"Kirjailijattarena?"
"Niin, juuri niin. Mutta hän on vielä aivan kehittymätön ja kokematon. Enkä minä halua sulloa häneen tietoja. Tahdon vain suojella häntä väärään suunnatun lapsuuden seurauksilta. Ja nyt asiaan! Olen ajatellut, että te ehkä voisitte auttaa minua pienen näytelmäseuran kokoonpanossa. Harjoitusten aikana saisi varpusparkani sitten tutustua nuoriin; se kehittäisi häntä."
"Minä puolestani sovellun ainoastaan Falstaffiksi tahi vielä paremmin
Hanswurstiksi, mutta muuten minusta on hauska olla mukana."
"Tehän kuulutte olevan ylioppilaskunnan paras barytoni. Onhan se mainio vetovoima. Ja jos me sitäpaitsi nimitämme teidät teatterin johtajaksi —"
"Paljon kiitoksia! Varmasti lupaan tehdä kaikki, jotta Barbrolla olisi hauskaa. Neuvottelen jo tänään parin tunnetun lystimestarin kanssa. Urban ja Uno Freide ovat kai itseoikeutettuja?"
"Ky-yllä", virkkoi isoäiti hidastellen ja lisäsi: "tulee oppia tuntemaan erilaisia luonteita. Me ihmisethän olemme suurta mosaiikkia."
VII.
TANSSIAISPÄIVÄLLISET.
Kuinka paljon valoa, kuinka paljon kukkia ja kuinka kuvaamattoman juhlallista olikaan isoäidin asunnossa tänä rumana maaliskuun iltana! Vanhat huonekalut aivan kuin myhäilivät tyytyväisyydestä seisoessaan turvassa ja lämpimässä, ja sohvien vaalea silkkihipiä kiilsi kilpaa pöytien ja piironkien etelämaisen mahongin kanssa.
"Emäntä on kuitenkin kaikista suloisin ja herttaisin", sanoi Barbro ja suuteli isoäitiä poskelle. Bertingin tyttö oli pukeutunut kööpenhaminalaiseen juhlapukuun. Se oli vaaleaa, kukikasta musliinia, kaulauurros pyöreä, puhkahihat lyhyet. Leveä, vaaleanpunainen silkkivyöhikkö sopi hänen hoikkaan vartaloonsa. Vallattomat kiharat olivat saaneet tyytyä oikenemaan kahdeksi Margareta-palmikoksi, mutta niskassa ja ohimoilla ne pitivät ilvehtivää kurkistuspeliään. Kalpeahko ja hieman laihaposkinen Barbro vieläkin oli, eivätkä hänen liikkeensä olleet niin viehkeän tasaisia kuin Sonjan ja Elsan. Hän ei myöskään ollut kaunis, lukuunottamatta silmiä ja suuta, mutta hänen vilkkautensa vaikutti puoleensavetävästi. Jos hän istui hämillään, jäykkänä ja ääneti, saattoi hän tuntua ikävältä, värittömältä ja rumalta.
Tänä iltana ei kuitenkaan ollut siitä pelkoa. Koko Barbro loisti. Ja hän pyöri tanssien neljälletoista katetun pitkän päivällispöydän ympäri. Paitsi nuoria oli mukana isoäiti ja "Luikari", eräs hyvin suosittu pianonsoittaja, jonka porvarillinen nimi varsin harvoin kulutti ihmisten huulia. Luikari oli se nom de guerre, jota lundilaiset käyttivät keskuudessaan, mutta mies itse olisi raivostunut, jos se, joka kävi häntä tilaamassa, olisi hairahtunut nimestä. Hän oli Carl Maria Wiberg, olkaa niin hyvä!
Liihotellessaan pöydän ympäri Barbro luki korteista: Elsa Berting, parina Einar Berting. Inger Thomas — kandidaatti Folke Sterner. Viveka Harring — kandidaatti Urban Freide. Barbro Berting — kandidaatti Holger Boye. Sonja Thomas — kandidaatti Uno Freide. Lisa Harring — kandidaatti Hugo Urnström.
Harringin tytöt olivat erään isoäidin lapsuudenystävättären pojantyttäriä. Heidän isällään oli maatila lähellä Flodaa, ja siellä kasvoi vähitellen valtava ja rehevä lapsilauma. Viveka ja Lisa harjoittivat taidekudontaa ja huvittelua. He puhuivat ja nauroivat kovaäänisesti, aivan kuin olisi aina ollut voitettava sen kovan tuulen tohina, joka puhalsi mereltä tasangon ylitse, mutta heidän äänekkyytensä oli hauskan varmaa ja heidän käytöstapansa naisellista, melkeinpä hieman äidillistä. Lisa oli suloinen, sirovartaloinen vaaleatukka, Viveka uhkea tummatukka, isot hymykuopat poskissa ja silmät kastanjanruskeat, elämäniloiset. Kädet pienet, jalat sievät.
Heidät oli otettu teatteriseurueeseen. Se oli näet jo muodostettu. Oli päätetty ottaa näyteltäväksi "Mamselli Sundbladin naimapuuhat". Sitäpaitsi oli ohjelmassa Holger Boyen yksinlaulua, ja kandidaatti Sternerin viulunumero. Huhtikuun neljäntenä päivänä, Elsan syntymäpäivänä, oli aikomus antaa näytäntö. Einar oli luvannut sepittää proloogin juhlan sankarittaren kunniaksi. Tämä ei tietysti saisi aavistaa mitään suurenmoisesta hommasta. Juhla aiottiin lopettaa siten, että Urd, Verdandi ja Skuld — Sonja, Barbro ja Inger — kohtaavat toisensa Urdar-kaivon luona ja keskustelevat kuten hyvät nornat Elsan entisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Barbron oli määrä kyhätä jotakin "tekstiksi".
Nyt vieraat saapuivat. Iso salonki otti heidät tuota pikaa vastaan leppeästi ja kokeneesti hymyillen. Ainoastaan Sonja ja Freide-veljekset viipyivät. Inger oli lähtenyt suoraan piirustustunnilta eikä tietänyt, missä serkkunsa oli. Vihdoinkin kuului heidän ääniään eteisestä; he tuntuivat olleen kaikki kolme samassa seurassa, ja näkyi, että heillä oli jo tavattoman hauskaa. Pari minuuttia vallitsi täydellinen hiljaisuus eteisessä. Luultavasti ei kukaan muu kuin Barbro kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän seisoi kuulohermot jännityksessä odottaessaan innostunein mielin hetkeä, jolloin säteilevän ruokasalin ovet lennähtävät auki.
Nyt! Sonja tervehtii pehmeästi ja sirosti isoäitiä ja ystävällisen huolettomasti, ylimieliseen vivahtavasti muita.
Barbro kuiskaa hänen korvaansa:
"Miltä tuntuu olla aina noin kaunis?"
Sitten Urban Freide puristaa nuoren emännän kättä, tämä punastuu, rintaan kohahtaa kuumentava tunne, ja hän tekee nytkähtävän liikkeen päällään sanoessaan:
"Terve tuloa."
Kunpa Holger ei olisi sanonut tuota, että hän mielisteli! Se tapahtui Lundagårdin puistossa, silloin kun hän oli vähän matkinut Sonjaa, mutta eihän se kovin vaarallista liene ollut? Viveka Harring sai kiemailla mahdottomasti, ja silloin hän miellytti herroja kaikista enimmän.
Kiivas, tuttu haukunta keskeytti Barbron mietteet, ja huoneeseen töytää hänen rakas Vahtinsa, jonka hän oli taiten kammannut ja somistanut räikeänpunaisella nauhasolmukkeella. Mutta minkä näköinen koira on? Häntään on sitaistu kimppu kirjavia laskiaisvitsoja, ja koettaessaan päästä irti mokomasta kiusankappaleesta se pieksää vimmatusti mattoa, tuolinjalkoja ja itseään nipottavalla vitsakimpulla.
Kaikki nuoret purskahtavat hillittömään nauruun, paitsi Barbro, joka on käynyt aivan kalpeaksi. Hänestä ei tämä ole ensinkään hauskaa. Kuka sen on keksinyt? Tuokion hän katselee kysyvin silmin ympärilleen. Sonjako? — Ehkä Urban ja Uno Freide? Ahaa, se on heidän keksintöään. Sen hän näki heidän kasvoistaan, ja vähältä piti, ettei hän purskahda itkuun, mutta samassa hän puree kovasti alahuultaan ja juoksee Vahdin luo, jonka hän nuolennopeasti vie ulos huoneesta.
"Suo anteeksi, oma kulta haukkuseni", sanoo hän hellästi, irroittaessaan varovasti vitsoja. "Tätä en minä ole tehnyt. Hiljaa nyt, Vahti, äläkä katso minuun tuolla tavoin, taikka minä itken. Nyt minun täytyy lentää tieheni."
Pöydässä hän kysyy Urban Freideltä:
"Oliko teidän mielestänne sukkelaa laittaa minun Vahtini sen näköiseksi?"
"Sonja ehdotti."
"Ja te suostuitte heti. Oletteko te sellainen?"
"Että olen kernaasti mukana pilanteossa. Kukapa ei sellainen olisi?"
Barbron oli vaikea päästä takaisin iloiseen mielialaansa, ja Holger Boye sai panna liikkeelle koko kuivan huumorinsa saadakseen hänet tasapainoon. Urban Freide oli myös — vaikka hänellä olikin paljon tekemistä oman parinsa kanssa — halukas näkemään nuo miettivät, kalpeat pikku kasvot taas iloisina ja päästeli sentähden tunnetulla taidollaan puhetta kahden puolen. Hän olikin oikeastaan vain joistakin kainoussyistä asettunut veljensä, reserviluutnantin, varjoon, sillä he olivat aivan tavattomasti toistensa kaltaiset. Vihdoinkin väistyi alakuloisuus, ja kun Barbro oli saanut kyllikseen tanssia hivelevää bostonia Urban Freiden kanssa, tunsi hän olevansa aivan pyörällä ilosta.
