"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle, että minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä minä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä uudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja minä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba, Bathseba.
"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä ollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun molemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin silmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin istut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja tästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä oleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut itseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun kutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä meidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme katsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja rakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen…"
Mutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban kädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli viimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua sivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat värähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen, niin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut seisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli hän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi kertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla kerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen ja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä esille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni, ja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi hänen sydäntänsä keventänyt.
"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu. Voi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta puhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on polttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä elää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt.
"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä nyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki minun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun minä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie. Jumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota niellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin, sillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs.
"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua, ja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin minua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja aina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua kädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa pyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni.
"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria on minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja luulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi luvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin minä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on itseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo minua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua, oi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja niin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä minua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun minä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun lähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin lämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan siihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on mahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä nytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani, jumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni viekottelisi.
"Tiedätkö, minä olen ruvennut ajattelemaan itseäni siitä asti, kun minä sinut silloin näin. Ja minä ihmettelen itseäni. Oh, minun elämäni on ollut niinkuin päivä, joka ei vielä noussut ole, ja joka ei itsestänsä mitään tiedä, aavistelee vaan valoansa. Ja minä olen luullut, että minä onnellinen olen ollut, kun minun hyvä on ollut olla, vaikk'en minä vielä elänytkään ollut. Ensin olivat minulla vanhempani ja sitte on minulla ollut Uria, ja heitä minä olen palvellut, ja heillä ollut hupina, enkä minä mitään ole kaivannut, vaan kaikki on ollut lämmin turva minulle.
"Mutta sitte minä näin sinun, kun sinun silmäsi minun päälläni lepäsivät niinkuin raskas halaus, ja kaikki on siitä asti toiseksi muuttunut. Sillä minun silmäni ovat auentuneet, ja maailmakin on minun silmissäni uuden väriseksi tullut, niin että minä nyt näen sitä, jota minä en ennen ole nähnyt. Sillä taivas on korkeammalla nyt kuin ennen, ja maa viherjöitsee elävämmin ja ihmisten silmät ovat lämpimämmät katsella. Ja minä itse, vaikka minä itseäni alinomaa katselen, olen tullut epävakavaksi ja selittämättömäksi itselleni. Sillä joskus minun mieleni läikkyy, niinkuin minulle olisi suuri ja tietämätön onni tapahtunut, ja minä tunnen oloni niinkuin kirkkaan lähteensilmän, joka itseään päilyilee, mutta toisen kerran minä taas olen tummien voimien vetämä, eikä minun muuta tekisi mieleni kuin istua alas ja kätkeä silmäni käsiini ja itkeä. Ja minun ajatukseni vaihettelevat, niin että ne joskus ovat hämärät ja kuumat, niin että kaikki minun silmistäni niiden alle sulaa, ja joskus taas niin valuiset, että kaikki niissä heleänä päilyy, niinkuin korkeat rannat tyvenessä vedessä.
"Oh, mitä sinä niin sydämestäsi minua kuuntelet, enhän minä mitään merkillistä puhu, itsestäni minä vaan puhun. Minun on niin keveätä puhella sinulle, sillä sinä kuuntelet, niinkuin sinä imisit joka sanan minun huuliltani: ota minun käteni tästä, sinä saat pitää siitä, minä puhun niin mielelläni sinulle, eikä minun sydämessäni ole mitään, jota minun ei olisi suloista sinulle sanoa, sillä mitä varten minä muuten olisin mitään tuntenutkaan, jollen minä siitä sinulle puhua saisi. Eikö minun käteni ole pehmeä ja lämmin, kun se sinun kädessäsi on? Kuule, et sinä uskoisi, minä punehdun usein askareissani, kun minä löydän itseni siinä, että minä aina puhun sinulle, sillä en minä muussa muodossa tunteakaan osaa, kuin siinä, että minä kaiken kohta sydämessäni sinun kanssasi tunnen. Kuule, onko se pahasti, että minä sinua aina ajattelen? Sano sinä se minulle. Kun minä ajattelen sitä, niin en minä saisi niin tehdä; mutta onko se pahasti sentään, että minä sinua ajattelen? Kuule, neuvo sinä nyt minua, sinä pidät niin hellästi minun kädestäni, ja minä tottelisin sinua kaikessa. Mahtaako se pahasti sentään olla? Minä palvelen minun miestäni ja olen hänelle nöyrä, sano nyt, teenkö minä pahoin, kun en minä häntä sillä tapaa ajatella osaa kuin minä sinua ajattelen. Kuule nyt, eikö hän ole yksin, ajattele nyt, hän on niin yksin, ett'ei kukaan häntä sydämessään ajattele. Etkö sinä luulisi, että se olisi kovaa? Tiedätkö, minun tulee välistä suuri sääli häntä, kun minä ajattelen hänen oloansa. Sillä hän on ihan yksin. Ihan yksin. Sentähden tekee minun mielelleni hyvää, kun minä saan häntä palvella, tiedätkö, minä olen niin iloinen, kun minä saan häntä palvella; kun hän kotona on, tähystän minä hänen silmiinsä nähdäkseni, mitä hän halajaa, että minä voisin sen hänelle jo ennen tehdä, ennenkuin hän sitä pyytääkään. Mutta kun hän sitte katsoo minua kiittäväisesti, niin tunnen minä kylmentyväni sen katseen alla, ja minun on vastoinmielistä ajatella, että hän on minulle kiitollinen. Ja minä käännynkin hänestä jäykempänä pois. Mutta sitte minun sydämeni herää taas minussa, ja minä tunnen itsessäni kuinka yksikseen jätetty hän elämässä on. Ja jos minä voisin sen tehdä, niin kääntyisin minä silloin häntä kohden takaisin ja polvistuisin hänen eteensä, ja pyytäisin häneltä anteeksi, että minun ajatukseni niin kokonansa ovat hänestä hälventyneet. Sillä hän on ollut hyvin hyvä minulle, enkä minä ymmärrä, kuinka näin on saattanut käydä. Sillä minä tunnen, että minä olen kokonaan lakastunut hänelle, ja vaikka hän juuri nyt lähti, niin ovat minun ajatukseni kaikki hänestä sammuksissa, niin että kun minä nyt koetan hänen kuvaansa muistella, niin en minä saa mitään kuvaa itsessäni syntymään, ja minun ajatukseni hänestä ovat yhtä kuolleita, kuin jos hän jo monta vuotta sitten olisi lähtenyt enkä minä koko sinä aikana häntä muistanutkaan olisi. Ja kun hän oli läsnäkin, niin en minä häntä läsnä tuntenut, enkä minä hänestä enempää ajatellut, kuin että hän oli, ja että minun silmäni hänen näkivät. Kuule nyt, etkö sinäkin tunne, että minä olen ollut hyvin kova hänelle, mutta kun minä hänet vielä kerran näen, niin koetan minä olla vielä nöyrempi hänelle, kuin minä olen ollutkaan, sillä hän on niin hiukan saanut elämässä, sillä ei kukaan häntä ajattele, eikä hänellä rakastavaa sydäntä ole, joka