"Minun työni —" aloitin minä.
"Oh, onko niin, että oma työsi näyttää sinusta huvittavammalta kuin minun —", sanoi Holmes hieman suuttuneena.
"Aioin sanoa, että työni ei näinä päivinä kovin suuresti anasta minun aikaani, sillä tähän vuodenaikaan ei saavu paljoa sairaita."
"Se kuuluu hyvältä", sanoi Holmes, taaskin hyvällä tuulella. "Sitten otamme yhdessä selkoa asiasta. Luulen parhaaksi ensin käydä Forbesin luona. Hän voi luultavasti antaa meille kaikki tarvittavat tiedot, samalla kun me katsomme, miltä puolen on työhön ryhdyttävä."
"Sinä sanoit, että sinulla jo on tiedossasi asialle joku ratkaisu, jota voi koettaa."
"Minulla on useampia, mutta niiden arvon voi vain jatkuvain tutkimusten kautta saada selville. Vaikeimmin ilmisaatavissa ovat ne rikokset, jotka näyttävät tarkotuksettomilta. Tämä rikos ei ole sellainen. Kenellä voisi sitten olla hyötyä siitä? Ranskan ja Englannin lähettiläillä, ja kenellä tahansa, joka voisi myydä heille tuon asiapaperin, sekä vielä lordi Holdhurstilla."
"Lordi Holdhurstillako?"
"Voihan ajatella jonkun valtiomiehen joutuvan sellaiseen asemaan, että hänelle ei olisi vastenmielistä, jos joku tuollainen paperi sattumalta tulisi hävitetyksi."
"Ei kumminkaan sellaisen valtiomiehen, jonka maine on niin puhdas kuin lordi Holdhurstin."
"Mahdollista se sittenkin voi olla, eikä meillä ole varaa jättää sitä lukuunottamatta. Me käymme tänään tuon jalon lordin luona saadaksemme tietää, onko hänellä meille jotain sanottavaa. Muutenkin olen jo pannut tutkimisen alulle."
"Nytkö jo?"
"Niin, minä sähkötin Wokingin asemalta kaikille Lontoon iltalehdille.
Tämä ilmotus tulee niihin kaikkiin."
Hän ojensi minulle muistikirjastaan repäsemänsä lehden. Siihen oli lyijykynällä töherretty seuraavat rivit:
"Kymmenen punnan palkinnon saa kuka tahansa, jos voi ilmottaa sen ajurin numeron, joka toi erään henkilön Charles Streetillä ulkoministeriöön vievän sisäänkäytävän eteen tai läheisyyteen toukokuun 23:na päivänä, neljännestä vailla kymmenen illalla. Vastaus osotteella: Baker Street, 221 B."
"Oletko varma siitä, että varas saapui ajurilla?"
"Ellei hän sitä tehnyt, niin ei tästä ole kumminkaan minkäänlaista vahinkoa. Mutta jos herra Phelps on oikeassa siinä, ettei hänen huoneessaan eikä käytävässä löydy piilopaikkaa, niin on varkaan täytynyt tulla ulkoapäin. Jos hän taasen tuli ulkoa sellaisena iltana, jolloin oli niin kauan satanut, eikä kumminkaan hänen käynnistään jäänyt kosteita jälkiä linoleumimatolle, joka tutkittiin muutama minuutti hänen käyntinsä jälkeen, niin on hyvin luultavaa, että hän saapui ajurilla. Niin, minä luulen, että varmuudella voimme päättää siten tapahtuneen."
"Se tuntuu kyllä otaksuttavalta."
"Se oli yksi mainitsemistani ratkaisutavoista. Mahdollisesti se ei kumminkaan vie mihinkään tulokseen. Sitten on huomattava soittokello — joka on merkillisin seikka koko jutussa. Miksi sitä soitettiin? Varasko soitti sitä pilkalla? Vai oliko hänen seurassaan joku, joka koetti ehkästä varkautta? Vai soiko kello vain sattumuksesta? Vai oliko —?" Hän vaipui takasin samaan ankaran, hiljasen miettimisen tilaan, josta hän vähäksi aikaa oli herännyt, mutta minusta näytti, tottunut kun olin kaikkiin hänen mielentiloihinsa, kuin joku uusi mahdollisuus olisi hänelle äkkiä ilmennyt.
Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kolme, kun juna pysähtyi keskusasemalle, ja syötyämme suurella kiireellä aseman ravintolassa, lähdimme suoraa päätä Scotland Yardille. Holmes oli jo sähköttänyt Forbesille, joka oli vastassamme portaissa. Hän oli pieni, punatukkanen mies, ja hänen kasvojensa ilme oli viekas ja kaikkea muuta kuin ystävällinen. Meitä kohtaan oli hän ehdottomasti kylmäkiskonen, varsinkin saatuaan kuulla millä asialla me olimme.
"Olen kyllä kuullut puhuttavan teistä ja teidän menettelytavastanne ennenkin, herra Holmes", sanoi hän. "Te olette hyvinkin halukas käyttämään hyväksenne kaikkia niitä tietoja, joita poliisi voi teille antaa, ja sitten te koetatte omin päin lopettaa tutkimukset ja saattaa meidät huonoon maineeseen."
"Te erehdytte", sanoi Holmes.
"Viimeisistä kolmestakuudetta tapauksesta, joita olen käsitellyt, on minun nimeni tullut näkyviin vain neljässä, ja poliisi on saanut kunnian yhdeksästäviidettä. Minä en teitä moiti siitä, että sitä ette tiedä, sillä te olette nuori ja kokematon, mutta jos niin on, että tahdotte edistyä ammatissanne, niin neuvon teitä työskentelemään minun kanssani eikä minua vastaan."
"Minä olisin kyllä kiitollinen jostakin viittauksesta", sanoi salapoliisi aivan muuttuneella äänellä. "Tähän saakka ei minulla juuri ole ollut kunniaa tästä jutusta."
"Mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt?"
"Olen asettanut vahtimestarin salaisen vartioimisen alaseksi. Kaartissa oli hänellä hyvä maine, emmekä ole saaneet ilmi mitään epäedullista hänestä. Hänen vaimonsa sitävastoin on vastenmielinen henkilö, ja hyvin mahdollista on, että hän tietää noista papereista enemmän kuin kukaan luulee."
"Oletteko antaneet vartioida häntäkin?"
"Olemme antaneet yhden naisistamme seurata häntä. Rouva Tangey juo, ja yksi naissalapoliiseistamme on ollut hänen seurassaan pari kertaa, kun hän oli saanut vähän liikaa päähänsä, mutta hän ei ilmaissut mitään tärkeää."
"Minä luulen kuulleeni, että heillä oli ollut kysymys ryöstöstä."
"Kyllä. Mutta velka maksettiin."
"Mistä he saivat rahat?"
"Se asia kyllä on oikea. Mies oli saanut eläkkeensä, eikä ole näkynyt merkkiäkään siitä, että heillä olisi ollut tavallista enemmän varoja."
"Millä tavoin saattoi rouva Tangey selittää sen, että hän meni herra
Phelpsin luo, kun tämä soitti saadakseen kahvinsa?"
"Hän sanoi huomanneensa miehensä olevan hyvin väsyneen ja arvelleensa, että tämä tarvitsi hieman lepoa."
"No niin, tuohan selittää senkin, että mies vähän myöhemmin tavattiin tuolilleen nukahtaneena. Heille ei ole mikään muu seikka epäedullinen, kuin vaimon vähemmän hyvä maine. Kysyittekö, miksi hänellä oli ollut niin kiire tuona iltana? Hänen kiireellinen kulkunsa herätti poliisimiehen huomiota."
"Hän oli myöhästynyt hieman ja tahtoi päästä pian kotiinsa."
"Sanoitteko mitään siitä, että te ja herra Phelps, lähdettyänne talosta kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kumminkin olitte ennen häntä hänen kotonaan?"
"Hän väitti sen johtuvan siitä, että raitiovaunu kulkee hitaammin kuin kaksirattaiset ajurin vaunut."
"Saattoiko hän selittää, miksi hän juoksi keittiöön, tultuaan kotiin?"
"Hän sanoi, että siellä olivat ne rahat, joilla velka oli maksettava."
"Hänellä on ainakin vastaus valmiina, kun tarvitaan. Kysyittekö, oliko hän Charles Streetillä tavannut tai nähnyt jonkun kuleksimassa ulkoministeriön läheisyydessä?"
"Hän ei nähnyt muuta kuin poliisimiehen."
"Te näytte todellakin hänen suhteensa panneen toimeen jokseenkin perusteellisen kuulustelun. Mitä muuta olette tehneet?"
"Kansliavirkamies Gorota on koko näiden yhdeksän viikon ajan vartioitu, mutta ilman tulosta. Me emme voi esittää mitään häntä vastaan."
"Ja sitten?"
"Emme ole voineet tehdä sen enempää, sillä meillä ei ole mitään johtolankoja."
"Oletteko muodostanut mitään mielipidettä tuon soittamisen johdosta?"
"En, minun täytyy myöntää, että se käy yli minun järkeni. Tuo lurjus oli todellakin rohkea, kun itse ilmotti puuhansa."
"Niin, se oli kyllä omituinen teko. Paljon kiitoksia ilmoituksistanne.
Jos voin jättää varkaan teidän käsiinne, niin saatte kuulla minusta.
Tule nyt, Watson, menkäämme."
"Mihinkä nyt lähdemme?" kysyin minä tultuamme ulos toimistosta.
"Nyt menemme tapaamaan lordi Holdhurstia, ulkoasiain ministeriä ja
Englannin tulevaa pääministeriä."
