Tällä hetkellä oli Mike Monday lopettamassa erästä kokousta. Mr. Monday, etevä evankelista, Amerikan kuuluisin protestanttinen ylimmäinen pappi, oli kerran ollut ammattinyrkkeilijä. Saatana oli ollut kohtuuton häntä kohtaan. Nyrkkeilijänä hän ei ollut saavuttanut muuta kuin vinon nenänsä, kuuluisan sanavarastonsa ja näyttämötottumuksensa. Herran palvelus oli ollut tuottoisampaa. Hän aikoi vetäytyä syrjään suurine omaisuuksineen. Se oli rehellisesti ansaittu, sillä, käyttääksemme viimeisen häntä koskevan artikkelin sanoja: »Pastori Monday, ponteva profeetta, on osoittanut olevansa maailman suurin pelastusagentti ja näyttänyt, että tehokkailla toimenpiteillä hengellisen uudestisyntymisen järjestelykustannukset voidaan saada ennenkuulumattoman vähäisiksi. Hän on kääntänyt yli kaksisataatuhatta kadotettua ja kallista sielua keskimäärin alle kymmenen dollarin kustannuksella kappaleelta.»
Maan suuremmista kaupungeista oli Zenith ainoa, joka oli epäröinyt alistaa paheitansa Mike Mondayn ja hänen pelastusasiamiestensä alaisiksi. Kaupungin yritteliäämmät järjestöt olivat äänestäneet hänen kutsumistaan — mr. George Babbitt oli kerran ylistänyt häntä eräässä puheessa Propagandakerhossa. Mutta hanke kohtasi vastarintaa erinäisten episkopaalisten ja riippumattomien pappien puolelta, noiden luopioiden, joita mr. Monday niin hienosti sanoi »joukoksi evankeliuminkaupustelijoita, joilla on tiskivettä suonissa veren sijasta, tyhjänkirkujiksi, jotka tarvitsevat lisää pölyä housunpolviinsa ja lisää karvoja laihoille vanhoille rinnoilleen.» Tämä vastarinta oli vaimennettu, kun kauppiasyhdistyksen sihteeri oli ilmoittanut eräälle työnantajakomitealle, että mr. Monday joka kaupungissa, missä hän esiintyi, oli kääntänyt puheensa työmiesten palkoista ja työajasta korkeampiin asioihin ja sillä tavoin estänyt lakkoja. Hänet kutsuttiin silmänräpäyksessä.
Neljänkymmenentuhannen dollarin rahasto merkittiin menojen suorittamiseksi; Markkina-aukealle oli rakennettu Mike Monday-tabernaakkeli, johon mahtui viisitoistatuhatta kuulijaa. Täällä oli profeetta tällä hetkellä pitämässä päättäjäispuhettaan:
»Tässä kaupungissa on olemassa joukko ovelia yliopistonprofessoreita ja teetähörppiviä idiootteja, jotka väittävät, että minä olen raakalainen ja arkkivekkuli, ja että minun historialliset tietoni ovat olemattomat. Ah, on olemassa joukko villapartaisia kirjatoukkia, jotka luulevat tietävänsä enemmän kuin Kaikkivaltias ja jotka pitävät kaikkinaista saksalaista tiedettä ja siivotonta saksalaista kritiikkiä Herran yksinkertaista ja selvää sanaa parempana. Ah, on olemassa teikaroiva sikermä lellipoikia ja räkänokkia ja täitakkeja ja uskonnottomia ja olvipulleita kynäilijöitä, jotka sylkevät sisästään mädännäisyyttänsä ja rääkyvät, että Mike Monday on humpuuki ja täynnä törkyä. Nuo koiranpenikat nalkuttavat nyt, että minä hyödyn evankeliumikaupoista, että minä teen tämän kaiken vain rahasta. Kuulkaas sitten, hyvät ihmiset! Minä tarjoan niille hulttioille tilaisuuden! Nouskoot ylös heti paikalla ja sanokoot minulle suoraan vasten naamaa, että minä olen lurjus ja valehtelija ja moukka! Mutta jos he sen tekevät — jos he sen tekevät — niin älkää pyörtykö kummastuksesta, jos jotkut noista kurjista valehtelijoista saavat pläiskähtävän puustin Mikeltä, mäiskäyksissä koko Jumalan Leimuavan Vanhurskauden ponsi! No, käykää päälle nyt, pojat! Kuka sitä sanoo? Kuka sanoo, että Mike Monday on humpuuki ja raaka retku? Mitä? Enkö näe kenenkään nousevan? No, siinähän näette! Niinpä arvelen, ettei kunnon väki tässä hyvässä kaupungissa tästedes viitsi kuulla tuota räyhinää aidan toiselta puolen; minä uskon, että ette viitsi kuunnella noita keljuja, jotka tuomitsevat ja herjaavat ja räyhäävät ja lörpöttelevät ja oksentavat yököttävää ateismia; ja te tulette kaikki tyynni, tarmonne ja kunnioituksenne joka hivenellä, kaikki tyynni tekemään propagandaa Jeesuksen Kristuksen ja hänen iankaikkisen laupeutensa ja rakkautensa hyväksi!»
5.
Zenithissä istui tällä hetkellä Seneca Doane, radikaali juristi, ja tri
Kurt Yavitch, histologi (jonka selostus epitelisolujen hävittämisestä
radiumin avulla oli tehnyt Zenithin nimen tunnetuksi Münchenissä,
Pragissa ja Roomassa) puhellen Doanen kirjastossa.
»Zenith on kaupunki, jossa on jättiläisvoimaa — jättiläisrakennuksia, jättiläiskoneita, jättiläisliikenne», filosofoi Doane.
»Minä inhoan teidän kaupunkianne. Sen on onnistunut valaa elämä yhteen kaavaan, niin että kaikki kaunis on siitä kadonnut. Se on vain suuri rautatieasema — ja kaikki ihmiset ostavat piletin parhaille hautauspaikoille», sanoi tri Yavitch tyynesti.
Doane hypähti ylös. »Piru vieköön, eipäs ole! Sinä teet minut suorastaan sairaaksi ikuisella naukumisellasi 'yhteen kaavaan valamisesta'. Luuletko sinä, ettei mikään muu kansa ole 'valettu yhteen kaavaan'? Onko mitään enemmän yhteen kaavaan valettua kuin Englanti, missä jokainen perhe, jolla on varaa, syö samoja leivoksia samaan teeaikaan ja jokainen eläkkeelläoleva kenraali menee juuri samaan iltamessuun samaan harmaaseen nelikulmatorniseen kivikirkkoon, ja jokainen golfiapelaava Harris-tweediin puettu teikari sanoo 'All right' jokaiselle muulle kukkealle aasille? Ja kuitenkin minä rakastan Englantia. Ja mitä yhteen kaavaan valamiseen tulee — niin katso vain Ranskan bulevardikahviloita ja Italian kurtiisia!
— Yhteen kaavaan valaminen on erinomaista sinänsä. Kun minä ostan Ingersoll-kellon tai Fordin, niin saan parempaa tavaraa halvemmalla hinnalla ja tiedän tarkalleen, mitä saan, ja se antaa minulle enemmän aikaa ja tarmoa viljellä yksilöllisyyttäni. Ja — — Minä muistan, kun kerran Lontoossa näin amerikkalaisen esikaupungin kuvan eräässä hammastahdasilmoituksessa Saturday Evening Postin takasivulla —jalavareunainen, luminen katu ja sen varrella uusia rakennuksia, muutamat vanhaa englantilaista tyyliä, tai matala- ja laivakattoisia ja — — Sellaisen kadun, joita täällä Zenithissä näkee, sanokaamme Floral Heightsissä. Avoin. Puita. Ruohoa. Ja minä tunsin koti-ikävää. Ei ole mitään maata maailmassa, missä on niin hauskat talot. Vähät minä välitän siitä, että ne on valettu samaan kaavaan. Se on kiva kaava.
— Ei, se mitä minä vastustan Zenithissä, on ajatuksen valaminen samaan kaavaan ja sitten, tietenkin, erinäisiä perinnäistapoja kilpailussa. Kappaleen varsinaisina roistoina ovat kunnialliset, ystävälliset, ahkerat perheenisät, jotka käyttävät kaikkia tunnettuja metkuja ja julmuuksia turvatakseen lastensa menestyksen. Pahinta niissä vekkuleissa on, että he ovat niin hyviä ja, ainakin työssään, niin älykkäitä. Heitä ei voi kunnolla vihata, ja kuitenkin ovat juuri heidän yhteen kaavaan valetut sielunsa tosi vihollinen.
— Ja sitten se propaganda Minä tunnen hissuksiin omissa luissani, että
Zenithissä on parempi asua kuin Manchesterissa tai Glasgowissa tai
Lyonissa tai Berliinissä tai Turinissa — —»
»Eikä ole. Minä olen asunut useimmissa niistä», mutisi tri Yavitch.
»No niin, se on makuasia. Minä puolestani annan etusijan kaupungille, jonka tulevaisuus on kyllin tietymätön askarruttaakseen mielikuvitustani. Mutta varsinkin tahdon — —»
»Sinä», sanoi tri Yavitch, »olet aivan tavallinen liberaali eikä sinulla ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tahdot. Minä, joka olen kumousmies, tiedän tarkalleen, mitä tahdon — — — ja tällä hetkellä tahdon saada drinkin.»
6.
Zenithissä neuvottelivat tällä hetkellä Jake Offutt, poliitikko, ja Henry T. Thompson. Offutt sanoi: »Meidän on saatava tuhma vävynne Babbitt siihen hommaan. Hän on niitä isänmaallisia ukkeleita. Kun hän ottaa käsiinsä jonkin kiinteimistön sakin laskuun, niin hän saa asian näyttämään siltä, kuin olisimme kuolla rakkaudesta rakastettuun kansaan, ja minä haluan todellakin ostaa arvossapidetyn aseman — kohtuullisella hinnalla. Minä vain mietin, kauanko tämä mahtaa käydä laatuun, Hank. Me olemme turvassa niin kauan kuin kiltit pikkupojat, kuten George Babbitt ja kaikki kunnon työnjohtajat, uskovat, että te ja minä olemme innokkaan isänmaallisia. Tässä hommassa on tosiaan kunniallisella poliitikolla aika hyvä saalis tiedossa, Hank, kokonainen kaupunki, joka ahertaa hankkiakseen meille sikareja ja paistettuja kananpoikia ja miestä väkevämpää ja joka nousee meidän lippuamme vastaan raivostuneena, silmittömästi raivostuneena, heti kun joku semmoinen räyhääjä kuin Seneca Doane tulee penkomaan peliä! Vakavasti puhuen, Hank, minunkaltaiseni ovela kettu häpeisi, ellei hän lypsäisi sellaista karjaa, joka suorastaan tulee ja mylvimällä sitä pyytää! Mutta Raitiotieyhtiö ei voi suorittaa kaappauksiansa niin hienosti kuin sillä oli tapana. Minä mietin, milloin — — — Hank, toivoakseni voimme keksiä jonkin keinon karkoittaaksemme sen Seneca Doanen kaupungista. Näes, kysymys on: hän taikka me!»