hänen olonsa tuntisi, voi, hänen elämänsä on ihan tyhjästi kulunut, ja minun tulee suuri sääli häntä. — Oh, mutta mitä sinä minua niin kuulustelet, luuletko sinä, ett'en minä koko ajan huomaa, kuinka sinä koko ajan silmilläsi minun huulissani riput ja viekottelet minun puhumaan vallan kaikenmoista, katso pois minusta, en minäkään sinua aina katso, vai katsoinko minä äsken sinua noin? Enpä. Kyllä minä sen tiedän, minä olen ajatellut sen toisella tapaa. Etkö sinä sitä vielä huomannut ole? Voi, kuinka sinä olet sokea ja ymmärtämätön! Etkö sinä siitä vielä tiedä, että on suloisempikin välistä vaan katsahtaa, ja sitte katsoa poispäin ja olla, niinkuin ei pitkiin aikoihin yhtään mitään muistaisi, mutta sitte olla koko ajan sentään, niin ett'ei tarvitsekaan katsoa, kun se kuva ilmankin koko ajan mielessä kukostelee. Kyllä minä sen tiedän. Voi, en minä sinua niin taitamattomaksi olisi luullut, ett'et sinä senvertaa ymmärrä. Mutta mitä varten minä oikein sinua katselen? Kuule nyt, olenko minä ihan lapseksi tullut? Sinä istut niin suurena ja kankean liikutettuna siinä minun edessäni, että minulle olisi vallan iloksi tulla ja istua sinun polvellesi ja taputtaa ja silittää sinua poskellesi, kun sinä niin totisesti minua katsot. Etkö sinä hupainen ole, kun minun puhettani niin vakavasti kuulustelet, ikäänkuin minun suustani viisautta tulisi. Voi kuinka sinä olet tompelon herkkä, vallan isonen lapsi, minä tunnen itseni oikein ymmärtäväiseksi sinun rinnallasi, kuinka avuton sinä mahdatkaan ihmisten joukossa olla, kun sinä tuommoinen paljasta pehmeyttä olet sisältä. En minä tietänytkään, mimmoinen sinä olit, sinä olet semmoinen, että minä saisin tehdä mitä tahtonsa sinun kanssasi, sinähän olet oikein käsien ympärille käärittävä, minun tekisi mieleni kujeilla sinun kanssasi kyynelet silmissä, minun suuri sydämeen katsova kuningastompelukseni. Voi, sinä olet oikein tuhma ja naurettava, kun sinä minua sillä tapaa katselet ikäänkuin minä joku kullankipenä olisin. Kuule nyt, älä nyt, jos sinun molempiin silmiisi vielä tuolla tapaa kyynel kasvaa, luuletko että minä sitte vielä taidan tässä alallani istua ilman että minä nousen ja otan sinua kaulasta ja pyyhin kädelläni sen kyynelen pois sinun kummastakin ruskeasta silmästäsi… Voi, minä itken, minun on niin suloista olla, minä itken. Olenko minä kauniimpi nyt kuin ennen, kun minä sinun olen nähnyt? Olenko minä? Minä olen niin vallaton ja itkevä. Sinä lämmität ja viherjöitset minussa. Kun minä päivällä kiilloitin Urian kilpeä, niin oli minussa koko ajan, niinkuin minä sinun kilpeäsi olisin kiiltäväksi tahkonut, ja kun se oli kirkas ja välkkyili minun käsieni alla, niin minä katsoin siihen omaa kuvaani, sillä minun tuli mieleeni katsoa, jos minun silmäni olivat tulleet tummemmiksi ja jos minun poskieni väri oli noussut siitä hetkestä, kun sinun silmäsi olivat minun päälläni levänneet. Voi, millä tapaa sinä silloin sinä kertana, etkö sinä muista, silloin kun sinä ensi kerran minua katsoit, annoit silmäsi päälläni olla, sillä minä en ole saanut sinun silmiäsi siitä hetkestä mielestäni pois, ja joka kerta kun minä nyt jälkeenpäin olen muistanut sinut, on lämmin noussut minun poskilleni. Voi, minun on suloista ja surullista olla ja kun minä oloani ajattelen, niin laskee minun hengitykseni niin lämpimän painavaksi. Voi, minä näen sen, se on totta, minä rakastan, rakastan sinua, kuinka synkeätä tämä on, minä näen sen kokonaan nyt, minä rakastan sinua koko sielullani, enkä minä muuta tahdo, kuin tänne jäädä ja sinua lähellä ja lähellä olla ja aina ja aina kuulla ja nähdä, että sinä olet minusta onnellinen. Oh, mitä varten olen minä tullut sinun silmiesi nähdä! Voi kuningas, ei, nyt minun täytyy lähteä, sillä minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä puhun ja minun järkeni himmentyy, kun minä tässä sinun edessäsi seison. Voi, anna minun mennä, sillä minä en voisi sinua vastustaa, jos sinä käskisit minun jäämään, ja minä en saa jäädä, en saa, en saa… Oh, minä rakastan sinua, rakastan, rakastan, minä en saa jalkojani heltiämään maasta, minä seison tässä, anna minun vielä pieni aika seisoa tässä ja puhua, anna minun puhua, sillä minun sydämeni tulvii minun rinnassani, ja sitte on yö ja pimeä, kun minä ulos pääsen. Voi, minun rintani ratkee, oi, kun minä aina saisin sinun edessäsi seisoa, sillä sinun katseesi on helpotus minun rinnalleni. Oh, sinä olet minun edessäni, kohta minä en näe sinua. Sinä, sinä olet minun mieheni ja minun sankarini, ja jos minä olisin toinen ollut, niin itse minä olisin tullut ja polvillani jäänyt sinun tykösi. Voi, mistä minä saan voiman lähteä. Anna minun lähteä, ja älä käske minua jäämään tänne, älä käske, sillä minä en kestä sinulta mitään kieltää, ja en minä kestäisi sitä, että minä tänne jäisin, sillä se olisi synti ja se rikottaisi minun. Vielä pieni aika, ja sitte minä lähden. Voi, minun täytyy, täytyy. Mutta salli, että minä saan asua tässä sinua lähellä, sillä sitte on suloisempi, ja se olisi niin kovaa, jos minun täytyisi ulos kylmään maailmaan lähteä. Oh, kuningas, minä rakastan sinua niin ylen paljon, ja minä menehdyn rakkauteni alla, ja minun täytyy lähteä. Joskus minä katselen kaukaa sinua ja ihmisien joukossa, jossa sinä et minua näekkään, kun sinä kuninkaana ajat sotajoukkojesi edessä, ja kun maailma sinun loistoasi kumartaa. Oih, hyvästi, minä en saa viipyä enää, sillä minun veressäni käy tumma hyöky, ja jos minä yhden silmänräpäyksen vielä viivyn, niin heitän minä itseni sinun syliisi."
Koko ajan, kun hän puhui, olin minä kuunnellut hänen sanojaan, niin ett'en minä ollut liikahtanut, enkä silmiäni hänen kasvoiltaan kääntänyt, ja minä olin ottanut hänen sanansa hänen huuliltaan jo ennenkuin ne olivat syntyneetkään. Ja kun ne hänen sanansa tulivat minun päälleni, niin olin minä toisen kerran, niinkuin minä olisin kylpenyt hänen sanoissaan, niinkuin lämpimässä ja punanhohtavassa vedessä, ja minä tunsin oloni niinkuin minä olisin ollut pehmeihin harsoihin kääritty, ja niinkuin lämpimät kädet olisivat hellästi silittäneet minua poskelle, mutta toisen kerran olin minä taas, niinkuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kohlima, niin että minä annoin niiden tulla paljaan rintani päälle, enkä kättänikään jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta. Ja tässä, kun minä mielessäni näin olin kahtaanne heitetty, olin minä niin uupunut, että minä enää tahdottomana kuulustelin vaan, ja annoin tulla kaiken päälleni, enkä mitään ajatellut tehdä, enkä olisi voinut liikahdustakaan tehdä. Silloin tulivat minun korviini hänen viimeiset sanansa, ja minussa värähti; mutta kun minä katsoin vaipuneista silmistäni ylös, niin oli hän kadonnut, ja avatun oven lävitse tuijotti yön pimeä edessä. Enkä minä liikahtanut istuimeltani, sillä minun jäseneni lepäsivät lyijyn alla lamassa, enkä minä arvattavasti olisi voinut huutaakaan, jos minä olisin koettanut. Sitte raukesin minä kokoon istuimellani ja annoin käsivarteni vaipua tuolin nojalle. — — — Kun minä viimein heräsin, niin seisoi ovi vielä avoinna ja pimeä tuijotti siitä sisään, ja kun minä siitä silmäni irroitin, niin tuikottivat valkeat ympärillä huoneen seinillä kuolleina ja hohtelevat seinät häämöttivät niiden jäykässä valaistuksessa. Sitte minä kuulin että soittokin humuili vielä, mutta se kuului seinien takaa niinkuin haudasta. Kun minä sitte yritin nousta ylös niin tunsin minä itseni heikoksi ja horjuvaksi ja vaivuin takaisin istuimelleni.
XX.
Antakaa nyt sodan soida ja antakaa torvien kovan äänen nousta, sillä tänne minä olen tullut humua hakemaan, ja unhotusta sydämeni painavassa vaipumuksessa.
Minun sotajoukkoni minun silmieni edessä, teidän eteenne minä lennätän, levittäkää laineilevat parvenne minun eteeni ja peittäkää lakeat maat edessä niin kauas kuin silmä kantaa, sillä minä tahdon nähdä minun voimani, jonka humu taivaaseen asti nousee, ja minä tahdon silmilläni minun väkevyyteni näyn nähdä, sillä minä tahdon itseni huumata ja ajatukseni unhottaa.
Ja te sotajoukot, jotka nyt minun edessäni seisotte, niin ett'en minä silmilläni teidän häälyvien rivienne loppua näe, virittäkää nyt teidän voittolaulunne ja astukaa teidän kajahtelevan laulunne vallattomassa ja väkevässä tahdissa, ja nyt soikoot torvet ja rivit liikahtakoot niin kauas kuin silmä kantaa, sillä me lähdemme nyt ja sodan palon me viemme aavikkojen keinuvan rannan toiselle puolelle, ja minä, teidän kuninkaanne, ratsullani teidän edellänne ajan. Oh, kohise minun takanani, sinä rivien sakea ja loppumaton virta, nyt me kaupungit tieltämme lakaisemme ja valtakunnat olemasta pyyhimme ja idän maiden mahtavat kuninkaat polvillensa taivutamme, ja meidän menomme läpi maailman on oleva palavan valkean vyöry. Oh, sillä lentää, lentää minä tahdon, sillä minun rintani ei salli minun seisahtua. Ja pois, pois minä tahdon, ett'eivät minun ajatukseni minua kiinni ottaisi, sillä jos ne minun saavuttavat, niin ne painavat minun alleen.
