ILTA: Vaikka ihan järven rannalla asutte!
SAIMA: Mitäs te, raukat, sitte täällä olette syöneet?
TUTTU: Onhan meillä munia, voita ja maitoa ollut!
TORSTI: Kummakos sitte, että me, Tuttu ja minä, näin laihoja olemmekin?
Emmekös ole, hä? Emmekös ole kuin toistemme henkäyksiä vain?
TUTTU: Älä nyt viitsi laskea leikkiä, Torsti. Vielä pelästytät mamman ja Illankin.
ILTA: Kyllä se on totta, että olette vähän laihtuneet, kun teitä oikein katselen.
SAIMA: Ja nyt tuli näin monta suuta vielä yhdellä kertaa teille lisää!
ILTA: Ja semmoinen herkkusuu kuin Feedi Klinkovström!
SAIMA: Ja suur'syöjä kuin Eulalia!
TORSTI: Oikea syöjätär, eikö niin, mamma?
SAIMA: Ha-ha-ha-ha! Se oli oikeaan osattu!
ILTA: Hyvä ruokahalu näkyi Lailallakin olevan.
TUTTU: Tietysti matkalta tultua.
TORSTI: Toivokaamme, että ruokahalu yhä vain paranee!
SAIMA: Sinun pitää säästää voita, Tuttu! Se on turha, että Tyyra pitkin päivää syö voileipiä.
ILTA: Kova nälkä näkyy heidän Riikallaankin olevan, kun se tuolla puutarhassa karviaismarja-raakaleita yhtä mittaa syö.
TORSTI: Se ei ole niin vaarallista, kuin että Tuisku jo on ehtinyt syödä toisen kenkäni melkein kokonaan!
TUTTU: Taivas varjelkoon!
ILTA: Sehän on kauheata!
SAIMA: Mitä ihmettä ne tänne tulivatkaan samalla kertaa meidän kanssamme?!
TORSTI: Ja ajatelkaas: pikku Osmo-Björn-Tapio ja Muisku juovat maitoa kilvan niin, että huomenna tuskin saadaan enää kermaakaan kahviin.
TUTTU: Mitä sinä nyt tuosta kerrot, Torsti!
TORSTI: No, no, olkoon sitte! Minä olen suora. En tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä.
ILTA: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat!
SAIMA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä.
TUTTU: Mutta mammahan tekee työtä puolestaan otsansa hiessä.
TORSTI: Toden perään — ihan kuin hiiden myllynkiveä jauhaa!
SAIMA: Huh! Kovinpa tämä jo tuntuukin! Kukas nyt ottaa hieroakseen?
TORSTI: Minä kyllä ottaisin, mutta pelkään, että taikina katoaisi vatsaani ennenkuin siitä on kakkujakaan syntynyt.
ILTA: Minähän äsken jo tarjouduin. Antakaa tänne!
TUTTU: Minä otan taas! (Ottaa vadin Saimalta.) Mutta kuulkaa te, Ilta ja Torsti, menkää järvelle ja soutakaa uistinta! Ehkä näin illan suussa joku hauki tarttuisikin siihen!
ILTA: Ai, mennään, mennään, Torsti!
TORSTI: Ai, mennään, mennään sitte!
SAIMA: Menkää todellakin, niin teette puolestanne vähän hyötyä tekin!
TUTTU: Ja mamma tulee leipomaan vehnästä kanssani?
SAIMA: Tietysti. Mennään. Tule! Hyvästi siksi, lapset! (Menee oikealle.)
TUTTU: Näkemiin sitte! (Menee myös oikealle.)
ILTA (Heidän jälkeensä): Mutta noille muille ette saa antaa palastakaan!
TORSTI: Ei palanutta piparkakkuakaan, ha-ha-ha-ha!
ILTA: Niin juuri! Hankkikoot he itse itselleen ruokansa! (Ottaa Torstia käsivarresta.) Niinkuin me teemme. Menkäämme siis uistelemaan heti!
TORSTI: Menkäämme vain! Saa nyt nähdä, onko onni suotuisampi sinulle kuin se on ollut minulle?
ILTA (Intohimoisesti): Minä olen varma siitä. (Heittäytyen Torstin kaulaan.) Kuinka äärettömän hauska minun nyt tulee täällä olemaankin!
TORSTI (Ottaa Iltaa vyötäisistä ja pyörähyttää häntä ympäri): Ja minun, ja minun!
EULALIA ja FEEDI (Ilmestyvät samalla käsitysten verannalle ja rykäisevät merkitsevästi.)
ILTA (Riuhtaisekse irti Torstista ja luo vihaisen katseen tulijoihin.)
Hyi!
EULALIA: ja Feedi (Räjähtävät ilkeään nauruun.)
EULALIA: Vai näin täällä kuherrellaankin?!
FEEDI: Pyydämme anteeksi, että tulimme häiritsemään herrasväkeä!
TORSTI: Ei ole vaarallista. Me olimme juuri lähdössä kahden kesken järvelle soutelemaan.
ILTA (Pisteliäästi vuoroonsa): Ja voimme siis jättää herrasväen tänne käsitysten kuhertelemaan, — niinkuin herrasväellä näkyy tapa olevan.
EULALIA: Ilta on niin hyvä ja jättää pistopuheensa välttääkseen enempiä ikävyyksiä sisarensa kanssa tämän kohtauksen johdosta…
FEEDI: Jota suinkaan emme olisi suoneet edes näkevämmekään.
ILTA: Minä pyydän: olkaa niin hyvä ja menkää heti kertomaan Tutulle!
Hän on tuolla keittiössä äitini kanssa.
TORSTI: Mutta älkää, täti hyvä, missään tapauksessa unhottako sanoa, että me vielä läksimme järvelle jatkamaan kuherteluamme. Tule, Ilta, mennään! (Ottaa Iltaa kädestä.)
ILTA: Mennään! Ha-ha-ha-ha!
FEEDI (Estäen heitä): Top, top, sanon minä sittenkin.
TORSTI ja ILTA: Miksi niin? Miksi niin?
EULALIA: Järvelle soutelemaan ette nyt pääse missään tapauksessa.
FEEDI: Niin, se on turha yrittääkin.
TORSTI: Kuinka niin?
FEEDI: Laila ja Tyyra ovat vesillä veneellänne.
EULALIA: Eivätkä piankaan palanne. Näkyivät soutavan tuonne niemen taakse.
ILTA: Hyi, kuinka harmillista!
EULALIA: Eikö totta, kyyhkyseni? Niin kauhean harmillista!
TORSTI: Ja meidän kun piti yhdessä koetella kalaonneamme!
FEEDI (Salavihjauksella): Hä-hä-hä-hä! Kaikkea minä kuulenkin! Vai kalaonnea?!
TORSTI: Niin juuri. Tuttu ei tiedä, mitä hän vierailleen tänä iltana saa pöytään.
ILTA: Mutta minä juoksen rantaan ja koetan huutaa, että toisivat veneen takaisin.
FEEDI: Tee se, tee se, Ilta! Ja juokse pian! Emmehän voi ilman ruokaakaan jäädä.
ILTA: Tulethan, Torsti, kohta myöskin alas rantaan? (Juoksee perälle.)
TORSTI: Tulen, tulen — paikalla.
FEEDI: Vai ovat asiat täällä näin hullusti?!
EULALIA: Jos olisin tietänyt, että täällä tällainen puute vallitsee, niin tuskinpa olisin tänne tullutkaan.
TORSTI: Minkäs sille voi, kun ei paikkakunnallamme ole ruokatavaroita saatavissa — näin kesäaikaan. Lihaa emme ole nähneet viikkokausiin. Ja järvestäkin näkyvät kalat ihan kuin tahallaan lähteneen karkuun.
FEEDI: Luonnollisesti silloin tuotatte ruokatavaranne kaupungista. Mikä nahjus sinä olet, ettette niin paljoa ymmärrä!
TORSTI: Helppo sanoa, mutta ei se ole niinkään helposti täytettävä.