"Ihme, että tunturiruusu on puhjennut kukkaan Skoonessa", sanoi Urban lämpimästi. "Silloin te olitte mielestäni pieni tyttö ja nyt olette iso daami."
"Vanha mamselli kohta", nauroi Barbro. Hänen oli määrä näytellä pääosaa
"Mamselli Sundbladin naimapuuhissa", iäkästä, naimahaluista höpäkköä.
"On aika hullunkurista", lisäsi hän, "pukeutua aivan tuntemattomaksi".
"Minustapa on paljoa hauskempi nähdä teidät Verdandina. Lupaatteko päästää hiuksenne hajalleen?"
"Tietysti. Ah!"
"Mitä nyt?"
"Ei muuta kuin oikein hauskaa! Nyt tanssimme taas, vai mitä?"
Ja sinä iltana tanssivat Urban ja hän tanssin toisensa perästä. Eihän täällä noudatettu kaikkia sovinnaisia tapoja. Mutta eräällä väliajalla Sonja ja Viveka ottivat Barbron väliinsä sohvalle, ja silloin alkoi pila- ja pistopuheita sataa kuin rakeita.
"Nyt kai eräs pari on pihkassa", nauroi Viveka. "Tämä huvien pyörre, johon olemme joutuneet, taitaa päättyä — arvatkaapas mihin?" Hän koukisti peukalonsa ja etusormensa niin, että ne muodostivat renkaan.
"Barbro on kuin tunturin tuiskussa", ilvehti Sonja. "Miltäs tuntuu, Kleine?"
"Te olette niin tyhmiä, että —", mutisi Barbro onnellisena. Tuntui ihanalta, kun kaikki näkivät, kuinka hän oli ollut lennossa. Ja kun Sonja lisäsi: "No, jos oikein ajatellaan, niin se on vanha uutinen, onhan hän liehitellyt sinua kohtapuoleen vuoden", ei Barbro malttanut olla vastaamatta:
"Eipäs, vasta seitsemän ja puoli kuukautta."
Voi, miten nuo kaksi tyttöä nauroivat tunnontarkalle pikku Babille.
"Hellalletta", läähätti Sonja ja suuteli Barbroa. "Sinulle ei mahda mitään."
Nyt Barbro yritti nousta, mutta Viveka piti hänestä kiinni ja pyysi häntä leikillisesti kertomaan vähän tunturi-idyllistä.
"Siitä ei ole kerrassa mitään kerrottavaa", väitti Barbro, mutta samassa hän toivoi, että hänellä olisi ollut suuri salaisuus kätkettävänä.
Sonja oli tänä iltana mitä hulluttelevimmalla tuulella; hän veti kursailematta hilpeytensä riemuvaunuja yli kaiken, mitä tielle osui, ja yht'äkkiä aivan hurjistui ilosta, kun huomasi Barbron käsivarteen piirretyt kaksi kirjainta: U.F.
"Ahaa, Babi", huusi hän, "saan kohteliaimmin onnitella. Se on siis selvä se."
"Mikä on selvä?"
Barbro nousi seisomaan. Muutamia muitakin oli tullut heidän luokseen.
Siinä olivat Freide-veljekset, Holger Boye ja Lisa Harring.
"Mitä ihmeitä sinä nyt, Sonja?"
Barbron säteilevät kasvot kävivät levottomiksi.
Sonja tarttui pienillä, valkeilla käsillään Barbron käsivarteen.
"Kätken, kätken salaisuutta. Mitä sen pitää tekemän, jonka nimikirjaimet ovat minun käsieni alla?"
"Sen on tulkittava ne oikein", kuului Holger Boyen ääni omituisen vakavana.
"Otettava ne itselleen", ehdotti Urban Freide ja liikahti aivan kuin suudellakseen Barbron käsivartta. Hän oli tyytyväinen sukkeluuteensa ja katsahti mielissään ympärilleen.
Mutta Barbro oli aivan onneton ja kuiskasi rukoilevasti Sonjan korvaan: "Päästä minut, minä kerron sinulle koko jutun." Hämillään ja saamattomana hän seisoi paikallaan ja aivan kuin tarttuen viimeiseen pelastusrenkaaseen hän huusi kovalla äänellä toiselle puolelle salia:
"Hyvä herra Luikari, soittakaa meille onestepiä."
Mitta oli täysi. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.
"En osaa ainoatakaan onestepiä", huusi Holger Boye, ikäänkuin Barbro olisi pyytänyt häntä soittamaan, "mutta ehkä herra Weber tahtoo olla ystävällinen? Weberhän teidän nimenne on?" Hän kumarsi kohteliaasti soittajalle. "Olette kai sukua säveltäjä Weberille?" kysyi hän innokkaasti. "Koko illan olen aikonut kysyä sitä teiltä. Minusta yhdennäköisyys on aivan hämmästyttävä."
Soittaja oli niin mielissään, että meni ansaan. Hän tosin heitti kieron, epäilevän katseen Barbroon päin, mutta ryhtyi kuitenkin pitkään sukuselitykseen. Tällä välin vei Barbro Sonjan ja Vivekan mukanaan ja kertoi heille avomielisellä tavallaan, että kirjaimet merkitsivät: Uppåt. Framåt. Ensin tytöt koettivat sotkea asiaa, mutta Barbron äänensävy oli aivan vakuuttava.
Lopuksi Sonja sanoi:
"No, sitten kai ne aikaa myöten saavat toisen merkityksen. Saat uskoa, että on olemassa joku, joka niille sen antaa."
Ensi kerran koko iltana Holger pyysi Barbron tanssiin.
"Mainiota", sanoi Barbro heti, "tahdon kysyä sinulta jotakin. Kuinka tällaisen saa pois?" Ja kesken tanssin hän näytti Holgerille käsivarressaan olevat pienet töhryiset kirjaimet.
"Se käy helposti päinsä, mutta miksi olet teettänyt tuon ihopiirroksen?"
"Olen tehnyt sen itse."
"Oletko niin hassu! — Silloin kai alat kohta syödä paperipalasia, joihin olet kirjoittanut U.F."
"Hyi, kuinka ilkeä sinä olet, Holger. Ethän tiedä, mitä ne merkitsevätkään."
"Arvatenkin Urban Freide."
"Luule vain niin, jos se sinua huvittaa", sanoi Barbro tylysti. "Nyt olet sinä samanlainen kuin kaikki muutkin."
Holger tanssi vastaamatta mitään, ja kun hän oli saattanut Barbron tuolin ääreen, hän kumarsi ja meni toisen luo. Mutta paitsi sitä, ettei hän erikoisesti seurustellut Barbron kanssa eikä osoittanut tälle ritarillista huomiota, ei kukaan havainnut hänessä mitään omituista. Kun häntä pyydettiin laulamaan, valitsi hän pelkkiä hullunkurisia lauluja ja esitti vieraiden sekä kuuluvaksi että näkyväksi iloksi yksinpuhelun: Huilunsoittaja.
Mutta Barbro oli kadottanut ilonsa, joka itsestään oli hänessä säteillyt. Hänen mielensä himmeni, ja monet ajatukset harhailivat hänen aivoissaan. Se ajatus, joka pahimmin kompuroi ja loukkautui pimeässä harhaillessaan, koski hänen lapsuudenystäväänsä Sonjaa. Toisen kerran hän jo tunsi pettyneensä tämän ihanteensa suhteen, eikä hän sittenkään malttanut olla katselematta kaunista, hienoa Sonjaa, ihailematta häntä ja pitämättä hänestä. Ja nyt tuntui Sonjakin harvinaisen hyvältä ja katuvaiselta, hyväilevältä ja uskolliselta.
"Täytyyhän sinun ymmärtää, etten ikimaailmassa ole aikonut pettää sinua, vaikka kirjaimet olisivat merkinneetkin sitä, mitä me luulimme", vakuutti Sonja vilpittömästi, syötti korkeanomakätisesti Vahdille sokeria ja puheli tälle kuin millekin hienostuneelle nelijalkaiselle olennolle.
Mutta vaikka kaikki kääntyi parhain päin ja vieraat lähtiessään yksimielisesti vakuuttivat, että heillä oli ollut rajattoman hauskaa, ei Barbro kuitenkaan voinut kiittää isoäitiä oikein sydämen pohjasta.
Hän oli hyvin väsynytkin, ja päätä kivisti. Oli hyvä puikahtaa vuoteeseen.
VIII.
HARJOITUKSIA YNNÄ MUUTA.
Parin harjoituksen perästä Holger Boye luopui ohjaajan toimesta, mutta lupasi ottaa sen takaisin itse näytännön aikana. Hänen mielestään olivat seurueen jäsenet tehneet tehtävänsä niin oivallisesti ja osasivat osansa niin mallikelpoisesti, että he voivat tulla toimeen ilman "kaikkinäkevän silmän" valvontaa harjoitusten aikana. Uno Freide oli ainoa, joka ei osannut vuorosanojaan, mutta sitä ei, niin Holger Boye arveli, kukaan toki ihmetellyt, sillä olihan hän liian suuri pysyäkseen kiinni kirjaimessa.