Onni oli meille suosiollinen. Lordi Holdhurst oli vielä huoneissaan Dowing Streetin varrella ja Holmesin annettua käyntikorttinsa, pyydettiin meitä heti sisään. Valtiomies otti meidät vastaan hänelle ominaisella vanhanaikasella kohteliaisuudella ja pyysi meitä asettumaan kahteen komeaan nojatuoliin, jotka olivat takan edessä. Itse asettui hän meidän välillämme olevalle karvaselle matolle ja pitkine, solakoine vartaloineen, säännöllisine, miettiväisine kasvoineen ja ennenaikojaan harmaantuneine kiharahiuksineen näytti hän minusta edustavan todella jalon ylimyksen verrattain harvinaista tyyppiä.
"Teidän nimenne tunnen sangen hyvin herra Holmes", sanoi hän hymyillen. "Luonnollisesti en myöskään voi teeskennellä tietämättömyyttä käyntinne syystä. Vain yksi ainoa tapaus tässä huoneistossa on voinut herättää teidän huomiotanne. Saan luvan kysyä, kenenkä puolesta te toimitte?"
"Herra Percy Phelpsin", vastasi Holmes.
"Minun onnettoman sisarenpoikani! Te ymmärrätte kyllä, että sukulaisuussuhteemme tekee vielä mahdottomammaksi minulle suojata häntä. Minä pelkään, että tällä onnettomuudella tulee olemaan turmiollinen vaikutus hänen tulevaisuuteensa."
"Mutta jos asiapaperi saataisiin takasin?"
"Oh, silloin olisi asianlaita luonnollisesti aivan toinen."
"Minä tahtoisin kernaasti tehdä pari kysymystä teille, lordi
Holdhurst."
"Mielelläni annan ne tiedot, joita voin antaa."
"Tässäkö huoneessa annoitte määräyksenne tuon asiakirjan jäljentämisestä?"
"Niin."
"Tuskin on sitten mahdollista, että joku kuuntelija olisi voinut kuulla teidän sananne?"
"Siitä ei voi olla kysymystäkään."
"Olitteko kertonut kenellekään aikovanne hankkia jäljennöksen tuosta sopimuskirjasta."
"En kenellekään."
Oletteko varma siitä?"
"Aivan varma."
"No niin, koska te ette ole siitä puhunut, eikä myöskään herra Phelps ole maininnut siitä kenellekään, niin on varkaan täytynyt tulla huoneeseen sattumoilta. Hän huomasi tilaisuuden ja käytti sitä hyväkseen."
Valtiomies hymyili. "Se on minun alani ulkopuolella", sanoi hän.
Holmes oli vaiti ja mietti hetken. "Löytyy toinenkin hyvin tärkeä kohta, josta tahtoisin keskustella kanssanne", sanoi hän. "Te pelkäsitte, ellen erehdy, että seuraukset olisivat hyvin vakavia, jos sopimuksen yksityiskohdat tulisivat tunnetuiksi?"
Valtiomiehen ilmehikkäille kasvoille ilmeni hetkeksi varjo. "Niin, siitä voisi olla hyvin vakavia seurauksia", sanoi hän.
"Mutta näitä seurauksia ei ole näkynyt?"
"Ei vielä."
"Jos sopimus olisi tullut tunnetuksi esimerkiksi Ranskan tai Venäjän lähetystöissä, niin olisitte ehkä saanut siitä tiedon?"
"Varmaan", sanoi lordi Holdhurst.
"Koska kumminkin melkein kymmenen viikkoa on kulunut, ilman että asiasta on mitään kuulunut, niin ei liene liian rohkeaa otaksua, että sopimus ei ole tullut heidän tietoonsa."
Lordi Holdhurst kohautti olkapäitään.
"Emmehän kuitenkaan saattane uskoa, herra Holmes, että varas otti tuon sopimuskirjan asettaakseen sen puitteisiin seinälleen?"
"Ehkä odottaa hän sen arvon nousemista."
"Jos hän odottaa vielä vähän, niin menettää se tykkänään arvonsa.
Muutaman kuukauden päästä ei tämä sopimus enää ole salainen."
"Se on tärkeä seikka", sanoi Holmes. "Voi ajatella, että varas on äkkiä sairastunut —"
"Esimerkiksi aivokuumeeseen?" lisäsi valtiomies katsahtaen kysyvästi
Holmesiin.
"Sitä en ole sanonut", vastasi Holmes ehdottomalla tyyneydellä. "Nyt, lordi Holdhurst, olemme jo liiankin kauan kuluttaneet teidän kallista aikaanne ja sanomme teille hyvästi."
"Minä toivotan teille onnea yrityksessänne, olkoon rikollinen kuka tahansa", vastasi ylimys kumartaen meille ovellaan.
"Ylväs mies", sanoi Holmes tullessamme Whitehalliin, "mutta hänen on vaikea elää asemansa mukaan. Hän ei ole rikas ja hänellä on paljon yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Huomasithan, että hänen saappaansa olivat puolipohjatut? Ja nyt Watson, en kauemmin tahdo pidättää sinua sairaittesi luota. Minä en tässä asiassa tee enempää tänä päivänä, ellen saa vastausta ilmotukseeni. Hyvin kiitollinen kumminkin olisin, jos huomenna tulisit seurassani Wokingiin samalla junalla kuin tänään."
Sopimuksen mukaan saavuin seuraavana aamuna asemalle, ja me matkustimme yhdessä Wokingiin. Hän ei sanonut saaneensa vastausta ilmotukseen, eikä mitään muutakaan selvyyttä ollut tullut tähän salaperäiseen juttuun. Hän osasi milloin tahtoi, tehdä kasvonsa yhtä liikkumattomiksi kuin minkään intiaanin kasvot konsanaan, enkä siis nytkään voinut hänen ulkomuodostaan päättää, oliko hän tyytyväinen asiain tilaan vai eikö. Hän keskusteli, mikäli muistan, Bertillonin mittausjärjestelmästä ja ilmasi lämpimän ihailunsa tuota ranskalaista tiedemiestä kohtaan.
Tapasimme sairaan yhä saman innokkaan hoitajattaren huostassa, ja hän tuntui melkoista paremmalta tänään kuin eilen. Hän nousi helposti sohvalta ja tervehti meitä lämpimästi, kun astuimme sisään.
"Mitä uutta?" kysyi hän innokkaasti.
"Minun kertomukseni on, niinkuin luulinkin, kielteistä laatua", sanoi Holmes. "Minä olen puhutellut Forbesia ja olen puhutellut enoanne, ja sitäpaitsi ryhtynyt eräisiin tutkimuksiin, jotka kumminkin tuskin vievät mihinkään tulokseen."
"Ette siis ole menettänyt rohkeuttanne?"
"En suinkaan."
"Jumala siunatkoon teitä siitä sanasta!" huudahti neiti Harrison. "Jos vaan olemme rohkeita ja kärsivällisiä, niin täytyy totuuden tulla ilmi."
"Meillä on enemmän kerrottavaa kuin teillä", sanoi Phelps istuutuen jälleen sohvalle.
"Minä toivoinkin, että teillä olisi jotain kerrottavaa minulle."
"On, meillä on viime yönä ollut seikkailu, joka olisi voinut päättyä hyvin huonosti." Hän tuli hyvin vakavaksi puhuessaan ja hänen kasvoillaan ilmeni pelkoa. "Kuulkaahan", sanoi hän, "minä alan luulla tietämättäni olevani jonkun kauhean salaliiton keskuksena, ja että vainotaan minun henkeänikin eikä vain kunniaani."
"Oh!" huudahti Holmes.
"Se voi tuntua uskomattomalta, sillä minulla ei, mikäli tiedän, ole ainoatakaan vihamiestä. Viime yön kokemus antaa kumminkin aihetta tähän johtopäätökseen."
"Kertokaa, olkaa hyvä!"
"Aluksi täytyy minun sitten mainita, että viime yönä ensikerran nukuin yksin ilman hoitajatarta huoneessani. Olin senverran parempi, että saatoin tulla yksin toimeen. Jätin kumminkin kynttilän palamaan. Kahden tienoissa olin vaipunut kevyeeseen uneen, mutta heräsin äkkiä vähäpätösestä melusta. Se tuntui suunnilleen samanlaiselta kuin rotan nakertaminen, ja minä makasin hetken sitä kuunnellen ja uskoin varmaan melun syntyvänkin siitä. Vähitellen se kumminkin koveni ja äkkiä kuului ikäänkuin jonkun metalliesineen näppäys ikkunasta. Minä kavahdin istualleni vuoteessa. Nyt ei ollut vaikea ymmärtää, mitä äänet merkitsivät. Heikommat äänet olivat syntyneet siitä, että joku työase oli työnnetty ikkunan puoliskojen väliin, ja kovempi ääni siitä, että haka nostettiin auki.
"Sitten oli äänetöntä noin kymmenen minuutin ajan, ikäänkuin olisi kuunneltu, olinko minä herännyt melusta. Senjälkeen kuului heikkoa narinaa akkunaa hyvin hitaasti avattaissa. Nyt en enää sietänyt odottaa, sillä hermoni eivät ole niin vahvat kuin ennen. Hyppäsin vuoteestani ja tempasin luukut auki. Eräs mies painautui alas ikkunan ulkopuolella. En nähnyt hänestä paljoa, sillä hän hävisi salaman tavoin. Hän oli kääriytynyt jonkunlaiseen viittaan, joka peitti hänen kasvojensa alaosan. Siitä vaan olen varma, että hänellä oli joku ase kädessään. Se näytti pitkältä veitseltä, ja se välkähti hänen kääntäissään minulle selkänsä ja juostessaan pakoon."
"Hyvin merkillistä", sanoi Holmes. "No. mitä teitte sitten?"
