Nyt hän kulki kuin talonomistajaylimystön jäsen konttoriinsa asukkaiden kunnioittavasti tervehtimänä, ja rauha ja arvokkuus asui hänessä eikä aamun soraääniä enää kuulunut.
Mutta ne sorahtivat heti taas.
Stanley Graff, myyntiasiamies, »lentävä», puhui juuri puhelimessa osoittaen valitettavasti sen varman, lyhyen tavan puutetta, joka tepsii ostajiin: »Kuulkaa nyt — hm —minä luulen löytäneeni talon, joka sopisi teille — Percivalin talon Lintonissa —. Jaha, jaa, että olette nähnyt sen. Hm. No, mitäs itse piditte? Mitä? Oho», neuvottomana, »jaha, vai niin.»
Astuessaan yksityishuoneeseensa, pieneen komeroon, jonka tamminen laudoitus ja himmeäksihiottu lasi erotti konttorista, Babbitt ajatteli, kuinka vaikeaa oli löytää apulaisia, joilla oli hänen oma luja uskonsa siihen, että hän saisi myydyksi.
Henkilökuntaan kuului yhdeksän jäsentä lukuunottamatta Babbittia ja hänen yhtiömiestään ja appeansa, Henry Thompsonia, joka harvoin tuli konttoriin. Nämä yhdeksän olivat Stanley Graff, »lentävä», nuori, paperosseihin ja biljardipeliin piintynyt mies; vanha Mat Penniman, yleismies, vuokrainkantaja ja vakuutusagentti — masentunut, hiljainen, harmaa; salaperäinen henkilö, jonka huhuttiin aikanaan olleen itsenäinen, suuri kiinteistöjenvälittäjä itse hienossa Brooklynissa; Chester Kirby Laylock, paikallisasiamies Rastaslaakson tonttialueella, innostunut mies, jolla oli pehmeät viikset ja suuri perhe; miss Theresa McGoun, ripeä ja sangen sievä pikakirjoittajatar; miss Wilberta Bannigan, hidas, ahkera kirjanpitäjä ja reistraattori; ja neljä itsenäisesti työskentelevää agenttia, joilla oli satunnaisia tehtäviä ja jotka nauttivat prosenttipalkkaa.
Babbitt katsahti komerostaan suurempaan huoneeseen ja murisi: »McGoun on hyvä pikakirjoittajatar, naseva kuin ruoskan isku, mutta Stan Graff ja kaikki muut murjakkeet —» — — — Kevätaamun raikas tunnelma tukehtui ummehtuneessa konttori-ilmassa.
Tavallisesti hän ihaili konttoria miellyttävin ihmetyksen tuntein, että hän tosiaan oli aikaansaanut näin suorastaan ihastuttavaa; tavallisesti vaikutti sen silorapattu muhkeus ja touhuntuntu häneen elvyttävästi; mutta tänään se tuntui hänestä kiinnottomalta — tiilipermanto kuin kylpyhuoneessa, okravärinen välikatto, haalistuneet kartat autioilla laastiseinillä, vaaleaksi vernissatut tammituolit ja pulpetit, ruskeankeltaisiksi maalatut teräskaapit. Se oli hautaholvi, lautakappeli, jossa joutilaisuus ja nauru olivat raskaita rikoksia.
Hänelle ei tuottanut mitään tyydytystä edes uusi vedenjäähdyttäjä! Ja se oli kuitenkin kaikkein paras jäähdyttäjä, aivan uudenaikainen, tieteellinen ja asianmukainen. Se oli maksanut aika paljon (mikä oikeastaan oli ansio). Siinä oli eristetty jääsäiliö, porsliininen (taatusti hygieninen) vesisäiliö, hygieninen, pisaroimaton hana ja koneella maalatut kullanväriset koristeet. Hän katseli pitkin permantotiilien ruutulinjaa vedenjäähdyttäjään, tunsi olevansa vakuutettu, ettei kenelläkään Reeves Liiketalossa ollut kalliimpaa, mutta ei saanut elvytetyksi sitä yhteiskunnallisen etevämmyyden tunnetta, jota se hänessä oli herättänyt. Merkillistä kyllä murahti hän: »Minun tekisi mieleni lähteä metsään heti paikalla. Ja laiskotella koko päivä ja mennä Gunchin luo taas illalla ja pelata pokeria ja noitua niin paljon kuin haluan ja juoda läämältään olutta.»
Hän huokasi, luki postin; huusi sitten »Msgoun», joka merkitsi samaa kuin Miss McGoun, ja alkoi sanella.
Tämä oli hänen oma muodostelunsa ensimmäisestä kirjeestä:
»Omar Gribble, lähettäkää se hänen konttoriinsa, miss McGoun, olen saanut arvoisanne t. k. 20 p:ltä ja tahdon vastineeksi sanoa, kuulkaa nyt, Gribble, että minä pahasti pelkään, että jos me tällä tavoin yhä vain soudamme ja huopaamme, niin on selvästikin seuraus, että me menetämme Alienin myynnin, minä tapasin Alienin toispäivänä kahdenkesken ja menin suoraan asiaan ja luulen voivani vakuuttaa Teille — hm, hm, ei, muuttakaa se: kokemukseni sanoo minulle, että hän on all right ja tarkoittaa kaupalla täyttä totta, minä olen ottanut selvän hänen luottosuhteistaan, jotka ovat erinomaiset — tämä lause tuntuu vähän sotkuiselta, miss McGoun, tehkää siitä pari lausetta, jos on tarpeellista, piste, uusi kappale.
— Hän on täysin valmis pro rata parte maksamaan kaupasta johtuvat kustannukset ja minä sain sen ehdottoman vaikutelman, minä olen vissi ja varma, ettei ole vaikeaa saada häntä maksamaan saantipaperien lunastusta, niin toimikaamme nyt Herran nimessä niin että siitä tulee jotakin — ei, kirjoittakaa sensijaan: lyökäämme siis kauppa lukkoon ja tehkäämme jotakin — ei, se riittää — Te voitte siistiä lauseita hiukan, kun naputatte ne, miss McGoun — Kunnioittaen, jne.»
Valmis kirje, jonka hän iltapäivällä sai koneellanaputettuna miss
McGounilta, oli seuraava:
Babbit-Thompsonin Kiinteistöjenvälitysliike.
Omia koteja.
Reeves Bldg, Oberlin Avenue & 3. Katu. N.E.
Zenith.
Mr. Omar Gribble
576 North American Building
Zenith
Mr. Gribble!
Saanut arvoisan kirjeenne t. k. 20. piitä. Minun täytyy sanoa pahoin pelkääväni, että jos me edelleenkin tällä tavoin soudamme ja huopaamme, on seurauksena, että menetämme Allen-kaupan. Minä tapasin Allenin toispäivänä ja menin suoraan asiaan. Kaiken kokemukseni nojalla katson hänen tarkoittavan täyttä totta. Olen myöskin ottanut selkoa hänen taloudellisesta asemastaan, joka on erinomainen.
Hän on täysin valmis pro rata parte suorittamaan kaupasta johtuvat kustannukset eikä tule olemaan vaikeaa saada häntä maksamaan saantikirjain lunastustakin. Lyökäämme siis kauppa kiinni!
Kunnioittaen
Luettuaan sen läpi ja allekirjoitettuaan sen tottuneella kauppakorkeakoulukäsialallaan ajatteli Babbitt: »Jaha, tämä on hyvä, voimakas kirje ja selvä kuin päivä. Mutta, mitä hemmettiä, enhän minä käskenyt McGounia tekemään uutta kappaletta tässä! Hän saisi lakata yrittelemästä parannella minun saneluani! Mutta sitä en voi ymmärtää: mikseivät Stan Graff tai Chet Layloch osaa kirjoittaa tämmöistä kirjettä? Jossa on pontta? Jossa on hienoutta?»
Tärkein hänen sanelmistaan tänä aamuna oli joka toinen viikko palautuva kiertokirje, joka oli monistettava ja lähetettävä tuhansille »kundeille in spe». Se oli tarkka mukaelma päivän parhaista kirjallisista malleista; »tuttavallisen keskustelun» tyylisistä ilmoituksista, »ostoon innostuttavista» kirjeistä, »tahdon karaisemista» koskevista selostuksista ja leikkisistä liikelehdistä, joita virtasi vuolaasti liikerunoilijain uuden koulun keskuudesta. Hän oli vaivalloisesti kyhännyt kokoon konseptin ja esitti sen nyt kuin runoilija, tuntehikkaasti ja hajamielisesti:
»Halloo, ukkeli!
Tahtoisin vain tietää, saisinko tehdä Teille suurenmoisen palveluksen? Ihan tosissani! Ei mitään jutkua! Minä tiedän, että Te haluaisitte saada talon, ei vain kojua syödäksenne ja nukkuaksenne, vaan pienen pesän vaimollenne ja tenaville ja ehkä autollekin perunapellon takana. Sanokaa, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että me olemme olemassa säästääksemme Teiltä sen hankintavaivat? Sillä tavoin me ansaitsemme toimeentulomme — ei meille siitä makseta, että kuljemme ympäri pulskannäköisinä. Kuulkaa nyt siis:
Istukaa heti kauniin, koruveistoisen mahonkichefanjeerinne (kaikin mokomin, tavatkaa se oikein, miss McGoun, c-h-e-f-a-n-j-e-e-r-i-n-n-e) ääreen, piirtäkää paperille muutama rivi ja sanokaa meille tarkasti, mitä tahdotte, ja jos me voimme löytää semmoisen, niin tulemme ajaen Teidän kadullenne hyvä sanoma mukanamme, ja jos taas emme voi, niin emme tule Teitä vaivaamaan. Ajan säästämiseksi täyttäkää vain mukana oleva lomake. Pyynnöstä lähetetään myöskin lomakkeita puotihuoneistoista Floral Heightsissä, Silver Grovessa, Lintonissa, Bellevuessa ja kaikissa muissa itäisten kaupunginosien asuntokortteleissa.
Alttiina palvelukseenne
J.K. Vain pieni viittaus muutamiin herkkupaloihin, joita voimine
Teille hankkia — ja jotka tulivat tänään:
Silver Grove. — Kodikas, neljän huoneen californialais-bungalow, kaikki nykyaik. muk. autovaja, hienonhieno puu pihalla, herrasnaapuristo, raitiotiepysäkki ihan lähellä, 3.700 dollaria, 780 dollaria käteistä ja jäännös edullisilla Babbitt-Thompsonmaisilla ehdoilla, vuokraa pienemmin maksuin.
Dorchester. — Poikkeustilaisuus! Taiteellinen kahden perheen talo, kokonaan tammella sisustettu, parkettilattiat, kaasukamiinit, komeat portiikit, siirtolatyyliä, kaikkina vuodenaikoina lämmin autotalli, halvasta 11 250 dollarin hinnasta.»