Zenithissä makasi tällä hetkellä kolmesataaneljä- tai -viisikymmentätuhatta Tavallista Ihmistä vuoteissaan ja nukkui, valtavana läpinäkymättömänä varjona. Köyhäinkorttelissa toisella puolen rautatietä eräs nuori mies, joka oli ollut työttömänä puoli vuotta, väänsi nyt kaasuhanaa ja tappoi itsensä ja vaimonsa.
Tällä hetkellä Lloyd Mallam, runoilija, Hafizin Kirjakaupan omistaja, kirjoitti valmiiksi rondoa, joka kuvasi, kuinka hauskaa elämä kesken taisteluita oli ollut keskiajan Firenzessä ja kuinka ikävää ja yksitoikkoista se oli niin proosallisessa kaupungissa kuin Zenith.
Ja tällä hetkellä kääntyi George F. Babbitt raskaasti sängyssään — ja tämä viimeinen kääntyminen merkitsi, että hän oli saanut kyliänsä huolestuttavasta nukkumispuuhasta ja todella nukkui.
Hän oli heti ihmeellisessä untenmaassa. Hän oli jossakin vierasten ihmisten joukossa, jotka nauroivat hänelle. Hän hiipi pois, juoksi pitkin yöpimeän puutarhan käytäviä, ja veräjällä odotti unitytti. Tämän rakas, levollinen käsi silitti hänen poskeansa. Hän oli jalo ja viisas ja rakastettu; lämmintä norsunluuta olivat tytön käsivarret, ja vaarallisten nummien takana kimmelsi ihana meri.
KAHDEKSAS LUKU.
1.
Suuret tapahtumat Babbittin elämässä olivat salainen etuoikeuden hankkiminen kiinteistöjen ostamiseen Lintonissa eräiden raitiotieyhtiön virkamiesten laskuun ennen julkista tiedoksiantoa, että Linton-kadun raitiolinjaa pitennettäisiin, ja eräät päivälliskutsut, jotka olivat, kuten hän riemuiten kertoi vaimollensa, »oikeat hienostonpidot, vieläpä kerrassaan oikea semmoinen korkeamman tyylin tilaisuus, jossa oli kaupungin terävimmät päät ja hienoimmat naiset». — Se oli niin kiintoisa tapaus, että hän melkein unohti aikomuksensa matkustaa Maineen Paul Rieslingin kanssa.
Babbitt, vaikka olikin Catawban kylässä syntynyt, oli kohonnut sille yhteiskunnalliselle suurkaupunkitasolle, jolla isäntä voi tarjota päivälliset noin neljälle hengelle suunnittelematta sitä enempää kuin päivän pari ennakolta. Mutta päivälliset kahdelletoista hengelle kukkakaupasta hankittavine kukkineen ja kaikkine kristalleineen antoivat Babbitteillekin päänvaivaa.
Kaksi viikkoa he tutkivat ja pohtivat vieraslistaa.
Babbitt ihmetteli: »Luonnollisestihan me olemme tiptop itse, mutta kuitenkin, ajattele, että voimme kutsua niin kuuluisan runoilijan kuin Chum Frinkin, miehen, joka vain noin yhdestä runosta päivässä ja muutamista ilmoituksista haravoi viisitoistatuhatta dollaria vuodessa!»
»Niin, ja Howard Littlefieldin. Tiedätkö, pari iltaa sitten kertoi
Eunice, että hänen pappansa puhuu kolmea kieltä», sanoi mrs. Babbitt.
»Pyh! Se ei ole mitään! Sen minäkin teen — amerikkaa, pesäpalloa ja pokeria!»
»Minusta ei ole hienoa laskea leikkiä sellaisesta asiasta. Ajattele, kuinka ihmeellistä mahtaa olla osata kolmea kieltä, ja miten paljon siitä on hyötyä ja — — Ja kuinka me semmoisten ihmisten seuraan saatamme kutsua Orville Jonekset, sitä minä en käsitä.»
»Ei, kuule, Orville on hemmetin terhakka mies!»
»Niin, sen tiedän, mutta — — — Pesulaitos!»
»Minä myönnän, että pesulaitos haiskahtaa toisenlaiselta kuin runous tai kiinteistöjen välitys, mutta se on yhdentekevää. Orvy on hemmetin terävä. Oletko koskaan puhunut hänen kanssaan puutarhanhoidosta? Kultaseni, se mies voi sanoa sinulle jok'ainoan puun nimen ja muutamista vielä niiden kreikkalaiset ja latinalaisetkin nimet! Sitäpaitsi me olemme Joneksille päivällisen velkaa. Ja sitten, hornan hovissa, täytyyhän meillä olla muutamia moukkiakin kuuntelijoina, kun semmoinen sikermä puhetaitureita kuin Frink ja Littlefield näyttää kykyään.»
»Niin, kuule, minä olin juuri ajatellut puhua siitä asiasta — minun mielestäni pitäisi sinun isäntänä todellakin pysytellä hiukan syrjässä ja kuunnella ja antaa vieraillesikin tilaisuutta puhua silloin tällöin.»
»Ohoo, vai niin, jaa, niinkö sinä meinaat! Tietysti! Minä koko ajan mukamaste, minä! Ja minä olen vain liikemies, minä — niin tietysti — minä en ole filosofian tohtori niin kuin Littlefield enkä runoilija, eikä minulla ole mitään sanottavaa! No, kuulepas kuitenkin; juuri pari päivää sitten tuli sinun ihailemasi Chum Frink minun luokseni kerhossa ja pyysi saada tietää, mitä ajattelin Springfieldin koulun obligatiolainasta. Ja kuka sen hänelle sanoi? Juuripa minä! Usko pois, minä sen tein! Minun vähäpätöisyyteni! Saat uskoa, että minä sen tein. Hän tuli kysymään minulta, ja minä tein hänelle tarkan selon siitä! Sen saat uskoa! Ja hän oli hemmetin iloinen saadessaan kuunnella valmista, ja — — — Minun velvollisuuteni isäntänä!
»Kyllä minä luulen tuntevani isännän velvollisuuteni, ja usko pois — — —»
Orville Jonekset kutsuttiin.
2.
Aamulla ennen päivälliskutsuja oli mrs. Babbitt rasittava.
»Nyt, George, täytyy minun voida luottaa siihen, että tulet ajoissa kotiin tänä iltana. Muista, että sinun täytyy pukeutua.»
»Hmmm. Minä näen Advocatesta, että presbyterianisen kirkon Pääkokous on päättänyt luopua Kansainvälisestä Kirkkoliikkeestä. Se — —»
»George! Kuulitko, mitä sanoin? Sinun täytyy tulla aikaisin kotiin pukeutuaksesi illalla.»
»Pukeutuakseni? Eikä helvetissä! Minä olen puettu! Luuletko sinä, että minä menen konttoriin alusvaatteissani?»
»Minä toivoisin, ettet puhuisi säädyttömästi lasten kuullen! Ja sinun täytyy pukea smoking yllesi!»
»Sinä tarkoitat kai smokeriani. Saat uskoa, että kaikista heikkarinmoisista, maanmahdottomista kidutuskappaleista, joita koskaan on keksitty — —»
Kolme minuuttia myöhemmin, kun Babbitt oli ynissyt »No niin, enpä tiedä puenko vai enkö» tavalla, joka osoitti, että hän aikoi sen tehdä, jatkettiin keskustelua.
»Ja sitten, George, et saa unohtaa poiketa kotimatkalla Vecchiaan noutamaan jäätelöä. Heidän vaununsa on rikki enkä minä uskalla antaa heidän lähettää sitä — — —»
»Joo! Sinä sanoit sen minulle ennen aamiaista!»
»Niin, mutta et saa unohtaa sitä. Minä saan tehdä työtä puolikuoliaaksi koko päivän opettaakseni tyttöä, jonka tulee auttaa tarjoilussa — —»
»No, se nyt kumminkin on joutavaa, eri avun ottaminen ruokaa varten.
Matilda voisi täydellisesti — —»
»— — ja minun täytyy mennä ostamaan kukat ja järjestää ne ja sijoittaa ja hankkia suolamantelit ja katsoa kananpoikia ja järjestää lasten illallinen yläkerrassa ja — — — Minun täytyy yksinkertaisesti voida luottaa siihen, että sinä ajat Vecchiaan ja noudat jäätelön.»
»Jaaaaa_a_! Hemmetissä, minä tuon sen!»
»Ja sinun on vain mentävä sisään ja sanottava, että olet tullut noutamaan jäätelön, jonka mrs. Babbitt tilasi eilen puhelimessa, ja se on valmiina sinua odottamassa.»
Kello puoli yksitoista soitti mrs. Babbitt hänelle, ettei hän vain unohtaisi jäätelön noutamista Vecchialta.
Silloin pälkähti hänen päähänsä äkkiä kamala ajatus. Hän ajatteli, tokko Floral Heights-päivälliset tosiaan mahtoivat olla kaiken sen vietävän vaivannäön arvoisia, minkä ne aiheuttivat. Mutta hän katui herjaustaan jännittävässä askartelussaan ostaakseen cocktaileihin tarvittavia aineksia.
Näin tapahtui pirtuhankinta vanhurskauden ja kiellon valtakautena:
Hän ajoi keskikaupungin suorilta, suorakulmaisilta kaduilta Vanhan kaupungin kiemurteleville takakaduille — epäsäännöllisiin kortteleihin, jotka ovat täynnä likaisia varastohuoneita, ja sieltä edelleen laitakaupungille, joka aikanaan oli ollut kaunis hedelmäpuutarha, mutta nyt oli halpojen hotellien ja bordellien ryteikkö. Jännittäviä väreitä tuntui selkäpiissä ja vatsaontelossa, ja hän katsoi jokaista poliisikonstaapelia niin hartaan viattomana kuin mies, joka rakastaa lakia ja ihailee voimaa ja haluaisi jäädä leikkimään heidän kanssaan. Hän pysäytti autonsa korttelin päähän Healy Hansonin kapakasta ja mutisi huolestuneena: »Peijakas, jos joku nyt näkisi minut, niin ne varmaankin luulisivat, että minä olen täällä asioissa.»