"Jos olisin ollut vahvempi, olisin luonnollisesti heti ikkunasta lähtenyt ajamaan häntä takaa. Nyt soitin ja herätin koko talon. Viipyi kumminkin hyvän aikaa ennenkuin sain heidät hereilleen, sillä soittojohto vie keittiöön ja kaikilla palvelijoilla on huoneensa yläkerroksessa. Minä huusin kaikin voimin, niin että Josef tuli huoneestaan ja herätti muut. Josef ja tallirenki löysivät jälkiä kukkapenkeissä akkunan edessä, mutta ilma on viime aikoina ollut niin kuiva, että oli mahdotonta seurata noita jälkiä ruohossa. Kuuluu kumminkin olevan merkkejä tien vieressä olevassa puuaidassa, ja sanotaan näyttävän siltä kuin joku olisi kiivennyt sen yli ja taittanut riuvun hypätessään alas. En ole vielä ilmottanut asiaa poliisille, sillä pidin viisaimpana ensin kuulla teidän neuvoanne."
Tämä tapaus näytti tehneen syvän vaikutuksen Sherlock Holmesiin. Hän nousi tuoliltaan alkaen vilkkaassa mielenliikutuksessa kulkea edestakasin huoneessa.
"Onnettomuus ei tule koskaan yksin", sanoi Phelps hymyillen, vaikkakin saattoi ymmärtää, että tämä seikkailu oli häntä tärisyttänyt.
"Te olette kyllä saanut, mitä siedättekin", sanoi Holmes. "Luuletteko jaksavanne kulkea minun kanssani rakennuksen ympäri?"
"Kyllä, minulle tekisi hyvää päästä ulos auringon paisteeseen. Josef tulee kai mukaan?"
"Ja minä myöskin", sanoi neiti Harrison.
"Sitä en pidä suotavana", sanoi Holmes pudistaen päätään. "Minä luulen parhaaksi, että te istutte täällä sisällä."
Nuori nainen meni hieman tyytymättömänä takasin paikalleen. Hänen veljensä oli sillävälin tullut seuraamme, ja me lähdimme neljän ulos. Me kiersimme puutarhaistutukset ja tulimme nuoren valtiomiehen ikkunan luo. Niinkuin hän oli sanonutkin, näkyi kukkapenkissä jälkiä, mutta ne olivat sekavat ja niistä oli mahdoton saada mitään selkoa. Holmes kumartui alas, mutta nousi heti jälleen pystyyn kohauttaen olkapäitään.
"Tuosta ei kukaan voi viisastua", sanoi hän. "Menkäämme rakennuksen ympäri nähdäksemme, miksi varas valitsi juuri tämän huoneen. Olisin luullut salongin ja ruokahuoneen suurempien ikkunain pitäneen tuntua hänestä houkuttelevimmilta."
"Niitä voi paremmin nähdä tieltä", huomautti Josef Harrison.
"Niin kyllä, siinä olette oikeassa. Mutta tässä on ovi, jota hän olisi voinut koetella. Mihin sitä käytetään?"
"Käsityöläiset ja palvelijat kulkevat siitä. Se on luonnollisesti öisin sulettu."
"Onko teillä paljon hopeaa ja kalleuksia talossa?"
"Ei, tuskin mitään arvokkaampaa."
Holmes oli pistänyt kädet taskuihinsa ja kulki katsellen ympärilleen aivan tavattoman huoleton ilme kasvoissaan.
"Kuinka olikaan", sanoi hän Josef Harrisonille, "tehän olette löytänyt paikan, josta mies kiipesi aidan yli? Menkäämme sitä katsomaan."
Tämä vei meidät paikalle ja näytti meille erään riuvun, jonka pää oli taittunut. Pieni puusirpale oli siinä vielä kiinni. Holmes irrotti sen ja katseli sitä tutkivasti.
"Luuletteko tämän tapahtuneen viime yönä? Minusta se näyttää vanhemmalta."
"Voi olla niinkin."
"Enkä myöskään luule kenenkään tästä hypänneen toiselle puolen. Tästä emme saa apua. Menkäämme takasin sairashuoneeseen keskustelemaan asiasta."
Percy Phelps kulki hyvin hitaasti nojaten tulevan lankonsa käsivarteen. Holmes meni nopein askelin ruohokentän yli ja me ehdimme sairashuoneen avatun ikkunan eteen paljoa ennen muita.
"Neiti Harrison", sanoi Holmes ja hänen käytöksessään oli jotain hyvin tärkeää, "teidän tulee pysyä siellä sisällä koko päivän. Älkää minkään antako houkutella itseänne lähtemään huoneesta. On äärettömän tärkeää että teette niinkuin sanon."
"Sen kyllä teen", sanoi tyttö aivan ihmeissään.
"Kun menette levolle, tulee teidän sulkea ovi ulkopuolelta ja kätkeä avain tarkoin. Luvatkaa se."
"Mutta Percy?"
"Hän tulee meidän mukanamme Lontooseen."
"Ja minunko pitää jäädä tänne?"
"Niin, hänen tähtensä. Hyödytätte sillä häntä. Pian! Luvatkaa!"
Tyttö nyökäytti päätään suostumuksensa merkiksi, juuri kun toiset saapuivat luoksemme.
"Miksi istut siellä ikävissäsi, Annie?" huusi hänen veljensä. "Tule tänne ulos."
"En, kiitos Josef. Minun päätäni kivistää hieman, ja täällä sisällä on niin viileä ja hyvä olla."
"Mitä neuvotte sitten meitä tekemään herra Holmes?" kysyi Phelps.
"On välttämätöntä ettemme tämän ala-arvosen asian vuoksi laiminlyö tärkeämpää. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisitte seurata meitä Lontooseen."
"Nytkö heti?"
"Niinpian kun teille soveltuu, esimerkiksi tunnin kuluttua."
"Tunnen kyllä itseni tarpeellisen vahvaksi, jos todellakin voin olla joksikin hyödyksi."
"Voitte varmaan."
"Tahtoisitteko minua viipymään Lontoossa yönkin?"
"Juuri sitä aioin ehdottaa."
"Ja kun viime öinen ystäväni uudistaa käyntinsä, niin on lintu tiessään. Me olemme kaikki teidän käytettävänänne, herra Holmes, ja teidän tulee sanoa meille, mitä tahdotte meitä tekemään. Ehkä tahdotte, että Josef tulee mukaan minua hoitamaan?"
"En; ystäväni Watson on lääkäri ja hän hoitaa teitä kyllä. Jos sallitte, syömme kaikki ensin täällä, ja sitten me kolme matkustamme Lontooseen."
Asia järjestettiin Holmesin ehdotuksen mukaan, ja neiti Harrison syytti päänkipua saadakseen pysyä huoneessaan, joka sekin tapahtui ystäväni kehotuksesta. En ymmärtänyt, mitä hän näillä toimilla tarkotti, ellei hän ehkä tahtonut pitää tuota nuorta naista erillään Phelpsistä, joka iloisena voimien palaamisesta ja saamastansa toiminnan tilaisuudesta, söi meidän kanssamme. Holmesilla oli kumminkin vielä suurempi hämmästys valmiina meille, sillä saatettuaan meidät asemalle ja nähtyään meidän nousevan vaunuun, selitti hän aivan tyyneesti, ettei aikonutkaan lähteä Wokingista.
"Löytyy vielä jotain, josta tahtoisin päästä selville, ennenkuin lähden täältä", sanoi hän, "ja teidän poissaolonne, herra Phelps, on minulle tavallaan avuksi. Tekisit minulle suuren palveluksen, Watson, jos Lontooseen tultuanne ajaisit suoraan Baker Streetille ja olisit siellä herra Phelpsin kanssa kunnes minä tulen kotiin. Onneksi olette te koulutovereita, joten teillä on paljon puheltavaa. Herra Phelps voi olla yötä vierashuoneessa, ja minä olen kyllä kotona ennen aamiaista, sillä täältä saapuu eräs juna Waterloo-asemalle kahdeksan ajoissa."
"Mutta kuinka käy sitten tutkimuksiemme Lontoossa?" kysyi Phelps surullisesti.
"Ne voivat odottaa huomiseen. Luulen tätä nykyä olevani suuremmaksi hyödyksi täällä."
"Ilmottakaa Briarbraessa, että toivon olevani kotona huomenna illalla", huusi Phelps, sillä juna oli lähtenyt liikkeelle.
"Tuskin nyt menenkään takasin Briarbraehen", vastasi Holmes heiluttaen iloisesti hattuaan meidän kiitäessä pois asemalta.
Phelps ja minä pohdimme asiaa matkalla, mutta emme voineet löytää tyydyttävää selitystä tälle uudelle käänteelle.
"Minä luulen hänen koettavan päästä viime öisen murtovarkaan jäljille, jos se olikaan murtovaras. Puolestani luulen, ettei se ollut mikään tavallinen roisto."
"Miksi sitä luulet?"
"Sinä uskot varmaan minun hermostuneen mielentilani johdosta kuvittelevan turhia, mutta kumminkin luulen, että minut on kiedottu johonkin suurpoliittiseen juoneen, ja että jostakin minulle käsittämättömästä syystä tahdotaan ottaa minut hengiltä. Se kuuluu ehkä tarumaiselta ja järjettömältä, mutta ajattelehan asiaa veliseni, ajattele asiaa! Miksi joku varas pyrkisi akkunasta sisään makuuhuoneeseen, jossa ei ole mitään arvokasta otettavaa, ja miksi hän tulisi suuri veitsi kädessään?"
"Etkö kumminkin usko, että se oli joku työase, jota murtovarkaat tavallisesti käyttävät?"
"Ei suinkaan; se oli veitsi. Minähän näin selvästi sen terän välkähtävän."
"Mutta miksi sitten olisit joutunut niin kauheitten juonien uhriksi?"
"Niin, siinä on arvotus."
"Jos Holmes on samaa mieltä, niin selittäisi se hänen käytöksensä, vai kuinka? Jos otaksumme sinun arvelusi oikeaksi, niin olisi Holmes päässyt hyvän matkaa eteenpäin sopimuskirjan etsimisessä, jos hän onnistuisi saamaan selville sen, joka ahdisti sinua yöllä. On järjetöntä otaksua, että sinulla olisi kaksi vihamiestä, joista toinen varastaisi sinulta, ja toinen uhkaisi sinun henkeäsi."