Väärin tulkitut kirjaimet hävitettiin Barbron käsivarresta. Sonja kävi hakemassa apteekista sopivaa ainetta, ja valiolauselmasta jäi tähteeksi ainoastaan pieni rosoinen pilkku. Mutta Barbro ei ajatellut sitä enää. Hän oli näinä kahtena viikkona paljon muuttunut. Hänenhän ei tarvinnut enää milloinkaan pelätä saavansa nähdä happamia kasvoja, tyytymättömyyttä ja kalseaa epäluuloa palatessaan kotiin iloisesta seurasta. Isoäiti seurasi vilkkaasti ja lämpimästi hänen huvittelujaan, kävi usein niissä hänen kanssaan samoin kuin luennoillakin ja otti vastaan Barbron toivomukset, niin tyttömäisen mitättömiä kuin ne olivatkin, aivan kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita hänen oli hoidettava. Eipä ollut ihme, että Barbro tällaisten olojen vallitessa tunsi kahlitun Psyke-parkansa ojentelevan siipiään terveenä ja voimakkaana. Ja Skoonen kevät, jonka tulo tuntui selvästi koleasta säästä huolimatta, kohotti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli terveen ja reippaan näköinen, vaikka olikin vähän hennompi ja hoikempi kuin useimmat muut nuoret tytöt.
Hän ja Vahti kävivät joka päivä aamukävelyllä. Milloin suunnattiin matka vanhoille, idyllisille valleille, milloin muistopatsaalle. Toisinaan häntä huvitti kierrellä ahtaita, mutkikkaita katuja, jotka ikäänkuin harmaat, yksinäiset vanhukset torkkuivat omissa muistoissaan.
Näihin retkeilyihin ei Sonja tahtonut kertaakaan ottaa osaa. Hänestä oli raakalaismaista nousta vuoteesta ennen kello kymmentä, ja Barbro oli ulkona jo yhdeksän aikaan. Inger Thomas sitävastoin oli mukana pari kertaa, mutta silloin kävely sai jonkin nimenomaisen päämäärän. Hänellä oli aina suunnitelma, jota hän noudatti, ei suinkaan turhantarkkuuden vuoksi, vaan persoonattoman luonteensa mukaisesti tahtoen olla hyödyksi muille.
Hän levitti ympärilleen iloa kaikkialla, missä liikkui, osasi puhella kaikkien, sekä isojen että pienten kanssa, niin että nämä tunsivat lämpenevänsä aivan kuin lujasta, ystävällisestä kädenpuristuksesta. Jos hän oli ikäistensä parissa, niin hän läheni varmoin vaistoin sitä, joka häntä enimmän tarvitsi. Sonja ja hän olivat niin erilaisia kuin yö ja päivä, mutta he viihtyivät toistensa seurassa, ja Inger piti serkkuaan kauniina perhosena.
Eräänä aamuna Barbro tapasi valleilla Holger Boyen, ja kun tämä tervehti, kysyi Barbro:
"Etkö käänny vähän kävelemään kanssani?"
"Kyllä, miksikäs ei. Kuinka näytelmä sujuu?"
"Kiitos, hyvin, sinun epäävästä kylmyydestäsi huolimatta. Meillä on enää vain yksi harjoitus."
"Niin, minä olen saanut käskyn olla paikallani kenraaliharjoituksessa ylihuomenna."
Syntyi lyhyt äänettömyys. Kumpikin katsoi alas kaupunginpuiston kimaltelevaan lampeen, missä vesilinnut pitivät aamuneuvotteluaan, mutta kumpikaan ei ollut ajatuksineen hanhien, kurkien ja lokkien parissa. Äkkiä he käänsivät päänsä, jolloin harmaa silmäpari ja mustansininen silmäpari seisoivat vastakkain kuin vahtisotamiehet.
"Wer da?" kysyi Holger.
"Hyvä ystävä", vastasi Barbro naurua pidätellen, mutta samassa kajahti kaksiääninen raikas nauru ilman leivosille.
"Sinä olet ollut minulle nyreissäsi", sanoi Barbro toinnuttuaan, "mutt'en tiedä mistä syystä".
"Luultavasti siitä syystä, että pidän sinusta paljon."
"Ne kirjaimet ovat harmittaneet minua kovasti. Mokomakin hullutus järki-ihmisen teoksi."
Barbro katsahti Holgeriin salavihkaa syrjästä. Hän näytti niin viisaalta, hyvältä ja luotettavalta, tuo pallukka. Eikä ollutkaan muuta kuin aivan paikallaan, että hän sai tietää selvän totuuden. Barbro kammosi kaikkea salakähmäisyyttä, mutta hän pelkäsi, että Holger pitää häntä naurettavana ja tunteilevana.
"Jos sinä vain et saata minua naurunalaiseksi", alkoi Barbro.
"Minkä armonosoituksen sinä annat minulle siitä?"
"Ole nyt siivolla, Holger! Ne kirjaimet", selitti Barbro hätäisesti, "minä tekaisin ne eräänä iltana siellä tuntureilla, kun istuin yksinäni ja sureksin, kuinka työlästä oli saada nujerretuksi kaikki se, mikä minussa oli vetelää ja halutonta. Se merkitsi: Uppåt, framåt! Ja minä tarkoitin, että sen piti olla jonkinlaisena johtolauseena, ymmärrätkö."
"Kissa vieköön", huudahti Holger huomattavasti keventyneellä äänellä. "Vai niin, sinä siis vaellat Pyhän Birgitan jälkiä. Kenties sinulle ei tekisi pahaa pieni koivurieska." Ja Holger ojensi leikillään Barbrolle maahan pudonneen oksan.
"Äh!" Barbro huitaisi sen Holgerin kädestä ja tyrkkäsi häntä kyynärpäällään.
Mutta Holger Boye asettui keskelle leveää auringon valojuovaa ja lauloi voimakkaalla, täyteläisellä äänellään välittämättä vähääkään eräästä vanhasta, hopeahapsisesta, köyryselkäisestä pariskunnasta, joka seisahtui kuuntelemaan, ja kolmesta ikälopusta lundilais-tädistä, jotka kaartelivat hänen ympärillään kuin koiperhoset käsilaukku heiluen ja vesi tippa nenänpäässä.
Hän lauloi, ja aamutuuli nosti sävelet ilmoihin:
"Jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi,
jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi.
Mut hiljaa vartovi metsä suvituulen suudelmaa.
Jää jättävi järven veen,
kevät käy myös sydämeen;
mun lauluni soi, kuin ennen se soi, kun virkosi hankien maa.
Ja unteni armaat kuvat taas syttyen kirkastuvat, ja sieluuni suuri ja puhdas rauha saa. Rauha saa!"
Siinä seisoessaan ja kuunnellessaan tenhoavia säveliä johtui Barbro taas ajattelemaan serenaadia, joka oli kaihertanut hänen mielessään. Mutta olihan vallan sopimatonta ruveta itse pyytämään sitä. Kiertoteitä hänellä oli kuitenkin niin vähän, että hän aina typertyi, kun niitä piti käyttää. Miekkonen se, joka on niin notkea kuin Sonja. Yht'äkkiä pyrähti uusi ajatus hänen mieleensä. Hän ei huomannut itsekään, että hän napsautti tyytyväisenä näppiään.
Holger kääntyi häneen päin.
"Mieli käy haikeaksi, kun kevään airut soittaa torveaan", sanoi hän kuivasti. "Sinulla, pienellä ylämaan tiitisellä, ei tietystikään ole sellaista tunnetta. Ja oikeinpa rupeaa hiukaisemaankin. Lähden totta vieköön kotiin ja pistän poskeeni kokonaisen kuorman voileipiä." Hän leventeli sanoja turhan paljon.
"Kuulehan", sanoi Barbro kääntäen päänsä syrjään, sillä hän oli punehtunut ihan hatunreunaan saakka, "oletko ollut pitämässä serenaadia Sonjalle?"
"En, minä en pidä tapanani kiekua öisin. Onko hänelle pidetty serenaadi?"
"En tiedä."
"Jollei hän ole siitä kerskunut, saat olla huoletta, ettei ole pidetty. Mutta viime vuonna täällä oli samanlainen lellitelty kaunotar kuin Sonja, vaikka vielä paljoa äitelämpi ja kanamaisempi, ja hän hoki lakkaamatta serenaadista. Sitten maaliskuun lopulla minä ja pari toveria kokosimme tusinan kissoja, jotka telkesimme hänen ikkunansa alla olevaan pihaan, ja sen minä sanon, että kyllä hän sai serenaadin."
Barbro vallan kauhistui. Ei suinkaan Holger vain ollut arvannut hänen ajatustaan ja toimita moista näytelmää hänellekin.
"Vahinko, ettei Urban Freide ole saanut laulutaitoa kummilahjaksi", sanoi Holger äkkiä pistävästi.
"Jos sinä kuvittelet, että minä haluan serenaadia, niin se on — niin se on täydellinen erehdys", kivahti Barbro. Punehtuneet, hätäiset kasvot kääntyivät Holgeriin päin. "Ja sen minä sanon sinulle, Holger, että jos sinä suljet kissoja meidän pihalle, niin — niin — minä sanon isoäidille."
"Turha vaiva. Kyllä kissoista itsestäänkin ääntä lähtee."
"Mutta ethän tee sitä, Holger?"
"Jos tekisin, niin tekisin sen huvittaakseni Vahtia. Mutta tuo maalaisnuorukainen tuskin osaisi antaa arvoa kunnianosoitukselle, niin että ei taida maksaa vaivaa."
"Eipä tosiaankaan", sanoi Barbro vakuuttavasti.
* * * * *
Kenraaliharjoitukseen saapuivat kaikki esiintyjät puvuissa. Ja Barbro oli aika hassun näköinen Sundbladin mamsellina. Kaikki näyttelivät reippaasti ja repäisevästi. Katsojat: isoäiti, pari muuta rouvashenkilöä ja isoäidin kolme palvelustyttöä nauroivat sydämensä pohjasta hauskoille sukkeluuksille. Einarin proloogia, laulua ja viulunumeroa ei esitetty harjoituksissa. "Se on tietysti hors concours", sanoi Sonja. Sen sijaan oli kohtaus Urdar-kaivon luona esitettävä vielä kerran huolellisesti, sillä se oli tavallaan juhlan clou.