Oh, pois nyt, ja kuumeessa tahdon minä elää, ja minä himoitsen sodan punottavan pauhun ympärillä loiskahtelevan, ja sodan meressä minä tahdon kylpeä, niinkuin selvässä hekumassa. Soikaa, soikaa torvet, niin että teidän äänenne ilman täyttää ja taivaankin nostaa, siitä minä itselleni kuuroksi tulen ja lennetään, lennetään läpi maailman kuin valkean puike, oih, sillä ajatukset ottavat minun, jotka ovat vaakavat minun mieleni päällä, niinkuin maan paino haudan päällä, enkä minä tahdo ajatuksiani kuulla, ja minä tahdon itseäni paeta. Pois!
XXI.
Nyt minä hourauksien teitä kuljen, ja nyt minä olen antanut vihan hengen itsessäni nousta ja ylitseni käydä niinkuin pimittävän myrskyn. Sillä hekumaa on rajattomuuteen itsensä heittää, ja siinä unhotuksen mielelleen tavottaa.
Sortuvat muurit minun silmieni edessä maahan humahtelevat, ja lyötyjen sotajoukkojen huimattua pakoa olen minä katsellut. Ja ylpeät kaupungit, jotka kansojen vitsauksina olleet ovat, ja jotka jalkansa ovat kansojen niskoille asettaneet, ne ovat minun edessäni tuhkaan heitetyt, ja heidän kunniansa on maahan laahattu, ja heidän jumaliansa olen minä heidän temppeleissään pilkannut.
Sillä minulle oli iloksi, kun minä sain ne maahan paiskata minun voimallani, niin ettei niissä sitä kiveä ollut, joka ei toisensa päällä liikahtanut olisi, ja minä lämmittelin käsiäni niiden loimuvissa liekeissä. Sillä ne kaupungit, joiden tornit minun tullessani auringossa ylpeästi hohtelivat, ja joiden miehet valkoisilta muureiltansa minua ja minun sotajoukkojani pilkkasivat, ne minä jätin mustina röykkiöinä jäljilleni, ja kun minä läksin, niin ne suitsuivat minun takanani, ja alastomat naiset kävivät niiden keskellä ja hakivat lastensa ruumiita.
Mutta joskus olen minä väkevyydessäni lempeydenkin juopumuksessa hourinut. Joskus, kun minä kansat lyönyt olin, niin nostin minä käsivarsilleni ne nöyristetyt kansat, ja vuodatin heidän päälleen armoni maljan. Sillä he olivat minun käsissäni, ja minä olisin voinut heidät hävittää ja jalkoihini tallata, ja sentähden oli minun mielelleni väkeväksi houreeksi, kun minä heitä säästin, ja sotajoukkojeni tummia laumoja pidätin, niin että ne voitetut kaupungit jäivät minun taakseni viheliäisten ketojensa keskelle hymyilemään. Mutta joskus minä tein vielä enemmän. Sillä minä kohotin käteni ja nostin kansan, joka siihen asti toisia palvellut oli, ja jota toiset kansat halveksineet olivat, sen kansan minä tomustansa nostin ja asetin sen halveksijainsa herraksi. Ja siinä minä väkeni näin, että minä niin heikoista väkeviä ja väkevistä heikkoja tein ja kansojen voimalle nauroin.
Oh, sillä taivaaseen asti loimahtelevat minun otsani unet, ja mieletöntä minä ajatuksillani takaa ajan. Ja minun sydämeni rajattomat halut loiskahtelevat minun ylitseni, ja päivät minä hourin yhdestä unesta toiseen, ja rajattomampaa minä yhä himoitsen, sillä minä tahdon huumauksessa elää, enkä minä muuta lepoa itselleni näe, kuin että minä aina saan lentää ja aina lennän.
XXII.
Mutta kun päivä sammuu, niin sitte tulee yö, ja minä vapisen, kun yö tulee. Sillä minä tiedän, että kun yö tulee, niin minä lyykistyn itseni alle.
Sillä yöllä seisahtuu elämä ja kaikki vaikenee, ja silloin tavottavat minun ajatukseni minun kiinni ja ottavat minun, enkä minä niiltä mihinkään pääse. Ja pimeys asettuu minun päälleni niinkuin matala laki, ja minun houreeni tukehtuvat minussa, niin että mieli on seisaus ja jäykistynyt odotus. Silloin ajatukset nousevat ja hiipivät sisältä päälle ja tarttuvat minua kurkusta ja paiskaavat alleen ja runtelevat minua keskelle rintaa.
Enkä minä niiltä mihinkään pääse, sillä ne ovat aina minussa itsessäni, ja kun minä seisahdan, niin virkoavat ne kohta ja tavottavat minun. Ja vaikka minä maailman halki olisin lentänyt, ja vaikka minä maan alle olisin itseni kätkenyt, niin ne ovat aina minun mukanani, ja juuri kun minä luulen syvimmässä kätkyssä niiltä olevani, niin ovatkin ne minun päälläni juuri ja pusertelevat minua.
Sentähden minä vapisen, kun yö tulee. Sillä kun minä makaan vuoteellani ja pimeä yö minun päälläni on, ja kaikki on hiljaista, niin makaan minä silmät auki ja katselen suoraan ylös pimeyteen päällä. Enkä minä silloin muista, että elämää onkaan, eikä minulla ole mitään tietoa, että humua on, joka hetkeä tuntemasta vapahtaa, sillä minun ajatukseni seisovat, enkä minä tee muuta, kuin katselen ylös pimeyteen suoraan, ja se seisoo mustana. Silloin tällöin minä hengitän syvemmin ja tunnen, kuinka peitto painaa minun rinnallani.
XXIII.
Bathseba, kuule, mutta onko minun elämäni sitte semmoinen hätä, kuin miksi minä sen tunnen? Sillä minä olen ikäänkuin itsestäni syösty, enkä minä ole uskaltanut jäädä sinua ajattelemaan aina siitä asti, kun sinä silloin menit pois ja minun yksin jätit. Siitä asti on minun mielessäni ollut ikäänkuin tyhjä paikka, jota minä ajatuksillani olen karttanut. Ja joka kerta kun minun on täytynyt yksin jäädä, enkä minä ajatusteni tieltä ole päässyt pois, niin ovat minun ajatukseni olleet niinkuin paljas kalman tunto, ja minun silmieni edessä on seisonut avonainen hauta ja minä olen oloni eteen jäykistyneenä jäänyt. Mutta olenko minä sitten niin yksin jätetty? Minä muistan sinut Bathseba; kun sinä itsesi kovaksi minun edessäni teit, niin sinun silmäsi sulivat sentään, kun sinä minua katsoit, ja vaikka sinä pois läksit, niin oli sentään, kuin sinä itsessäsi olisit kokonasi minua lähellä ja minuun jäänyt. Oletko sinä siis poissa minulta, ja täytyykö minun vaipua?
XXIV.
Bathseba, sillä minä en tiedä, olenko minä yksin jätetty, voi Bathseba, ja onko minun elämäni tästä lähtien oleva niinkuin kova ja pimeä korpi, jonka pimennossa ei ruohonkorsikaan viherjöitse. Vai oletko sinä läsnä minua vielä ja aina, ja onko minun rintani ympärille kääritty ikäänkuin lämmin ja villainen vaippa, niin että kun se rinnan peittää, niin olo on niin lämmin ja painava, eikä sitä tiedä onko se tunne suloinen, joka silloin mielessä hengähtelee, vai onko se tunne rasittava, sillä sen alla sulkee silmänsä niinkuin hekumassa, mutta sen lähestymistä vapisee sentään, ja sen edessä tuntee itsensä niin heikoksi, että ennenkuin sen päällensä oltaisi, niin ennen polvillensa vaipuisi, ja rukoilisi että se otettaisiin pois päältä. Kärsinkö minä vai vaellanko minä sakeassa onnessa?
Voi Bathseba, silla minä en tiedä, mitä se on! Sillä kun minä yksin olen, niin minussa heruu tunto, ikäänkuin sinun rakkautesi punainen vaate minun ympärilleni kääritty olisi, ja lämpimässä näen minä sinun edessäni niinkuin sinä olet, ja sinun olosi on selvä rakkauden lekotus minun silmissäni, ja sinun huuliltasi juoksee selvä rakkauden hunaja ja minä imen sitä huulillani ja juon sitä, mutta kun minä sitte avaan silmäni, niin sinä olet poissa, ja sinun suloinen läsnäolosi on hävinnyt, ja kammottava tyhjyys tuijottaa minua vastapäätä.
Voi Bathseba, sillä sinun rakkautesi lämmin kuva versoo minussa, ja minä jätän itseni siihen ajatukseen, että minä sinua rakastan, ja että minä rakkaudessani olen sydämeni lämpimän löytänyt, mutta kun minä niin ajattelen, niin tunnen minä sinä hetkenä sen kamalan hädän, että sinä olet poissa minulta, ja että sinä olet aina poissa minulta. Voi, sillä minun oloni on selvä yksinäisyyden kammo, ja minun sydämeni pohjalla heruu kärsimyksen lähde, voi, mihin minä ajatuksiltani itseni kätkisin, sillä ne tulevat ja taittavat minun alleen. Oh, Bathseba, Bathseba, minä rakastan, rakastan, ja aina minä itseni rakkauteni valtaan jätän, ja sitte sinä olet aina poissa minulta.