Hän astui huoneistoon, joka oli omituisen samankaltainen kuin entinen, ei-kieltolain ajan kapakka, pitkä, tahrainen tiski, sahajauhoja edessä ja himmennyt peili takana, honkapöytä, jonka ääressä eräs likainen ukko uneksi edessään lasi, jossa oli jotakin whiskyltä näyttävää, ja tiskin ääressä kaksi miestä, jotka joivat jotakin oluennäköistä ja tekivät sen vaikutuksen kuin siinä olisi ollut iso väkijoukko, niinkuin kaksi miestä baarissa aina tekee. Baarimestari, pitkä, kalpea ruotsalainen, timantti sinervässä kaulahuivissaan, tuijotti Babbittia, kun tämä oikopäätä kiipesi tiskille ja kuiskasi: »Minä olisin, tuota — — Eräs Hansonin tuttava neuvoi minua tänne. Minä olisin halunnut vähän giniä.»
Baarimestari katsoi häneen kuin pahastunut piispa. »Te olette tullut väärään paikkaan, ystäväni. Me myömme vain alkoholittomia juomia täällä.» Hän puhdisti tiskiä rievulla, joka itse olisi kaivannut hiukan puhdistamista, ja tirkisti käsivartensa yli hangatessaan.
Vanha uneksija pöydän ääressä huusi rukoilevasti baarimestarille:
»Oskar sinä, kuulehan vähän!»
Oskar ei kuullut.
»Häh, Oskar, kuulitko sinä, etkö kuule mitä minä sanon? Kuuletko sinä?»
Tyhjäntoimittajan ränstynyt ja lääpystävä ääni, oluen miellyttävä tuoksu herätti Babbittissa omituisen hiukaisevan tunteen. Baarimestari meni nyrpeän näköisenä tiskin ääressä istuvia miehiä kohti. Babbitt seurasi perässä, varovasti kuin kissa ja sanoi pyytelevästi: »Kuulkaa, Oskar, minä tahtoisin puhutella mr. Hansonia.»
»Mitä te hänestä tahdotte?»
»Tahtoisin vain puhua hänen kanssaan. Tässä on käyntikorttini.»
Se oli hieno kortti, kivipainossa tehty kortti, mustinta mustaa ja punaisinta punaista oleva kortti, joka julisti, että mr. Babbitt harjoitti Myyntiä, Vakuutusta, Vuokrausta. Baarimestari piti sitä kuin se olisi painanut viisi kiloa ja luki sitä kuin se olisi ollut sata sanaa pitkä. Hän ei astunut alas piispankorkeudestaan, vaan murisi: »Minä katson, onko hän lähettyvillä.»
Sisäpuolisesta huoneesta tuli hänen mukanaan kauhean vanha nuori mies, hiljainen nuori mies, jolla oli terävä katse, raakasilkkipaita, napittomat ruudulliset liivit ja kellervänruskeat housut — mr. Healy Hanson. Mr. Hanson lausui vain »Jaha?», mutta hänen hellittämättömät ja halveksivat silmänsä tutkivat Babbittin sielua, eikä hän näyttänyt vähääkään kunnioittavan tulijan uutta tummanharmaata pukua, josta tämä (kuten hän tunnusti jokaiselle Atleettikerhon jäsenelle) oli maksanut sataviisikolmatta dollaria.
»Hauskaa tehdä tuttavuuttanne, mr. Hanson. Tuota, hm — — — Minä olen George Babbitt, Babbitt-Thompsonin välitysliikkeestä. Minä olen hyvin hyvä ystävä Jake Offuttin kanssa.»
»Vai niin. Entä sitten?»
»Tuota, hm, minulla on päivälliskutsut, ja Jake sanoi minulle, että te voisitte hankkia minulle vähän giniä.» Pelästyneenä, alamaisena, kun Hansonin silmien ilme kävi kärsimättömäksi: »Tehän voitte soittaa Jakelle minusta, jos tahdotte.»
Hanson vastasi nyökkäämällä päätään sisemmän huoneen ovea kohti ja saapasti pois. Babbitt hiipi melodraamallisesti kamariin, jossa oli neljä pyöreää pöytää, yksitoista tuolia, olutpanimoluettelo ja epäilyttävä haju. Hän odotti. Kolme kertaa hän näki Healy Hansonin kulkevan huoneen läpi hyräillen, kädet taskussa, hänestä välittämättä.
Tällöin oli Babbitt jo luopunut aamulla tekemästään varmasta päätöksestä: »Minä en maksa senttiäkään enempää kuin seitsemän dollaria litrasta», ja päätellyt »Voinhan maksaa kymmenen». Kun Hanson seuraavan kerran näytti väsyneen naamansa, puhutteli Babbitt häntä: »Saitteko asian kuntoon?» Hanson rypisti kulmakarvojansa ja murisi: »Silmänräpäys — Herran tähden — vain silmänräpäys!» Yhä nöyrempänä jatkoi Babbitt odottamista, kunnes Hanson todella ilmestyi jälleen, litra giniä — mitä lieventävällä nimellä sanotaan litraksi — ylenkatseellisissa, pitkissä valkoisissa käsissään.
»Kaksitoista kovaa», ilmoitti hän.
»Jaa — mutta, hm, kuulkaas nyt, hm, hovimestari, Jake arveli, että te voisitte toimittaa tämän minulle kahdeksalla tai yhdeksällä pullon.»
»Eei. Kaksitoista. Tämä on oikeaa tavaraa, Kanadasta kehvellettyä. Ei mitään vientipirtua, jossa on pisara katajanmarjamehua», sanoi kunnon kauppias arvokkaasti. »Kaksitoista kolikkoa — jos niin on, että haluatte. Te ymmärrätte, minähän teen tämän vain Jaken ystävänä.»
»Aivan niin. Tietysti. Minä ymmärrän.» Babbitt ojensi kiitollisena esiin kaksitoista dollaria. Hän tunsi jonkinlaista arvonsa nousua kosketuksesta suurmiehen kanssa, kun Hanson haukotteli, pisti setelit laskematta räikeäväristen liiviensä taskuun ja saapasti pois.
Hän tunsi miellyttävää väristystä piilottaessaan ginpullon takkinsa alle ja samoin kätkiessään sen pulpettiinsa. Koko iltapäivän hän myhäili ja hyräili ja naureskeli sitä, että saattoi »antaa pojille oikean napauksen illalla». Hän oli tosiaan niin innoissaan, että hänellä oli vain yhden korttelin matka kotiansa, kun hän muisti vaimonsa pyynnön, Vecchialta noudettavan jäätelön. Hän sanoi: »Saakeli — — —» ja ajoi takaisin.
Vecchia ei ollut mikä hyvänsä ravintolanisäntiä, hän oli Zenithin Ravintolanisäntä. Useimmat ensitanssiaiset tapahtuivat Maison Vecchian valkoisessa tanssisalissa; kaikissa hienoissa teekutsuissa tunsivat vieraat Vecchian viisi sandwich-lajia ja Vecchian seitsemän leivoslajia, ja kaikki todella tyylikkäät päivälliset päättyivät, kuin loppusoittoon, Vecchian napolilaiseen vaniljajäätelöön, jota tarjottiin kolmessa luotettavassa muodossa — melooninmuodossa, pyöreässä tortunmuodossa ja tiiliskivenmuodossa.
Vecchian myymälässä oli vaaleansininen seinälaudoitus, kipsiruusukoristeet, tarjoilijattaret koruompeleisin esiliinoin ja lasihyllyt täynnä »suudelmia» ja kaikkia hienouksia, mitä munavalkuaisesta ikinä voi valmistaa. Babbitt tunsi itsensä paksuksi ja kömpelöksi kaiken tämän ammattisirouden keskessä seistessään odottamassa jäätelöä, ja kun eräs tyttö virnisteli hänelle, tunsi hän kuin pistosta niskassaan. Hän ajoi kotiin ärtyisän mielialan vallassa. Ensimmäinen sana, minkä hän kuuli, oli hänen vaimonsa kiihtynyt:
»George, muistitko käydä Vecchiasta noutamassa jäätelön?»
»Kuule nyt, kultaseni, onko minulla tapana koskaan unohtaa asioita?»
»On! Usein!»
»Ei, kuule, se tapahtuu tavattoman harvoin, ja onhan tosiaan väsyttävää, kun juuri tulen tuommoisesta tahraisesta teepaikasta kuin Vecchia ja olen saanut seistä töllistelemässä puolialastomia tyttöjä, jotka ovat maalatut kuin olisivat kuusikymmenvuotiaita ja ahtavat itseensä kaikkinaista törkyä, joka täydellisesti tärvelee heidän vatsansa — — —»
»Niin, sinua on tosiaan sääli! Minä olen huomannut, kuinka inhoittavaa sinusta on katsella kauniita tyttöjä!»
Babbittille selvisi äkkiä, että hänen vaimollaan oli liian kiire tunteakseen mitään vaikutusta siitä siveellisestä suuttumuksesta, jolla miessuku hallitsee maailmaa, ja hän suori itsensä nöyrästi makuukamariin muuttamaan pukua. Hän näki vilahduksen kirkastetusta ruokasalista, kristalleja, kynttilöitä, häikäisevän pöytäliinan, pitsejä, hopeaa, ruusuja. Sydän täynnä sitä vavistusta, jonka niin vakava toimitus kuin päivälliskutsut luonnollisesti aiheuttaa, hän voitti kiusauksen käyttää poimullista smokingpaitaansa neljättä kertaa, otti esiin ihan puhtaan, kiinnitti mustan rusetin kauluksen ympärille ja hieroi kiiltonahkakenkiänsä nenäliinalla. Hän katseli tyytyväisenä hopeisten paidannappiensa granaatteja. Hän silitti ja taputti nilkkojansa, jotka silkkisukkien avulla olivat muutetut George Babbittin tukevista koivista niinsanotun Kerhomiehen siroiksi jäseniksi. Hän seisoi peilin edessä katsellen hyvinkeveltyvää smokingiansa, hienoja kolmivärisiä housujansa ja mutisi lyyrillisessä innostuksessa: »Hemmetissä, minä en ole niinkään hassun näköinen. Minä en tosiaan näytä vähääkään Catawban-malliselta. Jos kotipaikan moukat näkisivät minut näissä purjeissa, niin menisi niiltä vainkin silmät selälleen!»