Kun sanelu, joka pakotti hänet istumaan hiljaa ja ajattelemaan ja esti touhuamasta, meluamasta ja todella jotakin toimittamasta, oli ohi, heittäytyi Babbitt selkäkenoon narisevalla, kääntyvällä konttorituolillaan ja hymyili miss McGounille. Hän näki jotakin nuorta, tyttömäistä, mustan polkkatukan, joka kehysti ujoja, pieniä kasvoja. Yksinäisyydentunteesta johtuva kaipuu valtasi hänet. Kun neito seisoi ja odotti naputellen pitkällä, sirolla kynänvarrella pulpettiin, kuvitteli Babbitt puolittain häntä unelmiensa tarutyttäreksi. Hän kuvitteli, kuinka heidän katseensa kohtaisivat säikähdyttävässä tuntemisessa, kuinka hän hipaisisi neidon huulia vapisevan kunnioittavasti ja — — — Neito liversi: »Onko muuta, mist' Babbitt?» Tämä röhki: »Eiköhän se anna niille vauhtia, saahan nähdä», ja käännähti kömpelösti poispäin.
Kaikista Babbittin päähän pälkähtäneistä ajatuksista huolimatta eivät he koskaan olleet tulleet toisiaan tätä lähemmäksi. Babbitt ajatteli usein: »Minä en koskaan unohda, kuinka vanha Jake Offutt sanoi, että viisas mies karttaa kurtiisia omassa konttorissaan ja omassa kodissaan. Siitä on vain pahennusta. Varmasti. Mutta — —»
Kolmekolmattavuotisen avionsa aikana hän oli tarkasti tuijottanut jokaista näppärää nilkkaa, jokaista pehmyttä olkapäätä; hän oli säilyttänyt ne muistissaan, mutta ei kertaakaan pannut kunnianarvoisuuttaan vaaraan minkäänlaatuisen seikkailun vuoksi. Tehdessään sitten laskelmia Stylesin perheen talon korjauskustannuksista hän tunsi itsensä taas levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen eikä mihinkään, noloksi tyytymättömyytensä vuoksi ja tarutyttöänsä kaipaavaksi.
NELJÄS LUKU.
1.
Tämä oli taiteellista luomistyötä uhkuva aamu. Viisitoista minuuttia Babbittin loistavan proosatuotteen jälkeen tuli Chester Kirby Laylock, Rastaslaakson piirissä oleva myyjä, antamaan raporttia eräästä myynnistä ja esittämään ilmoitusehdotusta. Babbitt ei hyväksynyt Laylockia, joka lauloi kuoroissa ja pelasi aikansa kuluksi kotonaan »nälkää» ja »Mustaa Pekkaa». Hänellä oli tenoriääni, kastanjanruskea, aaltoileva tukka ja viikset kuin kamelinkarvapensselit. Babbitt piti anteeksiannettavana, jos joku perheenisä mörisi: »Oletteko nähnyt tätä uutta valokuvaa nulikasta — pakanan pulska penska, eikö ole?» mutta Laylock leperteli perheoloistaan kuin tyttöletukka.
»Katsokaa tätä, nyt olen luullakseni rustannut mainion ilmoituksen lehteen, mr. Babbitt. Miksemme yrittäisi runollista muotoa? Uskon totta puhuen, että se tekisi mainion säväyksen. Kuulkaa nyt:
Niin ihanaa kuin koti on,
ei löydy paikkaa päällä maan.
Vaimollenne kaunoiselle,
lapsillenne armahille.
Sen saantiin keino verraton
on käynti meidän luona vaan.
— Ymmärrättekö? Nähkää — lauletaan kuin 'Oi oma koti ihana'.
Ymmärr — — —»
»Kyllä, kyllä, kyllähän minä, lempo soi, ymmärrän. Mutta — Ei, kuulkaa, kyllä sittenkin on parempi, että käytämme jotakin arvokkaampaa ja voimakkaampaa, kuten 'Me edellä, perässä', tai 'Ehkä, miksikäs ei?' runouden ja huumorin ja kaiken sensemmoisen joutavan käyttämisen hyötyyn, kun se vain tuo porsaan säkkiin, mutta kun on kysymys ensiluokkaisesta yrityksestä niin pienessä paikassa kuin Rastaslaaksossa, niin arvelen paremmaksi pysyä arvokkaammissa muodoissa. Ymmärrehän, mitä tarkoitan? No niin, tänään sitten kai ei ole muuta, Chat.»
2.
Taiteilijamaailmassa hyvintunnetun traagillisen suhteen mukaisesti joutui Chat Laylockin huhtikuinen innoitus vain elvyttämään vanhemman ammattimiehen George F. Babbittin taitoa. Hän murahti Stan Graffille: »Tuo määkyvä ääni hermostuttaa minua», mutta se oli joka tapauksessa herättänyt hänet, ja hän kirjoitti yhteen menoon:
Kunnioitatteko rakkaitanne?
Kun surujuhlan viimeinen järkyttävä toimitus on ohi, tiedättekö silloin varmaan tehneenne parhaanne Vainajan hyväksi? Ette, ellei hän lepää kauniissa hautuumaassa
Lehmuspuistossa,
ainoassa Zenithin tai sen lähistön todella nykyaikaisessa kirkkomaassa, missä aistikkailla istutuksilla varustetut, pienet hautapaikat ovat kuin kukkasia Dorchesterin hymyilevien seutujen ihanilla rinteillä.
Yksinoikeuden omistaja
Babbitt-Thompsonin kiinteimistöyhtiö
Reeves Liiketalo.
Hän riemuitsi. »Luulisi tämän opettavan Chan Mottille ja hänen vanhalle 'Metsähautuumaan' rikkaruohokasalleen hiukan uudenaikaista liiketekniikkaa!»
3.
Hän lähetti Mat Pennimanin tietotoimistoon ottamaan selvää niiden talonomistajien nimistä, jotka olivat toisten välittäjäin vuokrailmoitusten takana; puhui miehen kanssa, joka halusi vuokrata erään puotihuoneistonsa biljardisaluunaksi; kävi läpi luettelon pian päättyvistä vuokrakontrahdeista; lähetti Thomas Bywatersin, raitiovaunukonduktöörin, joka vapaina aikoinaan hommaili vuokravälityspuuhissa, sivukaduille sellaisten toivossa olevien asiakkaiden luo, joiden tapaaminen ei vaatinut Stanley Graffin strateegista taitoa. Mutta hänen elävöittävä luomisintonsa oli sammunut, ja nämä jokapäiväiset arkipuuhat hermostuttivat häntä. Yhden ainoan suuren hetken hän eli keksiessään uuden tavan luopuakseen tupakanpoltosta.
Hän heitti pois tupakoimisen ainakin kerran kuukaudessa. Hän teki asian perusteellisesti, niinkuin hänen kaltaisensa soliidin kansalaisen sopii: tunnusti tupakan turmiolliset ominaisuudet, teki sankarillisia päätöksiä, keksi keinoja paheen poistamiseksi, vähensi sikarimääräänsä ja selitteli tämän hyveen tuottamaa tyydytystä jokaiselle, jonka tapasi. Hän teki tosiaan kaikkea muuta paitsi sitä, että olisi lakannut tupakoimasta.
Kaksi kuukautta ennen oli hän, laatimalla lomakkeen, johon hän merkitsi joka savun tunnin ja minuutin, ja innostuneena pitentämällä väliaikoja, onnistunut rajoittamaan tupakointinsa kolmeen sikariin päivässä. Sitten hän oli hukannut lomakkeen.
Viikko sitten hän oli keksinyt sellaisen järjestelmän, että pani sikari- ja paperossilaatikot erääseen suuressa konttorihuoneessa olevan kirjeenvaihtokaapin tyhjään komeroon. »Tietenkin minua hävettää käydä kopeloimassa kaappia yhtämittaa ja tehdä itseäni naurunalaiseksi oman henkilökuntani silmissä!» järkeili hän. Kolmen päivän kuluttua oli hänen tavakseen tullut mennä kaapin luo, ottaa esiin sikari ja sytyttää se siinä tietämättä, että hän tosiaan näin menetteli.
Tänä aamuna hänelle vaikeni, että komero oli ollut liian helppo avata. Se on pantava lukkoon, se tepsii! Keksinnöstään innostuneena hän meni kaapin luo ja lukitsi sikarinsa, paperossinsa, jopa tulitikkulaatikkonsakin, ja kätki avaimen pulpettiinsa. Mutta se ristiretki-into, jolla tämä teko hänet täytti, teki hänet niin tupakannälkäiseksi, että hän otti heti avaimen jälleen esille. Peloittavan arvokkaasti hän asteli kaapin luo, otti esiin sikarin ja tulitikun — »mutta vain yhden tikun; jos sikaripahus sammuu, niin pysyköön sammuneena!» Sitten, kun sikari todella sammui, hän otti kaapista toisen tikun, ja kun kello puoli kahdentoista aikaan konttoriin tuli eräs ostaja ja myyjä neuvottelemaan, täytyi hänen tietenkin tarjota näille sikaria. Hänen omatuntonsa vastusti: »Älä, sinähän poltat itse heidän mukanaan!» Mutta hän vaiensi sen: »Ole vaiti siinä! Minä olen toimessa nyt; myöhemmin minä tietysti — — » Sitä myöhempää aikaa ei koskaan tullut, mutta hänen uskonsa, että hän nyt oli lopettanut tuon syntisen tavan, sai hänet tuntemaan itsensä jaloksi ja onnelliseksi. Kun hän soitti Paul Rieslingille, oli hän tämän moraalisen voimansa tunnossa tavattoman innokas.
Hän piti Paul Rieslingistä enemmän kuin kenestäkään muusta maan päällä lukuunottamatta itseään ja Tinkaa. He olivat olleet luokkatovereita, huonekumppaneita Valtion yliopistossa, mutta hän ajatteli aina Paul Rieslingiä, joka oli tumma, solakka mies, jolla oli huolellinen jakaus, epäröivä tapa puhua, joka oli itsepäinen ja rakasti musiikkia, ajatteli häntä kuin nuorempaa veljeä, jota piti hemmotella ja suojella. Paul oli tutkinnon suoritettuaan mennyt isänsä liikkeeseen, Hän oli nyt pikku tehtailija ja tukkukauppias kattohuopateollisuuden alalla. Mutta Babbitt oli syvästi vakuutettu ja vakuutteli laajasti Oikeauskoisten Veljien piirille, että Paulista olisi voinut tulla suuri viuluniekka tai maalari tai kirjailija. »Niin, uskokaa pois, että ne kirjeet, joita se poika lähetti minulle matkaltaan Kanadan Kalliovuorille, saavat näkemään paikan niin elävästi kuin seisoisi siellä itse. Uskokaa minua, hän olisi voinut saada kenen hyvänsä noista peijakkaan kirjailijoista vähän hemmetin ahtaalle rahasta.»