XXV.
Bathseba, Bathseba, minun ääneni värisee pimeässä yössä, kun minä sinua huudan!
Bathseba, Bathseba! Minä olen noussut istualle vuoteellani, ja olen heittänyt peiton päältäni puoleen, sillä se kuumottaa. Oh, minä ajattelen sinua, kun sinä minun edessäni seisoit ja sinun sydämesi tulvan sanoissasi kohista annoit. Minä en saa lepoa vuoteellani, kun minä kaiken sen muistan, ja minun täytyy nousta ylös että minä vilvottuisin. Sinun sanasi olivat niinkuin punaisen veren suihku, ja minä join sinun henkeäsi, kun sinä puhuit. Sillä sinun sanasi olivat lämpimät, ja kun minä sinun rakkautesi sanoja nyt muistan, niin tunnen minä niinkuin lämpimän kylvyn ylläni.
Oh, sinun rakkautesi nosti sinun parmoilleen, ja sinun puheesi oli paljas rakkauden käynti, ja sinun sanasi tulivat niinkuin käyvä ja hurmahteleva viini, joka joka jäsenen raukasee, kun sitä juo. Voi Bathseba, kun minä tässä istun ja sitä muistan, niin on niinkuin ilma olisi liika raskas minun ympärilläni, ja minä tunnen niinkuin sinä, Bathseba, joka ilman henkäyksessä minua vastaan leyhyisit ja sinun läsnäolosi minä ympärilläni tunnen niinkuin painavan halauksen.
Oh, sillä minun rintani on tumma suoni, joka hämäränä versoo, ja josta nousee päähän huumaava huuru, joka saattaa maailman silmissä nousemaan ja sisällisessä liikutuksessa väräjämään. Oh, Bathseba, Bathseba, minä mainitsen sinun nimeäsi pimeässä yössä, sillä sinä liihottelet minun ympärilläni ja lähelläni ja minussa, ja Bathseba, Bathseba, sinun läsnäolosi minun rintaani hivelee, niin että minun on raskas hengittää, ja sinun kättäsi minä pimeässä läheltäni tavottelen.
XXVI.
Nyt minä olen elämää ajatellut, ja minä olen huomannut, ettei elämä ole muuta kuin rakkautta. Ja kaikki muu on unta ja tyhjää houretta, ja rakkaus ainoastaan on ainoa ja aina oleva ja rakkaus on elämä.
Sillä minä olen huomannut, että kaikki on turhuus ja tyhjä vaiva ilman rakkautta. Sillä valta, ja kunnia ja suuret työt ovat mielen huumausta, ja ihminen hourii niitä, kun yksinäisyyden pohjaton tyhjyys hänen eteensä auennut on, ja hän sen käsistä kamppailla koettaa; eivätkä ne ole muuta kuin ihmisen pelkoa itsensä tähden, kun hän yksin on.
Ja voi, te hourut ja itseviisaat ja voi, te vaivaiset henget, jotka teeskentelette, ikäänkuin rakkaus olisi joutava leikittely ja pehmeän mielen uni, ja niinkuin elämässä jotain suurempaa olisi kuin rakkaus, ja niinkuin teidän pienet ajatuksenne ja teidän pienet tekonne sen ylitse käyväiset olisivat. Oh, te vaivaiset, jotka olette kuin kuihtuva korsi, sillä tietäkää, jos te jotain olette, niin rakkautenne voimasta te sitä olette, ja jos teidän tekonne jotain suuria ovat, niin rakkaus on niiden pohja, ja rakkaus on teidät niihin nostanut. Sillä elämässä ei ole muuta, joka suurta ja syvää ja ylivoimaista on kuin rakkaus, ja jos te jotain muuta sanotte ja luulette, niin te olette teidän luulojenne tyhjät narrit ja näyttelijät, joille teidän toimenne teidän päänne ylitse kasvanut on. Voi, teidän suuruutenne ja tärkeytenne luulossa te olette niinkuin niitty, jonka heinä kuivunut on, ja teidän puheenne on niinkuin kuivuneiden oksien rapina tuulessa, eikä teidän olonne ole muu, kuin tyhjä liikkuminen elämässä, joka sisällöttömäksi kutistunut on.
Sillä rakkaus, rakkaus on elämän pohja ja sisältö, ja ilman rakkautta on oleminen synkeä ja rasittava haave ja tyhjä aikansa kulutus ja hengetön olo, mutta rakkaus on syvä ja kaiken täyttäjä, ja rakkaus on elämän tumma suoni, ja rakkaudessa elämä unestaan herää ja ihminen itsensä löytää.
XXVII.
Vielä minulla on yksi rakkauden korkea laulu. Sillä minun silmissäni on suuri näky, ja minun rakkauteni on nostanut minun siihen näkyyn, ja minä näen rakkauden itsensä.
Minä näen sen, ja se on suuri ja väkevä voima, ja se vuotaa itse
Jumalan kädestä, ja se itse on elävä Jumala. Tämmöinen rakkaus on.
Se on pyhä voima, joka elävänä ja väkevänä elämän lävitse käy, ja se on elämän lämmin.
Mutta vielä kirkkaammin nousee minun näkyni minun eteeni, ja minun suuri näkyni huimaa minun päätäni, niin että minä otsaani pitelen. Sillä rakkaus nousee minun eteeni niinkuin elämän kirkastus, ja minä näen, kuinka rakkauden voima heittää elämän ylitse järjestyksen heleät säteet, niin että sisällinen hyminä elämän lävitse käy rakkaudessa. Ja nyt minä näen rakkauden kaikessa, ja minä näen, kuinka sen käden alla maailma muodostuu, ja muodot tasaiseen poljentaan asettuvat. Sillä maailma on paljas rakkauden ilmestys ja kuva, ja rakkaus sen lävitse kaikessa käy. Oh, sillä rakkaus on kaikki ja joka paikassa, ja rakkaus on paino ja pidätyksen voima, ja se on maat paikoilleen vaivuttanut ja vuorten syvät juuret asettanut, ja meret se rantojensa sisäpuolella hallitsee. Oh, sillä rakkaus on oleminen ja järjestys, ja jokaisen se sulkee itseensä ja vetää omaan paikkaansa, ja kun kaikki siihen on tullut, ja kun rakkaus kaikki on sääntänyt, niin sitte asettuu ijäinen lepo ylle, ja se ijäinen lepo on kirkastus ja taivas, ja se on järjestyksen suuri sointu. Oh, sillä minä näen rakkauden niinkuin maailman lain, jonka eteen kaikki taipuu, ja minä tunnen itseni turhaksi tämän minun suuren näkyni edessä, sillä minä näen koko maailman edessäni sointuun pyrkivän, ja minä olen heikko säkene.
XXVIII.
Minä olen keskellä sotaa, ja joka päivä hälisevät aseet minun ympärilläni. Mutta mitä minä siitä väliä pidän, ei se minua häiritse. Sillä se hukkuu minun mielestäni, ja minä saan sen puolesta ajatuksissani olla.
Ja nyt minä olenkin Bathsebaan itseni kaikilla ajatuksillani jättänyt. Sillä mitä on kaikki muu muuta kuin sokeaa humua, ja paljasta meren köykäistä vaahtoa. Minä olen kuningas ja minä olen suuria tekoja tehnyt, mutta mitä se minulle merkitsee, sillä se kaikki on ollut vaan mielen joutavaa kiihtymystä ja rauhattoman sydämen haavetta, eikä se minun sydämelleni mitään ole ollut. Ja unhottakoot toiset, että he ihmisiä ovat ja että heidän tarkoituksensa on oma elämänsä elää, eikä ulkopuolellansa tyhjissä askareissa olla, minä tiedän, että se suurin elämä on, kun itsessänsä ja itsellensä elää. Ja sentähden minä olen iloinen ja ylpeä, että minä rakkauteeni olen itseni kokonani jättänyt, sillä siinä ihminen ilmottaa, että hän suuri on, kun hän rakkautensa antaa suureksi kasvaa. Antaa siis elämän ympärillä häälyä, ei se minua häiritse ja minua ulos omasta sydämestäni eksytä, sillä minä olen itseni ja rakkauteni löytänyt, ja nyt minä olen sulkeutunut rakkauttani aina ja joka hetki ajattelemaan, ja rakkauttani minä sylissäni pidän ja sitä hellin ja hyväilen.
Minä pysyn siis leirini keskellä ja annan sen elämän ympärilläni liikkua, ei se häiritse minua. Ja minä unhotan sotajoukkoni, ja leirin ympärilläni, ja jos minä päiväisillä retkillä olen mukana, niin seuraan minä kuin unennäössä, ja keskellä voittoakin minä voiton unhotan ja ajattelen Bathsebaa. Ja kun minä satun toisten puheita kuulemaan, niin minun tahtoo suuni mennä nauruun, kun he puhelevat tyhjiä sanoja tyhjistä asioista, ja koko ajan sentään taitavat totisina ja tärkeinä toisiansa silmiin katsoa. Ikäänkuin se jostain hengen tärkeydestä olisi, jos se taikka tämä valtakunta mahtava on, taikka jos minä tai joku toinen kuningas voiton saan! Nauravalla suulla minä nostaisin kruunun päästäni, jos se niin minun mieleeni sattuisi ja läksisin ja menisin Bathseban tykö ja ottaisin häntä kädestä ja veisin kanssani ja eläisin hänen kanssaan kahden, enkä koko muusta maailmasta mitään muistaisi, enkä tahtoisikaan muistaa.
