IV.
SOKERILEIPURILLA.
Kaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten. Taistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä jättämään koiransa kotiin.
Ainan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän oli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa suori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja jouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti ja Barbro lähteä matkaan.
Barbro seisoi täysissä pukimissa ikkunan edessä salissa. Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu alhaalta automobiilin törähdys ja sitten se vie heidät asemalle. Ehkäpä joulunvietto Gitan luona onkin hyvin hauskaa. Ja Tukholma voi tarjota kaikenlaista ajanvietettä. Hän iloitsi, kun pääsee luistelemaan Stadionille ja laskemaan mäkeä Djursholmiin, missä serkut asuvat. Setä Knut ja täti Tora pitävät varmaankin hauskat kestit, ja sitten hän oli päättänyt käydä museossa tutkimassa keramiikkaa. Hän ei jouda mitenkään kuluttamaan aikaansa liian paljoa Gitan ihmelapsen Rigmorin tahi Gerdan kaksoisten parissa.
Kimeä huuto ja jymähdys herättivät Barbron ajatuksistaan. Mitä ihmettä se oli? Eiköhän vain Ulla-täti ruikuttanut välikössä, salin viereisessä huoneessa, missä hillopurkit, leivät ja muut semmoiset sekä tavattoman iso liinavaatekaappi sijaitsivat?
Vaikerrus ei tauonnut, ja Barbro juoksi hätään. Näky oli kamala. Ulla-täti virui merkillisessä käppyrässä lattialla, ylt'yleensä veressä, joka juoksi ristiin rastiin pieninä puroina. Kahden särkyneen pullon vihreänruskeita kappaleita kiilui hyllynreunalla, ja Ulla-tädin kädessä törrötti hartsilla tulpittu pullonkaula, joka luultavasti oli samaa alkuperää kuin särkyneet kappaleetkin.
"Voi-voi-voi, selkäni on poikki ja molemmat jalat katkenneet", huusi
Ulla-täti, "nyt ei minusta enää tule ihmistä".
Barbro huomasi samassa, että se, mitä hän oli luullut vereksi, oli kirsikkamehua, ja kun hän näki, että täti vaivatta oikaisi oikean jalkansa, oletti hän, ettei ainakaan se ollut loukkautunut.
"Hae apua, voi-voi-voi", vaikerteli täti, "ota kiinni kädestä, koetan nousta! Ai, älä siitä kädestä, sekin taitaa olla poikki. Voi, hyvä Isä, olin ottamassa hyllyltä kirsikkaviinapulloa reumatismiini, voi-voi-voi, ja aioin panna — ai-ai — sen — ai-ai-ai — matkalaukkuun, mutta silloin lipesin. Voi, miten se oli kauheaa; kaikkeen sitä ihminen joutuukin."
"Onko täti loukkautunut? Tätihän voi liikuttaa molempia käsiään ja jalkojaan", sanoi Barbro.
"Olenko muka loukkautunut! Olen mäsänä koko ihminen, tokihan sen tuntee. Tokko — ai-ai-ai — tokko lienee ainoatakaan eheää luuta ruumis-parassa."
Haettiin lääkäri, joka selitti, että neiti Berting oli saanut pari aivan vaaratonta ruhjevammaa ja että vasen ranne oli hieman nyrjähtänyt. Koko kommellus selviäisi parin viikon kuluttua.
Ulla-täti oli kuitenkin niin kuohuksissaan, että uikutti kuin pieni tyttö.
"Nyt minä saan maata tässä yksinäni ilman ainoatakaan rakasta lasta. Poloisia ovat kaikki vanhat, kun heillä ei ole lapsia, jotka heitä pitävät rakkaina. Voi, kuinka tyhjäksi ja autioksi koti jää! Ei joulukuusta eikä kynttilöitä!"
Tukkukauppias näytti jonkun verran hermostuneelta. Ei voinut enää olla puhettakaan, että he olisivat joutuneet lähtemään yöjunassa. Nyt he ehtisivät perille vasta myöhään jouluaattona, mikä suututti häntä monesta syystä. Hän sanoi kuivahkosti:
"Olen jo hankkinut luotettavan hoitajattaren."
"Ventovieraan, sellaisen, jolla ei ole ainoatakaan yhteistä muistoa minun kanssani. Ja miten paljon minä iloitsinkaan joulusta!"
Barbro seisoi ääneti tädin sängyn jalkopäässä. Hän ei ollut ymmärtänyt Ulla-tätiä milloinkaan niin hyvin kuin tänä hetkenä. Hänen mielensä heltyi ja lämpeni nuoren sydämen joustavasta hehkusta. Hän keskeytti äkkiä tädin hiljaisen vaikertelun sanoen:
"Minä jään mielelläni tädin luokse." Barbro muisti erään joulun, jolloin hän oli ollut tuhkarokossa ja Ulla-täti oli eristäytynyt muista istuakseen hänen luonaan ja kertoakseen satuja. Ne olivat tosin olleet hirveän kuivia ja opettavaisia, mutta Ulla-täti ei osannut muita, ja lukeminen oli mahdotonta, koska huoneessa täytyi olla pimeää Barbron silmien tähden. Kiitollisuus oli Barbron hyvä ominaisuus, ja hän tunsi olevansa oikein onnellinen saadessaan osoittaa sitä. Kun Ulla-täti muuten aina ärisi, niin se suututti, kyllästytti ja uppiniskaistutti Barbroa, mutta nyt näyttivät vanhat, kuihtuneet kasvot valkealla pieluksella niin rauhallisilta ja lempeän sovullisilta, että Babi oli pelkkää hellyyttä.
"Sinä siis aiot jäädä kotiin, Babi", sanoi herra Berting kahden vaiheilla. "Se olisikin parasta, ja voithan korvata vahingon uutenavuonna. Milloin tahansa saattaa ilmestyä tilaisuus päästä lähtemään."
"Minua surettaa Babin tähden", huokasi täti hervottomasti. "Minusta olisi kyllä hyvä, jos joku pikku tytöistäni olisi täällä luonani, mutta kun en ole heidän äitinsä, niin en voi vaatia, että he uhraavat mitään minun tähteni."
Barbro sanoi vielä, että hän mielellään luopuu matkasta. Hän oli jo alkanut sommitella ajatuksissaan sairaan huoneeseen pientä joulukuusta, jossa olisi sieviä vahakynttilöitä, tähtiä, kultalankahapsia ja hopeakiteitä. Ja sitten hän lukee tädille jotakin niistä Flygare-Carlénin paksuista romaaneista, joita tädillä oli kirjakaapissaan, ja kyselee tädin lapsuutta ja nuoruutta, vaikka hän ei välittänyt tuon taivaallista siitä, kuinka ihania ihmiset ja maailma olivat siihen aikaan olleet.
Herra Bertingiä vaivasi ajatus, mitä tehdä. Hänenkään mielestään ei asia ansainnut pitkiä puheita. Barbro oli jo niin vanha, että hänen täytyy tietää mitä tekee, eikä ollut ollenkaan vahingoksi, että hän oppii ajattelemaan muitakin. Hän saapuu kohta uutenavuotena takaisin ja toimittaa sitten tyttärelleen jotakin hauskuutta. Sentähden hän ilmoitti, että Babi saa jäädä kotiin, kun kerran haluaa.
Tuskin tarvinnee mainita, että Ulla-tädin kärtyisyys uudistui, niin pian kuin hän huomasi, että hänellä oli joku, jolle voi olla kärtyinen, ja silloin Barbro väsyi. Hänen iloinen velvollisuudentunteensa laimeni. Hoitajattaren sanomattoman kärsivällinen naisellisuus ärsytti häntä, ja hän vetäytyi Vahdin ja oman itsensä seuraan.
Eräänä päivänä hän pistäytyi erääseen sokerileipomoon, jossa ilmoitettiin myytävän kotitekoisia nekkuja ja marsipaania.
Barbro oli oikea herkkusuu, ja sokerileipomot olivat alituisena houkutuksena hänen tiellään.
Uuden sokerileipomon tiskin takana oleva vaalea tyttönen saattoi olla muutamia vuosia vanhempi kuin Barbro. Hän näytti itkettyneeltä, mutta vaikka silmät ja sievä nenä olivat punehtuneet ja turvoksissa, tunsi Barbro saaristossa vietettyjen kesien aikuisen leikkitoverinsa, kalastajaperheen Olenan, joka oli opettanut Bertingin tyttöjä soutamaan ja perää pitämään. He olivat olleet mainion hyviä ystäviä, ja Barbro paistoi kuin aurinko, kun hän huudahti:
"Päivää, Olena! Kah, täälläkö sinä olet! Tunnet kai minut?"
"Tokihan minä Babin tunnen — neiti Barbron, piti sanomani."
"Älä viitsi olla olevinasi — Babihan minä olen sinulle. Oletko täällä?"
"Olen, aamusta iltaan."
"Saatko syödä makeisia niin paljon kuin mielesi tekee?"
"En tiedä. En välitä mokomasta roskasta. Minun on vain ikävä — ja pahinta on sunnuntaisin, kun aurinko paistaa. Silloin mieli palaa saaristoon ihan menehtyäkseen. Mutta mihinkäs tästä joutaa? Yhden aikaan on tultava ja oltava kello kymmeneen asti." Olenalla oli ilmeisesti tarve saada keventää sydäntään, sillä vedettyään välillä henkeä hän jatkoi yhtä kyytiä. "Sain luvan matkustaa kotiin huomenna, ja eräs tuttava tyttö lupasi tulla tänne minun sijaani, mutta näkyy narranneen, ja nyt en pääse mihinkään, vaikka siellä on kotona häät ja kaikki."
"Pitääkö sinun avata ja sulkea puoti ja ottaa myös kassa huostaasi?"