Mutta puhelimessa hän sanoi vain:
»Etelä 343. Ei, ei, ei! Minä sanoin Etelä — Etelä 343. Kuulkaa nyt neiti, mitä saakelin sotkua tämä on? Soittakaa Etelä 343. Kyllä, tietysti ne vastaa. Halloo! Onko se 343. Saanko puhua mr. Rieslingin kanssa, tämä on mr. Babbitt. Halloo, onko se Paul?»
»On.»
»Täällä on George.»
»Jaha.»
»Kuinka sinä voit, vanha huijari?»
»Tuossahan menee. Entä sinä?»
»Mainiosti, Paulibus. Kuuluuko mitä uutta?»
»No eipä juuri.»
»Missä sinä olet oleksinut?»
»Enpä juuri missään. Mitä sinä minusta tahdot, Georgie?» »Mitä sanot pienestä lunchista?»
»Mitäpäs, ei minulla ole sitä vastaan. Kerhossako?»
»Niin. Tavataan 1/2 1.»
»All right. 1/2 1. Terve näkemiin, Georgie.»
4.
Hänen aamunsa ei ollut tarkoin jaettu eri tehtäviin. Tuhat hermostuttavaa sivuseikkaa sekaantui kirjeenvaihdon ja ilmoitustenkirjoittelun väliin, konttoristeja, jotka alituisesti ja toivoaan menettämättä etsivät viittä kalustettua kamaria ja kylpyhuonetta kuudestakymmenestä dollarista kuussa; kehoituksia Mat Pennimanille hankkia rahaa ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa.
Babbittin ansiot kiinteimistöjen välittäjänä — yhteiskunnan palvelijana, kun oli hankittava koteja perheille ja puoteja ruokatavarankauppiaille — olivat sitkeys ja tarkkuus. Hän oli niin rehellinen kuin ihmiset yleensä, piti ostaja- ja myyjäluettelonsa täydellisenä, hänellä oli kokemusta vuokrasopimuksista ja lakipykälistä ja hän muisti erinomaisen hyvin hinnat. Hänen hartiansa olivat kyllin leveät, hänen äänensä kyllin syvä, hänen huomiokykynsä oikean huumorin suhteen kyllin hyvä sijoittaakseen hänet Kaikkien Kunnon Kansalaisten joukkoon. Kuitenkin vähensi kenties hänen mahdollista merkitystään ihmiskunnalle hänen suuri, tyytyväinen tietämättömyytensä kaikesta, mikä kuuluu arkkitehtuuriin, lukuunottamatta niitä talotyyppejä, joita rakennuskeinottelijat luovat, tai puutarhataitoaan, lukuunottamatta kiemurtelevia käytäviä, ruohoa ja kuutta tavallisinta pensaslajia, samoinkuin kaikista talouden tavallisimmista selviöistä. Hänen vilpitön vakaumuksensa oli, että kiinteistö-asioimiston ainoana tarkoituksena on rahojen hankkiminen George F. Babbittille. Reklaamin kannalta oli tosin hyvä Propagandakerhon lunchissa ja kaikissa niissä vuosijuhlissa, joihin Kunnon Kansalaiset kutsuttiin, puhua kauas kaikuvalla äänellä. Epäitsekkäästä Työstä Yhteisön Palveluksessa, Välittäjän Velvollisuudesta säilyttää yleisön Luottamus ehdottomana, ja jostakin, jota sanottiin Siveellisiksi Periaatteiksi, jotka tosin olivat vähän hämäräluontoisia, mutta jos miehellä ne oli, niin hän oli Hieno Välittäjä, ja jos taas hänellä ei niitä ollut, oli hän kelju ja lurjus ja huijari. Nämä hyveet herättivät luottamusta ja tuottivat suurempia tarjouksia. Mutta ne eivät sisältäneet, että piti olla epäkäytännöllinen ja olla ottamatta kaksinkertaista hintaa talosta, jos ostaja oli niin typerä, ettei pakottanut alentamaan ensiksi pyydettyä hintaa.
Babbitt puhui hyvin — ja usein — näissä liikehurskauden orgioissa siitä, »mikä merkitys välittäjällä saattaa olla yhteiskunnan tulevan kehityksen ennaltanäkijänä ja kaukonäköisenä insinöörinä, joka raivaa tietä välttämättömille muutoksille», mikä merkitsi, että kiinteistöjenvälittäjä voi ansaita rahaa arvaamalla, mille suunnalle kaupunki kasvaisi. Tätä arvaamista hän kutsui Kaukonäköisyydeksi.
Eräässä puheessaan Propagandakerhossa hän myönsi: »Välittäjän velvollisuus ja etuoikeus on tuntea perinpohjin oma kaupunkinsa ja sen ympäristö. Niinkuin kirurgi tuntee joka suonen ja salasolun ihmisruumiissa ja insinööri sähkön sen kaikissa muodoissa tai jokaisen mutterin suuressa sillassa, joka majesteettisenä kaartuu yli valtavan virran, niin täytyy välittäjän tuntea joka tuumanala kaupungistaan, sen kaikki haitat ja edut.»
Vaikka hän todella tunsi joka tuumanalan kauppa-arvon erinäisissä Zenithin osissa, ei hän tiennyt, oliko poliisivoima liian suuri vai liian pieni ja oliko se liitossa pelikapakkain ja bordellien kanssa. Hän tunsi tulenvarmojen talojen rakennustavan ja vakuutustaksan ja tulen varmuuden välisen suhteen, mutta hän ei tiennyt, kuinka monta palosotilasta kaupungissa oli, kuinka hyvin he olivat harjoitetut ja palkatut tai kuinka täydelliset heidän varustuksensa olivat. Hän selitti kaunopuheisesti, kuinka edullista oli, että koulu ja asuintalo olivat lähekkäin, mutta hän ei tiennyt — ei tiennyt, että saattoi olla hyvä tietää —, olivatko huoneet kaupungin kouluissa kunnollisesti lämmitetyt, valaistut, tuuletetut ja sisustetut; hän ei tiennyt, miten opettajat valittiin, ja vaikka hän saarnasi: »Zenith voi kerskua siitä, että me maksamme opettajavoimillemme kunnollisen palkan», niin se johtui vain siitä, että hän oli lukenut sen väitteen Advocate-lehdessä. Itse puolestaan hän ei olisi kyennyt ilmoittamaan opettajain keskimääräistä palkkaa Zenithissä tai muuallakaan.
Hän oli kuullut sanottavan, että »olot» lääninvankilassa ja Zenithin kaupunginvankilassa eivät olleet juuri »tieteen vaatimusten mukaisia»; hän oli, loukkaantuneena siitä, että Zenithiä moitittiin, selaillut läpi raportin, jossa tunnettu pessimisti Seneca Doane, radikaali juristi selitti, että oikea tapa kasvattaa nuoria poikia ja tyttöjä ei ollut se, että heidät heitettiin vankilaan, joka oli täynnä kuppatautisia, juoppohulluutta tai muuta mielisairautta potevia miehiä. Hän vastusti muristen: »Ihmiset, jotka luulevat, että vankilan tulee olla kuin mikäkin Hotel Thornleigh, tekevät minut sairaaksi. Joka ei pidä vankilasta, pysyköön nahoissaan, niin että pääsee sinne joutumasta. Muuten liioittelevat nuo parannushullut aina.» Tämä oli hänen, Zenithin hyväntekeväisyys- ja parannuslaitoksia koskevien tutkimustensa alku ja jyrkkä loppu; ja mitä »pahamaineisiin kortteleihin» tulee, selitti hän asian nerokkaasti: »Semmoiseen ei siivo mies sekaannu. Muuten sanon teille kahdenkesken: on tosiaan turvaksi tyttärillemme ja kunniallisille naisille, että on olemassa sellainen piiri, jossa hurjapäät saavat elostella. Se pitää heitä loitolla meidän kodeistamme.»
Teollisuusoloja koskevia kysymyksiä oli Babbitt sitävastoin ajatellut aika paljon, ja hänen mielipiteensä voidaan keskittää seuraavaan:
»Hyvä ammattiyhdistys on arvokas, se kun estää radikaalisten yhtymäin muodostumista, jotka hävittäisivät kapitaalin. Mutta ketään ei pitäisi pakottaa kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kaikki työväenagitaattorit, jotka koettavat pakottaa ihmisiä liittymään ammattiyhdistyksiin, pitäisi hirttää. Oikeastaan, vain meidän kesken sanoen, ei ammattiyhdistyksiäkään pitäisi lainkaan sallia; ja — se kun on paras tapa ammattiyhdistysten vastustamiseksi — jokaisen liikemiehen tulisi olla työnantajaliiton ja kauppiasyhdistyksen jäsen. Yksimielisyys on voimaa. Joten jokainen itsekäs mölli, joka ei liity Kauppiasyhdistykseen, olisi pakolla siihen liitettävä.»
Millään alalla — vaikka hän olikin asiantuntija, jonka neuvojen mukaan perheitä muutti uusille seuduille asuakseen siellä miespolven ajan — ei Babbitt ollut niin suurenmoisen tietämätön kuin terveydellisiä seikkoja koskevissa kysymyksissä. Hän ei osannut erottaa malariahyttystä yölepakosta; hän ei tiennyt juomavesikokeista, ja putkijärjestelmän ja salaojituksen suhteen hän oli yhtä tietämätön kuin suulas; hän puhui usein kaupattavina olevien talojen erinomaisista kylpyhuoneista. Hän selitteli mielellään, mistä se johtui, etteivät eurooppalaiset koskaan kylve. Joku oli sanonut hänelle hänen nuoruudenpäivinään, että lokakaivot olivat epäterveellisiä, ja hän oli siinä uskossa vieläkin. Jos joku asiakas oli siksi röyhkeä, että pyysi häntä myymään talon, jossa oli lokakaivo, puhui hän siitä aina — ennenkuin otti talon vastaan ja möi sen.
Kun hän järjesti Rastaslaakson tontit, kun hän tasoitti metsämaan ja suoperäiset niityt auringonpaahtamaksi tasangoksi, jossa ei ollut merkkiäkään laaksosta tai rastaista, mutta joka oli täynnä pieniä kylttejä, jotka osoittivat kuviteltuja katujen nimiä, niin, hän käytti, kuten oikeus vaati, täydellistä salaojitusjärjestelmää. Sen johdosta hän tunsi itsensä toisia etevämmäksi; hän ilkkui salassa Martin Lumsenin tonttialuetta, Avonleaa, joka oli viemärikaivolla varustettu; siitä hän sai pontta kokosivun-ilmoituksiinsa, joissa ylisti Rastaslaakson kauneutta, mukavuutta, halpuutta ja verratonta terveellisyyttä. Ainoa vika oli, että Rastaslaakson viemäreissä oli liian pieni laskuoja, joten niihin jäi liejua, mikä tietenkään ei ollut erikoisen edullista, kun taas Avonlean viemärikaivo oli todella nykyaikainen »septic tank».