XXIX.
Minä olen kieltänyt itseni ajattelemasta Bathsebaa, sillä häntä on niin suloista ajatella, että minä tahdon taistella sitä vastaan. Sillä kun minä sen taistelun aloitankin, niin minä jo tiedän, että minä häviän siinä taistelussa, ja senkin tähden on minulle mieliksi sitä taistelua taistella, sillä se häviäminen on suloisin siinä.
Joskus siis teen minä väkivaltaa ajatuksilleni, ja käännän ne Bathsebasta pois, ja joka kerta, kun ne tahtovat häneen palata, niin seisatan minä ne, niin ett'en minä mitään ajattele. Mutta kun sitten on yksi hetki mennyt niin, että hänen kuvansa on elänyt minun sydämelläni vaan niinkuin lämmin ja epäselvä punerrus, ja kun sitä vielä on kestänyt toinenkin hetki, niin rupeaa sydämessä virkoamaan ja nousemaan, ja yhteen painoon kokoontuman. Sitte tulee raskas ja painava olla, ja joka silmänräpäys viekottelee yhä lämpimämpänä itsensä hellittämään ja laskemaan kaikki ajatuksensa valloilleen. Sielun eteen aukeutuu ikäänkuin hurmattu syvyys, johon olisi suloista ja lämpimänpunaista itsensä heittää, ja silmänräpäykseksi valahtaa mieli ylitse ja jättää itsensä sen ajatuksen valtaan, että olisi hurmattua silmänsä ja korvansa sulkea ja omat käskynsä rikottaa ja syntiä tehdä ja heittää itsensä sydämensä viekotuksen syliin. Sinä hetkenä herkähtää sydämestä ikäänkuin suuri verenvärinen ruusu, joka hiljaa levittää vertatippuvat lehtensä auki. Tumman rakkauden kuva versoo sydäntä lähelle ja mieli valuttaa ja väikkyy hervottoman unhottumisen kuvissa. Yht'äkkiä on päästänyt itsensä; yhdessä silmänräpäyksessä huumahtaa, ja silloin on Bathsebaan itsensä heittänyt, kaikki sydämen ajatukset pidättämättömässä kohinassa hänen ottavat, ja Bathsebaa, Bathsebaa ajattelee, kaiken, kaiken, koko elämän silmistänsä mielensä tulvaan hukuttaa.
XXX.
Oh, minä rakastan, rakastan.
Voi! vereni pakottava kohina ja voi! minun suonieni kuuma tykytys! te saatte minun nousemaan ylös vuoteeltani, kun minä jo maata pannut olen, ja saatte minun kuumeltunein käsin pukeutumaan ja ulos lähtemään, sillä minun on ahdasta olla vuoteellani, ja ilma painaa, jos minä sisälle huoneeseni jään.
Voi tumma yö, ja voi kaukainen kuu, joka pilvien takana vaeltelet, tässä minä seison hiljaisessa yössä ja oijentelen paljaita käsivarsiani teitä kohden, ja vääntelen käsiäni, sillä minun on vaiva olla, ja minä rakastan niin, että minä näännyn painavan rakkauteni alle.
Voi, sillä minun ylläni hengähtelee kuuma raskaus, ja minä kuulen sen, niinkuin se minun korvissani huohottelisi, ja minun rintani pohjalla velloo tumma veto, ja se veto on raskas ja kutsuva, niinkuin leveän virran juoksu, joka pimeästä vilahtaa kuun valaiseman öisen lehdikön lävitse, ja se veto on tumma ja sanaton niinkuin seisovan metsän sisus.
Oh, sillä minä rakastan. Ja minun rakkauteni makaa minun sydämeni päällä niinkuin painava pilvi, ja minun rakkauteni on niinkuin ilman syvä ja raskas hengähtely, ennenkuin ukkonen nousee, ja se on hämärä, ja sakeaa kohinaa täynnä, ja se velloo ylös ja alas, ikäänkuin avara meri, joka ei yölläkään lepoon asetu, ja jonka yllä kuultava hämäryys lepää.
Oh, vaeltava kuu, joka pilvien takaa paljastut ja valaiset taivaan syvän sinen, sinua kohden minä paljaat käsivarteni oijennan ja vääntelen kuumottavia käsiäni, sillä minä rakastan, rakastan, sinua kohden minä ummistan silmäni ja sanon sinulle, että minä rakastan, rakastan, voi, armahda, mistä minä armahduksen saisin!
Oh, minä rakastan, rakastan.
XXXI.
Mutta nyt tulevat Delila ja Simson minun mieleeni, sillä he rakastivat toisiansa.
Delila oli ihanin impi ja Ghazan kauneista oli hän kaunein, ja kun hän astui Filistean mustasilmäisten neitosten keskellä, niin hänen käyntinsä oli niinkuin ruhtinattaren, ja hän oli nähdä niinkuin silmien ilo, ja miesten silmät olivat häneen syttyneet. Mutta Simson oli väkevin sankari Israelin väkevien joukossa, ja miesten keskessä hän olkapäittensä pyöreässä solavuudessa kasvoi kuin nuori seetripuu vuorella, ja kun hänen astuntansa näki, niin sydän vavahti kun ajatteli, että viha hänessä leimahtaisi, sillä hänen astuntansa oli niinkuin nuoren leijonan astunta, kun se vielä levollisena pysyy, mutta naisten silmät jäivät häneen, kun hän liikkui.
Ja Delilan polvia vastaan nojasi Simson, ja Delilan sylissä lepäsi Simsonin pää. Ja Delilan sormet leikittelivät Simsonin hiuksilla, jotka lankesivat kahdessa painavassa poimussa hänen hartioilleen, hän kierteli niitä hiuksia paljasten käsivarsiensa ympärille, niin että niiden käsivarsien väri hohti niiden hiusten alta niinkuin väkevän maidon väri.
Kaksi kertaa notkistui Delila Simsonia kohden, kun hänen päänsä hänen sylissään oli, ja suuteli häntä keskelle poskea, ja se suutelo oli lämmin ja hehkeä, sillä hänen huulensa olivat kuivat ja kuumat, kun hän suuteli. Mutta viimein hän rupesi puhumaan, ja hänen silmänsä välkähtelivät, koska hän ylhäältä katseli Simsonin silmiin hänen sylissään. Ja kun hän puhui Simsonille nyt, niin hänen silmänsä hiipivät ja tähystelivät, kun hän häntä ylhäältä alaspäin katseli, mutta hänen tähystyksensä oli kuuma ja hänen olonsa oli pidätetty, niin että hän yhdessä hetkessä oli niinkuin hän olisi kylmä ja kuuma ollut, ja niinkuin hän otusta vaaniva ja kuumasti syliin heittäytyvä olisi ollut.
Näin hän puhui:
Minä tiedän, Simson, että sinä olet sankari ja että sinä olet Israelin väkevyys. Ja minä tiedän, että kun sinun kätesi minun ympärilleni kiertyy, ja kun sinä vedät minun sinun lähellesi, niin että minä notkistun sinua vastaan, niin ei ole sitä miestä, joka sinun kätesi avajaisi, ja minun sinun sylistäsi irrottaisi.
Mutta Simson, minä tiedän myös, että sinä olet pyhä mies, ja että sinä olet sinun kansasi Herralle pyhitetty. Ja minä tiedän, että sinun hiustesi raskas tulva sinun pyhittää sinun Herrallesi. Kun sinä siis minua likistät, ja minä sinua vastaan taivun, ja minun käsivarteni sinun kaulasi ympärille kiertyvät ja sinun hiustesi painava taakka minun paljaita käsivarsiani hivelee, niin silloin minä muistan, että sinä olet Herrallesi pyhitetty, ja että sinä et minun olekkaan, ja silloin tuntuu minusta niinkuin sinä hupenisit minun käsieni välistä pois, enkä minä tunnekkaan, että minä sinun leveää rintaasi vastaan nostettu olen.
Kuule siis, sentähden minä rukoilen sinua, anna minun leikata sinun hiuksesi pois. Sillä minä olen katsonut sinua, ja silmiini sinun näkysi ottanut, ja nyt minä tahdon sinun kätesi ympärilläni tuntea ja sinun leveätä rintaasi vastaan hengittää. Katso, sentähden minä rukoilen sinua, anna minun leikata sinun hiuksesi pois, ja lahjoita hiuksesi minulle; kun me joskus olemme toisistamme poissa, enkä minä enää saa sinun suullasi hengittää, niin silloin ripustan minä sinun hiuksesi paljaalle rinnalleni, ikäänkuin pehmeän ja lämmittävän vaipan ja hengitän sinun hiustesi alla.
Näin puhui Delila, ja hänen silmänsä välkähtelivät, koska hän rukoili; eikä hän Simsonin poskea silitellyt muuta kuin että silmillänsä katsoi.