Hän marssi majesteetillisesti alas sekoittamaan cocktaileja. Hakatessaan jäätä, puristellessaan sitruunoita ja kerätessään valtavan kasan laseja, pulloja ja lusikoita tarjoiluhuoneen tiskipöydälle hän tunsi itsensä yhtä arvovaltaiseksi kuin baarimestari Healy Hansonin kapakassa. Mrs. Babbitt sanoi tosin hänen olevan tiellä, ja Matilda ja aputyttö livahtelivat hänen ohitseen, kyhnäsivät häntä ja huusivat: »Olkaa hyvä ja avatkaa ovi!» kulkiessaan läpi tarjottimia kantaen, mutta tänä ylevänä hetkenä hän ei kiinnittänyt heihin huomiota.
Paitsi uutta ginpulloa kuului hänen kellariinsa puoli pulloa Bourbon-whiskyä, neljännes italialaista vermuuttia ja noin sata tippaa pomeranssibitteriä. Hänellä ei ollut varsinaista cocktailheilutinta. Heilutin olisi ollut kevytmielisyyden todistus, juomarin tunnusmerkki, ja Babbitt inhosi joutumista juomarin maineeseen vielä enemmän kuin rakasti ryyppyä. Hän sekoitti kaatamalla astiasta toiseen, hän kaateli ylvään arvokkaasti, pitäen keittopullojaan voimakkaan sähköllekin päällä, hänen naamansa hehkui, paidanrinnus hohti valkoiselta, ja tiskipöydän vastakiilloitettu kupari loisti kullanpunaisena.
Hän maistoi pyhää nestettä. »Sittenhän on saakeli, jos ei tämä ole melkein oikeaa, hienoa, vanhaa cocktailia! Eräänlaista Bronxia ja hiukan Manhattania. Ummmm. Halloo, Myra, haluatko pienen pisaran, ennenkuin vieraat tulevat?»
Mrs. Babbitt, esiliina harmaan hopeapitsisen päivällispuvun yllä, meni saliin, siirsi jokaista lasia neljännestuuman verran, riensi takaisin, järkähtämätön päättäväisyyden ilme kasvoissaan, loi häneen ilkeämielisen katseen ja ärähti: »En totisesti!»
»Vai ei rouva», vastasi Babbitt huolettomalla, leikkisällä äänellä, »mutta herra luullakseni kyllä tahtoo».
Cocktail täytti hänen mielensä hurjalla ilolla, jonka takana hän tunsi arveluttavaa halua — kiitää huikeaa menoa autolla, suudella tyttöjä, laulaa, olla sukkela. Hän koetti saavuttaa takaisin menetetyn arvokkaisuutensa julistamalla Matildalle:
»Minä aion panna tämän cocktailkannun jääkaappiin. Mutta älkää millään muotoa sitä kaatako!»
»Ei toki.»
»Olkaa kaikin mokomin varovainen. Älkää vain menkö panemaan mitään tänne ylähyllylle.»
»En toki.»
»Kaikin m —.» Hän oli huumaantunut Hänen äänensä oli ontto ja kaukainen. »Hm!» Hän komensi ponnekkaasti: »Olkaa kaikin mokomin varovainen», ja siirtyi seurusteluhuoneen turvalliseen satamaan. Hän mietti, voisiko saada houkutelluksi »sellaisia jukuripäitä kuin Myra ja Littlefieldit lähtemään jonnekin ulos jälkeenpäin ilakoimaan ja yrittämään saada vähän lisää makuvaaria». Hän huomasi itsessään laiminlyötyjä taipumuksia paheellisuuteen.
Kun vieraat olivat saapuneet, sekin välttämätön pari, jota toiset odottivat väkinäisen rakastettavasi, oli suuri harmaa tyhjyys seurannut ruusuista huumausta Babbittin päässä, ja hänen täytyi pakottaa itseänsä aikaansaadakseen niitä meluisia tervetulotervehdyksiä, jotka kuuluivat asiaan isännän puolelta Floral Heightsissä.
Vieraat olivat Howard Littlefield, filosofian tohtori, joka toimi Raitiotieyhtiön sanomalehtitoimistona ja varusti heitä lohdullisilla talousteorioilla; Vergil Gunch, hiilikauppias, yhtä mahtava »Hirvissä» kuin Propagandakerhossa; Eddie Swanson, joka oli Javelin-automobiilien asiamies ja asui vastapäätä; ja Orville Jones, joka omisti pesulaitos Valkoliljan, jota täydellä syyllä sanomalehti-ilmoituksissa kehuttiin, että se oli »suurin, pontevin, pulskin pesulaitos Zenithissä». Mutta hienoin heistä kaikista oli tietenkin T. Cholmondeley Frink, joka ei kirjoittanut ainoastaan »Runonpätkiä», jotka, painettuina joka päivä seitsemäänseitsemättä johtavaan lehteen, hankkivat hänelle ehkä suuremman lukijakunnan kuin millään runoilijalla maailmassa oli ollut, vaan oli myöskin optimistinen luennoitsija ja »Iskevien Ilmoitusten» luoja. Spekulatiivisesta filosofiastaan ja korkeasta moraalistaan huolimatta olivat hänen värssynsä humoristisia ja helppotajuisia kenelle kaksitoistavuotiaalle lapselle tahansa; ja ylimääräisen erikoisuuden saivat ne vielä siitä, että niitä ei ladottu värssyiksi, vaan proosan muotoon. Mr. Frink oli tunnettu valtamerenrannalta toiselle nimellä »Chum».
Heidän mukanaan seurasi kuusi rouvaa, enemmän tai vähemmän — sitä oli vaikea sanoa näin aikaisin illalla, he kun ensi katsannolta näyttivät kaikki samanlaisilta ja sanoivat: »Ah, kuinka tämä oli hauskaa!» samaan päättäväisen vilkkaaseen sävyyn. Pintapuolisesta katsojasta näyttivät miehet vähemmän toistensa näköisiltä: Littlefield, ulkoilmankoulumies, pitkä, hevosnaamainen; Chum Frink, pieni hintelä, pehmyttukkainen herra, joka korosti runoilija-ammattiansa pitämällä rilleissään silkkipunosta; leveäharteinen Vergil Gunch, musta, karhea tukka suoraan ylös suittuna; Eddie Swanson, kalju ja meluisa nuori mies, joka osoitti siroudentuntemustaan lasinappisilla silkkibrokadiliiveillänsä; Orville Jones, mies, joka oli vakiintuneen näköinen, lyhyt ja paksu, ei mitenkään erikoisen merkillinen, ja jolla oli hampunväriset hammasharjaviikset. Kuitenkin olivat he kaikki niin hyvinvoipia ja puhtaita, kaikki luikkasivat: »Terve, George!» niin voimakkaasti, että he tuntuivat olevan toistensa sukua, ja omituista on, että mitä enemmän oppi tuntemaan naisia, sitä vähemmän yhtäläisiltä he alkoivat tuntua, mutta kuta enemmän oli yhdessä miesten kanssa, sitä yhtäläisemmiltä tuntuivat heidän urheat tyyppinsä.
Cocktailien juonti oli yhtä pyhä juhlatoimitus kuin niiden valmistaminen. Seura odotti, levottomana, toivehikkaana, sopi teennäisellä äänellä siitä, että ilma oli ollut koko lämmin ja hiukan viileä, mutta yhä vieläkään ei Babbitt puhunut mitään drinkeistä. He tulivat alakuloisiksi. Mutta kun myöhästynyt pari (Swansonit) oli saapunut, sanoi Babbitt merkitsevästi: »No, ystäväni, luuletteko voivanne sietää hiukan lakien rikkomista?»
He katsoivat Chum Frinkiin, tunnustettuun sanataituriin. Frink veti rillipunostaan kuin kellonvieteriä ja sanoi niinkuin tapa oli:
»Usko pois, George: minä olen lainkuuliainen mies, mutta Verg Gunch on kuulemma suuri rosvo, ja hänhän on isompi kuin minä, joten en osaa lainkaan ajatella, mitä tekisin, jos hän koettaisi pakottaa minua johonkin rikolliseen!»
Gunch intti: »Odotahan, niin minä koetan — — — » Mutta Frink kohotti kättään ja jatkoi: »Jos siis sinä ja Verg välttämättä vaaditte, niin asetan autoni väärälle puolelle katua, sillä oletan sinun tietenkin tarkoittavan sitä rikosta.»
Naurettiin. Mrs. Jones vakuutti: »Mr. Frink on tosiaan lystikäs.
Ihanhan häntä voisi luulla viattomaksi.»
Babbitt huusi: »Mistäs sen arvasitkin, Chum? Mutta odottakaahan vain kaikki, niin minä menen noutamaan — autojen avaimet!» Hilpeyden hälinässä hän kantoi sisään loistavan lupauksen, valtaisen tarjottimen monine laseineen, kimmeltävä keltainen juoma lasikannussa keskellä. Miehet hohottivat: »Katsos pahusta!» ja »Tuo se mahtaa olla poikaa!» ja »Laske minut likelle!» Mutta Chum Frink, matkustanut mies eikä pettymyksiin tottumaton, sai päähänsä ajatuksen, että se ehkä oli vain hedelmämehua, seassa hiukan vientipirtua. Hän näytti huolestuneelta, kun Babbitt, innokkaana märkien almujen antajana ojensi lasia, mutta kun hän maistoi sitä, vihelsi hän: »Oi ihminen, anna minun jatkaa unelmaa! Tämä ei ole totta, mutta älä herätä minua! Anna minun vain nähdä unta!»
Kahta tuntia ennen Frink oli saanut valmiiksi lyyrillisen sanomalehtirunon, joka alkoi näin:
»Minä istuin syvissä mietteissäin, revin tukkaani ja huokasin näin: 'Ah, hulluja niitä vieläkin on, jotka tahtovat jälleen turmiohan, kun soisivat pystyyn kapakan, tuon sielun ja tarmon surmaajan!» Sen myrkkyryyppyjä kaipaa en, kun nautin riemusta keväimen, joka luo, kuin lapsen, kirkkahaks minun sieluni, pahasta vapahaks!'»