Koko Rastaslaaksoyritys osoitti, että Babbitt, vaikka hän todella inhosi ihmisiä, jotka olivat tunnettuja huijareita, ei ollut aivan ymmärtämättömän rehellinen. Vuokraajat ja ostajat katsovat paremmaksi, että välittäjät eivät kilpaile heidän kanssaan olemalla itse vuokraajina ja ostajina, vaan valvovat vain asiakkaittensa etuja. Yleisesti luultiin, että toiminimi Babbitt-Thompson oli vain Rastaslaakson asiamies todellisen omistajan, Jake Offuttin laskuun, mutta tosiasia oli, että Babbitt ja Thompson omistivat kaksiseitsemättä prosenttia laaksosta, Zenithin raitiotieyhtiön toimeenpaneva johtaja kahdeksankolmatta prosenttia, ja Jake Offuttilla (ammattipoliitikko, pikku tehtailija, tupakkaapureksiva vanha huijari, jonka mielitekoja oli samea politiikka, liikediplomatia ja vääryydenteko pokerpelissä) oli vain kymmenen prosenttia, jotka Babbitt ja raitiotieherrat olivat hänelle antaneet, jotta hän »selvittäisi» terveydenhoidontarkastajat, palotarkastajat ja valtion kiinteistörekisterin asiamiehen.
Mutta Babbitt oli hyveen kannattaja. Hän puhui kieltolain puolesta, vaikka ei sitä käytännössä itseensä sovelluttanut; hän ylisti, vaikka ei noudattanut, automobiiliajon vauhtiasetuksia; hän maksoi velkansa; hän antoi avustustaan kirkolle, Punaiselle Ristille ja N.M.K.Y:lle; hän noudatti ammattikuntansa tapoja ja puijasi ihmisiä vain mikäli se oli ennakkotapausten pyhittämää; hän ei alentunut milloinkaan varsinaisiin huijaustemppuihin vaikka, kuten hän selitti Paul Rieslingille: »Tietenkään en sillä tarkoita, että jokainen kirjoittamani ilmoitus olisi kirjaimellisesti tosi tai että aina uskoisin kaikki, mitä sanon, kun pidän voimakkaan puheen tavaran puolesta jollekin ostajalle. Katsos — katsos, asia on näin. Ensinnäkin on kiinteimistön omistaja saattanut liioitella antaessaan asian minun haltuuni, eikä totisesti ole minun asiani ruveta sormella osoittamaan päämiestäni valehtelijaksi. Ja sitten ovat ihmiset niin peijakkaan petollisia itse, että he suorastaan olettavat, että heille joka tapauksessa jotakin valehdellaan, joten saisin valehtelijan maineen kuitenkin, vaikka olisin niin idioottimainen, että en vähääkään 'bluffaisi'. Itsepuolustukseksi täytyy minun ajaa omaa asiaani, niinkuin puolustusasianajajan on ajettava syytetyn asiaa — onhan hänen selviömäinen velvollisuutensa, vai mitä, esittää miesraukan hyviä puolia? Johan tuomarikin paheksuisi semmoista asianajajaa, joka jättäisi sen tekemättä, vaikka molemmat tietäisivätkin, että mies on syyllinen. Mutta minä en missään tapauksessa koristele totuutta sillä tavalla kuin Cecil Rountoce tai Thayer tai muut välittäjät. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että mies, joka pyrkii ansaitsemaan rahaa suorastaan valehtelemalla, olisi ammuttava.»
Babbittin arvo hänen asiakkaittensa silmissä tuli harvoin niin selvästi näkyviin kuin tänä aamuna hänen neuvottelussaan kello puoli kaksitoista Conrad Lyten ja Archibald Purdyn kanssa.
5
Conrad Lyte oli kiinteistöhuijari. Hän oli hermostunut huijari. Ennenkuin aloitti pelinsä, hän kysyi neuvoa pankkimiehiltä, juristeilta, arkkitehdeiltä, rakennusurakoitsijoilta ja niin monelta näiden konttoristilta ja pikakirjoittajalta kuin suinkin saattoi. Hän oli rohkea yrittäjä eikä pyytänyt mitään muuta kuin täyden vakuuden rahansijoituksilleen, saada olla puuttumatta yksityiskohtiin ja sen kolmen- tai neljänkymmenen prosentin voiton, jonka, kaikkien asiantuntijain arvion mukaan, tienraivaaja oli kohtuudella oikeutettu saamaan tappionuhastaan ja ennakkoälystään. Hän oli pienehkö mies, jolla oli lyhyt hiirenkarvainen harmaa tukka ja vaatteet, jotka aina, vaikka olisivat olleet tehdyt kuinka hyvin tahansa, tekivät nukkavierun vaikutuksen. Hänen silmäinsä alla oli puoliympyrän muotoiset renkaat, ikäänkuin niitä olisi painettu hopeadollarilla, jonka jälki oli jäänyt näkyviin.
Aivan erikoisesti ja aina kysyi Lyte Babbittin neuvoa ja luotti tämän hitaaseen varovaisuuteen.
Puoli vuotta sitten oli Babbitt saanut tietää, että eräs Archibald Purdy, maustetavarankauppias epämääräisessä, Linton-nimisessä asuntokorttelissa, puheli aikeistaan perustaa lihapuoti maustepuotinsa viereen. Babbitt otti selvän naapuritonttien omistajista ja havaitsi, että Purdy omisti nykyisen puotinsa, mutta ei juuri vieressäolevaa arvokasta tonttia. Hän neuvoi Lyteä ostamaan tämän tontin yhdestätoistatuhannesta dollarista, vaikka vuokrien nojalla tehty arviointi ei osoittanut tontin arvoksi edes yhdeksäätuhatta. Vuokrat, selitti Babbitt, olivat liian alhaiset; ja kun he vain odottavat, saavat he kyllä Purdyn suostumaan heidän hintaansa. (Tämä oli Kaukonäköisyyttä.) Hänen täytyi väkisin pakottaa Lyte ostamaan. Hänen ensimmäinen työnsä Lyten asiamiehenä oli vuokran koroittaminen tontilla olevasta ränstyneestä puotirähjästä. Sen vuokraaja haukkui pahanpäiväisesti, mutta maksoi.
Nyt tuntui Purdy halukkaalta ostamaan, mutta hänen viivyttelynsä maksoi hänelle kymmenentuhatta dollaria ylimääräistä — sen palkinnon, minkä yhteiskunta maksoi Lytelle siitä hyvästä, että hän käytti välittäjää, jolla oli Kaukonäköisyyttä, joka ymmärsi Tehokkaita Etuja, Strateegisia Asenteita, Psykologisia Hetkiä, Aliarviointia ja Myymisen Taitoa.
Lyte saapui hilpeänä neuvotteluun. Hän oli ihastunut Babbittiin tänä aamuna ja nimitti häntä »vanhaksi kunnon mieheksi». Purdy, maustekauppias, pitkänenäinen, juhlava mies, ei näyttänyt antavan yhtä suurta arvoa Babbittille ja hänen Kaukonäköisyydelleen, mutta Babbitt oli häntä vastassa konttorin pääovella ja saattoi hänet yksityishuoneeseensa ystävällisin huudahduksin, kuten »Tätä tietä, veli Purdy!» Hän otti esiin koko laatikon sikareja kirjekaapista ja tyrkytti niitä vierailleen. Hän työnsi heidän tuolejansa kaksi tuumaa eteen- ja kolme tuumaa taaksepäin, mikä teki vieraanvaraisen vaikutuksen, asettui selkänojaan omalle tuolilleen ja näytti pyöreältä ja pyylevältä. Mutta hän puhutteli heikkoluonteista maustekauppiasta määrätietoisesti.
»Joo, veli Purdy, meillä on ollut muutamia koko houkuttelevia tarjouksia teurastajien ja muiden sensemmoisten puolelta teidän puotinne naapuritontin suhteen, mutta minun onnistui saada veli Lyte suostumaan siihen, että ensin antaisimme teille tilaisuuden sen ostoon. Minä sanoin Lytelle: 'Olisihan ikuinen häpeä', sanoin, 'jos joku toinen avaisi mauste- ja ruokatavarakaupan ihan vieressä ja hävittäisi Purdyn hyvään alkuun päässeen liikkeen.' Varsinkin — » Babbitt kumartui eteenpäin ja hänen äänensä oli syvä —, »olisi paha, jos joku suurliike saisi sinne haaraosastonsa ja alkaisi myydä alihintaan, kunnes olisi tehnyt lopun kilpailusta ja pakottanut teidät väistymään!»
Purdy otti kiivaasti laihat kätensä taskuistaan, nykäisi ylös housujaan, pisti taas kätensä taskuun, keinuttelihe taapäin raskaalla tammituolilla ja koetti näyttää huolettomalta väittäessään vastaan:
»Joo, joo, ne on kyllä kovia kilpailijoita. Mutta mahdattekohan tietää, mikä elävöittävä vaikutus mieskohtaisella tuttavuudella on liikkeessä, joka rakentuu lähimpään naapuristoon.»
Suuri Babbitt hymyili. »Se sillä on. No niin, kuten tahdotte. Me ajattelimme antaa teille etuoikeuden. Mutta näin ollen — — —»
»Ei, kuulkaahan nyt!» vikisi Purdy. »Minä tiedän varmaan, että jokseenkin samansuuruinen tontti, ihan lähellä, myytiin alle kahdeksantuhannenviidensadan; siitä ei ole kahtakaan vuotta, ja te pyydätte minulta neljäkolmattatuhatta dollaria! Minunhan olisi pakko ottaa kiinnityksiä Minä olisin valmis maksamaan kaksitoistatuhatta, mutta — — — hyvä Jumala, mr. Babbitt, tehän pyydätte enemmän kuin sen kaksinkertaisen arvon! Ja uhkaatte kukistaa minut, ellen ota sitä!»
»Purdy, tuosta puheesta minä en pidä. En ollenkaan. Oletatteko, että Lyte ja minä olisimme katalia ja haluaisimme vain kukistaa lähimäisemme. Ettekö luule meidän tietävän, että meidän oma etumme vaatii, että jok'ikinen Zenithissä on hyvissä varoissa. Mutta sehän ei kuulu asiaan. Kuulkaas nyt mitä minä sanon: me alennamme hinnan kolmeenkolmattatuhanteen — viisituhatta käteistä ja jäännös kiinnitystä vastaan, ja jos haluatte purkaa sen vanhan hökkelin ja rakentaa, niin luultavasti Lyte kyllä myöntää teille rakennuslainan hyvillä, edullisilla ehdoilla. Peijakas, mies, me olisimme iloisia, jos voisimme tehdä teille palveluksen. Me emme harrasta ulkomaalaisia maustetrusteja enempää kuin te. Mutta eihän ole järjellistä odottaa, että uhraisimme yksitoistatuhatta tai enemmän vain naapurisovun vuoksi, vai pitäisikö teidän mielestänne? Mitä sanotte, Lyte? Suostutteko tinkimään?»