Barbro-Verdandi oli sepittänyt runot, jotka nornain tuli lausua, mutta hän oli huomauttanut Ingerille kahden kesken, että hän aivan varmaan saa pyörtymyskohtauksen kuullessaan niitä juhlassa lausuttavan. Inger lohdutti häntä sillä, että runot olivat oikein hyvät, mutta Barbron jännitys oli jo nyt kenraaliharjoituksessa rajaton. Kaikeksi onnettomuudeksi johtui hänen mieleensä myöskin se kerta, jolloin hänen piti Flodassa lausua runo isolle vierasjoukolle ja jolloin hän oli sotkeutunut.
Urdar-kaivo oli kyhätty aika näppärästi sängyn varjostimista, jotka oli verhottu kultapaperilla. Isoäidin suurin palmu toimitti Yggdrasilin virkaa, ja nornilla oli toisessa kädessä pieni kristallimaljakko, jolla he noutivat vettä ja kastelivat Yggdrasilin juuria. Erinomaisen ihastuttavilta he näyttivät, nuo kolme solakkaa, pehmeää tyttövartaloa pitkäliepeisissä, valkeissa puvuissaan. Ingerin pitkä tukka valui kuin vaalea silkki hänen olkapäittensä yli ja selkää pitkin. Se pysyi harvinaisen sileänä ja rauhallisena toisten kahden itsepintaisiin kiharoihin verraten. Sonja oli jo kaikenmoisilla kampauksilla kuluttanut tukkansa niin, että se oli menettänyt tuuheutensa ja kiiltonsa, mutta hän osasi laittaa sen taiteellisesti, ja hän oli kieltämättä se noista kolmesta, joka voitti palkinnon.
Yggdrasilia kasteltiin ehkä hieman liian runsaasti ja hermostuneesti, mutta muuten ei voinut mitenkään moittia esiintymistä.
Sonjan sirot käsien ja käsivarsien liikkeet tuottivat kunniaa niille plastiikkakursseille, joilla hän oli käynyt. Inger-Skuld esiintyi koruttoman arvokkaasti ja viehkeästi. Barbron liikkeet olivat jonkun verran hätäisiä ja umpimähkäisiä. Ja isoäiti pelkäsi, että hän saattoi kaataa Yggdrasilin, joka ei seisonut oikein tukevasti.
Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Verdandi ei sotkeutunut sanoissaankaan, vaan lopetti kuviteltuun Elsaan päin kääntyen:
"Asklepioksen sauvan turvissa kerran sa kuljet, onnea, mainetta etsien yrteistä lääkitsevistä. Keksinet myös salarohdon uuden ja mahtavan silloin, sairaan ja raihnaisen maailman vielä mi terveeksi luopi muuttaen sen iki-riemun lähteeks ihmisten lasten. Kun sua, Hip hyvä, katselen — oot sinä taiteilija suuri, viisaampi medicus Tellusta konsaan ei kiertänyt liene, Rinnalla sun — myös suurena hän — käy mainio Kastor[1] ylpeenä Polluxin oivasta pillerinpyöritys työstä, ylpeenä myös, kun naisena eelle sä miehistä pääsit. Harmaana kerran sa istuos, kulmilla laakerilehvä, polvilla tohtorihattu, sa suurin juhlijajoukon."
[1] Einarilla ja Elsalla oli toveripiirissä nimet Kastor ja Pollux.
Urban Freide ja kandidaatti Sterner riensivät heti onnittelemaan "runoilijatarta"; he ehdottivat, että häntä kannettaisiin kultatuolissa, mutta niin valtava ja odottamaton kunnianosoitus oli liikaa Barbrosta. Hän syöksähti suoraan päin Urdar-kaivoa, menetti tasapainonsa ja kaatui päistikkaa pesusoikkoon, jonka Saara oli hyväntahtoisuudessaan täyttänyt vedellä reunoja myöten. Hänen kasvonsa sattuivat sinkkisoikon terävään laitaan.
Nauraen ja huutaen hänet autettiin pystyyn hiukset likomärkinä ja aikamoinen naarmu nenässä, josta vuoti verta kovasti.
Täytyi hakea vetolaastaria ja lyijyvettä, ja Verdandi-parka sai sitten liikkua kasvot siteellä kahtia jaettuina. Viveka Harring sai kiireen kaupalla opetella hänen osansa näytelmäkappaleessa, ja Lisa Harring rupesi Verdandiksi, sillä Barbron nenänaarmun parantuminen vei ainakin viikon.
Barbro ei tahtonut tulla juhlaan edes katsojaksi, mutta isoäiti sai hänet taipumaan ja lupasi toimittaa hänelle hämärän ja turvallisen nurkan, josta hän voisi huomaamattomana nähdä kaikki.
Mutta tansseista Barbron täytyi kieltäytyä, niin rujon näköiset olivat hänen kasvonsa siteestä ja pöhötyksestä. Isoäiti lupasi kuitenkin järjestää huvimatkan Röstångaan ja Skäralidiin, ja silloin oli määrä sekä tanssia että leikkiä.
Niine hyvineen istui siis Barbro nurkassaan katsellen ja kuunnellen.
Haavaa kihelmöi ja kiristi niin, ettei hän oikein voinut nauraa
Sundbladin mamsellille, joka oli hassunkurisin sentähden, että
sotkeutui vähän päästä. Kerran hän huusi kovalla äänellä ja selvästi:
"Kandidaatilla pitäisi olla sen verran älyä, että kuiskaa aikanaan!"
Barbro tunsi omituisesti poreilevaa lämpöä mielessään, kun kättentaputukset paukkuivat nornain esiintymisen jälkeen ja siellä täällä huudettiin tekijää esiin. Ei hänestä juuri olisi ollut hauskempaa mennä tuonne esille niiaamaan kuin istua hämärässä nurkassa, missä sai nauttia — unelmoida — ikävöidä jotakin, mikä häntä odotti elämässä ja mikä nyt — voimakkaammin kuin ennen — kehoitti häntä laittautumaan valmiiksi. Hän ei antanut sille nimeä — se oli jotakin liian suurta, voidakseen joutua heti todellisuuteen. Hän tahtoi aavistaa, omistaa sen valoisana ihanteena, ja hänen ajatustensa halki lennähtivät uudestaan ne sanat, jotka hän oli lausunut Sonjalle:
"Immer höher muss ich steigen,
immer weiter muss ich schauen."
Samassa tupsahti jotakin raskasta suoraan hänen syliinsä. Kukkia!
Iso kimppu orvokkeja. Ja nyt vielä: kieloja! Ja vielä ja vieläkin.
Kokonainen pommitus.
Ja näyttämöltä huusi Urban Freide:
"Eläköön Barbro Berting, eläköön!"
Voimakkaiden eläköönhuutojen raikuessa Barbro hiipi huoneeseensa syli täynnä tuoksuvia kevään kukkia. Niihin kiinnitetyistä nimikorteista kävi ilmi, että kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin muistaneet häntä. Sitten hän sai tietää, että ajatus oli lähtöisin Ingeristä.
Hän joudutti kukat veteen, mutta ne kaksi isoa, tummanpunaista ruusua, jotka Urban Freide oli antanut ja joista toinen oli sattunut viskatessa taittumaan, niin ettei se jaksanut pysyä pystyssä varressaan, hän asetti huoneeseensa ikkunalaudalle. Hän kumartui ja painoi poskensa hiljaa sametinpehmeitä ruusunlehtiä vasten. Hyväily tapahtui niin arasti ja varovasti, kuin huone olisi ollut täynnä uteliaita katsojia, mutta vielä sittenkin, kun hän oli jälleen nostanut päänsä, haastelivat hänen ajatuksensa ruusujen kanssa, ja taisipa ollakin juuri pikku Verdandi se, joka antoi nuoren neitomielensä vaeltaa unelmien yrttitarhassa.
Barbroa ei haluttanut mennä nukkumaan, ennenkuin kaikki oli hiljaista, mutta kemut päättyivät jo kahdentoista tienoissa, sillä seurassa oli useita vanhempiakin henkilöitä, ja nyt saapui isoäiti sanomaan hyvää yötä. Hän suuteli Babia ja sanoi lämpimästi:
"Päivä taitaa vähitellen valjeta rakkaan lapseni omalle elämänpolulle."
Barbro painautui isoäidin syliin. Hento tytönvartalo värisi, ja mummo silitti rauhoittavasti hänen olkapäitään.
"Muista vain yksi asia, pikku Babi, tulipa sinusta mikä tahansa, nimittäin että 'iloinen ja hyvä tulee ihmisen olla'."
Sitten isoäiti tiedusteli, oliko Barbro saanut ruokaa ja virvokkeita, muutti siteen ja poistui sitten hiljaa ja lempeästi kuin ilta-auringon säde, johon Barbron oli tapana häntä verrata.
Kohta tämän jälkeen kuului pihalta kimeää naukumista. Barbron korvat kuumenivat, ja Vahti hypähti rajusti haukkuen vasustaan.
"Hiljaa, Vahti! Mene makaamaan", kehoittaa Barbro ja sammuttaa sähkön, jos tosiaankin olisi tekeillä poikamainen kuje.
Naukuminen lakkaa, ja Vahti marrii tyyntyneenä takaisin vuoteelleen, mutta hiljaisuudesta kuuluu hiiviskeleviä, varovaisia askelia ja kuiskivia ääniä.
Barbron sydän jyskyttää. Hänestä tuntuu, että se syöksähtää kurkkuun rajusti hyppiessään. Hän työntää varovasti ikkunan auki ja rientää jälleen huoneensa pimentoon. Hän seisoo puristaen lujasti tuolinselustaa, ja hänen korviinsa kaikuu kvartettilaulu toisensa perästä nuorekkaan raikkaana ja heleänä. Hän tuntee Holger Boyen komean äänen solistina lauluissa "Hongat huojuu" ja "Kukkivat, kauniit laaksot". Sitten seuraa reipas ja hilpeä "Luuletko mun menneheksi" ja viimeksi "Kornmodsglandsen ved Midnattstid".
Mutta kun laulajat ehtivät säkeisiin:
"Gjemmer du Ønsker dybt i din Sjæl, saa lad dem mod Himlen hoeves. Naar Stjernerne falde, do ved du vel, ønsker man ikke förgæves",
virtaavat Barbron kyyneleet yli valkean siteen. Ne kostuttavat sekä hänen kasvonsa että mielensä. Hän ei ole milloinkaan tuntenut itseään niin lämmenneeksi kiitollisuudesta ja aavistelevasta ilosta kuin tänä ihmeellisenä yönä, jolloin hänen huoneensa ja ajatuksensa täyttyvät kukkain tuoksusta ja jolloin laulu väkevin siivin kohoaa hänen nuoren sydämensä sisimpään.
IX.
POVARILLA.
Barbro oli ehkä vilustunut avoimen ikkunan ääressä serenaadiyönä, ehkä myöskin hermojännitys oli ollut liian voimakas hänen herkälle ja kiihkeälle luonteelleen; hän oli muutamia päiviä kuumeessa ja vuoteen omana.
Hänen mielikuvituksensa työskenteli sairaalloisen kiihkeästi tämän pakollisen kotiarestin aikana, ja niin pian kuin hän sai nousta jaloilleen, hoippui hän kirjoituspöydän ääreen pää sekavana ja ajatukset kuperkeikkoja heitellen. Mutta vapiseva tytönkäsi tarttui rohkeasti kynään, ja sivu toisensa jälkeen täyttyi kirjoituksella ja mustetahroilla, kunnes Barbro ei enää jaksanut, vaan hänen täytyi heittäytyä pitkäkseen sohvalle ja sulkea silmänsä.
Käsikirjoitus piilossa päänaluksen alla hän nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mistään, kun isoäiti hellästi levitti huopapeiton hänen päälleen, eikä myöskään kuullut, kun Saara teki tulen ruusunväriseen kaakeliuuniin, joka seisoi hoikilla jaloilla ja oli pyöreä kuin pilari.
Sää oli taas käynyt tuuliseksi ja sateiseksi, mutta kaikki, jotka tunsivat Skoonen kevään, tiesivät, että se oli vain ohimenevä pahan tuulen purkaus, jonka ei tarvinnut herättää levottomuutta.
Kun tuli alkoi parhaiksi loistaa elämäniloa ja hyvinvointia ja liekkien heijastus karkeloida matolla, heräsi Barbro, mutt'ei jaksanut heti nousta jaloilleen. Lahea päänalus tuntui niin turvalliselta. Ja sen alla… Hänen kätensä kopeloi ratisevaa paperia ja hypisteli sitä. Päiväkirjaa, kirjeitä ja muutamia tilapäisrunoja lukuunottamatta Barbro ei ollut kirjoittanut mitään pariin vuoteen.
Ovi narahtaa hiljaa.
"Kas, neiti on hereillä", sanoi Saara. "Siellä on vieras odottamassa, jos neiti haluaa ottaa vastaan."
"Sonjako siellä on?"
"Ei ole, neiti Thomas soitti aamulla. Hän kuuluu lähtevän pariksi päiväksi matkalle. Siellä on tietysti yksi niitä neidin kandidaatteja."
Tahtomattaan Barbro tunnustelee kolhiintunutta nenäänsä; haava on tosin parantunut, mutta hyvin ruman ruven peitossa, jota Barbron ihmeellisen toimeliaiden sormien on sula mahdottomuus olla hypistelemättä. Lääkäri on kuitenkin sanonut, että ruven täytyy saada irtautua itsestään, muuten jää ruma arpi. Ja Barbro ajattelee: — En tahdo mistään hinnasta näyttäytyä Urban Freidelle tällaisena rupinaamana, niin rajattoman hauskaa kuin olisikin ottaa hänet vastaan täällä.
Hän katselee ympärilleen isossa, iloisessa huoneessa, jossa on kauniita, tuoreita kukkia ja kodikas kalusto. Hänen tukkansa, joka hajallaan valuu vaaleansiniselle flanelliröijylle, on upea kuin romaanisankarittaren, ajattelee hän, ja ylpeytensä, siniset samettitohvelit, joita reunustaa joutsenen untuva ja jotka isoäiti oli eilen lahjoittanut hänen suureksi ihastuksekseen, hän olisi hirveän mielellään tahtonut näyttää muillekin. Voi, jos hän voisi maata koko ajan suullaan kasvot pielukseen painettuina! Ei, siitä ei tule mitään! Hän huokaa.
"Saara, en minä voi ottaa vastaan."
"Mitäs neiti turhia! Ei se ole se pitkä ja koree!"
"Ehkä Holger, Saara?"
"No, justiisa se sama. Neiti on ihan kuin ota ja anna prinsessa tuossa loikoessaan."
"Saara — emmeköhän ottaisi silkkitäkkiä tämän huopapeiton sijaan?"
"Miks'ei, sitähän minäkin meinasin, ja sitten lasketaan verhot alkoovin eteen, niin että neiti on ihan kuin salongissa."
"Kiitos, hyvä Saara! Saatpas nähdä, että minä ikuistan sinut jonakuna päivänä."
"Älkää pilkatko, neiti Barbro, ikuisuus on meidän Herramme käsissä. Nyt menen hakemaan kandidaattia."
Holger astuu sisään ja menee suoraan Barbon luo.
"Kas vaan, täällä loikoilee pikku Verdandi, joka sai näpsäyksen nenälleen katsellessaan liian syvälle Urdar-kaivoon. Sinä olet arveluttavan näköinen."
"Hyh, se ei haittaa mitään." Barbro pistää häpeillen näkyviin tohvelinkärjen. Samassa muistuu jotakin hänen mieleensä ja hän sanoo innokkaasti:
"Oikein paljon kiitoksia serenaadista. Usko pois, että nautin siitä!"
"Se ilahduttaa minua, Mignon. Joudu nyt vain terveeksi, niin lähdemme Linnunlauluun ja Dalbyhyn poimimaan kangasvuokkoja ja ruttojuuria ja paljon muutakin hyvää, josta sinulla ei ole aavistustakaan."
"En ilkeä lähteä tämän näköisenä päivänvaloon."
"Hm, eihän tuo läiskä juuri korista naamataulun Kap Hornia, mutta minä en sitä ujostele."
"Sinä — mutta pitäisi kai meitä olla muitakin…"
"Noo, sehän on makuasia. Yksin luonnonhelmassa tahi sellaisen kanssa, joka miellyttää, se on minusta mukavinta. — Millä sinä saat aikasi kulumaan odottaessasi ihanuuden korjautumista?"
"Oo, Holger!" Nyt pujahtaa koko tohveli näkyviin ja kohta sen jälkeen toinen, mutta se tapahtuu harkitsematta, pelkästä innostuksesta, ja sentähden Barbro ei huomaa nauttia siitä, että Holger ilmeisesti ihastelee pienten samettitöppösien reistailua. "Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta erästä asiaa, mutta — mutta sinä olet tietysti hirveän kriitillinen."
Holger hirnahtaa ja kiepauttaa päätään kuin vauhko hevonen.
"Runoheposi on kai lähtenyt laukkaamaan?" kysyy hän hyväntahtoisesti.
"Älä viitsi tuolla tavoin, se tuntuu niin pilkalliselta! En mahda sille mitään — — en voinut mitenkään jättää sikseen."
Holgerin harmaat silmät käyvät vakaviksi ja ilmaisevat lämmintä harrastusta.
"Saat uskoa, Mignon, että olen sekä iloinen että onnellinen, jos annat minun lukea opuksesi. Onko se sinulla täällä?"
"On." Barbro pistää kätensä pieluksen alle.
"Mikä sen nimi on?"
"Holvin hämärässä ja lakeuden auringossa. Ne ovat vain sellaisia tunnelmakuvia, näetkös, enkä tiedä, kuinka lie vuosilukujen ja lausetapain ja historiallisten henkilöiden laita, ovatko ne oikein vai eivätkö; siksi tahdon, että sinä tarkastaisit sen."
"Aiotaanko se — julkaista?"
"Ehkä." Barbron posket lehahtavat punaisiksi. "Jos luulet sen kelpaavan. Holger, sinä voit ehkä lukea sen kohta." Hän vetää esiin irralliset, numeroimattomat paperit, joiden näkö ei hivele silmää. Pari lehteä on hienoa, orvokintuoksuista postipaperia, toiset tavallista konseptipaperia, ja lopuksi on pari harmaata ja kellahtavaa lehteä kiskaistu koulukirjoista, joissa on ollut liikenevä tyhjä sivu nimilehden edessä. "Etkö voisi tulla jo illalla takaisin sanomaan, mitä ajattelet?"
"Kyllä, tahdon koettaa", lupaa Holger hieman kammoksuen tehtäväänsä. "Mutta jos minusta nyt tuntuisi, että sinun on vielä kypsytettävä aatteitasi, niin sinä pahastut minuun, se on melkein varmaa."
"En, ymmärräthän sinä kaikki. Sinusta kuuluu tulevan oikeusministeri, tiesi Urban Freide."
"Vai ministeri oikein? No, honni soit, qui mal y pense. Mutta lienee parasta, että lähdenkin tästä oitis lliadeinesi."
"Tee se! Tuletko varmasti illalla? Seitsemän! — Ei, kuuden aikaan."
"Koetan yrittää. Hyvästi nyt!" —
Täsmälleen kello kuusi saapui Holger, ja isoäiti, joka oli lukemassa Babille, jätti heidät kahden kesken. Hän tiesi, missä asioissa Holger oli tullut, ja hänen sydämensä tykytti melkein yhtä kovasti kuin kirjailijattarenkin.
Holger oli järjestänyt ja numeroinut paperit. Hän oli myös solminut kapean, vihreän silkkinauhan niiden ympärille.
Nyt Barbro ryöpsähti pystyyn sellaista kyytiä, että sekä peitto että pielukset lennähtivät mukana.
"Oletko lukenut?"
"Olen, jok'ainoan rivin."
"Roskaa?"
"Ei."
"Mutta — sanohan toki ihmisiksi — miksi seisot tuolla tapaa? Joudu!"
"Minä ajattelen, että käymme ensin istumaan. Pujahda sohvalle, Mignon. Kas niin. Nyt panemme käsikirjoituksen tähän ja ryhdymme rauhallisesti keskustelemaan."
"Se ei ole tarpeellista. Minä voin yhtä hyvin repiä paperit rikki, sen näen silmistäsi."
"Silloin et näe oikein. Tiedätkö, mitä tämä on, Babi? Sinun tunnelmakuvasi on juuri sellainen, josta Snoilsky sanoo: Aatteiden purjehduskelpoinen valtaväylä nuoruuden veressä. Sitä myöten voivat kerran kulkea uljaat aatelaivat, mutta sitä on ensin vähän ruopattava ja padottava. Uskon kyllä, että kyhäyksesi voisi ilmestyä painosta, mutta minun mielestäni sinun on aloitettava korkeammalta tasolta eikä jäätävä pienten, töhertelevien, hiukan sivistyneiden tyttöneitien jonoon. Älähän" — Holger tarttui Barbron sormiin, jotka rupesivat repimään paperia vihan, surun ja nöyryytyksen kyynelten valuessa silmistä — "älähän revi. Pane talteen kuvauksesi ja katsasta sitä silloin tällöin kehittävin silmin. Taikka — kysy neuvoa joltakulta muulta. Ei minun arvosteluni ole erehtymätön. Olen aivan varma, että esimerkiksi Urban Freide antaisi sinulle imartelevan ylistyksen."
"En aio näyttää käsikirjoitusta hänelle, niin että…"
"Totta puhuakseni luulen sen olevan viisainta. Minä muuten tahtoisin hyvin mielelläni, että sinä ja minä yhdessä tarkastaisimme sen alusta loppuun. Otetaan se mukaan Linnunlauluun; siellähän tunteiden kevätpurot saavat virrata vapaasti. Minä kiitän sinua, Babi, luottamuksestasi. Saat uskoa, että pidän sitä suuressa arvossa."
"Ei kai se ole suurenkaan arvoinen", nyyhkytti Barbro ja alkoi yht'äkkiä vimmatusti takoa nyrkeillään viatonta, vanhaa sohvaa.
"Etkö mieluummin halua kurittaa suuttumuksesi aiheuttajaa?" kysyi
Holger ja kallisti hänelle pullean poskensa.
Mutta Barbro rauhoittui heti. Hänen mielentilansa kääntyi.
"Olen niin hävyttömän väsynyt", sanoi hän valittaen.
"Käy loikomaan. Minä käännän sinulle päänaluksen, niin on viileämpi ollaksesi. Sillä lailla! Ja tästä saat peiton — pannaanko se jaloille? Helkkari, kuinka hienot tohvelit sinulla on."
Barbro sulki kirvelevät silmänsä ja oikaisihe. Tohvelien saama kiitos oli kuin pisara balsamia. Kun Holger sitten rupesi kertomaan tasangon valkoisesta talosta, poikavuosiensa elämyksistä ja siitä ajasta, jolloin hän oli oleskellut sukulaisten luona Länsi-Ruotsissa, koska isä oli tahtonut, että hän olisi nähnyt maansa muitakin seutuja, silloin Barbron kasvot kirkastuivat ja hymy alkoi taas säteillä aivan kuin aurinko epävakaisena huhtikuun päivänä.
"Luuletko, että pysymme aina hyvinä ystävinä?" kysyi Barbro sydämellisesti hyvästellessään.
"Kyllä, niin minä luulen; jollet vain mukuroi minua liian pahasti."
"Mukuroi — minäkö?"
"Niin no, ethän sinä suorastaan ulkonaista väkivaltaa käytä, mutta sinä teet tuhoa minun tunnekuorelleni, arvatenkin tietämättäsi, joten et siis voi parantaa itseäsi. Hyvää yötä, Babi."
"Holger, ota käsikirjoitus mukaani."
"Saanko minä sen? Se on ja pysyy tästä hetkestä asti minun tärkeimpänä arvopaperinani."
* * * * *
Kun Sonja taas tuli tervehtimään, oli Barbro jo pirteä, ja ruma rupi oli aivan odottamatta "tipahtanut satulasta", kuten Barbro sanoi. Hän saattoi nyt taas huoletta liikkua ihmisten ilmoilla, ja Sonja ehdotti heti, että käytäisiin hakemassa Freide-veljekset ja mentäisiin kahvilaan.
Niin tapahtuikin, ja Urban Freide tunnusti suoraan olleensa vähällä hirttää itsensä sappitautisena, kun ei ollut saanut tavata Barbroa edes yhtä kertaa päivässä.
Sinä iltana rupateltiin viljalti hullutuksia, ja tytöt palasivat kotiin
Barbron luo miellyttävän kiihtyneessä mielentilassa.
"Tiedätkö mitä", sanoi Sonja, "minä tahtoisin hyvin mielelläni hieman kurkistaa tulevaisuuteen. Täällä on eräs mainion taitava povariakka. Hän povasi minulle kerran, ja jokikinen ennustus on käynyt toteen, niin hyvin se, että minulle tulee täällä hauska talvella, kuin myös että minä kohtaan erään tumman herran, joka on tekemisissä kirjojen, mutta myös aseiden kanssa, ja että ainakin kolme muuta on hirveän mustasukkaisia tummalle. Niitä on nyt useampia", lisäsi Sonja itsetietoisesti, "mutta hän ei varmaankaan tahtonut ilmaista niitä, etten tulisi itserakkaaksi. Emmeköhän lähtisi käymään hänen luonaan?"
"Miks'ei, olisihan se lystiä. Mutta luuletko, ettei hän tunne sinua?"
"Ei hätää, kun ei pelkää! Minä noidun itseni toiseksi. Hokus, pokus, filiokus."
"Minäkin pukeudun muuksi — Saaraksi!"
"Lähdetään tänä iltana. Tällaisessa sumussa ei meitä kissakaan tunne.
Joudutko valmiiksi kello yhdeksäksi, niin tavataan meidän portilla."
"Kyllä joudun. Mutta — eikö se ole tyhmää?"
"Mikä?"
"Uskoa taikoja."
"Eihän sinun tarvitse uskoakaan. Minä vain mainitsin sinulle, että kaikki sattui ihan paikalleen."
Oli tosiaankin rajattoman jännittävää saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ja Barbron mieltä hykähdytti salainen ihastus, kun hän pukeutui Saaran mustaan pyhäpukuun ja pani päähänsä pienen harmaan huopahatun. Se oli kuin alassuin käännetty emaljoitu pannu. Varsikin siinä oli, suoraan ulospäin törröttävä nauhasilmus.
Mutta Barbron valepuku ei ollut mitään verrattuna Sonjan asuun. Hän oli muuttanut hienon olentonsa pieneksi porvarisrouvaksi, jolla oli sileäksi kammattu tukka ja nukkavieru kapottihattu, jotapaitsi hän oli hommannut itselleen naurettavan pienen muhvin.
"Olepas hyvä ja katso, että olen laillisesti vihitty", nauroi hän näyttäen Barbrolle riemumielin kahta sileää sormusta. "Kaksi kruunua kappale; huikea hinta. Ja nyt — oraakkelin luokse!"
Sonja pääsee ensin sisälle, ja sillä aikaa kun hän on sibyllan kaikkein pyhimmässä, istuvat Barbro ja kirjava kissa kumpikin tuolillaan pienessä keittiössä. Kissa haukottelee lakkaamatta, ja kohta seuraa Barbro sen esimerkkiä, sillä eipä täällä ole totisesti mitään, mikä pitäisi mielialaa virkeänä. Kattolamppu tuikuttaa unisesti savuttuneesta katosta. Ainoan ikkunan edessä olevassa vetokaihtimessa on kylläkin nähtävänä maisemakuva, matta Barbro pääsee heti selville, ettei kallellaan oleva kirkko, kärpästen kirjailema linna ja jättiläismäinen ritari aivan piskuisen hevosen selässä tarjoa paljoakaan katsomisen arvoista.
Vihdoin Sonja tulee ulos ja kuiskaa:
"Hän hoksasi petoksen ja on äkäinen kuin ampiainen."
"Mitäs sipinää ja supinaa siinä pietään", ärhentelee akka. "Pahalainen minut periköön, jos tässä rupian tytönkutjakkeihen narrattavaksi. Jos on meininki tulla sisään, niin passaa tulla."
"Kiitos", sanoo Barbro aika hämillään ja menee äkäisen sibyllan kanssa pieneen huoneeseen, jossa on sakea ilma, korkeaksi laitettu vuode, ompelukone, kaksi piironkia, sohva, ameriikkalainen keinutuoli ja neljä tavallista tuolia.
Pöydällä sohvan edessä on kohtalon kirja: huomattavasti rasvoittunut korttipakka.
Sibylla, katsoo terävästi Barbroon pannessaan hänet tekemään kaikki muodolliset temput, nostamaan, vetämään kortteja j.n.e.