Mutta Simson hypähti pystyyn, niin että hänen raskaat hiuksensa valahtivat hartioilta alas ja jäivät ilmaan heilahtelemaan, sitte hän kohta polvistui Delilan eteen taas ja painoi päänsä hänen helmaansa niin että hänen silmänsä tulivat peittoon. Mutta sitte hän nosti kerran vielä päätänsä ja antoi silmänsä täysinäisesti Delilaa halata:
"Leikkaa, sillä sinä, nainen olet tumma ja viekottava, ja kun minä sinua silmiisi katson, niin nauravalla suulla minä itseni heittäisin, ja minä hullaannun kun minä ajattelen, että minä sinun tähtesi pyhyyteni päältäni karistan, ja minua juovuttaa, että sinä minua viekottelet. Oh, nainen, sinä olet suloinen ja lämminsylinen, niinkuin synti, ja sinun sylissäsi on suloista syntisenä olla, ja minä himoitsen pyhyyttäni päältäni pois, riennä, että minä sinun läsnäolosi kohta tuntea saisin, oh, nainen, leikkaa, sillä kun minä sinua silmään katson, niin minua haluttaa unhottaa, että minä olen, leikkaa, ja vajoo minun syliini niinkuin sula juopumus".
Ja kun hän vielä kerran oli upottanut silmänsä suoraan Delilan silmään, niin painoi hän taas päänsä Delilan syliin, ja kun Delila nyt hänen hiuksensa leikkasi, niin ummisti hän silmänsä sen alla.
Kun Delila sitte oli saanut leikatuksi hänen hiuksensa, niin kokosi hän ne kaikki huolellisesti yhteen ja kietoi ne pehmeään solmuun, ja kätki sitte sen solmun povelleen. Kun hän sen oli tehnyt, nousi hän ylös, silitti hiuksensa päälaellaan, astui senjälkeen askelen taaksepäin ja levitti kätensä. Simson oli myöskin noussut ylös ja seisonut koko ajan liikahtamatonna ja silmää rävähtämättä katsonut Delilaa, eikä Delila ollut yhtään liikettä tehnyt ilman että hän hykähti ja joka kerta aikoi ottaa askelen häntä kohden. Mutta nyt hän ei enää pidättänyt itseänsä ja kahdella askelella oli hän tullut Delilan tykö, ottanut häntä uumilta ja nostanut hänet rintaansa vastaan, niin että Delilan vartalo taipui hänen käsivartensa alla notkeana kuin nuori paju. Heidän huulensa liittyivät suuteloon, josta ei ääntä tullut, sillä se oli lämmin ja kiinteä, ja Delilan paljaat käsivarret kiertyivät Simsonin kaulan ympärille, niin että ne tuntuivat ikäänkuin lämmin untuva hänen ihoansa vastaan, ja Delilan välkähtelevät silmät ummistuivat pitkien ripsien alla, kun hän suuteli.
Mutta kun aamu tuli, ja he avasivat silmänsä, niin oli Simson lakastunut, ja hänen rintansa vaipunut, ja hänen huulensa olivat kuivat ja laimenneet. Silloin nousi Delila ylös ja silitti vaatteensa liepeet suoriksi ja läksi pois, eikä hän Simsoniin enää katsonutkaan. Mutta kun hän kävi nyt ja meni pois, niin hymyili hän valuisesti eteensä, ja näytti, niinkuin ei hän mitään muuta muistaisi, kuin sen että Simsonin hiukset lämmittivät hänen povellaan, ja että hän hengitti niitä vastaan. Ja kun hän sitä sisällisesti tunsi, niin ett'ei hän mitään muuta ympärillään huomannutkaan, vaikka hänen silmänsä sentään olivat auki, niin välkähtelivät hänen silmänsä vielä tummempina kuin ennen, ja hänen raittiilla poskillaan lepäsi versova hymy, ja hänen käyntinsä oli notkea ja kimmahtava hänen astuessaan. — Mutta Simson oli rauennut, ja kun hänen vihollisensa sitte tulivat ja löysivät hänen, niin ei hän kättänsäkään nostanut heitä vastustaakseen, vaan antoi kantaa itsensä pois. Mutta vaikka hän oli niin vaipunut, että hänen silmänsäkin olivat raukeat, niin sanotaan, että hän tästä hetkestä asti aina oli eteensä hymyillyt, ikäänkuin ei hän mitään olisi ajatellut muuta kuin jotain mennyttä hetkeä muistanut, jossa hän vielä eli, ja johon hän oli itsensä jättänyt, niin että se oli paljas näky, että hän senjälkeenkin vielä oli.
Mutta Delila kukoisti kauan vielä ja oli Ghazan punaisin ruusu. Ja kaukaisista maista vaeltelivat kuninkaat häntä katsomaan ja hänen ihanuuttaan näkemään, mutta hän nauroi heille ja antoi heidän mennä, sillä hän oli rakkauden yön elänyt, ja hän oli Simsonin rintaa vastaan levännyt, ja hänen paljaalla povellaan lämmittivät Simsonin raskaat hiukset.
XXXII.
Minä olen käskenyt Urian tulla eteeni, ja nyt minä istun istuimellani tässä teltassa ja odotan hänen tulemistaan. Sillä yhtenä päivänä näin minä hänen, kun minä olin ratsastamassa leirissäni ja katselin sotamiesten lepoa. Kun minä olin kappaleen aikaa ajanut, niin minun sydämeni oli ilostunut siitä katselemisesta, ja minä annoin hevoseni ruveta kävelemään. Niin minä ajoin ja annoin ohjasten vaipua käsissäni, ja minun mieleni aukeni, kun minä kaiken sen hilpeän liikkumisen silmissäni näin. Silloin minun silmäni Uriaan lankesivat. Hän oli polvillaan telttansa oven edessä ja askaroitsi jotain jonkun kilven kanssa. Minä tunsin hänet kohta. Siinä oli ympärillä muutamia toisia miehiä, jotka toimettomina puhellen seisoilivat hänen vierellään ja katselivat, kun hän tahkoi kilpeään. Minä tunsin sen kilven. Se oli sama, jonka minä Bathseban käsissä olin nähnyt, ja johonka hän oli kuvaansa katsonut. Ensin kun minä sen näin, ajattelin minä hypähtää hevoseltani alas ja tempaista sen kilven itselleni, mutta sitte selkeni minulle, että minun edessäni oli Uria, ja kun se minulle selkeni, niin tunsin minä, kuinka minun ihoni rinnallani valahti kuumaksi minun vaatteitani vastaan. Minä jäykistin käteni ja vedin ohjakset tiukkaan, niin että hevonen jäi seisomaan, silmänräpäyksen kuluttua käänsin minä sen ja löin sitä ja löin sitä useampaan kertaan, niin että se lähti täyttä neliä, niin ett'eivät minun seuralaiseni vielä kerjenneet hevosiaan kääntämäänkään, kun minä jo olin heidän näkyvistään poissa.
Kun minä tulin teltalleni, niin hypähdin minä hevoseltani alas ja jätin sen siihen, enkä katsonutkaan, kuinka se värisi, ja menin telttaani sisään ja istuin istuimelleni. Mutta nyt on minun sotajoukkoni seisonut liikkumatta kokonaisen päivän, sillä minä en ole päästänyt yhtäkään ihmistä silmieni eteen, ja minä olen istunut paikallani. Mutta tänään aamulla, kun vielä oli pimeä, huusin minä palvelijani telttaani sisään, ja käskin hänen menemään nopeasti ja tuomaan Urian eteeni. Sillä minä tahdoin nähdä sen miehen silmieni edessä, joka on Bathseban mies. Vielä kun palvelijani jo oli oven suussa, hoputin minä häntä, että hän juoksisi nopeasti. Siitä asti olen minä istunut ja odottanut, ja minun ajatukseni ovat siinä odottamisessa seisahtaneet, niin ett'en minä mitään muuta tee, kuin kuuntelen. Kaksi kertaa olen minä kuullut sannan narisevan kauempaa ja telttani ovea lähestyvän, mutta ne askelet ovat menneet ohitse.