Babbitt joi muiden mukana; hänen satunnainen synkkyytensä oli haihtunut; hänen mielestään nämä miehet olivat maailman parhaita, hän olisi tahtonut antaa heille tuhat cocktailia.
»Arveletteko sietävänne vielä yhden?» huusi hän. Naiset torjuivat naureskellen, mutta miehet sanoivat — harjaantuneeseen, jalomieliseen, hauskaan sävyyn, mutta ahnain katsein: »No niin, enhän tahdo, että loukkaannut minuun, Georgie — — —»
»Täältä tulee vielä pieni ylimääräinen pisara itsekullekin», ja itsekukin vastasi: »Purista karahvia, George, purista sitä!»
Kun kannu oli toivottoman tyhjä, seisoivat he keskustellen kieltolaista. Miehet keinuskelivat kantapäillään, pistivät kädet housuntaskuihin ja esittivät mielipiteitään osoittaen sitä kopisevaa syvämielisyyttä, joka on ominaista hyvinvoivalle miehelle hänen toistellessaan perinpohjin puituja väitteitä asiasta, josta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta.
»Jos minä saan sanoa», sanoi Vergil Gunch, »niin minun käsitykseni mukaan, ja minä voin puhua kuin kirja, sillä minä olen kuullut monia tohtoreita ja herroja, joiden pitäisi se tietää, minun käsitykseni mukaan on hyvä asia, että päästään kapakoista, mutta ihmisten pitäisi sentään saada olutta ja keveitä viinejä.»
Howard Littlefield huomautti: »Ihmiset yleensä eivät huomaa, että on vaarallista loukata persoonallista vapautta. Mainitsen esimerkin: Baierin — luullakseni se oli Baierin — niin, niin oli, Baierin kuningas antoi 1862, maaliskuussa 1862, julistuksen, ettei karja saa käydä laitumella valtion maalla. Maalaisväestö oli nurkumatta alistunut raskaisiin verotaakkoihin, mutta kun tämä julistus annettiin, teki se kapinan. Ehkä se oli sittenkin Saksissa. Mutta se osoittaa joka tapauksessa, kuinka vaarallista on kajota persoonalliseen vapauteen.»
»Joo, se on oikein — kenelläkään ei ole oikeutta kajota persoonalliseen vapauteen», sanoi Orville Jones.
»Mutta ei sentään tule unohtaa, että kielto on sangen hyvä työväenluokalle. Estää sitä tuhlaamasta rahojansa ja heikentämästä työkykyään», sanoi Vergil Gunch.
»Se on kyllä totta. Mutta vika on pakkokeinoissa», väitti Howard Littlefield. »Kongressi ei keksinyt oikeaa järjestelmää. Jos asia olisi ollut minun määrättävissäni, olisin järjestänyt sen niin, että juomarit olisivat saaneet vastakirjoja, ja sitten olisimme pitäneet huolta avuttomasta työmiehestä — estäneet häntä juomasta — emmekä kuitenkaan olisi loukanneet vertaistemme oikeuksia ja persoonallista vapautta.»
He nyökkäsivät, katsoivat ihaillen toisiinsa ja sanoivat vahvistavasti
»Se on oikein, se olisi tehnyt säväyksen.»
»Minua huolestuttaa se, että useimmat niistä vekkuleista rupeavat käyttämään kokaiinia», huokasi Eddie Swanson.
He nyökkäsivät vielä vakuuttavammin ja sorisivat:
»Se on totta. Se vaara on aina olemassa.»
Chum Frink selitteli: »Kuulkaa, minä sain tässä eräänä päivänä mainion reseptin, miten valmistetaan kotipanoista olutta, otetaan — — —»
Gunch keskeytti hänet: »Odota! Anna minun sanoa omani!» Littlefield hirnui: »Olutta! Heikkari! On vain annettava ciderin käydä!» Jones puuttui puheeseen: »Minulla on semmoinen resepti, joka kelpaa!» Swanson rukoili: »Oi, kuulkaa, antakaa minun kertoa tarina — — —» Mutta Frink jatkoi päättävästi:
»Otetaan ja kootaan herneenpalkoja ja kaadetaan viisikolmatta litraa vettä viiteenneljättä litraan herneenpalkoja ja keitetään seos, kunnes — —»
Mrs. Babbitt kääntyi heidän puoleensa vetoavan kohteliaasti —Chum Frink riensi selittämään loppuun mainiota olutreseptiänsä ja emäntä sanoi iloisesti: »Päivällinen on valmis.»
Herroilla oli pientä ystävällistä kinaa, kuka menisi sisään viimeisenä, ja heidän mennessään hallin läpi ruokasaliin sai Vergil Gunch kaikki nauramaan luikkaamalla: »Jos en minä saa istua Myra Babbittin vieressä ja pitää hänen kädestään kiinni pöydän alla, niin en halua olla mukana — silloin minä menen kotia.» Salissa he sitten seisoivat neuvottomina, kunnes mrs. Babbitt hermostuneesti sanoi: »Antakaa kun katson — — Oo, minä olin tosin aikonut hankkia kauniita käsinmaalattuja kortteja, mutta — — Oo, niin; Mr. Frink, Teidän paikkanne on täällä!»
Päivällinen oli kaikkein parhaaseen naislehtityyliin, ja salaatti tarjottiin ontoissa omenissa, ja kaikki, voittamatonta kananpoikapaistia lukuunottamatta, oli jonkin muun näköistä.
Tavallisesti oli herrojen vaikea päästä puheen alkuun naisten kanssa; flirtti oli tuntematon taito Floral Heightsissä, ja konttori- ja keittiöalojen välillä ei ollut kosketuskohtia. Mutta cocktailien vaikutuksesta kävi keskustelu valtavaksi. Jokaisella herroista oli vielä paljon tärkeää sanomista kieltolaista, ja nyt, kun kukin oli saanut uskollisen kuulijan pöytänaisestaan, puhkesi hän:
»Minä olen löytänyt paikan, mistä saan ostaa niin paljon pirtua kuin haluan kahdeksasta dollarista litran — —»
»Luitteko siitä miehestä, joka meni maksamaan tuhat dollaria kymmenestä laatikosta whiskyä, jonka huomattiin olevan silkkaa vettä? Mies kuuluu seisseen eräässä kadunkulmassa, ja niin tulee hänen luokseen toinen ja sanoo — — —»
»Väitetään että Detroitin luona tuo pirtua maahan kokonainen laivasto — — —».
»Minä olen aina sanonut sitä eivät ihmiset huomaa kieltolakikysymyksessä — — —»
»Ja sitten tyrkytetään ihmisille kaikkea myrkyllistä törkyä, puuspriitä ja kaikkinaisia — — —»
»Luonnollisesti minä periaatteessa myönnän sen suotavaksi, mutta en aio antaa kenenkään määrätä, mitä saan ajatella ja tehdä. Ei kukaan amerikkalainen suvaitse koskaan semmoista!»
Mutta heistä kaikista oli mautonta, että Orville Jones — jokahan ei missään tapauksessa ollut etevimpiä seurassa — meni sanomaan: »Kaikki keskustelu kiellosta on yksinkertaisinta keskittää näin: kysymys ei ole kuivattamisen kustannuksista vaan määrästä.»
Vasta kun tämä, ainoa pakollinen aine oli loppuunkäsitelty, kääntyi keskustelu muille aloille.
Vergil Gunchista sanottiin usein ja ihaillen: »Hemmetti, sillä miehellä on ihan ihmeellinen kyky! Ajatelkaa, hän saattaa naisten läsnäollessa kertoa mitä uskalletuimman jutun ja kaikki naiset nauravat itsensä pilalle, mutta jos minä, piru vieköön, yritän puhua jotakin, joka on vaikka kuinka vähän sinnepäinkään, niin saan ihan hirveästi kynsilleni!» Nyt ihastutti Gunch heitä huutamalla mrs. Eddie Swansonille, nuorimmalle naisista: »Louetta! Minun onnistui kehveltää Eddien avain hänen taskustaan, ja mitä sanotte, jos te ja minä hiipisimme kadun yli, kun ei kukaan huomaa katsoa. Minulla olisi jotakin», lisäsi hän viehkeästi iskien silmää, »äärettömän tärkeää sanomista teille!»
Naiset vääntelivät itseänsä, ja Babbitt innostui yhtäläiseen vallattomuuteen. »Tiedättekö, minä toivoisin uskaltavani näyttää teille erästä kirjaa, jonka sain lainaksi — tohtori Pattenilta.»
»Älä George! Mikä ajatus!» varoitti mrs. Babbitt.
»Se kirja on — — — pikantti on aivan liian lievä sana. Se on eräänlainen antropologinen kuvaus — — — tavoista ja menetelmistä Etelämerensaarilla, ettekä te voi aavistaa! Se on kirja, jota ei saa ostamalla. Verg, minä lainaan sinulle sen!»
»Minulle ensin!» rukoili Eddie Swanson. »Kuulostaa nasevalta!»
Orville Jones julisti: »Tiedättekö, minä kuulin tässä tuonnoin hyvän kertomuksen kahdesta ruotsalaisesta ja heidän rouvistaan», ja hän kertoi parhaalla juutalaismurteella makupalan hiukan lieventämällä loppua. Gunch kertoi vielä paremman. Mutta cocktailit haihtuivat, ja rohkeat seikkailijat vaipuivat takaisin varovaiseen todellisuuteen.
Chum Frink oli äskettäin ollut luentomatkalla pikkukaupungissa, ja hän nauroi: »Hauskaa taas palata sivistyksen piiriin! Minä olen tosiaan nähnyt muutamia oikeita metsäkyliä — Ihmiset ovat tietenkin maailman parhaita, mutta ne hölmöläiset ovat kauhean tylsiä, ja te saatatte tuskin ymmärtää, kuinka hauskalta tuntuu taas saada istua ihmisten parissa, joissa on eloa.»
»Totta tosiaan!» riemuitsi Orville Jones. »Ne ovat maailman parhaita ihmisiä, nuo pikkukaupunkilaiset, mutta mammakulta sitä keskustelua! Hehän eivät voi puhua muusta kuin ilmasta ja uudesta lordistaan.»
»Se on tosi. Ne puhuvat aina samoista asioista», sanoi Eddie Swanson.
»Niin, eivätkö puhukin? Sanovat yhtä ja samaa aina uudelleen», sanoi
Vergil Gunch.
»Se on tosiaankin ihmeellistä. On kuin heiltä puuttuisi kyky arvostella asioita objektiivisesti. He vain toistavat samaa puhettansa Ford-autoista ja ilmasta ja niin edespäin», sanoi Howard Littlefield.
