»Enhän minä tietenkään ole perillä metafysiikasta, ja olihan siinä paljon kaikenlaista, mitä minä en oikein saattanut käsittää, mutta minä tunsin kuitenkin, että se oli innostuttavaa. Ja hän puhuu niin sulavasti. Minun luullakseni sinulla tosiaan saattoi olla hyötyä siitä.»
»Ei vähän vähää! Totta puhuen olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka naiset sitä ahmivat! Miksikä hemmetissä he huolivat tuhlata aikaansa istumalla kuuntelemassa tuota lörpötystä, kun he — —»
»On se heille ainakin hyödyllisempää kuin se, että käyvät kapakoissa tupakoimassa ja juomassa!»
»No enpä tiedä! Minä puolestani en huomaa siinä niinkään suurta eroa. Kummassakin tapauksessa he koettavat päästä irti itsestään — sitähän kai useimmat ihmiset nykyaikaan yrittävät — Ja minusta olisi totisesti paljoa etevämpää pyörähtää hyvässä, ponnekkaassa jazzissa, vieläpä missä kapakassa hyvänsä, kuin istua ja näyttää siltä kuin kaulukseni olisi liian ahdas ja pelkäisin sylkeä ja kuuntelisin, kuinka Opal märehtii mielettömyyksiä.»
»Niin, sen minä kyllä uskon, sinä olet hyvin ihastunut kapakoihin. Uskon mielelläni, että olet käynyt hyvinkin monessa minun poissaollessani.»
»Kuule sinä! Sinä olet tehnyt viime aikoina sangen monta salavihjausta, ikäänkuin minä muka eläisin kaksoiselämää tai jotakin semmoista. Ja minä olen, piru soikoon, väsynyt siihen, enkä halua kuulla sanaakaan siitä enää!»
»Mutta George Babbitt! Tiedätkö, mitä puhut? George, kaikkina niinä vuosina, jotka olemme eläneet yhdessä, et koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla.»
»En. Silläpä saattaa olla aika nyt.»
»Sinä olet käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi viime aikoina ja nyt sinä lopullisesti kiroat ja reuhaat ja ärjyt minulle niin ilkeällä äänellä että minua oikein kammottaa.»
»Älä huoli liioitella. Minä en ärjynyt enkä kironnut!»
»Kuulisit vain oman äänesi! Sinä et ehkä tiedä, miltä se kuuluu! Mutta joka tapauksessa. Sinä et koskaan puhunut tuolla tavoin ennen. Sinä et yksinkertaisesti olisi voinut puhua noin, ellei jotakin kauheaa olisi tapahtunut.»
Babbittin sisu oli kova. Hämmästyksekseen hän havaitsi, ettei hän ollut kovinkaan suuttunut. Vain vaivoin sai hän kuitenkin käytetyksi ystävällisempää äänensävyä:
»No, peijakas, ei minun tarkoitukseni ollut suuttua.»
»George, etkö sinä ymmärrä, ettemme voi jatkaa tällä tavoin liukumista kauemmaksi ja kauemmaksi toisistamme ja että sinä käyt yhä hävyttömämmäksi minua kohtaan? Minä en ymmärrä, mikä tästä on tuleva.»
Babbitt tunsi silmänräpäyksen sääliä Myran hämmennystä kohtaan. Hän ajatteli, kuinka monta lujaa ja hellää sidettä katkaistaisiin, jos he todellakaan eivät voisi jatkaa tällä tavoin. Mutta hänen säälinsä oli persoonatonta, ja hän ajatteli: »Eikö se ehkä olisi hyvä asia, jos — — —? Ei avioeroa ja sen semmoista, tietenkään, mutta ikäänkuin hiukan enemmän riippumattomuutta?»
Myran katsoessa häneen rukoilevasti hän ajoi kammottavassa äänettömyydessä.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
1.
Kun Babbitt, Myran mentyä sisään, puuhaili autotallissa, lakaisi lunta astuimilta ja tutki erästä haljennutta kumisidettä, katui hän, oli peloissaan ja häpeissään siitä, että oli saattanut käyttäytyä sillä tavoin vaimoansa kohtaan, ja ajatteli hellästi, kuinka paljoa kunnollisempi hän oli kuin tuo kelvoton Konttikunta. Hän meni sisään murahtaen jotakin, että hän »oli pahoillaan; hänen tarkoituksensa ei ollut suuttua» ja kysyen, tekisikö Myran mieli tulla eläviin kuviin. Mutta biografin pimeydessä hän ajatteli synkeästi menneensä »kahlehtimaan itsensä jälleen Myraan, aivan niinkuin ennenkin.» Hän tunsi erityistä tyydytystä pannessaan kaikki Tanisin syyksi. »Piru vieköön Tanisin. Joka tapauksessa! Miksi hän onkaan sekoittanut minua kaikkeen tähän sotkuun ja tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyisäksi ja typeräksi? Se on aivan liian sekaista kaikki tyyni! Minä teen siitä lopun.»
Hän kaipasi rauhaa. Kymmeneen päivään hän ei tavannut Tanista tai soittanut hänelle. Ja heti paikalla hän sai tuntea sitä pakkoa, jota hän vihasi. Kun hän oli ollut poissa hänen luotaan viisi päivää, joka tunti ajatellen ylpeydellä tahtonsa lujuutta ja joka ainoa tunti kuvitellen, kuinka hirvittävästi Tanisin täytyy kaivata häntä, ilmoitti miss McGoun: »Mrs. Judique puhelimessa. Tahtoo puhua teidän kanssanne joistakin korjauksista.»
»Mr. Babbitt? Oi, George, minähän en ole nähnyt sinua moneen viikkoon — päivään ainakaan. Et suinkaan sinä ole sairas?»
»En. Minulla on vain ollut hirvittävän paljon puuhaa. Minä, hm, minä luulen, että rakennusalalla tänä vuonna tulee olemaan suuri nousukausi. Täytyy, hm, ahertaa riivatusti.»
»Tietysti, oma poikakultaseni! Sitä toivon sinun tekevän! Näetkös, minä olen hirveän kunnianhimoinen sinun puolestasi — paljoa enemmän kuin omastani. Minä vain en tahtoisi, että sinä unohtaisit pikku Tanisin. Soitathan ainakin pian?»
»Soitan. Soitan. Saat olla varma.»
»Ah tee se! Minä en soita enää.»
Babbitt mietti: »Tyttö parka!… Mutta hänen ei pitäisi soittaa minulle konttoriin… Hän on viehättävä — sympatiaa — kunnianhimoinen minun puolestani… Mutta, peijakas, minä en halua, että minua pakotetaan ja tyrkytetään soittamaan hänelle, ennenkuin olen valmis! Piru vieköön kaikki naiset ja heidän vaatimuksensa! Taitaa mennä paljon aikaa, ennenkuin minä tapaan hänet!… Mutta, yhtäkaikki, tahtoisinpa oikeastaan kernaasti tavata hänet tänä iltana — herttainen hän on sittenkin… Ei, poika! Kun olet tehnyt itsesi vapaaksi, niin ole järkevä!»
Tanis ei soittanut toistamiseen, ei myöskään Babbitt. Mutta kun jälleen viisi päivää oli kulunut, kirjoitti Tanis:
»Olenko loukannut sinua? Armaani, se ei ole ollut tarkoitukseni. Minä olen niin yksinäinen ja tarvitsen jotakin, joka lohduttaa minua. Miksi et tullut Carrien hauskoihin kutsuihin eilen illalla, minä muistan, että hän pyysi sinua? Etkö voi tulla tänne huomisiltana, torstaina. Minä olen yksin ja toivon saavani nähdä sinut.»
Babbittin mietelmät olivat moninaiset:
»Eikö se, piru soikoon, voi antaa minun olla rauhassa? Mikseivät naiset voi milloinkaan oppia, että miehet vihaavat pakottamista? Ja he saavat kuitenkin aina ylivallan meistä ruikuttamalla yksinäisyyttään!»
»Ei, tämä ei ole kiltisti tehty, ystäväni! Hän on mainio, reilu, kunnon tyttö! Ja hän jää todellakin yksinäiseksi! Hänellä on kaunis käsiala. Miellyttävää kirjepaperia. Korutonta! Eleganttia! Minun täytynee mennä hänen luokseen. Joka tapauksessa minä olen, Jumalan kiitos, vapaa hänestä huomisiltaan saakka!»
»Hän on hyvä. Mutta — — — Saakeli, minä en tahdo, että minua pakotetaan tekemään sitä taikka tätä. Minä en ole naimisissa hänen kanssaan — enkä jumalauta tule olemaankaan!»
»No, oli miten oli, kai minun sentään on mentävä hänen luokseen!»
2.
Torstai, Tanisin kirjettä seurannut päivä, oli mielenliikutusten päivä. Grobiaanien pöydässä kerhossa puhui Verg Gunch Kansalaisliitosta ja (niin tuntui Babbittista) karttoi tahallaan hänen nimensä mainitsemista kutsuttujen joukossa. Vanhaa Mat Pennimania, joka oli Babbittin konttorin kaikkikaikessa, oli kohdannut suru, ja hän tuli sisään valittamaan sitä: hänen vanhin poikansa ei kelvannut mihinkään; hänen vaimonsa oli sairaana ja hän itse oli riidoissa lankonsa kanssa. Conrad Lytellä oli myöskin huolia, ja koska Lyte oli hänen parhaita asiakkaitaan, täytyi Babbittin kuunnella häntä. Kun Babbitt tuli kotiin, oli kaikilla huolia: Hänen vaimonsa aikoi toisaalta ajaa pois röyhkeän uuden piian ja pelkäsi toisaalta, että piika muuttaisi, ja Tinka kanteli opettajattarestaan.
