TOINEN NÄYTÖS.
Paikka sama kuin ensimäisessä näytöksessä.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Priita Pöyriäinen (yksin).
Kauan olen elänyt … olen jo vanhimpia Jumalan luomia koko Wiipurin kaupungissa — ja pitääkö mun nyt näkemän se suruhetki, että tää kaupunki menee hukkaan! — Mik' ei tapahtunut Knut Possen aikoina — se on nyt tapahtuva! — Voi! ett'ei mieheni enään ole hengissä! Mutta nouskoot kuolleetkin haudoistansa kaupunkia varjelemaan.
(Alcmannus tulee portista).
TOINEN KOHTAUS.
Priita Pöyriäinen ja maisteri Alcmannus.
Alcmannus.
Päiviä monia teille täti Priita! — Miksi kurkistelette ulos lahdelle?
Voisipa luulla teidän sulhonne purjehtivan siellä.
Priita.
No, mitä pilkkaa laskettekaan minusta, herra maisteri Alcmannus! Minun sulhoni! Olisitte hänestä puhuneet viisikymmentä vuotta takaperin! Oh! Oh!
Alcmannus.
Se aika on teille hyvässä muistossa, koska sitä ajatellessa huokaatte niin syvään?
Priita.
On kyllä. Silloin ottelivat kuningas Sigismundo ja herttua Kaarle ja asiain asema täällä ei ollut valoisampi kuin nytkään. Ah kuitenkin! — ei niinkään valoisa! — Laillista kuninkaansa rakasti Wiipuri. Silloin tuli tuo julma herttua ja piiritti kaupungin sekä mannermaan että meren puolelta. — Kirottu olkoon pormestari Herman Bröijer, sillä hänen kavaluutensa saattoi kaupungin herttuan valtaan! Kirottu hän! — Näette linnan tuolla. Sinne vetäytyi joukko uskollisia ja niiden joukossa myös… (keskeyttää lauseensa).
Alcmannus.
Teidän sulhonne? Kenties teidän ensimäinen rakastajanne? Enkö arvaa oikein? Recte, rectissime?
Priita.
Olkoon sen asian laita miten tahansa! Vaan linnaa ei voitu puolustaa — se antautui ja Kaarle herttua lupasi armoa ja oikeutta sen urhokkaille puolustajille. Mutta noudattiko tämä herra koskaan oikeuden sääntöjä! — Hän tappoi mahtavimmat heistä ja ripusti heidän päänsä tämän portin päälle!
Alcmannus.
Ja niitten päitten joukossa löytyi teidän ensimäisen rakastajanne pää?
— Se oli hirmuisesti tehty, oikein crudeliter!
Priita.
Kuitenkin olivat vihollisemme silloin omia kansalaisiamme — nyt — nyt jos sattuisi onnettomuus tapahtumaan! — mikä meidän kohtalomme? Ja miks'ei se voisi tapahtua tätä nykyä; — me olemme, herra maisteri, kaupungin parhaimpia puolustajia!
Alcmannus.
Niin on asian laita, täti Priita! Tuo Burmeister, joka läksi täältä, on monessa kohden moitetta ansaitseva mies! — Ensin viekoittelee hän nuorisoa, toiseksi saattaa hän sivistykselle häviötä, vieden lukiolaisia sodan teurastuskentälle, kolmanneksi turmelee hän virtutem et disciplinam nostrorum discipulorum, deinde tekee heidät impudentes ja postremo saattaa opettajille indignationem et dolorem. Exempli gratia…
(Flaschendorff tulee kiireesti portista).
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset ja Flaschendorff.
Flaschendorff.
Hyvä, maister' Alcmannus, — ett' tapasin teidän. Maksaka pois se pieni rätink' kuin teidän alamaisenne Olavi jäi velkaa! — Kolmetoist' kupariploottu…
Alcmannus.
Minäkö maksaisin?
Flaschendorff.
Niin te … opettaja alamaisensa synti edest'! Ei muut' kuin kolmetoist' kupariploottu! Ottakaa teinirahast' herra maister' — Paljo välttämätönt', ett' minä saa ne rahat!
Alcmannus.
Justitia in omnibus rebus sit justitia! Mutta tuo oli inhumaniter pyydetty! Ja Kaarle Olavi sitte! Asinus et asinarius veritabilis! — Exempli gratia. — Kuulkaa herra Flaschendorff. — Kuin tänään varhain aamulla tapasin tuon Olavi heittiön, niin hän ei ollenkaan tervehtinytkään minua. Koska tästä syystä tartuin hänen kauluksiinsa ja rupesin häntä nuhtelemaan siitä, että hän kantoi miekkaa ja tupsuhattua, niin laski hän ylpeästi kätensä taskuihinsa, sai niin pivollisen herneitä ja heitti ne vasten silmiäni lausuen: "Tässä ovat kaikki ne herneet, joidenka päällä olen ollut polvillani! Puoleksi turmeltuneet reiteni ylistävät hyväntahtoisuuttanne!" — Niin hän puhui. O tempora! O mores!
Flaschendorff.
Mut' Olavi minun tykönä joo velaks'!
Alcmannus.
Sehän ei ole minun asiani!
Kaarle Olavi.
Niin kene on? Kene on vika, kene?
Alcmannus.
Kenen vika nykyiseen surkeuteen? Kenties raadin Tukholmissa, kenties kuninkaan.
(Hänen näitä viime sanoja sanoissansa tulee *Jöns Barrus*).
NELJÄS KOHTAUS.
Edelliset ja Jöns Barrus.
Jöns Barrus.
Mikä on kuninkaan vika?
Flaschendorff.
Ett'ei maksa…
Alcmannus.
Ett'ei pitänyt parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista eikä ajatellut…
Jöns Barrus (keskeyttäen).
Niin arvelin minäkin ennen, mutta eräs jalo nuorukainen puhui minulle nämät sanat:
"Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Eikö tuhannen painavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! — Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla tänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan? Hänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän päälle katsoessa ja huoletonna ollessanne?"
Flaschendorff.
Nyt kun varmaan olette saanu' maksun, herra Barrus, te arvele niin.
Jöns Barrus.
Kuulin hänen myös sanovan että kuningas on kirjoittanut kirjeen, jossa hän selvästi sanoo jotta hän vakaasti luottaa tämän kaupungin porvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpomiesten ainakin! Jumala siunatkoon jaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hän teki mitä taisi ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin pidä tuleman häpeälle! — Peijakas sentään! Jos vihollinen alkaa kiivetä syntymäkyläni muureille, niin on aikomukseni tapella kuin ravoissa oleva karhu!
Flaschendorff.
Ei auta vaikk' karhuttaa, herra Barrus! Sen minä hoomannu!
Alcmannus (Barrus'elle).
Teidän sopii olla raivoissa, vaan ei lukiolaisten…
Priita.
Kenties on Neitsytniemen noita-akka saastaisilla kureillansa lukiolaiset lumonnut. Hänen on nähty öillä liikkuvan!
Alcmannus.
Paljon mahdollista!
Priita.
Kirottu akka!
Alcmannus.
Sen konnan pro primo laskemme in carcere et vinculis, pro secundo hirtämme, pro tertio teilaamme et postremo poltamme!
Priita.
Kaikkiin näihin rangaistuksiin on hän todellakin syyllinen!
Alcmannus.
Käykäämme kuulemaan, mitä sanoo kokoontunut consistorium scolasticum ja gymnasticum tähän! Onko Burmeisterilla valta meidän alamaistemme yli ja eikö tuota noita-akkaa pitäisi polttaa? Eamus! Eamus!
Flaschendorff.
Haamus! Haamus! Sielt' saa maksu.
(Kaikki menevät. Anna tulee oikealta).
VIIDES KOHTAUS.
Anna, myöhemmin Gerbert.
Anna (levottomasti).
