äiti Dobbsille mitä kysymyksiä hyvänsä henkisestä kehityksestä,, aviopulmista, terveydestä ja hyvinvoinnista, rahahuolista ja — — —»
He kuuntelivat häntä palvovan tarkkaavina. He olivat kuin vastaprässätyt. He tyrehdyttivät kohteliaasti yskänsä ja panivat jalkansa ristiin hiljaa ja äänettömästi ja niistivät nenäänsä sangen optimistisella ja hienostuneella hillinnällä hienoihin nenäliinoihin.
Babbitt puolestaan oli kärsivän näköinen.
Kun he vihdoin olivat taas siunatussa raikkaassa ilmassa, kun ajoivat kotiin lumelta ja kunnialliselta päivänpaisteelta tuoksuvan tuulen pyyhkeileminä, ei hän uskaltanut puhua. He olivat olleet siksi vähällä joutua riitaan viime päivinä. Mrs. Babbitt pakotti hänet kuitenkin sanomaan jotakin:
»Piditkö sinä mrs. Mudgen esitelmästä?»
»Jaa minä — — — Saitko sinä siitä mitään talteen?»
»Oh, se pakottaa ihmisen ajattelemaan. Se saa hänet ulos tavallisesta, kuluneesta ajatuspiiristä.»
»No niin, minun täytyy antaa Opalille se tunnustus, että hän on omaperäinen, mutta peijakas — — Suoraan puhuen, huomasitko sinä mitään järkeä siinä sotkussa?»