"Mutta herra Holmes sanoi, ettei hän menisikään Briarbraehen."
"Minä olen tuntenut hänet jokseenkin kauan", vastasin minä, "mutta en koskaan ole nähnyt hänen ryhtyvän mihinkään ilman päteviä syitä." Sitten me aloimme puhua muusta.
Päivä oli hyvin väsyttävä minulle. Phelps oli vielä heikko pitkän sairautensa johdosta, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja ärtyiseksi. Turhaan koetin saada häntä huvitetuksi Afganistanista, Intiasta, yhteiskunnallisista kysymyksistä, kaikesta mahdollisesta, mikä olisi voinut saada hänet vapautetuksi raskaista mietteistään. Hän palasi aina tuohon hävinneeseen asiakirjaan, hän tuumaili, arvaili ja mietti, mitä Holmes mahtoi puuhata, mihin toimenpiteisiin lordi Holdhurst oli mahtanut ryhtyä ja mitä me tulisimme saamaan tietää asiasta huomenna. Myöhemmin illalla kävi hänen mielensä jännitys aivan tuskalliseksi.
"Luotathan sinä ehdottomasti Holmesiin?" kysyi hän.
"Olen nähnyt hänen suorittavan merkillisiä tehtäviä."
"Mutta tuskin hän koskaan on voinut saada selvyyttä niin hämärään asiaan kuin tämä?"
"On toki. Minä olen nähnyt hänen ratkaisevan kysymyksiä, joissa on ollut vielä vähemmän edellytyskohtia kuin tässä."
"Mutta ei yhtään, jossa niin tärkeistä asioista on ollut kysymys."
"En osaa siitä mitään sanoa. Tiedän ainoastaan, että kolme Euroopan hallitsijahuoneista on kääntynyt hänen puoleensa hyvin tärkeissä asioissa."
"Sinä tunnet hänet hyvin, Watson. Häntä on niin vaikea tutkia, etten todellakaan oikein ymmärrä häntä. Luuletko hänellä olevan toivoa tämän asian onnistumisesta? Luuletko hänen uskovan onnistuvansa?"
"Siitä hän ei ole sanonut mitään."
"Se on huono merkki."
"Päinvastoin olen huomannut, että hän tavallisesti puhuu vasta sitten, kun on kadottanut jäljet. Kun hän luulee löytäneensä oikean ratkaisun, mutta ei ole vielä oikein varma asiastaan, on hän tavallisesti kaikkein vaiteliain. Mutta kun kumminkaan ei maksa vaivaa kiihottaa hermojaan äärimmilleen, niin pyydän sinua menemään makaamaan ja levon kautta valmistautumaan ottamaan vastaan kaikkea, mikä huomenna saattaa meitä kohdata."
Viimeinkin onnistuin saamaan hänet seuraamaan neuvoani, vaikkakin hänen kuumeisesta tilastaan ymmärsin ettei voinut suuresti toivoa hänen pääsevän uneen. Hänen mielentilansa näytti olevan tarttuvaa laatua, sillä itsekin makasin kääntyillen edestakasin vuoteellani puolen yötä, miettien tätä merkillistä kysymystä ja laatien satoja, toinen toistaan mahdottomampia suunnitelmia. Miksi oli Holmes jäänyt Wokingiin? Miksi oli hän pyytänyt neiti Harrisonia pysyttäytymään sairashuoneessa koko päivän? Miksi oli hän Briarbraessa niin varonut ilmoittamasta kenellekään aiettaan jäädä talon läheisyyteen? Minä vaivasin päätäni, kunnes nukuin koettaessani löytää selitystä kaikille näille kysymyksille.
Kello oli seitsemän, kun heräsin, ja minä menin heti Phelpsin luo, joka oli väsynyt ja kalpea unettoman yön jälkeen. Hän kysyi heti, oliko Holmes jo tullut kotiin.
"Hän tulee mainitsemaansa aikaan, ei ennemmin eikä myöhemmin", vastasin.
Oikeassa olinkin, sillä heti kahdeksan jälkeen saapui Holmes hyvää vauhtia ajaen talon eteen. Ikkunassa seisoen huomasimme, että hänen kätensä oli siteessä, ja että hän oli hyvin kalpea ja vakava. Hän astui eteiseen, mutta kului hyvän aikaa ennenkuin hän tuli ylös portaita.
"Hän näyttää voitetulta mieheltä", sanoi Phelps.
Minun täytyi myöntää, että hän oli oikeassa. "Luultavasti on arvotuksen ratkaisu löydettävissä täältä kaupungista", sanoin.
Phelps huokasi syvään.
"En tiedä mistä se johtuu", sanoi hän, "mutta olin toivonut paljon hänen tulostaan. Eihän hänen kätensä ollut siteessä eilen? Mitä on voinut tapahtua?"
"Sinä olet loukannut itsesi, Holmes", sanoin minä, kun ystäväni astui huoneeseen.
"Oh, se on vain naarmu, josta saan kiittää omaa kömpelyyttäni", vastasi hän nyökäyttäen päätään tervehdykseksi meille kummallekin. "Se tapaus, jonka olette minulle uskonut, herra Phelps, on todellakin kaikkein hämärimpiä, mitä olen koskaan käsitellyt."
"Minä pelkäsinkin, että se olisi liikaa teidänkin kyvyllenne."
"Se on tuottanut minulle hyvin merkillisen kokemuksen."
"Tuo side kertoo seikkailuista", sanoin minä. "Etkö tahdo ilmoittaa meille, mitä on tapahtunut?"
"Aamiaisen jälkeen, hyvä Watson. Muista, että minä jo olen hengittänyt kolmekymmentä penikulmaa Surreyn ilmaa tänä päivänä. Eihän ole tullut vastausta minun ilmotukseeni? Vai niin; ei voi onnistua kaikessa."
Pöytä oli katettu, ja juuri kun aijoin soittaa, toi rouva Hudson teetä ja kahvia. Muutaman minuutin kuluttua toi hän myöskin ruokamaljat, ja me istuuduimme pöytään, Holmes nälkäsenä, minä uteliaana ja Phelps mitä synkimmässä alakuloisuuden tilassa.
"Minä vakuutan, että rouva Hudson ansaitsee kunniaa", sanoi Holmes avaten kannen eräästä maljasta, jossa oli mitä maukkaimman näköstä kanafrikasseeta. "Hänen ruokalajien tuntemisensa on hieman rajotettu, mutta hyviä aamiaisia hän valmistaa. Mitä sinulla on tarjottavana, Watson?"
"Käristettyä sianlihaa ja munia."
"Hyvä on. Mitä tahdotte te, herra Phelps: kanafrikasseeta, munia, vaiko sitä, jota on maljassa teidän edessänne?"
"Kiitos, minä en voi syödä mitään", sanoi Phelps.
"Oh, kas niin, maistakaa sitä, joka on teitä lähinnä!"
"Kiitos, mieluimmin olen ilman."
"Vai niin", sanoi Holmes veitikkamainen ilme silmissään, "mutta ettehän tahtone kieltäytyä tarjoamasta minulle?"
Phelps nosti kantta, huudahti kimakasti ja tuijotti eteensä yhtä Valkosena kasvoiltaan kuin malja, jota hän katsoi. Siinä oli siniharmaa paperikäärö. Hän sieppasi sen, ahmasi sen silmillään ja alkoi hullun tavoin hyppiä ympäri huonetta paperikäärö painettuna rintaa vasten ja huutaen ihastuksesta. Sitten vaipui hän nojatuoliin, niin väsyneenä ja uupuneena tästä valtavasta mielenliikutuksesta, että meidän täytyi kaataa konjakkia hänen suuhunsa, ettei hän pyörtyisi.
"Tyyntykää, tyyntykää", sanoi Holmes ystävällisesti ja taputti häntä olkapäälle. "Oli kyllä hieman pahoin että niin ilman valmistuksia ilmoitin teille tuloksen; mutta Watson voi todistaa, etten voi vastustaa haluani saada aikaan vähäsiä dramaattisia kohtauksia."
Phelps tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Jumala teitä siunatkoon!" huudahti hän. "Te olette pelastanut minun kunniani."
"Omani oli myöskin kysymyksessä", sanoi Holmes. "Minä vakuutan, että minulle on yhtä kiusallista epäonnistuminen tällaisessa tapauksessa kuin teille huolimattomuus valtiollisessa tehtävässä."
Phelps kätki kallisarvosen paperinsa sisimpään povitaskuunsa.
"Minulla ei todellakaan ole sydäntä kauempaa pidättää teitä aamiaiseltanne, mutta haluan kyllä innokkaasti kuulla, kuinka saitte tämän paperin ja missä se oli."
Sherlock Holmes tyhjensi nopeaan kahvikuppinsa ja kävi sitten käsiksi sianlihaan ja muniin. Senjälkeen nousi hän ylös, sytytti piippunsa ja istuutui mukavaan tuoliinsa.
"Ensiksi kerron, mitä olen tehnyt ja sitten kuinka tulin niin tehneeksi", sanoi hän. "Erottuani teistä asemalla tein ihanan kävelyretken Surreyn kauniiden seutujen läpi erääseen somaan kylään nimeltä Ripley. Siellä join teetä eräässä ravintolassa, sekä viisaasti kyllä täytin taskumattini ja pistin taskuuni muutamia voileipiä. Ravintolassa olin iltapuoleen saakka, jolloin lähdin palaamaan Wokingiin, ja heti auringon laskettua olin ehtinyt maantielle Briarbraen edustalle.
"Tällä tiellä ei luullakseni ole suurta liikettä. Minä odotin kumminkin kunnes se oli tyhjä kulkijoista, ja sitten kiipesin aidan ylitse puutarhaan."
"Mutta eihän veräjä toki ollut suljettu?" huomautti Phelps.