Mutta nyt minä taas kuulen uudet askelet lähestyvän, ja toisen askelet ovat niinkuin voimakkaan miehen käynti, joka ihmettelee, minne häntä viedään. Samassa oven verho liikahtaa, ja minä näen, kuinka joku käsi tarttuu siihen takapuolelta. Minä olen istunut siihen asti kaula eteenpäin jännitettynä, nyt minä yhdessä hykäyksessä jäykistyn suoraksi istuimelleni, sillä minä tahdon istua kuin kuningas sen miehen edessä. Kun minä nyt taas katson, niin on oven verho vedetty puoleen ja ovesta astuu aamun hämärästä pitkä ja tumma mies, hän taivuttaa päätänsä, kun hän astuu ovesta sisään. Hän astuu sisemmäksi telttaa, ja hänen takanaan näkyy palvelijan ruskea käsivarsi, joka hitaasti laskee oven verhoa ales. Kun se mies on jonkun askelen minusta, seisahtaa hän, ja jää seisomaan keskelle lattiaa, nostaa silmänsä minuun ja jää äänettömänä odottamaan. Mutta minun huuleni eivät liikahda, eikä minun mieleenikään tule hänelle yhtään sanaa puhua, vaan minä istun levollisena ja suorana istuimellani, ja minun kumpikin käteni lepää polvillani, niin että minä tunnen käsieni lämmittävän kummankin polveni päällä. Silloin livahtaa minussa yht'äkkiä, veri lentää minussa päähän niinkuin paksu kohina, ja minä nousen suoremmaksi vielä, kun minä huudan: Mies, polvillesi sinun kuninkaasi eteen, ja suutele tomua sinun kuninkaasi jalkojen edessä! Mutta kun minä sen olen saanut sanotuksi, niin vapisen minä ja vaivun kokoon istuimellani ja minun lävitseni lentää polttava häpeä, että minä sillä tapaa olen sen miehen edessä itseni unhottanut. Ja ennenkuin hän vielä ennättää toipumaan hämmästyksestään ja vaipumaan polvilleen, niin oijennan minä käteni pidättääkseni häntä sitä tekemästä, mutta kun minun käteni koskee hänen vaatteesensa, niin lentää minun lävitseni hykäys, ja minä vedän käteni takaisin niinkuin satutettuna, ja minun tekisi mieleni pestä käteni ja tahkoa sitä, että se kosketus tulisi pois siitä. Mutta sitte minä voitan levollisuuteni takaisin, ja istun kylmin kasvoin istuimellani ja katson, kuinka hän kumartuu minun eteeni ja suutelee maata minun edessäni, niin että minä näen hänen niskansa. Kun hän sitte nousee ylös taas ja pyyhkäsee tomua pois polviltaan, ja nousee suoraksi eteeni, niin katsovat minun silmäni häntä, ja minun käsivarteni pusertuvat minun istuimeni syrjäpuita vastaan, niin että niissä ottaa kipeätä. Sitte minä tunnen, että minun täytyisi sanoa hänelle jotain, mutta minä en tiedä, mitä minä sanoisin, enkä minä sitä ajattelekkaan. Minä katselen häntä vaan, ja minun silmäni lepäävät kylminä ja harmaina hänen ruskeilla ja yhä enemmän kummastavilla kasvoillaan. Kun minä siinä katselen, enkä liikahdakkaan, niin likistää minun sydäntäni yht'äkkiä tunto Bathsebasta, ja minä tunnen mieleni itsessäni niinkuin rikkinäisen vaatteen. Sillä kun minä siinä katson, niin minä juoksen pehmeäksi itsessäni, ja minulle nousee kuva, että tuon miehen hengittävää rintaa vastaan on Bathseba nojannut, ja että tuo ruskea ja käherä parta on Bathseban kaulaa hivellyt. Ja minä olen silmissäni näkevinäni, kuinka nuo rosoiset huulet ovat imeytyneet Bathseban hentoja huulia vastaan, ja kuinka tuo raskas käsivarsi, joka tuossa riippuu, on kiertynyt Bathseban hoikan vartalon ympärille. Minun leukani taipuu ales rintaani vastaan, ja minä olen sisältäni revitty ja ohitsemennyt, mutta minun silmäni pysyvät kylminä, ja silmäkulmieni alta minun katseeni vaanii ja hiipii hänen päällään, niin että minä tunnen itsessäni joka liikkeen, jonka hän tekee, mutta koko ajan pysyy minun hengitykseni tyynenä ja tasaisena, niinkuin kellon käynti, eikä minun kasvojeni väri vaihtele. Hän on tullut kärsimättömäksi, ja on siirtänyt toisen jalkansa toisen eteen, ja jäänyt katsomaan minua silmäkulmat nostettuina ja otsa kummastuneissa poimuissa. Mutta minä en vieläkään liikahda, enkä sanaakaan sano, mutta minä olen nostanut käteeni pitkän keihään, joka oli ollut minun vieressäni ja olen asettanut sen poikittain polvieni päälle ja pidän molempia käsiäni sen varrella. Minun silmäni seuraavat yhä Uriaa, joka nyt kokonaan on unhottanut, kuka minä olen ja paljaalla ja pidättämättömällä ihmetyksellä minua katsoo; mutta minun silmäni pysyvät jääkylminä, ja niinkuin niiden pohjalla olisi kovaa terästä, ja minä leikittelen keihäällä polvillani, ja nostelen sitä ylös; mutta sen kärki värisee ilmassa, kun se jää minun käsieni väkeen. Koko ajan olen minä ikäänkuin itsestäni ulkona, ja minun ajatukseni ottavat minun pidättämättömästi haltuunsa. Noilla olkapäillä, jotka tuossa lujina ja pyöreinä ovat, ovat Bathseban kädet levänneet. Silloin minä näen Bathseban itsensä siinä, hän silittää kädellään tuolta olkapäältä siihen tarttunutta tomun haiventa. Minun katseeni on hiottu, minä näen selvästi sen silittävän käden, minä näen joka suonenkin sillä ja kuinka se taipuu ranteimesta. Bathseba on tuon miehen. Kukaties hän juuri nytkin muistaa häntä? Mutta uskaltaako hän Bathsebaa ajatella? Hän Bathsebaa minun edessäni? Minun valtaa villi kiihko: ennen minä tahtoisin, että hänen henkensä vuotaisi hänestä pois, ennenkuin hän yhdellä ajatuksellakaan saisi Bathsebaa ajatella. Saako, saako kukaan toinen ihminen Bathsebaa ajatella kuin minä? Ja omanansa? Ei, ei. Maa vapisee, jos se niin on, sillä Jumalan kautta, joka on maan ja taivaan voima, ei kukaan ihminen saa Bathsebaa ajatella muuta kuin minä, jumalani, se olisi ihmisen pilkka. Ei, minun ajatukseni Bathseban ottaneet ovat, ja elämä on nyhtäisty sijaltaan, jos minun rakkauteni mahti tyhjäksi lamataan, ja jos toinen ajatuksensa minun rakkauteni tielle asettaa. Nämä ajatukset lentävät minun mieleni lävitse, mutta minä hillitsen vielä itseni ja ojennan oikean käteni, pyyhkäistäkseni suoraksi vaatteeni lievettä, johon on tullut ryppy, mutta kun minä sitä teen, niin värisee minun käteni, ja ennenkuin minun käteni vielä on kerjennytkään siihen ryppyyn, olen minä vetänyt sen takaisin jo. Silloin raukee kaikki pidätys minussa, vaikka minä ulkonaisesti vielä levollisena istunkin ja leikittelen keihäällä polvillani. Sillä minun tavottaa hurja himo murhata tuo mies edessäni, ja minun käteni pusertuvat keihään varren ympärille, sillä minä tahtoisin nähdä hänen verensä maahan vuotavan, tuohon rintaansa hän on Bathsebaa rutistanut, siihen minä häntä lävistäisin. Taas ottaa repivä kuvittelu minun valtaansa. Hyvä; joskus vieläkin on hän ottava Bathseban syliinsä, omanansa, ei hän tiedä, että hän syntiä tekee, kun hän Bathseban huulia suutelee. Hyvä; yhdessä he ovat elävät, tuo mies aina Bathseban rinnalla, jos minä heidän tykönsä astuisin, niin olisin minä tuon miehen silmissä Bathseballe vieras, kun he joskus kuolevat, niin heidän hautansakin kaivetaan rinnan, ja siinäkin he rinnatusten lepäävät. Ajatukset kulkevat minun mieleni lävitse niinkuin myrskyisät aallot soukan salmen lävitse. Silloin kohoo keihäs polvelta minun kädessäni, ja minä tunnen, kuinka se heiluu ilmassa. Samassa seisahtuvat ja kylmenevät minun ajatukseni ja minun silmäni näkevät Urian kokonansa: minä haen sitä paikkaa, mistä minä keihääni kärjen hänen rintaansa upottaisin. Kahteen kertaan annan minä silmäni kulkea häntä ylhäältä ales ja alhaalta ylös taas, ja minä tunnen suonissani hurjan voiman syöstä keihääni hänen lävitsensä, niin että minä upottaisin sen hänen rintaansa aina siihen asti, mistä minä kädelläni varresta pidän, niin että minun käteni tulisi punaiseksi. Joll'ei minulla olisi asetta, niin luulisin minä voivani kiskaista hänen paljailla käsilläni ylös paikoiltaan, ja nostaa hänen ja lyödä hänen ruhjottuna maahan jalkojeni eteen, niin ett'ei hänessä hengen kipenää liikahtaisi. — Mutta kun minun ajatukseni ovat tähän tulleet ja minä jo olen kohottamaisillani kättäni keihään kanssa, niin kokoon minä itseni niinkuin raudan, ja annan kummankin käteni vaipua polvilleni ja hellitän keihäästäni, niin että se kierii polviltani ales maahan. Sitten kutsun minä palvelijani sisälle, ja ilmoitan, että Uria saa poistua, enkä minä hänen päällensäkään enää katso, kun hän poistuu.