»Mutta ei heitä silti voi moittiakaan. Heillä ei ole semmoista tilaisuutta henkiseen kannustukseen kuin meillä täällä kaupungissa», sanoi Chum Frink.
»Siinä olet, hitto vieköön, oikeassa», sanoi Babbitt. »Ei ole tarkoitukseni, että te älypomot ylpistytte, mutta se minun täytyy sanoa, että se pitää ihmistä korkealla tasolla, kun saa seurustella runoilijan ja sitten sellaisen kansantalousmiehen kanssa kuin Howard. Mutta mitäs pikkukaupunkilaiset, kun saavat puhella vain keskenään, niin ei tosiaan ole kumma, jos he jäävät raakamaisiksi ja sivistymättömiksi puheessaan ja heidän ajatuksensa yksipuolisiksi.»
Orville Jones huomautti: »Entäs meidän muut etumme sitten — elävät kuvat esimerkiksi. Hölmöläisherroista on kaikki tiptop, kun saavat ohjelmanvaihdoksen kerran viikossa, kun meillä täällä kaupungissa on valittavana tusina eri biografeja joka ainoa ilta!»
»Niin, ja se kannustus, mikä siinä on, kun saa seurustella oikeiden liikenerojen kanssa joka päivä — ja aina täytyy olla täynnä tarmoa.»
»Mutta toisaalta», sanoi Babbitt, »ei niitä maalaiskyliä auta arvostella liian lempeästi. On tietysti ihmisten oma vika, ellei heillä ole aloitetta kylliksi iskeä kiinni ja voittaa alaa kaupungissa, niinkuin me teimme. Ja, näin meidän kesken, ne ovat niin kauhean kateellisia kaupunkilaisille. Joka kerta, kun minä matkustan Catawbaan, täytyy minun kierrellä kasvinkumppanieni luona pyytelemässä anteeksi, että minulla on ollut tavallaan parempi onni kuin heillä. Ja jos heille puhuu luonnollisesti, niinkuin me täällä, ja osoittaa tahtia ja niin sanoakseni laajakantoisia mielipiteitä, niin ne luulevat, että sitä vain pöyhkeilee. Minun oma velipuoleni Martin esimerkiksi — hän hoitaa isä vainajan pientä sekatavarakauppaa. Minä uskallan lyödä vetoa, ettei hän tiedä olevan olemassa semmoista kuin smoker — — — smoking. Jos hän nyt astuisi sisään tänne, niin hän uskoisi, että me olemme joukko, joukko — — Niin, peijakas vieköön, hän ei tietäisi, mitä hän uskoisi! Niin, kateellisia, kateellisia ne ovat.»
Chum Frink yhtyi: »Siinä olet oikeassa! Mutta minua loukkaa heissä eniten kulttuurin puutteellisuus ja kauniin tajuamattomuus — jos suotte anteeksi niin korkealentoisen sanan. Minä haluan pitää hyvän luennon ja lausua muutamia parhaita runojani — ei sanomalehtisepustuksia, vaan aikakauskirjoihin kirjoittamiani. Mutta, hyvät ystävät, kun tulen moukkalaan, ei mikään muu vetele kuin kaikkinaiset jutut ja lörpöttely ja törky, semmoinen, että jos joku meistä tässä yrittäisi sitä, niin hän lentäisi pian ovelle aika vauhtia ja pää pökerryksissä.»
Verg Gunch kokosi sanotun yhteen: »Tosiasia on, että meillä on heikkarin hyvä olo, kun elämme kaupunkilaisten parissa ja asetamme taiteelliset harrastukset ja liiketoiminnan yhtä korkealle. Meistä tuntuisi aika synkältä, jos tarttuisimme johonkin kyläpahaseen ja koettaisimme istuttaa sen vanhoihin härkäpäihin senlaatuista elämää, johon täällä olemme tottuneet. Mutta, hitto soi, yhden asian voi aina sanoa niiden eduksi: Jokainen amerikkalainen pikkukaupunki pyrkii saamaan lisää väestöä ja ajanmukaisia ihanteita. Ja, vie ja viipota, eikö moni niistä onnistu! Useinhan sitä kuulee, että se ja se oli siellä 1900, ja siellä oli vain yksi, sanoo yksi, savinen katu ja yhdeksänsataa ihmisetanaa. No, sitten palataan sinne 1920, ja tavataan kivetyt kadut ja hieno pieni hotelli ja ensiluokkainen naistenpukimo — sula täydellisyys, yksinkertaisesti! Ei pidä katsoa sitä, mitä nuo pikkupaikat ovat, on katsottava sitä, miksi ne pyrkivät tulemaan, ja niillä on kaikilla kunnianhimo, joka ajan mittaan tulee tekemään ne maan parhaiksi paikoiksi — — — ne pyrkivät kaikki ihan samanlaisiksi kuin Zenith!»
3.
Niin läheisiä tuttavia kuin he olivatkin T. Cholmondeley Frinkin kanssa, joka naapurina lainasi heiltä ruohonleikkuukoneita ja ruuviavaimia, tiesivät he, että hän oli myöskin kuuluisa runoilija ja etevä ilmoitusagentti, että hänen luontevan käytöksensä takana piili hämärää kirjallista salaperäisyyttä, jonka läpi he eivät voineet tunkeutua. Mutta tänä iltana, viinan synnyttämässä tuttavallisessa tunnelmassa, hän laski heidät salaiseen pyhättöönsä:
»Minulla on kirjallinen ongelma, joka kiusaa minua riivatusti. Minä kirjoitan ilmoitussarjaa Javelin-automobiilista ja aion tehdä jokaisesta todellisen helmen — todella tyylikkään teoksen. Minä olen sitä mieltä, että, jos ei voi saada aikaan täydellistä, niin on paras jättää koko juttu, ja tämä on suorastaan pirullisinta, mitä minulla milloinkaan on ollut tehtävänä. Te luulette kenties, että on vaikeampaa kirjoittaa runoja — kaikista noista sydämenasioista: kotiliedestä ja onnesta — mutta se ei ole konsti eikä mikään. Siinä ei voi epäonnistua; senhän tietää, mitä tunteita kunniallisella, eteenpäinpyrkivällä miehellä täytyy olla, jos hän pitää itsensä miehenä, ja niinpä on pysyttävä vain siinä. Mutta teollisuuden runous, nähkääs, se on kirjallinen suunta, jossa täytyy aukoa uusia uria. Tunnetteko sitä miestä, joka on Amerikan todellinen nero? Sitä miestä, jonka nimeä te ette tiedä, enkä minäkään, mutta jonka työ pitäisi säilyttää, jotta tulevat polvet voisivat saada käsityksen nykyisen Amerikan ajatuksesta ja erikoisuudesta? Minä tarkoitan sitä miestä, joka kirjoittaa ilmoitukset Prinssi Albert-tupakasta. Kuulkaa vain tätäkin:
Prince Albert antaa piipulle autuuden tuoksun. Sanokaa, olettehan tietenkin kuullut puhuttavan, kuinka kahdeksan kilometrin tuntivauhdista loikataan kahdeksaankymmeneen kilometriin vain laskemalla kaasua putkeen? Se on jo koko pulskaa — Mutta — näin meidän kesken, tekisitte viisaasti, jos keksisitte peijakkaan vikkelän kirjanpitojärjestelmän siitä, kuinka nopeasti kohoatte kurjasta tupakkatuulesta mitä ihanimpaan — kun vain pistätte naamaamme piipun, joka on täynnä kiehtovaa kaverianne, Prince Albertia.
Prince Albert on mies, joka pystyy aikaansaamaan sen — on yhä uudelleen yhtä hurmaava, aina viihdyttävä ja tenhotuoksuinen! Tosiasia on, että ette mistään muualta saa kiveräänne niin paratiisillista, sainetta, moninkertaista nikotiininautintoa!
Tarttukaa piippuun salamannopeasti kuin johonkin kallisarvoiseen, joka Teille on tarjona! Jos sen pesä on täynnä Prince Albertia, niin tanssiaskelin kuljette elämän permannolla!
Joko nyt hoksaatte?
»Hm,» sanoi moottoriagentti Eddie Swanson, »se alkaa jo olla miehenmallista kirjallisuutta. Tuo Prince Albert-veitikka — vaikka, hemmetissä, eihän niitä voi kirjoittaa vain yksi; siinähän täytyy olla kokonainen liuma pontevia tuhrusorkkia yksissä, mutta joka tapauksessa: tuo ei kirjoita pitkätukkaisille huijareille, hän kirjoittaa oikeauskoisille liikemiehille, hän kirjoittaa minulle ja minä nostan lakkia hänelle! Se on vain kysymys: tuottaako se todella ostajia? Se on hauska lukea, mutta se ei sano mitään. Minä en milloinkaan menisi ostamaan Prince Albert-tupakkaa vain tuon luettuani, se kun ei sano minulle mitään itse tavarasta. Se on vain lörpötystä.»
Frink vastasi hänelle: »Sinä olet hullu! Täytyykö minun opettaa sinulle tyylin arvoa? Joka tapauksessa tahtoisin keksiä juuri senlaatuista Javelin-auton hyväksi. Mutta minä en yksinkertaisesti kykene. Siksi päätin pysyä vain runollisessa ja yrittää korkeamman tyylin ilmoitusta Javelinista. Mitä pidätte tästä? —
»Pitkä, valkoinen tie kutsuu — kutsuu — ja tarjoaa lentoa kaukana olevien kukkulain yli jokaiselle miehelle tai naiselle, jolla on punaista verta suonissa ja merirosvojen ikivanha laulu huulilla. Pois ikävystyttävä arkiaherrus ja hiiteen kaikki huolet! Vauhti —ihana vauhti — se on enemmän kuin vain hetken huvia — se on elämä teille ja minulle! Tämän suuren uuden totuuden ovat Zeeco-automobiilin valmistajat ottaneet huomioon yhtä paljon kuin hinnan ja ulkonäön. Se on nopea kuin antilooppi, sulava kuin pääskysen lento ja kuitenkin voimakas kuin hyökkäävä elefantti. Jokainen piirto henkii täydellisyyttä. Kuuntele, veli! Sinä et milloinkaan saa tuntea, kuinka ihanaa on matkustaa laajalti, ennenkuin koetat maan viehkeintä vehjettä — Javelin-autoa!»