"Ei, mutta minulla on muutamissa suhteissa hieman omituinen maku. Valitsin sen paikan, jossa nuo kolme kuusta ovat, ja niiden suojassa onnistuin pääsemään yli aidan, ilman että minua saattoi rakennuksesta päin nähdä. Painauduin sitten pensaisiin ja ryömin pensaasta toiseen — jonka kyllä voi nähdä housuistani — kunnes olin ehtinyt teidän makuuhuoneenne edessä olevan rododendronpensaan luo. Siihen piilouduin ja odotin tulevia tapauksia.
"Uudinta ei teidän huoneessanne oltu laskettu, ja minä näin neiti Harrisonin istuvan pöydän luona lukien jotain. Kello oli neljännestä yli kymmenen, kun hän sulki kirjansa, painoi kiinni ikkunaluukut ja lähti huoneesta. Minä kuulin hänen sulkevan oven ja olin vakuutettu siitä, että hän oli vääntänyt avainta lukossa."
"Avaintako?" huudahti Phelps.
"Niin, minä olin antanut neiti Harrisonille määräykseni: hänen piti suikea ovi ja ottaa avain pois mennessään levolle. Hän suoritti täsmälleen kaikki, mitä olin pyytänyt, ja ilman hänen apuaan ei teillä nyt olisi tuota paperia taskussanne. Hän meni pois, valot sammutettiin, ja minä istuin rododendronpensaan takana.
"Yö oli kaunis, mutta valvominen oli kovin väsyttävää. Luonnollisesti tunsin samaa jännitystä kuin metsästäjä vaaniessaan juomapaikan luona jaloa otusta. Kumminkin tuntui odotus minusta pitkältä — melkein yhtä pitkältä, Watson, kuin odottaessamme tuossa kamalassa huoneessa 'Kirjavan nauhan' arvotuksen ratkaisua. Joku Wokingin tornikello ilmoitti lyönneillään jokaisen kuluvan neljännestunnin, mutta monta kertaa luulin sen seisahtuneen. Viimeinkin, kahden ajoissa aamulla kuulin salpaa jossakin työnnettävän hiljaa auki ja avainta väännettävän lukossa. Heti senjälkeen aukeni tuo palvelijain käyttämä sivuovi, ja herra Josef Harrison ilmestyi ulos kuutamoon."
"Josef", huudahti Phelps.
"Hän oli avopäin ja hänellä oli hartioillaan musta viitta, jotta hän vaaran tullen voisi peittää kasvonsa. Hän kulki varpaillaan seinän varjossa ja saavuttuaan akkunan luo työnsi hän pitkän veitsen raosta sisään ja nosti ha'an auki. Sitten hän avasi akkunan, pisti veitsen luukkujen väliin, nosti rautasalvan sijoiltaan ja avasi luukut.
"Paikaltani saatoin nähdä huoneeseen ja tarkata kaikkia hänen liikkeitään. Hän sytytti molemmat takan reunalla olevat kynttilät ja siirsi sitten syrjään lattiamaton kulman läheltä ovea. Senjälkeen hän nosti ylös semmoisen nelikulmaisen laudankappaleen, jota käytetään, jotta päästäisiin käsiksi kaasujohtojen liitekohtiin. Tämä laudankappale peitti sen liitoksen, josta keittiöön menevä kaasujohto lähtee. Siitä kätköstä otti hän esiin tuon pienen paperikäärön, sovitti laudanpätkän paikoilleen sammutti kynttilät ja käveli suoraan minun syliini seisoessani häntä odottamassa ikkunan edessä.
"Hän on paljoa kiukkuisempi kuin olin luullutkaan, tuo herra Josef. Hän syöksyi päälleni veitsi pystyssä, kaksi kertaa viskasin hänet maahan ja sain naarmun sormiini ennenkuin saatoin hänet hillitä. Se silmä, jolla hän saattoi nähdä säihkyi murhanhimosta kun laskin hänet, mutta hän tuli kumminkin järkiinsä ja antoi minulle paperit. Saatuani ne, päästin hänet menemään, mutta sähkötin tarkkaan asiasta Forbesille aamulla. Jos hän on nopea ja saa linnun kiinni, niin hyvä on. Mutta jos pesä onkin tyhjä hänen tullessaan, kuten luulen, niin onnittelen suuresti hallitusta. Minä uskon, että niinhyvin lordi Holdhurst kuin herra Percy Phelps olisivat hyvillään, jos tämä asia ei koskaan joutuisi tuomioistuimen käsiin."
"Suuri Jumala!" huudahti Phelps. "Väitättekö todellakin, että nuo varastetut paperit näiden kolmen tuskallisen kuukauden ajan ovat olleet siinä huoneessa, jossa minä makasin?"
"Niin on asia."
"Ja Josef! Olisiko Josef konna ja varas?"
"Hm. Minä jo melkein luulisin, että Josefin luonne on syvempi ja vaarallisempi kuin hänen ulkomuotonsa näyttää. Mikäli kuulin hänen sanovan tänään, lienee hän menettänyt melkosia summia osakehuijauksella, ja hän on valmis ryhtymään mihin epätoivosiin keinoihin tahansa parantaakseen raha-asioitaan. Hän on suurimmassa määrin häikäilemätön ja itsekäs, eikä siis tilaisuuden tarjoutuessa antanut sisarensa onnen eikä teidän maineenne pidättää itseään."
Percy Phelps vaipui tuolilleen takasin. "Pääni on aivan sekasin", sanoi hän. "Teidän sananne ovat riistäneet minulta kyvyn ajatella selvästi."
"Pääasiallinen vaikeus tässä tapauksessa oli siinä", sanoi Holmes opettavalla tavallaan, "että siihen liittyi niin monenlaisia sivuseikkoja. Se mikä oli asiallista sekaantui ja peittyi sivuseikkoihin. Kaikista niistä eri tiedoista, joita meille annettiin, täytyi meidän valita mielestämme huomattavimmat ja sovittaa ne yhteen asianmukasessa järjestyksessä, niin että tämä omituinen tapahtumain jakso sai oikeaa yhteyttä. Ensiksi jouduin epäilemään Josef Harrisonia sen vuoksi, että te kysymyksessä olevana iltana olitte aikonut matkustaa kotiin hänen seurassaan, ja että siis saattoi hyvin otaksua hänen, koskapa hän hyvin tunsi huoneiston, pistäytyvän luonanne ennen lähtöä. Kun sitten sain kuulla jonkun pyrkineen siihen huoneeseen, johon ainoastaan Josef oli voinut kätkeä jotain — sillä tehän kerroitte, että Josef oli saanut luovuttaa huoneensa teille, kun te tulitte kotiin lääkärin saattamana — niin muuttuivat epäluuloni varmuudeksi, varsinkin kun tuo huoneeseen murtautumisen yritys tapahtui ensimmäisenä yönä hoitajattaren poistuttua luotanne, josta saattoi huomata että kysymyksessä oleva mies tunsi hyvin talon tavat."
"Kuinka sokea olenkaan ollut!"
"Asian kulku on luullakseni seuraava: tämä Josef Harrison tuli ulkoministeriön huoneeseen Charles Streetille vievän oven kautta, ja koska hän tunsi paikan, meni hän suoraan huoneeseenne heti teidän lähdettyä sieltä. Huomattuaan sen tyhjäksi, soitti hän heti kelloa, mutta näki samassa silmänräpäyksessä pöydällä olevan paperin. Heti käsitti hän saaneensa sattumalta käsiinsä äärettömän tärkeän valtiollisen asiakirjan, hän pisti sen taskuunsa ja poistui. Kuten muistatte, kului muutamia minuutteja ennenkuin uninen vahtimestari huomautti teille kellon soimisesta, ja nämä minuutit riittivät varkaan pakenemiseen.
"Hän palasi Wokingiin ensimmäisellä sinne lähtevällä junalla ja tutkittuaan saaliinsa sekä huomattuaan että se todella olikin suuriarvonen, kätki hän sen mielestään erittäin varmaan paikkaan, aikoen parin päivän kuluttua tarjota sitä Ranskan lähetystölle tai mille ostajalle tahansa, joka vaan saattoi ja tahtoi maksaa siitä hyvin. Mutta sitten tulitte te niin äkkiä kotiin. Saamatta hetkenkään valmistusaikaa, karkotettiin hänet huoneestaan, ja siitä alkaen oli siellä aina vähintäinkin kaksi henkeä, joka esti häntä saamasta aarrettaan haltuunsa. Tämä asema varmaan kiihotti hänet melkeinpä raivoon. Viimeinkin luuli hän keksineensä keinon. Hän koetti hiipiä huoneeseenne, mutta pettyi teidän unenne herkkyydestä. Te muistatte ehkä, että siksi yöksi ette ottanut tavallista iltajuomaanne."
"Kyllä, minä muistan sen."
"Minä kuvittelen hänen pitäneen huolta siitä, että se olisi ollut vaikuttava, ja uskoneen, että te olitte tiedottomassa tilassa. Ymmärsin luonnollisesti, että hän uudistaisi yrityksensä, kun vain voisi toivoa saattavansa tehdä sen menestyksellä. Teidän matkanne Lontooseen antoi hänelle tämmöisen tilaisuuden. Minä sain aikaan, että neiti Harrison pysyttäytyi siellä sisällä koko päivän, jotta hän ei ehtisi meitä ennen. Kun olin saattanut hänet siihen luuloon, että reitti oli selvä, asetuin vartioimaan kertomallani tavalla. Tiesin ennestään, että paperit luultavasti olivat siinä huoneessa, mutta en halunnut repiä auki lattiaa ja paneelia löytääkseni ne. Minä annoin hänen itsensä ottaa ne kätköstä ja säästin siten itseltäni paljon vaivaa. Onko jotain, joka tuntuu teistä hämärältä?"
"Miksi koetti hän ensi kerralla tulla sisään akkunasta?"