»Olkaa rimpuilematta», pyyteli Babbitt. »Te ette kuule minun koskaan ruikuttavan huoliani, ja kuitenkin, jos teidän olisi pakko hoitaa kiinteistökonttoria — — — tänään esimerkiksi havaitsin, että mrs. Bannigan oli kaksi päivää jäljessä laskuissaan, ja minä löin nyrkkiäni pöytään, ja Lyte oli konttorissa ja oli itsepäisempi kuin milloinkaan.»
Babbitt oli niin suuttunut, että hän päivällisen jälkeen, kun oli aika tahdikkaalla tavalla lähteä Tanisin luo, vain ärtyisesti sanoi vaimolleen:
»Minä menen ulos. Tulen kotiin arvattavasti noin yhdentoista aikaan.»
»Vai niin, joko sinä nyt taas menet ulos?»
»Taas! Mitä sinä meinaat sanalla ‘taas'? Minä en ole ollut kotoa poissa viikkoon.»
»Menetkö sinä — — —menetkö sinä Hirviin?»
»En. Menen tapaamaan erästä ihmistä.»
Vaikka hän tällä kertaa kuuli oman äänensä ja tiesi, että se oli tyly, vaikka Myra katsoi häneen suurilla moittivilla silmillä, saapasti hän halliin, tempasi ylleen ulsterinsa ja nahkavuoriset käsineensä, meni ulos ja pani auton käyntiin. Helpotuksekseen huomasi hän, että Tanis oli hilpeä, ei lausunut moitteen sanaa, oli säteilevä ruskeassa tyllihameessaan.
»Poikaparka! Sinun on täytynyt lähteä liikkeelle tällaisen iltana!
Nythän on kauhean kylmä! Mitä arvelet, eikö pieni whisky tekisi hyvää?»
»Niin puhuu nainen, jolla on savoar vivoar! Luultavasti kyllä voisimme sietää whiskyn, ellei se ole ylen suuri — ei ainakaan jalkaa pitempi.»
Babbitt suuteli häntä hetkellisessä herttaisuudessa, unohti hänen vaatimuksiensa rasittavan pakon, istahti suureen tuoliin ja tunsi itsensä suloisesti kotiutuneeksi. Hän tuli äkkiä puheliaaksi, kertoi Tanisille, mikä jalo ja väärinkäsitetty mies hän oli ja kuinka paljoa etevämpi Peteä, Fulton Bemisiä ja heidän tuttavapiirinsä muita miehiä; ja Tanis istui hiukan etukumarassa, leuka kauniissa kädessään ja nyökkäsi säteilevänä myöntymystään. Mutta kun Babbitt pakotti itsensä kysymään: »Entä, pikkuinen, miten sinun laitasi on?» otti Tanis tuon velvollisuuskysymyksen vakavalta kannalta, ja Babbitt havaitsi, että hänelläkin oli huolia.
»Meneehän se, mutta — — — minä suutuin niin Carrielle.
»Hän sanoi Minnielle, että minä olin sanonut Minnietä kauhean itaraksi, ja Minnie sanoi minulle, että Carrie oli sanonut sen hänelle, ja tietysti sanoin minä hänelle, että minä en milloinkaan ollut sanonut mitään sellaista, ja niin sai Carrie tietää, että Minnie oli sanonut sen minulle ja joutui aivan raivoihinsa siitä, että Minnie oli sen minulle sanonut, ja tietysti olin minä kauhean suuttunut siitä, että Carrie oli sanonut hänelle, että minä olin sanonut sen, ja niin me kaikki kolme tavattiin Fultonin luona — hänen vaimonsa on poissa — Jumalan kiitos — heidän talossaan on mitä ihanin tanssipermanto — ja me olimme kaikki aivan raivostuneita toisiimme ja — — — uh, inhoan semmoista sotkua, etkö sinäkin? Minä tarkoitan, se osoittaa sellaista hienostuksen puutetta, mutta — — — ja mamma aikoo tulla tervehtimään minua kokonaiseksi kuukaudeksi, ja tietysti minä pidän hänestä, niin ainakin oletan, mutta hän tulee tosiaan olemaan aivan kauheasti tiellä — hän ei voi milloinkaan oppia olemaan tekemättä huomautuksia ja hän tahtoo aina tietää, minne minä menen, kun menen pois iltaisin, ja ellen minä sano totuutta, niin vakoilee hän aina ja pälyilee minua ja saa selvän, missä minä olen ollut ja sitten hän on sen näköinen kuin kärsivällisyys muistopatsaana, kunnes minun täytyy huutaa. Ja niin minun täytyy kertoa sinulle — — — kuten tiedät, en minä koskaan puhu itsestäni, minä yksinkertaisesti inhoan ihmisiä, jotka niin tekevät, etkö sinäkin?
»Mutta — — — minä tunnen itseni niin tuhmaksi tänä iltana ja minä tiedän, että kaiken tämän täytyy sinua ikävystyttää, mutta — — — mitä sinä tekisit mamman suhteen?»
Babbitt antoi hänelle luontevia miesmäisiä neuvoja. Hänen pitäisi lykätä äitinsä tulo. Hänen pitäisi käskeä Carrien mennä helvettiin. Näistä arvokkaista ohjeista Tanis kiitti häntä, ja sitten he liukuivat tavalliseen juoruamiseensa Konttikunnasta. Kuinka tunteileva ja tuhma Carrie oli. Mikä laiskuri Pete oli. Kuinka hauska Fulton Bemis voisi olla — »monet sanovat tietysti, että hän on vanha mörökölli, kun tapaavat hänet, senvuoksi, ettei hän heti kapsahda heidän kaulaansa, mutta kun hänet oppii tuntemaan, on hän oikein kunnon kaveri.»
Mutta kun he olivat ennestään tunnollisesti läpikäyneet joka-ainoan näistä tutkielmista, kävi keskustelu kankeaksi. Babbitt koetti olla henkevä ja liikkua yleisissä aineissa. Hän lausui muutamia todella järkeviä ajatuksia aseiden riisumisesta ja ennakkoluulottomuudesta ja laajakatseisuudesta, mutta hänestä tuntui kuin yleiset aineet kiinnostaisivat Tanisia ainoastaan siinä määrin, mikäli hän voi soveltaa niitä Peteen tai Carrieen tai heihin itseensä. Hän oli painostavasti tietoinen enenevästä äänettömyydestä. Hän koetti houkutella Tanisia puhumaan jälleen, mutta äänettömyys nousi kuin harmaa haamu ja liiteli heidän välillään.
»Minä hm — — —», ponnisteli Babbitt. »Minä luulen — minä luulen, että työttömyys vähenee.»
»Ehkä Pete sitten voi saada hyvän paikan.»
Äänettömyys.
Babbitt teki epätoivoisen yrityksen:
»Kuinka on laita, kultaseni, sinä olet niin vaitelias tänään?»
»Olenko? En suinkaan. Mutta — — — välitätkö sinä todellakin siitä, olenko vai en?»
»Välitänkö minä siitä? Tietysti! Tietysti välitän.»
»Niinkö todellakin?» Tanis tuli häntä lähemmäksi ja istahti hänen tuolinsa nojapuulle.
Babbitt inhosi sitä ponnistusta, jonka ihastuneelta näyttäminen vaati. Hän silitti Tanisin kättä, hymyili velvollisuudesta ja painui entiselleen.
»Georgie, tokkohan sinä lainkaan pidät minusta?»
»Tietysti pidän, pikku tyhmyri!»
»Pidätkö todella? Pidätkö minusta yhtään hiukkasta?»
»Totta kai, onhan se selvä. Et suinkaan sinä usko, että minä olisin täällä, ellen pitäisi.»
»Kuule nyt, ukkeli, minä en salli sinun puhua minulle noin ärtyisällä äänellä!»
»Ei minun tarkoitukseni ollut olla ärtyisä, minä vain — — —» Babbitt jatkoi loukkaantuneella ja jokseenkin lapsellisella äänensävyllä: »Herra Jumala, minua alkaa tosiaan kyllästyttää, että kaikki yhtämittaa sanovat, että minä puhun äreästi, kun minä vain puhun luonnollisesti. Pitäisikö minun mielestäsi laulaa, mitä?»
»Mitä sinä tarkoitat sanalla 'kaikki', kuinka monta muuta naista sinä olet lohduttanut?»
»Ei, kuule, minä en tahdo tietää tuollaisista viittauksista!»
Hän jatkoi nöyrästi: »Kuulepas, kultaseni! Minä vain kiusoitin sinua. Minä tiedän, ettet tarkoittanut olla ärtyisä. Se johtui vain siitä, että olit väsynyt, Anna anteeksi ilkeälle Tanisille. Mutta sano, että rakastat minua!»
»Minä rakastan sinua… Tietysti rakastan.»
»Niin kai, niin teet», vastasi Tanis tylysti, »Oi kultani, minä en tarkoittanut olla ilkeä, mutta — — — minä olen niin yksinäinen. Minä tunnen itseni niin hyödyttömäksi. Ei kukaan tarvitse minua, ei ole mitään, mitä voin tehdä kenenkään ihmisen hyväksi. Ja sinä tiedät, kultani, että minä olen niin toimelias — voisin olla, jos olisi jotakin tehtävää. Ja minä olen nuori, enkö olekin? Minä en ole vanha. Minä en ole vanha enkä tuhma, vai olenko?»