Lämpimästi pitämällä Purdyn puolta sai Babbitt hyväntahtoisen mr. Lyten alentamaan hinnan yhteenkolmattatuhanteen dollariin. Otollisella hetkellä otti hän esiin eräästä laatikosta kontrahdin, jonka hän oli antanut miss McGounin nakuttaa koneella valmiiksi, ja pisti sen Purdyn käteen. Hän pudisti avuliaasti täytekynäänsä ollakseen varma, että se piirsi, ojensi sen Purdylle ja katsoi hyväksyvästi, kun tämä allekirjoitti.
Työ, jolla oli yleistä merkitystä, oli valmistumassa. Lyte oli voittanut yli yhdeksäntuhatta dollaria, Babbitt oli voittanut neljäsataaviisikymmentä dollaria välityspalkkiota. Purdy oli, nykyaikaisen finanssilaitoksen herkän mekanismin avulla, saanut liikehuoneiston, ja ennen pitkää saisivat Lintonin onnelliset asukkaat yllin kyllin lihaa hintoihin, jotka olivat vain mitättömän vähän korkeammat kuin keskikaupungilla.
Se oli ollut miehekäs kamppailu, mutta jälkeenpäin tunsi Babbitt mielensä masentuneeksi. Tämä oli ainoa todella hauska taistelu, jonka hän oli alunpitäen suunnitellut. Nyt ei hänellä lähitulevaisuudessa ollut edessä muuta kuin pikkupoimintoja, vuokrien arviointien, kiinnitysten pikkupoimintaa.
Hän mutisi: »Inhoittaa ajatella, että se vanha saituri Lyte pistää taskuunsa melkein koko voiton, vaikka minä tein kaiken työn. Ja — — — Mitä muuta minun olikaan tänään tehtävä? Tekisi mieleni ottaa kunnollinen loma. Tehdä automatka. Jotakin.»
Hän hypähti pystyyn jälleen vilkastuneena ajatellessaan lunchia, josta hän oli sopinut Paul Rieslingin kanssa.
VIIDES LUKU.
1.
Babbittin tekemät valmistelut, jotta hän voisi jättää konttorin omiin hoteisiinsa puolitoistatuntisen lunch-loman ajaksi, olivat hiukkasta vähäisemmät kuin yleisen Euroopansodan suunnittelut.
Hän sanoi ärtyisästi miss McGounille: »Milloin te olette lunchilla? Jaha, katsokaa, että miss Bannigan on sillä välin sisällä. Sanokaa hänelle, että jos Wiedenfeldt soittaa, niin sanokoon sille, että minä jo olen ryhtynyt tekemään kauppakirjaa. Niin tosiaankin — muistuttakaa minua huomenna, että annan Pennimanin tehdä sen. Ja sitten, jos joku tulee kysymään halpaa taloa, niin muistakaa, että meidän täytyy tyrkyttää jollekin se paikka siellä Bangor Roadin varrella. Jos on jotakin asiaa, niin minä olen Atleettikerhossa. Ja sitten — — —? ja sitten — — — Minä tulen takaisin kello kaksi.»
Hän pyyhki sikarintuhkaa pois liivistään. Sijoitti erään vaikeastivastattavan kirjeen ylimmäksi keskeneräisten töiden kasaan, jotta olisi pakko ryhtyä siihen iltapäivällä. (Kolmena päivänä perätysten hän oli nyt ennen lunchia pannut saman vastaamattoman kirjeen keskeneräisten töiden kasaan.) Hän kyhäsi eräälle keltaiselle tapettimallinpalaselle muistiinpanon: »V. talojen ovet», mikä antoi hänelle mieluisan tunteen, ikäänkuin hän jo olisi toimittanut kyseenalaiset vuokratalojen ovet.
Hän huomasi polttavansa taas uutta sikaria. Hän heitti sen pois murahtaen: »Saakeli, minä luulin sinun lopettaneen sen peevelin polttelemisen!» Hän pisti sankarillisesti sikarilaatikon taas kirjekaappiin, lukitsi sen, pani avaimen vielä hankalampaan paikkaan ja mutisi vihaisena: »Minun pitäisi tosiaan hoitaa itseäni. Ja minä tarvitsen enemmän liikuntoa — minä kävelen tästedes jalkaisin kerhoon joka päivä — sen teen — jokaikinen päivä — se alinomainen autolla-ajo saa olla lopussa.»
Päätös sai hänet tuntemaan itsensä malli-ihmiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin totesi, että tänään sentään oli liian myöhäistä mennä jalan.
Biilin käyntiinpano ja livauttelu liikenteeseen vei hiukan enemmän aikaa kuin puolineljättä kadunväliä pitkän tien jalankulkeminen olisi vaatinut.
Ajaessaan hän katseli rakennuksia tuttavallisen myötätuntoisesti.
Vieras, joka äkkiä olisi joutunut Zenithin liikekeskustaan, ei olisi voinut sanoa, oliko hän jossakin Oregonin vai Georgian, Ohion vai Mainen, Oklahoman vai Manitoban kaupungissa. Mutta Babbittista oli joka tuumanala luonteenomainen ja mielenkiintoisa. Kuten aina totesi hän, että California Liiketalo vastapäätä katua oli kolmea kerrosta matalampi ja siis kolmea kerrosta vähemmän kaunis kuin Reeves Liiketalo. Kuten aina kulkiessaan Kengänkiilloitussalonki Partenonin, yksikerroksisen puodin ohi, joka valtavan California Liiketalon mahtavan graniitti- ja tiilimassan rinnalla oli kuin uimahuone kallion kainalossa, huomasi hän: »Peijakas, minunhan olisi pitänyt antaa kiilloittaa kenkäni tänään! Sen minä aina unohdan.» Simplexin konttorikalusteliikkeen, the National Cash Register asioimiston edustalla hän kaipasi diktafonia ja kirjoituskonetta, johon on yhdistetty laskukone, niinkuin runoilija kaipaa nelitaitteisia kirjoja tai lääkäri radiumia.
Nobbyn Herrainvaatetusliikkeen kohdalla hän laski vasemman kätensä irti ohjaustangosta koskettaakseen kaulaliinaansa ja ajatteli ääneen itsestään niinkuin ainakin miehestä, joka ostaa kalliita kaulaliinoja »ja voi maksaa ne käteisellä, peijakas vieköön»; ja Yhdistyneitten Sikarikauppojen kultaa ja purppuraa hohtavan myymälän kohdalla hän ajatteli: »Onkohan minulla tarpeeksi sikareja — idiootti — minähän ihan unohdan — minunhan on vähennettävä liikanaista polttamista.» Hän vilkaisi pankkiinsa, The Miners' and Drovers' National, ja ajatteli, kuinka viisas ja vakavarainen hän oli sijoittaessaan rahansa niin marmorihohtoiseen laitokseen. Hänen suuri hetkensä tuli liikennetungoksessa, kun hänen oli pysähdyttävä korkean Toisen Kansallistornin kulmassa. Hänen automobiilinsa oli neljän muun auton välissä teräsrintamassa, joka seisoi levottomana kuin ratsuväki sillä välin kuin poikkikadun liikenne, limousinejä ja suuria kuormavaunuja ja nenäkkäitä moottoripyöriä, porhalsi ohi; vastapäisessä kulmassa jyrisivät pneumaattiset niittausvasarat rakenteella olevan talon kimmeltävässä kehässä; ja keskellä tätä vilinää vilahtivat äkkiä tutut kasvot ja eräs kerhokumppani huusi: »Terve, George!» Babbitt nyökkäsi toverillisesti vastaan ja liukui edelleen liikenteen mukana, kun poliisikonstaapeli nosti kättään. Hän huomasi, kuinka nopeasti hän jälleen sai autonsa käyntiin. Hän tunsi itsensä eteväksi ja mahtavaksi niinkuin kiiltävä terässukkula, joka kiitää suuressa koneessa.
Kuten aina sivuutti hän katsahtamatta kaksi seuraavaa korttelia, joita ei vielä ollut kitketty pois vuoden 1885 likaisesta ja törkyisestä Zenithistä. Ajaessaan ohi viidentoista-sentinbasaarin, Dakotan yömajan, Concordia-hallin, jossa oli halpoja täyshoitolaishuoneita ja ennustajien ja magnetisoijien asumuksia, hän ajatteli, paljonko hän ansaitsi, kerskui hiukan ja oli hiukan levoton ja teki vanhoja, tuttuja laskelmiansa:
»Neljäsataaviisikymmentä taalaa Lyten-jutusta tänä aamuna. Mutta siitä on vähennettävä verot. Annas olla: minun pitäisi voida saada kokoon puhdasta tuloa tänä vuonna kahdeksantuhatta, säästää siitä tuhatviisisataa — ei, se ei käy, jos rakennan autotallin, — — Annas olla: kuusisataaneljäkymmentä säästössä viime kuulta, ja kaksitoista kertaa kuusisataaneljäkymmentä on — on — annas olla: kuusi kertaa kaksitoista on seitsemäntuhatta kaksisataa ja — no, peijakas, joka tapauksessa on minun saatava kahdeksantuhatta — se ei ole hullumpaa; harvasta pesee niitä poikia, joilla on kahdeksantuhatta dollaria vuodessa — hyviä, heliseviä, oikeita dollareita — lyönpä vetoa, että koko U.S.A:n väestössä ei ole enempää kuin viisi prosenttia, joka ansaitsee enemmän kuin minun rakas Georgeni, ei totisesti olekaan! Minä olen siis kasan huippupuolella! Mutta — niin kuin menot perhe, joka tuhlaa bensiiniä ja aina käy puettuna kuin miljonäärinväki, ja ne kahdeksankymmentä, jotka joka kuukausi on lähetettävä mammalle — — Ja kaikki nuo pikakirjurit ja asiamiehet, jotka nylkevät minulta joka sentin, minkä suinkin voivat — — —»
Seuraus tästä tieteellisestä finanssilaskelmasta oli, että hän tunsi itsensä samalla kertaa riemuisan rikkaaksi ja huolestuttavan köyhäksi. Kesken näitä mietelmiänsä hän pysäytti biilin, meni pieneen sanomalehti- ja sekatavarakauppaan ja osti sen sähkölle sovitetun sikarinsytyttäjän, jota hän jo viikon päivät oli himoinnut. Hän koetti vaientaa omaatuntoansa olemalla kiirehtivä ja meluisa ja hoilaamalla myyjälle: »Tämähän maksaa hintansa pian tulitikuissa, eikö niin?»
Se oli siro esine, nikkelöity, hopeanhohtoisella helalla varustettu putki, joka oli kiinnitettävä auton ohjauslautaan. Se ei ollut ainoastaan, niinkuin tiskillä oleva selostus julisti, »elegantti hienous, joka tekee gentlemannin biilin lopullisesti täydelliseksi», vaan sitäpaitsi arvaamaton ajansäästäjä. Sillä, ettei tarvinnut pysähtyä raapaisemaan tulta tikusta, säästäisi helposti kuukaudessa tai kahdessa ainakin kymmenen minuuttia.