"Ei, sen tekee rouva itse. Hän on kerrassaan kiltti ja kunnon ihminen, mutta ei anna ollenkaan vapautta. Ja kun juuri se Kalle pitää huomenna häitään. Hän on komein kaikista veljeksistä, sillä hän on viinuri ja hänellä on niin hieno käytös, kun hän sanoo 'olkaa niin hyvä'. Hän ottaa Nilssonin Karinin. Morsiamella on kruunu ja se tanssitaan pois."
Barbro tiesi hyvin, että Nilssonin Karin oli kalastajanaapurin tytär saaristosta ja että heillä oli pulska, äsken rakennettu tupa. Niin että häistä lupasi tulla komeat. Turvonneiden silmäluomien alla kiiluivat ja välkkyivät Olenan silmät kuin kiilloitetut tinanapit, kun hän kuvitteli kaikkea komeutta.
Barbro oli ottanut kaksi leivosta lautaselle ja pistänyt ne myös poskeensa. Nyt hän löi pontevasti lusikalla lautasen pohjaan, niinkuin se olisi ollut kilpi, ja sanoi:
"Sinä pääset Kallen häihin, Olena."
"Millä ihmeellä? Ei, kiitos kaunis."
"Ja valkeat sormikkaat saat käsiisi. Saat leikata ne auki kämmenpuolelta, jos ovat ahtaat, ei se näy. Ja sinisen nauhan tukkaan ja pitsikauluksen. Mitäs siihen sanot?"
"Niin, mutta ystävä rakas, en minä sinne pääse sittenkään."
"Ei hätä tämän näköinen, Olena. Tunnen erään luotettavan henkilön, joka on valmis olemaan täällä huomenna sinun sijastasi."
"Kuka hän on?"
Barbro osoitti riemastuneena itseään.
"Siitä ei tule kerrassaan mitään", huudahti Olena hämillään.
"Mikäs sinun oikean sijaisesi nimi on?"
"Gladys Svensson."
"Herrasnimi! Tässä näet siis yhden päivän Gladys Svenssonin. Onko rouva hyväksynyt minut — Gladys Svenssonin?"
"On kyllä, sillä Gladys on palvellut viisi vuotta sisarensa puodissa Ulricehamnissa, vaikka rouva ei vielä ole häntä nähnytkään; Gladys on ollut täällä kaupungissa ainoastaan pyhäiseen aikaan."
"Sehän sopii mainiosti, mutta sinä et saa hiiskahtaakaan rouvalle,
Olena!"
"Niin, mutta — sittenkään ei —"
"Älä lörpöttele! Opeta vain minua! Harjoitellaan tänä iltana. Minulla on kieltämättä varsin monivuotinen ja — jokapäiväinen kokemus sokerileipureista, niin että siitäkin näkee, ettei ole pahaa, jossa ei olisi jotakin hyvääkin."
Barbro oli tavattoman ihastuksissaan näin odottamattomasta yksitoikkoisuuden keskeytyksestä. Hän ei ollut peloissaan, että joku hänen tuttavistaan kävisi puodissa ja tuntisi hänet. Useimmat olivat matkoilla, ja muuten hän saattoi olla vakuutettu siitä, ettei kukaan kaupungin herraspomoista käy pienessä nurkkapuodissa sunnuntaina ostamassa mitään.
Tästä varmuudesta huolimatta oli tietysti erinomaisen jännittävää astua tiskin taakse ja olla Barbro Bertingin sijasta Gladys Svensson Ulricehamnista. Hän melkein jo katui kauppojaan, kun hän sunnuntaina iltapäivällä seisoi yksinään pienessä puodissa, missä karamellit uneliaina kököttivät purkeissaan, leivokset laiskoina lojuivat alustoillaan, sähkölamput paloivat puolitorkuksissa ja kassakone sai nauttia melkein häiritsemätöntä sunnuntailepoa.
Kokonainen katras pikkupoikia ryntäsi puotiin. Kaikilla oli tohiseva nuha, ja pienin punatukkainen solkkasi omasta ja toveriensa puolesta:
"Taitko viijellä äylillä paakeltiinimuluja?"
Barbro tirkisti ihmeissään. Myytiinkö murujakin? Sitä hän ei ollut tullut milloinkaan huomanneeksi, mutta äkkiä hän muisti nähneensä, että neidit olivat täyttäneet paperituutteja jollakin, mitä he olivat ottaneet eräästä isosta laatikosta.
Hän etsi ja löysi, kaatoi pussillisen kukkuroilleen ja sai palkaksi anteliaisuudestaan epäilevän kysymyksen:
"Onk ne oikeita muluja?"
"Tietysti", selitti Barbro reippaasti, "ja kun nyt on sunnuntai, niin saa jokainen teistä piparkakun kaupantekiäisiksi. Montako teitä on — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi."
"Minulla on titko ulkona" piipitti punatukkainen, "ja hänellä on kakti telkkua".
"Kokonaiset sukulaiskestit", nauroi Barbro. "Tässä on, mutta nyt hyvästi äläkä yllytä tänne toverejasi, sillä piparikakkuja en enää anna."
Rehvanat ryntäävät ulos. Ovessa kysäisi viimeinen merkitsevästi:
"Onk' neiti nyt aina täällä?"
"En ole, ainoastaan tänään."
Taas pitkä väliaika. Sitten tuli kaksi tirskuvaa ryökkinänalkua, jotka halusivat syödä torttuja. He olivat niin iljettävän nenäkkäitä ja olevinaan, että Barbro toivoi heidän menevän sinne missä pippuri kasvaa, ja he puhuttelivatkin häntä häikäilemättömän rehentelevästi:
"Eikö teillä muita torttuja olekaan? Nämä ovat kuin pohjanahkaa."
"Antakaa meille samppanjamehua, mutta älkää lämmittäkö sitä hellalla!"
Ja he antoivat kymmenen äyriä juomarahaa! Tällainen tapaus ei ollut johtunut Barbron mieleen. Kun hän näki pienen lantin kiiltävän tarjottimella, rupesi häntä äkkiä itkettämään. Luulivatko he, että hän on tavallinen —?
Hän nakkasi päänsä taaksepäin ja näki silloin vihaa kiehuvan koko minänsä suuresta kuvastimesta. Hän oli vetänyt kiharaisen tukkansa niin tasaiseksi, että oikein kiristi, ja hankkinut vartavasten kovan kiiltokauluksen ja kravatin avokaulan sijaan, kuten hänellä tavallisesti oli. Hänestä itsestään oli tuntunut tällä tavoin pukeutuessaan, että hän oli Kristina Petterssonin, keittäjättären sisarentyttären, näköinen. Barbro Berting ei ollut tämän näköinen.
"Noo", sanoi hän nyökäten, "mitäs turhia harmittelemaan!" Pienet, välkehtivät kasvot hymyilivät valoisasti ja veitikkamaisesti. "Neiti ei saa olla liian kopea, kuuletko!"
Aika hankalaa oli ollut päästä karkaamaan kotoa. Hän oli sanonut tädille menevänsä aamupäivällä käymään "nannan", heidän entisen lapsenhoitajattarensa luona ja sitten ehkä Märta Ingelsenin, entisen koulutoverinsa luona.
Nannan luona hän oli istunut vähän aikaa ja sitten soittanut kotiin. Täti itse ei onneksi voinut tulla puhelimeen, sillä hän oli vuoteessa. Ja silloin Barbro sanoi aivan koppavasti: "Sanokaa Ulla-tädille terveisiä, etten tule kotiin ennen puolta kymmentä". Yhdeksän aikaan oli puodin omistajattaren määrä tulla hänen sijaansa.
Kolme rouvaa pyörähti puotiin ja tilasi kahvia. Ahtaassa, pimeässä keittiössä kalisutteli palvelijatar toimeliaasti kuppeja ja lusikoita.
Barbro toi tarjottimen ja niiasi:
"Olkaa niin hyvät!"
Nyt hän näytteli osaansa, niinkuin kaupungin hienoissa kahviloissa tehtiin.
"Hyväinen aika, kuinka vähän kahvia ja niin huonoa", päivitteli lihavampi rouva nyreissään.
"Parasta lajia!" Barbron ääni oli vakuuttava.
"Niinhän ne aina kehuvat. Emmekö saa lisää sokeria?"
"Pala henkeen, se on määrä. Saako olla enemmän leipää?"
Hohoo, nythän se luistaa mainiosti, ajatteli Barbro ja napsautti näppiään mielissään.
Kun rouvat olivat parhaiksi ehtineet lähteä, avautui ovi uudelleen, ja eräs nuori mies astui ravakasti sisään. Hän katseli tutkivasti karamellimaljakkoja. Suu! Nenä! Tukka! — Tuo oli hän, ylioppilas, hänen tunturiseikkailunsa — Sonjan hakkailija Uno Freide, sillä Barbro oli varma, että tämä Uno ja hänen "seikkailunsa" oli sama henkilö.
— Tunteneeko hän minua? — Barbro muikisti suunsa ja muutti äänensä sorahtavaksi ja jokapäiväiseksi:
"Mitäs saisi olla?"
Nuori mies ei olisi ehkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jos hän olisi puhunut luonnollisesti. Mutta nyt hän luuli, että Barbron puhe-elimissä oli jokin surkea vika, ja katsoi häneen ystävällisen säälivästi.
"Totisesti", virkkoi ylioppilas yht'äkkiä, "tehän olette… ei, se ei ole mahdollista", korjasi hän matalalla äänellä. "Saanko neljänneskilon karamelleja."
Barbro taivutti päänsä kumaraan. Miksi häntä hymyilytti? Hän ei voinut olla hymyilemättä, sillä hän ilostui siitä, että ylioppilas oli tuntenut hänet. Tämä oli siis varmasti ajatellut häntä! Barbro ei ollut saanut elämässään kovinkaan paljon huomaavaisuutta osakseen. Hän säteili sekä sisäisesti että ulkonaisesti heti, kun ihmiset erikoisesti huomasivat hänet. —
"Anteeksi", sanoi ylioppilas kohteliaasti, "neiti on ihmeellisesti erään nuoren naisen näköinen, jonka kerran kohtasin tuntureilla".
"En oo siellä käynyt", sanoi Barbro päätään ravistaen, mutta valhe kirpaisi hänen hienotunteisuuttaan. Hän kärsi aina valheesta, vaikka hänen vilkkautensa usein aiheutti, että niitä loikki esiin kuin sammakoita ilkeän satuprinssin suusta.
Äkkiä hän katsoi suoraan ylioppilaan tummiin, kysyviin silmiin ja sanoi omalla äänellään:
"Minä vain narrasin, olen kyllä ollut siellä."
"Olemmeko siis tavanneet toisemme — tehän se näytitte minulle tien kylään."
"Minä."
"Mutta kuinka ihmeessä te olette täällä?"?
"Olen sijaisena."
"Te —! Anteeksi, tehän olette neiti Berting."
"Enpäs", väitti Barbro iloisesti, "Gladys Svensson — Gladys Svensson
Ulricehamnista".
Tätä salakähmäisyyttä hän ei voinut kieltää itseltään. Häntä huvitti sanomattomasti nähdä ylioppilaan noloja, hämmentyneitä kasvoja, ja hän ajatteli: — Ähä, siinä palkka sähkösanomastasi, jehu. Tahdoit saattaa minut uteliaaksi, mutta minä panenkin sinun pääsi pyörälle. —
"Vai niin", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti, "sitten olen kokonaan erehtynyt. Ette kai satu tietämään, kuka neiti Barbro Berting on?"
"Tiedän kyllä."
"Ettekö ole ihmeesti hänen näköisensä?"
"Niinkuin marja."
Barbron punainen, nuori suu hymyili terveiden, valkoisten hampaiden raosta.
Ylioppilas maksoi — perin hitaasti, otti pussin ja sanoi epäröiden:
"Eikö neiti ole vapaa joskus iltapäivällä? Voisimmehan tavata luistinradalla."
"Minun on hyvin vaikea lähteä mihinkään sairaan tädin luota. Hän tahtoo, että istun aina hänen luonaan."
"Vai niin", sanoi ylioppilas alakuloisesti, "sepä vahinko. Oletteko täällä kaiket päivät?"
"En, ainoastaan tänään, Olena Petterssonin, lapsuudenystäväni sijaisena."
"Ettekö tahdo — tahdo antaa minulle osoitettanne?"
"En", vastasi Barbro yht'äkkiä totisena. Hänen mieleensä johtui Sonja. Tämän selän takana hän ei millään muotoa tahtonut tutustua Uno Freideen, niin hauskaa kuin se olisikin. Sonja oli sanonut, että he kaksi, Uno ja hän, pitävät toisistaan. Hän tiesi, oli hän sanonut, että Uno oli yhtä rakastunut kuin hänkin, vaikka he eivät olleet siitä puhuneet, ja että oli selvää, ettei kukaan, jonka Sonja tahtoi voittaa, voinut vastustaa häntä. Mutta olihan halpamaista, että Uno Freide piti muistakin tytöistä.
Barbro katsoi ankaran paheksuvasti "Seikkailuun".
Sitten hän käänsi nuorelle miehelle hyvin ärhäkästi selkänsä ja rupesi availemaan ja sulkemaan karamellipurkkien kansia.
"Hyvästi neiti — Gladys Svensson."
"Hyvästi."
Merkillistä, että hän sai sanotuksi tuon sanan draamallisen jäätävästi! Hänen omaa selkäpiitään karsi kylmä, miksi ei siis Uno Freide olisi tuntenut samaa? Hän ei tahtonut enää milloinkaan, milloinkaan tavata "Seikkailua". Tämän nimen Barbro antoi hänelle, koska Uno Freide oli Sonjan omaisuutta. Hän ei tahdo ajatella häntä, vaan karkoittaa hänet mielestäänkin — kunhan vain voisi?
* * * * *
Sen ja monta seuraavaa yötä Barbro Berting näki merkillisen omituisia unia ylioppilaasta, jolla oli tummat silmät ja roomalainen profiili. Milloin seisoi ylioppilas sen tunturin laella, jonne Barbro itse ei ollut kertaakaan päässyt, ja huusi häntä luokseen, vaikka tarkoitti Sonjaa, milloin istui pienessä sokerileipurin puodissa ja kyseli Olenalta, eikö Gladys Svensson kohta palaa takaisin, mutta silloin Sonja pyrähti sisään kuin tuuliaispää ja puhalsi kaikki nurin ja lauloi kovalla äänellä sitä vanhaa, kauheaa pilkkalaulua Fredinin koulusta, minkä Barbro oli aikoinaan sepittänyt.
Se oli katkeroittanut häntä kokonaisen lukukauden, sen tähden että Sonja oli ollut petollinen, ja kuitenkin hän jumaloi Sonjaa! Sonjassa oli kaikki niin yksityiskohtaisen selvää ja kirkasta kuin kauniissa puutarhassa, jonne aurinko paistaa ja jossa linnut laulavat.
Useaan päivään ei Barbro uskaltanut mennä yksinään ulos, sillä hän pelkäsi tapaavansa "Seikkailun". Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui, mutta silloin Barbro livisti erääseen porttikäytävään ja sitten talon neljänteen kerrokseen; siellä hän seisoi pienessä eteisessä, jossa ilma oli sakeanaan paistuvan tuoreen sillin katkua, mikä mahtoi käydä liian kitkeräksi sillin omistajalle itselleenkin, koska eräs ovi kumahti auki.
"Ketä etsitään?" kysyi samassa utelias ääni.
Barbro mutisi jotakin, että oli erehtynyt, ja hiipi takaisin alas. "Seikkailu" mahtoi nyt olla tiessään! Miten iloisen tuntevan näköinen tuo vekkuli olikaan ollut, kun oli tervehtinyt häntä! Näki aivan selvästi, että hänen mielensä teki sanomattoman kovasti pysähtyä juttelemaan. Barbro oli pahoillaan "Seikkailun" huikentelevaisuudesta. Hän oli muuten niin hyvän ja rehellisen näköinen, ja Barbro uskoi varmasti, että hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.
Koko iltapäivän hän pysyi Barbron ajatusten esineenä, niin usein kuin hän sysäsikin hänet pois luotaan aivan tarpeettomana tungettelijana. Ajatusten askartelu meni kuitenkin niin pitkälle, että kun hän luki ääneen Ulla-tädille "Aron prinsessaa", sanoi hän kertomuksen sankaria Unoksi. Hän punastui niin, että veri alkoi kipunoida korvalehtien päissä, ja oikaisi erehdyksensä heti. Ulla-täti ei huomannut mitään. Hänellä oli näet tapana nukahtaa, kun joku luki hänelle ääneen.
V.
MATKA LUNDIIN.
Eräänä monista helmikuun haukottelupäivistä istui Barbro hyvin ajatuksissaan huoneessaan ja luki vielä kerran Sonjalta tullutta pitkää kirjettä. Sitä oli alettu kirjoittaa jo joulunpyhinä, mutta oli päätetty vasta kahden viikon kuluttua, niin ylettömästi veivät huvittelut Sonjan ajan. Kirjeessäkin oli pelkästään sitä huvitusten kirjavaa karusellihyörinää, minkä hän antoi hurista ystävättärensä luettavaksi. Sanat kisailivat paperilla kuin vipajavat auringonpilkut, tanskalaisia, ranskalaisia ja ruotsalaisia lauseita oli kirjavanaan sekaisin — olihan täti Aimée Thomas ranskatar, joka oli opettanut tyttärelleen rakasta äidinkieltään — ja kaikki lauseet kertoivat samaa: Sonja oli juhlien kuningatar, Sonja huvitteli lakkaamatta ja Sonja aikoi nyt jatkaa Lundissa huolettoman nuoruutensa nautintoja. Hänen setänsä oli professorina tuossa Etelä-Ruotsin yliopistokaupungissa, piti suurta, vierasvaraista kotia, ja hänen tyttärensä oli Sonjan ikätoveri. Äiti aikoi jättää hänet sinne siksi aikaa, kun itse kävi Marseillessa. Sonjan, tuon onnensuosikin täti oli naimisissa erään rikkaan ja hienon tilanomistajan kanssa Skoonen tasangolla. Heillä ei ollut lapsia, mutta he ottavat avosylin vastaan veljentyttären ja tekevät kaikkensa hänen mielikseen. Kirje oli oikeastaan vain kylläisen itserakasta purkausta ja Barbro tunsi katkerasti pettyneensä. Kahdeksannen sivun alimmassa laidassa oli sentään: "Toivon, että pääset pistäytymään Lundiin." Mutta nämä sanat tuntuivat niin ohimennen ja välinpitämättömästi kirjoitetuilta, että ne melkein pahoittivat Babin mieltä.
Isä tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen.
"Tahdon puhua kanssasi, Babi", sanoi hän, "sinä näytät olevan mahdoton taloustoimissa, mutta johonkin sinun on tartuttava. Isoäiti lähetti juuri kirjeen ja kysyi, tahtoisitko viettää jonkun aikaa hänen luonaan Lundissa. Kuten tiedät, asuu hän siellä talvella ja ottaa mielellään sinut luokseen. Saisit opetella kieliä."
"Saanko minä lähteä!" Barbron ääni riemuitsi.
"Saat, koska kieltäydyit Tukholman-matkasta. Sinä olet aika tuuliviiri, rakas Barbro. Syksyllä sinun mielesi teki kovasti kotiin."
Barbron pää vaipui alas. Hän ei uskaltanut sanoa isälle, kuinka suuri erehdys tämä äskeinen yksitoikkoinen aika oli ollut, ja kuinka toisenlaisiksi hän oli kuvitellut tyttöpäivänsä — nuo vapaat, valoisat! Hän oli unohtanut, että Bertingin talo oli harmaasta graniitista ja auringoton — ainakin hänen suhteensa.
"Isoäiti ehkä keksii jotakin, johon kelpaan", sanoi hän pitkähkön äänettömyyden perästä. Lasimaalauksen vimma oli haihtunut, ja hän tunsi olevansa onneton ajatellessaan saamattomuuttaan ja tulevaisuuttaan.
"En tahdo, että sinusta tulee mikään ammattinainen", virkkoi tukkukauppias, "mutta jotakin sinun on osattava perusteellisesti. Sitten on sinulla tämä hyvä koti, jossa kelpaa asua. En tarkoita uudenaikaista itsenäisyyttä, pääasia on, että henkinen vetelyytesi häviää, että sinusta tulee nainen, joka osaa esiintyä."
Isä piti aina Bertingin taloa keskipisteenä. Hän kalusti kotinsa tyttärillään, mutta se tapahtui enimmäkseen ajatuksissa, sillä Birgitillä oli oma kaunis kotinsa. Elsaa hän ei saanut pakotetuksi olemaan kotikoristuksena, Barbrosta ja Ainasta ei myöskään näyttänyt tulevan sellaisia, miksi perinnäistapa vaati. Mutta isä tarkoitti hyvää, ja Barbro tunsi olevansa hyvin kiitollinen päästessään Ulla-tädin jankutuksista. Hänen vilkas mielensä kaipasi myöskin vaihtelua, ja isoäiti ei ollut sellainen kuin muut vanhat ihmiset. Hän piti nuorten hehkuvista mielistä, helli ja ymmärsi niitä lämpimästi. Nyt oli pyydettävä vain yhtä, ja se seikka sai Barbron kalpenemaan levottomuudesta:
"Saanko ottaa Vahdin mukaani?"
"Kyllä minun puolestani. Mutta en takaa, että isoäiti suvaitsee sitä."
Barbro taas oli siitä aivan varma ja jo samana iltana hän haasteli
Vahdille, että he kaksi taas pääsevät maailmalle.
"Mutta nyt sinusta on tullut iso poika, Vahti, ja saat ajaa koiravaunussa. Minä pistäydyn tietysti katsomassa sinua ja puhelemassa kanssasi asemilla, mutta muun ajan saat tyytyä olemaan virkaveljiesi seurassa ja sinun tulee käyttäytyä siivojen koirien tavalla."
Barbro silitteli hyväilevästi sen valkeaa, silkinhienoa turkkia, ja
Vahti katsoi älykkäästi emäntäänsä uskollisilla, välkkyvillä silmillään.
Samassa Barbro kietaisi kätensä sen kaulaan.
"Rakas pikku koirani", sanoi hän, "jospa tietäisit, kuinka merkillinen kapine sinun emäntäsi on."
"Hau-hau", myönsi Vahti iloisesti ja nosti luottavasti käpälänsä
Barbron polville.
"Taitaapa tehdä mielesi painamaan peukaloa sen asian vahvistukseksi! Niin, sinä et tiedä, kuinka vaikeaa on olla Berting ulkonaisesti eikä sisäisesti."
Isoäiti antoi mielellään suostumuksensa Vahdin tuloon, ja kun tätä poikamiestä sitten oli eräänä harmaana maaliskuunaamuna lellitelty ja pyntätty matkakuntoon, sanoi Barbro jäähyväiset Ulla-tädille ja Ainalle, minkä jälkeen hän meni vaunuun ikkunapaikalleen. Muutamat kirjat ja makeispussit, joiden joukossa oli kilo hienon hienoja karamelleja, mitkä kiitollinen Olena oli lahjoittanut, lupasivat melkoisesti lyhentää matkaa.
Barbro nyökytti päätään omaisilleen ja kuuli raollaan olevasta ikkunasta Ulla-tädin evästyksien tupruavan kuin lumihiutaleet ilman halki. Valitettavasti ne haihtuivat yhtä jäljettömiin kuin lumihiutaleetkin, hipaistuaan vain sivumennen hänen lämmintä, virmaa mieltään. Hän oli tänään "lentopäällään". "Nyt Babi lentää", oli siskoilla tapana sanoa, kun jokin äkillinen sattuma keskeytti lapsuuden päivien yksitoikkoisuuden ja hän jännityksestä hurjana riehui ympäri, kaatoi ja särki, mitä eteen osui, voimatta hallita huitovien käsiensä ja keikkuvien jalkojensa liikkeitä.
Ja tänä hetkenä hänen sydämensä ja ajatuksensa lensivät aavistuksen siivillä punaisten päivien riemuja kohden. Siellä on Sonja, Elsa, (vanha Hip, joksi Barbro yhä vieläkin nimitti siskoaan), Holger Boye ja monet muut, jotka hän saa tavata. Lund taisi ollakin oikeastaan vain nuorison ja ilon kaupunki. Hänellä oli mieli täynnä ihania päätöksiä huvitella aamusta iltaan. Eikä isoäiti tietystikään pane esteitä hänen tielleen.
Juna läksi liikkeelle, kulki ensin huurteisen sumukerroksen läpi ja sitten kirkasta valoisaa talvipäivää kohden. Laajat, lumipeitteiset vainiot välkkyivät auringonpaisteessa, ja sinisiä savupatsaita kohosi korkealle punaisten talojen piipuista.
Barbro laittautui nurkkaansa, pisti vaaleanpunaisen silkkipatjan niskan taakse, tunnusteli keveästi kampaustaan. Tuntuipa vallan uudelta ja oudolta aikaihmisiksi kammattu tukka, ja Barbron ruskeat kutrit ikävöivät uskomattomasti vapautta, sillä väliin ne irtautuivat otsalta, väliin korvilta ja hyppelivät poskille pahankurisen vallattomasti.
Valkoinen villapusero, jota somistivat leveä alhaalle laskeutuva kaulus ja iso tummansininen merimiessolmuke, oli hyvin pukeva. Pikku kädet olivat hyvin hoidetut kynnenpäitä myöten. Oi voi! Olipa ollut aika, jolloin Babi oli jyrsinyt kynsiään, että rauski, mutta se oli tietysti tapahtunut enimmäkseen uskontotunneilla neljännellä luokalla, jolloin hän istui mukavasti nurkkauksessa seinän vieressä. Hienot korkeavartiset kengät oli neiti Bertingillä, niin, koko hänen ulkonainen asunsa, johon kuului revonnahkainen garnityyri ja silkkivuorinen kappa, siro kultarengas vasemmassa ranteessa ja satavuotinen timanttisormus pikku sormessa, kuvasti upeaa hyvinvointia. — Jopa siinä määrin, että eräs nuori mies, joka maleksi käytävässä, rupesi heittämään yhä piteneviä ja kirkastuvia katseita sinnepäin; mutta Barbro ei sitä huomannut. Hän luki erästä jännittävää seikkailukuvausta eikä nostanut katsettaan kirjasta edes silloinkaan, kun hänen kätensä ahkeraan vaelsi Olenan pussin ja hänen oman suunsa väliä. Hän oli yksinään osastossaan; oli alkuviikko ja junassa oli varsin vähän matkustajia.
Vihdoin nuori mies, välittämättä ilmoituksesta: "Naisten osasto", astui
Barbron luo.
Barbro vilkaisi pikimmältään tulijaan. "Seikkailu!" — "Pam! Tuks, tuks", sanoi hänen sydämensä ja jysähti rinnan pohjaan kuin putoava kellonluoti. Hän karahti tulipunaiseksi, mutta luki innokkaasti. Seisköön vain siinä, mutta hän ei ähähdäkään. Pikainen silmäys ikkunaan. Kohta ollaan Halmstadissa. Siellä hän pistäytyy katsomaan Vahtia, ja sitten hän koi muuttaa, vaikka — miksi muuttaa? — Rupatella hetkinen — mitäs pahaa siinä on? — Hän kurkisti kysyvästi kirjaansa. Hehän voivat puhella Sonjasta — Sonjasta, josta he kumpikin tavattomasti pitivät. Äh, kuinka se mulkoili! Tiukasti!
Barbro nakkasi äkkiä niskaansa, niin että otsakiharat pyrähtivät ylös kuin pelästyneet linnut.
"Anteeksi", kumarsi samassa nuori mies, "ettekö ole neiti Svensson —"
Barbro katkaisi hänen puheensa helähtävällä naurulla:
"Gladys Svensson Ulricehamnista! En ole tänään."
"Mutta enkö tavannut juuri teitä tuntureilla?"
"Kyllä."
"Ja sokerileipurilla?"
"Kyllä."
"Ettekö suvaitse selvittää salaperäisyyttänne, neiti? Saanko esitellä itseni: Freide, kandidaatti."
"Berting, ulkoilma-pomo", tokaisi Barbro vallattomasti, "se on minun tuorein tittelini, muuten olen Bertingin huonekunnan musta lammas. Te varmaankin kunnioititte minua sähkösanomalla syyskuun kolmantenatoista päivänä, niin että kai tunnette kotini."
"Pahastuitteko sähkösanomasta? Inga Rolander, serkkuni, sattui mainitsemaan, että te täytätte seitsemäntoista vuotta."
"Olette kehno, kun ette pannut nimeänne alle. Vaikka kyllä tiedän, miksi ette sitä tehnyt. Mutta nyt paljastan Gladys Svenssonin salaisuuden", lisäsi hän äkkiä ja taas punehtuen, — On sopimatonta ruveta heti lavertelemaan Sonjasta, ajatteli hän. — Sen tulee tapahtua hiotummin ja täysikasvuisemmin, ei noin vain päätäpahkaa. — Hän alkoi puhua vilkkaasti Olenasta ja kertoi koko sitä asiaa koskevan jutun. Lopuksi hän osoitti makeispussia ilosta säteillen: "Ja tässä näette hyveen palkan. Minä rakastan karamelleja! Oh! Ettekö tahdo maistaa?"
"Onko niitä liikenemäänkin?" ihmetteli kandidaatti leikillään. Pussi tuntui hänestä valtavan isolta yhdelle hengelle.
"On kyllä, jollei teillä ole kovin suuret vaatimukset", nauroi Barbro.
Halmstadissa he kävivät yhdessä katsomassa Vahtia, joka pitkällä ulinalla ilmaisi surunsa, kun he poistuivat.
"Minua säälittää kovasti pikku koirani", sanoi Barbro, "mutta eihän enää ole monta tuntia jäljellä".
"Ei, ikävä kyllä", vastasi kandidaatti, "tänään viihdyn junassa erinomaisesti".
Barbro istahti takaisin nurkkaansa ja otti kirjansa, jota hän selaili kovakouraisesti. Vihdoin hän sanoi:
"Teistä on kai hauska jälleen tavata Sonja Thomas."
"On kylläkin. Hän on sievä nuori nainen."
Jännittävä seikkailukirja putosi yht'äkkiä lattialle.
"Mikä te oikeastaan olette, kandidaatti Freide?" Suuret, tummat tytönsilmät katsoivat halveksivasti ja samalla melkein tuskaisesti nuoreen mieheen. Hän ei tahtonut, että "Seikkailu" olisi kaksois-olento. Hän piti hänen leveästä otsastaan ja leveästä suustaan; hän tahtoi luottaa rehelliseen, lujaan kädenpuristukseen.
"Kuinka niin? Mitä pahaa siinä on, että neiti Thomas on mielestäni sievä? Ja sellainen hän on suuressa määrässä. Kun hän laulaa tahi näyttelee, on hän aivan vastustamatonkin. Hän tanssii ihastuttavasti ja pukeutuu kuin paras muotinukke, mutta minusta hän on liiaksi grand dame. Tuskin kahdeksantoistavuotias ja niin vietävän koketti."
"Hyi, hyi!" Barbro polki jalkaa. Nyt hän oli niin vihainen, että silmät säkenöivät. "Sonja on minun kaikkein parhain ystäväni, ja te teette hävyttömästi — juuri te — puhuessanne hänestä tuolla tavalla."
"Siksi, että hän on teidän ystävänne", pisteli kandidaatti.
"Eipäs, vaan siksi, että — ah, sen kai tiedätte itsekin, Uno Freide!"
Kandidaatti nauroi poikamaisesti.
"Nyt voisin maksaa teille samalla mitalla, Gladys Svensson, mutta näyttää siltä, että te haluatte hyökätä minun kimppuuni, ja minä pelkään, että tulen voitetuksi; senvuoksi lienee parasta, että tunnustan olevani keikarin ja herra luutnantti Uno Freiden yhtä vuotta nuorempi ja perin vaatimaton veli, Urban Freide, joka tutkiskelee vanhan Justitia-rouvan ryppyisiä kasvoja ja kantaäidin periaatteita ja jota sitäpaitsi huvittaa kaikki, mitä taivaan ja maan välillä on, siihen luettuna, mutta ei minään pääasiana Sonja Thomas."
Barbro otti hyvin hitaasti kirjan lattialta. Aivan ihmeellisen vaikutuksen teki tämä selitys, joka oli ilvehtivä ja kuitenkin hyväntahtoinen. Nyt olisi kaikki voinut olla niin hyvin kuin suinkin olla voi ja hän varma siitä, ettei millään tavoin asetu Sonjan etujen tielle, mutta samassa hän yht'äkkiä häpesi äskeistä kiivauttaan ja tunsi jonkunlaista nöyryytystä. Olihan aivan luonnollista, että se, joka hänestä hiukan välitti, oli tuo "perin vaatimaton veli" eikä Sonjan ihailija. Se pisti Babin tyttöylpeyttä, sillä olihan häntä salaisesti huvittanut juuri se seikka, että henkilö, joka Sonjan mielestä oli kyllin arvokas mielitietyksi, oli edes rahtusen verran ajatellut häntäkin, kovaonnista Babia. Sonjan mielestä oli Uno Freidellä ollut hieman liian leveä suu. Tällä taas oli aivan liian leveä.
"Miksi olette niin hiljaa, neiti?"
"Minäkö — ei ole mitään puhumista."
"Näyttää kuitenkin siltä, että päänne on täynnä ajatuksia. Mitä aiotte tehdä Lundissa?"
"En mitään erikoista. Asun isoäidin luona ja luultavasti huvittelen."
"Mainiota, että ette ole ylioppilas. Saanko ruveta oppaaksenne, näyttää teille kaupunkia ja muuta? Minulla on aina aikaa, ja hylkään mielelläni ummehtuneet kirjat."
"Miksikä te sitten luette lakitiedettä?"
"Askarrellakseni opintojen sivussa mitä mieli tekee. Isäukko ei piittaa toivorikkaista pojistaan ja antaa heidän nauttia elämästä. Saattepa nähdä, että tulette hyvin usein käyttämään minun apuani, jott'ette eksyisi Lundin suurkaupungissa. Vai onko teillä muita tuttuja? — Sisarenne Elsan olen nähnyt, entä onko muita?"
"On, eräs serkku: Einar Berting, ja eräs hyvä ystävä: Holger Boye."
"Se pyylevä skoonelainen, josta aikaa myöten kai paisuu oikeusministeri. Sillä pojalla on päätä. Me sanomme häntä globe-trotteriksi, kun hän on niin pyöreä ja halukas vaeltamaan. Myötäänsä hän tallustaa kartanoonsa tasangolle, jonne hänen sielunsa siemen on kylvetty ja jossa se kantaa hedelmän, kuten hän sanoo. Oletteko hyviä tuttuja? Hän ei ole puhunut teistä milloinkaan."
"Emme ole, tapasimme toisemme oikeastaan vain eräänä keväänä. Hän on ehkä unohtanut minut."
"Se sopii minulle", naurahti Urban Freide.
"Minusta on ikävää, kun joutuu unohdetuksi", sanoi Barbro rehellisesti. "Sonja Thomas kuuluu myös olevan Lundissa, mutta pelkään kovasti, ettei hän paljoa välitä minusta. Minä pidän hänestä hirveän paljon."
Nyt juna pysähtyi taas eräälle asemalle, missä voitiin käydä katsomassa
Vahtia, ja sitten meni nuori herrasväki ravintolavaunuun teetä juomaan,
Barbrosta oli kovin juhlallista saada itse tilata ja antaa juomarahat.
Hän olikin ylen runsaskätinen, ja Freide huomautti:
"Viinuri pitää teidät varmasti muistissaan omituisena naisolentona, sillä ainoastaan vanhat, rumat ja köyhät naiset antavat runsaita juomarahoja."
Lundin asemalla olivat vastassa sekä Elsa ja Einar että Holger Boye ja isoäidin Saara, uskollinen palvelijatar vanhan kansan tapaan. Hän oli tullut Flodaan kahdentoista vuoden ikäisenä; nyt hän oli jo neljänkymmenen korvilla ja oli kuin kiinni kasvanut "Hänen armoonsa".
Barbro sanoi matkatoverilleen jäähyväiset jokseenkin hätäisesti ja pisti kätensä Elsan kainaloon.
"Kuinka hauskaa, Hip, olla täällä. Mitä teemme huomenna?"
"En jouda olemaan paljoa kanssasi, Babi. Mutta lauantaina ovat ylioppilaiden tanssiaiset, niin että voit ruveta valmistautumaan niihin. Etkö muuten aio toimittaa mitään hyödyllistä?"
"Onko isoäiti puhunut siitä?" kysyi Barbro hieman säpsähtäen ja kulki yhtä jalkaa Elsan kanssa. Heillä oli vain lyhyt matka kuljettavana. Isoäiti asui aivan lähellä Lundagårdin puistoa ja tuomiokirkkoa.
"Ei ole, mutta minä tulin sitä ajatelleeksi."
"Älä katko lapsen siipiä", virkkoi Holger Boye yht'äkkiä. Hän kahmaisi lunta eräältä ikkunapelliltä, puristi sen palloksi ja heitti Barbron tukkaan. "Terve tuloa nuoruuden ja hulluuden pariin", sanoi hän, "arpa on heitetty".
"Oletko hassu, Holger", nauroi Barbro, Hän kimmahti irti nuolennopeasti, vilkaisi ympärilleen, mistä saisi vastalahjan, ja lennähti Grand Hotellin edustalla olevalle aukeamalle, missä kokosi ison kahmalollisen lunta.
Mutta pallo jäi viskaamatta, kun Elsa puuttui jupakkaan. "Et kai ole enää lapsi hupakko, Babi!"
"Kuka sen tietää", ilakoi Holger Boye. "Ei ole vielä päässyt koulusta,
Mignon."
"Mignon, miksi nimittelet minua sillä tavalla?"
"Meillä on aina kotitekoisia nimilappuja oman sakkimme ihmisille. Ja Mignon sopii mielestäni sinulle — miksikö, hm! Meillä on, millä mällätään, jos loppuu, niin lainataan."
Isoäiti tarjosi kaikille nuorille tervetuliaisillalliset. Pöytä oli häikäisevän valoisa, sillä oli paljon kukkia, koko joukko hauskoja, herkullisia ruokia, hyvää viiniä ja Flodan puutarhan ihania hedelmiä.
Jäykkyys ja väkinäisyys olivat täältä tipotiessään. Kaikki puhua porisivat kilvan, ja nauru soi kuin heleä sävel. Barbro tunsi olevansa niin hyvässä vireessä, että iltaa olisi saanut hänen mielestään kestää loppumattomiin. Elsa kuitenkin keskeytti ilon. Hän asui eräässä professorinperheessä eikä tahtonut tulla myöhään kotiin, kun huomenna oli työpäivä.
Ja yht'äkkiä vallitsi isoäidin salongissa hiljaisuus. Vanha rouva ja nuori tyttärentytär jäivät seisomaan sylikkäin.
"Kylläpä olen saanut odottaa pikku Babiani! Viihdy nyt täällä oikein hyvin! Kahteen ja puoleen vuoteen en ole sinua nähnyt, lapsukaiseni. Monia toiveita ja ajatuksia on sillä aikaa ehtinyt syntyä."
"Niin, mutta niistä ei ole mihinkään, isoäiti, ja se on pahinta."
"Kyllä niistä jotakin tulee. Puhumme niistä myöhemmin. Ja nyt saa pikku tyttöni nukkua makeasti samassa sängyssä, jossa äitisikin nukkui, kun hän kävi koulua täällä Lundissa. Se on ollut täällä muiden huonekalujen mukana, vaikka minä harvoin käytän tätä asuntoa. Tänä talvena se saa kuitenkin virkistyä eloon ja nuortua sinun ja Elsan tähden. Me pidämme päivälliset ja tanssiaiset, Babi."
"Jumalallisen ihanaa, isoäiti!"
Babi hyppäsi korkealle ilmaan ihastuksesta. Eihän hän malttanut pysyä alallaan!
"Ja nyt menemme nukkumaan, lapsukaiseni. Nuku oikein makeasti!"
"Isoäiti, eikö serenaadeja pidetä enää ollenkaan?"
"Eipä juuri, Barbro; meidän aikamme ei ole romanttinen. Välistä kyllä voi sattua, että jotakuta kuuluisuutta kunnioitetaan sillä tavalla."
"Siis ei Babia! Hyvää yötä, rakas, kulta isoäiti. Ja kiitos, kiitos, kiitos Vahdin puolesta, joka sai niin ihastuttavan vasun!"
Barbro oli sanomattoman tyytyväinen, sanomattoman hyvällä mielellä pujahtaessaan valkoiseen vuoteeseen kukikkaan brokaadi-peiton alle. Hän ajatteli, ettei täällä ole vaikeaa olla kiltti ja ystävällinen kaikille. Ja isoäiti vaati vallan vähän, siksi oli ihmeellisen kepeää osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Barbro kuvitteli, miten isoäiti ja hän istuvat vanhalla jakkaralla ikkunan edessä, missä isoäidin nojatuoli ja ompelupöytä olivat, ja juttelevat tuttavallisesti aivan kuin samanikäiset konsanaan.
Hän oli niin iloinen, että hänen oli vaikea saada unta, vaikka kaksi, kolme kelloa eri äänisoinnuin ilmoitti, että unen aika oli jo käsissä.
"Yks!" — "Yks!" — "Yks!" takoivat ne.
VI.
ISOÄIDIN AJATUKSIA.
Sekä Barbro että Vahti heräsivät säteilevässä mielentilassa ja nauttivat yhdessä aamukahvin sängyssä. Tarjotinta tuodessaan Saara sanoi leikillään, että hänen armonsa oli vakuuttanut, ettei tällainen "pyhäpäivätapa" saa enää kertaakaan uudistua arkena, "Mutta nähkääs, neiti", lisäsi Saara nyökäten, "hänen armonsa on sellainen, että hänellä on pyhä ympärillään ja mielessään, kun muilla on arki ja aherrus".
Kun Barbro ja Vahti jäivät kahden, ryhtyi Barbro lemmikkinsä kanssa vakavaan keskusteluun:
"Kuulehan, Vahti", sanoi hän, "sinä et saa vaatia, että minä olisin sinun kanssasi täällä niin paljon kuin kotona, vaan sinun on ymmärrettävä, että minä pidän pikku hauastani, vaikka en ehdikään puuhailla kanssasi kuin vähän aikaa. Sinä olet jo iso poika etkä enää pureksi kalosseja ja hameenhelmoja. Täällä Lundissa on sinun näytettävä, että olet sivistynyt koira, ja osoitettava sivistyksesi siten, että aina osaat tulla kotiin etkä milloinkaan eksy huonoon seuraan."
Vahdin häntä viuhui lakkaamatta, sillä pala wiener-leipää toisensa jälkeen livahti sen terävien hampaiden välitse, ja tässä lauhkeassa mielentilassa se oli hämmästyttävän myötäsukainen.
"Nyt loppui, Vahti", sanoi Barbro viimein, "minä itse sain ainoastaan yhden rinkelin. Uskallatko väittää, etten ole hellä ja uhraavainen äiti? Jos saat vielä sokerimurun, niin olen myös heikko äiti."
Vahti ei pannut vastaan, mutta kun se sitten huomasi, ettei muuta tarjota, hyppäsi se alas tuolilta, jolla oli istunut, ja aikoi mennä vasuunsa.
"Vahti", huusi Barbro, "muista, ettet karkaa tiehesi tänään, kun panen kaulaasi kävelysolmukkeen. Muuten näyttäisi siltä, että olet huonosti kasvatettu."
Vahti luimisti korviaan, siristi silmiään ja nuolaisi kuonoaan. Siitä, että se rimpuilematta antaisi panna kaulaansa mokoman rasittavan koristeen, ei voinut olla puhettakaan, mutta eihän kannattanut ruveta haukkumaan emäntäänsä ennen aikojaan.
"Sinä saat tänään vaaleankeltaisen solmukkeen", lisäsi Barbro
vakuuttavasti. "Mutta kylään et kanssani pääse. Kun viimeksi olit Sonja
Thomasin luona, pistit poskeesi jälkiruoan, joka oli tarjoilupöydällä.
Hyi, Vahti, kuinka surullisia muistoja!"
Oli luonnollista, että Barbro ensi työkseen etsi käsiinsä Sonjan. Heti aamiaisen jälkeen hän soitti ja kysyi, mihin aikaan olisi sopivinta. Sonja oli, kuten aina muulloinkin, ylettömän ystävällinen, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan vapaata hetkeä tänään eikä huomennakaan. Ja lauantaina, ylihuomisen perästä, olivat ylioppilaiden tanssiaiset, ja silloin hänen oli autettava Ingeriä, serkkua, ja seurusteltava maalaisvieraiden kanssa, joita heille oli tulossa, mutta sunnuntaina täytyy Barbron ja hänen tavata toisensa.
Barbro pani allapäin kuulotorven paikoilleen.
Isoäiti katsahti häneen postinsa takaa. Hän sai joka päivä maisemakortteja ja kirjeitä kotimaasta ja ulkomailta. Floda oli koko hänen aikansa ottanut avoimin sylin vastaan melkein lukemattoman paljouden vieraita, ja vain harvat unohtivat, kuinka kuvaamattoman hauskaa oli olo siellä. Useimmat lähettivät monesti kiitollisia tervehdyksiään paikan haltijattarelle.
"Miksi näyttää siltä, kuin pikku Babi olisi pahalla mielellä?" kysyi lempeä vanha ääni.
"Kun ajattelin, että kaikilla ihmisillä on niin paljon tekemistä — paitsi minulla. Minulla on aina sietämättömän paljon aikaa."
"Silloin on parasta karistella sitä hieman pois", naurahti isoäiti. "Käyhän istumaan, pieni ystäväni, ja puhelemaan kanssani, jos sinua haluttaa. Minun tekee mieleni pistäytyä Babini sisään ja katsoa, miltä niin kirpeän iloisen mielen sisuspuoli näyttää."
"Isoäiti", sanoi Barbro istuutuen jakkaralle levottomasti liikehtivät sormet polvilla. "Minusta kai pitäisi tulla jotakin hyödyllistä, mutta pahinta on, ettei minulla ole oikein halua lukemiseen, ja käsityö on minusta kamalinta mitä on olemassa."
"Entä taideveisto?"
"Ei sekään miellytä eikä sairaanhoito, vaikka se muuten onkin hienoa."
"Pikku Barbro — sinä olet varmaankin liian lapsellinen ikäiseksesi. Ja jos sanon suoraan, niin olen sitä mieltä, että panemme tuon hyödyllisen vähäksi aikaa syrjään. Mutta sinun on aina pidettävä elämääsi omaisuutena, jota sinun itsesi on hoidettava. Sinä olet edesvastuussa kylvöstä, ja sato tuottaa sinulle iloa. Älä rupea odottamaan, että joku tai jokin muu johtaa sinut onnen temppeliin."
"Niin, mutta minun —"
"Maltahan, lapsi-kulta, niin laadimme lähimmän ajan suunnitelman. Minun ajatukseni on, että rupeat käymään yleissivistävillä luennoilla ja että esimerkiksi tunnin päivässä työskentelet kirjastossa ja tarkoin ajattelet, mitä luet. Se saa olla mitä tahansa, kunhan vain tiedät, mitä luet."
Barbro sävähti tulipunaiseksi. Hänen sormiinsa oli joutunut nenäliina, joka pyöri pyörimistään. Silmät säteilivät, mutta ne eivät katsoneet isoäitiin, vaan kauas ulos ikkunasta siniseen ilmaan.
"Isoäiti", aloitti hän hiljaa, "luuletko sittenkin — ei!"
"Mitä minä luulen?"
Ruskeakutrinen pää painui rintaa vasten, mutta kohosi uudelleen, ja pehmeä suu värisi:
"Että minusta — minustakin voi tulla oikein ihminen?"
Isoäiti ojensi hänelle molemmat kätensä. Lämmintä, säälivää hellyyttä oli tuossa liikkeessä. Hän, tuo vanhus, ymmärsi, että oli saanut hoidettavakseen ahtaassa häkissä vankina olleen metsälinnun, linnun, joka oli oppinut pitämään siipiään jonakin pahana, jonakin sellaisena, mikä oli typistettävä.
"Minä sanon sinulle erään asian, pikku Babi", sanoi isoäiti, "sinä tarvitset jonkun aikaa ottaaksesi selvän omasta minästäsi — ja ollaksesi sydämen pohjasta nuori. Ilo on kauneinta elämässä, mutta sitä on poimittava kuin kukkia tiepuolesta eikä viljeltävä kasvihuoneessa. Isäsi on kyllä oikeassa, että sinulla tulee olla askartelua, ja senvuoksi tuleekin luennoista täysi tosi, mutta muuten sinun on vain oltava iloinen eikä ajateltava mihin kelpaat. Elämä pitää kyllä meidät kaikki muistissaan, tyttö kulta, varustautukaamme vain tulevaisuuden varalta jollakin työaseella. Kenties sinun aseeksesi, pikku Babi, tulee kynä? Etkö ole enää sitä ajatellut?"
"En — taikka olen kyllä — toisinaan."
"No niin, ja nyt me otamme päivän sellaisena, kun se meille tulee — ja pidämme hauskaa, Babi kulta! Elsa on harvinainen ja kunnon lukuhevonen, niin että hänestä et kai saa paljoakaan seuraa. Mutta voithan tehdä uusia tuttavuuksia. Täällä on eräs nuori tyttö, jonka nimi on Inger Thomas; olisi hauskaa, jos teistä tulisi hyvät ystävät."
"Onko hänkin ylioppilas?"
"On — mutta en luule hänen jatkavan opintoja. Hän on joka tapauksessa vielä hyvin nuori."
Barbrolta pääsi helpotuksen huokaus. Tuntui tavattoman hyvältä kuulla, että jonkun toisenkaan ei tarvinnut käyttää aikaansa järkevästi. Bertingin tytöt olivat saaneet kasvatuksensa kauppahuoneessa, missä jokainen teko oli ensin harkittava ja tarkistettava ja, mikäli mahdollista, saatava antamaan hyviä tuloksia. Näitä periaatteita oli onnellisesti sovellettu kolmeen tyttäreen, jotka kukin lahjojensa mukaan olivat niitä kehittäneet, mutta Barbro, hennoin, lämpimin ja hillittömin neliapilaan lehdykkä, kärsi niistä kuin liian isoista, kaikki pimittävistä silmälapuista.
"Nyt otamme lupaa maanantaihin saakka, Barbro", sanoi isoäiti, "emmekä uudellakaan viikolla ponnistele liikaa, sillä lauantaina Barbro Berting saa päivälliset tanssien kera. Monia pareja ei tule, mutta jos teitä on kymmenen, kaksitoista nuorta, niin luulen sen riittävän."
"Kyllä, kiitos, rakas isoäiti."
Barbro kavahti jakkaraltaan syleilemään vanhusta. Samassa ilmestyi
Saara ilmoittamaan kandidaatti Boyen.
"Pyydä hänet sisään ja toimita meille vähän aamupäiväteetä, Saara", kehoitti hänen armonsa.
Huoneeseen astui lyhytvartaloinen, jäntterä nuori herra, jonka pyöreät kasvot olivat iloiset ja raikkaat, silmät kirkkaat ja älykkäät ja otsa harvinaisen kaunis. Hänen esiintymisensä oli arvokkuuden ja pyörähtelevän vilkkauden välimuoto.
Hän suuteli isoäidin kättä ja kiitti eilisillasta.
Sitten hän tervehti toverillisesti Barbroa ja kysyi, eikä häntä haluttanut lähteä ulos katselemaan kaupunkia. Olisi näet viisainta, että Barbro ensi töikseen ahmisi tuomiokirkon tornin ja holvien nähtävyydet. Jos hän ehtisi käydä Tegnérin talossa, olisi se hyvä teko, sillä tuon kultakiharaisen runoilijan asuntoa oli ruvettu arveluttavasti lyömään laimin.
"Minulla on toinenkin asia", lisäsi Holger leveällä skoonelaisella tasankomurteellaan, "tahdotko ruveta daamikseni lauantain tanssiaisiin? Minä tanssin kuin enkeli, vaikka olen kerän näköinen. En ole unohtanut ensi kohtaustamme siinä tanssinäytöksessä, jolloin sinä et suvainnut minua pariksesi lihavuuteni tähden, enkä nytkään uskalla tosissani väittää, että se on vähentynyt, mutta ehkä sinä tällä kertaa voit tehdä välttämättömyydestä hyveen ja käyttää minua ponnahduslautana, jolta on hyvä hypätä yliopistoelämän huvimaailmaan."
"Hieno puhe", nauroi Barbro, "paljon kiitoksia muuten. Olen erittäin iloinen, kun pääsen oikeihin tanssiaisiin. Niissä en ole käynyt milloinkaan. Viime jouluna kuoli eräs isän serkku ja vaikk'emme olleet nähneet häntä kertaakaan, emme kuitenkaan saaneet käydä suurissa tilaisuuksissa, ja kuusi viikkoa meidän piti käydä surupuvussa. Olin juuri päässyt tuosta kurjuudesta, kun lähdin tänne. Isoäiti —" Hänen vilkkaat kasvonsa kävivät huolestuneiksi.
"Mitä, Babi?"
"Minulla ei ole minkäänlaista tanssiaispukua. Ulla-täti sanoi, että jos ehkä sellaisen tarvitsisin, niin voisi isoäiti auttaa minua hankkimaan sen. Mutta mitäs nyt kahdessa päivässä ehtii?"
"Kyllä, Babi kulta, kyllä siitä selvitään. Nyt juomme teetä. Kandidaatti halunnee myös kupillisen? Sitten menette ulos katselemaan kaupunkia. Kunhan tulet kotiin kello neljäksi, tyttöseni, niin se riittää."
Saara toi tarjottimen ja joukon jatkoksi — Urban Freiden. "Täällä tulee yksi kandidaatti lisää", myhähti hän hyväntahtoisesti.
Barbro sävähti kuumaksi aivan korvalehtiä myöten ihastuksesta, että kokonaista kaksi ylioppilasta tuli tervehtimään jo hänen ollessaan ensimmäistä päivää Lundissa. Ilo kuohui kuin kukka päiväpaisteessa.
Kandidaatti Freide tuli myöskin pyytämään häntä tanssiaisiin. Ja jos vain joku muu kuin pyylevä Holger olisi tullut aikaisemmin, olisi Barbron ylpeys viettänyt loistavaa riemujuhlaa. Mutta nyt hän sanoi verrattain lauhkeasti, että kandidaatti Boye oli jo hänet pyytänyt.
"Ehkä sinä tälläkin kerralla haluat, että minä väistyn solakamman tieltä?" kysyi Holger Boye ivallisesti, mutta hänen harmaiden silmiensä katse ei puhunut pilaa. Se kiintyi Barbroon tutkivan totisena.
"En suinkaan", vastasi Barbro nopeasti, "minusta on hyvin hauskaa päästä tanssiaisiin, niin että mielestäni on samantekevää —" Ai, nyt meni hullusti! Hän korjasi heti sanansa: — "Sinä olet aina ollut kiltti minua kohtaan, Holger", lisäsi hän anteeksipyytäen.
Isoäiti virkkoi:
"Ettekö te, kandidaatti Boye, kerran antanut pikku Babilleni kompassia?"
"Kyllä", vastasi Holger kumartaen, "kun tiesin naisen tarvitsevan varmaa opastusta".
"Minullapa se on vielä tallella", huomautti Babi. "Norrlannissa minulla oli siitä paljon hyötyä."
"Mutta tässä Lundissa te saatte eläviä kompasseja", lupasi Freide.
"Tosiaankin, hyvähän se on, kandidaatti", sanoi isoäiti ystävällisesti, "jos ne ovat koeteltuja".
Vähän ajan kuluttua, kun nuoret nousivat lähteäkseen, pyysi hänen armonsa Holger Boyea jäämään hetkeksi luokseen ja katsoi häneen syvin silmin:
"Minusta tuntuu, että sekä te että kompassinne voitte näyttää pikku Babilleni oikean suunnan", sanoi hän, "ja olen iloinen, jos voitte olla hänen uskollisena ja hyvänä toverinaan, niin kauan kuin hän viipyy Lundissa. Hän on vielä aivan lapsi seitsemästätoista ikävuodestaan huolimatta ja tarvitsee vakavaa tukea läikkyvälle luonteelleen. Voihan näet olla mahdollista, että tuollainen kokematon tulisielu leimahtaa sekä hyvälle että pahalle, mutta minä olen teille kiitollinen, jos otatte vähän hoivataksenne häntä — toverina ja ystävänä."
"Aivan mielelläni", vastasi Holger yksinkertaisesti; "hän ei ole ensinkään niin juonikas, että hänen kanssaan olisi vaikea tulia toimeen".
Kun Barbro kulki kevättalven häikäisevän valkeassa päiväpaisteessa Lundagårdin puiston halki kahden kavaljeerinsa välissä, vaaleankeltaisella silkkisolmukkeella koristettu Vahti perässään, teki hänen mielensä tavata Sonja. Hip-sisko ei välittäisi tuon taivaallista hänen saattueestaan, sen hän hyvin tiesi ja tunsi, eikä hän siskoaan nyt juuri kaivannutkaan. Säteilevä sää väreilevine kevään aavistuksineen, punertavine puunrunkoineen, loitolta kuuluvine linnunsiipien-suhinoineen ja kaikilta katoilta sulavine lumineen oli houkutellut opiskelevan nuorison ulos kirjojensa äärestä. Nuorta väkeä, nuoria kasvoja vilisi kaikkialla. Monet uteliaat silmät katsoivat kysyvinä, ken oli tuo tummansininen, outo tyttö, jolla oli mukana valkoinen koira, ja Barbrosta tuntui, ettei maailma ollut vielä milloinkaan ollut niin nuorekas.
Hän ja hänen kavaljeerinsa juttelivat herkeämättä. Käynti tuomiokirkossa tapahtui verrattain hätäisesti, sillä päivänvalo oli niin väkevä, että se pakotti heidät kohta takaisin nykyisyyteen. Mutta Barbro mielistyi heti alttariholviin, missä oli paljon kiveen piirrettyjä legendoja. Rouva Gjörwel Ulfstandin ja tämän puolison hautakiveä katsellessa tulvahti hänen mielikuvitukseensa voimakkaan, verevän sukutarun täyteläinen tunnelma ja tuon merkillisen kaivon satueläimet kertoivat hänelle jännittäviä taruja.
Mutta Finn-jättiläisestä, joka syleilee patsastaan, hän ei välittänyt. Hän ei uskaltanut sitä sanoa, mutta hänestä tuntui, että jättiläinen oli kuin tyhmä nauru keskellä kaikkea tätä syvää, salaperäistä vakavuutta. Hän oli kuvitellut jättiläistä toisenlaiseksi, holveja hallitsevaksi sankariksi.
Vahti oli jätetty ulos muutamien lapsien hoidettavaksi, mutta nähtävästi oli heillä ollut aika työ pitää aisoissa lappalaisnuorukaista, sillä sekä lapset että Vahti näyttivät hyvin kärsimättömiltä, kun kolmikko tuli kirkosta, ja Vahti ryöpsähti villinä jälleennäkemisen ilosta päin Barbroa. Mutta emäntä ei ollut oikein armollinen, sillä Vahdin käpälistä jäi suuria, märkiä likaläiskiä hänen kävelypukuunsa. Nyt hän ei totta totisesti voinutkaan enää kulkea iloisen ja terhakan näköisenä. Koko etupuoli oli täynnä paksuja likatahroja. Hänen täytyi koettaa päästä kotiin niin huomaamatta kuin mahdollista.
"On kai täällä syrjäkatuja?" kysyi Barbro surullisesti. Holger lohdutti häntä sanoen, että liike käy keskikaupungilla ja että he menevät juuri Söder-kadun poikki, kun Sonja tuli häntä vastaan harmaassa sametissa kahden hienon nuoren tytön kanssa.
"Päivää, pikku Barbro kulta", huusi Sonja, "mutta chère amie, oletko kaatunut?"
"En, Vahtihan se hyppäsi minua vasten", sanoi Barbro hirveän nolona.
Kamalaa tulla esitellyksi tämän näköisenä!
"Ja sentähden saat suoda anteeksi, ettemme voi jäädä tähän näytteille", ehätti Holger selittämään nostettuaan kohteliaasti lakkiaan. "Tule, Barbro! Au revoir, Regina lundensis!"
Barbro nyökkäsi ja hyppäsi pitkän askeleen ehtiäkseen Holgerin perästä, joka jo pyöri edelleen. Freide sitävastoin, joka tunsi toiset tytöt, ei huomannut äkillistä lähtöä, vaan jäi heidän kanssaan haastelemaan.
"Sinä olet aina niin kiltti, Holger", sanoi Barbro, kun he kulkivat hiljaista katua. "Luuletko, että he nauravat minulle?"
"Ehkä, mutta mitäs siitä?"
"Se on ilkeää." Hän katsoi ympärilleen. "Kandidaatti Freide meni varmaankin heidän kanssaan."
"Luultavasti. Kuulehan, Mignon, älä viitsi ruveta kiemailemaan ja poikailemaan heti. Se ei sinua pue."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Sitä, että sinä vähän — etkä muuten niinkään vähän — mielistelit veli Urbania. Hänellä ja hänen veljellään on kokonainen liuta tyttötuttavia, joita he hakkailevat kuin parhaat taiturit. Ja sitten vielä, yksi asia — et saa suuttua, jos sanon sen suoraan — älä pyri sellaiseksi kuin kaikki muut ovat. Sinähän olet kuitenkin Barbro Berting, kunnon tyttö etkä mikään kana."
Siihen Barbro ei voinut vastata mitään. Hän kohensi kuitenkin asiaa omalla tavallaan ja sanoi hieman jyrkästi:
"Minäpä rupean käymään luennoilla."
"Vai niin, siinä ei ole mitään pahaa, kunhan vain voit sulattaa opin."
Nyt Barbro pysähtyi likatahroista välittämättä.
"Luuletko, että minä olen tyhmä?"
"En, sitä en luule."
"No, miksi sitten sanot —?"
"Luentojen laita on sama kuin uimisen. Vasta sitten, kun on tarpeeksi kauan ponnistellut voidakseen vaivatta päästä eteenpäin, käsittää miten ihanaa tuo liikunto todellakin on. Täytyy tuntea olevansa jonkun verran perehtynyt tieteiden elämänveteen voidakseen siitä nauttia."
"Pitääkö minun sitten jättää silleen?"
"Ei, mutta älä luule, ettei tarvitse muuta kuin 'käydä luennoilla'. Yhtä ja toista voit esimerkiksi kysyä minulta, ja onhan sinulla sitten Elsa ja Einar; heillä on oikeat uimaotteet. Kas niin, hyvästi nyt! Me kai tapaamme ainakin kerran päivässä kadulla — niin tehdään täällä — mutta jollemme sattuisi tapaamaan, niin ole kiltti ja odota minua kello seitsemän lauantaina. Silloin tulen sinua hakemaan."
Sillä aikaa kun Barbro oli ulkona, tarkasti isoäiti Barbron pukuvaraston, jonka Saara oli järjestänyt. Niistä puvuista, jotka hän oli saanut matkaansa, kävi liiankin selvästi ilmi, että ne olivat ommellut vanhan neidin ohjeiden mukaan. Ne olivat kovin puisevia ja mauttomia, kaikki erittäin vankkatekoisia, ja isoäiti tahtoi, että Babin tuli osata antaa arvoa kauneudelle myöskin puvuissa; sentähden hän päätti heti hankkia muutamia uusia pukuja. August ja Ulla manatkoot sitten hänen turhamaisuuttaan; nyt oli lapsi hänen luonaan, ja hän tahtoi tehdä nämä kuukaudet hedelmällisen kukoistaviksi Barbron elämässä, kun kaikki oli kaunista ja lupaavaa.
Saman päivän iltapuolella isoäiti ja Barbro matkustivat Kööpenhaminaan lauantaihin saakka, ja kumpikin oli yhtä lapsellisen huvitettu ostellessaan suurista kauppahuoneista vaaleita, keveitä pukuja, hienoja jalkineita, silkkisukkia ja sormikkaita.
Myöskin viuhkan isoäiti osti, mutta se oli antiikkinen ja ollut aikoinaan erään rokoko-kauden huomatun hovinaisen omaisuutta. Sen norsunluisilla lehdillä oli helein värein maalattu kevätmaisema. Helakkakukkaisten puiden alla kulki valkopukuinen, haaveileva tyttö. Sinisessä ilmassa näkyi joutsenia. Toiselle puolelle oli taiteilija sirotellut vuokkoja ja lemmikkejä.
Barbro ei ollut milloinkaan uskonut voivansa tuntea itseänsä niin onnelliseksi, ettei uni ottanut tullakseen, mutta näinä iltoina tapahtui, että hänen oli sanomattoman vaikea erota päivän iloisista muistoista. Eikä hän ollut milloinkaan kuvitellut, että pukujen ostaminen tuottaisi iloa, ihan oikein sellaista iloa, että joka esineen voi ottaa syliin ja odottaa siltä elävää vastausta. Aivan kuin joku olisi lukenut runon tahi sadun. —
Sunnuntaina tanssiaisten jälkeen Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:
"Lundissa maaliskuun 8 p. Lund on ehdottomasti maailman hauskin kaupunki, enkä minä voi milloinkaan unohtaa, kuinka rajattoman hauskaa minulla oli eilen. Ei mikään käynyt hullusti. En tehnyt ainoatakaan mainittavaa tyhmyyttä. Sonja sanoi, että kaikki pitivät minua hilpeän ja hauskan näköisenä. Hän itse oli aivan ihastuttava. En milloinkaan ole nähnyt mitään niin viehättävää. Ja Inger Thomasista minä pidän jo hyvin paljon. Hänessä on jotakin erikoista. Hän välittää varsin vähän omasta minästään. En nähnyt hänen peilailevan kertaakaan enkä kohentelevan kampaustaan. Hän on sellainen tyttö, josta Holger Boye pitää, luonnollinen ja sukkela ja varmaankin myös hyväsydäminen. Häpeä sanoa, mutta minusta tuntui nololta, kun Holger astua lylleröi rinnallani sisään. Joka tapauksessa hän tanssii erinomaisesti. Ja sisäisesti hän on kookas mies. Urban Freiden kanssa tanssin kaksi tanssia. Hänellä on todellakin uskomattoman paljon tyttötuttavia. Ei ole yhtä helppoa puhella 'Seikkailun' kuin Holgerin kanssa — mutta —"
Barbro ei lopettanut tätä lausetta päiväkirjassa enemmän kuin ajatuksissaankaan. Hänestä tuntui, että siitä kehittyy jonkunlainen tunnustus, ja vertailuhan oli aivan tarpeetonta.
Isoäidillä oli vielä eräs ajatus, jonka hän tahtoi toteuttaa huvittaakseen pikku tyttöään, ja hän kääntyi sen vuoksi luottavaisesti Holger Boyen puoleen.
"Te tunnutte varsin älykkäältä, herra kandidaatti", sanoi hän eräässä lyhyessä kahdenkeskisessä kohtauksessa, "ja melkoista kokeneemmalta ja vakavammalta kuin iästänne voi päättää".
"Niin, minun ruumiini muodostuminen Diogeneen tynnyriksi on pakottanut niin sanotun sielun sopeutumaan asuntosuhteiden mukaan", selitti Holger. "Halutaanko minun henkistä pondustani käyttää johonkin?"
"Aivan niin, kandidaatti, minun vanhaan sydämeeni on nykyään kätkeytynyt ikäänkuin pieni tytön sydän ja minä toivon hartaasti, että se oikein saisi sykähdellä elämänhalua ja iloa. Barbro — minä tarkoitan tietysti häntä — tuntuu hieman saamattomalta ja tahtoisinpa sanoa tyhmän ujolta teikäläisten nuorten parissa. Hän ei voi unohtaa olevansa Bertingin perheen surunlapsi, joka aina kompastuu milloin mihinkin. Saattaahan tapahtua, että tuo arkuus haihtuu ajan oloa, mutta tyttövuodet ovat täysi-ikäisestä naisesta ihanin muisto, jos ne vain ovat olleet värikkäät, ja — sitten on asia niin, että Barbro kaipaa valoisia ja lämpimiä vaikutelmia. Luulen, että hän kerran antaa ne takaisin —"