Babbittin täytyi vakuuttaa, ettei hän ollut. Tanis silitti hänen tukkaansa, ja Babbittin täytyi näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt tästä hyväilystä, joka lempeydessään oli sitä vaateliaampi. Hän oli kärsimätön. Hänen teki mielensä paeta kovaan, varmaan, tunteettomaan miehiseen maailmaan. Ehkäpä Tanis hienojen, hyväilevien sormiensa välityksellä sai jotakin tuntemusta Babbittin välinpitämättömyydestä ja inhosta. Hän väistyi. Babbitt tunsi silmänräpäyksen virkistävää helpotusta. Tanis siirsi pallin hänen jalkainsa juureen ja istui katselemaan häntä rukoilevin silmin. Mutta samoinkuin ryömivä koira tai pelästynyt karttava lapsi monissa miehissä ei herätä sääliä, vaan kummastunutta ja oikullista julmuutta, samoin Tanisin nöyryys vain suututti Babbittia. Ja hän näki, että Tanis oli keski-ikäinen. Alkoi käydä vanhaksi. Vaikka hän inhosi omia ajatuksiansa, ei hän saattanut olla niitä ajattelematta. Tanis oli vanha, ajatteli hän. Vanha. Hän pani merkille, kuinka pehmeässä ihossa hänen leukansa alla, hänen silmiensä alla, hänen ranteissaan oli kuin hienoinen verkko ryppyjä. Eräs syntymämerkki hänen kaulassaan oli kuin puserrettua kumia. Vanha! Tanis oli nuorempi vuosiltaan kuin hän, ja kuitenkin oli inhoittavaa nähdä hänen istuvan tuossa ja tuijottavan häneen pyörivin suurin silmin, niinkuin — se pöyristytti häntä — hänen oma tätinsä olisi häntä liehitellyt.
Babbitt ajatteli äreästi: »Minä olen saanut kylläkseni tästä idioottimaisesta narripelistä. Minä vapautan itseni hänestä. Hän on helkkarin hyvä ja kunnon nainen, enkä minä tahdo tuottaa hänelle tuskaa, mutta koskee paljon vähemmän, jos minä teen itseni vapaaksi hänestä yhdellä ainoalla otteella, hyvällä nopealla kirurgisella leikkauksella!»
Hän nousi seisomaan, hän puhui kiivaasti. Kaikkien itsetunnon lakien mukaan täytyi hänen todistaa Tanisille ja itselleen, että kaikki oli Tanisin syytä.
»Minä olen kenties niinkuin vähän huonolla tuulella tänään, mutta suoraan sanoen, kultaseni, kun minä pysyttelin poissa jonkin aikaa korvatakseni, mitä olin laiminlyönyt työssäni ja muussa, ja selvittääkseni itselleni, mitä oikeastaan tahdoin, olisi sinun pitänyt olla viisaampi ja odottaa, kunnes olisin tullut takaisin. Etkö voi ymmärtää, kultaseni, että kun sinä vaadit minua tulemaan, oli minun ensimmäinen vaikutelmani panna vastaan, koska olen jokseenkin tavallinen jukuripää. Kuule, kultani, minä menen nyt — — —»
»Oi, ei ihan vielä, armaani. Ei.»
»Joo. Tällä hetkellä. Ja sitten joskus tuonnempana voimme sopia tulevaisuudesta.»
»Mitä sinä tarkoitat, kultaseni, sopia tulevaisuudesta? Olenko minä tehnyt jotakin, mitä ei olisi pitänyt? Voi, minä olen niin kauhean pahoillani!»
Babbitt pani päättävästi kädet selän taa.
»Et vähääkään, vielä mitä, et mitään! Sinä olet niin hyvä kuin ihminen saattaa olla, mutta asian laita on se — — — Herra Jumala, etkö usko, että minulla on mitään tekemistä maailmassa? Minulla on liike hoidettavana ja, uskot tai et, vaimo ja lapset, joista pidän hurjan paljon.» Vasta tällöin, tämän murhan tehtyään, hän saattoi tuntea itsensä jaloksi ja siveelliseksi. »Minä tahdon, että olemme ystäviä, mutta peijakas, minä en voi jatkaa tällä tavoin ja elää siinä tunteessa, että minun täytyy tulla tänne yhtämittaa — — —»
»Voi, rakkaani, armaani, minähän olen niin usein sanonut sinulle, pitänyt niin tärkeänä, että sinä tiedät olevasi täysin vapaa. Minä tahdoin vain, että sinä tulet tänne, kun olet väsynyt ja haluat puhua minun kanssani tai kun sinulla saattaa olla huvia meidän seuroistamme — — —»
Tanis oli niin mukaantuvainen, niin lempeä, niin ymmärtäväinen, että kesti tunnin, ennenkuin Babbitt pääsi irti, eikä silloinkaan ollut mitään ratkaistu, mutta kaikki kuitenkin inhoittavasti ratkaistu. Autiossa vapaudessa, ulkona jäätävässä pohjoistuulessa Babbitt huokasi: »Jumalan kiitos, että se on ohi. Tanis-parka! Pikku rakas kunnon Tanis-parka! Mutta se on lopussa lopullisesti. Minä olen vapaa.»
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
1.
Hänen vaimonsa oli vielä ylhäällä, kun hän tuli kotiin.
»Onko sinulla ollut hauskaa?» kysyi hän.
»Ei. Ei ollut. Minulla oli inhoittavan ikävää. Onko vielä muuta, mistä on tehtävä selvää?»
»Georgie, kuinka sinä voit puhua tuolla tavoin — — —-? Oi. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt.»
»Herra Jumala, ei minuun ole mennyt mikään. Miksi sinä alituisesti minua kiusaat?» Hän varoitti itseänsä: »Ole varoillasi, älä ole niin tyly! Hänenhän täytyy olla ikävä istua täällä yksin koko illan.» — Mutta hän unohti varoituksensa, kun Myra jatkoi:
»Miksi sinun sitten pitää mennä ulos tapaamaan kaikenlaisia kummallisia ihmisiä? Vai sanotko taaskin, että tänäkin iltana olet ollut jossakin komitean kokouksessa?»
»En. Minä olen ollut erään naisen luona. Me istuimme takkavalkean ääressä ja laskimme leikkiä, ja meillä oli helkkarin hauskaa, jos sinun välttämättömästi täytyy tietää!»
»Vai niin — — — sinun tavastasi ilmaista se, minä arvaan, että oli minun vikani, että menit sinne! Minä kai se muka sinut sinne lähetin!»
»Niin teit.»
»Ei, kuule nyt — — —»
»Sinä inhoat kummallisia ihmisiä, niinkuin suvaitset sanoa. Jos saisit tahtosi läpi, olisin minä yhtä mahdoton vanha jäärä kuin Howard Littlefield. Sinä et koskaan tahdo kutsua tänne väkeä, jossa on jotakin, vaan kokoat vanhoja nahjuksia, jotka istuvat ja naukuvat ilmasta. Sinä teet tosiaan parhaasi saadaksesi minut vanhaksi. Mutta jos tahdot tietää, en minä aio — — —»
Murtuneena tästä ennen kuulumattomasta ryöpystä Myra vaikeroi:
»Ah, ystäväni en minä voi uskoa, että tuo on totta, en tahdo tehdä sinua vanhaksi, sen tiedän. Mutta ehkä sinä olet osaksi oikeassa, ehkä minun on vaikea solmia uusia tuttavuuksia. Mutta jos sinä ajattelet kaikkea rakasta ja viihtyisää, mitä meillä on ollut, ja illallisia ja eläviä kuvia ja kaikkia — — —»
Tosi miesmäisellä tempulla onnistui hänen vakuuttaa itselleen, että Myra oli tehnyt hänelle vääryyttä, eikä ainoastaan vakuuttaa sitä itsellensä, vaan äänekkyydellään ja tylyydellään myöskin Myralle, ja hetken kuluttua hän oli saanut asian niin pitkälle, että Myra pyysi häneltä anteeksi, että hän oli viettänyt iltansa Tanisin luona. Hän meni makuulle sangen tyytyväisenä, ei ainoastaan perheen hallitsijana, vaan myöskin sen marttyyrina. Yhtenä ainoana kiusallisena silmänräpäyksenä, juuri kun hän oli mennyt vuoteeseen, välähti hänen päässään ajatus, oliko hän sittenkään ollut täysin oikeassa.
»Minun pitäisi hävetä ärhennellä hänelle tällä tavoin. Kenties hänelläkin on oikeus valittaa. Ehkei hänelläkään ole ollut niin erikoisen ihana oltava. Mutta mitä minä siitä välitän? Se tekee hänelle vain hyvää, että häntä vähän ravistaa. Minä aion pysyä vapaana hänestä ja Tanisista ja Kerhosta ja kaikista ihmisistä! Minä aion hoitaa elämääni itse!»
2.
Tässä mielentilassa hän oli aivan erikoisen mahdoton Propagandistien kerhon lunchilla seuraavana päivänä. He kuuntelivat esitelmää, jonka piti eräs kongressin jäsen äskettäin palattuaan kolmen kuukauden perusteellisilta opinnoilta, joita hän oli harjoittanut talouden, kansatieteen, valtiollisten järjestelmäin, kielellisten eroavaisuuksien, mineraalirikkauksien ja maanviljelysolojen alalla Saksassa, Ranskassa, Suur-Britanniassa, Italiassa, Itävallassa, Tšekko-Slovakiassa, Jugoslaviassa ja Bulgariassa. Esitelmän pitäjä antoi heille kaikkea mahdollista valaistusta näistä aineista, kertoi lisäksi kolme hauskaa juttua siitä, miten nurinkuriset käsitykset eurooppalaisilla on Amerikan oloista, ja lausui muutamia henkeviä sanoja siitä, kuinka välttämätöntä on pitää tietämättömiä muukalaisia loitolla Amerikasta.
»Tuo oli sitten opettavainen esitelmä! Helkkarin ponnekas», sanoi
Sidney Finkelstein.
Mutta tyytymätön Babbitt ärähti:
»Bluffia, lörpötystä! Ja minkä vuoksi täällä olisi ruvettava rähjäämään immigranttien kanssa? Ei kai ne kaikki ole niin tietämättömiä, ja tekisipä mieleni kysyä, eiköhän tässä vähän itsekukin ole immigranteista peruisin.»