Ajaessaan edelleen hän katseli sitä. »Helkkarin hauska. Juuri tämmöistä olen kauan halunnut», sanoi hän kaihoisasti. »Juuri tämmöistä tupakkamies tarvitsee.»
Silloin muisti hän lopettaneensa tupakanpolton.
»Hemmetti!» murisi hän. »No jaa, poltanhan minä sentään silloin tällöin jonkin sikarin. Ja Se on helkkarin mukava muille ihmisille. Ehkä juuri se antaa loppusäväyksen, kun on saatava joku kauppa lukkoon. Ja — — Se näyttää tosiaan aika mukavalta tuossa. Saamarin siro! Tosiaankin kuin eleganssin ja hienostuksen viimeinen voitelu! Minä — — Hornan hovissa, on kai minulla vara hankkia se, kun haluan. Minä en aio olla perheessä ainoa, jolla ei koskaan ole pienintäkään 'ylellisyysesinettä'!»
Näin ajoi hän kerhoon, saaliinansa kolmen ja puolen korttelin elämykset.
3
Zenithin Atleettikerho ei ole atleettinen eikä oikeastaan varsinainen kerho, mutta se on Zenith itse kaikessa loistossaan. Sillä on ahkerasti käytetty ja savuinen biljardihuone, sitä edustamassa on pesäpallo- ja jalkapallojoukkueita, ja kymmenes osa jäsenistä koettaa silloin tällöin laihtua uimahallissa ja voimistelusalissa. Mutta useimmat sen kolmestatuhannesta jäsenestä käyttävät sitä kahvilana, jossa he syövät lunchin, pelaavat korttia, kertovat juttuja, tapaavat asiakkaita ja tarjoavat maaseutututtavilleen päivällistä. Se on kaupungin suurin kerho, ja sen pää vihollinen on vanhoillinen Union-kerho, jota kaikki Atleettikerhon oikeauskoiset jäsenet sanovat »inhoittavaksi, ylpeäksi, ikäväksi, kalliiksi vanhaksi koloksi — jossa ei ollut yhtään Tosi Toveria — minä en menisi sinne, vaikka maksettaisiin.» Tilasto osoittaa, ettei yksikään Atleettikerhon jäsen ole koskaan kieltäytynyt suostumasta Union-kerhon jäseneksi valittaessa; Atleettikerhoon valituista luopuu seitsemänseitsemättä prosenttia, ja lisäksi saattaa kuulla heidän lausuvan Unionin unisessa pyhäkössä vetelehtiessään: »Atleettikerho olisi kyllä hyvä hotelli, jos se ei olisi auki kenelle tahansa.»
Atleettikerhon talo oli yhdeksänkerroksinen, tulenkestävistä tiilistä, ylhäällä lasikattoinen kattopuutarha ja alhaalla valtavilla kalkkikivipilareilla koristettu sisäänkäytävä. Eteinen, sen paksut Caen-kivipylväät, suippokaariholvit ja ruskeankiiltävä lasipermanto, joka on kuin hyvinpaistettu vehnäleipä, on puolittain kuin tuomiokirkko, puolittain kuin olutkellari. Jäsenet syöksyvät eteiseen ikäänkuin olisivat jotakin ostamassa eikä olisi aikaa. Babbitt tuli sisään sillä tavalla ja hoilasi sikarikojun edessä seisovalle ryhmälle: »Terve, pojat! Terve! Helkkarin kaunis päivä!»
Nämä luikkasivat hilpeästi takaisin — Vergil Gunch, hiilikauppias, Sidney Finkelstein, Parcher & Steinin kauppahuoneen naispukuosaston ostostentekijä, ja professori Joseph K. Pumphrey, Ritewayn Kauppakorkeakoulun omistaja ja Julkisen Esiintymisen, Kauppaenglannin ja Kauppajuridiikan opettaja. Vaikka Babbitt ihaili oppinutta ja piti arvossa Sidney Finkelsteiniä senvuoksi, että tämä oli »helkkarin ovela ostaja ja avokätinen ja hauska», niin Vergil Gunchiin hän kuitenkin oli heistä eniten innostunut. Mr. Gunch oli puheenjohtaja Propagandakerhossa, jossa oli lunchkokous kerta viikossa. Se oli haaraosastona kansallisessa järjestössä, joka edisti terveitä liikeperiaatteita ja yhteishenkeä Oikeamielisten Liikemiesten keskuudessa. Hän oli sitäpaitsi korkean asteen ritari Hirvien Veljeskunnassa, ja huhuttiinpa, että hänet ensi vaaleissa valittaisiin sen Suurmestariksi. Hän oli hauska mies, joka oli hanakka pitämään puheita ja olemaan mukana taiteilijamaailmassa. Hän kävi vieraisilla kuuluisain näyttelijäin ja laulunäytelmätaiteilijain luona, kun näitä tuli kaupunkiin, tarjosi heille sikareja, sinutteli heitä ja onnistui joskus saamaan heitä mukaansa Propagandakerhon luncheihin »antamaan pojille vapaanäytäntöjä». Hän oli kookas, lyhyttukkainen mies ja osasi uusimmat jutut, mutta piti poker-pelissä kortit tiiviisti poveaan vasten. Hänen kutsuissaan Babbitt oli imenyt sitä myrkkyä, joka aiheutti hänen tämänpäiväisen hermostuneisuutensa.
Gunch huusi: »Kuinka sinä voit, vanha bolsevikki? Miltä tuntuu näin toisena päivänä?»
»Oi, ystäväni! Suurenmoinen pohmelo! Sinä pidit oikein kunnon pidot, Verg! Mutta toivottavasti et ole unohtanut, että minä se sittenkin lopulta korjasin viimeisen panoksen!» Babbitt ulvoi. (Hän oli kolmen jalan päässä Gunchista.)
»Mainiota! Mutta saat nähdä, mitä ensi kerralla sinulle tarjoan, Georgie! Sano, näitkö lehdestä, miten Kansaneduskunta New Yorkissa antoi Punaisia näpille?»
»Ole vissi siitä. Se oli soma juttu! Ihana ilma tänään.»
»On, kerrassaan kevätpäivä, mutta yöt ovat vielä kylmiä.»
»Niin ovat, se on tosi. Minun piti ottaa pari peitettä lisäksi viime yönä. Kuule Sid», Babbitt kääntyi Finkelsteinin puoleen, »minun piti kysyä sinulta jotakin. Minä ostin tänään sähkösikarinsytyttäjän autoon, ja — —»
»Kas juukelia!» sanoi Finkelstein, ja yksinpä oppinut professori Pumphreykin, paksu harmaapukuinen herra, jolla oli ääni kuin kirkon urut, huomautti: »Se on hieno esine. Sikarinsytyttäjä antaa tyylin koko kojelaudalle.»
»Niin tekee. Minä päätin vihdoinkin ostaa semmoisen itselleni. Minä sain parhaan, mitä on olemassa, vakuutti myyjä. Maksoin siitä viisi kolikkoa. Sitä minä vain, että mahtoiko se nylkeä. Mitä niistä otetaan sinun kaupassasi, Sid?»
Finkelstein vakuutti, että viisi dollaria ei ole liikaa todella ensiluokkaisesta sytyttäjästä, joka oli hyvin nikkelöity ja hyvällä johdolla varustettu. »Minä sanon aina — ja uskokaa minua, minä perustan sen sangen laajaan liikemieskokemukseen — paras on ajan mittaan halvin. Tietenkin, jos tahtoo olla juutalainen, voi saada halpaa rojua, mutta ajan mittaan tulee halvimmaksi — — paras, minkä ikinä voi löytää! Niinkuin esim. ihan äskettäin: minä ostin uuden yläosan vanhaan hyrrääni ja yhtä ja toista sisustukseenkin ja maksoin satakuusikolmatta ja viisikymmentä, ja tietenkin huutelivat ihmiset minulle korvaan, että olin maksanut ihan liikaa — Herra Jumala, jos isä ja äiti — ne asuvat pienessä kyläpahasessa siellä pohjoisessa ja heidän on mahdotonta saada päähänsä, miten kaupunkilaisen aivot toimivat, ja ovat tietenkin juutalaisia — jos he kuulisivat, että Sid on hävittänyt satakuusikolmatta taalaa, niin he kuolisivat siihen paikkaan! Mutta, George, minä en usko, että minua on puijattu sentilläkään. Kone näyttää ihka uudelta — ei se muuten mikään ikäloppu olekaan; sehän ei ole ollut minulla vielä kolmea vuotta, mutta minä pidän sitä kovilla; sunnuntaisin ajan aina vähintään satakahdeksankymmentä kilometriä, ja ja —. Ei, en tosiaan usko, että sinua on vedetty nenästä, George. Ajan mittaan on paras, sen saattaa sanoa, tietystikin halvin.»
»Niinkuin se onkin», sanoi Vergil Gunch. »Se on selvä kuin pläkki. Jos miehen täytyy elää voimaperäistä elämää, niinkuin täällä Zenithissä — mikä kiire ja jännitys meillä Propagaattoreilla ja kaikilla täällä Z.A.K:ssa alati onkaan — niin täytyy hänen yksinkertaisesti säästää hermojansa hankkimalla itselleen paras parhaista.»
Babbitt nyökkäsi joka viidennen sanan kohdalla tälle mahtavalle julistukselle, ja Gunchin tunnettuun humoristiseen tyyliin lausutusta loppuponnesta hän haltioitui:
»Mutta sittenkään, George, en oikein tiedä, onko sinulla varaa siihen. Minä olen kuullut, että viranomaiset ovat alkaneet katsoa kierosti sinun liikettäsi sen jälkeen kun varastit Eathorne Parkin nurkan ja möit sen.»
»Oho, onpas sinulla huijausjuttuja, Verg. Mutta kun kerran huijauksesta on puhe, niin kuinka sen jutun laita oikein on, kun kerrotaan, että sinä varastit mustat marmoriportaat Postikonttorin edestä ja myit ne ensiluokan kivihiilinä?» Hilpeänä koputti Babbitt Gunchia selkään ja taputti käsivarrelle.
»Jaa, kyllä se tosi on, mutta sen minä tahtoisin tietää, kuka se kiinteistöhuijari oli, joka sitten osti ne hiilet vuokratalojensa lämmitystä varten.»
»Siitäs sait, että vaikenit, George!» sanoi Finkelstein. »Mutta minä kerron teille, pojat, mitä todellakin olen kuullut: Babbittin muija meni Parcherin Herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan hänelle kauluksia, ja ennenkuin rouva ehtii mainita miehensä kauluksen numeroa, antaa myyjä hänelle käteen kolmentoista numeron kauluksia. 'Mistä Te tiedätte numeron?' ihmettelee mrs. Babbitt, ja myyjä sanoo: 'Miehillä, joiden vaimot ostavat heille kaulukset, on aina numero kolmetoista.' Mitäs sanotte siihen? Ei ole paha, mitä? Mitäs siitä sanotte, häh? Sinä olet tainnut saada jo melkein tarpeeksi, George!»