Mutta kun hän on poistunut, niin raukenen minä istuimellani, ja istun, ja istun kauan. Ja nyt on yökin jo tullut ja yötä pitkälle, ja yhä minä istun ja tunnen mieleni itsessäni niinkuin revityn vaatteen, jonka siekaleita tuuli hakkaa. Mutta sitte minä joka hetki taistelen mieleni kokoon ja jäykistän itseni tuijottamaan suoraan eteeni. Minä tunnen elämäni edessäni niinkuin painavan vuoren, jonka minun täytyisi tieltäni nostaa, mutta jonka edessä minä joka jäseneltäni lamattuna riudun.
XXXIII.
Voi ihmisiä, heitä, sillä he ovat lakinsa rakkaudellekin asettaneet! Voi heitä, heitä lyhytmielisiä, sillä he ovat itsensä pilkka, ja jos heille selkeentyisi, mitä he tehneet ovat, niin he raukenisivat häpeästä itsensä edessä.
Sillä he ovat luonnon kasvojen eteen astuneet ja sille sanoneet: tottele! He vaivaiset, jotka menehtyisivät, jos he yhdeksi silmänräpäykseksi voisivat mitättömyydestään ulos nousta ja luontoa kasvoista kasvoihin tulla! Ja rakkaudelle ovat he sanoneet: tätä sinä saat rakastaa, mutta älä tuota! Ha, ha, sillä luonnon povessa on iso nauru, kun se semmoiset tyhmät käskyt kuulee. Sillä ihminen on tyhjä tomu, ja hänen ajatuksensa on niinkuin kuiva lehti, jota tuulikin heittelee. Ja turha on ihminen mittaamaan, mikä oikeaa on ja mikä väärää, ja kun ihminen lait antaa, niin ne lait ovat oikeuden nauru. Ja ihmisten lait ovat elämälle, kun se nousee, niinkuin karstunut lanka, ja niinkuin varissut lehti ja niinkuin heikon ääni kaatuvaa vuorta vastaan. Sillä elämä on itse oma lakinsa ja se itse on itsensä oikeus. Ja kun rakkaus tulee ja ihmisensä ottaa, niin turhat ovat silloin käskyt ja kiellot, ja yhtä turha on sinun puheesi, kuin jos sinä meren rannalle menisit, kun suuri myrsky käy ja meren nostaa, ja kieltäisit sen aaltojen käymästä, sillä tuuli jo tulisi sinua vastaan, ja ottaisi sinun omat sanasi sinun suustasi ja veisi ne, niin ett'et sinä omaa ääntäsikään sen pauhussa kuulisi. Oh, sillä rakkaus, kun se tullut on, lankee paikalleen, ja kun se herää, niin ei se ole oikea, eikä se ole väärä, vaan se on ainoa, ja voi vaivaisia niitä lakeja, jotka sen käyntiä hillitä tahtovat, sillä ne lait ovat ihmisen teko, ja ne sotivat elämän pyhää voimaa vastaan, ja ne rikotaan, sillä ne asettavat itsensä pyhän oikeuden eteen. Sillä rakkauden täytyy, kun se herännyt on, päästä paikalleen, muutoin elämä särkyy. Ja kirkkaan levon täytyy vallalle päästä, ja elämässä täytyy selvyyden soinnun virittyä saada. Voi, niitä lakeja, jotka taivaan tielle itsensä asettaa koettavat. Voi, voi! teidän ylitsenne! Kirous teidän päällenne tulkoon, sillä heikot sydämet te olette pois oikean tieltä hämmentäneet, ja teidän hedelmänne on ollut sekotus ja synti, ja elämän kitumus on teidän työnne. Ja minä halajaisin, että minun sanani olisivat niinkuin väkevä huhmare, sillä minä tahtoisin runnella heidän tomuiset lakinsa, ja heidän paperisydäntensä haarniskat minä tahtoisin ruhjoa rikki.
XXXIV.
Minä nousen itsessäni niinkuin suuri metsä, sillä elämä on laskenut itsensä minun ympärilleni niinkuin kahle, ja minä tahdon kahleet rikki kiskoa, sillä niiden alla on paha hengittää.
Oh, sillä minussa nousee, ja minun sydämeni käynti on niinkuin väkevän meren käynti, joka rantojensa ylitse käydä tahtoo. Ja voi, sillä elämä on suluksi itsensä minun eteeni asettanut, mutta minä pidätän itseni ja kierryn itseeni, niin että minä sitte ponnahtaa taitaisin, kun minä joskus ratkean. Ja sitä hetkeä minä odotan, sillä silloin minä tahdon ylitse käydä niinkuin lamaava ja pimittävä taivaan myrsky.
XXXV.
Kuulkaa nyt, sillä minun sydämeni lävitse käy näky ja minä näen totuuden.
Sillä minä näen mitä elämä on. Se on täytymys. Se on oman sydämen täytymys. Ja elämänsä täytyy ihmisen elää niinkuin se hänen sydämessään herää.
Tämä on minun viisauteni, ja nyt minä tiedän, että hyvä ja paha ovat narrien puhe. Sillä nyt kun minä elämän pohjaan olen nähnyt, niin minä tiedän ett'ei hyvää ja pahaa olekkaan. Sillä elämä on itse, ja se tulee vaan niinkuin se on, eikä se huomaakkaan että ihmiset ovat sen päälle hyvänsä ja pahansa asettaneet, ja ihmisten hyvä ja paha ovat sitä vastaan, niinkuin leikittelevän lapsen kädet suuren meren tuloa vastaan. Ja kaikki, mitä tapahtuu, on pyhää, sillä sen on täytynyt tapahtua. Mutta ihminen on vaivainen, eikä hän uskalla elämää niin suurena nähdä kuin se on. Sentähden laskee hän pikkaiset tarkoituksensa elämän päälle, sillä hän ei jaksaisi elää sen suuruuden rinnalla, jos hänen se tunnustaa täytyisi, vaan hän raukenisi tuhkana sen eteen. Sentähden hän kätkee elämän silmistänsä hyväksi ja pahaksi ja puhuu niistä, ett'ei hänen elämästä puhua tarvitsisi. Ja puhe hyvästä ja pahasta on niiden elämää pelkäävien löyhää puhetta, jotka sillä etteivät he elämää katsoa tahdo, ja sitä silmästä silmään nähdä uskalla, sillä luulevat tekevänsä, ett'ei elämää olekkaan.
Mutta elämä on ja pysyy, ja elämä on ihmisen laki, ja hän tottelee sitä aina, silloinkin kun hän vapaasti valitsevansa luulee eikä sitä tottelevansa tiedä. Sillä ihminen ei pääse itsestänsä, ja hänen täytyy oma elämänsä elää. Mutta se mitä hän elää, on pyhää, ja kaikki mikä tapahtuu, on paikallensa osannut, ja se on heikon mielensä houraama, joka elämässään muuta luulee.
Nämä sanat minä elämästä laulan. Ja teräksisestä jousesta minä nämä sanani singahutan, sillä minun sydämeni on jänteessä kun minä tätä sanon, ja minä kuulen, kuinka kaari helähtää, kun nuoleni lentoon lähtee.
XXXVI.
Minä tiedän, mikä oikea on, ja se on pyhä ja seisova, ja se on yksi ja ainoa. Mutta minun täytyy sanoa, että oikeata on kaksi. Sillä minä tiedän, että kun minä sanon, että oikea on, niin toiset luulevat minun toista sanoneen, kun mitä minä olenkaan sanonut, sillä he luulevat minun sitä oikeaksi sanovan, jota hekin oikeaksi kutsuvat, ja sentähden sanoin minä, että on kaksi oikeaa, vaikka minä tiedän että oikea onkin yksi ja ainoa. Sillä oikeus on alhainen ja oikeus on ylhäinen, mutta se alhainen ei olekaan oikeutta, vaan se ylempi oikeus on se, joka oikea on. Ja se alhainen oikea, joka on se tavallinen oikea, on sen korkeamman rinnalla vääryys. Sillä pimeässä huoneessa voi hämäräkin paikka valuttaa, mutta kun sitte todellinen valo sisään tulvaa, niin se äsken valuttava paikka saattaa sen uuden valon rinnalla muuttua pimeäksi. Sentähden se, mikä ennen ja toisille oikeaksi näyttänyt on, saattaakin vääryys olla, ja kun sitte oikea selkeentyy, joka korkeampi ja väkevämpi on kuin entinen, niin sitte se uusi oikeus muuttaa sen edellisen oikeuden, ja asettaa sen vääräksi. Ja siitä korkeammasta oikeudesta, joka uusi ja väkevämpi on, minä sanoin, että se on pyhä ja seisova, ja yksi ja ainoa.
Ja jos joku tahtoo tietää, mikä se oikea on, joka pyhä ja seisova ja yksi ainoa on, niin on se ihmisen oman sydämen puhdas halu, joka alati liikkeessä on. Sillä kaikki muu pettää, mutta oman sydämen halu ei petä, ja kuka sitä tottelee, hän on majansa vuorelle rakentanut. Sillä ihminen on Jumala, kun hän on itseänsä ja pyhää on itseänsä totella, ja sillä ihminen itsensä aateloi, että hän omaan sydämeensä uskoo.