»Sinä olet sietämätön», sanoi Sidney Finkelstein. Babbitt oli tietoinen siitä, että tohtori A. I. Dilling ankarana kuunteli toisella puolen pöytää. Tohtori Dilling oli Propagandakerhon arvokkaimpia merkkihenkilöitä. Hän ei ollut tavallinen tohtori, vaan kirurgi, mikä on romanttisempi ja hienompi ammatti. Hän oli voimakas, roteva mies, tuuheatukkainen ja paksuviiksinen. Sanomalehdet mainitsivat usein hänen tekemistään leikkauksista, hän oli kirurgian professori valtion yliopistossa. Hän seurusteli kaikkein hienoimpien perheiden kanssa Royal Ridgessä, ja hänen sanottiin olevan useiden satojentuhansien dollarien arvoinen. Babbittia hämmensi, kun sellainen mies istui häntä tuijottamassa. Hän riensi kiittämään kongressin jäsenen neroa Sidney Finkelsteiniin kääntyneenä, mutta puhe oli tarkoitettu tohtori Dillingille.
3.
Sinä iltapäivänä tunkeutui Babbittin konttoriin kolme miestä sen näköisinä kuin olisivat olleet rajasotien aikuisia Valvojakomitean jäseniä. He olivat kookkaita, päättäviä, lujaleukaisia miehiä ja kaikki korkeita herroja Zenithissä — tohtori Dilling, kirurgi, Charles McKelvey, urakoitsija, ja kaikkien pelottavimpana valkopartainen eversti Rutherford Snow, Asianajajalehden omistaja. Heidän valtava läsnäolonsa sai Babbittin tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi.
»Suuri kunnia nähdä herrat täällä. Istukaa, tehkää hyvin. Miten voin palvella?» puheli hän.
He eivät istuutuneet eivätkä alkaneet puhua ilmasta.
»Babbitt», sanoi eversti Snow, »me tulemme Kansalaisliitosta. Me olemme sopineet, että otamme sinut mukaan. Vergil Gunch sanoo, ettei sinulla ole halua, mutta minä luulen, että voimme saada sinut katsomaan asiaa toiselta kannalta. Liitto aikoo yhdessä Kauppiasyhdistyksen kanssa ryhtyä kamppailuun 'Open Shopia' vastaan, joten on aika sinun päättää tulla mukaan.»
Hämmennyksissään Babbitt ei voinut muistaa, mitä syitä hänellä oli olla tulematta Liittoon, jos hän ylimalkaan milloinkaan oli niitä varmasti tiennyt, mutta hän oli intohimoisesti vakuutettu, ettei tahtonut olla mukana, ja ajatellessaan, että hänet tahdottiin pakottaa, hän tunsi suuttumuksen mielessään nousevan, yksinpä näitä raharuhtinaitakin vastaan.
»Anteeksi, eversti, mutta minä haluan hiukan harkita asiaa», murisi hän. McKelvey mörähti: »Merkitseekö se, että sinä et aio tulla mukaan, Georgie?»
Jotakin mustaa ja tuntematonta ja hurjaa uhkui Babbittista: »Kuulepas, Charley, minä en aio, hitto vieköön, antaa kenenkään pakottaa itseäni mihinkään, en edes niin suurten pomojen kuin te.»
»Me emme pakota ketään ihmistä», alkoi tohtori Dilling puhua, mutta eversti Snow työnsi hänet syrjään sanomalla: »Päinvastoin, sen me teemme, me emme häikäile pakotustakaan, jos se on tarpeellista. Babbitt, K. L. on puhunut sinusta yhtä ja toista, sinua pidetään järkevänä, kunniallisena, vastuuntuntevana miehenä, sellainen olet aina ollut; mutta nyt viime aikoina olen saanut, Herra ties mistä syystä, kuulla kaikilta mahdollisilta ihmisiltä, että sinä seurustelet kaikennäköisen roskaväen kanssa, ja mikä paljon pahempaa, että sinä suorastaan olet kannattanut ja puolustanut muutamia kaupungin vaarallisimpia aineksia, kuten esimerkiksi sitäkin Doanea.»
»Se on kai minun oma asiani.»
»Olkoon, mutta meidän on tultava selvyyteen tässä asiassa. Sinä olet ollut osamiehenä, sinä ja sinun appesi, monessa tämän kaupungin tärkeimmässä edistyspuuhassa, ja minun ystäväni Raitiotieyhtiössä ja minun sanomalehteni ovat antaneet sinulle monta avustavaa kädenojennusta. No, et sinä voi odottaa, että kunnolliset ihmiset edelleenkin auttavat sinua, jos aiot liittyä juuri niihin, jotka koettavat tuhota meitä.»
Babbitt oli pelästynyt, mutta epätoivoinen vaisto sanoi hänelle, että jos hän antaa perään tässä, niin hänen täytyy antaa perään kaikessa. Hän vastusti:
»Tuo on liioittelua. Minä katson, että miehen pitää olla laajanäköinen ja ennakkoluuloton, mutta luonnollisestikin olen yhtä! paljon yllyttäjien ja agitaattorien ja ammattiyhdistysten vastustaja kuin tekin. Mutta asia on se, että jo olen jäsen niin monessa järjestössä, etten voi omistaa aikaani niille niinkuin pitäisi. Tahdon siis ajatella asiaa, ennenkuin päätän liittyä K.L.:ään.»
Eversti Snow alentui vielä lausumaan:
»Ei, minä en liioittele, tohtori kuuli sinun ivaavan ja halventavan erästä etevimpiä tasavaltalaisia kongressinjäseniämme viimeksi tänä aamuna. Ja sinulla on aivan väärä käsitys asiasta, kun tahdot ajatella sitä. Me emme pyydä sinua tulemaan K.L.:ään — me sallimme sinun tulla mukaan! Äläkä ole niin varma, poikaseni, ettei ehkä osuisi olemaan liian myöhäistä, jos lykkäät sitä. Minä en ole niin varma, että me silloin enää otamme sinua. Ajattele siis pian, ajattele pian.»
Nuo kolme valvojaa, oikeamielisyydessään pelottavaa, tuijottivat häneen jännittyneessä äänettömyydessä. Babbitt antoi heidän odottaa, hän ei ajatellut yhtään mitään, hän odotti kauemmin. Sillävälin hänen päässään jyskytti: »Minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo.»
»Jaha, vai niin, sen pahempi sinulle», sanoi eversti Snow, ja nuo kolme miestä käänsivät äkkiä rotevat selkänsä hänelle.
4.
Mennessään autonsa luo sinä iltana Babbitt näki Vergil Gunchin tulevan katua kävellen. Hän nosti kättään tervehdykseksi, mutta Gunch ei ollut näkevinään, vaan meni toiselle puolelle katua. Hän oli varma, että Gunch oli nähnyt hänet. Hän ajoi kotiin mielessään kiusallisen ikävä tunne.
Hänen vaimonsa kävi heti hänen kimppuunsa: »Kuule, Georgie, Muriel Frink on ollut täällä tänään ja hän sanoo, että Chum sanoo, että eräs komitea siitä Kansalaisliitosta on erityisesti pyytänyt sinua tulemaan mukaan ja että sinä et tahtonut. Etkö luule, että olisi viisaampaa olla mukana, tiedäthän, että kaikki kunnon ihmiset kuuluvat siihen, ja liitto tarkoittaa — — —»
»Minä tiedän, mitä liitto tarkoittaa. Se tarkoittaa vapaan sanan ja vapaan ajatuksen ja kaiken muun sortamista. Minä en aio antaa pakottaa tai usuttaa itseäni mihinkään, eikä kysymys ole siitä, onko se hyvä yhdistys vai huono yhdistys tai mikä perhanan yhdistys hyvänsä, se on vain, että minä en anna kenenkään käskeä itseäni — — —
»Mutta, ystäväni, ellet sinä mene mukaan, tulevat ihmiset ehkä moittimaan sinua.»
»Anna heidän moittia.»
»Mutta minä tarkoitan kunnon ihmisiä.»
»Kaikkea vielä, minä — — — asia on se, että koko tuo liitto on vain semmoinen muotihulluus, aivan samaa kuin kaikki ne järjestöt, jotka alkavat sellaisella menolla ja kohulla ja julistavat kääntävänsä koko maailman nurin, mutta sangen pian kuihtuvat pois ja joutuvat unohduksiin.»
»Mutta jos tämä nyt on se ainoa suuri muoti nykyään, niin eikö mielestäsi — — —?»
»Ei, ei, Myra kulta, ei huolita puhua siitä! Minä olen lopen kyllästynyt kuulemaan koko K.L.:stä puhuttavankaan. Minä melkein toivon, että olisin mennyt mukaan, kun Verg ensi kertaa ehdotti sitä. Silloin se olisi ollut tehty. Ja minä olisin kenties sen tehnyt tänään, ellei komitea olisi ollut niin röyhkeä minulle, mutta jumal'auta, niin kauan kuin minä olen vapaa ja riippumaton Amerikan kansal — — —»
»Nyt, Georgie, puhut aivan kuin se saksalainen talonmies.»
»Vai niin, teinkö niin, jahaa, no sitten minä en puhu ollenkaan.»
Hän ikävöi sinä iltana Tanis Judiquea ja olisi toivonut vahvistusta tämän sympatiasta. Kun koko perhe oli mennyt makuuhuoneisiin, pääsi hän niin pitkälle, että soitti taloon, missä Tanis asui, mutta hermostui, ja kun portinvartija vastasi, sanoi hän kiivaasti: »Se ei ollut mitään, minä soitan myöhemmin» ja pani kuulotorven pois.
5.
Jos Babbitt vielä saattoi olla hiukan epävarma siitä, että Gunch oli karttanut häntä, niin ei ollut juuri mitään epäilyn mahdollisuutta seuraavana aamuna William Washington Eathorneen nähden. Ajaessaan konttoriin Babbitt saavutti Eathornen automobiilin, missä suuri pankkiiri istui kalpeana ja juhlallisena ajajansa takana. Babbitt huiskutti kättä ja huusi: »Hyvää huomenta!» Eathorne katsoi miettiväisenä häneen, epäröi ja nyökäytti sitten päätään halveksivammin kuin jos olisi ollut tervehdykseen lainkaan vastaamatta.
Babbittin kumppani ja appi tuli konttoriin kello kymmenen:
»Georgie, mikä se juttu on, kun sanotaan, että sinä olisit antanut jonkin hävyttömän vastauksen eversti Snow'lle, että et tahdo mennä K.L.:ään. Mitä perhanoita sinä oikein meinaat tehdä? Ajaako firman vararikkoon? Et kai sinä luule, että ne pääpomot aikovat sietää, että sinä petät heidät ja menet siihen 'ennakkoluulottomaan' roskajoukkoon, johon nyt viime aikoina kuulut liittyneen.»
»Häh, saakeli, Henry T., joku on syöttänyt sinulle silkkaa valetta! Ei ole mitään sen pahempaa kuin sellaiset salaliitot, jotka tahtovat estää ihmisiä olemasta laajanäköisiä. Tämä on vapaa maa, kuule, mies voi tehdä juuri mitä tahtoo.»
»Ei se ole mikään salaliitto! Kuka sitä on semmoiseksi sanonut? Mutta jos ihmiset alkavat epäillä, että sinä olet ajattelematon ja epävarma, niin et kai kuvittele heidän tahtovan tehdä kauppoja sinun kanssasi, vai mitä? Pieni huhu siitä, että sinä olet alkanut konstailla, tekisi enemmän vahinkoa firmalle kuin kaikki salaliitot ja juonet, joita joku hullu romaaninkirjoittaja voi keksiä koko kuun kaikkina pyhinä.»
Samana iltapäivänä, kun vanha luotettava Conrad Lyte, tuo lystikäs saituri Conrad Lyte, ilmestyi, ja Babbitt ehdotti, että hän ostaisi tontin uudesta asuntokorttelista Dorchesteristä, sanoi Lyte äkkiä, liian äkkiä: »Ei, ei, minä en ryhdy mihinkään uuteen juuri nyt.»
Viikkoa myöhemmin Babbitt sai Henry Thompsonin välityksellä tietää, että Raitiotieyhtiön hallinto suunnitteli uutta kiinteistökaappausta ja että Sanders, Torrey & Wing eikä Babbitt & Thompson saisi asian hoitaakseen.
»Minä arvaan, että Jake Offutt alkaa mennä puuhun, kun kuulee, mitä ihmiset sinusta puhuvat. Jakehan on varma vanha kaveri, mutta hän on varmaan neuvonut raitiotiehallintoa kääntymään jonkun toisen agentin puoleen. Georgie, sinun täytyy tehdä jotakin», sanoi Thompson huolestuneena, ja samassa Babbitt suostui. Kaikki oli vain joutavaa pötyä, ja ihmiset arvostelivat häntä aina väärin, mutta kuitenkin hän päätti mennä Kansalaisliittoon ensi kerran, kun häneltä kysyttäisiin, ja hän odotti ärtyisänä ja levottomana. Häneltä ei kysytty. Hänestä ei välitetty. Hänellä ei ollut rohkeutta mennä Liittoon ja pyytää päästä jäseneksi, ja hän yritti kurjaa kerskuntaa, että hänen oli muka onnistunut vetää koko kaupunkia nenästä, mutta ettei kukaan voi komentaa, miten hänen oli ajateltava ja toimittava.
Ei mikään tehnyt häneen niin ilkeää vaikutusta kuin se, että verraton pikakirjoittaja miss McGoun äkkiä jätti hänet, vaikka esittikin ihan päteviä syitä — hän tarvitsi jonkin ajan lepoa, hänen sisarensa oli sairas, hän ei ehkä voisi tehdä työtä puoleen vuoteen. Babbitt oli tyytymätön hänen seuraajaansa, miss Havstadiin, — mikä miss Havstadin etunimi oli, ei kukaan konttorissa saanut koskaan tietää — tuntui uskomattomalta, että hänellä oli mitään etunimeä, ihailijaa, puuteriviuhkaa tai ruoansulatusta. Hän oli niin persoonaton, tämä hintelä, kalpea, nuori ruotsalainen tyttö, että tuntui mahdottomalta ajatella hänen menevän tavalliseen kotiin syömään tavallista kauravelliä. Hän oli hyvin rasvattu ja kiilloitettu kone ja hänet olisi pitänyt joka ilta tomuttaa ja lukita pulpettiinsa pitkien ja terävien lyijykynien mukana. Hän pikakirjoitti nopeasti, hänen konekirjoituksensa oli täydellistä. Mutta Babbitt tuli hermostuneeksi, kun hänen piti työskennellä hänen kanssaan. Tyttö sai Babbittin tuntemaan itsensä kömpelöksi näyttämällä hänen parhaiden jokapäiväisten juttujensa aikana lempeän ymmärtämättömältä. Babbitt toivoi, että miss McGoun tulisi takaisin, ja ajatteli jo kirjoittaa hänelle.
Silloin hän sai kuulla, että miss McGoun viikkoa lähtönsä jälkeen oli mennyt hänen vaarallisten kilpailijainsa Sanders, Torrey & Wingin palvelukseen. Hän ei ainoastaan pahastunut; hän pelästyi. »Minkätähden hän sitten muutti?» mietti hän levottomana. »Oliko hänellä ennakkotuntua, että minun liikkeeni on menossa nurin — — ja Torreyhan sai sen raitiovälityksen? Rotat — uppoavat alukset.»
Harmaa pelko asui nyt alati hänen rinnallaan. Hän tarkkasi Fritz Veilingeriä, nuorta agenttia, ja mietti, mahtoiko tämäkin jättää hänet. Joka päivä hän kuvitteli, että häntä syrjäytettiin. Hän pani merkille, että häntä ei pyydetty puhumaan Kauppiasyhdistyksen vuosipäivällisillä. Kun Orville Jones piti suuret pokeri-illalliset, eikä häntä kutsuttu, oli hän varma, että se oli tarkoitettu nolaukseksi. Hän pelkäsi mennä syömään lunchia Atleettikerhoon ja pelkäsi olla menemättä. Hän luuli, että hän vakoiltiin, että hänestä kuiskailtiin, kun hän lähti pöydästä. Kaikkialla hän kuuli kuiskausten sihinää: asiakkaittensa konttoreissa, pankissa, kun hän teki jonkin talletuksen, omassa kodissaan. Hän ihmetteli ihmettelemästä päästyään, mitä hänestä mahdettiin puhua. Koko päivän hän kuuli heidän kummastelevan: »Babbitt! No, mutta sehän on täydellinen anarkisti! Täytyy tosiaan ihmetellä hänen rohkeuttansa; ruveta liberaaliksi ja elää oman päänsä mukaan! Mutta hän on vaarallinen ja häntä tulee pitää silmällä.»
Hän oli niin hermostunut, että kun hän jossakin kadunkulmassa tapasi kaksi tuttavaa, jotka seisoivat ja puhelivat — kuiskailivat — hän hätkähti ja saapasti ohi kuin kiinnisaatu koulupoika. Kun hän näki naapurinsa Howard Littlefieldin ja Orville Jonesin yhdessä, katsahti hän heihin, meni sisään karttaakseen heidän vakoiluansa onnettomana ja varmasti uskoen, että he olivat kuiskailleet — juonitelleet — kuiskailleet.
Hänen pelossaan oli kuitenkin uhmaa. Hän tunsi itsensä itsepäiseksi; joskus hän katsoi olevansa oikea miesten mies, yhtä rohkea kuin Seneca Doane. Välistä hän aikoi mennä Doanen luo ja sanoa tälle, mikä anarkisti hän oli, mutta ei koskaan tullut aikomusta pitemmälle. Mutta kuullessaan hiljaisia kuiskauksia ympärillään hän yhtä usein valitti: »Herra Jumala, mitä olen tehnyt? Vähän peuhannut Konttikunnan kanssa ja antanut Clarence Drumille hiukan nenälle siitä, että hän oli sellainen ääretön bluffi. Minua ei kukaan voi moittia siitä, että minä morkkaisin ihmisiä ja koettaisin pakolla tyrkyttää heihin aatteitani.»
Hän ei kestänyt jännitystä. Ennen pitkää hän tunnusti kernaasti tahtovansa paeta takaisin siihen turvalliseen oloon, jossa hän oli kuin muutkin, edellyttäen, että löytyisi siivo ja kunniallinen paluutie, mutta — hän ei tahtonut suinkaan tulla takaisin ajetuksi, hän ei tahtonut, vannoi hän, nielaista nöyryytystä.
Ainoastaan kiivaissa otteluissa vaimon kanssa tämä pelko pääsi pinnalle. Myra valitti, että hän tuntui hermostuneelta, eikä ymmärtänyt, miksei Babbitt tahtoisi piipahtaa Littlefieldien luo. Babbitt koetti, mutta ei osannut selittää hänelle kapinallisuutensa ja sen rangaistuksen hämärää suhdetta. Ja ilman Paulin ja Tanisin seuraa ei hänellä ollut ketään uskottua. »Herra Jumala, Tinka on ainoa ystävä, joka minulla enää on», huokasi hän, jäi lapseen seuraan ja leikki seurapeliä hänen kanssaan koko illan.
Hän aikoi mennä vankilaan tapaamaan Paulia, mutta vaikka sai tältä lyhyen kortin joka viikko, hän ajatteli Paulia kuin vainajaa. Tanisia hänen oli ikävä.
»Minä ajattelin olevani muhkea ja riippumaton, kun jätin Tanisin, mutta minä tarvitsen häntä. Hyvä Jumala, kuinka minä tarvitsen häntä!» kiivaili hän. »Myra ei yksinkertaisesti saata ymmärtää. Ainoa elämä, jota hän voi ajatella, on suoriutuminen olemalla ihan samanlainen kuin kaikki muut. Mutta Tanis sanoisi minulle, että minä olen oikeassa.»
Niin hän antoi perään ja meni eräänä iltana myöhään Tanisin luo.
Hän ei ollut uskaltanut toivoa sitä, mutta Tanis oli kotona ja yksin. Mutta hän ei ollut Tanis. Hän oli kohtelias nainen, jonka kulmakarvat olivat korkealla, jonka aseena oli jäätävä kylmyys ja joka oli Tanisin näköinen. Hän sanoi: »Jaa, Georgie, mikäs on?» niin tyynellä ja välinpitämättömällä äänenpainolla, että Babbitt lähti tiehensä kuin ruoskittuna.
Ensimmäinen lohdutus tuli Tediltä ja Eunice Littlefieldiltä.
He pyrähtivät sisään eräänä iltana, kun Ted oli kotona yliopistosta, ja
Ted nauroi:
»Mitä minä kuulen Euneltä, pappa? Hän sanoi, että hänen pappansa sanoo sinun saaneen aikaan saakelinmoisen jyryn puolustamalla Seneca Doanea! Mainiota! Anna niiden vaan levittää silmiänsä, ravista heitä, tämä vanha kaupunki nukkuu!»
Ja Eunice pyrähti Babbittin polvelle, suuteli häntä, painoi polkkapäänsä hänen kaulaansa vasten ja kuherteli:
»Minusta sinä olet hurjan paljon hauskempi kuin Howard. Mistä se johtuu, että Howard on sellainen vanha jääränpää? Miehellä on hyvä sydän ja hän on todellakin äärettömän lahjakas, mutta hänessä ei koskaan ole mitään vauhtia, vaikka minä kuinka koettaisin. Etkö luule, että voisimme tehdä mitään hänen hyväkseen?»
»Mutta Eunice, onko tuo nyt tapa puhua isästäsi?», sanoi Babbitt parhaalla Floral Heights-sävyllä, mutta oli onnellinen ensimmäistä kertaa viikkokausiin, näki itsensä vapaamielisyyden veteraanina ja nuoren polven lojaalisuuden tukemana. He menivät ulos ryöstämään jääkaappia. Babbitt sanoi vahingoniloisena: »Jos äitisi yllättäisi meidät täällä, niin saisimme siipeemme kaikki kolme!» Ja Eunice tuli äidilliseksi ja vatkasi heille hirveän määrän munia ja selitti mietiskelevän abbedissan tavalla: »Jaa, sen hitto tietäköön, minkä vuoksi naisasianainen niinkuin minäkin yhä jatkaa näiden miesten hemmottelemista!»
Näin virkistyneenä Babbitt oli häikäilemätön tavatessaan Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston johtajan ja Chatham-Road-kirkon kuoron johtajan, joka toisella kostealla kädellään tarttui Babbittin paksuun kämmeneen ja saneli: »Veli Babbitt, me emme ole nähneet teitä usein kirkossa viime aikoina. Minä tiedän, että teillä on paljon puuhaa, mutta te ette saa unohtaa rakkaita ystäviänne vanhassa Kirkkokodissa.» Babbitt ravisti itsensä irti lemmekkäästä otteesta — Sheldyn tapana oli pitää toisen kättä kauan — ja mörisi: »No jaa, luultavasti voitte hoitaa liikettä siellä ilman minua! Ikävä kyllä, Smeeth, minun täytyy lähteä. Hyvästi!»
Mutta jälkeenpäin hän huokasi: »Jos tuolla valkoisella madolla oli rohkeutta koettaa vetää minua takaisin Vanhaan Kirkkokotiin, niin on myöskin Pyhän Liigan täytynyt puhella minusta paljon.»
Babbitt kuuli heidän kuiskaavan — kuiskaavan — tohtori John Jennison
Drew'n, Cholmondeley Frinkin, vieläpä William Washington Eathornenkin.
Itsenäisyys tippui pois hänestä, ja hän vaelteli yksin kaduilla peläten
ihmisten kyynillisiä silmiä ja kuiskausten alituista sihinää.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
1.
Makuulle mentäessä Babbitt koetti selittää vaimolleen, kuinka epämiellyttävä Sheldon Smeeth oli, mutta Myra vastasi ainoastaan: »Hänellä on niin kaunis ääni, niin sielukas. Minusta sinun ei pitäisi puhua hänestä tuolla tavalla vain senvuoksi, ettet ymmärrä musiikkia.» Silloin Babbitt katsoi häntä kuin ventovierasta, tuijotti kylmästi tuota pulleaa, paksukäsivartista, huolimatonta naista ja ihmetteli, kuinka tuo mokoma oli milloinkaan tänne joutunut.
Käännellessään itseään sinne tänne viluisella vuoteellaan, hän ajatteli Tanista. Oli ollut mieletöntä hylätä Tanis. Ihmisellä täytyy olla joku, jonka kanssa todella voi puhua, hän — niin, hän halkeaisi, jos jäisi edelleen ajattelemaan asioita ihan yksinänsä. Ja Myra! Ei maksa vaivaa toivoakaan, että hän ymmärtäisi! No, ei kannata kauempaa karttaa ratkaisua. Sehän olisi helkkarin häpeällistä, jos aviopuolisot liukuisivat pois toisistaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, perhanan häpeällistä, mutta mikään ei enää voisi saattaa heitä yhteen niin kauan kuin hän kieltäytyi antamasta Zenithin pakottaa häntä tottelemaan sen käskyjä — ja hän aikoi, hitto soi, katsoa, ettei kukaan pakota häntä mihinkään eikä houkuttele eikä myöskään petä.
Hän heräsi kello kolme erään automobiilin häiritsemänä ja tallusti sängystään juomaan vettä. Kulkiessaan makuukamarin läpi hän kuuli vaimonsa voihkivan. Hänen kaunansa Myraa vastaan oli menettänyt kovuutensa unisessa pimeydessä ja hän kysyi levottomasti: »Mikä sinun on, kultaseni?»
»Minun tekee niin kipeää — tästä kupeesta —-ah — ikäänkuin minua repeilisi.»
»Ripulia! Jos minä annan sinulle vähän bikarbonaattia.»
»Minä en luule — — —että se auttaa, minä tunsin niin omituiseksi itseni eilen illalla ja koko päivän eilen ja sitten — ai meni se ohi ja minä nukuin ja — — — tuo auto herätti minut.»
Hänen äänensä kamppaili kuin laiva myrskyssä. Babbitt tuli levottomaksi.
»On paras, että minä soitan tohtorille.»
»Ei, ei! Se menee kyllä ohi. Mutta ehkä sinä voit antaa minulle jääpussin.»
Babbitt meni kylpyhuoneeseen noutamaan jääpussia ja keittiöön noutamaan jäätä. Hän tunsi itsensä dramaattiseksi yöllisellä retkellään, mutta hakatessaan jääkappaletta tikarimaisella aseella hän oli maltillinen, luotettava ja vakava; ja muinainen ystävyys kuului hänen äänestään, kun hän asetti jääpussia paikoilleen ja murisi: »Kas niin, kas niin, nyt tulee parempi.»
Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli Myran jälleen voihkivan. Heti hän oli taas ylhäällä ja lohdutti häntä: »Koskeeko vielä, kultaseni?»
»Koskee, minua ikäänkuin kourii enkä minä voi nukkua.»
Myran ääni oli heikko. Babbitt tunsi, kuinka Myra pelkäsi tohtoreita ja heidän tuomioitaan, eikä sanonut mitään, mutta hiipi alas natisevia portaita, soitti tohtori Earl Pattenille ja odotti väristen, koettaen unisin silmin lukea erästä kuvalehteä, kunnes kuuli tohtorin autonäänen.
Tohtori oli nuorekas ja ammattimaisen reipas. Hän tuli sisään niinkuin olisi ollut keskipäivä. »No, George, vähän pahoinvointia, vai mitä, miten hänen laitansa nyt on?» sanoi hän reippaasti heittäen päällysnuttunsa hilpeästi tuolille ja lämmittäen käsiään lämpöjohdossa. Hän otti talossa komennon. Babbitt tunsi olevansa viraltapantu ja mitätön, kun saattoi tohtoria makuukamariin, ja tohtori vastasi nauraen: »Oo, vain vähän vatsapurua!» kun Verona katsoi ovesta sisään ja huolestuneena kysyi: »Mikä on, pappa, mikä on?»
Mrs. Babbittille tohtori sanoi ystävällisen leikkisästi: »Tuntuuko ilkeältä vatsassa? Minä annan teille jotakin, että saatte nukkua, ja luultavasti te tunnette voivanne paremmin huomenaamulla. Minä olen täällä heti aamiaisen jälkeen.» Mutta Babbittille, joka seisoi vaanimassa alahallissa, tohtori huokasi: »Tuo tunne hänen vatsassaan ei ole oikein hyvä. Se on kankea ja tulehtunut. Häneltähän ei ole leikattu umpisuolta, vai kuinka Hm — no jaa — ei ole syytä olla levoton, Minä tulen niin pian kuin voin aamulla, ja siihen saakka hän saa nukkua. Minä olen antanut hänelle ruiskeen. Hyvää yötä!»
Silloin tempasi Babbittin pimeä myrsky.
Silmänräpäyksessä muuttuivat kaikki vihaiset ajatukset, jotka olivat häntä vallinneet, ja henkiset vaikeudet, joiden kanssa hän oli kamppaillut, merkityksettömiksi ja naurettavan mitättömiksi ikivanhojen ja valtavien todellisuuksien, vakiintuneiden ja perinnäisten todellisuuksien: sairauden ja uhkaavan kuoleman, pitkän yön ja avion tuhanten erottamattomasti yhteenpunoutuneiden säikeiden rinnalla. Babbitt hiipi takaisin Myran luo. Kun Myra vaipui morfiinin kuumaan horrokseen, istui Babbitt hänen vuoreensa laidalla ja piti häntä kädestä, ja ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin oli Myran käsi luottavaisena hänen kädessään.
Babbitt otti ylleen kylpykaapunsa ja kirjavan sänkypeiton ja istui nojatuoliin. Makuukamari oli synkeä puolihämärässä, joka muutti uutimet väijyviksi ryöväreiksi, pukupöydän keskiaikaiseksi rosvolinnaksi. Huoneessa oli ihovoiteen, alusvaatteiden ja unen tuoksua. Hän torkahti ja heräsi, torkahti ja heräsi sata kertaa. Hän kuuli Myran liikahtavan ja huokaavan unessa, ajatteli, eikö löytyisi mitään, mikä voisi äkkiä ja reippaasti auttaa, ja ennenkuin oli oikein saanut ajatustansa selville, hän nukahti kirvelevin jäsenin. Yö oli äärettömän pitkä. Kun päivä sarasti ja odotus tuntui olevan lopussa, nukahti hän taas ja suuttui siitä, että hänet oli tavattu nukkuvana vartiopaikallaan, kun Verona tuli sisään ja huolissaan kysyi: »Mitä tämä oikein on, pappa?»
Hänen vaimonsa oli valveilla ja makasi kasvot harmaina ja elottomina aamun valossa, mutta nyt ei Babbitt verrannut häntä Tanisiin; Myra ei vain ollut nainen, jota verrataan toisiin naisiin, vaan hänen oma itsensä, ja vaikka hän saattoikin moittia ja torua häntä, niin hän teki sen vain ikäänkuin olisi moittinut ja torunut itseänsä, mielenkiintoisesti, ilman ylimielisyyttä ja ilman toivoa voida muuttua tai mitään todellista halua muuttaa — ikuista perusolemusta.
Veronaa kohtaan hän oli taas isällinen ja päättävä. Hän rauhoitti Tinkaa, joka tyydyttävällä tavalla tehosti hetken jännitystä itkemällä. Hän määräsi aikaisen aamiaisen ja olisi mielellään katsonut sanomalehteä ja tunsi itsensä jollakin tavoin sankarilliseksi ja hyödylliseksi olemalla siihen katsomatta. Mutta jäljellä oli vielä hitaasti kuluvia odotuksen tunteja ilman minkäänlaista sankaruuden sävyä, ennenkuin tohtori Patten tuli sisään.
»Minä en näe mitään varsinaista muutosta», sanoi Patten, »minä palaan yhdentoista aikaan, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan otan luultavasti mukaani toisen maailmankuulun puoskarin neuvottelua varten, vain varmuuden vuoksi. Nyt George, ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä käsken Veronaa pitämään jääpussia päällä — on kyllä hyvä pitää sitä päällä — ja sinun on paras mennä konttoriisi sen sijaan, että kuljet tässä hänen ympärillään ja näytät siltä kuin itse olisit potilas. Aviomiesten hermot! Hurjan paljon hysteerisemmät kuin naisten. Heidän pitää aina pistää nokkansa väliin ja anastaa itsellensä koko sairaanaolon kunnia, kun heidän vaimonsa ovat sairaita. Juo nyt kuppi kahvia ja livistä tiehesi!»
Tämä pilkka pudotti Babbittin alas yläilmoista. Hän ajoi konttoriin, koetti sanella kirjeitä, koetti soittaa puhelimessa ja unohti, kenelle soitti, ennenkuin oli saanut vastauksen. Neljännestä yli kymmenen hän ajoi takaisin kotiin. Kun hän pääsi ulos keskustan tungoksesta ja sai vauhtia autoonsa, oli hänen kasvoillaan yhtä julmat rypyt kuin tragedian naamarissa.
»Miksi sinä tulit takaisin, kultaseni? Minä luulen melkein, että tunnen itseni vähän paremmaksi. Minä käskin Veronan mennä konttoriinsa. Teinkö pahasti, kun tulin sairaaksi?»
Babbitt ymmärsi, että Myra odotti hyväilyä, ja täytti ilomielin odotuksen. He olivat harvinaisen onnellisia, kun Babbitt kuuli tohtori Pattenin auton äänen. Hän katsoi ulos ikkunasta, hän pelästyi. Pattenin seurassa oli kärsimätön herra, jolla oli tuuhea musta tukka ja husaariviikset — tohtori A. J. Dilling, kirurgi. Babbitt vapisi huolesta, koetti salata sitä ja riensi ovelle.
Tohtori Patten puhui tavattoman keveään sävyyn: »Minä en tahdo tehdä sinua levottomaksi, rakas ystävä, mutta ajattelin, että ehkä olisi hyvä, jos tohtori Dilling tutkisi häntä.» Hän teki Dillingiä kohti kunnioitusta osoittavan liikkeen.
Dilling nyökäytti päätään kankeasti ja astui ylös portaita. Babbitt käveli epätoivoisena edestakaisin arkihuoneessa. Paitsi lasten syntyessä ei perheessä ollut koskaan tapahtunut mitään suurempaa operatiota, ja hänestä oli kirurgia samalla kertaa ihme ja kauhistuttava inhoittavuus. Mutta kun Dilling ja Patten tulivat alas jälleen, tiesi hän, että kaikki oli hyvin, ja oli vähällä purskahtaa nauruun, sillä molemmat herrat olivat ihan niinkuin parrakkaat tohtorit eräässä operetissa, kun he seisoivat ja hykertelivät käsiään ja näyttivät hassunkurisen tietoviisailta.
Tohtori Dilling puhui:
»Ikävä kyllä, rakas ystävä, se on akuutti umpisuolen tulehdus. Meidän täytyy leikata. Se on tietysti sinun määrättävä, mutta ei voi olla epäilystäkään siitä, mitä on tehtävä.»
Babbitt ei käsittänyt asian koko laajuutta. Hän sanoi:
»Niin, me voimme saada hänet kuntoon parin päivän kuluttua, arvelen minä. Tedin pitäisi tulla kotiin yliopistosta, jos jotakin tapahtuisi.»
Tohtori Dilling mörisi:
»Ei, ellet tahdo, että vatsakalvontulehdus tulee lisäksi, on leikkaus tehtävä heti paikalla. Minä neuvon sitä mitä vakavimmin. Jos suostut, niin soitan St. Maryn ambulanssin heti, ja sitten hän on leikkauspöydällä jo miltei puolen tunnin kuluttua.
»Minä — — — minä — — — tietysti sinä parhaiten tiedät, mitä — — — mutta hyvä Jumala, ihminen, enhän minä voi saada hänen vaatteitaan kuntoon kahdessa sekunnissa, kyllähän sen ymmärrät, ja hänen tilassaan, niin väsynyt ja heikko — —»
»Nakkaa vaan hänen hiusharjansa ja kampansa ja hammasharjansa johonkin laukkuun. Siinä kaikki, mitä hän pariin päivään tarvitsee», sanoi tohtori Dilling ja meni puhelimen luo. Babbitt riensi epätoivoisena ylös portaita. Hän lähetti säikähtyneen Tinkan pois huoneesta. Hän sanoi hilpeästi vaimolleen:
»Niin, kultaseni, tohtori arvelee, että on paras, että tehdään pieni leikkaus ja päästään siitä samalla. Kestää vain pari minuuttia — se ei ole puoliksikaan niin vakavaa kuin synnytys — — — ja sitten sinä olet terve tuossa paikassa!»
Myra puristi hänen kättänsä niin että sormiin koski. Hän sanoi lapsen tavoin:
»Minua peloittaa — — — mennä pimeyteen ihan yksinäni!»
Hänen silmissään ei ollut enää tervettä, tyyntä katsetta, ne olivat rukoilevat ja pelästyneet. »Viivytkö sinä minun luonani, kultani? Eihän sinun vain tarvitse mennä konttoriin nyt? Etkö sinä voisi saattaa minua sairaalaan? Etkö voisi tulla tervehtimään minua tänä iltana — — — jos kaikki käy hyvin? Eihän sinun kaiketi tarvitse mennä pois tänä iltana, sano?»
Babbitt oli polvillaan vuoteen vieressä. Myran heikolla kädellään silittäessä hänen tukkaansa hän nyyhkytti, suuteli hänen paitansa hihaa ja vakuutti:
»Oma tyttöni, minähän rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä olen ollut ikäänkuin hiukan hermostunut liikeasioista ja kaikesta mahdollisesta, mutta se on ihan ohi nyt. Ja minä olen taas sinun luonasi.»
»Onko niin todellakin? George, minä ajattelin, kun tässä makasin, että kenties — olisi hyvä, jos minä nyt niinkuin liukuisin pois. Minä ajattelin, tokkohan kukaan todella tarvitsee minua? Tai kaipaisi minua? Ajattelin, mitä hyötyä siitä on, että elän, kun alan tulla niin tuhmaksi ja rumaksi — — —»
»Ah, senkin pikku humbuugi! Ojentaa haavia, kun minun pitäisi rientää pakkaamaan sinun laukkuasi! Minä tietenkin, minä, olen nuori ja kaunis ja oikea kyläkeikari ja — — —» Hän ei voinut jatkaa. Hän nyyhkytti taas; ja katkonaisin, mutisevin sanoin he löysivät toisensa jälleen.
Pakatessaan Babbitt oli ihmeellisen selvä ja nopea ajatuksiltaan. Nyt ei enää tulisi olemaan mitään hurjasteluiltoja, sen hän ymmärsi. Hän myönsi, että tulisi niitä kaipaamaan. Vähän nyrpeänä hän ajatteli, että hän nyt oli viimeistä kertaa hurjastellut, ennenkuin antautui keski-iän masentavan lamaannuksen tilaan. »No niin», ja hän irvisti veitikkamaisesti, »olipahan peijakkaan hauskaa, niin kauan kuin sitä kesti.» Ja — — — paljonkohan leikkaus maksaisi? »Minun olisi pitänyt selvittää se asia Dillingin kanssa ensin, mutta ei perhana, minä en välitä siitä, kuinka paljon se maksaa.»
Ambulanssiauto oli oven edessä. Kesken kaikkea surua joutui Babbitt ihmettelemään kaikkia sen teknillisiä täydellisyyksiä, assistenttien ystävällisiä, taitavia otteita, kun he nostivat mrs. Babbittin paareille ja kantoivat hänet alas.
Ambulanssi oli kookas miellyttävä, vernissattu, valkoinen esine. Mrs. Babbitt vaikeroi: »Minä pelkään sitä, se on aivan kuin ruumisvaunut, aivan kuin vietäisiin ruumisvaunuun, minä tahdon, että sinä jäät luokseni.
»Minä istun ihan likellä ajajan vieressä», lupasi Babbitt.
»Ei, minä tahdon sinut sisään luokseni!» Assistenteilta Myra kysyi:
»Eikö hän voi istua sisässä?»
»Kyllä, vallan hyvin, siellä on sisällä mukava tuoli», sanoi vanhempi assistentti ammattiylpeyden ilmein.
Babbitt istui hänen viereensä tähän pyörivään kojuun, jossa oli vuode, tuoli, tehokas sähkölämmitysjohto ja aivan käsittämätön almanakka, tyttö, joka söi kirsikoita, ja yritteliään sekatavarakauppiaan nimi; mutta kun hän heilautti kättään toivottomassa hilpeydessä, kosketti se lämpöjohtoa ja hän parkaisi:
»Ai Jeesus!»
»Ei, mutta George Babbitt, minä en tahdo kuulla sinun kiroavan ja noituvan ja herjaavan!»
»Tiedän, olen hurjan pahoillani, mutta — — — piru vieköön, kuinka pahasti minä poltin itseäni, saakeli, kuinka se kirvelee, se kirvelee niin vietävästi. Tuo kirottu lämpöjohto on kuuma kuin — — — se on kuuma kuin — — — se on kuuma kuin Helvetin sarana. Katso, näethän jäljet.»
Ja kun he niin ajoivat St. Maryn sairaalaan, missä hoitajattaret jo asettelivat esiin instrumentteja leikkausta varten Myran elämän pelastamiseksi, oli Myra se, joka lohdutti Babbittia ja suuteli laikkaa lievittääkseen tuskaa, ja vaikka Babbitt koetti olla karski ja miehekäs, antoi hän perään ja oli iloinen, että häntä lohduteltiin kuin pientä vauvaa.
Ambulanssi vieri sairaalan porttiholvista sisään, ja tuossa tuokiossa hän oli supistettu nollaksi tässä lukemattomien linoleumpermantoisten hallien sikermässä ja näki avoimia ovia, joista näkyi vanhoja vaimoja istumassa vuoteilla, hissin, nukutushuoneen, nuoren assistentin, joka halveksi aviomiehiä.
Hän sai luvan suudella vaimoansa, hän näki laihan nuoren hoitajattaren asettavan nukutusnaamarin Myran suulle ja nenälle, häntä pöyristytti imelä ja petollinen haju; sitten ajettiin hänet ulos ja hän istui eräällä korkealla tuolilla jossakin laboratoriossa puolihuumauksissa, ikävöiden saada nähdä vaimoansa vielä kerran, saada vakuuttaa, että oli aina rakastanut häntä eikä koskaan sekuntiakaan rakastanut ketään muuta tai edes vilkaissutkaan kehenkään muuhun. Laboratoriossa hän ei ollut tietoinen mistään muusta kuin että siellä oli eräs esine hajoamistilassa ja että sitä säilytettiin kellertävää spriitä sisältävässä pullossa. Se sai hänet melkein voimaan pahoin, mutta hän ei voinut siirtää silmiänsä siitä pois. Hän ajatteli enemmän sitä kuin omaa odotustansa, ja hänen ajatuksensa harhailivat tylsinä ylt'ympäri, alati palatakseen inhoittavaan pulloon. Päästäkseen sitä näkemästä hän aukaisi oikealla olevan oven toivoen löytävänsä järjellisen ja asianmukaisen konttorin. Hän ymmärsi katsovansa leikkaushuoneeseen. Yhdellä silmäyksellä hän näki tohtori Dillingin, outona valkoisessa nutussa ja pää kääreissä kumartuneena metallipöydän yli, jossa oli ruuveja ja pyöriä, ja sitten hoitajattaria, jotka pitivät kulhoja ja pumpulitukkoja, ja erään kääreissä olevan olennon, vain elottoman leuan ja valkoisen möhkäleen, jonka keskessä näkyi nelikulmio väritöntä ihoa ja siinä ammottava haava, josta riippui rykelmä pihtejä kuin kiinni imeytyneitä parasiitteja.
Hän sulki kiiruusti oven. Voihan olla, että hänen pelästynyt katumuksensa viime yönä ja tänä aamuna ei ollut syöpynyt erittäin syvälle, mutta tämä kaiken inhimillisen hävittäminen Myrasta, joka oli ollut niin liikuttavan inhimillinen, järkytti hänen sisintänsä, ja istuessaan taas laboratorion korkealla tuolilla hän vannoi uskollisuutta vaimolleen — Zenithille — liikkeelleen — Propagandakerholle — jokaiselle uskonkappaleelle kaikkien oikeauskoisten joukossa.
Sitten tuli eräs sairaanhoitajatar: »Nyt se on tehty. Leikkaus on täysin onnistunut. Hän tulee aivan terveeksi. Hän herää pian, ja silloin saatte tavata hänet.»
Babbitt näki vaimonsa makaamassa kummallisella kaltevalla vuoteella. Myran kasvoissa oli epäterve keltainen väri, mutta hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa. Vasta sitten Babbitt todellakin uskoi, että Myra eli. Tämä mutisi jotakin. Babbitt kumartui ja kuuli hänen huokaavan: »On vaikeaa saada oikeaa siirappia pannukakkuun.» Babbitt nauroi herkeämättä, säteili hoitajattarelle ja sanoi ylpeästi: »Voitteko ajatella, että hän puhuu siirapista. Saakeli soikoon, minä menen ja tilaan sata litraa Vermontista.»
2.
Seitsemäntoista päivän kuluttua hän pääsi sairaalasta. Babbitt kävi häntä tervehtimässä joka iltapäivä, ja pitkien keskusteluittensa aikana he lipuivat vähitellen takaisin muinoiseen kumppanuuteensa. Kerran hän kosketti viittaamalla suhdettansa Tanisiin ja Konttikuntaan, ja Myra oli järkytetty ajatellessaan, että huono nainen oli saanut kiedotuksi pauloihinsa hänen George-raukkansa. Jos hän joskus oli epäillyt naapureitansa ja oikeauskoisten eteviä ominaisuuksia, niin nyt hän oli vakuutettu. »Eipä saatu nähdä», huomautti hän, »Seneca Doanen tuovan kukkia ja tulevan juttelemaan Muijan kanssa!» Mutta mrs. Howard Littlefield tuli sairaalaan tuoden kiitettyä viinihyytelöänsä (joka oli tehty oikeasta viinistä); Orville Jones tuhlasi tuntimääriä valitakseen sellaisia kirjoja, joista mrs. Babbitt piti — kauniita rakkaustarinoita New Yorkin miljonäärityttäristä ja Wyomingin cowboysta; Louetta Swanson kutoi heleän toipilasröijyn; Sidney Finkelstein ja hänen pieni hilpeä ruskeasilmäinen vaimonsa valitsivat kauneimman yöpaidan Parcher & Steinin koko varastosta.
Kaikki hänen ystävänsä lakkasivat kuiskuttelemasta hänestä, epäilemästä häntä. Atleettikerhossa kysyttiin joka päivä, kuinka Myra voi. Kerhon jäsenet, joiden nimeäkään Babbitt ei tuntenut, pysähtyivät kysyäkseen: »Kuinka vaimonne laita on?» Babbitt tunsi liukuvansa synkeiltä ylängöiltä laakson herttaiseen lämpimään ilmapiiriin.
Eräänä aamupäivänä Verg Gunch ehdotti: »Aiotko olla sairaalassa kuuden aikaan, vaimoni ja minä ajattelimme käväistä siellä.» Ja he käväisivät. Gunch oli niin humoristinen, että mrs. Babbitt sanoi hänen täytyvän lakata naurattamasta häntä, sillä haavaan tosiaan koski. Kun he kulkivat hallin läpi, sanoi Gunch herttaisesti: »Kuule sinä, George, vanha ystävä, sinä olit tässä jokin aika sitten tyytymätön johonkin. Minä en tiedä, minkä vuoksi, eikä se kuulu minuun, mutta nyt sinä tunnut olevan hilpeä ja virkeä jälleen, ja etkö sinä nyt tule mukaan Kansalaisliittoon, vanha jassi? Meillä on helkkarin hauskaa siellä, ja me tarvitsemme sinun neuvojasi.»
Silloin Babbitt suostui, melkein itkemäisillään ilosta, että vikiteltiin eikä pakotettu, että sai lakata taistelemasta, että sai paeta rivistä tarvitsematta vahingoittaa hyvää ajatusta itsestänsä, ja hän heitti lopullisesti hiiteen kaikki kumoukselliset ajatuksensa. Hän taputti Gunchia olalle, ja seuraavana päivänä hän tuli Kansalaisliiton jäseneksi.
Kahden viikon kuluttua ei kukaan Liitossa ollut jyrkempi, varmempi Seneca Doanen pahuudesta, ammattiyhdistysten rikollisuudesta, immigration vaaroista ja golfpelin, moraalin ja talletustilien iloista kuin George F. Babbitt.