"Ovelle päästäkseen täytyi hänen kulkea seitsemän makuuhuoneen läpi, mutta kenenkään aavistamatta voi hän ruohokenttää myöten tulla akkunan luo. Onko vielä jotain epäselvää?"
"Ettehän toki luule", sanoi Phelps, "hänellä olleen murhaamisen aikomusta. Hän aikoi kai käyttää veistään työaseenaan?"
"Se on mahdollista", sanoi Holmes ja kohautti olkapäitään. "Voin varmuudella sanoa vain sen, että Josef Harrison on sellainen herra, jonka armeliaisuuteen en paljoa luota."
VIIMEINEN TEHTÄVÄ
Raskaalla sydämellä ryhdyn kynään kirjottaakseni ne rivit, joissa viimeisen kerran tulen kuvailemaan ystäväni herra Sherlock Holmesin harvinaisia lahjoja. Hajanaisella ja — sen kernaasti myönnän — jokseenkin vähän tyydyttävällä tavalla olen koettanut kuvailla muutamia niistä merkillisistä seikoista, joita olen hänen seurassaan kokenut, alkaen "Kirjavan nauhan" arvotuksen ratkasemisesta "Merisopimusta" koskevaan juttuun saakka, johonka ryhtymällä Holmes epäilemättä esti hyvin vakavan kansainvälisen selkkauksen syntymästä. Aikomukseni oli ollut pysähtyä siihen ja olla puhumatta mitään siitä tapauksesta, joka aikaansai sellaisen tyhjän kohdan minun elämääni, että sitä eivät kahden vuoden vaihtelevat kohtalot ole likimainkaan täyttäneet. Minä olen kumminkin tullut pakotetuksi katkasemaan äänettömyyden niiden kirjeiden kautta, jotka eversti James Moriarty äsken on julkassut veljensä muiston puolustamiseksi, enkä voi muuta tehdä, kuin esittää julkisesti asiain oikea laita. Minä yksin tunnen ehdottoman totuuden tässä asiassa ja olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei hyödytä mitään sitä enää salata. Mikäli tiedän on vain kolme selontekoa siitä näkynyt sanomalehdissä. Yksi niistä on luettavana Journal de Geneve-lehdessä toukokuun 6:na päivänä 1891, sitä paitsi löytyy Reuterin toimiston lähettämä sähkösanoma siitä englantilaisissa lehdissä saman vuoden toukokuun 7:nä päivänä ja sitten nuo äsken mainitut kirjeet. Mitä kahteen ensimmäiseen näistä kirjeistä tulee, niin olivat ne hyvin lyhyet ja sisällöttömät, jota vastoin kolmas sisältää täydellisen tosiseikkojen vääristelyn, ja se on minun nyt oikaistava. Minun velvollisuuteni on ensi kerran ilmasta, mitä todella tapahtui professori Moriartyn ja Sherlock Holmesin välillä.
Lukija muistanee, että minä naimisiin mentyäni ja yksityiseen lääkärintyöhön antauduttuani, en enää likimainkaan ollut niin paljon yhdessä Holmesin kanssa kuin ennen. Yhä edelleenkin hän kumminkin joskus kääntyi puoleeni, kun tahtoi jonkun mukaansa vakoiluilleen ja tutkimuksilleen, mutta nämä tilaisuudet tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja muistiinpanoistani huomaan että hän vuonna 1890 käytti apuani vain kolmessa tapauksessa. Sen vuoden talvena ja varhain keväällä vuonna 1891 näin sanomalehdistä, että Ranskan hallitus oli käyttänyt häntä eräässä hyvin tärkeässä asiassa, ja kahdesta kirjeestä, jotka sain Holmesilta, toisen Narbonnesta, toisen Nimesistä, saatoin päättää, että hänen oleskelunsa Ranskassa tulisi luultavasti olemaan pitkäaikainen. Senvuoksi hieman hämmästyin nähdessäni hänen astuvan vastaanotto-huoneeseeni huhtikuun 24:nen päivän iltana, ja minun huomiotani herätti erityisesti se, että hän näytti melkein tavallista kalpeammalta ja laihemmalta.
"Aivan oikein, minä olen hieman huonosti hoitanut itseäni", vastasi hän enemmän katseisiini kuin sanoihini. "Minä olen rasittunut viime aikoina. Suostutko siihen, että suljemme ikkunaluukut?"
Huoneeseen ei tullut muuta valoa kuin lampusta siltä pöydältä, jonka ääressä minä luin. Holmes hiipi esiin niin lähellä seinää kuin mahdollista, työnsi kiinni ikkuna-luukut ja sulki ne huolellisesti.
"Sinä pelkäät jotain?" sanoin minä.
"Kyllä, niin teen."
"Mitä sitten?"
"Ilmapyssyjä."
"Hyvä Holmes, mitä tarkotat?"
"Minä uskon, Watson, sinun tuntevan minut kylliksi tietääksesi, ettei minua vaivaa liiallinen hermoheikkous. Toiselta puolen osottaa enemmän tyhmyyttä kuin rohkeutta kieltäytyä myöntämästä, että vaara on olemassa, kun se jo uhkaa henkeä. Saanko pyytää sinulta tulitikkua?" Hän alkoi vetää savua sigaretista ikäänkuin sen tyynnyttävä vaikutus olisi ollut erittäin tarpeeseen.
"Aluksi pyydän anteeksi, että tulin tänne näin myöhään", sanoi hän, "ja sitten sinä sallinet minun, kun vähän ajan kuluttua menen pois täältä, kulkea pihan puolelta puutarhan aidan yli."
"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.
Hän ojensi kätensä, ja lampun Valossa näin, että kahden sormen rystyset olivat haavottuneet ja vuosivat verta.
"Se ei ole vain kuvittelua", sanoi hän hymyillen. "Päinvastoin on se niin todellista, että siihen voi loukata itsensä. Onko rouva Watson kotona?"
"Ei, hän oleskelee nykyään erään ystävänsä vieraana."
"Vai niin; ja sinä olet aivan yksin?"
"Niin olen."
"Silloin voin sitä helpommin pyytää sinua seuralaisekseni viikon matkalle mannermaalle."
"Minne aiot matkustaa?"
"Minne tahansa. Se on minulle yhdentekevää."
Kaikki tämä tuntui minusta hyvin merkilliseltä. Holmesilla ei ollut tapana lähteä matkustamaan ilman suunnitelmaa ja ilme hänen kalpeilla, riutuneilla kasvoillaan osotti hänen hermojensa olevan mitä ankarimmassa jännityksessä. Hän luki kysymyksen silmistäni ja rupesi selittämään asemaa sormenpäät painettuina vastakkain ja kyynäspäät polvia vasten.
"Varmaankaan et ole koskaan kuullut puhuttavan professori
Moriartysta?" sanoi hän.
"En koskaan."
"Kas siinä juuri on asian omituisuus ja ihmeellisyys?" sanoi Holmes. "Sen miehen vaikutus ulottuu kaikkialle Lontoossa, eikä kukaan ole kuullut puhuttavankaan hänestä. Sen kautta on hänellä rikosten aikakirjoissa aivan erikoinen asema. Sen sanon sinulle, Watson, täydellä todella, että minä, jos voisin sen miehen voittaa, jos voisin vapauttaa yhteiskunnan hänestä, tuntisin päässeeni tieni päähän, ja olisin valmis asettumaan lepoon elämässäni. Meidän kesken sanoen, ovat ne palvelukset, joita olen ollut tilaisuudessa tekemään Skandinaavian kuningasperheelle ja Ranskan tasavallalle, säätäneet minut siihen asemaan, että minulla olisi varaa elää sillä yksinkertaisella tavalla, joka sopii minulle parhaiten, ja antautua kokonaan kemiallisiin tutkimuksiin. Mutta en saisi lepoa, en voisi istua rauhassa tuolillani, jos tietäisin, että sellainen henkilö kuin professori Moriarty kulkee täydessä rauhassa Lontoon kaduilla."
"Mutta mitä hän sitten on tehnyt?"
"Hänen elämänsä on ollut hyvin merkillinen. Hän on syntysin hyvästä suvusta, on saanut hyvän kasvatuksen ja luonto on varustanut hänet aivan tavattomalla matemaattisella nerolla. Kahdenkymmenen vuotiaana kirjotti hän binominaaliteoreemista tutkimuksen, joka tuli tunnetuksi koko Euroopassa. Sen johdosta nimitettiin hän matematiikan professoriksi yhteen meidän pienemmistä yliopistoistamme, ja kaikesta päättäen oli hänellä loistava ura edessään. Mutta tällä miehellä olikin perinnöllisiä taipumuksia, jotka olivat mitä pirullisinta laatua. Rikolliset taipumukset olivat hänellä veressä, ja sensijaan että olisivat tulleet kukistetuiksi, lisääntyivät ne ja tulivat äärettömän paljon vaarallisemmiksi hänen tavattoman nerokkaisuutensa kautta. Yliopistokaupungissa alkoi liikkua hänestä hämäriä huhuja, hänen täytyi luopua virastansa, ja niin joutui hän Lontooseen, pannen siellä toimeen valmistavan oppikurssin tulevia upseereja varten. Tämän verran tietää maailma hänestä, ja sen, mitä nyt kerron sinulle, olen itse saanut ilmi.
"Sinä tiedät kyllä, Watson, ettei kukaan niin hyvin kuin minä tunne Lontoon korkeampaa rikollismaailmaa. Jo monta vuotta sitten aloin huomata, että rikoksentekijäin takana on ollut joku toinen, syvällinen järjestävä kyky, joka on estänyt lain käyttöä ja suojellut rikollista. Kerta kerralta, mitä useammanlaatuisissa tapauksissa — väärennyksissä, varkauksissa, murhissa — olen aavistanut tuon voiman olemassaoloa, ja minä olen sitäpaitsi voinut johtopäätöksieni avulla huomata sen olleen vaikuttamassa monessa niistä selvittämättömistä rikoksista, joiden suhteen minun neuvojani ei ole kysytty. Vuosikausia olen koettanut saada sitä salaavan peitteen poistetuksi, ja niinpä viimein saapui sekin päivä, jolloin sain kiinni oikeasta langasta ja seurasin sitä, kunnes se tuhansien viekasten kiemurtelemisien jälkeen johti entiseen professori Moriartyyn, joka on kuuluisa matemaattisista lahjoistaan.