»Niin», sanoi Frink miettiväisenä, »siinä on siro tuulahdus, jos niin saan sanoa, mutta siinä ei ole keveän keskustelusävyn omaperäisyyttä.»
Koko seura ilmaisi huoaten sympatiaansa ja ihailuansa.
YHDEKSÄS LUKU.
1.
Babbitt piti ystävistään ja hoiti mielellään isännän tärkeää tehtävää huudellen: »Tietysti teidän pitää ottaa enemmän kananpaistia, totta kai!» ja hän antoi arvoa T. Cholmondeley Frinkille, mutta cocktailin voima oli haihtunut, ja mitä enemmän hän söi, sitä masentuneemmaksi hän kävi. Ja päivällisten tunnelman turmeli sitten Swansonien riita.
Floral Heightsissa ja muissa Zenithin rikkaissa kaupunginosissa, varsinkin »nuorten perheiden» joukossa oli monta naista, joilla ei ollut mitään tekemistä. Heillä oli tosin joitakin palvelijoita, mutta kaikki kaasukeittiöt, sähköliedet ja tiskauskoneet ja pölynimijät ja keittiön kaakeliseinät tekivät heidän talonsa niin mukaviksi, että heillä oli vain vähän puuhaa taloudessa, ja suuri osa heidän ruokaansa tuli leipomoista ja leikkelekaupoista. Heillä joko ei ollut lasta lainkaan, tai korkeintaan kaksi; ja siitä tarusta huolimatta, että sota muka oli tehnyt työn kunnioitetuksi, väittivät heidän miehensä, että he »tuhlasivat aikaansa ja saivat kaikkinaisia ajatuksia» ilmaisessa yhteiskuntatyössä, ja vielä enemmän, että he ansaitsemalla rahaa aiheuttivat semmoisen huhun, ettei heistä muka pidetty kunnollista huolta. He tekivät työtä ehkä kaksi tuntia päivässä ja lopun aikaa söivät suklaata, istuivat elävissä kuvissa ja katselivat puodinikkunoita, tapasivat kaksi tai kolme tuttavaa juorupeliseuroissa, lukivat »magazineja», ajattelivat rakastajaa, joka ei koskaan ilmestynyt, ja keräsivät valtavan varaston hermostuneisuutta, jota purkivat moittimalla miehiänsä. Miehet riitelivät vastaan.
Swansonit olivat tyypillisenä esimerkkinä tällaisista riitapareista.
Koko päivällisajan oli Eddie Swanson julkisesti moitiskellut vaimonsa uutta pukua. Se oli, selitti hän, liian lyhyt, liian avokaulainen, liian ohut ja aivan liian kallis. Hän vetosi Babbittiin:
»Suoraan sanoen, George, mitä sinä pidät tuosta ryysystä, jonka Louetta on mennyt ostamaan? Eikö se sinusta ole huippu?»
»Mikä sinun on? Minusta se on viehättävä puku.»
»Niin todellakin on, mr. Swanson. Se on viehättävä puku», vahvisti mrs.
Babbitt.
»Näet nyt, siinä sait! Vaikka olet olevinasi sellainen pukujentuntija!» raivosi Louetta, muiden vierasten miettiväisinä katsellessa hänen olkapäitään.
»Kas niin», sanoi Swanson. »Minä ymmärrän riittävästi tietääkseni, että se on tuhlausta, ja se harmittaa minua, että sinä et halua kuluttaa sitä runsasta vaatevarastoa, joka sinulla jo on. Minä olen lausunut käsitykseni tästä ennen, ja sinä tiedät sangen hyvin, ettet ole kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minun täytyy paimentaa sinua alituisesti saadakseni sinut tekemään jotakin — —»
Sitä tuli paljon vielä samaan tyyliin, ja kaikki ottivat osaa siihen, paitsi Babbitt. Kaikki hänessä oli tyhjää, paitsi hänen vatsansa, ja se oli perin huolestuttava todellisuus. »Minä olen ahtanut itseeni liian paljon, minun ei pitäisi syödä tätä törkyä», ähki hän — nielaisten kylmän ja limaisen kimpaleen jäätelötiiliskiveä ja mokkatorttua, liimaista kuin partatahdas. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut savella täytetty, hänen vatsansa oli haljeta, hänen kurkkunsa oli haljeta, hänen aivonsa olivat kuin kuumaa liejua, ja vain vaivoin hän sai jatketuksi nauramista ja luikkaamista, kuten Floral Heightsissä isännän tehtävään kuului.
Ellei vieraita olisi ollut, olisi hän paennut ulos ja kävellyt pois ruokahumalan, mutta sumussa, joka täytti huoneen, istuivat vieraat loputtomasti ja puhelivat, puhelivat, kun hän vain kärsi. »Saakelin tyhmeliini, kun syön kaikkea tuommoista — ei hiventäkään enää», ja samalla hän huomasi pistäneensä taas poskeensa inhoittavaa vaniljapuuroa lautaseltaan. Hänen ystävillään ei ollut mitään taikavoimaa; hän ei tuntenut minkäänlaista mielenylennystä, kun Howard Littlefield oppinsa aarreaitasta otti esiin tiedon, että raakakumin kaava oli C10 H16, joka muutti isopriniksi eli 2 C5 H8. Ei ollut kyllin että Babbittin oli ikävä, vaan hän tunnusti äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta suoraan, että hänen oli ikävä. Oli ihanaa päästä pöydästä, kovan tuolin kidutuksesta ja oikaista itseään arkihuoneen sohvalla.
Päättäen katkonaisesta ja laimeasta keskustelusta ja siitä, että he kaikki olivat sennäköisiä kuin olisivat verkalleen ja tuskallisesti tukehtumassa, näyttivät muut kärsivän seuraelämän ponnistuksista ja juhlaruokaan kohdistuvasta kauhusta yhtä paljon kuin hän itse. Kaikki hyväksyivät ilmeisen helpotuksen tuntein ehdotuksen, että pelattaisiin bridgeä.
Babbitt vapautui vähitellen tunteesta, että häntä ikäänkuin keitettiin. Hän voitti bridgessä. Hän pystyi jälleen kestämään Vergil Gunchin tyhjentymätöntä leikkisyyttä. Mutta hän uneksi vaeltelusta Paul Rieslingin kanssa jonkin järven rannalle Mainessa. Se oli yhtä valtavaa ja mielikuvitusta elvyttävää kuin koti-ikävä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Mainea, ja kuitenkin hän katseli pilvenpeittämiä vuoria ja tyyntä järveä iltavalaistuksessa. »Paul-poika on enemmän arvoinen kuin kaikki nämä korkealentoiset räyhääjät yhteensä», mietti hän; ja »Minä tahtoisin päästä pois — kaikesta.»
Ei edes Louetta Swanson saanut häneen eloa.
Mrs. Swanson oli sievä ja pehmyt. Babbitt ei ollut mikään naisten erikoistuntija, paitsi milloin tuli esille heidän makunsa kysymyksessä »Kalustettuja Huoneita Vuokrattavana». Hän luokitteli heidät todellisiin daameihin, työläisnaisiin, ilkeisiin akkoihin ja äkäpusseihin. Hän uneksi heidän sulostaan, mutta hänen mielestään he kaikki (paitsi hänen oman perheensä naiset) olivat »omituisia» ja »mystillisiä». Kuitenkin hän oli vaistomaisesti ymmärtänyt, että Louetta Swansonia saattoi lähennellä. Tämän silmät ja huulet olivat kosteat. Kasvot kapenivat leveästä otsasta suippoon leukaan, suu oli kapea, mutta päättäväinen ja himokas, ja kulmakarvain välissä oli kaksi ulospäin kaartuvaa ja intohimoa ilmaisevaa ryppyä. Hän oli kolmikymmenvuotias tai ehkä nuorempi. Juoru ei koskaan tiennyt hänestä mitään, mutta jokaisesta miehestä oli luonnollista käyttää flirttisävyä puhuessaan hänen kanssaan ja jokainen nainen katseli häntä hiljaisen hämillisenä.
Pelivuorojen väliaikoina istui Babbitt sohvassa ja puheli hänelle käyttäen sitä asianmukaista kohteliaisuutta, sitä hyväsointuista Floral Heights-kohteliaisuutta, joka ei ole flirttiä, vaan kauhistunutta pakoa kaikesta semmoisesta.
»Sinä näytät tänä iltana sennäköiseltä kuin ihka uusi sifooni.»
»Niinkö teen?»
»Eddie-ystävä on niin sanoakseni sotajalalla.»
»Niin on. Minä olen siihen niin väsynyt.»
»No niin. Kun väsyt ukkoosi, niin voithan aina karata setä Georgen kanssa.»
»Ettäkö minä karkaisin — — Ehei —»
»Onko sinulle kukaan sanonut, että sinun kätesi ovat helkkarin kauniit?»
Louetta katsoi niitä ja veti hihojensa pitsit niiden verhoksi, mutta muuten ei hän Babbittista välittänyt. Hän oli vaipunut sanattomiin unelmiin.
Babbitt oli liian tylsä tänä iltana täyttääkseen velvollisuuttaan olla valloittava (vaikka ankaran siveellinen) mies. Hän saapasti takaisin bridge-pöydän ääreen. Hän ei ollut erikoisen ihastunut, kun mrs. Frink, pieni, hermostunut nainen, ehdotti, että he »koettaisivat hiukan spiritismiä ja pöytätanssia — tiedätkö, Chum voi saada henget esiin — se on ihan totta, hän suorastaan pelästyttää minua.»
Seuran naiset eivät olleet esiintyneet koko iltana, mutta nyt he sinä sukupuolena, joka harrastaa henkisiä asioita, kun miehet kamppailevat alhaisen aineen kanssa, ottivat komennon ja huusivat: »Oi, niin, tehdään se!» Hämärässä tunsivat miehet itsensä jokseenkin juhlallisiksi ja tyhmiksi, mutta naiset värisivät hartautta istuessaan pöydän ympärillä. He nauroivat: »Nyt saattekin olla siivolla, muuten minä juoruan!», kun miehet tarttuivat heidän käsiinsä piirissä.
Babbitt tunsi värähdystä ja jälleen pientä kiinnostusta olemassaoloon, kun Louetta Swansonin käsi tyynesti ja lujasti tarttui hänen käteensä.