EULALIA: No, jo minä ymmärrän! Vai sillä lailla ovat asianne todellakin?! (Salaa Feedllle.) Eipä ihme, että he minusta näyttivätkin niin surkeilta ja laihtuneilta, kun tänne tulin.
FEEDI: Jaa, jaa, jaa, jaa! On se säälittävää todellakin. — Kuulehan,
Torsti, tulehan tänne! (Vetää hänet istumaan leposohvalle.)
TORSTI: Mitä niin?
FEEDI (Salaperäisesti): Kuule, jos sinä olet rahan tarpeessa, niin voin minä sinulle lainata viisi markkaa?
TORSTI: Ei, kiitos, en minä tahdo.
FEEDI: Mutta täytyyhän sinun hankkia vieraillenne ruokaa.
TORSTI: Pitkällekö me viidellä markalla pääsemme — näin monta henkeä?!
FEEDI: Enempää minulla, ikävä kyllä, ei ole sinulle tarjota. Minulla on vain matkarahat, että pääsemme takaisin.
TORSTI: Sitä parempi. Minulla ei ole itselläni tapana keltään ottaa eikä liioin myöskään kenellekään koskaan mitään antaa lainaksi.
FEEDI: Se on hävytön tapa. Mitenkäs sinä sitte, poika parka, maailmassa ollenkaan toimeen tulet?
TORSTI: Sanos muuta!
EULALIA: Kylläpä me nyt tosiaankin olemme joutuneet ihanalle kesäretkelle.
TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.
FEEDI: Eikös sinulla sitte totia olekaan tänä iltana minulle tarjota, vai?
TORSTI: Koetan parastani. Asemapäälliköltä toivon jotakin saavani näin odottamattomalle vieraalle.
FEEDI: Ja minä kun toivoin, että sinä panisit toimeen täällä hauskan skruuvi-illan, että saisin jotakin kukkaroonikin.
EULALIA (Taputtaen Feediä olkapäälle): Tässä talossa, Feedi kulta, et sinä voita mitään, sen minä jo näen.
FEEDI: Tpfyi, saakeli! Kaikellaisiin paikkoihin sitä joutuukin.
TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.
FEEDI: Olisit ainakin voinut minulle aikaisemmin kirjoittaa, missä viheliäisessä tilassa te täällä elätte, niin emme olisi tulleetkaan emmekä turhaan tätä pitkää matkaa tehneet.
TORSTI: Mutta ettehän tekään sanallakaan ilmoittaneet tänne tulostanne.
FEEDI: Ai, saakeli! Se jäi tekemättä.
EULALIA: Mutta se teidän olisi pitänyt tietää ilmoittamattakin.
FEEDI: Niin juuri. Sehän oli ihan luonnollinen asia.
TORSTI: Nyt siis, kun asiat ovat sillä kannalla, ei auttane muu, kuin että vieraamme saavat pitää hyvänään, mitä talolla on tarjota. Olen ollut suora. Sillä en tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä.
FEEDI: Mutta teillähän, näin ollen, ei ole suorastaan mitään tarjota.
EULALIA: Ei muuta, kuin anoppisi ja hänen nenäkkään tyttärensä inhoittavaa seuraa.
FEEDI: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat.
EULALIA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä.
TORSTI: Minä olen aivan samaa mieltä tädin kanssa, mutta minkäs me sille nyt voimme.
EULALIA: Kyllä te voitte, kun vain tahdotte.
FEEDI: Samaa sanon minäkin. Semmoisia ihmisiä suorastaan ei ole pidettävä talossa!
EULALIA: Onkos se kumma, että teiltä ruoka kesken loppuu, kun on sellaisia suursyöjiä, kuin Saima ja Ilta.
FEEDI: Niin, molemmat ottivat semmoisen kasan sillisalaattia eteensä päivälliseksi, ettei heitä näkynyt sen takaa ollenkaan.
TORSTI: Se on totta, että tavallisissa oloissa tämänpäiväisestä laitoksestamme olisi kahdelle hengelle riittänyt ainakin kahdeksi viikoksi ruokaa.
EULALIA: Tuttu parka!
FEEDI: Tuttu parka!
TORSTI: Sen tautta meidän on todellakin sääli, ettei meillä enää ole vieraillemme mitään tarjottavaa.
FEEDI: Ole huoleti, veli hyvä, minä alan metsästää.
EULALIA: Ja minä — kalastaa.
TORSTI: Mutta ei vain sameassa vedessä, täti hyvä, minä pyydän.
EULALIA: Siinähän ne suurimmat kalat uivat, niinkuin sanotaan, eikö niin?
FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Kyllä, kyllä, mutta niitä ei syödä.
EULALIA: Ooo-ho?!
TORSTI: Ne ovat valaskaloja. Niistä saadaan vain kalaöljyä.
EULALIA: Hyi! Sitte minä en viitsi kalastaa. Minä metsästän Feedin kanssa yhdessä. Eikö niin? Sinä tähtäät, Feedi, ja minä laukaisen?
FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Silloin varmaan saadaan jänis.
TORSTI: Se onkin parasta, täti, sillä, niinkuin sanoin, meidän järvemme on aivan kalaton.
EULALIA: Hankkikoot siitä sitte anoppisi ja Ilta ruokansa. Me emme heille anna murustakaan.
FEEDI: Kukin pitäköön nyt huolta itsestään!
TORSTI: Minun on heitä kuitenkin kovin sääli, Feedi ja täti Eulalia.
EULALIA: Minun ei ollenkaan.
FEEDI: Ja mistä syystä?
TORSTI: Kuulkaa, täti hyvä, minulla on jo kauan ollut eräs tuuma, eräs suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan.
88
EULALIA: Ja se on?
FEEDI: Mikä se on?
TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin heille nyt tästä johtuu ilmeinen nälkäkuolema, täällä pitäisi saada sovinto aikaan anoppini ja täti Eulalian välillä.
EULALIA: Oletkos sinä hassu?! (Kääntyy selin Torstiin päin vihastuneena.)
FEEDI: Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään.
TORSTI: Ja minä jo niin toivoin saavani Nobelin rauhanpalkinnon!
EULALIA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan, tiedäthän sen.
TORSTI: Siten olisimme kuitenkin yhteisesti hankkineet ruokarahat ja olisimme voineet viettää hauskan kesän kaikki yhdessä.
FEEDI: Tiedäthän, rakas Torsti, että anoppisi ja Eulalia ovat sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin Saima joutui naimisiin…
TORSTI: … ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi.
EULALIA (Kääntyen yht'äkkiä): Minä en jäänyt vanhaksi piiaksi, se ei ole totta. Minä olisin saanut miehiä itselleni vaikka kymmenen joka sormelle.
FEEDI: Se on totta.
TORSTI: Mutta täti ei huolinut, niinkö?
EULALIA: En. Sillä minä tahdoin vain Sundellin ja…
TORSTI: … ja häntä ei täti saanut.
EULALIA: Sillä hänen riisti tuo toinen variksenpelätin minulta, minulta, minulta… (Puhkeaa kovaan itkuun ja heittäytyy sohvalle.)
FEEDI: Miksikä, Torsti, aloitkaan nyt puhua tuosta asiasta?!
TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein vain tuon esityksen. Mutta koska se ei käy päinsä, niin… (Livistää yht'äkkiä ulos perälle.)
FEEDI (Ottaa nenäliinansa ja alkaa pyyhkiä Eulalian silmiä): Älä, älä itke, lapsi kulta!
TUTTU (Juoksee oikealta sisään leipomapuvussaan): Herranen aika! Mikä täällä on? Mikä tädille on tullut?
FEEDI: Ei mikään, ei mikään! Vähän vain lankesi ja satutti nenänsä!
Kyllä se siitä ohi menee.
TUTTU: Ja minä kun luulin Tyyran täällä itkevän. Aioin lohduttaa häntä piparikakulla, joita äidin kanssa parast'aikaa paistamme.
EULALIA: Me emme teidän paistoksianne kaipaa emmekä tahdo.
FEEDI: Niin. Ei haittaisi saada jotakin vähän tuntuvampaa vatsaamme.
Vaan semmoistahan ei teillä kuulu mitään olevan.
TUTTU: Feedi hyvä, me koetamme parastamme. Fiina tulee kohta kattamaan illallispöydän. Saatte munakokkelia.
FEEDI (Purskahtaa nauruun): Munakokkelia
TUTTU: Etkös sitä rakasta?
FEEDI: En, en. Minä rakastan vain — Eulaliaa. (Halailee Eulaliaa.)
EULALIA (Vastaten halailuun): Ooo!
TUTTU: No, jos siitä voi elää, niin ei ole hätää mitään.
FEEDI (Tarjoten käsivartensa Eulalialle): Niin, tule, armaani, mennään pois puutarhaan kävelemään.
EULALIA (Tarttuen intohimoisesti Feedin käsivarteen): Kuuntelemaan satakielien suloista lemmen liverrystä!
TUTTU (Heidän jälkeensä haaveksivasti): Onnellinen nuoruus, onnellinen
nuoruus! Se elää vain lemmen haaveistaan ja lintujen liverryksestä.
(Yht'äkkiä hoksaten.) Herranen aika! Unhotin kokonaan piparikakkuni!
(Aikoo juosta oikealle.)
TORSTI (Tulee samalla häntä vastaan ovessa): Täällähän olet, Tuttu.
TUTTU: Mikäs on hätänä?
FIINA (Tulee Torstin perässä sisään ja alkaa kattaa illallispöytää verannalle, kulkien tuon tuostakin huoneen läpi kauheassa touhussa ja itsekseen mutisten.)
TORSTI: Oletpa sinä rauhallinen, vaikka itse tiedät, ettei talossamme ole tälle vieraslaumalle kohta mitään tarjottavana.
TUTTU: Minä tarjoan vain kaikki, mitä talollamme tarjottavana on.
Saavat tyytyä siihen.
TORSTI: Entäs sitte? Sanotko, että nyt on kaikki lopussa? Nyt saavat vieraat lähteä tiehensä.
TUTTU: En. Minä pyydän kauniisti: ole niin hyvä, Torstiseni
TORSTI (Jatkaen): … ja juokse sinne, hanki sitä, toimita tätä, soita kaupunkiin j.n.e.
TUTTU: Muuhan ei auta, rakas Torsti. Minkäs sille nyt voi.
TORSTI Sinä kyllä vielä pyydät kauniisti, mutta sitä eivät tee vieraat.
TUTTU: Kuinka niin?
TORSTI: Olisitpa kuullut vain, mitä vaatimuksia heillä on. Feedin, esimerkiksi, pitää välttämättä saada totinsa tänä iltana, vaan mistä minä sen konjakin otan?
TUTTU: Se ei ole niin vaarallista.
TORSTI: Vai ei ole? Minä ainakaan en osaa kuulla tuommoista komentamista toisen talossa.
TUTTU: Lupasitko sitte hankkia?
TORSTI: Lupasin — asemalta. Ja sinne lähdenkin paikalla.
TUTTU: Mutta joudu nyt kohta takaisin, Torsti.
TORSTI: Älä odotakaan minua niin pian.
TUTTU: Mitä tarkoitat?
TORSTI: Ei ainakaan ennen auringon laskua. Tahdon hiukan levätä koko tästä sekamelskasta ennenkuin kotia palaan.
TUTTU: Mutta vieraat, ajattelehan heitä!
TORSTI: Hoitakoot nyt itse itseään! Olen jo tehnyt kaiken voitavani. Olen koettanut olla niin ystävällinen kuin suinkin. Olen koettanut sovittaa riitapuoletkin: äitisi ja täti Eulalian.
TUTTU: No? Onnistuiko?
TORSTI: Jopahan! Ei se onnistu tässä eikä toisessakaan maailmassa.
TUTTU: Tiesinhän sen!
TORSTI: Ajattelehan, mikä elämä täällä näin ollen tulee olemaan?! Toinen puoli tahtoo vain pakoittaa toisen lähtemään pois. Se tästä heidän tulostaan tänne nyt on ollut seurauksena.
TUTTU: Mutta, rakas Torsti, eihän se nyt minun syyni ole.
TORSTI: Ei tietenkään. Minun oma syyni se on, että näin olen joutunut naimisiin ei vain sinun, vaan koko sukusi kanssa.
TUTTU (Itkien): Siinä sen nyt kuulin taas!
TORSTI: Olisiko kumma, jos taas sairastuisin ja koko kesäni olisi mennyt piloille?!
TUTTU: No, aja, Herran tähden, heidät kaikki pois sitte paikalla!
TORSTI: Kepilläkö vai? Hienoja viittauksia olen heille jo antanut, vaan eivätpäs lähde. Näköjään ovat viittaukseni vielä olleet liian hienoja, etteivät niitä ole huomanneet.
TUTTU: Mitäs sitte olet heille sanonut?
TORSTI: Sen, ettei sinulla ole enää kuin munakokkelia heille tarjota.
TUTTU: Onpas vielä palvattua lampaan lihaakin vähän jälellä.
TORSTI: Vähän jälellä — niin. Mutta huomenna on Tuisku siitä jo luunkin syönyt. Jotenkin tämän olen heille sanonut, ja ettei meille itsellemme jää paikkaa, minne päämme kallistaa, sen heidän pitäisi jo itsensäkin huomata.
TUTTU: Ihanhan sinä olet kauheasti hermostunut taas, Torsti hyvä.
FIINA (Joka sattuu samalla kulkemaan huoneen läpi): Ei se kumma ole, jos tässä ihan hulluksi tulisi.
TORSTI: Niin olen, vaikka olenkin koettanut koko ajan hillitä itseäni ja tehdä pilaa kaikesta, vaan nyt en sitä jaksa — enää. Nyt tästä tulee kohta tosi jo.
TUTTU: Mitä ihmettä minä nyt sitte teen?! (Itkee jälleen.),
TORSTI: Tee, mitä tahdot! Pidä sinä nyt huoli vieraistasi! Minä lähden.
TUTTU: Minnekä sinä lähdet?
TORSTI: Asemalle — Feedille konjakkia toimittamaan. Sano niin vieraillesi, jos minua alkavat kaivata. Äläkä odotakaan minua illalliseksi kotia. Hyvästi! (Poistuu oikealle.)
TUTTU (Purskahtaa itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle): Se tästä nyt tuli! Se tästä nyt tuli!
FIINA (Joka pysähtyy katsomaan): Itkekää, itkekää! Vieraita kaipasitte, nyt ne saitte! Tuli se itku kerran lyhyestäkin ilosta!
TUTTU (Hypähtää ylös): Mitä Fiina vielä siinä tuhmuuksia puhuu?!
Pitäisi ennemmin suunsa kiinni.
FIINA: Voinhan minä sen pitää, vaan ei se ole oikein nykyajan palvelijain tapa. Sääli minun kuitenkin on vähän rouvaa, mutta herraa varsinkin!
TUTTU (Pyyhkien silmiään): No, Fiina tekee nyt vain tehtävänsä eikä turhia jaarittele.
FIINA: Tahdoin tässä sivumennen kysyä, että tähänkö saliin sitte se
Linkkuströmin perhe nukkumaan pannaan?
TUTTU: Tähän. Fiina tuo yliseltä kaikki patjat, pään-alaset ja peitteet, mitä siellä vain on. Kyllä minä sitte neuvon.
FIINA: Tuonpahan sitte. (Poistuu oikealle.)
SAIMA (Huutaa oikealta): Tuttu! Tuttu! Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni!
TUTTU: Taivaan isä! Unhotin sittenkin piparikakut tässä hälinässä!
(Aikoo mennä oikealle.)
SAIMA (Tulee, kantaen vadissa ihan palaneita piparikakkuja; itkusuin):
Minnekä sinä jäit? Katso nyt, mikä tuli!
TUTTU: Palaneet, palaneet kaikki! Kun et ottanut aikaisemmin ulos uunista!
SAIMA: Enhän minä teidän uuninne tapoja tuntenut. Mistä minä sen niin tuliseksi tiesin! ja itse vielä juoksit pois!
TUTTU (Purskahtaa taas itkuun): En minä viitsi mitään enää tehdä! Kaikki käy hullusti! Mitä iloa tämä nyt sitte on?! Riitaa, huutoa, toraa vain! Tämäkö nyt on meidän kesähuvimme, tämä! Y-hyyy! Y-hyyy!
SAIMA (Alkaa myöskin itkeä): Eihän tämä minunkaan syyni ole?! Eikä meitä varten olisi mitään tarvinnut leipoa. Mitä huvia tämä meillekään on, tämä tämmöinen?! Jos olisin tietänyt, niin emme olisi tänne ollenkaan tulleetkaan. Y-hyyy! Y-hyyy!
TYYRA (Tulee perältä juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa perässään): Täti, täti! Tätihän lupasi minulle piparikakkuja. Joko ne ovat valmiit?
SAIMA (Osoittaa hänelle vatia, jonka on pannut kirjoituspöydälle):
Tuossa ovat! Syö vaikka kaikki!
TYYRA (Juoksee pöydän luo, katsoo piparikakkuihin ja päästää sitte myöskin kauhean itkunmöläkän. Samalla hän kuitenkin työntää taskunsa täyteen piparikakkuja, antaa yhden Tuiskulle, alkaa itsekin niitä popsia ja poistuu koirineen kissoineen perälle.)
LAILA (Tulee perältä): No, mitäs täällä on tapahtunut? Kuulin semmoisen kauhean itkun täältä.
SAIMA ja TUTTU (Pyyhkien silmiään): Ei mitään, ei mitään!
LAILA: Kuinka ei? Tehän olette itkeneet. Onko täti Eulalia jollakin lailla suututtanut?
SAIMA: Ei suinkaan hän iloakaan kellekään ole tuottanut. Menisit katsomaan, 'kuinka hän mieheesi on takertunut, kuin kärpänen siirappiin.
LAILA: Hyvin kernaasti minun puolestani saa olla, niin saan minä sen ajan ainakin itse olla rauhassa.
SAIMA: Jassoo! No, onnea sitte!
LAILA: Mutta missäs sinun miehesi on, Tuttu? Ilta komensi meidät maalle ja odottaa Torstia soutelemaan. Hänellä oli uistin mukana: heidän piti muka lähteä kalastamaan.
TUTTU: Niin todella pitikin. Ei se minulle mikään salaisuus ollut, jos niin luulet, Laila.
SAIMA (Pisteliäästi): Ilta tahtoi näet tehdä jotakin hyödyllistä eikä vain huvitella vieraissa ollessaan.
LAILA (Itkusuuna): Kiitoksia paljon! Sitäkö varten olemmekin tänne tulleet, että näin meidän kesähuvimme pilataan kaikellaisilla pistopuheilla?! (Purskahtaa vuoroonsa itkuun): Y-hyyy! Y-hyyy!
SAIMA: Mitäs huvia meidänkään on kuulla sinun itkuas täällä?!
(Purskahtaa jälleen itkuun.)
TUTTU: Älkää nyt viitsikö! Älkää nyt viitsikö! (Purskahtaa myös kovaan itkuun.)
TYYRA (Ilmestyy peräovelle ja yhtyy kovalla äänellä muitten itkuun.)
EULALIA ja FEEDI (Näkyvät käsitysten peräovella verannan portailla.)
FEEDI (Kovin karskeasti): Mitä te mölisette täällä kaikki?
EULALIA: Mikä itku täällä on? Taivaan isä!
SAIMA (Kuultuaan Eulalian äänen lakkaa yht'äkkiä itkemästä ja marssii suorana ulos oikealle.)
FEEDI (Tullen sisälle): Mitä on tapahtunut? Selittäkää!
EULALIA (Tulee myös sisään huomattuaan Saiman poistuneen): Mistä syystä te itkette? Sanokaa! (Kaikki ovat laanneet itkemästä samalla kertaa.)
FEEDI: No, sinä, Tuttu? Sano ensin!
TUTTU (Pyyhkien silmiään): En mistään, en mistään.
EULALIA: Entäs sinä, Laila!
LAILA: En minä tiedä. Muuten vain.
FEEDI: No, entäs sinä, Tyyra?
TYYRA: Kun kaikki piparikakut paloivat! Y-hyyy! Y-hyyy! (Purskahtaa jälleen itkuun ja menee perälle.)
FEEDI: Vähät minä piparikakuistanne, mutta totia olisi jo aika saada.
ILTA (Tulee portaille, huutaen): Torsti! Torsti! Etkö sinä jo tule?
LAILA: Kuuletko, Tuttu?
EULALIA: Kuinka kauniisti kutsuu!
FEEDI (Tutulle): No, vastaa! Missä se sinun toinen puoliskosi on?
Hänhän lupasi meille totia toimittaa.
ILTA (Tullen peräovelle): Eikös Torsti ole täällä, Tuttu? Hänhän lupasi tulla kanssani uistelemaan.
TUTTU: En tiedä, en tiedä. Mitä te minulta kysytte?!
FIINA (Kurkistaa oikealta ovelta): Rouva, hoi! Jokos illallinen tuodaan pöytään?
FEEDI: Ei tuoda! Sano ensin missä herrasi on? Tule sisään, variksenpelätin!
FIINA (Tullen sisään): Missäkö herra on?
FEEDI: Niin juuri. Mitä siinä kyselet?!
FIINA (Tutun puoleen): Tietääkös rouva, missä herra on?
TUTTU: Mistä minä tiedän.
FIINA (Feedille): Ei rouva tiedä. En minäkään sitte tiedä.
EULALIA, LAILA ja ILTA (Ihmeissään toisiaan katsellen): Minnekäs ihmeeseen Torsti on mennyt?
TYYRA (Peräovelta): Setä näkyi rientävän asemalle päin.
FEEDI: Saakeli vie! Näinhän hän jätti minut ilman totia. Ensi kerran elämässäni se tapahtui.
TUTTU: Fiina tuo ruoan pöytään vain.
FEEDI: Tuo sitte munakokkelisi tänne!
FIINA: Hyvä on! Paikalla tuon. (Menee oikealle ja vie kohta ison katetun vadin verannalle.)
TUTTU: Minä pyydän: vieraat ovat niin hyvät ja käyvät syömään.
FEEDI: Tulkaa, lapset! Kai maar teidän on jo kova nälkäkin?
RIIKKA (Näkyy samassa nostavan perälle lapsenvaunuja.)
EULALIA (Tutulle): Minä olen pyytänyt, että minulle tuotaisiin ruoka ylös huoneeseeni.
TUTTU: Täti saa olla huoleti. Äiti ja minä syömme perästäpäin.
ILTA (Tutulle): Ja minä teen teille seuraa.
FEEDI (Ottaen Eulalian toiseen ja Lailan toiseen käsivarteensa): No niin, herrasväki syö siis ensin. Mennään!
EULALIA (Jutulle): Pelkään vain, ettei teille jääkään mitään jälelle — munakokkelistanne, kun ette tule yhdessä syömään.
FEEDI ja LAILA (Räjähtävät nauruun.)
TUTTU: Hyvää ruokahalua vain!
ILTA (Heidän jälkeensä): Minusta se haiskahti kovin pohjaan palaneelta.
EULALIA, FEEDI ja LAILA (Menevät verannalle, jossa Tyyrakin liittyy heidän seuraansa syömään. Riikka jää sinne vaunuineen myös.)
FIINA (Tulee samassa oikealta, paiskaten salin lattialle koko sylillisen patjoja y.m. sänkyvaatteita): Tuossa ne nyt ovat! (Levittelee patjoja.) Minnekä ne vuoteet nyt sitte laitetaan?
TUTTU: Fiina odottaa nyt edes siksi kuin vieraat ovat ehtineet syödä.
FIINA: Vielä tässä mitä? Milloinkas minä sitte itse makuulle pääsen?
(Verannalta kuuluu kovaäänistä puhelua ja nurinaa, ylinnä
Feedin ääni: "Ihan pohjaan palanut! Ihan pohjaan palanut!")
ILTA: Kuule, Tuttu! Minä olin oikeassa.
TUTTU (Fiinalle): Ihanko Fiina todellakin poltti munakokkelin pohjaan?
FIINA: Rouvan äitihän sen munakokkelin laittoi, enkä minä.
TUTTU ja ILTA (Toisiaan syleillen ja nauraen): Voi, sitä mammaa, sitä mammaa!
FEEDI (Avaten peräoven): Herrasväki on hyvä ja tulee itse syömään munakokkelinsa nyt!
FIINA: Herrasväki syö vain! Minä kyllä laitan muille uutta ja parempaa.
(Naurua.)
SAIMA (Tulee samassa oikealta, syli täynnä tyynyjä): Tässä on vielä… (Paiskaa kantamuksensa häneen selin seisovan Fiinan päälle, jota ei tyynyjensä takaa huomaa, kaataen niillä Fiinan ennen tuotujen patjojen päälle, mutta kaatuen samalla itsekin samaan kasaan.)
SAIMA ja FIINA (Huudahtaen yht'aikaa.) Herra Isä, siunaa ja varjele!
TUTTU ja ILTA (Huudahtaen myös): Siunaa ja varjele! (Auttavat Saimaa ylös.)
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä. On seuraavan päivän aamu.
Leposohvalla on maattu ja siinä on kokoonpantuina lakanoita, peite ja
tyynyjä. Lattialla, toisella puolella, on patja tyynyineen peitteineen.
Peräovet ovat auki verannalle.)
FIINA (Korjaa makuuvaatteita pois lattialta): Niitäkös nyt sikisi vieraita kuin syöpäläisiä ikään! Ja kaikki tässä pitäisi yhden hengen keritä tehdä: ruoka laittaa, — tyhjästä! — huoneet siivota ja heidän jälkiään korjata! Niin ovat kääntäneetkin talon ylösalasin, ettei tästä kohta itseään löydä — tästä läävästä! Mutta pois minä lähden, — ja vielä tänään, — jos ne aikovat täällä pitemmän aikaa viipyä.
TORSTI (Katsoo oikealta ovesta sisään): Fiinakos täällä on?
FIINA: Minä.
TORSTI: Onkos rouva täällä?
FIINA: Eikä ole.
TORSTI (Puoleksi sisällä): Onkos täällä ketään muita?
FIINA: Eihän noita näy. Kävelylle taisivat kaikki mennä — rantaan.
Riikka vain lapsenvaunuja tuolla puutarhassa kulettaa.
TORSTI (Tullen kokonaan sisään): Ai! (Painaen kädellään vatsaansa.) Ai!
FIINA (Katsoen kummastellen Torstiin): Mikäs herraa vaivaa?
TORSTI: Mahaa puree vähän.
FIINA: Arvaahan tuon!
TORSTI: Kuinka niin?
FIINA: Vähemmästäkin voi sairastua, oli, kun ei illallista syönyt?
TORSTI (Heittäytyy leposohvalle): Missä lienen ollut. — Ai! —
Kaivattiinkos?
FIINA: Eiköpähän. Ja missä herra lienee yönkään viettänyt, kun ei ollut tilaa kotona olla?
TORSTI: Missäs Fiina luulee?
FIINA: Asemapäällikön luona ehkä.
TORSTI: Niin olinkin. Vaan ei saa sanoa muille. Luulevat minun sieltä vielä koleran tuoneen, kun näin mahaa puree.
FIINA (Katsoo Torstiin pitkään ja silmät suurena): Voi se sieltä, todenperään…
TORSTI (Irvistellen): Onkos rouva kysynyt?
FIINA: Eikä, kun en ole vielä tänä aamuna rouvaa nähnytkään.
TORSTI: Eikö?! Missäs rouva on nukkunut?
FIINA: En sitäkään tiedä. (Kantaa makuuvaatteet vasemmalle ja palaa sitte tomua pyyhkimään.)
TORSTI: Nukkuisikohan hän ehkä vielä, jos on mennyt yliselle maata.
FIINA: Pitäisipä, todenperään, käydä katsomassa! (Katsoen perälle.)
Vaan tuollapa rouva tuleekin!
TORSTI (Hypähtää ylös): Puutarhastako?
FIINA: Niin. Riippumatto kädessä.
TORSTI: Kai hän riippumatossa on yönsä viettänytkin.
FIINA: Kaipa sitte! Kovinpa hän väsyneesti astuukin.
TORSTI: Fiina ei saa sanoa, että olen kotona. Panen hiukan maata.
FIINA: Olkoon! Voinhan tuon…!
TORSTI: Eikä missään tapauksessa saa sanoa, että olen sairas. (Juoksee vasemmalle.)
FIINA: Sama se! (Katsoo hänen jälkeensä, mutta miettiväisenä): Jokohan siihen, todenperään, tulee kolera?!
TUTTU (Tulee perältä, jättäen riippumaton verannalle.) Huomenta, Fiina!
FIINA: Huomenta, rouva!
TUTTU: Poissako ovat vieraat?
FIINA: Poissa — kaikki.
TUTTU: Kuinka kauheasti päätäni särkee. Ihan se on haleta.
FIINA: Vai on rouvakin sairas?
TUTTU: Kukas vielä sitte?
FIINA (Hoksaten): Voihan tässä kaikki jo sairaaksi tulla.
TUTTU (Kävellen edestakaisin): Ihan tämä on kauheata! Ihan tämä on kauheata! En ole nukkunut paljon ollenkaan koko yönä.
FIINA: Vilustaakos rouvaa myös?
TUTTU: Tietysti aamuyöstä tuli riippumatossa vähän vilukin.
FIINA: Ei sitä nyt enää toista yötä rouva jaksane?…
TUTTU: En. Fiina saakin nyt hoitaa vieraat.
FIINA: Minäkö?! Hyvä, jos tässä vielä muutaman tunnin itse pysyn…
TUTTU: Jääkööt sitte itsekseen! Minä menen panemaan maata! (Aikoo mennä vasemmalle.)
FIINA (Asettuen oven eteen): Ei, ei, — ei rouva sinne saa mennä!
TUTTU: Kuinka niin? Riikkahan sanoi minulle, että kaikki ovat poissa.
FIINA: Vaan ei saa kuitenkaan mennä. On kielletty.
TUTTU: Kuka? Onko herra kotona?
FIINA: En minä… Rouva panee sitte tähän sohvalle maata.
TUTTU: Mitäs tämä merkitsee? Mitäs Fiina näin salaperäinen on? Onko joku sairastunut?
FIINA: Ehkä … onkin.
TUTTU: Kuka? Kuka?
FIINA: Rouva ei nyt vain saa pelästyä.
TUTTU: Herra Jesta! Mitä Fiina nyt?!
FIINA: Minua kiellettiin sanomasta, mutta täytynee kai se kuitenkin.
TUTTU: Tietysti. Se täytyy.
FIINA: Jos on vielä vaarallistakin?!
TUTTU: Fiina sanoo pian sitte!
FIINA: Herra tuli kotiin ja meni sinne maata. Valitti vatsakipuja ja sanoi ettei häntä saisi häiritä!
TUTTU: Sanoiko hän missä oli ollut yötä?
FIINA: Sehän se juuri minuunkin iski. Asemalla sanoi olleensa.
TUTTU: Taivaan isä! Tähän aikaan!
FIINA: Niinpä niin, rouva!
TUTTU: Minä katson, nukkuuko hän! Annahan olla, — ihan hiljaa aukaisen oven. (Raottaa hiljakseen ovea ja kurkistaa vasemmalle.) Nukkuu! Kovin on kalpea.
FIINA: Varmaan häntä oksettaa.
TUTTU: Valittiko hän jo sitä?
FIINA: Taisi jo sinnepäin olla, koska näkyi niin pahasti irvistelevänkin.
TUTTU: Mitä ihmettä nyt tehdään?! Fiina hyvä, lähde hakemaan lääkäriä, lähde!
FIINA: Herra hyvästi siunaa! Vielä tämä tästä puuttui! Mistä asti?
TUTTU: Juokse asemalle kauppiaan puotiin ja soita sieltä puhelimella tohtori Väkkärälle! Pyydä heti paikalla tulemaan!
FIINA: Voinhan minä mennä, rouva, mutta kyllä minä otan samalla tavarani ja sille matkalle jäänkin. Lähden kaupunkiin takaisin.
TUTTU: Ja Fiina jättäisi tällä lailla meidät kaikki tänne?
FIINA: Koleraa ja senkin muita pasilleja lähden pakoon. Oma henki tässä maailmassa on kullekin kallein. (Poistuu kiireesti oikealle.)
TUTTU (Purskahtaa kovaan itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle.)
TORSTI (Kurkistaa oikealta ovesta, mutta sulkee sen heti, kun perältä tulee esille:)
EULALIA: No?! Tuttu! Mitäs sinä täällä ulvot — heti aamuseita?
TUTTU (Nousten ylös): Voi, täti hyvä! Ihan minä pelkään pahinta!
EULALIA: Puhu suusi puhtaaksi paikalla, — minä en pelkää mitään.
TUTTU: Talossamme on varmaan jo — kolera.
EULALIA (Silmät pyöreinä kauhusta ja molemmat kädet ojossa): Ko… ko…. ko…?!
TUTTU: Torsti on pahasti sairastunut vatsakipuihin. Hän oli ollut yötä asemalla ja on tullut sieltä kuoleman kalpeana kotia.
EULALIA: Missä hän on?
TUTTU: Tuolla, tuolla makuuhuoneessa! (Makuuhuoneesta kuuluu Torstin äänekäs voivotus): Kuuletteko, kuuletteko? Nyt hän noin jo huutaa!
EULALIA: Oletko käynyt sisällä, sinä?
TUTTU: Ovesta vain kurkistin: hän oli kalpea kuin kuolema.
EULALIA: Älä mene sisään, Tuttu, älä mene sisään! Äläkä tule enää likelle minua sinäkään. (Peräytyy toiselle puolelle.) Ihan alkaa jo minunkin vatsaani purra. Täällä varmaan jo lentelee basilleja ilmassa.
TUTTU: Näinkö te minua autattekin, täti?
EULALIA: Auttakaa itse itseänne! Oma henki on tässä maailmassa kullekin kallein.
TUTTU: Niin sanoi Fiinakin, kun käskin häntä lääkäriä hakemaan. Hänkin jo päätti jättää meidät.
EULALIA: Niin teen sitte minäkin. Ei suinkaan tänne meistä kukaan jää — basillien syötäväksi ja ilman ruokaa itse.
TUTTU: Täti, täti, älkää nyt toki muille mitään puhuko! Ettehän?
EULALIA: Päinvastoin. Se on kristillinen velvollisuuteni. Sen teen heti ja menen sitte laittamaan kampsuni reilaan. (Pyörähtää ympäri ja poistuu oikealle.)
TUTTU (Lyöden epätoivossaan kätensä yhteen): Ja minä minä jään tänne ihan ypö yksin, ypö yksin!
TORSTI (Kurkistaa jälleen ovesta): Tuttu, huomenta! (Tulee sisään paitahihasillaan.)
TUTTU (Kääntyy säikähtyen): Ai! Torsti! Torsti! (Huitoo häntä pois luotaan ja takaisin huoneeseen, molemmin käsin.) Älä! Älä! Älä! Mene takaisin! Mene takaisin! Sinähän olet sairas.
TORSTI: Olen kyllä — sen verran kuin jokainen, joka ei ole yötään kunnollisesti nukkunut. En muuta.
TUTTU: Fiina sanoi, että…
TORSTI: Kuulin, kuulin — ihan kaikki. En suinkaan minä hänelle olisi kertonut, että ensin nukuin veneen kokkaan rannassa ja että, kun sitten aamuyöstä heräsin ja kylkeäni kivisti, menin ja panin maata heinälatoon.
TUTTU (Ihastuen) Sinä siis et sairas olekaan?!
TORSTI: Voihan sitä vähemmästäkin kylmettyä ja vatsapuruja saada.
TUTTU: Ja nyt luulevat kaikki, että sinussa jo on kolerabasilleja!
TORSTI: Siitä sen näet, kuinka huhut syntyvät ja kärpäsestä kasvaa härkänen!
TUTTU: Ja sen johdosta on jo täti Eulalia päättänyt lähteä.
TORSTI (Leikillisesti säälitellen): Oi, voi! Sehän olisi todellakin kovin ikävä!
TUTTU: Ja varmaan on hän jo ehtinyt muillekin kertoa sinun sairastuneen koleraan.
TORSTI: Joten luultavasti kaikki aikovat seurata hänen esimerkkiään?
Niinkö?
TUTTU: Niin, ja siten leviää tieto vielä yli koko maan…
TORSTI: Että minä jo olen kuollut?! Sinun pitää välttämättä estää se,
Tuttu! Sinun pitää heti estää omaistesi lähtö!
TUTTU: Niin. Minä lähden paikalla heitä hakemaan tänne.
TORSTI: Mitä sinä itse juokset? Lähetä Fiina! Sinähän olet kauhean väsyneen näköinen.
TUTTU: Fiinan lähetin jo lääkäriä hakemaan. Ja hän uhkasi samaa tietä mennä matkaansa, hänkin.
TORSTI: Silloin on minun juostava hänen jälessään ja palautettava hänet.
TUTTU: Jos enää kiinni saat?!
TORSTI Koetan parastani. Pidä sinä siis huoli muista, minä hoidan
Fiinan.
TUTTU: No hyvä! Minä juoksen heti. (Juoksee ulos perälle.)
TORSTI (Näpäyttää iloisesti sormiaan ja tekee pitkän loikkauksen oikealle vievää ovea kohti): Hyvä juttu, sanoi Sumeli, kun selkäänsä sai!
FIINA (Avaa samalla oven, mutta kirkaisee ja paiskaa sen jälleen kiinni nähtyään Torstin.)
TORSTI (Huutaa hänen jälkeensä.) Fiina! Fiina! Fiina tulee tänne.
FIINA (Ulkona): En minä uskalla. En minä, en minä tule.
TORSTI (Joka on saanut Fiinan käsivarresta kiinni, laahaa hänet huoneeseen): Hullukos Fiina on?! Miks'ei uskalla?
FIINA: Vielä minuun tartutatte koleran.
TORSTI: Minkä koleran? En minä sairas ole. Näkeehän, Fiina, että minä olen ihan terve.
FIINA: Ja minä jo olin lähdössä Väkkärää hakemaan!
TORSTI: Käskinkös minä, mitä?!
FIINA: Mitäs te taannoin sitte vatsaanne pitelitte ja niin pahasti irvistelitte?
TORSTI: Sekös se sitte on koleran merkki?! Olettepas te hassuja! Mutta, totta puhuen, Fiina, se se oli tarkoituskin, että luulisitte minun koleraan sairastuneen.
FIINA: Häh? En minä ymmärrä.
TORSTI: Lupaakos Fiina pitää minun puoliani, jos selitän!
FIINA: Ell'ei se vain ole vaarallista.
TORSTI: Ei vähääkään.
FIINA: No — sitte!
TORSTI: Tarkoitus oli, että liiat vieraat pelästyisivät niin, että lähtisivät tiehensä ja taloon palaisi kesärauha taas.
FIINA (Iloisesti käsiään yhteen lyöden): Herra Jesta! Herrapas nyt koko konstin keksi!
TORSTI: Eikös se olekin oivallinen vastamyrkky?
FIINA: Johan siitä yksi syöpäläinen näkyi karkuun lähtevän.
TORSTI: Ja Fiina aikoi lähteä myös?
FIINA: Olihan tuossa muutakin syytä.
TORSTI: Mutta nyt Fiina tietysti päättää jäädä paikoilleen? Eikö niin?
FIINA: Jos vain ne lähtevät, niin mikäs siinä on. Saattaahan tuon.
TORSTI: Ne ovat siis saatavat lähtemään — yksissä neuvoin,, vai?
FIINA: Koetanpahan parastani sitte. Ja miten?
TORSTI: Ensiksikin Fiina, tietysti, ei lähde lääkäriä lainkaan hakemaan.
FIINA: Mitäpä varten? Kun ei sairastakaan ole talossa!
TORSTI: Eikä vaikka joku muu vielä sairastuisi — koleraan!
FIINA: Vaikkapa niinkin!
TORSTI: Sillä Fiina voi itsekin — tarpeen tullen — sairastua koleraan.
FIINA: Sus siunatkoon!
TORSTI: No, no, ymmärtäähän Fiina mikä on tarkoitus?
FIINA: Että minunkin vielä pitää ruveta ilvehtimään! Kukas sitte talossa ruoan laittaa?
TORSTI: Koleran aikaan syödään niin vähän kuin suinkin. Parasta on olla kokonaan syömättä.
FIINA: Ell'ei sitä kovin kauan kestä?!
TORSTI: Toivokaamme, ettei kestä. Joko kolerasta tulee kuolema heti tahi basillit lähtevät hyvin pian tiehensä.
FIINA: Mitäs sitte vielä?
TORSTI: Minä siis olen edelleenkin koleraan sairastunut ja makaan tuolla makuuhuoneessa.
FIINA: Hyvä on!
TORSTI: Ja vaikka rouva kuinka väittäisi, että minä olen terve, niin Fiina väittää vain vastaan. Rouva, näetsen, lähti vast'ikään vieraitamme hakemaan vakuuttaakseen heille, etten olekaan sairas, siten saadakseen heidät tänne jäämään.
FIINA: No, kyllä minä sitte puoliani pidän.
TORSTI: Sitte on sotasuunnitelma valmis. Minä lähden taas kuolinvuoteelleni ja Fiina jää tänne vieraita vastaan ottamaan. Mutta muistakaa, Fiina, hoitakaakin nyt huushollia hyvin! Se on Fiinan edesvastuulla kokonaan.
FIINA: Kaikellaista peliä minun eläessäni on nähtäväkin!
TORSTI (Katsoen perälle): Hss! Tuollapa joku jo tuleekin. Onnea ja menestystä ja pitkää ikää meille kaikille! (Juoksee vasemmalle.)
FEEDI (Tulee puutarhasta, pyssy selässä, kantaen kuollutta kanaa,
Tuisku mukanaan): Eikös täällä ole ketään kotona?
FIINA (Tehden molemmin käsin merkkejä, että hän puhuisi hiljaa, ja viitaten vasemmalle päin): Hss! Hss! Hss!
FEEDI: Mikä nyt on? Vieläkö siellä nukkuvat? Nouskoot ylös!
FIINA: Taivaan tähden! Herra on sairas.
FEEDI: Mikä herra?
FIINA: Meidän oma herramme. Kuka sen vielä tietää? Ehkä siinä on koleraakin.
FEEDI: Älä höpise siinä!
FIINA: On kuin onkin! Ei saa huutaa.
FEEDI: No, kun on niin olkoon! En minä sitä pelkää. (Ojentaa Fiinalle kanan.) Kas tässä! Ota nyt ja valmista tämä jänis meille päivälliseksi!
FIINA: Hulluko kapteeni on?! Kanahan tämä on!
FEEDI: Hulluko sinä olet?! Jänishän se on! Ota päästä kiinni ja käännä ylösalasin, niin näet, että se on jänis.
FIINA: Hulluko te olette?! Siivet ja kaksi jalkaa!
FEEDI: Se on siivekäs jänis.
FIINA: Ja tämmöinen kirjava! Eihän jänis kirjava ole!
FEEDI: On, tähän aikaan on!
FIINA: Meidän oma kanamme. Tunnenhan minä jo sen.
FEEDI: No, kun tunnet, niin tunnet. Kiitä onneasi, etten varista ampunut ja sitä sulle tuonut. Tämän otti ja nutisti Tuisku. Kiitä sitä!
FIINA: Kyllä kai siitä herrasväeltä kiitokset saatte, kun nyt munitta jäätte.
FEEDI: Mitäs sinä sitte aiot tehdä, senkin kana?
FIINA: On kielletty huutamasta, sanoinhan jo!
FEEDI: Senkin röyhkeä! Mene tiehesi! Ulos! Ulos!
FIINA: Menen, menen. Kolera teidät sitte periköön! (Poistuu oikealle.)
FEEDI: Joka paikassa ne ovat palvelijat nykyaikaan samallaisia! — No, tule pois, Tuisku! (Aikoo mennä perälle.)
TYYRA (Tulee puutarhasta juosten verannalle): Pappa, pappa! Pois sieltä! Sedässä on kolera! Mamma sanoi, ettet saa mennä sisään. Täti Eulalia kertoi meille sedän sairastuneen. Tule, tule! (Juoksee takaisin puutarhaan.)
TUTTU (Tulee oikealta Lailan seuraamana): Mutta minä vakuutan, Laila hyvä, että se ei ole totta.
LAILA: Mutta täti Eulalia sanoi, että se on totta. Ja sen tautta hän on jo kohta valmis lähtemään pois.
TUTTU: Feedi hyvä? Sinähän olet mies?
FEEDI (Joka on pysähtynyt kuuntelemaan): Niin olenkin, tietysti.
TUTTU: Ja järkevä?
FEEDI: Se vielä puuttuisi, etten olisi.
TUTTU: Sinähän ymmärrät, että se ei ole mahdollista.
FEEDI: Mahdollista se kyllä on.
LAILA: Hyvinkin.
TUTTU: Mutta totta se ei ole, eihän?
FEEDI: Mikä niin? Mistä on puhe?
TUTTU: Tietysti siitä, että Torstissa olisi kolera.
FEEDI: Niin vakuutetaan. Niin ilmoitti tuo kananne ja meidän Tyyra.
LAILA: Anteeksi! Tyyra ei ole kana.
FEEDI: Itse olet! Enhän sitä ole sanonutkaan.
TUTTU: Mutta senhän voi Torsti itse ilmi elävänä vakuuttaa, että se ei ole totta. Hänhän oli täällä vast'ikään aivan terveenä. (Vasemmalta kuuluu Torstin voivotusta.)
LAILA: Kuulitteko?! Kuulitteko?!
TUTTU (Kauhistuen): Siellä hän onkin — jälleen.
FEEDI: Ja vakuuttaa ilmi elävänä sittenkin, että hän on sairas.
TORSTI (Sisältä): Tuttu! Tuttu! Tule tänne, tule!
LAILA: Mene, Herran nimessä, Tuttu, miestäsi hoitamaan!
FEEDI: Muuten kuolee kuin turkkilainen koira. Mene jo, mene! (Sysää
Tutun makuuhuoneeseen.)
LAILA: Me lähdemme heti pois, mekin, Feedi.
FEEDI: Me emme lähde heti pois, Laila.
LAILA: Tahdotko sinäkin sitte saada koleran ja kuolla tänne, vai?
FEEDI: Minä tahdon ensin nähdä, että hän todella on kuollut. Sitte vasta me lähdemme.
LAILA: Silloin on jo myöhäistä meidänkin lähteä. Silloin on tauti jo levinnyt meihinkin.
FEEDI: Mutta syömättä minä en lähde missään tapauksessa. Minun on nälkä. Minun on saamarin nälkä. Minä syön ainakin puoli kanaa.
LAILA: Ja mistä sen saisit?
FEEDI: Olen sen itse tuonut. Sen saamme päivälliseksi!
LAILA: Mutta heillähän ei ole palvelijaa enää. Hänkin on jo lähtenyt.
FEEDI: Häh?! Mitä sinä höpiset. Tuossahan se Fiina on.
FIINA (Kantaa Riikan kanssa lapsenvaunuja ylös verannalle ja sitte saliin.)
FEEDI (Fiinalle, häntä survaisten): No, joko on alettu kanaa kyniä?
FIINA: Älkää koskeko! Minä olen niin sairas. Minua niin pyörryttää.
Minä kaadun ihan siihen paikkaan.
LAILA: Taivas varjelkoon! Hänkin!
FEEDI (Ravistelee Fiinaa): Valehtelet, senkin variksenpelätin!
LAILA: Feedi! Feedi!
FIINA (Heittäytyy huutaen maahan): Ai, ai, ai! Nyt se alkaa, nyt se alkaa! (Makaa selällään lattialla, huitoo käsiään ja potkii ilmaan molemmin jaloin.) Kaikki, kaikki pyörii ja mustenee, mustenee ja pyörii…
LAILA: Riikka menee! Riikka vie Osmon pois! Pian, pian! (Auttaa häntä sysäämään vaunuja oikealle.)
FEEDI: Me lähdemme heti pois, mekin, Laila.
LAILA: Me lähdemme! Otamme tavaramme. (Kerää huoneesta heidän tavaroitaan minkä mistäkin.)
FEEDI (Ottaa myös osan): Kannamme ne heti pihalle.
LAILA (Jatkaa): Laitamme siellä kaikki kuntoon.
FEEDI (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme! (Menee oikealle ulos pyssyineen, tamineineen.)
LAILA (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme.
TYYRA (Tulee puutarhasta juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa):
Lähdemmekö jo pois, äiti? Mitä on tapahtunut? (Katsoo Fiinaan.)
LAILA: Älä kysy, lapseni! Niin, me lähdemme heti tiehemme. Tule!
(Poistuu oikealle.)
TYYRA: Tuisku! Muisku! Me lähdemme tiehemme. (Seuraa Lailaa.)
FIINA (Joka on lopuksi maannut kuin kuollut, alkaa hiljakseen nauraa, nousee istualleen, sitte seisomaan ja nauraa ääneen niin, että on katketa.)
TUTTU (Tulee vasemmalta): Fiinakos täällä on? Mikäs Fiinaa vaivaa?
Minähän lähetin Fiinan…
FIINA (Yhä nauraen): Anteeksi, rouva, mutta minä sairastuin itse niin, että vieraat päättivät lähteä tiehensä.
TORSTI (Tullen myös vasemmalta): Sehän oli hyvä, ettei Fiina ennättänyt lähteä.
TUTTU: Onkos Fiina sitte terve nyt?
FIINA: Kyllähän minä…
TORSTI: Niin että Fiina nyt jää ja menee tehtäviään täyttämään?
FIINA: Mutta vielä on kaksi henkeä jälellä.
TUTTU: Äiti ja Ilta, niin. He ovat järvellä eivätkä tiedä koko asiasta mitään.
TORSTI (Puutarhaan päin): Tuoltapa hekin taitavat jo rannasta tulla!
TUTTU: Fiina menee nyt! Muuten vielä heidätkin pelästyttää.
TORSTI: Niin, niin, Fiina saa mennä. Me kyllä heistä huolen pidämme.
FIINA: No, kuinka vain. (Menee oikealle.)
TUTTU: Torsti hyvä! Jätäthän sinä äidin ja Illan ainakin?
TORSTI: Ole huoleti. Ei puhuta heille mitään.
TUTTU: No, se on kiltisti tehty.
TORSTI: Pidä siis sinä heille seuraa! Minä lähden sill'aikaa vieraita saattamaan.
TUTTU: Mene, mene! He tietenkään eivät tule meille hyvästiä sanomaan.
TORSTI: Sitäpä ei vielä tiedä.
TUTTU: Ell'eivät nyt vaan kuoliaaksi pelästy, kuin sinut näkevät.
ILTA (Tulee perältä juosten, kantaen uistimessa suurta haukea): Huomenta, Tuttu! Huomenta, Torsti! Katsokaas, minkä minä tuon! (Ojentaa kalan Torstille.)
TUTTU: Oletpas sinä koko kalamies!
TORSTI: Kalapainen täytyy nykyaikaan sanoa. Kiitos ja oikein suuri!
(Syleilee Iltaa.)
TUTTU: Siinähän meille on syötävää ensi nälkäämme.
TORSTI: Niin. Minä lennätän tämän heti keittiöön. Tuiskun, kuuleman mukaan, repimän kanajäniksen viekööt vieraat mukanaan. Ei se meille kelpaa. (Juoksee oikealle.)
ILTA: Mitä hän sanoi? Minä en ymmärtänyt yhtään mitään.
TUTTU: Kuka hänet tietää! Hänellä on aina suu täynnä hassutuksia.
SAIMA (Tulee ylös verannalte): Hoh-hoh! Huomenta, huomenta, Tuttuseni!
TUTTU (Äitiään syleillen): Mammahan jo on ehtinyt paljon tehdä tänä aamuna! Kiitos, kiitos!
SAIMA: Minähän siimaa pitelin. Minunhan se oli onneni.
ILTA: Minäpä sousin ja vedin kalan veneeseen.
TUTTU: Teidänhän se sitte on yhteinen!
SAIMA Järveenpä se olisi mennyt takaisin, ellen olisi saanut istuimeni alle piiloon.
ILTA: Ja järveen olisi mammakin sen kanssa mennyt, ell'en olisi äyskärillä päähän lyönyt.
TUTTU (Nauraen): Mammaako äyskärillä päähän löit, ha-ha-ha-ha?!
ILTA: Hyi! Haukea tietysti!
SAIMA: Oli siinä sellainen peli, että hyvä on, että hengissä taas täällä olemme.
ILTA: Katsos, missä siivossa kätenikin vielä ovat, Tuttu! Ihan naarmuissa!
TUTTU: Tule, hyvä ihminen, sitte käsiäsi pesemään, tule! (Menee edellä vasemmalle.)
ILTA: Ihan kauheata! (Seuraa.)
SAIMA (Katselee hameensa helmoja, pudistelee ja pyyhkii niitä, pyörittelee päätään ja istuutuu sitte huo'ahtaen leposohvalle, johon aikoo heittäytyä pitkäkseen.)
EULALIA (Täydessä matkapuvussa, jossa tuli edellisenä päivänä, ja laukut mukanaan astuu oikealta sisään, pysähtyen oven suuhun.)
SAIMA (Kiepsahtaa pystyyn ja tuijottaa Eulaliaan, joka taas tuijottaa häntä vastaan. He tekevät jälleen samallaiset liikkeet, kuin ensimäisessä näytöksessä, niin että Eulalia tulee olemaan peräoven kohdalla ja Saima etualalla. Näyttää siltä kun he aikoisivat jotakin toisilleen sanoa, suut liikkuvat, ilme osottaa kummastusta, mutta he vaikenevat kuin sisällisestä pakosta ja kääntyvät yht'äkkiä ympäri, joten joutuvat seisomaan selin toisiaan kohden. Heidän näin kotvan seisottuaan tulee oikealta sisään)
TORSTI (Joka kulkee nopeasti salin poikki, pysähtyy vasemmalle vievän oven kohdalle, kääntyy ja luo kummastuneen katseen selin toisiaan vastaan seisoviin Saimaan ja Eulaliaan.)
FEEDI (Tulee, kun Torsti on pysähtynyt paikalleen, hänen jälessään oikealta ja seisahtuu sille puolelle oven suuhun, luoden myöskin samallalsen katseen molempiin naisiin.)
SAIMA ja EULALIA (Tekevät yht'äkkiä samalla kertaa kokokäännöksen ja tuijottavat toisiinsa.)
FEEDI (Ojentaa silloin kätensä Torstia kohti ja lausuu tavuuttain): Hän on-kin i-han terve!
EULALIA (Ojentaa samoin kätensä Saimaa kohti ja lausuu myöskin tavuuttain.) Se on hä-vy-tön-tä!
SAIMA (Hämmästyneenä Torstiin päin): Mitä tämä merkitsee? Selitähän!
Ovatko he tulleet hulluiksi?