"Hän on rikoksien Napoleon, Watson. Hän on järjestänyt puolet ilmi saaduista ja melkein kaikki salassa pysyneet pahat työt tässä kaupungissa. Hän on nero, filosofi, abstraktinen ajattelija. Hänen aivonsa ovat erinomaista laatua. Hän istuu liikkumattomana kuin hämähäkki verkossaan, mutta sen verkon langat menevät tuhansiin suuntiin, ja hän tuntee jokaisen langan pienimmänkin värähtelyn. Hän tekee itse hyvin vähän. Hän laatii vain suunnitelmia. Mutta hänen kätyrinsä ovat monilukuiset, ja hän järjestää hyvin. Jos on kysymys jostakin rikoksesta, jos joku paperi on varastettava, joku talo ryöstettävä, joku henkilö raivattava tieltä — yksi sana vain siitä professorille, niin asia suunnitellaan ja pannaan toimeen. Joskus tapahtuu, että kätyri saadaan kiinni. Siinä tapauksessa löytyy aina rahoja hänen takuukseen tai puolustuksekseen. Mutta toimiva keskusvoima, joka käytti välikappaletta, ei joudu koskaan kiinni — ei edes epäluulon alaseksi. Tämän järjestävän voiman olemassa olon sain kumminkin johtopäätöksilläni ilmi, Watson, ja käytin koko tarmoni sen paljastamiseksi ja tuhoamiseksi.
"Mutta professoria ympäröi niin viekkaasti laadittu muuri, että kaikista ponnistuksistani huolimatta tuntui mahdottomalta hankkia sellaisia todistuksia, jotka oikeuden edessä olisivat vakuuttavia. Sinä, hyvä Watson, tunnet minun kykyni ja kumminkin täytyi minun kolmen kuukauden kuluttua tunnustaa tavanneeni vihdoinkin vastustajan, joka henkisessä suhteessa on vertaiseni. Hänen rikostensa synnyttämä kauhu muuttui hänen taitavuutensa ihailuksi. Lopuksi hänen jalkansa kumminkin liukahti — hyvin, hyvin vähän — mutta se oli jo enemmän kuin hänellä oli varaa, kun olin häntä niin lähellä. Kolmen päivän kuluttua, ensi maanantaina, on suunnitelmani valmis, ja professori sekä hänen liittokuntansa etevimmät jäsenet joutuvat poliisin haltuun. Siitä seuraa vuosisadan suurin rikosjuttu, saadaan selville neljäkymmentä salaperäistä rikosta, joista jokainen tuottaa kuolemanrangaistuksen — mutta jos silmänräpäystäkään liian aikaisin ryhdymme työhön, niin luisuu kaikki käsistämme vielä viime hetkessä.
"Jos olisin voinut tehdä tämän professori Moriartyn tietämättä, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta siksi oli hän liian viekas. Hän huomasi joka askeleen, jonka otin kietoakseni pauloja hänen ympärilleen. Kerta toisensa jälkeen koetti hän tunkeutua niiden läpi, mutta minä olin aina hänen vastassaan. Jos voitaisiin laatia täydellinen kertomus tästä äänettömästä taistelusta, niin sanon sinulle, veliseni, että se olisi kuvaus rikosasiain historian loistavimmista henkisistä turnajaisista ilmisaamisen ja salaamisen taidossa. En ole koskaan kohonnut niin korkealle, eikä mikään vastustaja ole minua niin ahdistanut. Hänen viekkautensa oli syvä, minun taitoni vähän syvempi. Tänä aamuna ryhdyin viimeisiin toimenpiteisiin ja nyt tarvitaan vain kolme päivää asian valmistamiseen. Minä istuin aamulla tätä miettien huoneessani, kun ovi aukeni, ja professori Moriarty seisoi edessäni.
"Minä en tavallisesti pahoin hämmästy, Watson, mutta en voi kieltää säpsähtäneeni, kun sain nähdä tuon miehen, joka alituisesti oli ollut ajatuksissani, seisovan omalla kynnykselläni. Hänen ulkomuotonsa tunsin hyvin. Hän on aivan tavattoman pitkä ja laiha, hänen otsansa on korkea ja valkoinen, ja silmänsä ovat syvällä päässä. Hänessä on sileäksi ajeltuine, kalpeine, hieman riutuneine kasvoineen vielä jotain professorimaista. Hänen olkapäänsä ovat painuneet kumaraan istumisesta ja opinnoista, kasvot pistävät esiin, eivätkä ole koskaan paikallaan, vaan liikkuvat hiljaa puolelta toiselle kummallisella, käärmemäisellä tavalla. Puoliavoimilla, tirkistävillä silmillään katseli hän minua hyvin uteliaasti.
"'Teidän otsanne on vähemmän kehittynyt kuin olin luullut', sanoi hän vihdoin. 'Voi olla jokseenkin vaarallista käsitellä ladattua revolveria yönutun taskussa.'
"Asia on niin että nähtyäni hänet ovessa, ymmärsin paikalla joutuneeni suureen vaaraan. Hänen ainoa pelastumisen mahdollisuutensa oli minun suuni tukkiminen ainaiseksi. Silmänräpäyksessä olin siirtänyt revolverin kirjoituspöydän laatikosta taskuuni ja suunnannut sen piipun vaatteen läpi häntä kohden. Hänen sanojensa johdosta otin kumminkin aseen esille, pannen sen, hana viritettynä, eteeni pöydälle. Hän yhä vain hymyili ja räpytti silmiään, mutta hänen katseessaan oli jotain jonka vuoksi olin hyvilläni siitä, että revolveri oli käsillä.
"'Arvattavasti ette minua tunne', sanoi hän.
"'Päinvastoin on mielestäni hyvinkin arvattavaa, että tunnen teidät', vastasin. 'Olkaa hyvä ja istukaa. Minä annan viisi minuuttia käytettäväksenne, jos teillä on jotain sanottavaa.'
"'Oletteko päätöksessänne vielä varma?'
"'Järkähtämättä!'
"Hän pisti käden taskuunsa ja minä nostin pistoolin pöydältä. Hän otti kumminkin esiin vain muistikirjan, johon hän oli merkinnyt muutamia päivämääriä.
"'Te tulitte minun tielleni tammikuun 4:nä päivänä, sanoi hän. 23:na oli teistä minulle vaivaa; helmikuun keskipalkoilla tuotitte minulle vaikeita ikävyyksiä; maaliskuun lopussa te saitte aikaan epäjärjestystä minun suunnitelmissani, ja nyt, huhtikuun lopussa olen teidän lakkaamattoman vainoamisenne johdosta joutunut sellaiseen asemaan, että olen vaarassa menettää vapauteni. Asiain tila alkaa käydä aivan mahdottomaksi.'
"'Onko teillä mitään ehdotettavaa?' kysyin.
"'Teidän täytyy luopua koko asiasta, herra Holmes', sanoi hän, tehden tuon käärmemäisen liikkeen päällään. Te ymmärrätte kyllä, että teidän täytyy.'
"'Maanantain perästä', vastasin.
"'No, kas niin!' sanoi hän. 'Mies, jolla on teidän päänne, ymmärtää kyllä, että voidaan tulla vain yhteen ainoaan lopputulokseen. Teidän täytyy välttämättä vetäytyä takasin. Te olette saattanut asian siihen, että meillä on vain yksi keino. Minä olen tuntenut todellista henkistä nautintoa nähdessäni teidän ponnistuksianne tässä asiassa, ja myönnän suoraan, että minusta tuntuisi hyvin vaikealta jos tulisin pakotetuksi äärimmäisyyksiin. Minä huomaan, että te hymyilette, mutta minä tarkotan todella, mitä sanon.'
"'Vaara kuuluu minun ammattiini', huomautin.
"'Tässä ei ole kysymys vaarasta, vaan välttämättömästä kuolemasta', sanoi hän. 'Te ette ole vaan jonkun yksilön tiellä, vaan mahtavan, järjestyneen liittokunnan, jonka suuruutta ja laajuutta te ette ole voinut terävyydestänne huolimatta saada selville. Teidän täytyy väistyä, herra Holmes, tai musertua.'
"'Minä pelkään', sanoin minä nousten seisomaan, 'että tämän keskustelun tuottama huvi saa minut laiminlyömään tärkeämpiä tehtäviä toisella taholla.'
"Hänkin nousi ylös, katseli minua ääneti ja pudisti surullisena päätään.
"'Niin, niin', sanoi hän viimein. 'Hyvin ikävää se on, mutta minä olen tehnyt, mitä olen voinut. Minä tunnen joka liikkeen teidän pelissänne. Ennen maanantaita ette voi tehdä mitään. Teidän ja minun välillä, herra Holmes, on käyty kaksintaistelua. Te toivotte saattavanne minut syytettyjen penkille, mutta minä sanon teille, etten koskaan joudu siihen. Te toivotte voittavanne minut, mutta minä sanon teille, että se ei onnistu. Jos te olette kyllin viisas saattamaan minut turmioon, niin lupaan minä viedä teidät mukanani.'
"'Te olette sanonut minulle joukon kohteliaisuuksia, herra Moriarty', vastasin. 'Sallikaa minun palkita ne yhdellä ainoalla, kun sanon, että mielihyvällä suostuisin viimemainittuun mahdollisuuteen, jos voisin olla varma edellisestä.'
"'Toisen niistä voin vain luvata teille', sähähti hän kääntäen minulle kumaran selkänsä ja lähti huoneesta tirkistäen ja nuuskien ympärilleen.
"Sellainen oli tuo merkillinen keskusteluni herra Moriartyn kanssa. Minä myönnän että se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Hänen hiljanen ja varma puhetapansa synnytti vakuutuksen, että hän tarkotti totta, ja sillä oli kokonaan toisellainen vaikutus kuin tavallisen rehentelijän uhkauksilla. Sinä kummeksit luonnollisesti sitä, että minä en turvaudu poliisiin häntä vastaan, mutta asia on niin, että isku tulee kohtaamaan minua jonkun hänen kätyrinsä kautta. Minulla on jo todistuksia siitä."
"Onko sinua jo ahdistettu?"
"Hyvä Watson, professori Moriarty on toimissaan nopea mies. Tänään kahdentoista tienoilla lähdin kotoani, sillä eräs asia pakotti minua menemään Oxford Streetille. Kun minä Bentinck Streetiltä olin menossa viistoon Welbeck Streetille, tulivat kahden hevosen vetämät rattaat hurjaa vauhtia minua kohden. Yhdellä hyppäyksellä olin päässyt katukäytävälle, mutta jos olisin hidastellut neljänneksen sekuntia, olisin ollut mennyttä miestä. Rattaat olivat kääntyneet kadulle eräästä läheisestä kujasta ja katosivat seuraavassa silmänräpäyksessä. Senjälkeen pysyttelin käytävällä, mutta kulkiessani Vere Streetiä putosi tiilikivi alas eräältä katolta musertuen pieniksi sirpaleiksi jalkojeni eteen. Kutsuin poliisin ja annoin tutkia asiaa. Liuska- ja tiilikiviä oli pinottu katolle jonkun korjauksen varalta, ja minulle koetettiin vakuuttaa, että tuuli oli niistä pudottanut yhden. Minä tiesin kyllä asian oikean laidan, mutta en voinut mitään todistaa. Tämän kokemuksen jälkeen otin ajurin ja ajoin veljeni asuntoon Pall Mallin varrelle, jossa olen ollut koko päivän. Nyt olen sinun luonasi, mutta tullessani tänne hyökkäsi päälleni muuan lyijypäisellä kepillä varustettu mies. Minä iskin hänet maahan, ja poliisi korjasi hänet huostaansa, mutta voin vakuuttaa sinulle, ettei koskaan tulla huomaamaan tällä miehellä, jonka hampaisiin minä sain kuoria rystyseni, olevan mitään yhteyttä tuon matematiikan opettajan kanssa, joka nykyään ehkä kymmenen penikulman päässä täältä paraillaan ratkasee matemaattisia tehtäviä mustalla taululla. Ethän nyt ihmettele, Watson, joskin heti tultuani tänne suljin ikkunaluukut, ja jos minun täytyykin pyytää sinulta lupaa saada lähteä täältä jollakin vähemmän huomattavalla tavalla kuin portin kautta."
Usein olin ihaillut ystäväni rohkeutta, mutta en koskaan niin paljon kuin nyt, kun hän istui tuolillaan aivan tyynesti luetellen joukon tapaturmia, jotka yhdessä olivat muodostaneet kauhean päivän.
"Voinethan olla täällä yötä?" sanoin.
"En ystäväni; minä voisin olla vaarallinen vieras. Minulla ovat suunnitelmani valmiina ja kaikki tulee käymään onnellisesti. Olemme jo ehtineet niin pitkälle, että itse vangitseminen saattaa tapahtua ilman että minä olen paikalla, vaikkakin läsnäoloni luonnollisesti on tarpeen syytöksien todistamiseksi. Senvuoksi on aivan selvää, että minun on viisainta lähteä täältä niiksi muutamiksi päiviksi, jotka ovat jäljellä, ennenkuin poliisi voi ryhtyä asiaan, ja minusta olisi hyvin hauskaa, jos sinä voisit seurata minua mannermaalle."
"Minun sairaitteni tila ei anna aihetta levottomuuteen", vastasin minä, "ja eräs läheisyydessä asuva lääkäri hoitaa varmaankin mielellään minun työtäni muutamia päiviä. Minä tulen mukaan."
"Voitko ehtiä valmiiksi huomenaamuksi?"
"Jos se on välttämätöntä."
"Kyllä, se on hyvin välttämätöntä. Ja nyt, hyvä Watson, pyydän sinua tarkoin kuulemaan minun määräyksiäni ja seuraamaan niitä täsmälleen, sillä me joudumme nyt yhdessä tekemisiin Euroopan viisaimman konnan ja mahtavimman rosvojoukkion kanssa. — Matka-kapineesi lähetät ilman osoitetta Viktoria-asemalle jo tänä iltana ja hankit luonnollisesti sitä varten luotettavan lähetin. Huomenna varhain lähetät noutamaan ajurin, mutta kiellät palvelijaasi ottamasta ensimmäistä tai toista käsille tulevaa. Hyppäät rattaille ja ajat the Strandiin viettävälle osalle Lowtherarkaadia. Osotteen kirjotat paperilapulle, annat sen ajurille ja kiellät häntä heittämästä sitä pois. Maksun pidät käsillä ja heti kun seisahdutte, hyppäät alas rattailta, riennät arkaadiin ja sovitat aikasi niin, että ehdit sen toiseen päähän neljännestä vaille yhdeksän. Pienet, umpivaunut odottavat sinua siellä. Ajaja on puettu suureen mustaan viittaan, jossa on punainen juova kauluksessa. Nouset vaunuihin ja saavut Viktoria-asemalle sopivaan aikaan ennen mannermaajunan lähtöä."
"Missä tapaan sinut?"
"Asemalla. Toisen järjestyksessä ensiluokan vaunuista annan varata meille."
"Sielläkö tapaamme toisemme?"
"Niin."
Turhaan koetin houkutella Holmesia jäämään luokseni. Ymmärsin hyvin, että hän luuli tuottavansa onnettomuutta siihen taloon, jossa oleskeli, ja että hän siitä syystä lähti pois. Sanottuaan vielä jonkun sanan suunnitelmista seuraavaa päivää varten, nousi hän ylös, ja me menimme yhdessä puutarhaan. Kiivettyään aidan yli ja tultuaan Mortimer Streetille vihelsi hän ajuria ja minä kuulin rattaiden vierivän pois.
Seuraavana aamuna noudatin tarkkaan Holmesin määräyksiä. Ajuri hankittiin ottamalla huomioon sellaisia varovaisuustoimenpiteitä, jotka estivät minua saamasta tähän tarkotukseen erityisesti aiottua ajuria, ja heti aamiaisen jälkeen ajoin minä Lowtherarkaadin luo, jonka läpi kiiruhdin, minkä ehdin. Pienet umpivaunut odottivat siellä, ajajana oli lihava, tummaan viittaan puettu mies, ja tuskin olin ehtinyt vaunuihin, kun hän iski hevosiaan ja niin riennettiin Viktoria-asemalle. Heti noustuani vaunuista käänsi hän ja ajoi nopeasti tiehensä katsahtamattakaan minuun.
Siihen asti oli kaikki käynyt hyvin. Matkakapineeni olivat siellä hyvässä järjestyksessä, ja helposti löysin Holmesin minulle neuvoman vaunun. Sitäpaitsi oli ainoastaan sen vaunun kyljessä ilmotus, että se oli tilattu. Minua huoletti vain, että Holmesia ei näkynyt. Aseman kellosta näin, että puuttui vain seitsemän minuuttia lähtöön. Turhaan etsin kaikkien näiden matkustajain ja hyvästiä jättäväin saattajain joukosta ystäväni laihaa vartaloa. Häntä ei näkynyt. Muutamia minuutteja käytin auttaakseni erästä kunnianarvosaa italialaista pappia selittämään konduktöörille, että hänen matkatavaransa ovat lähetettävät suoraan Pariisiin. Kun tämä oli tehty ja vielä kerran olin katsonut ympärilleni, palasin vaunuumme ja huomasin, että konduktööri kiellosta huolimatta oli antanut minulle matkatoveriksi tuon iäkkään italialaisen ystäväni. Ei maksanut vaivaa selittää vanhukselle, ettei hänellä ollut oikeutta matkustaa tässä vaunussa, sillä minun italiani oli melkein kehnompi kuin hänen englantinsa. Kohautin kärsivällisesti olkapäitäni ja seisoin yhä tähystellen Holmesia. Kylmä väristys kulki läpitseni, ja minä aloin pelätä hänen poisjäämisensä riippuvan siitä, että jotain oli tapahtunut hänelle yöllä. Vaunujen ovet olivat suletut, ja konduktöörin vihellys jo kuului, kun joku sanoi takanani.
"Hyvä Watson, voisit sinä mielestäni edes tervehtiä minua."
Minä käännyin ja jäin hämmästyneenä seisomaan. Pappivanhus katsoi minuun. Silmänräpäykseksi olivat rypyt hänen kasvoiltaan hävinneet, nenä ei ollut niin lähellä leukaa, alahuuli ei pistänyt esiin, suun pureksimis-liikkeet olivat lakanneet, himmeisiin silmiin oli tullut tulta koukistunut vartalo oli suoristunut. Seuraavassa hetkessä luhistui hän kokoon jälleen, ja Holmes oli kadonnut yhtä nopeaan kuin hän oli tullutkin.
"Taivas!" huudahdin minä. "Kuinka säikäytitkään minua!"
"Kaikki varovaisuustoimet ovat vielä tarpeellisia", kuiskasi hän. "Minulla on syytä luulla, että vihollisemme seuraavat meitä kintereillämme. Ah, kas tuossa on Moriarty itse!"
Juna oli jo liikkeessä. Kun katsoin taaksepäin, näin kookkaan miehen rajulla voimalla tunkeutuvan ihmisjoukon läpi ja viittaavan kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut pysäyttää junan.