»Minä — minä —» Babbitt etsi herttaista solvausta vastaukseksi. Hän keskeytti tuijottaen ovelle. Paul Riesling astui juuri sisään. »Minä tulen takaisin sitten, pojat», huusi Babbitt ja riensi eteisen yli. Hän ei ollut tällä hetkellä makuukomeron nyrpeä lapsi, aamiaispöydän kotityranni, Lyte-Burdy-neuvottelun ovela välittäjä tai Atleettikerhon meluisa Toveri, Leikinlaskija ja Kunnonmies. Hän oli Paul Rieslingin vanhempi veli, hanakka häntä puolustamaan, ihaillen häntä ylpein ja arvostelemattomin rakkauden tuntein, joka oli naisrakkautta suurempi. Paul ja hän pudistivat juhlallisesti kättä; he hymyilivät niin häveliäästi kuin olisivat olleet erossa kolme vuotta eikä kolmea päivää — ja sanoivat:
»Kuinka voit, vanha hevoshuijari?»
»Hyvin, kiitos. Entäs itse, äijänkäppänä?»
»Mainiosti, senkin töppönen.»
Näin vakuutettuna heidän keskinäisestä syvästä rakkaudestaan röhki Babbitt: »Olet sinäkin sitten koko kehveli! Kymmenen minuuttia liian myöhään!» Riesling katkaisi: »Älä rähise. Kiitä onneasi, että kerran saat syödä gentlemannin seurassa!» He irvistivät ja menivät pesuhuoneeseen, missä pitkä rivi herroja seisoi kumarassa valtaiseen marmorilevyyn sijoitettujen pesuvatien ääressä ikäänkuin kumartuneina uskonnolliseen palvomiseen oman kuvansa eteen, joka näkyi paksusta peilistä. Vankkoja, tyytyväisiä, isäntämäisiä ääniä kajahteli marmoriseinistä, kimmahti takaisin harmaansinireunaisen katon maidonvalkoisista levyistä, kun kaupungin hallitsijat, vakuutus- ja oikeus- ja lannoitusaine- ja autorengaskuninkaat säätivät lakeja Zenithille, julistivat, että päivä oli lämmin — todella, kieltämättä kevätpäivä, että palkat olivat liian korkeat ja kiinnityskorot liian alhaiset, että Babe Ruth, etevä pesäpallonpelaaja, oli hieno mies ja että »ne kaksi Climax-teatterin tämänviikkoista hullua tosiaan ovat 'jännä'-numeroita.» Mutta Babbitt, jonka ääni tavallisesti oli varmin ja isäntämäisin kaikista, oli hiljaa. Solakan, tumman, pidättyväisen Paul Rieslingin läsnäollessa hän oli ujo ja halusi esiintyä tyynesti ja vakaasti ja hienosti.
Atleettikerhon eteishuone oli goottilaista tyyliä, pesuhuone Rooman keisarityyliä, seurusteluhuone Espanjan 1500-tyyliä ja lukuhuone oli kiinalaista Chippendale-tyyliä, mutta kerhon helmi oli ruokasali, Zenithin muodikkaimman arkkitehdin, Ferdinand Reitmanin mestariteos. Se oli muhkea, siinä oli korkeat seinäviilut, lyijypuitteiset ikkunat Tudor-tyyliin, ulkonemia, hiukan soinnuton soittoparveke ja gobeliineja, joiden arveltiin esittävän Magna Chartan vahvistamista. Näkyvissä olevat katonliesat oli käsinvuoltu Jake Offuttin kuomitehtaissa, saranat olivat käsintaottua rautaa, laudoitus oli koristettu käsintehdyillä puunupeilla, ja toisessa päässä huonetta oli avoin, räppänällä ja heraldisilla ornamenteilla varustettu liesi, jonka kerhon prospekti selitti ei ainoastaan suuremmaksi kaikkia Euroopan linnojen liesiä, vaan myös verrattoman paljon tieteellisemmällä vetolaitteella varustetuksi. Se oli myöskin paljon puhtaampi, siinä kun ei ollut ikinä vielä ollut tulta.
Puolet pöydistä olivat pitkiä yhteispöytiä, joiden ääreen mahtui kaksi- tai kolmekymmentä henkeä. Babbitt istui tavallisesti lähellä ovea yhdessä oman ryhmänsä kanssa, johon kuuluivat Gunch, Finkelstein, professori Rumphrey, Howard Littlefield, hänen naapurinsa, T. Cholmondeley Frink, runoilija ja ilmoitusagentti, ja Orville Jones, jonka pesulaitos oli monessa suhteessa Zenithin paras. He muodostivat kerhon kerhossa ja nimittivät itseään leikillä »Grobiaaneiksi». Kun hän nyt kulki heidän pöytänsä ohi, tervehtivät Grobiaanit häntä: »Hei, istu pöytään! Vai oletteko sinä ja Paul liika hienoja syömään köyhien kanssa? Pelkäätkö, että joku maksattaa sinulla limonaadipullon, George? Nämä teikarit näyttävät yrittävän eriseuraisiksi.»
Hän ärhenteli: »Ole vissi siitä! Meillä ei ole varaa pilata mainettamme näyttäytymällä mokomien kitupiikkien seurassa!» ja vei Paulin erään pienen pöydän ääreen soittoparvekkeen alle. Hän tunsi itsensä syylliseksi. Zenithin Atleettikerhossa pidettiin erikseenvetäytymistä erittäin epähienona. Mutta hän tahtoi saada rauhassa nauttia Paulin seurasta.
Aamulla hän oli suosittanut kevyempiä luncheja, ja nyt hän tilasi vain lampaankyljystä, retiisejä, herneitä, omenapaistosta, juustoa, kahvia, ja lisäsi, kuten teki joka päivä: »Ja — niin — joo, saanko vielä annoksen rasvaperunoita.» Kun kyljys tuli, pani hän siihen runsaasti suolaa ja pippuria. Hän suolasi ja pippuroi lihan aina vahvasti, ennenkuin uskalsi sitä maistaa.
Paul ja hän pohtivat kevätpäivän kevätlämpöä, sähkösikarinsytyttäjän etuja ja kansaneduskunnan menettelyä. Vasta kun Babbitt oli ylen kylläinen ja alakuloinen rasvaisesta lampaanlihasta, puhkesi hän puhumaan:
»Minä tein sievoisen pikkukaupan Lyten kanssa tänä aamuna; se tuotti minulle viisisataa kovaa lakkariini. Aika hauskaa — aika hauskaa! Ja kuitenkin — — En tiedä, mikä minun on tänään. Joko se on kevätkuumeen puuska tai sitten olin eilen liian kauan Verg Gunchin luona tai on se sitten talven aherruksen maininkia, mutta olen ollut jollakin tavoin alakärsänä koko päivän. Tietysti en olisi siitä puhunut tuon Grobiaanipöydän pojille, mutta sinulle — — Tunnetko sinä milloinkaan sellaista, Paul? Olenhan minä oikeastaan tehnyt kaikki, mitä tuleekin: pitänyt huolta perheestäni ja hankkinut itselleni siistin talon ja kuusisilinterisen auton ja saanut pystyyn koko sievoisen liikkeen, eikä minulla oikeastaan ole huonoja tapojakaan, paitsi tupakointia — ja senkin minä olen oikeastaan jo jättänyt. Ja minä kuulun kirkkoon ja pelaan riittävän usein golfia pysyäkseni kunnollisessa ajolihassa ja seurustelen vain kunniallisten, säädyllisten ihmisten kanssa. Enkä kuitenkaan kaikesta tästä huolimatta saata sanoa olevani erikoisen tyytyväinen.»
Tämä lausuttiin hitaasti ja laahustaen, ja puhetta keskeyttivät huudot naapuripöydistä, mekaaninen kurtiisi tarjoilijattaren kanssa ja äänekkäät röhähtelyt sitä mukaa kuin kahvi täytti hänet raukeuden ja pahoinvoinnin tunteella. Hän tunsi mielessään anteeksipyyntöjä ja epäröintiä, ja vasta Paul ohuella äänellään puhkaisi sumun:
»Herra Jumala, George, et suinkaan sinä luule, että minulle on mikään uutuus havaita, ettei meille koidu suurtakaan saalista kaikesta huitomisestamme, jonka luulemme olevan niin menestyksellistä? Sinä näytät siltä kuin pelkäisit minun syyttävän sinua kapinallisuudesta. Tiedäthän sinä, mitä minun oma elämäni on ollut.»
»Tiedän, poikaparka.»
»Minun olisi pitänyt olla viuluniekka, ja minä olen kattohuovan kaupustelija! Ja Zilla — — — Eihän se ruikuttamisesta parane, mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka innostuttava hän on puolisona… Tyypillinen esimerkki eilen illalla. Me menimme bioon. Eteisessä oli suuri jono, ja me seisoimme viimeisinä. Hän alkoi tungeksia suoraan joukon läpi tavallisella 'Herra, kuinka te uskallatte'-tavallaan
Totisesti, joskus kun katson häntä ja näen, kuinka maalattu hän alati on ja hajuvesillä hölvätty ja miten hän tahtoo rimpuilla ja yhtämittaa höpöttää: 'Minä olen daami, uskokaa se, idiootit' — niin tekisi mieleni tappaa hänet! No, hän jatkaa tunkeutumistaan eteenpäin, ja perässä minä, joka tunsin itseni noloksi ja häpesin, kunnes oli tultu melkein samettiköyden luo. Mutta siinä seisoi pieni ipana mieheksi -— joka oli seissyt odottamassa ainakin puolituntia — minä melkein ihailin sitä jässiä — ja hän kääntyy Zillan puoleen ja sanoo ihan kohteliaasti: 'Minkävuoksi yritätte kyhnäytyä minun ohitseni?' Mutta hän vain — jesta, kuinka minua hävetti — hän vain sähähtää miehelle: 'Te ette ole gentlemanni!' Ja sekoittaa minut juttuun ja kirkuu: 'Paul, tuo henkilö loukkasi minua!' ja se miehen ipana valmistautui tappelemaan.
— Minä en ollut heitä kuulevinani. — Mukamasti — ikäänkuin muka ei kuulisi höyrykattilatehdasta! — koetin katsella muualle — minä voin sanoa sinulle tarkalleen, minkänäköinen mikin levy on sen eteisen katossa; eräässäkin oli ruskeita täpliä kuin pirun naamassa — ja koko ajan tekivät ihmiset — seistiin yhteenpakattuina kuin sillit — huomautuksia meistä, ja Zilla yhä vain puhui siitä miehen ipanasta, ärhenteli ja kirkui, että semmoista väkeä ei pitäisi päästää sisälle paikkaan, joka muka on 'daameille ja gentlemanneille', ja 'Paul, ole hyvä, mene hakemaan johtajaa, että saan tehdä valituksen tämän retkaleen käytöksestä' ja — — — Huh! Arvaat sen, olinko iloinen, kun vihdoin päästiin sisään ja sain piiloutua pimeään!