Tähän aikaan pitäisi hänen tulla … jos hän oikein ymmärsi viittaukseni … (hakee portin avainta ja löytää sen). — Tässä on avain … hänen täytyy se saada, koska hän sitä on pyytänyt… Mutta jos olisi hänellä petos mielessä?… jos… Haa! kauhistusta!… Vaan ei! Se joka katsoo niin jalosti ja puhuu niin ylevästi kuin hän, ei taida pettää!… Vaan kuitenkin… Bartholdon sanat?… hänen varoituksensa? Ne … (kiivasti) — ne olivat vaan hävytöntä parjaamista! Minä tahdon täyttää lupaukseni, jos vaikka maa aukenisi jalkaini alla ja syvyys nielisi minun kitaansa! En tahdo enkä taida ajatella pahaa hänestä, armaastani, henkeni pelastajasta! (Gerbert tulee oikealta pitkin rantaa. Anna juoksee häntä vastaan). — Gerbert!
Gerbert.
Anna kultain!… lemmittyni! — (hän suutelee Annaa).
Anna.
Olen sinua kovin odottanut!
Gerbert.
Se minua ilahuttaa, merkkinä kuin se ompi siitä, ettäs minua rakastat, ehk'en toisaalta katsoen tahtoisi sinulle matkaan-saattaa ei edes hetkenkään surua!… Onko sinulla nyt tuo avain Anna?
Anna (vähän peräytyen. Itsekseen).
Sitä hän kohta kysyy! Haa!… jos…
Gerbert (sydämellisesti).
Anna kultain! Mikä sinua vaivaa? Et enää vastaa minulle?
Anna.
Mihin pitää minun vastata?
Gerbert.
Kysymykseeni… (tarttuu hellästi Annan käteen). — Oletko toimittanut toimitettavasi, Anna?
Anna. (vakaalla äänellä, katsoen epäluuloisesti Gerbertiin).
— Olen.
Gerbert
Kuinka iloista! Nyt on meillä se välikappale, joka tekee meidän onnellisemmiksi kuin tähän asti olemmekaan olleet! Jos tietäisit, kuinka sydäntäni on särkenyt ajatellessani, että kenties joku voi nähdä meitä näin toinen toisiamme kohtaissamme ulkopuolella kaupungin muuria! (jättää Annan käden). — Tuo ei voisi synnyttää muuta kuin epäluuloa sinua kohtaan, kenties parjausta ja pilkkaakin. Oikein iloitsen, että tämä sinua uhkaava vaara nyt on poistettu! — Anna! Viime kerralla kuvasit niin ihanasti tuon paikan, joka tästälähin on oleva rakkautemme maja, että tahtoisin vieläkin kuulla sinun siitä puhuvan!
Anna (Itsekseen).
Kuinka olen hetkeäkään voinut epäillä hänen jalomielisyyttänsä! (Ääneen, hellästi). — Gerbert! Se on tosin ihana paikka! Usein olen istunut siinä ja uneksinut sinusta, uneksinut mailman ilosta ja taivaan autuudesta!
(Hän istuu eräälle kivelle, Gerbert aseutuu Annan jalkain juurelle, nojaten päänsä hänen syliinsä).
Gerbert.
Siellä on vihannoitsevain lehtien sohistessa rakkauteni keksivä ne sanat, jotka täydellisesti kuvaavat palavan sydämeni tunteita! Ah, Anna! kuinka hellästi rakastan sinua! — Tuo paikka ei liene kaukana tästä? (Hän katsoo ympärillensä).
Anna.
Ei olekkaan. Ell'eivät nuo huoneukset tuolla esteisi näkyalaa, niin taitaisit nähdä sen vanhan, rehevän vaahteran, joka levittää tuuhean latvansa katoksi tämän "rakkautemme majan" yli. Aivan lähellä siinä on lähde, josta pieni, hienosti kohiseva puro lähtee virtaamaan. Seininä sillä majalla ovat kauniit sireenipensaat, niin tiiheät, ett'ei ihmisen silmä voi tunkea niiden lävitse. Siellä saatamme olla aivan rauhassa eikä kukaan voi häiritä meitä. Vaan miksi noin kummastellen katsot ympärilles?
Gerbert.
Katselen noita valleja.
Anna.
Mitä niistä?
Gerbert.
Eikö Viipuri ole linnoitus?
Anna.
On varmaankin ja vielä maamme vahvimpiakin.
Gerbert.
Mutta en näe vallilla ainoatakaan tykkiä! Tuossa on portti, mutta ei yhtään kanuunaa sen suojaksi. Mokoma linnoitus tämä! Löytyykö täällä tykkejä ensinkään?
Anna (nauraen).
Löytyy maar', mutta niitä on viety sille puolen kaupunkia, mistä odotetaan vihollisten ryntäävän. Ei niitä löydy niin monta, että niitä riittäisi joka paikkaan! Neljätoista vaan ja nekin jotensakin pieniä ja mitättömiä!
Gerbert (päätänsä pudistaen).
Neljätoista vaan! Se on aivan mitätön tykkien luku näin suuriin varustuksiin verraten!
Anna.
Niin sanoo surumielin isänikin ja huokaa syvään sitä sanoessansa. Vaan annappas! Löytyyhän niitä sentään useampia. En muistanut, että porvaristo jätti kymmenen vähän suurempaa tykkiä valleilla viljältäviksi. Huh! kuinka niitä oli julma katsella kuin niitä kuljetettiin kaupungin lävitse! Oikein minua peloitti mokomia nähdä!
Gerbert
Siis neljäkolmatta yhteen — sekin on liian vähän!
Anna.
Surullista kyllä onkin! — Mutta etkös sinä Gerbert voisi siihen asiaan toimittaa jotakuta apua? Jos olisin mies, niin toki jonkun keinon keksisin!
Gerbert
Minäkö? Venäjän rajalta kuin näille seuduille muutin en sodan aikana ensinkään voi saada pääsökirjaa kaupunkiin. Miksikä salavehkeemme, jos tuloni tänne ja lähtöni täältä olisivat vapaat?
Anna.
Se on tosi… Tuo sota on kaikin puolin ikävä … sitä on raskas ajatella!
Gerbert (tarttuen Annan käteen).
Älkäämme sitä ajatelko! — Ajatelkaamme onneamme, rakkautamme! Se on asia ilahuttavampaa, miellyttävämpää laatua! — Nyt pitää minun mennä, mutta kuin päivä on nukkunut ja aurinko lähtenyt läntiseen lepokammioonsa, niin palajaan takaisin ja kohtaan sinun tuolla suuren vaahteran luona.
Anna.
Minun tulee niin kovin ikävä! Hetkikin sinusta eroitettuna tuntuu minulle ijankaikkisuutta pitemmäksi, mutta tunti sinun kanssas on niinkuin hetki!
Gerbert.
Armaani! Millä sinua lohduttaisin? Muista Anna, ett'ei se aika enää ole kaukana, joka ijankaikkisesti yhdistää elämämme vaiheet. Sitte ei meidän konsanaan tarvitse tuntea erohetkien katkeruutta!
Anna.
Oi että se aika lähestyisi! — Mutta yöllä ja päivällä vaivaavat minua niin pahat, julmat aavistukset… En saa sitä paremmaksi… Ne hetket, kuin olet luonani, ovat mun ainoat levolliset…
Gerbert.
Älä ole levotoin Annaseni! Peitä toivon vaipalla kaikki ikävät mietteet, jotka voivat syntyä mielessäs! — Mutta, kultaseni, en taida päästä luokses, ell'et anna minulle portin avainta…
Anna (nousten seisaalle, tulisesti).
Portin avainta! (Itsekseen). Haa! kuinka nuo Bartholdon onnettomat sanat soivat korvissani!
Gerbert (joka myös on noussut seisomaan).
Mikä sinun on, armas Anna?
Anna (kiivaasti).
Ei mikään! ei mikään rakas Gerbert! (antaa avaimen äkisti Gerbertille, joka hymyillen ottaa sen vastaan). Ja nyt Gerbert! Nyt olen täyttänyt kaikki pyytämäsi ja lunastanut itselleni oikeuden saada selkoa ja valoa sameihin kohtaloihini! Lunasta siis sinäkin lupaukses ja sano kukas oikein olet! Kuka sinä olet Gerbert? Minä tahdon sen tietää nyt tällä hetkellä! Kuuletko, minä tahdon!
Gerbert.
Miksi olet niin levotoin, Annaseni, ja niin kiivas? Silmäsi säihkyvät kummallisesti…
Anna.
Vastaa suoraan Gerbert, taikka saatat minun mielipuoleksi! Sinä olet halpa konna, jos luovut sanastasi!
Gerbert.
En siitä luovukkaan! — Niin kuule, Anna, minä olen — kreivi Suljoff.
Anna.
Kreivi Suljoff! — Sinä siis olet venäläinen!
Gerbert.
Halventaako se arvoani, että niin olenkin?
Anna.
Sinä olet maamme vihollinen!
Gerbert.
En ole, Anna, siinä erehdyt! Olen päin vastoin sen paras ystävä! Minä rakastan sitä niin paljon, niin paljon, että soisin sen tykkänään olevan omani!
Anna.
Sinä julma olet minun pettänyt!
Gerbert.
En ole pettänyt, Anna, sillä minä todellakin rakastan sinua hartaasti ja palavasti ja ai'on sinut nostaa kreivilliseen arvoon. Enkä minä ole julmamielinenkään. Sen tulet pian huomaamaan, kuin näet minun tämän kaupungin valtiaana. Oikeutta minä rakastan, sääliä minä rakastan eikä pidä hiuskarvaakaan vääryydellä murrettaman kenenkään päästä siellä, missä minulla on päällikkyys! Mutta nyt pitää minun mennä! Suo minun jäähyväiseksi suudella sinua Anna!
Anna.
Älä lähesty minua petturi! Nyt minä sydämeni pohjasta vihaan sinua!
Kavaluudellas olet murtanut sen siteen, jonka ensin henkeni pelastamalla
ja sitte rakkaudellas solmeit! Vaan älä myöskään ota askeltakaan pakoon!
— Nyt olet mun vankini!
Gerbert.
Se on totta, Anna! — sinun vankis olen kuolemani hetkeen asti, mutta nyt menen.
Anna.
Älä liikahda! — minä huudan kaupunkilaisia avukseni, että he tulevat sinua sitomaan!
Gerbert.
Huuda vaan Annaseni, jos mielit. Täällä ei liene löytyä aivan monta vaarallista takaa-ajajaa kuin Burmeister väkenensä meni tiehensä! — Sitä pait on minulla kevyt vene ja vahvoja miehiä soutajina. — Ja vielä yksi asia… Minun tulee sääli sinun kunniatas, sillä — sen Jumala tietää — minä rakastan sinua ja tarkoitan parastas. Jos tässä syntymäkaupungissas ihmiset ennen aikaa saavat huhua meidän liitostamme, niin ymmärtänet.
Anna (keskeyttää tuskalla).
Ah!
Gerbert.
Hyvästi Anna! Me tapaamme pian toinen toisemme!
(Annettuansa heittömuiskun Annalle menee Gerbert pois oikealle).
Anna (katsottuansa synkästi Gerbertin jälkeen nauraa kamalasti).
— Ha! ha! ha! — Mitä nyt olen tehnyt? Enkö ole pettänyt syntymäkaupunkiani ja kotimaatani!… (kätkee hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Sen jälkeen kiivaasti). — Mutta minä tahdon kostaa! — kostaa kuumasti! — Ei pidä hänen ikinä, ei kuuna milloinkana hengissä tuleman tämän kaupungin muurien sisä-puolelle! — Sen vannon pyhästi! — Jaa, kostaa, kostaa tahdon! vaan millä tavoin? (Amalia tulee kiiruhtain portista).
KUUDES KOHTAUS.
Anna ja Amalia.
Amalia.
Anna! Anna! — No täälläpä sinä oletkin! Hyvä että vihdoinkin löysin sinun!… Mutta sinä katsot niin kamalasti, niin kiivaasti, että minä oikein pelkään. Anna kulta! Mikä sinua vaivaa?
Anna (katsoen synkästi eteensä. Voimakkaasti).
— Minä tahdon kostaa! —
Amalia.
Jumal' armahtakoon kuinkas minua säikähytät! Mitä sinä nyt tahdotkaan kostaa? En ole sinulle mitään pahaa tehnyt… Hyvä Anna! Emmekö aina ole olleet ystävät?
Anna.
Hyvä Anna! Ha! ha! ha! Hyvä Anna! Minä en ole mikään hyvä Anna! — Sano minusta paha Anna! ilkeä Anna! petollinen Anna!… sano vielä kavaltaja — Annakin! Sekään ei ole liiaksi sanottu! —
Amalia.
Minä en ymmärrä sinua. — Varmaan olet kovasti erhettynyt niinkuin
Bartholdus sinusta sanoi minulle…
Anna (voimakkasti).
Niin olen! Kovin olen erhettynyt! Pidin kiitollisuuden rakkautena ja luulin vihaavani häntä, jota rakastan, toivoin rehellisyyttä löytäväni siellä, jossa löytyi ainoastaan kavaluutta ja löysin jalomielisyyttä siellä, missä luulin lapsellisuutta löytyväni! Mutta puhuitpa Bartholdosta? Mitä hänestä? —
Amalia.
Hän sanoi salaan minulle, että sinä olet kovin erhettynyt ja pettynyt ja käski minua hänen nimessänsä varoittamaan sinua — mistä, sit'en tiedä, sit'ei hän sanonut, mutta varmaankin jostakusta uhkaavasta vaarasta. —
Anna.
Koska ja missä hän käski?
Amalia.
Vähän ennen lähtöänsä ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, käski hän. Voi! Olisitpa nähnyt kuinka kaunis hän oli, kun hän Burmeister'ilta otti sotabanérin ja vannoi sitä puolustaaksensa hamaan kuolemaansa asti! Mutta hän oli eriskummallisesti surullisen näköinen! Varmaan ajatteli hän ikävyydellä sinua. Tiedätkös Anna, minä luulen että hän rakastaa sinua! Todella mahtanet tuntea itses onnelliseksi, kuin sinua lempii niin jalomielinen nuorukainen kuin Bartholdus? Silminnähtävästi laski eversti häneen suurempaa luottamusta kuin toisiin…
Anna.
Haa! Onnelliseksi! Ei ole se onnellinen, joka on onnettomin onnettomista! (Itsekseen). — Bartholdus! — Kuinka julmasti enkö ole käyttänyt itseäni häntä vastaan ja kuitenkin muisteli hän minua vielä lähtöhetkenäkin, ajatteli minua! Ah! nyt juontuu mieleeni! Yksin hänelle saatan ilmoittaa kauhistavan salaisuuteni, hänen jalo mielensä on säälillä erhetykseni tuomitseva!
Amalia.
Mutta kulta Annaseni! Mikä sinun on? Suo minun lohduttaa sinua! —
Anna.
Sinä et taida minua lohduttaa! — Vaan kuitenkin taidat … jos tiedät jonkun neuvon … jos tunnet jonkun luotettavan miehen, joka tuulispään pikaisuudella voipi viedä muuan sanoman Bartholdolle…
Amalia.
Muuan sanoman Bartholdolle? Oletko järjeltä pois? Hän vast'ikään läksi sotaan… Vaan mitä sanomaa tarkoitat? —
Anna.
Suuri vaara uhkaa meitä!… Kaikki voipi mennä hukkaan!… kaupunki…
Vaan ollos kysymättä! — En voi sinulle sanoa sen enempää! Mutta Amalia!
Amalia! Oletko jo keksinyt sellaisen miehen, joka lähtisi sanomatani
viemään? Etkö tiedä ketään sopivaista? —
Amalia.
En tiedä… Mutta eriskummallisella käytökselläs saat pääni ihan pyörryksiin. —
Anna (tulisesti).
Niin ole sitte mitään keksimättä, kosk'et sitäkään keksi! — (Hän kävelee levottomasti edestakaisin).
Amalia.
Odotappas Anna! Ehkä Erici, joka jäi kaupungin vartiaväkeen…
Anna (keskeyttäen).
Erici! Ah, hän se onkin se mies, jota tässä on tarvis! — (Sulkee
Amalian äkisti syliinsä). Kiitos! Kiitos Amalia kulta neuvostasi.
Ijankaikkisesti olen kiitollinen sinulle tästä keksinnästäs! Mutta
rientäkäämme! Pian! pian Ericin luo! —
(Anna ryntää portille ja vetää Amaliaa kädestä).
Amalia.
Anna! Anna! Sinä varmaan olet mielipuoli!
(Esirippu laskeutuu).
KOLMAS NÄYTÖS.
Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä. — Yö. — Esiripun noustessa seisoo eräs porvari, kivääri olalla, muurilla.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Porvari ja Jöns Barrus (tulee ylös muurille).
Jöns Barrus (porvarille).
Hyvää iltaa ystävä! Ompa sinulla täällä ollut tärkeä vartioitsemis-toimi, sillä tämä vartioimispaikka on nykyjään milt'ei kaikkein tärkein koko kaupungissa. Tottapa oletkin pitänyt tarkkaa vaaria? He? — Ei käy torkkua tässä tällaisessa toimessa, ei suinkaan! — Hiisikö tuon portin avaimen vei, tiekkös sitä? Ja olipa tuo saakelimainen lukko! Kaksi kertaa kävin ryhäselkäsen sepän kanssa täällä ja yksin voimin koimme saada tuosta kirotusta lukosta voiton, mutta siitä kokeesta ei syntynyt sitä eikä tätä! Vaan onhan sillä seppänuhkurilla oikein räätälin sormet! Ei niistä mihinkään! Minä, kuules ystäväni, minä siinä hyvin kiivaasti ponnistelin ja pinnistelin pihdeillä ja tiirikoilla, mutta kaikki turhaan! (Itsekseen). — Peijakas! Tässä nyt pidän pitkiä puheita enkä muista, että on tuo vaskiseppä parka — tukki kuuro! No kaikkia tänne vallille määrätään vartijoiksi kuin häntäkin! — (huutaa porvarin korvaan). — Saat mennä kotia jo — nyt on minun vuoroni vartioita. —
Porvari.
Jahah! (Hän menee).
TOINEN KOHTAUS.
Jöns Barrus (ensin yksin).
Jöns Barrus (katsoen porvarin jälkeen).
— Tuoko olisi kuullut, vaikka vihollinen tykillä olisi ampunut hänen korvansa edustalla! Olipa hänessäkin vartiaa näin tärkeään paikkaan! He … he.. (Lyö kädellänsä otsaansa). — Mutta nytpä muistan! Enkö jättänyt kammarini avainta suulle; — ja kammarissa on raha-arkkuni! Nyt varkaat varmaan vievät minun rahani, kaikki, kaikki minun rahani! Voi minua kovan onnen lasta! Vaan mitä on tehdä? Näin tärkeä vartioimispaikka ja velvollisuus, joka vaatii … ja toisella puolella rahani, jotka kiljuen huutavat minua apuhun! — Ah! minä olen onnettomuuden oma!
Ääni (alhalta, vallin sisäpuolelta).
Käykää kotia… Kyllä minä tulen vartioitsemaan teidän sijaanne.
Jöns Barrus.
Kuka sinä siellä olet? (tähtää kiväärillänsä ääntä kohden). — Minä tiedän että portti on auki, mutta siitä ei pidä pahanhengenkään pääsemän sisään eikä ulos saamatta luotia päähänsä! Joko vastaat taikka kohta pamahtaa!
Ääni.
Antakaa minulle ensin suun vuoroa vastaamaan. — "Kuuliaisuus kuninkaalle". —
Jöns Barrus.
Kuulenhan ettäs olet ystävä, mutta mitä muuten olet? Selitä tarkkaan!
Minä tahdon selvän tiedon kaikista, jotka lähestyvät tätä porttia!
Ääni.
Nuori talonpojan renki Uudelta kirkolta olen. Eilen tulin tänne Wiipuriin vihollista pakoon. Tänään antoi eräs herra minulle kiväärin ja käski minun mennä vallille vartioitsemaan.
Jöns Barrus.
Tule tänne poika, että saan sinua likemmin tarkastella! —
(Anna, miehen puvussa, kivääri olalla ja hattu painettuna syvään otsalle, tulee vallille).
Jöns Barrus (katsoo Annaan).
Kooltasi olet pikkarainen, mutta kyllä pikkuisessakin pennikkaa on, jos vaan on hyvästä aineesta. He? —
Anna.
On kyllä; sen tiedän itsestäni! —
Jöns Barrus.
Reippaasti vastaat poika! Olkoon menneeksi — minä luotan sinuun. Mutta kuin olet nuori ja tottumaton, niin velvollisuuteni korkeata kruunua ja omaa itseäni vastaan vaatii, että vähäsen opetan sinua. — Kuuleppas poika! Jos esimerkiksi tuolla ulkona lahdella tulisi joku vene, niin pitää sinun huutaa "hollah" elikkä "verdah"! Taikka huuda, jos tahdot, "hollah" ja "verdah" yhteen aikaan. Huudappas nyt poika, että kuulen miltä äänes kaikaa! —
Anna (huutaa).
Hollah! Verdah!
Jöns Barrus (nauraen).
He!… he!… he!… Voisipa miehellä olla vähän raikkaampi ääni, mutta sinä oletkin poikanulikka ja äänes tietysti on sen jälkeen! Vaan ell'eivät veneessä kulkiat tiedä oikein vastata… Mitä pitää heidän vastaaman, muistatko nyt sen?
Anna.
Heidän tulee vastata: "kuuliaisuus kuninkaalle", sillä ne ovat tunnussanat tänä yönä.
Jöns Barrus.
Niin … niin… Mutta ell'eivät sitä tee, niin lasket kiväärisi noin ja näin… (tähtää kiväärillänsä). — Piff! paff! puff! — He … he… Ymmärrätkö minua? —
Anna.
Olen joskus papin saarnaakin ymmärtänyt! —
Jöns Barrus.
Sinä olet oikein heittiö vastaamaan, poika! Vaan jos ei ampuminen auta, niin hyökkää portille ja pistä painetilla, niinkuin kiukkuinen puskiainen (hän osoittaa kiväärillänsä mitenkä painetilla käydään käsiksi) ja huuda niin ankarasti, että kajaa ympäri koko kaupungin: "rientäkää avuksi!" Jokos ymmärsit, poika?
Anna.
Puolesta sanasta viisas ymmärtää, hullu ei kahdesta paranne! —
Jöns Barrus.
Sinussa on hyvä miehen alku, poika! — Älä myöskään pelkää aaveita eikä tonttuja eikä noitia. Niemelän isäntä näki niitä viime illalla vartioitessansa tuolla toisella puolen kaupunkia. Ne olivat matkalla Hiitolaan; siis tuskin vielä tänä yönä ehtivät sieltä takaisin. Mutta jos tulevatkin, niin tee ristinmerkki rinnalles ja rukoile Jumalaa. Niin sanoi Niemelän isäntä tehneensä ja pelasti sielunsa ja henkensä konnain kynsistä. — Nyt menen. Jää hyvästi!
Anna.
Hyvästi! (Jöns Barrus menee, mutta tulee kohta takaisin).
Jöns Barrus.
Vielä yksi asia! Sinä poika kuin olet juossut joutilaana kaiken päivän olet ehkä sattunut kuulemaan, jos on jotain sotasanomaa saapunut kaupunkiin? Meidän miehillä on ollut kuuma päivä. Lienevätkö saaneet voiton? —
Anna.
Ei ole mitään sotasanomaa saapunut, mutta syy siihen on hyvin luonnollinen. Ei kenkään vielä olisi ehtinyt tappelu-tantereelta tänne. Tuskin on puolitoista tuntia kulunut siitä, kuin laskin pääni vuorta vastaan ja kuuntelin. Silloin kuulin yhä vielä tykkien jyskinää.
Jöns Barrus.
Jumala suokoon kaikki parhaaksi! Siellä ovat nuo meidän nuorukaisetkin kuoleman nielussa! Tuo Bartholduskin, jota pidin niin rakkaana kuin olisi hän ollut oma poikani, on siellä.
Anna.
Bartholdus! —
Jöns Barrus.
Mitä poika? Tunnetko hänen?
Anna.
En tunne … mutta se nimi…
Jöns Barrus.
Kenties on hän saarnannut teidän pitäjän kirkossa?
Anna.
Kenties onkin … se on aivan luultavaa…
Jöns Barrus.
Hänestä olisi tullut hyvä pappi, siitä olen täydellisesti vakuutettu… Mutta Herran päivät! Tässä seison ja opetan sinulle sotatemppuja, unhottaen että varkaat kenties varastavat kaikki rahani. Oh! kuinka paljas ajatuskin siitä kovasti säikäyttää minua! (Hän rientää pois).
KOLMAS KOHTAUS.
Anna (yksin).
Hetket rientävät — vaan Bartholdoa ei kuulu tulevaksi! — Varmaan tekee tuo petturi Gerbert rynnäkkönsä jo tänä yönä, toivoen viekkaalle juonellensa hyvää menestystä, kuin jalo Burmeisterkin kovaksi onneksi jätti kaupungin. — Vaan sen ei pidä luonnistuman! — se ei saa luonnistua! — (katselee kivääriänsä). — Sinä luoti kulta, joka lepäät tämän kuolon lähettäjän povessa, sinua rukoilen löytämään tien hänen kavalaan sydämeensä! Tuossa portin edustalla olkoon se määrä, johon on hänen suotu käydä, vaan ei edemmäksi! Seisokoot siinä koston ja kuoleman enkelit vakaina liittolaisinani! (Kaikua hevoisten kavioista kuuluu. Anna katsoo taaksensa). — Kaksi ratsastajaa! He kiertävät kadun kulmassa ja kiiruhtavat tänne! — Toinen heistä — ah, se ompi hän!
(Anna vaipuu istumaan vallille).
NELJÄS KOHTAUS.
Anna. Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi.
Kaarle Olavi (sisäpuolen muuria).
Odotappas Bartholdus! Jahka ensin itse olen kunnialla päässyt tämän Schleipnerini seljästä, niin tulen sinulle avuksi. — Ole varova sinä kuin olet haavoitettu! —
Anna (Itsekseen).
Taivaan Herra! — Haavoitettu! —
Bartholdus Simonis.
Älä ole milläänsäkään Kaarle! — Kyllä tulen avutta toimeen! On minulla parempi käteni terveennä.
(Bartholdus Simonis, jonka vasempi käsi on siteissä, ja Kaarle Olavi tulevat portista).
Bartholdus Simonis (Itsekseen).
Jumalan kiitos, että ehdimme tänne hyvään aikaan, ennenkuin on mitään onnettomuutta tapahtunut! (Kaarlelle, joka ähkäen pyyhkii hikeä otsastansa). Tämän portin lähellä ei löydy ainoatakaan tykkiä, sillä ei kenkään odottanut, että vihollinen tästä ryntäisi kaupunkiin. Mene Kaarle ja toimita tänne yksi tykki. Pait sitä tulee sinun hankkia kymmenen taikka kaksikymmentä rivakasta miestä — jos satut kohtaamaan niin monta. Muuten on, toivoni mukaan, vähemmässäkin tarpeeksi.
Kaarle Olavi.
Hoh! Bartholdus! — Se oli surmantapainen ratsastaminen! Kuuma olen kuin suitseva leipäuuni! (Ottaa taskustansa pullon ja juo siitä). — Tuhat tulimaista, että oli tuokin vaan pelkkää vettä, selvää lähteen antamaa ja kantamaa! — Per Dii immortales! Kehnoa särvintä tuo vesi! Oi, muistuupi mieleeni Burmeisterin kesti ja oivalliset olvihaarikat siellä! (huoaten). Nunc qvid est, qvod me in hoc urbe delectare possit? — Mutta mainitsitte jotakin tykeistä, herra kenraali Bartholdus? Puhuitko niistä tykeistä, jotka tänään jäivät saaliiksemme? —
Bartholdus Simonis.
Käskin sinua mennä noutamaan yksi tykki tänne ja haalimaan kokoon kymmenen eli kaksikymmentä kunnollista soturia…
Kaarle Olavi.
Niin … niin sanoit. Nyt jo muistan nämät sanasi kuulleeni. — Vaan minkätähden tykki? — Miksikä sotureita? — Minkätähden tämä kirottu ratsastus, joka oli viedä hengen minusta?… mutta olipa tuo hallipää-valakka myös hevonen hevoseksi! Näin — näin se harpata hölkötteli ikäänkuin Neitsytniemen vanha tietäjä-akka! Vaan Bartholdus! Kuka on sanonut ja mistä sen tiedät, että vihollinen aikoo tehdä rynnäkön? Minkä sanoman antoi sinulle Erici? Minkä tähden on tämä asia näin salassa pidettävä? Puhu nyt suusi puhtaaksi ja selitä minulle selitettävät! —
Bartholdus Simonis.
Miksi vaadit selityksiä, Kaarle, ehkä olet kuullut, ett'en voi selityksiin ryhtyä? —
Kaarle Olavi.
Miksikä kohtelet minua niinkuin komentaja käskettäviänsä? Enkö ole vänrikki niinkuin sinäkin? — Suoraan sanottu! En tottele kauemmin käskyjä, joidenka tarkoitusta en ymmärrä. Nyt olen suuttunut kauemmin näyttämään sen porsaan osaa, joka säkissä vietiin pitkät matkat, itse tietämättä mihin!
Bartholdus Simonis.
Kaarle! En ole kohdellut sinua niinkuin komentaja käskettäviänsä, vaan niinkuin ystävä ystäväänsä, niinkuin veli veljeänsä! Mutta ell'eivät pyytämäni ole sinulle mielin, niin käyn itse toimeen. Jää sinä sill'aikaa vartiaksi tähän! —
Kaarle Olavi.
Älä vihastu, ystäväni Bartholdus! Minä hyppään päistikkaa vaikka kaivohon, jos ystävyytemme nimessä pyydät minua niin tekemään. Siis menen — mutta kirotut olkoot kaikki salaisuudet! Eikö ihmisten sopisi olla niinkuin minun? Minulla ei ole salaisuuksia Jumalan eikä ihmisten kanssa! Linnut ilmassa, puut metsässä, kukkaiset kedolla ja vielä (viittaa lahdelle) kalatkin meressä tuntevat ajatukseni yhtä hyvin kuin minä itse, sillä en niitä salaa keneltäkään! Hyi tätä mailmaa! Eikö salaisuus ja hulluus ollene sama asia? —
Bartholdus Simonis.
Nyt joudu Kaarle!
Kaarle Olavi.
Kyllä joudun — niin paljon kuin näin harmissani ollen on mahdollista! —
Bartholdus Simonis.
Mistä syystä oletkaan näin kovin harmistunut? —
Kaarle Olavi.
Monesta syystä, mutta enimmän kuitenkin siitä syystä, ett'en tullut haavoitetuksi niinkuin sinä! —
Bartholdus Simonis (nauraen).
Sepä kummallinen syy harmiin!
Kaarle Olavi.
Kummallinen kyllä, mutta luonnollinen! — Minä olen rakastunut, julmasti rakastunut!
Bartholdus Simonis.
Sinäkö? — Mitä vielä! —
Kaarle Olavi.
Oikein toden totta! — Minä jumaloitsen nuorta serkkuani! — Mutta hän — hän pitää minua kevytmielisenä heittiönä! — Ah! jos olisin haavoitettu! Kyllä tulisi hän pian toisenlaisiin ajatuksiin! —
Bartholdus Simonis.
Mitä joutavia lasketkaan! — Tietävät kaikki kertoa, ettäs tänään taistelit kuin sankari ja että Burmeister erittäin kiitti sinua! —
Kaarle Olavi.
Ensin kiitettyänsä sinua. — Niin tietäkööt vaan, mutta minä tiedän, että naisten aivoja särkee, kun näkevät sodassa haavoitetun nuorukaisen ja siteet varastavat heidän sydämensä.
Bartholdus Simonis.
Lähde jo houru!
Kaarle Olavi.
Lähden kyllä, mutta parempi onni toisella kertaa! Jos kuulat ensitulevassa tappelussa vielä välttävät minua, niin syöksen salaan oman miekkani käsivarteni lävitse — sen vannon tekeväni! Saaspa sitte nähdä, jos Amalia säälittä voi katsella mun vereni virtaavan! — (Hän menee iloisesti hyräillen).
VIIDES KOHTAUS.
Bartholdus Simonis ja Anna.
Bartholdus Simonis (menee tunnustamaan porttia).
— Aivan niinkuin pelkäsin! — Avain poissa!… Portti auki! — Kavaluuden hankkeissa hän kävi koska hänen viimein kohtasin tässä! — Haa! Ken olisi voinut luulla, että pimeyden vallan piti viettelemän häntä näin kauhistavaan rikokseen! — Mutta tuo ihana muoto oli vaan kehno kuori, joka peitti inhoittavinta kavaluutta ja vilpillisyyttä! Nyt niinkuin usein ennen puetti helvetin ruhtinas lemmittynsä kauneuden vaippaan, siten helpommin päästäksensä tarkoitustensa perille! — Ja tuota kavaltajaa minä rakastin! — Oi! sortukoon viimeinen kipinä tuosta lemmen liekistä rinnassani ja sammukoon se vihan ja ylenkatseen aaltoihin!
Anna (tuskaantuneena, itsekseen).
Mitenkä hän raivoo! Herra Jumala! En rohkene minä käydä hänen silmiensä eteen enkä tehdä hänelle tunnustustani! — Tunnen itseni niin särjetyksi, niin poljetuksi… Nyt vasta olen, kurja, oikein onneton!
Bartholdus Simonis.
Portti ilman vartiata! Pääsö kaupunkiin vapaa! Siinäkin lie hänen vaikutuksensa olla huomattavana! — Ehkä hän sireeni — katsonnollansa ja sanoillansa on senkin saanut matkaan! —
Anna (epävakaisella äänellä, tehden kiväärillänsä sotaisen kunnian-osoituksen).
— On täällä vartia!
Bartholdus Simonis.
Onko? Niin mik'set kelvoton antanut itseäs ilmi ja tehnyt velvollisuuttasi meidän äsken porttia lähestyessämme? —
Anna.
Minä näin että olitte suomalaisia upsieria enkä luullut…
Bartholdus Simonis.
Sinä et saa luulla mitään, vaan tarkoin tehdä mitä sinun on käsketty tehdä! — Tule alas! (itsekseen). — Tuollaisen heittiön turviin heitetty maamme etuvarustus! —
(Anna tulee portista ja seisahtuu portin holvin suuhun. Bartholdus luo kiivaat silmäykset Annaan).
Bartholdus Simonis.
Sinä ansaitset kuja-pieksua velttoudestas! —
Anna.
Antakaa anteeksi, kunnioitettava herra! Minä olen nuori ja ymmärtämätön — en uskaltanut käskyttä astua puhumaan upsierien kanssa. Jos olisi ollut vihollinen, niin toisin tehnyt olisin!
Bartholdus Simonis.
Kuinka silloin olisit tehnyt?
Anna.
Ensin olisin ampunut ja sitte huutanut apua voimiani myöten!
Bartholdus Simonis.
Oikein — niin sinun olisi tullut tehdä… Ehk'ei tässä olekkaan syytä suuttua sinuun… Mutta ole toisten paremmin varoillasi!
Anna.
Hyvä herra! Uskallanko … tohdinko kysyä teiltä, jos meidän miehet tänäpänä saivat voiton? Tykkien jyske on kuulunut aina tänne asti ja levottomuus on kaupungissa ollut suuri.
Bartholdus Simonis (innolla).
Saivat voiton!… suuren voiton!… kauniin voiton!… ihanan voiton! Oi Jumalani, mikä päivä! Meidän soturimme tekivät ihmeitä! Niinkuin jalopeurat karkasivat he vihollisten päälle!… Siinä kaatui mik'ei mennyt pakoon … kaikki maahan masentui! Surrottujen rumien ylitse kävi voittoretkemme! — Hurrahuutojen kajahtaissa ei saattanut kuulla kuolevaisten valituksiakaan! —
Anna (Itsekseen).
Kuinka hänen silmänsä loistavat eriskummallisesti! — (Ääneen). — Te olette haavoitettu, herra upsieri? —
Bartholdus Simonis.
Niin olen … kaksi kiväärin luotia tunki käsivarteni läpi — ei sen enempää! —
Anna (Itsekseen).
Ei sen enempää! Todella — hän puhuu kuin sodassa harmaantunut sotilas. — (Ääneen). — Jos vielä rohkenisin tehdä kysymyksiä, niin pyytäisin teitä selittämään, miltä tuntuupi ensikerran tulla taisteluun… Jos minunkin joskus tulisi mennä tuleen, niin voisipa tuo olla hyödyksi edeltäpäin tietää…
Bartholdus Simonis.
Miltä se tuntuu? Ylevältä, sangen ylevältä! Ensimäisen tykin pamahtaissa piirtelivät viluvedet kaiken ruumiini lävitse, mutta en usko että se tapahtui pelosta, vaan tottumattomuudesta ja innosta… Kuula tuli vinkuen meidän joukkoomme … ja yksi meidän miehistä kaatui maahan … päätänsä lyhyempi kuin ennen. En seisonut kauemmas hänestä, kuin että hänen verensä niinkuin myrskyn heittämä rankkasade ripsahteli kasvoilleni … silloin oma vereni läksi virtaamaan ja minä purin hammasta!… Pamahti niin toinen laukaus … kiemaellen mennä viuhahtivat kuulat päämme ylitse… Into nousi meissä!… Me katselimme levottomasti Burmeisteriin!… Mutta jo olikin aika tullut rynnätä! — "Eteenpäin pojat!" — huusi hän — "Eteenpäin ja taistelkaa nyt kuin miehet maanne edestä!" — Ei muuta! Ukkosen jyrinällä vastasimme hänelle: "eteenpäin!" ja juoksussa läksimme vihollista vastaan!… En tiedä kuinka kovasti juoksin … kuinka kauas… Sotalippu oli vasemmassa kädessäni, miekkani oli oikeassa… Sen muistan että pian näin julmia viiksihuulinaamoja edessäni jo kiväreitä kiiltää kimalteli silmiini… Vihollinen antoi tulta… Minä tunsin kovan tuskan kädessäni … päätäni pyörrytti … ja minä kaaduin.
Anna.
Herra Jumala! sinä kaaduit…
Bartholdus Simonis (jok'ei innossaan ole kuullut Annan sanoja).
— "Sotabanérimme vaipuu maahan! Pelastakaa kallis banérimme!" — huusi evesti Burmeister. Nämä hänen sanansa minäkin kuulin ja ne herättivät, sytyttivät uudesti hengen rinnassani… Jo oli ystäväni Olavi ottamaisillansa sotalipun kädestäni… Silloin nousin jälleen jaloilleni ja huusin kuin hullu: "En minä jätä rakasta lippuani toisille! Eteenpäin Suomalaiset! Teidän lippunne liehuu vielä!" —
Anna.
Kiitos taivaan, ett'et sinä kuollut, Bartholdus! —
Bartholdus Simonis (laskee kätensä otsallensa ja on niinkuin unesta herännyt).
— Mutta tuo ääni! Tuo ääni! Oi ett'ei se milloinkaan enää olisi kaikunut korvissani! että se olisi vaiennut ijänkaikkisesti! — (Hetken äänetönnä oltuansa. Kiivaasti Annalle). Kuka olet sinä poika? Oletko sinä aave Manalasta, koska sinä laulat perkelien nuottia? (Äänettömyys). — Vastaa!…
Anna.
Minä olen — Anna!
Bartholdus Simonis.
Ha! ha! ha! Anna! Eikö sinun kavaluutesi juoksulla ole yhtään loppua? — Lepääpi kerran virta laskettuansa meren helmahan, vaikeneepi myrsky raivottuansa aikansa, herkeääpi ruttokin tehtyänsä hirmutyönsä — sinä vaan olet virtaa villimpi, myrskyä myrskyisempi ja ruttoa julmempi; sinä et luovu ilkitöistäs eikä sinun kavaluudellasi ole loppua! — Tänne olet asettunut salahankkeitasi auttamaan edes! Syntymäkaupunkisi olet pettänyt viholliselle, nyt ehkä tahdot hänelle pettää minun ja ne toiset, jotka minun kehoituksestani käyvät sinun pauloihis! Sinä vasta olet oikein oivallinen nainen, Anna! —
Anna.
Kova on tuomiosi, mutta kovan tuomion olen ansainnutkin! — Vaan kavaluuden salahankkeissa en käy! Jos niin tekisin — miksi käskeä sinut tänne uhkaavaa vahinkoa karkoittamaan?
Bartholdus Simonis.
Niin miksi käskit? —
Anna.
Kuule minua, Bartholdus, ja tuomitse sitte. — Tahdon sinulle tehdä tunnustukseni, vaikka sydäntäni särkee sitä tehdessäni… Silloin kuin sanoin sinua rakastavani, silloin en valhetellut … sillä todella sinua rakastin… Mutta aika kului … vilkkaat levottomat ajatukseni työnsivät sinne tänne … lapsuuteni synnyttämä siemen tyytymättömyyteen kypseni minussa päivä päivältä ja minä rupesin halajamaan jotakin, kuin ei minulla ollut, suuttumaan kaikkiin, kuin minulla oli… Sinä olit vaan lukiolainen ja ai'oit päällepäätteeksi tulla papiksi… Minun lempeni alkoi tuntua minusta niin aivan jokapäiväiseltä… En voinut enää löytää sinussa eikä rakkaudessas einettäkään tuota viehettävää, eriskummallista, jota mielikuvitteluni kuvaili minulle rakkaudeksi, autuudeksi… Bartholdus! — Vähitellen näin sinussa vaan tuon kurjan jokapäiväisen leivän edestä pyrkivän henkilön — ja sinun hellyytesi alkoi käydä minulle ikäväksi… Silloin satuin purjehtimaan isäni kanssa tuolla ulkona lahdella … varmaan muistat sen myrskyisen illan… Veneemme kaatui… Minä olin hukkua ja olisinkin ollut kuoleman oma ell'ei eräs nuori mies oman henkensä vaaralla olisi heittäytynyt aaltojen syliin minua pelastaaksensa… Hän oli nuori, hän oli kaunis ja…
Bartholdus Simonis.
Ja sinä rakastuit häneen! Ha! ha! ha!
Anna.
Minä luulin hänessä löytäneeni uneilmani sankarin ja samassa ehtineeni toiveitteni perille. — Monet seikat yhdistyivät heittämään hänen ylitsensä mieltäni viehettävän vaipan. En tuntenut hänen todellista säätyänsä, jota kuitenkin syystä arvelin korkeaksi; oikean nimensä piti hän salassa.
Bartholdus Simonis.
Eikö ollut hänellä syytä tehdä siten? Oh, tämä oli kaikin puolin ylevä sallimus! Ha! ha! ha!
Anna.
Älä naura niin kamalasti! — Hän tosin on venäläinen, mutta sitä en silloin tiennyt. Että hän oli nuori ja loistava, sen näin, että hänen rinnassansa jalo ja vilpitön sydän sykkisi — siitä luulin voivani olla varma. Kaikella kohteliaisuudella käyttelikse hän minua kohtaan ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla… Henkeni oli hän pelastanut… Minä olin hänelle kiitollisuuden velassa … ja kuin hän sanoi rakastavansa minua…
Bartholdus Simonis.
Niin et sinäkään voinut olla häntä rakastamatta! — Sen olet jo kertonut, mutta kerro vieläkin tuosta oivallisesta lemmen leikistä!
Anna.
Kauneitten sanainsa ja nerokkaitten valheittensa avulla koki hän saada minulta tiedon kaikista niistä asioista, jotka koskivat tämän maan ja tämän kaupungin puolustushankkeita…
Bartholdus Simonis (Keskeyttäen).
Siksi että hän sai sinun pettämään kotikaupunkisi ja samalla kotimaasi! Sinä olet tehnyt kauniin työn, Anna, oikein ikimuistettavan. Mutta missä on hän sun lemmittysi nyt? Etkö jo riennä hänen luoksensa?
Anna (itkusilmin, mutta voimallisesti).
— Se on tosi Bartholdus! Hän sai minut tekemään tuon inhoittavan työn, jonka mainitsit, sillä minun järkeni oli pimitetty. Vasta tänään tulin havaitsemaan hänen kavaluutensa; minun silmäni aukenivat ja minusta tuntui niinkuin sille ihmiselle tuntuu, joka herää surullisesta, levottomasta unesta. Kuitenkin oli siinä se eroitus, ett'ei minun unelmani ollutkaan paljas unelma! En voinut kieltää tehtyä tekoani, kauhistavana ja peloittavana asettui se eteheni… Mielelläni olisin heti paikalla mennyt kuolemaan, jos sillä olisin suorittanut rikokseni! Mutta ei! Omatuntoni huusi väkevällä äänellä että minun piti kostaa sitä miestä, jota en koskaan todellisesti ole rakastanut, joka kiitollisuuteni tunteet kavalasti käytti hurjiin tuumiinsa. Sentähden elän vielä, sentähden lähetin Ericin sinun tykös, sentähden kannan tätä kivääriä. — Nyt olet kuullut erhetykseni historian, Bartholdus! Yksin sinulle olen sen kertonut…
Bartholdus Simonis.
Sinä et ole rakastanut häntä? Sanoitko niin? —
Anna.
En ole, vaikka luulottelin itseäni niin tekeväni… Todella olen vaan yhtä ainoata miestä eläissäni rakastanut.
Bartholdus Simonis.
Ja kuka on ollut tuo onnellinen, jos saan kysyä?
Anna (vakaasti).
Sinä!
Bartholdus Simonis (hetken mietittyänsä).
— Minä?… Minä?…
Anna.
Tällä hetkellä täytyy minun se tunnustaa. Ainoastaan sinua olen rakastanut, vaikka hämmenyksen pilvet hetkeksi peittivät ymmärrykseni valon ja kätkivät onneni tähden sameaan sumuhun.
Bartholdus Simonis.
Anna! — Tuo salainen ääni rinnassani siis ei valhetellut? Se on kuiskannut, että sinä lemmit minua…
Anna.
Se on yhtä varmaan kuiskannut totta kuin se kova tuomio, jonka minulle olet julistanut, oli oikea! —
Bartholdus Simonis.
Tuomio? — En tuomitse, Anna, sinun erhetystäs! (laskee kätensä otsallensa). — Vaan kenties olen sanonut jotakin loukkaavaa? En tarkoin muista mitä kaikkia olen sanonut… Mutta, Anna, en tuomitse sinua! Olisitko voinut tehdä toisin henkesi pelastajalle? — Anna, sinä lemmit minua! Se tieto purkaa kaikki muut tiedot minusta! Sinun rakkautesi — se on minulle kaikki! Muut mailman menot ovat siihen verrattuina mitättömät! Tuhansien kuolojen kidasta tahdon temmata sinun ja rakkauteni! (Hän polvistuu) — Ah Anna! lapsuudestani lemmittyni! Tule tuomaan lepoa tälle sydämelleni, joka lyö niin levottomasti! —
Anna.
Bartholdus! Älä puhu näin! En taida olla sinun! Nouse ylös! — Sinä olet tänään vuodattanut verta sen saman isänmaan edestä, jonka minä petin — et voi sinä syleillä kavaltajaa, kuuletkos kavaltajaa! —
Bartholdus Simonis (lempeästi).
Et sinä ole pettänyt, et ole kavaltaja! Se oli erhetys; — voivat enkelitkin erhettyä! Anna! Anna! Kuule minua! —
Anna.
En uskalla enkä saa kuunella ääntäsi tällä hetkellä, jona olet innostunut! Pian tulisit huomaamaan, ett'et ikinä voi minulle täydellisesti antaa anteeksi. Kamala rikokseni seisoisi aina peloittavana, verettömänä haahmona meidän välillämme!
Bartholdus Simonis.
Sinä et tunne minua, Anna! Minä olen jo antanut anteeksi sinulle, täydellisesti antanut anteeksi! — En koskaan ole tehnyt jotakin vaan puoleksi; se sotii luontoani vastaan! Jos rakastan, niin rakastan sydämeni syvyydestä, jos innostun, niin innostun täydestä mielestäni, jos annan anteeksi, niin teen sen täydellisesti!… Anna!…
Anna.
Älä puhu enemmän Bartholdus! — Nouse…
(Kellon ääni kajahtaa kolkosti. Bartholdus hyökkää seisomaan ja tarttuu miekkaansa).
Bartholdus Simonis.
Vaan mitä merkitsee tuo kellojen ääni? Onko vihollinen tehnyt päällekarkauksen muualta? Tuhannen kuoloa! Millä suunnalla lie nyt vaara!
Anna.
Ei ole mikään vahinko uhkaamassa tällä kertaa; — tuo kellojen soitto tapahtuu sekin minun käskystäni. Nyt on sydänyö. —
Bartholdus Simonis.
Sinun käskystäsi? —
Anna.
Niin … minulla on liittolainen, josta minun tulee kiittää sinua. Kuule Bartholdus! — Puoliyöhön asti päätin odottaa sinua, mutta ell'et siksi saapuisi tänne, niin käskin Amalian, — joka ei kuitenkaan asiaa tarkemmin tunne — toimittaa tieto tornin vartioille, että surma uhkaa kaupunkia.
Bartholdus Simonis (kiivaasti).
Vaan tuon kellon äänen pitää vaikeneman!
Anna.
Minkätähden on se niin tarpeellista? —
Bartholdus Simonis.
Sentähden että vihollinen siitä saa muistutuksen olla varoillansa! Parempi on että hän ryntääpi tänne ja saapi kunnon tervehdyksen, kuin että hänen väijymistänsä joka hetki täytyy pelätä! Soturi, hoi!
(Yksi soturi tulee).
KUUDES KOHTAUS.
Bartholdus Simonis, Anna, Soturi, kohta sen jälkeen Kaarle Olavi ja toisia sotureita.
Soturi (tekee portista tultuansa sotaisen tervehdyksen Bartholdolle).
Bartholdus Simonis (soturille).
Riennä pian torniin sen vartioille sanomaan, että ovat soittamatta! Ei ole kaupunki vaarassa. — Ken sellaista on heille sanonut, hän on jaaritellut tyhjiä! Kiiruhda!
(Soturi menee. Rattaiden kolinaa kuuluu).
Kaarle Olavi (vallin sisäpuolella).
Kiiruhtakaa nuhjustelia-lurjukset! paksupäät, asini et asinarii! — niinkuin maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli sanoa minulle. Ettekö kuule kuinka kellot soivat ja vaara siis on läsnä! —
Bartholdus Simonis (Annalle).
Lähde Anna! Sinä et saa viipyä täällä kauemmin!
Anna.
En lähde Bartholdus! Minä olen vannonut ampua hänen hengettömäksi, jos laskee hän vielä kerran jalkansa kaupunkimme pyhälle rannalle! — ja valassani pysyn vakaana! — Toisten sotilaisten rivissä tahdon seisoa! —
Bartholdus Simonis.
Mieletöntä! Lähde Anna! Monet vaarat voivat uhata sinua! —
Anna.
Mitkä vaarat tahansa — mielelläni ne kaikki kestän sinun kerallas! —
Se on oleva minulle iloa ja hauskuutta!
(Kaarle Olavi, miekka kädessä, tulee portista).
Kaarle Olavi.
Nyt on täällä tuo tykki — mihinkä on se laskettava? Ei se juuri ole mailman mainioimpia, mutta eipä juuri huonoimpiakaan, vaikka se lieneekin laatuansa ensimäisiä tässä Suomen maassa, kenties Kaarle Bonden aikuisia. Kyllä sillä tulemme toimeen! — Vaan liekö piru päässyt vallalle, taikka miksi pauhaavat kellot? Luulin vihollisen jo ryntäneen tänne (huomaa Annan). — Kaunis soturi sinulla täällä! — Vaan Bartholdus! Mihin on tykki asetettava! —
Bartholdus Simonis.
Tuonne vallille oikealle puolen ampumatornia. — Saitko sotureita kokoon? —
Kaarle Olavi.
Sain muutamia lurjuksia, vaan mistä kunnosta lienevät — sen saavat itse osoittaa, jos tarvis tulee.
(Hän menee portista sisään toimittamaan tykkiä ylös vallille, mikä toimi tapahtuu melskeen ja huutojen alla. Kellojen ääni vaikenee).
Bartholdus Simonis.
Lähde Anna! — minä rukoilen! — Jos joku vahinko kohtaisi sinua, niin olisin onneton kuolemani hetkeen asti —
Anna.
Älä puhu minusta! — Enkö itse ole syypää kaikkiin vahinkoihin, mitkä voivat tulla kysymykseen? Minunko siis pitäisi niitä välttämän! —
Bartholdus Simonis.
Ah Anna! Parempi, suloisempi on, ettäs säästät itses siksi kuin rauha taas on päässyt maahamme majailemaan ja rakkaus rauhan kanssa!
Anna (kolkosti).
Ha! ha! Minä kehno, kurja! Ei sovi minun ajatella rauhaa eikä rauhallista onnea! — (päättäväisesti). Ole surutta minun suhteeni, Bartholdus! —
(Tykki on saatu ylös muurille. Kaarle Olavi ja muutamat soturit seisovat muurilla lähellä tykkiä).
Kaarle Olavi.
Katsoppas tänne Bartholdus — tuossa nyt on tykki! Eikö se lepää siinä hyvin mukavasti? — Onko moitteelle sijaa? —
Bartholdus Simonis.
Ei suinkaan.
Kaarle Olavi.
Sitäpä luulisin! — Tulkoon nyt vaan vihollinen — me olemme valmiit häntä ottamaan vastaan sopivalla tavalla! —
Bartholdus Simonis.
Pidä kaksi miestä kanssas siellä vallilla! Lähetä muut tänne! —
Kaarle Olavi.
Niin teen… Kahden miehen avulla toivon voivani soittaa tätä huilua kauniimmin kuin se milloinkaan ennen on soinnut, vaikka se, sen muodosta päättäen, lieneekin monta virttä visertänyt! — (Hän kääntyy ja antaa käskyn sotureille, jotka menevät).
Bartholdus Simonis (Annalle).
Riennä täältä pois, Anna! —