Sitten hänen päähänsä välähtää jokin ajatus ja hän mutisee: "Ei sinun reposi minun kanaani kaappaa."
Hän laskee hyvin tarkkaan ja levittää kortit. Sitten hän sanoo:
"Teijän miespuol' on teille uskoton. Hän rakastaa enemmän sitä luuttua, joka vast'ikään tästä läksi. Mutta sellaisiahan ne miehet on. Työ saatta iloa vanhimmasta pojasta, ja niitä näyttää tulevan niitä lapsia yheksän, kymmenen, ennenkuin kuoletta."
"Mutta — minä en ole naimisissa", virkkaa Barbro tahtomattaan.
"Soo-o, vai ette", sano akka suuttuneena. "Ei tietystikään, ei. Mutta tästä näkyy kuitennii, mitenkä se asia oikeastaan on. Näissä käsissä on ollunna monen ihmisen elämä ilmoitettuna. Ja olkaa hyvä, rouva, elkääkä konstailko, muuten ei kortit sano mittään. Niinkuin en minä älyäisi, että työ ootta vaihtanna osat ja että tuo tuolla on lainanna sormukset ja kaikki rouvalta. Mitäs siitä sanotta, häh? Kortit ei valehtele, siitä ei piäse mihinkään."
Barbro purskahtaa niin raikuvaan nauruun, että kortit pölähtävät ylös pöydältä. Hän syöksyy ovelle ja siitä ulos kissan ja Sonjan luo. Hänen on aivan mahdoton hillitä nauruaan.
Kun vain akka ei olisi ollut niin tuiman vakavan näköinen ladellessaan hassutuksiaan! Kylläpä oli ihana oraakkeli!
Sonja sai maksaa onnistumattoman istunnon, sillä Barbro livisti pakoon porttikäytävään. Sonja kertoi tultuaan, että "se siellä sisällä" oli sanonut, ettei hän ole ottanut, penniäkään säädyllisiltä ja siivoilta ihmisiltä, ei vaikka. Eikä Sonja saanut luulla ensinkään, että hän nytkään ottaa "onnentähden" vuoksi. Mutta kun kaksi kujeilijaa töytää hänen kunnialliseen kotiinsa juuri silloin, kun hän aikoo käydä levolle, niin oli kohtuullista, että he antavat jonkun korvauksen sopimattomasta käynnistään.
"Ja sitten minä annoin hänelle kolme kruunua", lopetti Sonja selostuksensa, "sillä näetkös, minä aion käydä hänen luonaan vielä kerran, mutta tavallisessa puvussa. Hän osaa povata hyvin, jos tahtoo."
"Erinomaisen älykkäästi", pistelee Barbro. "Kuinka voit uskoa mokomaa lörpötystä?"
"Älä puhu mitään, ennenkuin sinulle povataan kunnollisesti, Babi."
"Paljon kiitoksia, minun puolestani riittää. Olen saanut tietää, että 'miespuoleni' on uskoton ja että vanhin poikani on erinomaisen toivorikas lapsi. — Oo, minä nauran itseni kipeäksi."
Ja paljon myöhemminkin, kun Barbro oli eronnut Sonjasta ja harjasi hiuksiaan yöksi, täytyi hänen laskea harja kädestään antaakseen naurun pursua tulvanaan muistellessaan sibyllan viisasta ennustustaitoa.
Mutta Sonja kävi uudestaan vaatimattoman ennustajan luona ja kertoi innostuneesti Barbrolle, että nyt vasta hän oli saanut tietää oikean kohtalonsa. Ja olipa tosiaankin ihmeellistä, että kaikki toteutui niin tarkalleen, kuin hän oli kuvitellut.
Hän joutuu onnellisiin naimisiin ja saa mainion hienon kodin erääseen kaupunkiin, jossa on paljon kirkkoja ja torneja ja katuja. "Se on tietysti Tukholma", sanoo Sonja, "sillä Uno tahtoo, että asetumme sinne".
Barbro pysyi edelleenkin hyvin epäilevällä kannallapa kuunteli Sonjan ihastunutta kertomusta hieman lystikkäästi ja ivallisesti hymyillen.
"Ja tiedätkö — hän ennusti minulle auton", jatkoi Sonja, "ja pappa onkin sanonut, että hän antaa sen minulle lahjaksi, kun meidät pannaan kuulutukseen."
"Sepä oli varsin anteliasta, että eukko tarjosi sinulle ajoretkenkin", nauroi Barbro. "Mutta eikö hän povaa milloinkaan muuta kuin naimisia ja sen semmoista?"
"Ei — mitäs muuta sinä tahtoisit?"
"Jotakin todellista, joka tapahtuu — joka koskee tulevaisuutta."
"Tulevaisuuttahan se on sekin."
Barbro ravisti päätään.
"Se on niin — niin joutavaa joka tapauksessa."
"Minäpä luulen, että sinä olet nyt juuri varsin taipuvainen tuohon joutavuuteen. Et kai tahtone kieltää, että olet koko lailla verliebt U.F. nuorempaan."
Barbro vaipui ajatuksiinsa. Hän seisoi huoneensa ikkunan ääressä ja katsoi murattiköynnöksen peittämään seinään. Hänen katseensa tunki syvälle tuon vihreän alle, niinkuin se olisi ollut verho, minkä hän toivoi nousevan ja näyttävän hänelle yhtä tai toista.
"En tiedä", sanoi hän hiljaa. "Minusta olisi vaikeaa kulkea yhden ihmisen kanssa koko elämän halki."
"No sinähän se vasta hieno olet, Babi. Kuinka sinun mielestäsi pitäisi olla?"
Sonja virui sohvalla ja suihkutti hajuvesipullosta orvokintuoksua hänen kasvoilleen.
"En tiedä."
"Minä otan sinut siipieni suojaan, pikku Kananjalka. On selvää, että me julkaisemme kihlauksemme yht'aikaa ja menemme yht'aikaa naimisiin. Ja meillä pitää olla kokonainen parvi morsiustyttöjä ja sulhaspoikia."
"Minä tahdon mieluummin olla morsiustyttönä ensin sinun häissäsi,
Sonja."
"Ja lausua runoja ja sotkeutua tahi pulskahtaa johonkuhun
Urdar-kaivoon!"
"Eipäs."
"Niin, tottapa tästä selvitään. Vielähän meillä kummallakin on vapaa valinnan valta."
"Onko sinullakin?"
"On, ei minulla ainakaan vielä ole kultakahletta. Mutta ensi vuonna sen saan, vakuutti povari."
"No sittenhän se on aivan varma asia", hymähti Barbro. "Minäkin odottelen, että vanhin poikani varttuu siksi ja täyttää äidilliset toiveeni."
"Älä puhu taas noita tyhmyyksiä", sanoi Sonja ärtyisästi.
"Äläkä sinä kehu oraakkeliasi, sillä tottahan älyät, että se on hupsutusta."
"Eipäs", sanoi Sonja onnellisesti hymyillen. "Hän ennustaa oikein — jos tahtoo."
X.
KEVÄT ON TULLUT.
Nyt on kevät — reipas, elämäniloinen kevät. Oikukas huhtikuu, tyttöletukka kuukausien joukossa, on pelkkä muisto, ja sisäikkunat ja talvivaatteet ovat saaneet ylenkatseellisen matkapassin.
Tänään tapahtuu tuo aiottu kevätretki Röstångaan ja Skäralidiin. Siitä sukeutuu tavallaan niiden nuorten erojaisjuhla, jotka ovat olleet yhdessä muutamia onnellisia kuukausia, sillä herra ja rouva Thomas vaativat Sonjansa takaisin niin väleen kuin suinkin. Vilkas Aimée-rouva on kirjoittanut tyttärelleen, että koti on "triste à mourir sans la chère enfant". Ja hän on luetellut kokonaisen sarjan odottavia huvituksia.
Isoäiti haluaa takaisin Flodaan. Hänen mielestään kevät on siellä ihmeellisempi kuin missään muualla, ja hän on saanut Bertingin huonekunnalta luvan pitää Barbroa luonansa syksyyn, jolloin perheen levottomin ja seikkailevin jäsen aiotaan lähettää johonkin täysihoitolaan.
Barbro on saanut palavan opinhalun eikä hän lyö laimin ainoatakaan luentoa, niin monta rautaa kuin hänellä onkin tulessa. Mutta ne, joilla hän on käynyt, ovat nyt päättyneet, ja kesällä hän saa uusia virikkeitä. Inger Thomas on ehdottanut, että hän tutkisi kansaa. "Mutta se on sinun tehtävä sydämelläsi, Babi", sanoi hän. "Silloin huomaat varmasti, että saat hyviä ja hauskoja tuttavuuksia."
Kaikkien Bertingin tyttöjen aikomus on kokoontua juhannukseksi isoäidin luo, ja he ovat hyvin mielissään, että vaikka Birgit on naimisissa ja Elsa oppinut medisiinari, he saavat ilakoida kuin lapset kaikilla vanhoilla tutuilla temmellyspaikoilla. Birgitin ja Elsan suloisimmat nuoruudenmuistot ovatkin Flodan tuuhean puiston kätköissä, ja he tapaavat ne aivan varmaan vilpittömän kiitollisina siitä, että elämä on pettänyt vain ani harvan heidän unelmistaan. —
Lundin rautatieasemalla seisoksii kaksitoista nuorta, kahdeksan valkolakkista, joista kuudella miespuolella ja kahdella nuorella naisella on yliopiston tunnusmerkit. Nämä ovat ne kaksitoista, jotka istuivat pöydässä Barbro Bertingin päivällisillä. Isoäiti ja rouva Harring tulevat myöhemmässä junassa. He eivät jaksa kavuta Skäralidin mäkiä, vaan ovat antaneet nuorille vapaan valtuuden samoilla ympäri mielensä mukaan, kunnes päivällinen tarjotaan Röstångan vanhassa, kodikkaassa kievaritalossa kello viisi.
Sonja ja Uno Freide osoittavat ujostelematta, että he suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, ja vaikk'ei Sonja jätä nauttimatta muidenkaan seurasta — huokaileva ja kuiskaileva tunnesalamyhkäisyys on hänelle vierasta — huutaa hän innokkaasti, kun he sijoittuvat junaan, Unoa luokseen.
"Totta kai käsität, että sinun pitää istua tässä ja sivistää minun sieluani maisemakuvailulla. Ja jottei olisi vaaraa, että joudun vaillinaisesti ravituksi, on sinun sitäpaitsi hankittava minulle suklaanamusia. Olet koko peto, jos olet jättänyt ne ostamatta."
Uno vetää riemuitsevin elein päällystakkinsa povitaskusta ison pussin, mutta samassa Sonja kirkaisee ja varjelee hädissään pukuansa kookkailta, paksuilta, ruskeilta pisaroilta, jotka raskasmielisen totisina valuvat pitkin pussia.
"Onpa ollut liian vari suklaalla Unon sydämen lähettyvillä", nauraa
Lisa Harring. "Sulaa! Hyi, viskaa pois, ennenkuin kaikki vuotaa ulos."
Uno on hyvillään siitä, että hänen pukunsa on ruskeapohjainen, ja heittää koko kallisarvoisen herkkupussin vaunun ikkunasta ulos.
"Saanko istua tässä sentään", kysyy hän Sonjalta, "vaikka olenkin tehnyt vararikon?"
"Minä luulin, että teidän keskenne oli jo kaikki tavara yhteistä", huomautti Urban, joka näyttää erinomaisen hienolta harmaassa englantilaisessa puvussa ja hoikka kävelykeppi kädessä.
"Missä ihmeessä saisi istua, ettei paistuisi elävältä?" voihkii Viveka
Harring. "Ei ole mikään nautinto ajaa junassa tällaisella helteellä.
Kas, tässäpä on suloista. Yhdelle vielä sija varjossa!"
"Kenties minulle?" kysyy Holger Boye. "Vai arveletteko, että tulee liiaksi painoa hauraalle laudalle?"
"En kai minä mahda olla niin suunnaton koljo", vastaa Viveka pisteliäästi, mutta näyttää varsin rehevältä valkeassa sheviottipuvussaan.
"Paljonko painatte?" kysyy Holger Boye. "Minä puolestani saan kiittää skoonelaisen maaemon anteliaisuutta seitsemänkymmenenkahdeksan kilon maallisesta majasta. Se on aivan liikaa ystävällisyyttä yhdelle pojalle, mutta ilokseni voin todeta, etteivät tyttäretkään silti jääneet aivan osattomiksi."
"Viveka ei koskaan punnituta itseään", selitti Lisa.
"Mitäpä turha toimittaakaan", nauraa Viveka. "Minun on hyvä näinkin enkä tahdo rehkiä ja kiduttaa itseäni nälkäkuureilla."
Holger Boyella on valtavan iso kasvipönttö, sillä hän toivoo löytävänsä jotakin harvinaista Nackorpin laaksosta tai ylhäältä Skäralidin metsästä. Mutta Barbron kasvientutkimishalu on tänään tipotiessään. Jos hän poimii kukkia, niin hän tekee sen vain koristaakseen niillä itseään tai päivällispöytää tahi saadakseen jotakin hyväiltävää, hypisteltävää käteensä ja antaa niiden sitten mennä menojaan kuin omien mieliala-perhojensa.
Vahti on myös päässyt mukaan ja saatu oikein samaan vaunuun. Se istuu penkillä Barbron vieressä. Pää lepää mukavasti hänen käsivarrellaan, ja pehmeä, valkea töyhtöhäntä heilahtaa silloin tällöin, kun emäntä virkkaa: "Sinä olet viisas ja pai koira, olethan?" ja likistää sitä innokkaasti.
Kandidaatit Sterner ja Urnström ovat kumpikin toivottomasti rakastuneet Sonjaan ja ovat yhteisessä onnettomuudessaan niin hyviä ystäviä, että seisovat ulkona vaununsillalla kädet toistensa kaulassa ja keskustelevat kansantaloudesta, koska he aikovat suorittaa siinä aineessa tutkinnon.
Inger Thomas, Elsa ja Einar huvittelevat keskenään akateemisilla knoppikysymyksillä ja kaskuilla, ja raikuva nauru kajahtaa tuon tuostakin.
"Olette kai kuulleet, kuinka vanha ukko Bore [Tunnettu professori
Borelius vanhempi. — Kuollut.] ei päässyt kotiinsa?" kysyy Einar.
Tytöt eivät ole sitä kuulleet, ei ainakaan Elsa, ja Inger on niin tottunut kuuntelemaan mielellään kerran toisensa perästä vanhoja lundilaisia juttuja, että hän pistää muistinsa kynttilän vakan alle. Vastaleivotut ylioppilaat tahtovatkin mielellään näyttää, että ovat jo perehtyneet asioihin, ja kertovat suurella nautinnolla. Ingeristä tuntuu, että hän on nähnyt jo parin miespolven vaihtuvan Absalonin kaupungissa, mutta hän itse ei voi ajatella asuvansa muualla kuin tuossa isossa vanhanaikaisessa, talossa hämyisen kadun varrella, missä talvipimeä tulee aikaiseen, ja missä jokainen kevät lahjoittaa nuorta ja uutta kauneutta vanhan puutarhan selja- ja puksipuille ja vihreäripsuisille, ylvään kookasvartaloiselle akasialle.
Harringin tytöt, Barbro ja Urban haluavat myös kuulla jutun, ja Einar aloittaa oitis.
"Se oli, nähkääs, niin, että Boren ovella oli kirjoitus: Tavataan kello 9-10 ap. Kerran oli professori ollut ulkona, hän oli lähtenyt aamulla ja tulla raahusti kotiin puoli yhdentoista aikaan pää täynnä syväoppisia mietteitä. Hän pysähtyi ovensa eteen ja sanoi: 'Jaha — vai niin — tavataan kello 9-10'. Sitten hän katsoi kelloonsa ja huomasi sen olevan koko lailla enemmän. 'Jaha — vai niin — hän ei olekaan nyt kotona. Pitänee tulla toisen kerran.'"
Kaskut ja ilonpurkaukset vuorottelevat yhtä mittaa. Kaikki ovat kuulleet jotakin lystikästä omituisista vainajista, ja lämpimässä vaunussa surisevat mehiläiset, jotka kohta hurahtavat lentoon pesästä.
"Tahtoisinpa tavata jonkun tuollaisen omituisen henkilön", sanoo
Barbro. "Luulen, että voisin heti rakastua sellaiseen ihmiseen."
"Maltahan, kunnes Boyesta tulee professori", ehdottaa Einar. "Hänellä on kieltämättä eräitä edellytyksiä."
"Naissydänten valloittamiseen, niinpä kyllä", myöntelee Holger. "Ja tyydyttääkseni sinun kiihkeää omituisuuden-kaipuutasi, Barbro, uskallan heti ryhtyä tuumasta toimeen ja ehdottaa, että täksi päiväksi vaihdamme päähineitä. Tuollainen myllynratas kuin sinun hattusi mahtaa olla koko mukava telttakatos."
"Miks'ei, jos vain rohkenet. Minä kyllä mielelläni pidän ylioppilaslakkia", huudahtaa Barbro ihastuneena. Koko ajan toissayöstä saakka, joka oli huhtikuun viimeinen ja jolloin ylioppilaat Lundagårdin puistossa laululla tervehtivät kevään tuloa ja panivat valkolakit päähänsä, on hän salaa toivonut saavansa pitää sellaista vain yhden päivän.
Holger Boye näyttää tietysti perin hullunkuriselta ohuessa, valkoisessa pitsihatussa, jossa on koristeena helakka ruusu sivulla ja pitkät, riippuvat samettinauhat, mutta Barbro sitävastoin on kerrassaan viehättävä ylioppilasneitonen ja nauttii lapsellisesti tästä "keksinnöstä".
Asemalla maalaiset katsoa töllistelevät pyylevää nuorta herraa, jolla on päässä naisen hattu, mutta Holger Boye ei piittaa pienestä uteliaisuudesta.
Hattu keikkuu kallellaan hänen päälaellaan, kun hän taivaltaa jyrkkiä rinteitä ylös. Samettinauhat takertuvat orjantappurapensaisiin ja kietoutuvat puihin.
"Tällaiset hatut pitäisi vakuuttaa tapaturman varalta", tokaisee hän, kun ilmava pitsi käy huolestuttavan harseaksi oksiin kiertyessään. "Onko tämä päivän uutuus, Barbro?"
"Ei ole, vain vähän laitettu ja somistettu. Mutta jos turmelet sen, saat antaa jotakin korvaukseksi."
"Mitäs haluat — tarjoan itseni, ellen vie liiaksi tilaa?"
"Minunhan asiani on ehdottaa. — Ai, nyt se taas takertui", nauraa Barbro. "Kuules, Holger, minun mieleni tekee täytettyä tarhapöllöä. Sen saat minulle hankkia."
"Ensin kompassi, sitten serenaadi ja sitten tarhapöllö. Sinun henkinen kehityksesi käy vähän kankeasti, Mignon, mutta minulla on vielä heikko toivonkipinä, että sinä kypsyttelet ja kehittelet yleishyödyllisempää harakkaluonnetta tavoittelemaan sitä, mikä kiiltää ja kimaltaa."
"Sinun on kovin vaikea puhua vakavasti."