— Kun on neljäkolmatta vuotta kokenut semmoista, niin et kai odota, että kaatuisin nurin ja saisin kohtauksen, kun sinä viittaat siihen mahdollisuuteen, että tämä kunniallinen, säädyllinen, moraalinen olo ei ole ihan täysin kaikkea sitä, miksi sitä on huudettu, vai mitä? Minä en edes voi puhua siitä muuten kuin sinun kanssasi, sillä kaikki muut luulisivat, että olen kateellinen. Ehkäpä olenkin. En välitä siitä enää… Herra Jumala, sinä sen sijaan olet saanut kuulla sitä enemmän ruikutustani aikojen kuluessa, Georgie!»
»Eikö mitä, Paul, sinä et tosiaankaan ole oikeastaan koskaan ruikuttanut. Joskus — — — Minä kerskun aina Myralle ja tenavoille, miten ihmeen etevä välittäjä olen, mutta joskus hiipii mieleeni sentään ajatus, että kenties en kuitenkaan ole sellainen Pierpont Morgan kuin minä esiinnyn. Mutta jos millään voin auttaa sinun mielesi virkistämistä, vanha Paukki, niin arvelen, että ehkä Pyhä Ritari laskee minut sisälle yhtä kaikki.»
»Joo, sinä olet suuri suunsoittaja, Georgie, senkin kanalja, mutta sinä olet tosiaan auttanut minua pysymään pystyssä.»
»Mikset sinä ota eroa Zillasta?»
»Niin, miksen! Jospa vain voisin! Jospa hän antaisi minulle tilaisuuden! Sinä et voi saada häntä anomaan eroa millään hinnalla, et, etkä luopumaan minusta. George, en tahtoisi olla ylen suuri nauta; ennen, ylioppilasaikana, olisin katsonut, että mies, joka saattaa sanoa semmoista, olisi ammuttava aamun sarastaessa. Mutta suoraan sanoen ihastuisin kuollakseni, jos hän tosiaan rakastuisi johonkin. Toivotonta! Tietysti hän flirttailee kenen kanssa tahansa — sinä tiedät, kuinka hän istuu ja pitää kädestä ja nauraa — sitä naurua — sitä inhoittavaa, metallinkovaa nauruansa — kuinka hän naukuu: 'Te paha mies, pitäkää varanne, taikka saatte suuren mieheni niskaanne!' — ja kuinka mies mittaa minua kiireestä kantapäähän ja ajattelee: 'Mene matkoihisi sinä, ipana, tai saat rokkiisi!' Hän antaa miehen mennä juuri niin pitkälle, että asia käy jännittäväksi, ja sitten hän alkaa näytellä loukattua viattomuutta ja nauttii sanomattomasti nuhdellessaan: 'Minä en koskaan olisi uskonut, että olitte sen laatuinen ihminen!' Romaaneissa puhutaan demivierge'istä. — »
»Mistä?»
»— mutta nuo viisaat, kovat, kureliiviset, vanhat Zillan-tyyppiset naidut naiset ovat pahempia kuin yksikään polkkatukkainen tytönheilakka, joka rohkeasti lähtee tähän myrskyiseen elämään — hiilihanko piilossa selän takana! Mutta, peijakas, sinähän tiedät, mitä Zilla on. Kuinka hän näykkii — näykkii — näykkii. Kuinka hänen pitää saada kaikki, mitä ikinä voin hänelle ostaa, ja paljon muuta, mitä en voi, ja kuinka päättömän järjetön hän on, ja kun suutun ja koetan sanoa totuuden, niin näyttelee hän Täydellistä Daamia niin hyvin, että minäkin petyn ja sotkeennun kokonaan peräytyviin selityksiini. 'Miksi sinä sitten sanoit niin' ja 'Enhän minä sitä tarkoittanut'. Usko pois, George: sinä tiedät, että minä olen sangen vaatimaton — ainakin mitä ruokaan tulee. Totta on, että sinä olet aina nuhdellut minua — minä tosiaankin pidän kunnollisista sikareista — en tuosta Flor de Cabagos-lajista, jota sinä poltat — —»
»Älä, kuule! Se on hintaansa hyvä, kaksi viidelläkolmatta sentillä. Niin, Paul, minähän jo sanoin sinulle, että minä käytännöllisesti katsoen oikeastaan jo olen lopettanut tupakoimisen — — —»
»Sinä, vai Mutta kuules, ellen saa sitä lajia, mistä pidän, niin voin hyvin olla ilman. Minä en välitä, vaikka päivällisiksi on palanutta paistia, säilykepersikoita ja vanha leivos virkistävänä jälkiruokana, mutta minun on sula mahdottomuus osoittaa osanottavaisuutta Zillaa kohtaan senvuoksi, että hänen hurja kiivautensa on karkoittanut piian talosta ja hän itse on niin touhuissaan istunut koko aamupäivän tahraisessa aamupuvussa lukemassa jostakin urhoollisesta, miehuullisesta Villin Lännensankarista, ettei hänellä ole ollut aikaa kajota ruokaan. Sinä puhut aina 'moraalista' — sinä tarkoitat sillä arvatakseni monogamiaa. Sinä olet ollut 'Vuosisatojen Kallio' minulle, se on tosi, mutta olet pohjaltasi sittenkin narri. Sinä — —»
»Mistä sinä sen 'narrin' sait, ukkeli? Kuulepas — —»
»— — tahdot näyttää vakavalta ja opettaa maailmalle että 'jokaisen vastuunalaisen liikemiehen velvollisuus on viettää ankaran moraalista elämää esikuvaksi yhteiskunnalle'! Sinä olet tosiaan niin innokas, mitä moraaliin tulee, George-poika, etten halua ajatellakaan, kuinka epämoraalinen sinä mahdat olla pohjaltasi. No niin, puhu sinä — — —»
»Kuule, sylkäise välillä! Mitä on — —»
»— — puhu sinä vain niin paljon kuin ikinä haluat, poikapaha, mutta usko minua, ellei minulla olisi ollut sinua ja aina silloin tällöin jotakin iltaa, jolloin soitan viulua Terrill O'Farrellin sellon mukana, ja kolmea tai neljää viehättävää tyttöä, jotka saavat minut unohtamaan sen raa'an ilveen, jota sanotaan 'säädylliseksi elämäksi', niin olisin ampunut itseni jo vuosia sitten.
»Jaa, liike! Kattoliike! Navetankattoja! No niin, en tarkoita, ettei minulla olisi ollut jonkinverran huvia Pelistä; suoriutua ammattiyhdistyksistä ja nähdä suurien shekkien saapuvan ja liikkeen kasvavan. Mutta mitä se hyödyttää? Näes, minun tehtäväni ei ole kattamisainesten myynti — etupäässä koetan vain estää kilpailijoitani myymästä kattopeitettä. Samoin on sinunkin laitasi. Meidän koko työmme on siinä, että koetamme lyödä toisiamme kuoliaaksi ja annamme yleisön siitä maksaa!»
»Kuule nyt vähän välillä, Paul! Sinähän saarnaat melkein sosialismia.»
»No, tietenkään minä en juuri sitä tarkoita — luullakseni. Luonnollisesti — kilpailu — synnyttää parhaan — luontainen valinta — mutta — —. Mutta minä tarkoitan: Ota kaikki nuo pojat, jotka me tunnemme ja joita nyt juuri on täällä kerhossa. He näyttävät täysin tyytyväisiltä kotioloihinsa ja liiketoimintaansa ja tekevät propagandaa Zenithin ja Kauppiasyhdistyksen hyväksi ja pauhaavat, että asukasluku on kohotettava miljoonaan. Minä lyön vetoa, että jos voisit nähdä heidän ajatuksensa, huomaisit, että kolmasosa heistä on koko tyytyväisiä vaimoonsa, lapsiinsa ja konttoriinsa; kolmas osa tuntee itsensä jollakin tavoin levottomaksi, mutta ei tahdo sitä tunnustaa; ja kolmas osa on syvästi onneton ja tietää sen. He inhoavat koko tätä touhuavaa, rauhatonta menoa, he ovat kyllästyneitä vaimoihinsa ja pitävät perheitänsä typeryytenä — ainakin he ovat lopen työlästyneitä neljänkymmenen tai viidenviidettä iässä — ja he inhoavat koko touhua, ja olisivat — — Minkävuoksi sinä luulet niin monta 'käsittämätöntä' itsemurhaa tapahtuvan? Minkävuoksi niin moni Vakaa Kansalainen syöksyy suoraan sotaan? Luuletko sinä, että se on vain patriotismia?»
Babbitt pärisi: »Mitä sinä oikein tahdot? Luuletko sinä, että me olemme maailmassa vain senvuoksi, että saisimme vain — niinkuin sanotaan — 'nukkua ruusujen päällä'? Luuletko sinä, että ihminen on luotu vain nauttimaan onnea?»
»Miksei? Vaikka en minä tosiaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi tiennyt mitä peijakasta varten ihminen tosiaankin on luotu.»
»No niin, mutta sen me tiedämme — eikä vain Raamatusta, vaan sehän lankee luonnostaan — että mies, joka ei tartu kiinni ja tee velvollisuuttaan, vaikka se häntä joskus tympäiseekin, ei ole mitään muuta kuin — niin, hän on suoraan sanoen vetelys. Hulttio kerrassaan! Ja mihin sinä oikein pyrit? Sano suoraan! Jos mies on kyllästynyt vaimoonsa, tarkoitatko sinä tosissasi, että hänellä on oikeus jättää tämä pulaan ja livistää tai vielä ampua itsensä?»
»Herra Jumala, en minä tiedä mitä 'oikeuksia' miehellä on! Enkä tiedä mitään parannuskeinoa elämän inhoon. Jos tietäisin, niin olisin ainoa filosofi, joka tuntee elämän lääkkeen. Mutta sen tiedän, että kymmenen kertaa useammalle ihmiselle kuin mitkä sen tunnustavat, on elämä ikävä ja tarpeettoman ikävä; ja minä luulen tosiaan, että jos olisimme aviomiehiä ja joskus sanoisimme sen suoraan, sen sijaan, että olemme kilttejä ja kärsivällisiä ja alistuvaisia kuusikymmentä vuotta ja sitten kilttejä ja kärsivällisiä ja kuolleita loput iankaikkisuutta, niin silloin voisimme mahdollisesti tehdä elämän hiukan viihtyisämmäksi.»
He eksyivät mietiskelyjen sokkeloihin. Babbitt tunsi itsensä noloksi ja epävarmaksi. Paul sensijaan oli rohkea, mutta ei ihan varma siitä, missä suhteessa hän oli rohkea. Silloin tällöin yhtyi Babbitt äkkiä johonkin Paulin lausuntoon, joka oli ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hän oli sanonut velvollisuuden ja kristillisen kärsivällisyyden puolustukseksi, ja joka kerta näin tehdessään hän tunsi omituista, häikäilemätöntä iloa. Hän sanoi vihdoin: