* * * * *
Sitten alkoi uusia vaivoja, taisteluja ja marsseja. Minun on rakasta ilmoittaa, että sankarini saavutti jälleen henkisen tasapainonsa. Tästä yöstä jäi hänelle vaan vähäinen rakkaus pulloon. Muutoin oli hän taisteluissa sama kuin ennenkin. Voitto seurasi häntä.
VI.
Kului taas muutamia kuukausia, ja kevät oli pitkälle joutunut. Pognembinissä kukkivat kirsikkapuut puutarhoissa ja runsaat lehdet peittivät niitä, samalla kuin voimakas talvivilja viheriöitsi kedoilla. Eräänä päivänä istui Magda töllinsä ulkopuolella ja kuori muutamia huonoja perunoita päivällisiksi. Ne olivat jo alkaneet itää, ja sopivat paremmin eläinten, kuin ihmisten ruo'aksi. Mutta talven loppuhan olikin, eikä puute ja kurjuus yleensäkään ollut niin vähäinen Pognembinissä. Sen saattoi nähdä Magdan kasvoista, jotka olivat surulliset ja tuskaa täynnä. Kenties sitä karkoittaakseen hän pani silmänsä kiinni ja alkoi laulaa ohuella, vaivaantuneella äänellään erästä puolalaista kansanlaulua, joka kertoi sotaan lähteneestä aviomiehestä ja hänen uskollisesta vaimostaan.
Varpuset visersivät kirsikkapuissa, niin kuin jos he olisivat tahtoneet voittaa hänen äänensä. Laulaessaan katseli hän milloin miettivänä koiraa, joka lepäsi auringon paisteessa, milloin maantielle, joka kulki hänen töllinsä ohi, milloin polulle, joka maantieltä kierteli puutarhan ja peltojen läpi. Mahdollisesti katseli Magda polulle, sen tähden että se vei rautatien asemalle, ja tänään tapahtui, ettei hän turhaan tähystellytkään. Kaukaa näkyi haahmo. Vaimo varjosti käsillään silmiänsä, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä aurinko sokaisi häntä. Sitä vastoin heräsi koira, kohotti päätään, murisi ja alkoi haistella ympärilleen ja nosti korvansa pystyyn. Samalla kertaa kuuli Magda epäselviä laulun sanoja. Heti hypähti koira ylös ja ryntäsi täydessä juoksussa miestä vastaan, joka lähestyi. Silloin kalpeni Magda vähän.
—Bartek!—eihän se voinut vaan olla Bartek!
Hän nousi ylös niin kiivaasti, että hän kaasi peruna-astian kumoon. Ei ollut enää epäilystä ollenkaan. Koira hyppeli iloisesti tulijaa vastaan. Vaimo riensi häntä vastaan ottamaan ja huusi iloissaan niin kovasti kuin voi:
—Bartek! Bartek!
—Niin, Magda! Niin, minä itse se olen!—vastasi Bartek käyttäen kättään puhelutorvena ääntään vahvistaakseen, samalla kuin hän kiiruhti askeleitaan. Hän avasi puutarhan veräjän, horjahti poikkipuuta vasten niin, että hän oli vähällä kaatua kumoon ja heittäytyi vaimonsa kaulaan.
Sitten alkoi vaimo innokkaasti kertoa:
—Ja minä, joka luulin, ettet enää ollenkaan palaisi kotia. Luulin, että ne kyllä olivat sinut tappaneet. Kuinka sinä voit? Anna kuin katselen sinua! Oi, kuinka sinä olet tullut rumaksi. Voi sentään niitä julmureita! Hyvä Jumala! Hän on tullut kotia! Hän on tullut kotia!
Sitä puhuessaan otti hän kätensä hänen kaulaltaan, katseli häntä ja hetttäytyi uudestaan hänen kaulaansa.
—Niin, hän on tullut kotia! Jumala olkoon kiitetty! Kaikkein rakkain Bartekini! Mutta astuhan sisään. Franek on koulussa. Saksalaisten opettajien tähden on siellä lasten vaikea käydä, mutta muutoin on poika reipas. Ja hänellä on ihan samallaiset silmät kuin sinulla. Niin, jo sinun olikin aika palata kotia. Toimeentulo on täällä vaikeaa. Hyvin vaikeaa, sanon sinulle. Talous menee taaksepäin. Läävän katosta pääsee vesi sisään. Mitä on tehtävä? Bartek, Bartek!—Minä sain sinut kuitenkin vielä nähdä! Millaisessa pulassa minä olenkaan ollut siemenviljan tähden! Czermienickin väki, naapurimme, ovat auttaneet minua. Mutta sinä olet kai terve? Kuinka sentään olen iloinen! Jumala on suojellut sinua. No, astuhan sisään! Mutta, älähän!—Sinustahan on tullut ihan kuin toinen ihminen. Mikä sinua vaivaa? Jumalan tähden, Bartek!
Vasta nyt oli Magda huomannut suuren arven, joka kulki suoraan Bartekin naaman yli vasemmasta ohimosta partaan saakka.
—Se ei ole mitään! Se oli vaan eräs ratsumies, joka sen naarmun teki, mutta kyllä minäkin häntä naarmusin. Minä olen ollut lasareetissa.
—Ah, hyvä Jumala!
—Vähät siitä.
—Niinhän olet laihtunut kuin kuolema.
—Ei väliä!—sanoi Bartek.
Hän oli todellakin laihtunut, auringon paahtama ja ryysyissä. Todellinen sankari! Ja niin hän horjahti.
—Oletko päissäsi?
—Hä,—olen vaan hiukan heikko.
Heikko hän kyllä oli, mutta juovuksissa myöskin. Hänelle, joka oli niin voipunut, olisi viinaryyppy ollut kylliksi, mutta asemalla oli hän saanut kokonaista neljä. Mutta hänelläpä olikin todellisen sankarin koko innostus. Ja sellainen ulkonäkö sitten! Sellaista ei hänellä koskaan ennen ollut.
—Ei väliä—uudisti hän.—Nyt ollaan päästy sodasta. Nyt olen minä herra, ymmärrätkös sitä? Näetkös näitä?—Sitä sanoessaan viittasi hän risteihinsä ja mitaleihinsa.—Näetkö näitä! Tiedätkö, mikä mies minä olen? Mitä? Links![1] Rechts![1] Heu! Stroh! heiniä, olkia, heiniä, olkia,—seis!
[1] Vasempaan! Oikeaan!
Viimeisen seis, huusi hän niin kovalla äänellä, että vaimo peräytyi muutaman askeleen.
—Oletko hullu?
—No, kuinka sinä voit, Magda? Osaatko ranskaa raukka, vai? Musiu?
Musiu! Kuka on musiu? Minä ole musiu[1], tiedätkös sen?
[1] Tarkoittaa ranskalaista sanaa monsieur, herra.
—Ihminen, mikä sinua vaivaa?
—Niin, ällistele sinä! Was? Done diner! ymmärrätkös?
Magdan otsalle alkoi myrsky lähestyä.
—Mitä kieltä sinä höpiset? Etkö ymmärrä enää puolan kieltä? Niin kyllä, minulla oli oikein. Mitä ne ovat sinulle tehneetkään?
—Anna minulle jotakin syödäkseni!
—Mene sisään!
Jokainen komennussana teki Bartekiin sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut ollenkaan vastustaa. Hän ojensi itseänsä vastentahtoisesti, asetti käsivartensa sivuille, teki puolikäännöksen ja marssi sisään. Hän tointui vasta ovella ja alkoi kummeksien katsella Magdaa.
—No mutta, mikä sinua vaivaa, Magda?
—Mene sisään, mars!
Hän meni sisään, mutta kaatui kynnyksellä.
Viina oli noussut kovin hänen päähänsä. Hän lauleli ja etsi silmillään töllistä Franekia. Hän huuteli hänelle: Morgen Kerl![1], vaikkei Franckia ollenkaan ollut sisällä. Sitten alkoi hän nauraa, otti pitkän harppauksen, sitten kaksi lyhyttä, huusi hurraata ja kaatui pitkin pituuttaan penkille.
[1] Huomenta, mies!
Iltasella heräsi hän selvänä ja voimistuneena. Hän tervehti Franekia, kerjäsi itselleen muutamia kolikoita Magdalta ja meni sankariretkelleen kyläkrouviin.
Huhut hänen urhotöistään olivat saapuneet hänen kotiseudulleen jo kauan ennen hänen tuloaan, niitten sotilasten kautta Pognembinistä, jotka olivat aikaisemmin palanneet. Kuin nyt kuultiin, että Gravelotten sankari oli krouvissa, riensivät kaikki, jotka kynsilleen kykenivät hänen entisten toveriensa kanssa häntä sinne katsomaan.
Bartek istuu pöydän päässä, eikä kukaan olisi voinut häntä nyt tuntea. Hän, joka ennen oli niin ujo, lyö nyt nyrkkiä pöytään, kehuu ja ylpeilee kuin riikinkukko.
—Muistatteko toverit, kuinka minä annoin ranskalaisille selkään ja mitä Steinmetz sanoi?
—Sen kyllä muistamme.
—Puhuttiin niin paljon ranskalaisista ja meitä niin pelotettiin, ja kuitenkin he olivat oikeita jäniksiä.—Was! Heinää ne purevat aivan kuin jänikset ja juoksevat käpälämäkeen. Mutta olutta he eivät juo, sitä vastoin aikalailla viiniä.
—Niin, se on totta.
—Kuin me kerran poltimme kylän, niin he vääntelivät käsiään ja huusivat heti: pitié, pitié! joka muka merkitsisi, että he tahtoivat antaa meille jotakin juotavaa (puolalainen sanasutkaus), jos antaisimme heidän olla rauhassa, mutta siitä emme välittäneet.
—Vai niin, heidän puhettaan voipi sitten ymmärtää?—kysyi muudan nuori poika.
—Sinä et sitä ymmärrä, sillä sinä olet tyhmä, mutta minä ymmärrän.
—Done djengi, ymmärrätkö sitä?
—Mitä se on?
—Mutta oletteko nähneet Pariisia? Siellä oli tappelu toisensa jälkeen, ja me voitimme jok'ikisessä. Heillä ei ole hyvää komentoa, niin sanoivat kaikki. Upseerit ovat kehnoja, mutta meidän, ne olivat hyviä.
Vanha Maciej Kierz, järkevä tilanomistaja Pognembinissä, alkoi pudistaa päätään ja sanoi:
—Niin, saksalaiset ovat tosin voittaneet kauheassa sodassa, ja me olemme auttaneet heitä, mutta mitä siitä seuraa meille, sen tietää Jumala yksin.
Bartek tuijotti häneen avoimin silmin ja sanoi:
—Mitä lörpötystä tuo on?
—Eivätkä saksalaiset ole meitä juuri suuresti kiittäneet avusta, sillä nyt kohottavat he nenäänsä taivasta kohti, niin kuin heitä ei enää Jumala hallitsisikaan. Niin, meille tekevät he kerran vielä enemmän vääryyttä, ja sitä he oikeastaan jo nytkin tekevät.
—Se on vale—sanoi Bartek.
Pognembinissä oli vanhalla Kierzillä sellainen valta, että koko kylä ajatteli hänen päänsä mukaan, ja olisi ollut tyhmänrohkeaa vastustaa häntä; mutta nyt Bartek oli sankari ja itse jonkinlainen valta. Ja kuitenkin katseltiin häntä nyt kummastellen, melkein katkeruudella.
—Tahdotko ruveta riitelemään Maciejn kanssa? Mitä, mitä sinä tahdot?
—Mitä minä Maciejsta välitän! Minä olen puhunut paljon mahtavampien ihmisten kanssa, ymmärrättekö? Toverit! Enkö ole puhunut Steinmetzin kanssa,—was? Uskokoon Maciej mitä hän tahtoo. Saattepa nähdä, että meidän olomme käy paremmaksi.
Maciej katsoi hetken aikaa sankaria.
—Oi, sinua raukkaa!—sanoi hän.
Bartek löi nyrkillä pöytään niin, että kaikki pullot ja lasit tanssivat.
—Still, der Kerl da![1] Heu, Stroh!
[1] Hiljaa mies!
—Pysy alallasi, äläkä ylvästele. Tiedustele asian laitaa hänen arvoisuudeltaan papilta, tahi myöskin armolliselta kartanon herralta.
—Onko hänen arvoisuutensa kenties ollut sodassa? Tahi armollinen herra? Mutta minä olen ollut siellä. Älkää uskoko häntä, toverit. Nyt vasta alkavat he pitää meitä arvossa. Kuka on voittanut taistelun? Sen olemme me tehneet. Sen olen minä tehnyt. Pyydän minä heiltä nyt mitä tahansa, sen he kyllä minulle antavat. Jos tahtoisin tulla maanomistajaksi Ranskassa, voisin tulla. Hallitus kyllä tietää, kuka on antanut ranskalaisille selkään. Meidän rykmenttimme olivat parhaat, seisoi raporteissa. Nyt ovat puolalaiset voitolla, ymmärrättekö sitä?
Kierz viittasi kieltäen kädellään, nousi ylös ja läksi pois. Bartek oli nyt myöskin voittanut valtiollisella taistelutantereella. Nuoret pojat, jotka olivat jääneet jälelle, katselivat häntä ihmetellen ja kunnioittaen, ja niin hän sanoi:
—Kaikki, mitä minä tahdon, sen minä saan. Vanha Kierz on raukka, ymmärrättekö? Kuin hallitus käskee taistelemaan, niin taistellaan. Ketkä tekisivätkään minulle vääryyttä! Saksalaiset kenties? Katsokaa näitä!
Hän osotti uudestaan ristejään ja mitalejaan.
—Kenenkä tähden minä sitten olen kurittanut ranskalaisia? En suinkaan saksalaisten tähden? Minulla on nyt enemmän sanomista kuin saksalaisella, sillä kenelläkään saksalaisella ei ole niin monta kunniamerkkiä. Olutta tänne! Minä olen puhunut Steinmetzin kanssa ja minä olen puhunut Podbielskin kanssa. Olutta tänne!
Syntyi vähitellen täydellinen juominki. Bartek alkoi laulaa:
"Trinkt, trinkt, trinkt!
Wenn in meiner Tasche
Noch ein Thaler klingt."[1]
[1] Juo, juo, juo!
Koska markka lakkaristain
Äänen soida suo.
Yht'äkkiä otti hän kourallisen kolikoita lakkaristaan.
—Olkaa niin hyvä! Nyt olen minä isäntänä. Eikö totta? Olemmehan saaneet aika joukon rahoja Ranskasta! Nyt ne ovat menneet. Niin, siellä oli yhtä ja toista poltettavaa. Me tapoimme myöskin paljon ihmisiä. Jumala sen tietäköön…
Humalaisten miesten mieliala voi muuttua pian. Yht'äkkiä tarttui Bartek kolikoihin ja alkoi valittaa:
—Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen!
Sitten nojasi hän kyynäspäitään pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja oli ääneti.
—Mikä sinua vaivaa?—kysyivät toiset.
—Kenties minä olen siihen syynä—mutisi Bartek.—Ja kuitenkin he itse olivat siihen sekaantuneet! Mutta minun tekee pahaa, sillä he molemmat olivat meidän maamiehiämme. Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen! Toinen oli kukoistava kuin ruusu. Seuraavana päivänä tuli hän kalpeaksi kuin lakana. Sitten haudattiin heidät aivan lämpösinä… Viinaa!
Syntyi muutaman hetken painavalta äänettömyys. Talonpojat katselivat ihmetellen toisiaan.
—Mitä sinä lörpöttelet?—kysyi joku.
—Hän puhuu omantuntonsa kanssa.
—Sota on syynä siihen, että juodaan—mutisi Bartek.
Hän otti kulauksen ja sitten taas toisen. Hän istui hetken synkästi äänettömänä, sitten sylkäsi hän ja hänen hyvä tuulensa palasi yht'äkkiä.
—Oletteko kenties puhuneet Steinmetzin kanssa? Minä olen. Hurraa!
Juokaa… Kuka maksaa? Minä.
—Vai sinä maksat, juoppolalli!—kuului Magdan ääni. Minä maksan sinulle, siitä voit olla varma!
Bartek katseli tuijottavin silmin vaimoaan.
—Oletko kenties puhunut Steinmetzin kanssa? Mikä sinä olet?
Sen sijaan että olisi vastannut, kääntyi Magda kuulijain puoleen ja alkoi voivotella:
—Oi, te ihmiset, te ihmiset, ettekö näe minun häpeääni ja minua onnettomuuttani? Hän on tullut kotia ja minä iloitsin siinä uskossa, että hän oli hyvä mies kuin ennenkin, mutta nyt hän on tullut juovuksissa kotia. Hän on unohtanut Jumalansa ja puolan kielen. Hän pani maata haihduttaakseen päihtymystä, hän selveni, mutta nyt juo hän uudestaan ja maksaa kätteni työllä. Mistä olet sinä ottanut rahat? Eikö se ole minun omaisuuttani? Oi, te ihmiset, hän ei ole enää katoolilainen eikä ihminen, ei, hän on saksalainen lurjus, joka lörpöttelee saksaa ja väijyilee kansan turmiota. Hän on kehno raukka, hän on…
Nyt alkoi Magda itkeä, hänen äänensä tuli kimakkaammaksi ja hän jatkoi:
—Hän oli raukka, mutta hän oli hyväluontoinen! Mitä ovat he hänestä nyt tehneet? Minä olen odotellut häntä yöt päivät. Ei ole enää lohdutusta, ei sääliä. Kaikkivaltias Jumala! Noin kehnoksi piti sinun tulla!
Viimeiset sanat lausui hän niin surkealla äänellä, että tuntui kuin hän olisi laulanut. Mutta Bartek vastasi:
—Hiljaa! taikka saat vasten suutasi.
—Lyö vaan, lyö pää minulta poikki, lyö nyt heti, lyö minut kuoliaaksi, tapa minut!—huusi vaimo kiihkoisesti, ojensi kaulansa esille ja kääntyi talonpoikain puoleen:
—Katsokaa päälle!
Mutta talonpojat alkoivat lähteä pois. Pian oli kapakka tyhjä, ja ainoastaan Bartek ja hänen vaimonsa, joka yhä seisoi kaula eteenpäin nojassa, olivat jälellä.
—Miksi ojennat henkitorveasi, aivan kuin hanhi?—mutisi Bartek.—
Mene kotia!
—Lyö!—sanoi Magda uudestaan.
—En totta lyökkään,—vastasi Bartek ja pisti kädet lakkariinsa.
Kapakan isäntä, joka tahtoi saada riidan loppuun, sammutti ainoan tuvassa palavan kynttilän. Syntyi pimeä ja hiljaisuus. Hetken kuluttua kuului Magdan nyyhkyttävä ääni pimeästä:
—Lyö!
—En totta lyökkään,—vastasi Bartek ylväkkäällä äänellä.
Kuun valossa saattoi nähdä kaksi haamua, jotka kulkivat kotia kapakasta. Toinen niistä kulki edellä ja valitti kuuluvalla äänellä. Sen jälessä seurasi pää alespäin hyvin nöyränä Gravelotten ja Sedanin voittaja.
VII.
Bartek tuli niin voimattomana kotia, ettei hän moneen päivään voinut tehdä työtä. Se oli suuri onnettomuus koko taloudelle, joka välttämättömästi tarvitsi miehen voimakasta kättä. Magda auttoi itseään niin hyvin kuin hän taisi. Hän raastoi aamusta iltaan hänen naapurinsa, Czermienickin väki, auttoi häntä varojen mukaan, mutta se ei riittänyt ja talous meni rappiolle. Heillä oli vähän velkaa siirtolaiselle Justille, saksalaiselle, joka aikanaan oli hankkinut itselleen muutaman tynnyrin-alan maata Pognembinissä, ja jolla nyt oli paraat tulot koko kylässä ja sitä paitsi käteistä rahaa, jota hän lainasi melkoisella korolla. Ensi sijassa antoi hän rahoja armolliselle herralle Pan Jarzynskille. Jarzynskin nimi prameili aateliskalenterissa, ja juuri sen tähden täytyi talon loistoa pitää yllä. Muutoin lainaili Just rahoja talonpojillekin. Magda oli jo puoli vuotta ollut hänelle velkaa muutamia kymmeniä taaleria, joita hän oli käyttänyt osaksi talouteen, osaksi lähettänyt Bartekille sotaan. Mutta eihän se mitään merkinnyt. Taivaan herra antaisi kyllä hyvän sadon ja sillä hän kyllä maksaisi velkansa, kuin vaan työhön kykeneviä käsiä löytyi. Onnettomuudeksi ei Bartek voinut tehdä työtä. Magda ei tahtonut sitä oikein uskoa ja meni papin luo neuvottelemaan, mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen Bartekia työhön. Ei mikään auttanut. Hänen henkeänsä alkoi ahdistaa, kuin hän oli hiukan ollut työssä ja hänen selkäänsä alkoi pakoittaa. Hän saattoi istua päiväkausia töllin edustalla, polttaa porsliinipiippuaan, jossa oli Bismarckin kuva univormussa ja kyrassikypärässä, tuijottaen eteensä voipuneella, uneliaalla katseella kuin jos kaikki vaivain jäljet eivät vielä olisi kadonneet ruumiista. Hän ajatteli sinne tänne, vähän sotaa, vähän voittojaan, Magdaa, vähän kaikkea, eikä juuri mitään.
Kerran kuin hän siinä istui, kuuli hän Franekin itkevän loitolla. Franek palasi koulusta ja ulvoi, että kaiku kuului. Bartek otti piipun suustaan:
—No Franek, mikä sinua vaivaa?
—Mikäkö minua vaivaa—ulvoi Franek.
—Niin, miksi ulvot?
—Minä olen saanut selkääni…
—Kuka on antanut sinulle selkään?
—Herra Boege, luonnollisesti.
Herra Boege oli opettaja Pognembinissä.
—Kuka on antanut hänelle luvan hakata sinua?
—Kyllä kai hänellä on siihen lupa, koska hän on niin tehnyt.
Magda, joka oli kaivanut puutarhassa, kiipesi aidan yli puutarhaveitsi kädessä.
—Mitä teit sitten?—kysyi Magda.
—Mitäkö minä tein! Boege haukkui minua puolalaiseksi siaksi, löi minua vasten suuta ja sanoi, että nyt kuin he olivat voittaneet ranskalaiset, saisimme me selkäämme, sillä nyt he olivat voimakkaimmat. Enhän minä ollut tehnyt hänelle mitään, hän kysyi minulta vaan, kuka oli suurin mies maailmassa ja silloin sanoin minä, että se oli paavi, mutta silloin löi hän minua, ja minä aloin huutaa, ja hän haukkui minua puolalaiseksi siaksi, ja sanoi, että nyt kuin he ovat antaneet ranskalaisille selkään…
Franek kertoi kertomistaan: "Mutta hän sanoi, ja minä sanoin…" Magda kätki kasvonsa käsiinsä, kääntyi Bartekin puoleen ja alkoi:
—Siinä saat kuulla! Siinä kuulet itse! Mene nyt sotimaan ranskalaisia vastaan ja anna sitten saksalaisten kurittaa lastasi kuin koiraa ja haukkua sitä! Mene vaan sotaan ja anna sitten saksalaisen hakata omaa lastasi. Siinä on palkkasi, raukka…
Magda alkoi, Franekin säestämänä, itkeä oman puheensa vaikutuksesta,
Bartek avasi silmiään, suutaan ja ällistyi niin, ettei hän saattanut
sanoa sanaakaan, vielä vähemmin ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys.
Miten oli asian laita? Missä oli hänen voittojensa tulos…?
Hän oli jo istunut hetken ääneti, kuin hänen silmänsä rapsahtivat ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hämmästys, samoin kuin pelkokin, muuttuvat usein kehnoissa luonteissa raivoksi. Bartek nousi ylös yht'äkkiä ja hyökkäsi ulos purren hampaitaan.
—Minä kyllä juttelen hänen kanssaan.
Ja hän meni. Koulu ei ollut kaukana, kohta kirkon toisella puolella. Herra Boege seisoi juuri etehisessä, ympärillään porsaita, joita hän syötti.
Hän oli roteva mies, noin viidenkymmenen vuotias, vielä voimakas kuin tammi. Hän ei ollut liian lihava, ainoastaan hänen kasvonsa olivat pulleat, ja noissa kasvoissa ui kaksi paria isoja kalansilmiä, joista välkkyi rohkeus ja pontevuus.
Bartek meni suoraan hänen luokseen
—Minkä tähden lyöt lastani, saksalainen, was?—kysyi hän.
Herra Boege peräytyi muutaman askeleen mittaili häntä silmillään ilman vähintäkään pelkoa ja sanoi tyynesti:
—Korjaa luusi, puolalainen koira!
—Minkä tähden lyöt lastani?
—Tahdotko sinäkin selkääsi, puolalainen härkä? Nyt näytän teille, kuka on herra täällä. Hiiteen mies! Mene valittamaan oikeuteen. Mars!
Bartek tarttui opettajan käsivarteen, alkoi puistella häntä ankarasti ja huusi käheällä äänellä:
—Tiedätkö, kuka minä olen? Tiedätkö, kuka on antanut ranskalaisille selkään ja kuka on puhunut Steinmetzin kanssa? Minkä tähden lyöt lastani, saksalainen lurjus?
Herra Boegen kalasilmät, jotka eivät olleet huonommat kuin Bartekin, pullistuivat esille pääkallosta. Kuin hän oli voimakas mies, päätti hän yhdellä ainoalla iskulla päästä miehestä vapaaksi. Isku putosi suorastaan Gravelotten ja Sedanin voittajan kasvoihin. Silloin menetti talonpoika malttinsa. Kaksi ankaraa iskua heitti Boegen pään kummallekin puolelle, muistuttaen kellonheilurin liikettä, ainoastaan sillä eroituksella että liikkeet olivat tavattoman voimakkaat. Bartekissa oli herännyt ranskalaisten kauhistuttava vihollinen. Turhaan riensi kaksikymmenvuotias poika, yhtä voimakas kuin isäkin, tämän avuksi. Syntyi lyhyt ja kiivas tappelu, jolloin poika kaatui maahan ja isä heilui ilmassa. Bartek heitti hänet kuin pallon kauas johonkin, itse hän ei muistanut mihin. Rakennuksen ulkopuolella oli amme täynnä rapaa, jota rouva Boege huolellisesti oli sekoittanut sioille. Ammeesta kuului loiskinaa ja Boegen sääret heiluivat hurjasti ilmassa.
—Apua! Apua!
Hänen vaimonsa, joka oli tullut paikalle, kaatoi miehensä ammeesta yhdessä ravan kanssa. Lähitaloista riensivät heidän naapurinsa, saksalaiset siirtolaiset, apuun.
Muutamat kävivät Bartekin kimppuun ja alkoivat lyödä häntä nyrkeillä ja kepeillä. Syntyi yleinen hämmennys, jossa oli vaikea eroittaa vihollisparkaa monista ystävistä. Useita ruumiita oli yhtenä ainoana värvähtelevänä joukkona.
Yht'äkkiä ryntäsi Bartek, harmaan kalpeana raivosta, joukon keskeltä kestikievariin päin. Hänen perässään juostiin, mutta samassa silmänräpäyksessä kuului pauke, ja Bartek heilutteli seivästä käsissään. Raivosta hurjana kääntyi hän ympäri ja heitti seivästä edes takasin. Kaikki pakenivat.
Bartek heidän perässään.
Onneksi hän ei saanut ketään kiinni. Hänen vihansa lauhtui ja hän alkoi peräytyä. Oi,—olisivat ranskalaiset vaan olleet hänen edessään! Historiassa olisi tämä pakoretki tullut kuolemattomaksi!
Näin se kävi. Kaksikymmentä takaa-ajajaa hyökkäsi Bartekin kimppuun. Hän peräytyi hitaasti kuin koirien ahdistama karhu. Usein kääntyi hän ympäri ja seisahtui. Silloin pysähtyivät myöskin hänen ahdistajansa. Aidanseiväs herätti heissä suurta kunnioitusta.
He heittelivät häntä kivillä, ja yksi niistä kävi hänen otsaansa. Verta valui hänen kasvoilleen ja hän tunsi heikontuvansa. Hän horjahti muutaman kerran, pudotti seipään ja kaatui.
—Hurraa!
Mutta ennen kuin he ennättivät hänen luokseen oli Bartek uudestaan noussut ylös, ja se esti heitä liiaksi lähestymästä. Haavoitettu karhu saattoi vielä olla vaarallinen. Sitä paitsi ei enää ollut pitkältä ensimmäisiin kylän tölleihin, ja kaukaa saattoi nähdä miten muutamia poikia jo riensi taistelupaikalle. Siirtolaiset vetäytyivät taloihinsa.
—Mitä on tapahtunut? kysyivät paikalle saapuneet.
—Olenhan vaan antanut saksalaisille hiukan selkään, vastasi Bartek ja pyörtyi.
VIII.
Asia alkoi tulla arveluttavaksi. Saksalaiset lehdet sisälsivät varsin liikuttavia kertomuksia siitä ahdistuksesta, jonka alaisena rauhallinen saksalainen väestö muka oli raa'an ja oppimattoman väestön puolelta, jota hallituksen viholliset ja uskonnolliset innoittelijat yllyttivät. Boegesta tuli päivän sankari. Hän, lempeä ja rauhallinen opettaja, joka valtakunnan äärimmäisissä rajamaissa taisteli valistuksen levittämiseksi, hän, sivistyksen todellinen lähetyssaarnaaja raakalaisten joukossa, hän oli joutunut asiansa uhriksi. Onneksi kuitenkin seisoi hänen takanaan satoja tuhansia saksalaisia, jotka eivät varmaankaan sallisi, että… j. n. e….
Bartek ei tietänyt mitään siitä myrskystä, joka häntä uhkasi. Hän oli aivan levollinen, varmana siitä, että hän pääsisi vapaaksi edesvastauksesta. Olihan Boege lyönyt hänen poikaansa ja ensimmäisenä hyökännyt hänen kimppuunsa. Sitten oli ahdistettu häntä takaapäin. Täytyihän hänen puolustaa itseään. Ja sitten he olivat heittäneet häntä kivellä otsaan. Kenen päälle he olivat oikeastaan hyökänneet? Hänenkö, jonka nimi oli seisonut päivyskertomuksissa, hänen, joka oli voittanut Gravelotten tappelun, joka oli puhunut itse Steinmetzin kanssa ja jolla oli niin monta kunniamerkkiä? Hän ei voinut ollenkaan saada päähänsä, etteivät saksalaiset sitä tietäneet ja että he saattoivat kohdella häntä niin väärin, kuin olivat tehneet, yhtä vähän kuin hän voi käsittää, miten Boege vakuutti Pognembinin asukkaille, että saksalaiset tästä lähtein pitäisivät heitä kurissa, sitten kuin he, Pognembiniläiset, olivat taistelleet niin uljaasti ranskalaisia vastaan joka kerta kuin siihen oli ollut tilaisuutta. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän varma siitä, että oikeus ja hallitus asettuisi hänen puolelleen. Kaikissa tapauksissa tietäisivät ne, mikä mies hän oikeastaan oli, ja mitä hän oli toimittanut sodassa. Jollei kukaan muu sitä tekisikään, niin itse Steinmetz häntä puolustaisi. Olihan Bartek itse tämän sodan kautta joutunut köyhyyteen, ja hänen torppansa oli velkaantunut, niin että hänelle varmaankin tapahtuisi oikeus.
Santarmit saapuivat Pognembiniin ottamaan Bartekia. He olivat odottaneet ankaraa vastustusta, sillä heitä tuli viisi miestä ladatuin kiväärein. Mutta he erehtyivät. Bartek ei edes ajatellutkaan vastarintaa. He käskivät häntä istumaan vaunuihin. Hän totteli. Ainoastaan Magda joutui epätoivoon ja valitti koko ajan:
—Oi, minkä tähden sinä tappelitkaan ranskalaisia vastaan! Siitä sen nyt sait, raukka.
—Ole hiljaa,—vastasi Bartek. Matkalla hymyili hän iloisesti vastaantulijoille.
—Minä näytän heille, kenelle he ovat tehneet vääryyttä,—huusi hän vaunuista.
Kunniamerkit rinnalla astui hän oikeuden eteen. Oikeus kohtelikin häntä lempeästi. Oltiin yksimielisiä siitä, että löytyi helpottavia asianhaaroja. Bartek tuomittiin vaan kolmen kuukauden vankeuteen. Sitä paitsi langetettiin hän sadanviidenkymmenen Saksan markan sakkoihin vahingon palkkiona Boegen perheelle ja muille siirtolaisille, "jotka olivat kärsineet ruumiillista väkivaltaa".
Posenin saksalainen lehti kirjoitti tuomion johdosta: "Rikoksellinen ei tuomiota langetettaessa ollut ainoastaan osoittamatta vähintäkään katumusta, vaan käyttäytyi niin raa'asti ja alkoi niin julkeasti ylistää luultuja ansioitaan, että vaan saattaa ihmetellä, kuinka saapuvilla oleva kantaja ei vetänyt häntä edesvastaukseen loukkauksista oikeutta ja Saksan kansaa vastaan".
Bartek istui vankilassa ja mietiskeli rauhassa sankaritöitään
Gravelotten, Sedanin ja Pariisin luona.
Menettelisimme kuitenkin väärin, jos väittäisimme, että Boegen menetystapa ei synnyttänyt mitään vastalausetta. Päinvastoin. Hyvin sateisena edelläpuolenpäivänä esiintyi valtiopäivillä puolalainen edusmies, joka selvästi huomautti, kuinka hallituksen käytös puolalaisia kohtaan Posenissa oli muuttunut, ja muistutti, että sen uljuuden ja alttiiksiantavaisuuden tähden, jota tämä väestö sodan aikana oli osoittanut, pitäisi enemmän ottaa huomioonsa sen inhimillisiä oikeuksia, ja että vihdoin herra Boege oli käyttänyt väärin asemaansa opettajana lyömällä puolalaisia lapsia, antamalla heille haukkumanimiä, ja vakuuttamalla että saksalainen väestö, saman saksalais-ranskalaisen sodan jälkeen ajaisi pois maan omat lapset.
Edusmiehen puhuessa satoi virtanaan ulkona, ja kuin sellaisessa ilmassa tavallisesti tullaan uniseksi, ei ollut ihmeellistä, jos konservatiivit haukoittelivat, jos kansallis-vapaamieliset ja sosialistit haukoittelivat, ja että keskuspuoluekin vihdoin haukoitteli, sillä se tapahtui ennen kulttuuritaistelua. Kuin vihdoinkin "puolalainen valitus" tuli esille, siirtyi edusmieshuone päiväjärjestykseen.
Bartek istui sill'aikaa vankilassa, tahi oikeammin sanoen makasi vankilan lasareetissa, sillä kivenheitosta oli se haava au'ennut, jonka hän oli saanut sodassa.
Kuin hänellä ei ollut kuumetta, mietti hän, ja mietti niin kuin kalkkunakukko, joka kuoli mietiskelemisestä. Bartek ei kuitenkaan heittänyt henkeään, vaan ei saanut mitään ajateltuakaan. Niinä aikoina kuitenkin, joita tiede kutsuu valoisiksi hetkiksi, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties aivan syyttä oli antanut ranskalaisille selkään.
Magdalle tuli tukala aika. Sakot olivat maksettavat, mutta ei ollut mitään millä maksaa. Pognembinin pappi tahtoi kyllä auttaa, mutta hänellä ei ollut muuta kuin neljäkymmentä Saksan markkaa. Huono toimi oli papinvirka Pognembinissä, ja sitä paitsi ei vanhus tietänyt, mihin hänen rahansa oikeastaan katosivat. Armollinen herra Pan Jarzynski ei ollut kotona. Kerrottiin, että hän oli matkustanut kosimaan rikasta naista Puolan kuningaskunnasta. Magda ei tietänyt, mitä hänen oli tehtävä.
Maksuajan pitennyksestä ei voinut olla puhetta. Möisikö hän hevosen vai lehmän? Juuri nyt oli alkukesä, kaikkein pahin aika. Elonkorjuu lähestyi, talouteen tarvittiin rahoja ja kaikki oli rappiotilassa. Hän väänsi käsiään epätoivossa, jätti muutamia hakemuksia oikeuteen, että hänelle osoitettaisiin armeliaisuutta, mutta ei saanut vastausta ollenkaan. Maksupäivä lähestyi ja sen mukana ryöstö.
Hän rukoili Jumalaa rukoilemistaan, katkeruudella muistellen sitä aikaa ennen sotaa, kuin he vielä olivat toimeentulevaa väkeä ja Bartek vielä teki työtä tehtaassa talvella. Hän meni naapurien luo lainaamaan rahaa. Heillä ei ollut. Sota oli tuntunut kaikille. Justin luo ei hän uskaltanut mennä. Hän oli velkaa hänelle jo ennestään eikä edes maksanut korkoja. Silloin tuli Just aivan odottamattomasti hänen luokseen.
Eräänä jälkeenpuolenpäivänä istui hän töllinsä ovella eikä tehnyt mitään; hänen hädässään raukeni usein hänen työkykynsä ja työhalunsa. Hän katseli kärpäsiä, jotka lentelivät ilmassa ja hän ajatteli: "Tuollainen eläin on sentään onnellinen, se lentelee huoletonna eikä sen tarvitse maksaa korkoja". Väliin huokasi hän syvään, ja huuliltaan kuului heikko huudahdus: "Jumalani,—Oi Jumalani!" Silloin näki hän aivan odottamatta ovessa herra Justin käyrän nenän, jonka alta näkyi hänen piippunsa kiperä varsi. Magda kalpeni ja Just alkoi haastella:
—Hoomenta!
—Kuinka voitte, herra Just?
—Miten on minun rahojeni laita?
—Oi, rakas herra Just, olkaahan vaan kärsivällinen. Mitä on minun raukan tehtävä?—Mieheni on minulta otettu pois, sakot on minun maksettava hänen puolestaan enkä minä tiedä kenen puoleen kääntyä. Parempi olisi, että olisin kuollut, parempi kuin näin kärsiä päivästä päivään. Odottakaa vaan vähän aikaa, parahin herra Just.
Hän alkoi itkeä, kumartui ja suuteli herra Justin paksua, punasta kättä.
—Kuin talon armollinen herra tulee kotia, lainaan minä häneltä ja maksan teille.
—No,—mutta millä te maksatte sakot?
—Sitä en tiedä. Minun tarvitsee kai myödä lehmä.
—Saatanhan minä lainata teille vähän rahoja lisää…
—Jumala siunatkoon teitä, rakkahin herra. Tosin te olette luteerilainen, mutta te olette kuitenkin hyvä ihminen. Se on totta se. Jos muut saksalaiset olisivat sellaisia, niin heitä siunattaisiin.
—Mutta minä en lainaa ilman korkoa.
—Sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän.
—No kirjoittakaa sitten alle koko summasta.
—Kyllä, kyllä, parahin herra Just. Taivaan Herra sen teille palkitkoon.
—Me voimme järjestää asian kylässä.
Hän läksi järjestämään asiaa ja Magda meni papin luo kysymään häneltä neuvoa. Pappi sanoi, että maksuaika oli liian lyhyt ja korot liian korkeat ja valitti suuresti, että herra Pan Jarzynski ei ollut kotona, sillä hän olisi kenties auttanut häntä. Magda ei kuitenkaan voinut odottaa siksi kunnes häneltä myötäisiin hevonen ja kärryt, ja hänen täytyi suostua herra Justin ehtoihin. Nyt oli hän joutunut 300 Saksan markan velkaan, siis puolta suurempaan summaan, kuin korot olivat, sillä pitihän hänen saada vähän rahoja talouteenkin. Bartek kirjoitti nimensä velkakirjaan omakätisesti, että sillä olisi lain voima. Magda oli sitä varten käynyt hänen luonaan vankilassa. Sankari oli hyvin surumielinen, alakuloinen ja kipeä. Hän tahtoi vielä lähettää yhden valituskirjoituksen ja esittää hänelle tehtyä vääryyttä, mutta eihän edes ensimmäistäkään oltu otettu vastaan. Posenin lehden kirjoitus oli saattanut hallitsevat piirit hyvin epäsuosiollisiksi häntä kohtaan. Eikö kenties viranomaisten ollut suojeltava levollista, saksalaista väestöä, joka viime sodassa niin monella tavoin oli todistanut isänmaanrakkauttaan ja uhraavaisuuttaan. Ja siten ei oltu välitetty Bartekin valituskirjoituksesta. Ei ihmeellistä, että hän siitä kävi vielä alakuloisemmaksi.
—Nyt menevät asiamme aivan hunningolle—sanoi hän vaimolleen.
—Aivan hunningolle—uudisti hän.
Bartek alkoi mietiskellä:
—Minulle tapahtuu suuri vääryys—hän sanoi.
—Ja Boege ahdistaa poikaa—lisäsi Magda.—Minä menin hänen luokseen ja pyysin, että hän antaisi olla pojan rauhassa, mutta hän vaan sadatteli minua. Niin, nyt ovat saksalaiset voitolla Pognembinissä. Nyt he eivät enää pelkää mitään.
—Niin, totta on, että he ovat voimakkaimmat—sanoi Bartek alakuloisena.
—Minä olen vaan vähäpätöinen vaimo, mutta sen sanon sinulle, Jumala on väkevämpi.
—Hän on meidän ainoa turvamme—myönsi Bartek.
He olivat molemmat ääneti hetken aikaa, sitten lausui Bartek taas:
—No,—entä Just?
—Kuinhan kaikkivaltias Jumala vaan tahtoisi antaa hyvän sadon, niin voisimme me kenties maksaa hänelle. Kenties talon armollinen herra myöskin auttaa meitä, vaikka hän itse on velkaa saksalaisille. Jo ennen sotaa puhuttiin, että hänen täytyisi myödä Pognembin. Kuin hän vaan saisi puolalaisen neiden.
—Tuleeko hän pian kotia?
—Kuka tietää! Kartanossa kerrotaan, että hän pian palajaa nuoren vaimonsa kanssa. Saksalaiset varmaankin ottavat häneltä osansa, kuin hän tulee kotia. Aina vaan saksalaiset! Joka paikkaan he tunkeutuvat. Katsoo mihin tahansa, maalla tahi kaupungissa, aina on saksalaisista kysymys. Mutta se tapahtuu varmaankin syntien tähden. Ei missään ole pelastusta.
—Kenties sinä löydät sen kuitenkin, sinä olet järkevä vaimo!
—Mitä on minun tehtävä, miten? Olenko kenties vapaatahtoisesti ottanut rahoja Justilta? Oikeastaan on jo töllimme ja maamme hänen omansa. Just on parempi ihminen, kuin muut saksalaiset, mutta hänkin tarkoittaa vaan omaa hyötyänsä, eikä muiden. Ei hän sääli meitä enemmän, kuin muitakaan. Olenko minä kenties sellainen raukka, etten minä ymmärtäisi, minkä tähden hän pistää kouraani nuo rahat! Mutta mitä on tehtävä, mitä on tehtävä!—huusi hän ja väänsi käsiään. Keksi nyt keino itse, sinä, joka olet niin viisas. Ranskalaisia kyllä olet antanut selkään, mutta mihin silloin tahdot ryhtyä, kuin ei ole kattoa pääsi päällä eikä lusikallista ruokaa suussa?
Gravelotten voittaja pyyhki kädellä päätään.
—Oi Jesus, Oi Jesus!
Bartekin suru liikutti Magdaa ja hän sanoi lohduttaen:
—Ole levollinen, poikani, ole levollinen! Älä sen tähden revi otsaasi, onhan haavasi vasta juuri parantunut. Kuinhan Jumala vaan antaisi hyvän vuoden! Ruis lainehtii niin ihanana, että tekee mieleni suudella maata. Ja vehnä on hyvää. Maa ei ole saksalaista eikä sille voi tehdä vääryyttä. Jos kasvu sadon tähden ei olekkaan hyvää, niin edistyy kuitenkin kaikki niin verrattomasti…
Kunnon Magda hymyili läpi kyynelten.
—Maa ei ole saksalainen—kertoi hän vielä uudestaan.
—Magda!—sanoi Bartek ja tuijotti häneen—Magda!
—Mitä?
—Oi, sinä olet sellainen…
Bartek tunsi sydämmellistä kiitollisuutta hän kohtaan, mutta ei saanut sitä lausutuksi.
IX.
Kuin oikein tuli kysymys, oli Magda kuitenkin samanarvoinen kuin kymmenen muuta vaimoa yhteensä. Hän piti Bartekiansa hiukan kurissa, mutta rakasti häntä kuitenkin todellisesti. Innostuksen hetkenä, niin kuin esimerkiksi vankeudessa, saattoi hän sanoa hänelle vasten naamaa, että hän oli raukka, mutta yleensä halusi hän kuitenkin, että hänestä ajateltiin parempaa. "Bartekini on vaan olevinaan raukka, mutta todellisuudessa on hän reipas mies", oli hänen tapansa usein sanoa. Bartek oli kuitenkin yhtä vähän reipas kuin hänen kimohevosensa, ja ilman Magdaa ei hän olisi voinut hoitaa talouttaan eikä muuta. Nyt oli kaikki Magdan hartioilla, mutta kuin hän kerran alkoi juosta, touhuta ja hommata, keksi hän lopuksi aina jonkun apukeinon. Viikkoa jälkeen viimeisen käyntinsä vankilan sairashuoneessa, syöksähti hän ilosta loistaen Bartekin luo.
—Kuinka voit, Bartek, sinä veitikka?—kysyi hän iloisesti.— Tiedätkö, että armollinen herra on tullut kotia? Hän on nainut kuningaskunnasta. Nuori rouva on verevä ja kaunis kuin marja. Ja sitten on hän saanut rahoja myötäjäisiksi niin hurjasti!
Armollinen Pognembinin herra oli todellakin nainut, tuonut kotia vaimonsa ja saanut paljon rahoja hänen kanssaan.
—No,—entä sitten?—kysyi Bartek.
—Entä sitten? Oi, minä olen aivan hengästynyt. Oi, luojani! Minä menin tervehtimään rouvaa ja niin näin hänen tulevan minua vastaan kuin kuningatar, kauniina, raittiina, kuin kukkanen, kukoistavana, kuin aamunkoi… Oi, kuinka on lämmin, kuinka minä olen hengästynyt!
Magda otti esiliinansa ja pyyhki sillä hikisiä kasvojaan. Sitten jatkoi hän levollisemmalla äänellä:
—Hänellä oli päällään hame niin sininen, kuin ruiskukka. Minä tahdoin suudella hänen jalkaansa, mutta hän ojensi minulle pienet kätensä… Niin tuoksuavat, pienet olivat hänen kätensä, niin pienet, kuin lapsella… Hän on aivan kuin pyhä neitsyt kirkossa, ja hän on hyvä ja ymmärtää köyhäin ihmisten puutetta. Minä aloin rukoilla häneltä apua… Jumala varjelkoon häntä! Hän vastasi: "Mitä minä voin, sen teen." Ja millainen ääni hänellä sitten on. Kuin hän puhuttelee, on se kuin laulua. Sitten aloin minä kertoa hänelle ihmisten puutetta Pognembinissä ja hän sanoi: "Eihän, eihän vaan Pognembinissä" ja niin aloin minä itkeä ja hän myöskin. Niin tuli armollinen herra, ja kuin hän näki hänen itkevän, suuteli ja hyväili hän häntä. Herrat eivät ole sellaisia, kuin te, vaimojanne kohtaan. Niin sanoo rouva hänelle: "Tee, mitä voit tälle vaimolle". Hän vastaa: "Kaikki, mitä sinä tahdot". Pyhä neitsyt siunatkoon häntä terveydellä ja hyvillä lapsilla! Kohta sen jälkeen sanoi herra: "Te olette erehtyneet suuresti, antautuessanne saksalaisten käsiin, mutta minä autan teitä maksamaan Justille".
Bartek kynsi korvallistaan.
—Kyllä, mutta onhan armollinen herra saksalaisten hampaissa…
—Mitä jaarittelet? Rouva on rikas. Herrasväki voipi nyt ostaa kaikki Pognembinin saksalaiset. Pian tapahtuvat vaalit, sanoi armollinen herra, älkää silloin vaan äänestäkö saksalaisia, niin minä kyllä maksan Justille ja annan aika löylytyksen Boegelle. Rouva heittäytyi hänen kaulaansa ja herra tiedusteli sinua ja sanoi, että jos sinä olet heikko, niin hän kyllä puhuisi tohtorille, niin että hän antaa sinulle todistuksen, ettei sinun kauemmin enää tarvitse olla täällä. Jollei häntä lasketa kokonaan vapaaksi, sanoi hän, niin voipi hän istua lopun ajan talvella, sillä nyt häntä välttämättömästi tarvitaan elonkorjuussa. Ymmärrätkö? Eilen armollinen herra oli kaupungissa ja tänään saapuu tohtori Pognembiniin, sillä hän on saanut sinne kutsut. Eikä hän ole mikään saksalainen, ja hän kirjoittaa sinulle todistuksen. Talvella voit tulla tänne jälleen, ja lämpönen sinulla on, kuin kuninkaalla ja ruokaa saat ilmaiseksi. Mutta nyt tarvitsee sinun tulla kotia tekemään työtä ja sitten maksamme Justille, sillä armollinen herra ei tahdo korkoja ollenkaan, ja jollemme saa hänelle maksetuksi syksyllä, niin pyydän minä armollisen rouvan puhumaan hänelle hyvän sanan meidän puolestamme. Pyhä neitsyt varjelkoon häntä!… ymmärrätkö?
—Se on mainio rouva—sanoi Bartek pontevasti.
—Sinun tulee langeta hänen jalkoihinsa, ja jollet sitä tee, löylytän sinua, niin että soi. Kuinhan Jumala vaan antaisi meille hyvän vuodentulon! Nyt voit nähdä, mistä apu tulee. Saksalaisiltako kenties? Ovatko he antaneet sinulle penniäkään koreista mitaleistasi? Mitä? He ovat kivittäneet sinua niistä, niin he ovat tehneet. Sinun tulee langeta hänen jalkoihinsa, minä sanon.
—Kyllä, sen minä varmaan teen—vastasi Bartek vakuuttavasti.
Sallima näytti taas hymyilevän sankarille. Muutama päivä sen jälkeen ilmoitettiin hänelle, että hän sairauden tähden pääsisi pois vankeudesta vastaiseksi, aina talveen saakka. "Maaneuvos" käski häntä kuitenkin ensiksi tulemaan hänen luokseen. Bartek saapui sydän kulkussa. Tämä talonpoika, joka pistin kädessä oli valloittanut lippuja ja tykkejä, alkoi nyt pelätä kaikkia univormuja enemmän kuin itse kuolemaa. Hän alkoi epäselvästi aavistaa, että häntä ahdistettiin ja että hänelle voi tehdä mitä tahansa, ja häntä painusti mahtava, säälimätön ja välttämätön voima, joka murtaisi hänet, jos hän vastustaisi. Siinä hän seisoi maaneuvoksen edessä, niin kuin ennen Steinmetzin edessä, maha sisässä ja rinta ulkona eikä uskaltanut vetää henkeänsä. Siellä oli myöskin läsnä muutamia upseeria. Sota ja sodan kuri olivat elävinä Bartekin edessä. Sotilaat katselivat häntä kultasankaisten lornettiensa läpi ylpeydellä ja ylenkatseella, niin kuin pelkkä sotilas ja puolalainen talonpoika ansaitseekin kuninkaallisilta preussiläisiltä upseereilta. Hän seisoi siinä ja pidätti henkeänsä, maaneuvoksen sanoessa hänelle jotakin käskevällä äänellä. Maaneuvos ei pyytänyt, ei houkutellut, vaan käski ja uhkasi häntä. Berlinissä oli puolalainen edusmies kuollut ja uusi vaali pidettäisiin Pognembinissä.
—Sinä puolalainen eläin—koetahan vaan äänestää Pan Jarzynskiä, koetahan vaan!
Upseerien kulmakarvat vetäytyivät samassa hetkessä kokoon kuin uhkaavat rypyt leijonan päässä. Eräs heistä imi sikariaan ja uudisti maaneuvoksen sanat: "koetahan vaan". Bartekin hengenveto tukkeutui. Kuultuaan kauan odotetun "mars", kääntyi hän puolivasempaan, meni ulos ja hengitti taas vapaasti. Hän oli saanut käskyn äänestää Schulbergia Ylä-Krzywdasta. Hän ei sillä ollenkaan vaivannut päätään, hengitti syvään ja onnellisesti, sillä nyt hän meni Pognembiniin, voidakseen olla kotona eloa korjaamassa ja maksamassa Justille. Kylä oli hänen edessään. Tuuli tuuditteli raskaita tähkiä, jotka rahisivat toisiaan vastaan. Ja ne suhisivat kaikki tuolla äänellä, joka on niin rakasta talonpojan korvalle. Bartek oli vielä heikko, mutta aurinko lämmitti häntä. Tosiaankin, kuinka kaunis tämä maailma sentään onkin, ajatteli alakuloinen sotilas. Pognembiniin oli enää vaan vähän matkaa.
X.
Vaali! Vaali! Rouva Maria Jarzynskin pää on täynnä pelkkää valtiopäivämiesvaalia, hän ei ajattele, puhu tai näe unta mistään muusta.
—Te olette suuri poliittiko, armollinen rouva, sanoo hänen naapurinsa ja suutelee hänen kättään. Suuri poliittiko punastuu korviin saakka ja vastaa hymyillen:
—Ah, me keräämme puolustajia niin hyvin kuin voimme.
—Pan Josef valitaan varmaan valtiopäivillä!—sanoo naapuri vakuuttavalla äänellä, ja suuri poliittiko vastaa:
—Minä soisin sen hyvin mielelläni, ei Josefin tähden, mutta yleisen hyvän… Ja taas peitti hänen kauniita kasvojaan epäpoliitillinen puna.
—Todellinen Bismarck, rouvani!—huudahtaa naapuri.
Sitten neuvottelevat he, kuinka heidän on toimiminen. Naapuri ottaa Ala-Krzywdan ja Mizerowin—Ylä-Krzywda oli jo joutunut herra Schulbergin haltuun—Maria rouva taas ensi sijassa koettaa voittaa Pognembiniä. Hänen päätään polttaa, niin hän on roolinsa valtaama. Ja hukkaan hän ei anna ajan kulua. Joka päivä saa nähdä hänen maantiellä, töllien välissä, hame sievästi kohotettuna toisessa kädessä ja auringonvarjostin toisessa, ja pienet lapsen jalat innokkaasti sipsuttavat hänen suuressa, valtiollisessa toimessaan. Hän menee tölleihin tahi sanoo työmiehille tiellä "Jumalan rauhan!" Hän käy katsomassa sairaita, hän alkaa pitää huolta koko väestöstä ja auttaa siinä, missä hän voi. Sen tekisi hän ilman valtiollistakin tarkoitustaan, sillä hänellä on hyvä sydän. Mutta hän on sitä innokkaampi valtiollisista syistä. Mitä hän ei tekisikään heidän hyväksensä! Hän ei uskalla sanoa sitä miehelleen, mutta häntä ihan vastustamattomasti haluttaa mennä talonpoikien vaalikokoukseen, ja onpa hän ajatellut puhettakin, jonka hän pitäisi siellä, jos hän vaan saisi siihen luvan. Mikä erinomainen puhe! Kenties ei hän kuitenkaan uskaltaisi pitää koko puhetta, kuin oikein vaadittaisiin, mutta jos hän kuitenkin pitäisi sen…! Kuin huhu kertoi, että viranomaiset olivat hajoittaneet Pognembinin koko vaalikokouksen, meni suuri poliittiko huoneesensa, itki mieliharmista, repi nenäliinansa kahtia ja hänen silmänsä olivat koko päivän punaset. Turhaan rauhoitti häntä hänen miehensä. Seuraavana päivänä toimii hän kaksinkertaisella innolla Pognembinissä. Maria rouva ei nyt enää väisty mitään. Hän käy kymmenissä tölleissä ja moittii niin kuuluvasti saksalaisia, että hänen miehensä täytyi estää häntä. Mutta vaaraa ei ole ollenkaan. Häntä otetaan ilolla vastaan, hänen käsiään suudellaan ja hänelle hymyillään, sillä hän on viehättävä kuin ruusu, ja mihin hän ilmestyy, siellä kaikki muuttuu valoisaksi ja iloiseksi. Kiertomatkallaan saapuu hän myös Bartekin tölliin. Koira ei tahdo päästää häntä sisään, mutta Magda karkoittaa sen innossaan halolla.
—Oi, kaikkein armollisin rouvani! kullankappaleeni! kaunis punanen marjani!—Magda huutaa ja suutelee hänen käsiään. Bartek heittäytyy hänen jalkoihinsa suostumuksen mukaan, ja pikku Franek suutelee hänen kättään sormi suussa. Sen jälkeen vaipuu Bartek hiljaiseen ihmettelyyn kokonansa.
—Minä toivon—sanoo nuori rouva,—minä toivon, parahin Bartekini, että te annatte äänenne minun miehelleni, eikä tuolle herra Schulbergille.
—Ei, ei!—huutaa Magda—kuka äänestäisi tuota Sjulbergia! Menköön hän järveen!—Älkää pahastuko, armollisin rouva, mutta kuin puhuu saksalaisista, ei voi pitää kieltään kurissa.
—Mieheni sanoi äsken, että hän maksaisi Justille.
—Jumala siunatkoon häntä!—Nyt kääntyy Magda Bartekiin päin:— Miksi seisot siinä kuin härkä? Minun täytyy pyytää Teiltä anteeksi, armollinen rouva, mutta hän ei tavallisesti puhu sanaakaan.
—Te tahdotte siis äänestää miestäni, eikö totta? Olettehan puolalainen ja me olemme puolalaisia; meidän täytyy pysyä ko'ossa.
—Minä lyön hänen pääkallonsa murskaksi, jollei hän äänestä niin!— vakuuttaa Magda.—Minkä tähden roikkuu pääsi kuin härän? Hän ei koskaan sano sanaakaan. Tulehan tänne sitten!
Bartek suutelee uudestaan armollisen rouvan kättä, aina vaan äänetönnä ja alakuloisena. Maaneuvos oli hänen mielessään.
* * * * *
Vaalipäivä on tullut. On ihan varmaa, että Pan Jarzynski tulee valituksi. Naapurit tulevat ajaen Pognembiniin, herroja tulee aina kaupungista saakka, missä he jo ovat antaneet äänensä, ja odottavat nyt Pognembinissä päätöstä, jonka pappi on luvannut heille ilmoittaa. Jarzynskin herrasväki antaa juhlapäivälliset ja iltasella matkustaa herrasväki Poseniin ja sieltä Berliiniin. Muutamat piirikunnan kylät äänestivät jo eilen. Päätös tulee tiedoksi tänään. Seurue on hyvällä mielellä. Nuori rouva on vähän levoton, mutta toivoo ja hymyilee. Emäntänä hän on niin miellyttävä, että kaikki huomaavat, minkä aarteen Pan Jarzynski löysi kuningaskunnasta. Tuon aarteen on mahdoton pysyä istumassa yhdessä paikassa, vaan juoksee yhden vieraan luota toisen luo ja kerrotuttaa itselleen, että Pan Josef tulee valituksi. Hän ei tosin ole kunnianhimoinen, eikä hän turhamielisyydestä tahdo päästä valtiopäivämiehen puolisoksi, vaan hän kuvittelee nuoressa päässään, että heillä molemmilla, sanan todellisessa merkityksessä, on tehtävä täytettävä. Väliin kohtaa hän miehensä vieraitten keskellä, vetää häntä hihasta ja kuiskaa hänen korvaansa: "herra valtiopäivämies". Aivan kuin lapsi, hän antaa mielittelynimiä. Josef hymyilee ja he molemmat ovat sanomattoman onnelliset. Molemmilla on suuri halu suudella toisiaan, mutta se ei sovi vierasten läsnäollessa. Nämä tähystävät ulos joka hetki nähdäkseen pappia, sillä asia on erinomaisen tärkeä. Äsken kuollut valtiopäivämies oli myöskin puolalainen, ja saksalaiset ovat ensi kerran asettaneet oman ehdokkaansa tässä vaalipiirissä. Voitollinen sota on rohkaissut heitä, juuri sen tähden on kartanoon kokoontuneille puolalaisille niin tärkeää, että heidän ehdokkaansa tulee valituksi. Vaikka päivällistäkään ei vielä ole syöty, pidetään jo isänmaallisia puheita, mitkä erittäinkin tekevät vaikutuksen nuoreen rouvaan, joka ei ole sellaisiin tottunut. Aika ajoin joutuu hän pelon valtaan. Jos esim. tehtäisiin vilppiä, ääniä yhteenlaskiessa? Mutta olihan vaalikomiteassa muitakin kuin saksalaisia. Muutamat vanhemmat herrat selittävät rouvalle, miten äänet luetaan. Hän on jo kuullut sen sata kertaa, mutta hän tahtoo kuulla sen mielellään vielä kerran. Onhan kysymys siitä, saako seudun väestö ystävän vaiko vihollisen eduskuntaan. Hetken kuluttua on kaikki selvillä; hetken kuluttua, sillä tieltä näkyy tomupilvi. Pappi tulee, pappi tulee! Rouva vaalenee. Kaikilta kasvoilta näkyy selvästi mielenliikutus. He ovat varmat voitosta, mutta kaikissa tapauksissa synnyttää ratkaiseva hetki sydämmen tykytystä. Se ei ole pappi, se on kylänvouti, joka tulee ratsain kaupungista. Mahdollisesti tietää hän jotakin. Hän sitoo hevosensa veräjän pylvääsen ja rientää kartanoon. Vieraat ryntäävät ulos, emäntä etupäässä.
—Onko sinulla mitään kerrottavaa? Onko herra valittu? Tule sisään!
Tiedätkö mitään varmaa? Onko päätös jo julistettu?
Kysymyksiä satelee kuin rakeita. Talonpoika heittää lakkinsa ilmaan ja huutaa:
—Herra on valittu!
Rouva vaipuu penkille ja painaa kädellä rintaansa.
—Hurraa! Hurraa! Hurraa!
Palvelusväki rientää ulos kyökistä.—"Hurraa! Saksalaiset ovat saaneet selkäänsä! Eläköön meidän valtiopäivämiehemme ja hänen rouvansa!"
—Mutta pappi?—kysyy joku.
—Hän tulee kohta—vastaa kylänvouti—viimeisiä ääniä lasketaan vielä yhteen.
—Pöytä on katettava!—käskee valtiopäivämies.
—Eläköön!—huutavat taas toiset.
Kaikki menevät saliin. Rouva ei voi pidättää iloansa, vaan lankeaa miehensä kaulaan kaikkien läsnä ollessa. Mutta he eivät sitä paheksi, päinvastoin valtaa innostus heidät kaikki.
—No, vielä me elämme!—sanoo naapuri Mizerowista.
Silloin kuuluu vaunujen ratina, ja pappi yhdessä vanhan Maciejn kanssa
Pognembinistä, astuu sisään.
—Terve tuloa, terve tuloa! Kuinka suuri enemmistö meillä oli?
Pappi on vaiti hetken aikaa ja singoittaa sitten seuraavat töykeät, lyhyet sanat vasten yleisen ilon naamaa:
—Schulberg on valittu!
Seuraa hetki äänetöntä hämmästystä ja kauhistuneita, kiivaita kysymyksiä, joihin pappi uudestaan vastaa:
—Schulberg on valittu!
Kuinka? Mitä on tapahtunut? Mitenkä? Kylänvouti kertoi päin vastoin.
Mitä on sitten tapahtunut?
Tällä hetkellä vei Pan Jarzynski rouva raukkansa ulos huoneesta. Rouva puree nenäliinaansa säilyttääkseen malttiansa.
—Sellainen onnettomuus!—kertovat läsnäolijat ja tavottelevat käsillään päätään. Kaukaa kuuluu sekanaisia huutoja ja ilon kirkunaa. Pognembinin saksalaiset viettävät voittojuhlaansa.
Herra ja rouva palaavat saliin. Voipi melkein kuulla, kuinka hän sanoo rouvalleen ovella:—"il faut faire bonne mine".[1] Eikä rouva itkekkään. Hänen silmänsä ovat kuivat, mutta hyvin punaset.
[1] Ei pidä olla millänsäkään.
—Mutta kertokaahan sitten, kuinka se tapahtui,—pyytää isäntä levollisesti.
—Pitihän niin käydä, armollinen herra,—sanoo vanha Maciej—kuin
Pognembinin talonpojatkin äänestivät Schulbergia.
—Ketkä tässä kylässä?
—Sekä minä että muut olemme nähneet, kuinka Bartek Slovik äänesti
Schulbergia.
—Bartek Slovik—?! sanoo rouva.
—Ihan varmaan. Nyt hän saa siitä kärsiä. Mies vetelehtii maassa, kuin vaimo antaa hänelle aikalailla selkään. Minä olen itse nähnyt hänen äänestävän.
—Sellainen olisi ajettava pois kylästä!—sanoo naapuri Mizerowista.
—Armollinen rouva,—sanoo Maciej—muutkin, jotka ovat olleet sodassa, ovat äänestäneet niin kuin hän. He kertovat, että heille on annettu sellainen käsky.
—Se on petosta, kurjaa petosta, vaalipakkoa, hurjuutta!
Sinä päivänä eivät päivälliset olleet iloiset kartanossa. Iltasella matkusti herrasväki pois, mutta ei Berliiniin, vaan Dresdeniin.
Onneton, kirottu, halveksittu ja vihattu Bartek istui töllissään vieraana vaimollensakin, sillä hän ei sanonut miehelleen sanaakaan koko päivänä.
* * * * *
Syksyllä antoi Taivaan Herra hyvän vuodentulon, ja herra Just, joka oli tullut Bartekin tölliin omistajaksi, oli iloinen hyvästä kaupastaan.
Eräänä päivänä kulki kolme ihmistä kaupunkiin: talonpoika, hänen vaimonsa ja hänen lapsensa. Mies oli hyvin kumarainen ja vanhan näköinen. Heidän täytyi lähteä pois, kuin eivät he saaneet työtä Pognembinissä. Satoi. Vaimo nyyhkytti sydäntä särkevästi, surressaan kadotettua kotiaan ja kotiseutuaan. Mies oli vaiti. Oli aivan tyhjää tiellä, ei näkynyt vaunuja, ei ihmisiä, ainoastaan ristiinnaulitun kuva ojensi sateesta kastuneita käsiään ilmaan. Satoi yhä kiivaammin ja tiheämmin, ja tuntui kuin jos pimeys olisi levinnyt yli koko maanpallon. Bartek, Magda ja Franek menivät kaupunkiin, sillä Gravelotten ja Sedanin voittajan piti vielä sinä talvena olla vankeudessa.
Jarzynskin herrasväki jäi asumaan Dresdeniin.
*Loppu.*