He istuivat kaikki etukumarassa jännittyneessä odotuksessa. He hätkähtivät, kun joku hengähti äänekkäämmin. Hallista tulevassa himmeässä valaistuksessa he näyttivät epätodellisilta, tunsivat hengellistyvänsä. Mrs. Gunch kirkaisi, ja he hypähtivät luonnottoman hilpeinä, mutta Frinkin hyssityksestä he vaipuivat takaisin masentuneeseen vavistukseen. Äkkiä kuului käsittämätön koputus. He tuijottivat Frinkin heikosti häämöttäviin käsiin ja huomasivat, että ne olivat alallaan. He käännähtelivät ja olivat ikäänkuin se ei olisi tehnyt heihin mitään erikoisempaa vaikutusta.
Frink puhui vakavasti: »Onko siellä ketään.» Kopahdus. »Merkitseekö yksi kopahdus myöntämistä?» Kopahdus. »Ja kaksi kieltämistä?» Kopahdus.
»Nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydämmekö meediota asettamaan meidät yhteyteen jonkun suuren hengen kanssa?» mutisi Frink.
Mrs. Orville Jones pyysi: »Oi, antakaa meidän puhua Danten kanssa. Me olemme lukeneet häntä Lukukerhossa. Sinähän tiedät, kuka se oli, Orvy?»
»Tietysti tiedän, kuka hän oli! Italialainen runoilija. Missä sinä luulet minun saaneen kasvatukseni?» sanoi hänen loukkaantunut puolisonsa.
»Aivan niin — se, joka teki Cook-matkan helvettiin. Minä en ole koskaan päntännyt hänen runojansa läpi, mutta me luimme häntä yliopistossa», sanoi Babbitt.
»Sida mr. Daannty!» aloitti Eddie Swanson.
»Teidän pitäisi olla helppo saada hänet käsiinne, mr. Frink, te kun olette ammattiveljiä, te ja hän», sanoi Louetta Swanson.
»Ammattiveljiä, peijakas! Mistä te sen saitte?» vastusti Vergil Gunch. »Minä arvaan, että Dantessa oli aika paljon pontta — ollakseen vanhan ajan miehiä — ei sen puolesta, että minä olisin lukenut häntä, tietenkään — mutta jos kysymykseen tulisi, niin ei se poika pärjäisi, jos hänen täytyisi ryhtyä käytännölliseen kirjallisuuteen ja keriä itsestään runo päivässä sanomalehtisyndikaatille, niinkuin Chum tekee.»
»Sinäpä sen sanoit», tiesi Eddie Swanson. »Niillä vanhoilla vekkuleilla oli runsaasti aikaa. Turkanen, minä voisin kirjoittaa runoja itse, jos minulla olisi vuosi aikaa ja kirjoittaisin vain semmoista vanhanaikaista moskaa kuin Dante.»
Frink komensi: »Hiljaa nyt, niin minä kutsun hänet tänne!… Oi, hymysilmät, astukaa, hm, äärimmäisiin sfääreihin ja tuokaa tänne Danten henki, jotta me kuolevaiset saisimme kuunnella hänen viisautensa sanoja.»
»Sinä unohdit ilmoittaa hänelle osoitteen: 1658 Rikkikatu, Tulikunnaat, Helvetti», nauroi Gunch, mutta muut tunsivat, että tämä oli herjausta. »Ja muuten — arvatenkin koputtaja oli vain Chum, mutta kuitenkin, jos tässä sentään sattumalta olisi jotakin perää, niin olisihan jännittävää saada puhua vanhan veitikan kanssa, joka kuului — niin kaukaiseen aikaan — — —»
Kopahdus. Danten henki oli tullut George F. Babbittin arkihuoneeseen.
Hän oli »iloinen ollessaan heidän luonaan tänä iltana».
Frink tavasi tiedot käymällä läpi aakkoset, kunnes henkitulkki kopahutti oikean kirjaimen kohdalla.
Littlefield kysyi oppineella äänellä: »Viihdyttekö Paratiisissa,
Messire?»
»Me olemme hyvin onnellisia korkeammalla tasolla, Signor. Me iloitsemme, että harrastatte spiritismin korkeampaa totuutta», vastasi Dante.
Piiri liikahteli korsettien ja paidan rinnusten pelästyneesti natistessa. »Entäpä — entä, jos tässä on jotakin perää?»
Babbittilla oli toinen huoli. »Entä jos Chum Frink todella olisi noita spiritistejä! Chum oli kirjailijaksi aina tuntunut tosi toverilta; hän kuului Chatham Roadin presbyteriseen kirkkoon ja kävi Propagaattorien luncheissa ja piti sikareista ja moottoreista ja pirteistä kaskuista. Mutta entä jos hän salassa — — — Kun kaikki ympäri käy, ei niistä intelligenssi ihmisistä koskaan tiedä — — Ja oikea spiristi olisi melkein samaa kuin sosialisti!»
Ei kukaan voinut kauan pysyä vakavana Vergil Gunchin seurassa. »Kysykää Dantilta, kuinka Jack Shakespeare ja vanha Verg — se poju, josta ne tekivät minun kaimani — voivat, ja eivätkö he tahtoisi päästä näyttelemään filmissä!» mörisi hän, ja heti oli hurja hilpeys valloillaan. Mrs. Jones huusi, ja Eddie Swanson tahtoi tietää, eikö Dante kylmettynyt, kun hänellä ei ollut yllään muuta kuin seppeleensä.
Kiltti Dante vastasi nöyrästi.
Mutta Babbitt — se kirottu tyytymättömyys ahdisti häntä jälleen — istui persoonattomassa pimeydessä ja mietiskeli: »Minun mielestäni ei — — Me olemme kaikki niin höperöitä ja luulemme olevamme niin teräviä. Sitä pitäisi olla — — — Sellainen kuin Dante — — — Toivoisin lukeneeni jotakin hänen jutuistaan. Nyt en sitä kyllä enää tule tehneeksi.»
Hän sai, aivan selittämättömästi, vaikutelman rosoisesta kalliosta ja sen päällä olevasta, uhkaavia pilviä vasten piirtyvästä, yksipäisestä ja ankarasta olennosta Hämmästyksekseen huomasi hän, että hänet valtasi äkillisen halveksumisen tunne luotettavimpia ystäviänsä kohtaan. Hän puristi Louetta Swansonin kättä ja tunsi lohdutusta sen inhimillisestä lämmöstä. Tottumus tuli, vanha, kokenut sotilas; ja hän ravisti itsensä hereille. »Mikä piru minun on tänä iltana?»
Hän taputti Louettan kättä osoittaakseen, ettei ollut tarkoittanut mitään sopimatonta sitä puristamalla, ja sanoi Frinkille: »Kuule, koeta saisitko vanhan Danten lausumaan jotakin runoansa. Puhu hänen kanssaan niin että hän käsittää sen. Sano näin: 'Buena giorna, señor, com sa va, wie geht's? Keskersaykersa a little pome, señor?'»
2.
Valot sytytettiin; naiset istuivat tuoliensa reunalla, kasvoissaan se jännittyneen päättäväisyyden ilme, jolla vaimo osoittaa, että hän, heti kun nykyinen puhuja on lopettanut, aikoo iloisesti sanoa miehelleen: »Mitä sanot, ystäväni, eiköhän meidän ehkä olisi aika sanoa hyvää yötä.» Kerrankin jätti Babbitt yrittämättä suuriäänisin ponnistuksin pidättää seuraa vielä. Hänellä oli — hän tahtoi miettiä jotakin. — Mutta psyykillinen tutkimus oli saanut heidät vauhtiin jälleen. (»Mikseivät mene kotiinsa? Mikseivät mene kotiinsa?») Vaikka väitöksen syvämielisyys häneen vaikuttikin, oli hän vain heikosti innostunut, kun Howard Littlefield luennoi:
»Yhdysvaltain kansa on ainoa, jonka keskuudessa hallitus on Eetillinen Aate eikä vain yhteiskunnallinen laitos.» (»Totta — totta — mutta eivätkö ne aio ikinä lähteä?») Hän oli tavallisesti ihastunut saadessaan »katsoa kulissien taa» tärkeässä moottorimaailmassa, mutta tänä iltana hän tuskin viitsi kuulla Eddie Swansonin selityksiä: »Jos tahtoo mennä yli Javelin-luokan, niin on Zeeco mainion hyvä kauppa. Pari viikkoa sitten, ja huomatkaa, se oli oikea, vartavastinen koe, otettiin turistiauto Zeeco-varastosta, ja sillä ajettiin ylös Tonawanda-kukkulaa korkealla vaihteella, ja eräs ukkeli sanoi minulle — — —» (»Zeeco — hyvä hyrrä, mutta — Aikovatko ne viipyä koko yön?»)
He lähtivät vihdoinkin. Yleinen sorina: »Meillä on ollut niin hauskaa!»
Kaikkein sydämellisin oli Babbitt, mutta itsekseen hän ajatteli: »Pääsinpäs läpi, vaikka ennätin jo luulla, etten kestäisi loppuun.» Hän valmistautui nauttimaan isännän herttaisimmasta huvista: tehdä pilaa vieraistaan keskiyön raukeudessa. Kun ovi suljettiin, haukotteli hän hekumallisesti, pullisti rintaansa, kohautti hartioitaan ja kääntyi kyynillisesti vaimonsa puoleen.
Tämä säteili. »Oi kuinka hauskaa on ollut. Eikö olekin? Minä tiedän, että heillä oli hauskaa koko ajan. Etkö sinäkin usko sitä?»
Hän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut ilveillä. Se olisi ollut onnellisen lapsen ivaamista. Hän valehteli perusteellisesti. »Ole vissi siitä! Näin hienoja kutsuja ei tänä vuonna ole ollut missään, sinne päinkään.»
»Eikö päivällinen ollut hyvä? Ja tiedätkö, minun mielestäni olivat paistetut kananpojat todella herkullisia.»
»Olivat. Ne olisivat kelvanneet vaikka kuninkaalle. Paras kananpoikapaisti, mitä muistan syöneeni.»
»Niin, eikö Matilda ollut paistanut mainiosti. Ja eikö sinusta soppa ollut suorastaan suurenmoinen?»
»Varmasti. Ylen hieno. Paras soppa, mitä olen syönyt ylimuistoisiin aikoihin.» Mutta hänen äänensä sammui. He seisoivat hallissa nelikulmaisessa, nikkelireunaisessa, punaisessa lasilaatikossa olevan sähkölampun alla. Mrs. Babbitt tuijotti häneen.
»Mutta, George, tuohan ei tunnu ei tunnu siltä, kuin sinulla olisi ollut hauskaa.»
»Oli tietysti. Tietysti oli.»